keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Linkki uuteen blogiin


Hei ystävät!

 
Lakkasin kirjoittamasta tätä blogia monestakin syystä. Yksi niistä oli liikahtaminen taas vaaksan verran kauemmas identiteetistä, joka minulle kirjoitettiin eronneena naisena. Kirjoittamista en silti koskaan unohtanut, kuten en tätä blogia ja teitä ihanat lukijat. Olen saanut kommenteistanne ja sähköposteistanne valtavasti voimia raskaina aikoina. Ja vastaavasti iloa niinä keveinä.

Lupasin vuosi sitten laittaa linkin, jos vielä alan blogia kirjoittaa. Ensin ajattelin elvyttää tämän, mutta aiheloikka ei tuntunut hyvältä. Eikä ajatukseni jatkaa kirjoittamista enemmän ”minänä”, mutta ei ehkä niinkään minusta. Koska uinahtanut Kasvuntarinat kerää edelleen kuukausittain kiitettävän määrän latauksia, vahvistui ajatukseni aihepiirin oleellisuudesta. Naisen tarina eläköön täällä.

Olen varovaisesti ja osin kauhunsekaisin tuntein pitänyt pienesti uutta blogia hetken. En tiedä puhutteleeko se lainkaan ero – ja sinkkuajoista lukeneita nyt kun tarinan kertoja on vakaasti kesytetty ja taas yhtä vuotta kauempana lähtöpisteestä. Blogin kirjoitukset hakevat vielä kultaista lankaansa (kuten sen kirjoittajakin, heh), mutta luvassa on tuttua pohdintaa elämästä yleensä, ja ripauksena vähemmän tuttua kevyttä poljentaa. Mittasuhde voi muuttua matkan varrella. Tässä kuitenkin linkki, koska lupasin. (Kääk!)

 
Olet lämpimästi tervetullut lukemaan ajatustuulia.


torstai 24. marraskuuta 2016

Viimeinen

Kasvun tarinoita täyttää tänään neljä vuotta. Se on pitkä aika blogille, erityisesti sellaiselle, jota ei mainosteta missään. Kasvun tarinoita oli jatkoa Erotarinoille, joka nimensä mukaisesti käsitteli elämääni naisena ja äitinä, kumpaistakin eronneena. Tämä blogi syntyi tarpeesta kirjoittaa edeltäjäänsä laajemmin, sillä en osannut ajatella itseäni enää yhden otsikon alle. En osannut, en halunnut. Sitä vastoin halusin kirjoittaa kaikesta, jota nelikymppinen sinkkuäiti elää, hengittää ja laittaa eteenpäin. Eikä vähiten rakkaudesta.

Valitsin kirjoitustavaksi kolmannen persoonan, Naisen. Se tuntui paitsi erilaiselta, myös tarpeeksi etäännyttävältä moniin raapivan rehellisiin asioihin, jotka halusin kuitenkin jakaa. Tämä on Naisen tarina, totta ja elettyä joka rivi, iso osa omaani. Jos jotain aihetta olisi pitänyt kaunistella, en olisi siitä edes kirjoittanut. Kenties siksi blogi on kiinnostanut näin kauan.


Voi miten rakastan sitä hetkeä, kun sormet laskeutuvat näppäimille! Joskus kirjoittaminen on hidasta puurtamista, toisinaan teksti syntyy aivan itsekseen. Lopputuloksesta ei ole aina voinut päätellä kumpaa.
Blogin kommentointi on ollut varsin kilttiä. Sana vapaa ja suotava, mielipiteistä poikinut monta hyvää aihetta. En ole lainkaan saanut osakseni sitä kiusaamista, joka monelle bloggaajalle on jatkuvaa. Kenties lukijoiksi on valikoitunut keskimääräistä fiksumpaa väkeä, kenties myös aihepiiri on sellainen, joka ei niin provosoi. On ollut ilo kirjoittaa, koska juuri Sinä olet tehnyt siitä sellaista.

Neljä vuotta Kasvun tarinoita on ollut elämäni parasta aikaa. Tähän jaksoon sijoittuvat vuodet, jotka olin jo toipunut erosta ja pystyin suuntaamaan aikani ja energiani muihinkin, kuin suruun. Se muu piti kieltämättä sisällään melko paljon sinkkunaisen railakasta menoa. Suloista lomaa haasteista, kevyttä mieltä, kevyttä askelta, kevyen elämän keidas keskellä painavaa arkea. Koskaan en ole tuntenut niin vahvasti olevani elossa, kuin näiden eronjälkeisten vuosien aikana. En kadu mitään. Toisinaan kaipaan kyllä.

Olen saanut osakseni niin paljon rakkautta, sitä aina itsekään ymmärtämättä. Minussa taistelee edelleen kaksi; tarve olla yksin ja tarve kuulua jollekin. Vuosiin mahtuu vilpittömiä yrityksiä jälkimmäiseen. Yhdenillanjutut eivät koskaan ole olleet minua. Kaipaan aitoa välittämistä. Vuorovaikutusta. Keskeneräisyyttä ja rosoisia pintoja. Joskus se olen ollut minä, joka ei ollut valmis, joskus toinen osapuoli. En ole jäänyt roikkumaan, polttanut siltoja takanani, rikkonut ja runnonut ketään. Tiedän sydämessäni tehneeni oikein. Kun on tullut aika lähteä, se on todella tullut. Ensimmäinen kerta oli vaikein, sen jälkeen on ollut helpompaa. En halua olla suhteessa vain siksi, että minulla olisi joku. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin.

Kuusi vuotta erosta ja olen lopulta lupaavassa parisuhteessa. Tarvitsin kaikki nämä vuoteni, yritykseni, erehdykseni ja oppini. Minun piti niin kovasti saada mennä, jotta voisin vielä joskus pysähtyä. Elämä on nyt vakiintunut. Rinnalla ihminen, jolle riitän myös niinä päivinä, jolloin itsellenikään oikein en. Tuntuu ihmeelliseltä, että joku voi kestä kaikki puoleni, kiintyä lapsiini ja hyväksyä tarpeeni elää juuri näin. Erillään, silti lähellä.
Taival Valitun kanssa ei totisesti alkanut helppojen tähtien alla. Ehkä erostani on jo niin kauan, itsenäisyys itsestäänselvyys. Olin antaa periksi monta kertaa, onneksi en tehnyt niin. Vieläkin yllätän itseni joskus ajattelemasta, että kohta paljastuu jotain. Että kohta minä lähden kuitenkin. On niin vaikeaa ottaa vastaa se kaikki. Luottaa. Luottaa erityisesti siihen, kun toinen sanoo asioiden aina järjestyvän. ”Me pärjätään kyllä”. Ei siksi, että pelkäisin sen olevan valhe. Vaan siksi, että kesti 43 vuotta kuulla niin.

Miksi kirjoitan näin? Varmaan arvaatkin. Samalla kun puhallan nelivuotissynttärikakun kynttilät, puhallan sammuksiin myös Naisen tarinan sellaisena, kuin se on tähän saakka kirjoitettu. Mitä minulla on enää antaa? Kirjoitan parhaiten suurista tunteista, kivusta eritoten. Suljen yhden oven ja avaan uuden. Toivon, että on jo rauhan ja seesteen aika. Aivan kuten aikoinaan Erotarinoiden kanssa, on jo pidempään tuntunut, että haluan kirjoittaa laajemmin. Raikkaammalla otteella elämän eri ilmiöistä, en vain omastani. Vähemmän henkilökohtaista, enemmän huumoria ja napakkaa oivallusta. Suunnittelin kolmatta blogia keväällä. Sitten lakkasin nukkumasta.

Surullista. Sellaista on päättää jotain, joka on kulkenut matkassa näin pitkään. Musertavan surullista. Blogi on ollut niin iso osa elämääni. En koskaan tavoitellut suurta lukijajoukkoa, julkisuutta tai taloudellista hyötyä. Halusin kertoa ajatukseni juuri Sinulle, pienesti ja anonyymisti. En ole oikein osannut pitää päiväkirjaa. Blogi toimi sellaisena paremmin.
Olen valtavan otettu jokaisesta seuraajasta ja kommentista. Päivittäisten latausten määrä on vuosi vuodelta kasvanut. Tätä kirjoittaessani sivuilla on vierailtu yhteensä 252 392 kertaa. Käsittämätöntä. Kiitos sähköposteista, viesteistä, rohkaisevista sanoista, kaikesta. Erityinen kiitos Sinulle ihana vakilukijani, joka olet aina jaksanut valaa uskoa minuun. Sellaisella oli uskomaton merkitys hetkinä, jolloin oma suunta katosi.
 
Toivon, että tarinani on osoitus sinnikkyydestä. Että kaikesta voi selvitä, kaikesta voi toipua, eikä unelmiaan saa myydä halvalla. Hyviä ihmisiä on maailma täynnä, vaikka omasi ei ehkä ollutkaan. Vielä tulee päivä, jolloin ei enää tarvitse nähdä vain unta sylistä.

Elämä jatkuu. Kenties joku päivä törmäät blogiin, jossa on jotain tuttua. Tai luet kirjan tai kolumnin, jonka on julkaissut joku neljän lapsen äiti, jolla sattumalta on kolme poikaa ja yksi tytär. Kentien piilottelen isomummin tyttönimen takana, mutta tunnistat minut silti. Voihan toki olla, etten koskaan enää kirjoita mitään pöytälaatikkoa – tai muistitikkua – enempää. Toivon, uskon kuitenkin. Jotenkin, jotain. Kommentteja ja sähköposteja luen ja vastailen mielellään edelleen samalla säännöllisen epäsäännöllisellä otteella, kuten kaikki nämä vuodet. Halutessasi voit myös jättää yhteystietosi, jos vielä joskus tulee linkki "johonkin".

Inhoan hyvästejä. Nämä ovat nyt sellaiset. Pidä huolta itsestäsi, Sinä ihana ainutlaatuinen ihminen. Elä elämä, josta voisit kirjoittaa kirjan. Silloin vastoinkäymisetkin tuntuvat merkityksellisiltä. Äläkä koskaan menetä toivoasi!

Kaikkea hyvää. Sileitä kiviä poluillesi.


Nina


lauantai 19. marraskuuta 2016

Enemmän sun juttu

Siinä se nyt on. Mikä lie mielenoikku, joutilaan hetken häiriö. Sen piti olla varsin viatonta, oman alan täydennysten tutkintaa. Opettajan pätevyys, kelpoisuus viiden vuoden työkokemus, ei. Työnohjaajakoulutus, viisituhatta kassankautta, ei. Monimuotototeutus sairaanhoitaja AMK… Ei, ei ei!

Kyllä. Kaksi päivää myöhemmin Nainen havahtuu sormet näppäimillä laatimassa sähköpostia aiheesta aikaisempien opintojen hyväksiluku. Miksi? Sen yksin Luoja tietää, jota Nainen ei ainakaan.

Yhteishaku keväällä, opinnot syksyllä. Tässä on vielä hyvin aikaa. Perustella syyt ja seuraukset. Puhua itsensä ympäri ja yli. Painokkaasti kertoa miksi ei missään nimessä ja tapauksessa. Kun on se vakituinen työ, helppo arki ja vapaat viikonloput.  

Kaksi vuotta sairaanhoitaja-kätilöopintoja. Jäikö jotain kesken? Sitäkö se on? Hullua kunnianhimoa saattaa loppuun kerran aloitetut, tyhmyyttä, jonka rinnalla eivät paljon ennen ja jälkeen hankitut tutkinnot paina. Naisella on jo yksi ammattikorkea ja pari alempaa, pitääkö tässä nyt vielä neljättä läpi prässätä? Mutta jos sielu on hoitajan, se ei virkatyöstä paljon kostu.

”Sinä menet ihan hukkaan”, sanoi rakas ystävä viikko sitten. Vaikkei Nainen edes mene. Parasta nykyisessä työssä ovat päivät, joilla on merkitystä. Juuri leskeksi jäänyt, syöpäsairas äiti, tai erossa lapsensa menettänyt ikävöivä isä. Jostain ne aina tulevat, oikeat sanat. Rohkaisevat. Kuuntelevat. Elämän edessä nöyrät. Sitten on päiviä, jotka täyttyvät rutiineista. Kaavakkeita, maksupäiviä, päätösten perusteluja. Ne saavat kaipaamaan ihmistä. Ihmisyyttä. Kaiken rutiinin takaa.

Parasta oli kuitenkin työ, jonka merkityksen näki itse. Hoitaminen. Tiputtaa antibiootit, pistää piikit, puhdistaa haavat ja laittaa taitokset. Pitää pientä vauvaa sylissä, kun sen äiti lähti jo kotiin nukkumaan. Kuunnella hauraan vanhuksen vahvoja vuosia. Nähdä miten elämä alkaa hämärässä huoneessa. Nähdä miten se päättyy myös niin. Kiire oli erilaista, merkityksellistä. Mutta sitten ovat ne huonot. Kolmivuorotyö, väärin kiertävät päivät. Kun illasta mennään aamuun, eikä siinä välissä saa unta. Yövuorot, joiden jälkeen nukkuu neljä tuntia kahdessa pätkässä. Viikonloput, juhlapyhät, koulun kevätjuhlat. Kaikki töissä. Varhain vanhentunut keho, väsynyt mieli. Miten sellaista jaksaisi jo kerran elämässään uupunut? Kestääkö Nainen enää koskaan kiirettä? Entä epäsäännöllistä elämää? Mitä jos jotain meni peruuttamattomasti rikki? Kyky laskea kierrokset. Kyky painaa pää lempeään tyynyyn vilkkaan päivän jälkeen, sen vihaisen ja vaativan sijaan. Nuku, nuku nyt perkele!

Entä opiskelu sitten? Ei enää koskaan, sanoi Nainen kaksi vuotta sitten. Ei ainakaan kahteen vuoteen. Tiesi näet jo tuolloin, että Nainen ja ”ei enää koskaan opiskelua”, eivät sovi samaan. Alati tiedonjanoinen ja paikoillaan tyytymätön haluaa oppia. Kehittyä. Mutta pitääkö sen olla sitä lajiltaan raskainta?
Jossain sisällä asuu epäusko. Ei sinusta ole siihen. Lopetit jo kerran ja olit surullinen mutta hyvin huojentunut kuitenkin. Opiskelu oli niin vaativaa. Raskasta. Oliko se sitä, koska jäi yksin pienten lasten kanssa, eli eroaan ja rakensi vaivoin uutta, ei nähnyt uskoa ja valoa? Varmasti. Nainen oli aivan liian levoton ja hukassa jaksaakseen jotain niin pitkäjänteistä noina vuosina. Vaatimuksia, tehtäviä, venymistä ja mahdottoman mahdollistamista, kera pienten lasten ja riitojen niiden isän kanssa. Piti hakea nuorimmat päiväkodista illalla yhdeltätoista ja repiä vuoteesta aamuviideltä. Kuka olisi hoitanut yövuorot? Kuka äidinviran? Opiskelu ammattiin, jossa laskuvirhe johtaa pahimmillaan kuolemaan hiipui vuosien unelmasta sulaan mahdottomuuteen. Ei enää koskaan, sanoi Nainen, kun vastaanotti ruusun, kädenpuristuksen ja tutkintotodistuksen sosionomina muutama vuosi myöhemmin.

Ja kaikki nämä vuodet säilytti muistiinpanot ja valkoisen hoitopuvun. Se piti laittaa myyntiin monta kertaa. Piti.

Sitten on vielä viimeinen, eikä varsinkaan vähäisin. Monimuoto tarkoittaa vain kahta lähipäivää viikossa koulua – toki pakolliset harjoittelut päälle – joka puolestaan tarkoittaa loputonta määrää työtä kotona. Verkko-opiskelua, ryhmätehtäviä, viiden viikonpäivän sovittamista kahteen. Loput ajat pitäisi tehdä työtä, jotta sellainen pikku välttämättömyys kuten koko perheen ruokkiminen ja laskujen maksaminen olisi mahdollista. Mitä työtä? Ainakaan nykyistä ei enää voisi, työnantajan kanta muihin kuin oman alan opintoihin on ymmärrettävästi aika yksiselitteinen. Ainoa keino selviytyä taloudellisesti olisi tehdä hoitoalan keikkatyötä. Ja mistä sitä saa heti päivänä numero yksi kun käsi koskee koulun ovenkahvaa? Enää ei olisi edes pientä opintotukea. Enää ei olisi mitään, millä taloutensa turvata. Naisen pahin painajainen. Erehtyä luulemaan itsekyyttä oikeudeksi.

Asiat järjestyvät aina, sanoo Valittu, ja on oikeassa. Naisella on monta kuukautta aikaa pyörtää ajatuksensa. Kenties järki voittaa tunteen. Kenties löytyy jokin muu tapa toteuttaa kutsumustaan kohti todellista ihmistyötä. Kenties tämä on se hetki, jolloin keskenjääneen henki lakkaa kummittelemasta. Jolloin Nainen lopettaa sellaisen identiteetin vaalimisen, joka ei enää johda mihinkään. Pitää olla ylpeä siitä, mitä on jo saavuttanut. Pitää olla tyytyväinen niillä sijoillaan. Nähdä onni arjessa. Nähdä miten elämä asettui uomiinsa. Tästä tuli nyt tällainen. Perhe, työ, rakkaus, kaikki omilla kohdillaan. Kenties siksi. Elämä on tosiaan uomissaan. Lapset kasvavat, ihmeellinen rakkaus tuota rinnalla kulkevaa ihmistä kohtaan kantaa. Niin monta vuotta Nainen etsi paikkaansa itsenäisenä naisena ja äitinä. Kompuroi monessa, rakkaudessakin. Kunnes tuli erilainen aika kuin koskaan ennen. Kunnes liike lakkasi, päätön juoksu päättyi. Vielä kun ammattinsa saisi asettumaan.


Ehkä nyt on tullut aika laittaa kiinni ovi, jossa lukee ehkä. Aikaisemmat opinnot vanhenevat pian, eikä sen jälkeen ole mitään syytä jatkaa. Ei kai olisi nytkään. Miksi, oi miksi ihminen ei ole onnellinen siinä, missä juuri nyt on. Miksi mieli haikaa asioita, jotka näkee vain valkoisina niiden todellisista väreistä välittämättä? Nainen on aina vienyt loppuun sen, minkä on aloittanut. Pakkomielle, väärä tahto, valintojen loputon jono. Tätä täytyy nyt tarkastella hartaasti. Jättää hautumaan ja nostaa sitten taas. Voihan olla, että vaikka Nainen päättäisi mitä, pääsykokeet eivät johtaisi opiskelupaikkaan. Päätös täytyy tehdä kuitenkin ennen sitä. Nainen ei voi hakea vain katsoakseen miten käy, koska sitten ei ainakaan voi enää perääntyä. Sitä vatkaamista ei enää koskaan kestäisi. Kun ei oikein tätäkään.


Pelottaa. Että mitä jos ja mitä kun. Aika on kuitenkin levollinen, se kulkee vuodesta toiseen samalla tavalla riippumatta siitä, mitä pelkäävä tekee. Ei Nainen elämää pelkää. Vaan sitä kaikkea, mikä jää elämättä virheiden pelosta. Jo pitkään on vaivannut tunne, jossa ajaa ykkösvaihteella moottoritietä. Kone huutaa, eikä matka taitu. Jos minä tämän kriisin vielä elän, olen valmiimpi seuraavaan.

”Kyllä se varmaan enemmän sun juttu olis kuitenkin”, sanoo Noitasisko, ja jatkaa; ”psykiatrinen sairaanhoitaja”?

Ihminen kestää lähes mitä tahansa, paitsi epätietoisuutta. Keskeneräiset asiat uuvuttavat. Kun tekee päätöksen, helpottaa. Voi olla, että elämässä on jälleen tullut aika sulkea pysyvästi ovia.



lauantai 12. marraskuuta 2016

Kaiken varalta

Tämä vuosi on ollut raskas. Raskaampi miesmuistiin. Niin, tai ainakin Nais. Alkuvuodesta tämä näet lakkasi nukkumasta lähes kokonaan sairastuttuaan kuin varkain vaikeaan ylikuntoon ja työuupumukseen. On vaikea sanoa mistä kaikki alkoi. Edellisestä kesästä. Vuodenvaihteesta. Jonkun vuoden? Pimeään on toki mahtunut paljon valopilkkuja, eikä vähiten uusi rakkaus, Universumin heittämä pelastusrengas. Vaikka tavallaan hänkin on osaltaan pala syytä ja seurausta, ei Nainen tiedä miten olisin selvinnyt ilman. Rakkaudessa on ollut opettelemista. Sellaisessa joka hyväksyy, ymmärtää ja luottaa. Joskus on vaikeaa ottaa vastaan.
 
Ihminen, joka on kerran menettänyt lähes kaiken, luulee nähneensä pahimman. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Tulee uusia ja uusia pahimpia. Jokainen kohdallaan kamalin.
Miltä tuntuu, kun keho vanhenee viikoissa? Kun työ lakkaa menettämästä merkitystään muuna, kuin kyynisenä verhona päivien välissä, vuorokausien ja viikkojen vieriessä merkityksettöminä jonoina kohti uusia ja taas uusia loppumattomia? Pahalta. Tuskaisen riipaisevalta.
 
Aluksi oli vaikea nähdä. Sitten uskoa. Lopulta ei enää välittänyt.
 
Sairauslomasta tuli melko pitkä. Sitä ei Nainen vielä tuolloin tiennyt, vaan sinnitteli vielä viikkoja senkin jälkeen, kun ei olisi enää pitänyt. Viisas työterveyslääkäri näki sen, mitä Nainen ei. Kaksi viikkoa kerrallaan, se oli Naisen suostumisen mitta. Lääkäri kirjoitti sairausloman, varasi uuden ajan ja katsoi kerta toisensa jälkeen yhtä harmaata ja hauraaksi käynyttä. ”Tässä uusi kaksi viikkoa, yritä levätä”. Päästä irti, vihdoinkin… Kesti kauan hyväksyä, että ei olekaan korvaamaton. Että työyhteisön pulaan joutuminen ei ole omaa syytä. Että sairas arjalainen työmoraali tekee sairaaksi sairaan arkimoraalin suorittajan. Että ainoa tapa nousta on kerätä voimia. Että alemmas ei enää pääse. Vaikka olisi päässyt vielä kuitenkin. Paljon alemmas.
 
Nainen jäi kotiin, katseli sohvalla miten pihakoivuihin kasvoi hiirenkorvat, hiirenkorvista vihtalehdet ja vihtalehdistä kullankeltaiset. Näki miten eri tavalla valo taittaa huhtikuussa, kuin neljä kuunkiertoa myöhemmin. Yritti jaksaa kotona, kun enää työssä ei. Käveli portaat yläkertaan ja sydän takoi rinnasta ulos. Puhui rakkaan siskoni kanssa puhelimessa ja makasi sen jälkeen lamaantuneena monta tuntia. Kauppareissu piti ajoittaa niin, ettei samana päivänä ollut muuta. Jaksaminen loppui täysin sen fyysisessä merkityksessään. Nainen halusi nähdä ihmisiä, halusi niin kovin kyetä ja pystyä. Uhmassa teki asioita kuten ennen, nöyränä hetkenä myönsi tappionsa. Mieli oli vankina ruumissa, joka oli pettänyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Se lukitsi Naisen johonkin, jossa sisällä on toivo, mutta ulkona ei mitään. Nainen vihasi sitä. Vihaa edelleen. Jokaista valvottua yötä ja uupunutta päivää.
Vaikka Nainen on toki toipunut jo hyvän matkaa, joutuu säätelemään jaksamistaan vielä pitkään. Joutuu sanomaan niin monelle asialle ei, jotta voisi sanoa toisille kyllä. Elämä ei enää palaa ennalleen. Nainen ei kai enää koskaan voi treenata kuten ennen. Ylikunto tulee herkästi takaisin. Työ ei enää voi niellä kaikkea valoa päivistä, niiden ollessa vain pakollinen paha kohti viikonloppua. Nainen ei enää saa olla ainoa, joka muistaa, pystyy ja hallitsee kaiken. Ei yllä siihen. Ei tiedä haluaako edes. Aikaisemmin ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nyt rinnalla vihdoin ihminen, jonka kanssa on.

Uupumus muistuttaa vaikeaa masennusta monessa asiassa. Ero on siinä, että masentuneelta katoaa usko. Näköala. Ja varsinkin toivo. Nainen oli kieltämättä surullinen, turhautunut, vihainenkin, mutta ei kertaakaan masentunut. Silti päivät olivat yhtä tahmeita, kuin valonsa kadottaneilla. Edistyminen mitattiin takapakeilla. Muusta sitä ei oikeastaan huomannut. Ehkä Nainen tarvitsi kuitenkin tämän kokemuksen. Tämänkin nöyrtymisen. Nyt ymmärtää taas jotain paremmin itsestään.

Hitaasti. Kaksi askelta eteen, yksi taakse.
 
Lähimuisti palasi kesäkuussa. Elokuussa alkoivat osa-aikaisesti työt. Ensimmäisen jokseenkin siedettävän yön Nainen nukkui kuukautta myöhemmin. Lokakuussa ei enää levännyt koko iltapäivää töistä päästyään. Marraskuussa oli jo kolme kokonaista yötä.
 
Hitaasti. Kaksi askelta eteen, joskus salaa hypähdellen.
 
Oliko se vain työuupumus, vai elämänuupumus? Tuliko siihen ainoaan kohtaan, kun tiesi ettei enää tarvitse kantaa yksin? Vai oliko karmit kaulassa elämään rynninyt rakkaus viimeinen pala paakkelssia? Miten ihminen voi olla niin sokea jaksamiselleen, että istuu autossa salikassi sylissään, nojaa rattiin ja puhuu itsensä ojentamaan käden, ottamaan avaimet virtalukosta, avaamaan oven, nostamaan jalan ulos, ponnistamaan itsensä ylös. Ponnistamaan jokaiseen aamuun, työpäivään, kotityöpäivään, loputtomaan jonoon jokaista. Ja sitten samaisena iltana, kun koko perhe sairastuu mahatautiin muutaman tunnin aikana ymmärtää, että ei se siis laiskuutta ollutkaan, vaan puhkeavaa tautia.
Sokea, välinpitämätön. Sitä ruoskii itsensä niin moneen. Koska täytyy. Liikunnasta katoaa ilo. Työstä katoaa ilo. Elämästä se vasta katoaakin. Tilalle tulee väsymys, joka ei lopu nukkumalla. Ja lopulta nukkuminenkin loppuu. Ei Nainen koskaan kyseenalaistanut jaksamistaan. Ei sellaista mieti, mille ei mitään voi. Nyt vain kertyi niin paljon kerralla. Yhteen kohtaan elämää. Nyt kävi näin.

Tämä vuosi ja nämä tapahtumat, tai oikeastaan pakotettu tapahtumattomuus ovat ajaneet jälleen kerran oman elämän inventaarioon. Jo vuosia sitten Nainen karsi ystävistään ne, jotka eivät sitä aidosti ole. Jo vuosia sitten Nainen lakkasi ajattelemasta mitä joku hänestä ajattelee. Ihmiset ylipäätään viettävät aivan liikaa aikaa pohtien sellaista, sillä lopulta aika harvaa kiinnostaa oman todellisuuden reunalla roikkuvat. Tämä vuosi on piirtänyt yhä selvemmin sen, minkä Nainen jo aikoja sitten tiesi. Et saa kaikkia ymmärtämään itseäsi, todellisuuttasi, saappaittesi suuruutta. Et voi odottaa, että muut jakavat ajatuksesi, mielipiteesi ja arvosi. Riittää, että edes muutama tekee niin. Vaatimalla muilta minulle, vaadit mahdottomia. Vanha viisaus sanoo; emme koskaan pety ihmisiin, vaan odotuksiimme heistä. Aika harva asia on näin totta.
 
Tietenkin saa ja täytyy pyytää! Apua, ymmärrystä, jakamista ja huomiota läheisiltä, joilta sellaisia saa oikeutetusti odottaa. Älä hukkaa elämääsi heihin, joilta ei voi. Auta, mutta älä ala velkomaan apuasi. Eteenpäin laitettu hyvä voi tulla yllättävää kautta takaisin. Pyri aina totuuteen, iloon ja rauhaan. Älä aloita riitaa, vaan keskustelu. Puhu takana sellaista, mitä voisit tarvittaessa sanoa edessäkin. Pyydä anteeksi, myös heiltä, joilta se on kaikkein vaikeinta. Uskalla sanoa erehtyneesi. Ihmiset eivät rakasta sinua siksi, että teet aina oikein. Tarkista käsityksesi ja luutuneet luulosi, mitä tulee ympäristöösi. Muista, että jokainen voi kasvaa. Jotkut lailla puiden, jotkut kukkien. Älä siksi pidä ensivaikutelmaa ikuisena totuutena.
Kaikesta voi oppia. Kaikilta voi oppia. Jokainen tapaamasi ihminen muuttaa sinua hieman. Ota rikkautena niin ilot kuin surutkin. Vietä elämä, josta voisit kirjoittaa. Silloin ymmärrät vastoinkäymistenkin merkityksen osana mielenkiintoista juonta. Ole rehellinen. Ole rauhassa rikki, uupunut, kaikesta paskana. Ja nouse. Joka kerta uudelleen.

Nainen on yrittänyt elää, kuten lapsiaankin opettaa. Kääntänyt kassalla maitopurkit viivakoodit oikeinpäin, päästänyt kaistanvaihtajan, pysähtynyt suojatien eteen, lakaissut naapurinkin lumet. Kertonut, että se mitä maailmalle laittaa, tulee aina takaisin. Että kotiin saa aina tulla, että hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Teoilla, jotka itselle ovat pieniä, voi olla jollekin toiselle valtava merkitys. Vuosi sitten jouluna Nainen antoi pojalleen lahjaksi lompakon, johon hetken mielijohteesta kirjoitti sisälle kirjeen. Kertoi siinä, miten rakas lapsi on ja miksi. Millainen luonne, mikä juuri hänessä tuottaa eniten iloa äidilleen. Ja ihan yhtä ohimennen, kuin karski kuustoistavee pyyhki salaa silmiään tuona jouluaattona, kertoi poika tässä hiljan säilyttävänsä kirjettä edelleen lompakossaan. "Kaiken varalta".

Niin. Kaiken. Varalta. Sen on tämä vuosi opettanut. Helposti tulee nalkutettua märistä pyyhemytyistä lattialla. Tyhjistä maitopurkeista jääkaapissa. Tyhjistä odotuksista. Valitettua työn määrästä. Valitettua siitä, että ei jaksaisi mennä salille tai kauppaan tai siivota tai hakea talvikenkiä varastosta, koska miksi se olen aina minä jonka täytyy…Mitä jos kaiken varalta eläisi niin, että joku päivä mikään näistä ei olekaan enää itsestäänselvyys?

Kuukaudet kotisohvalla tekivät nöyräksi. Mutta kuten ihmisillä yleensä, nöyryyden mitta on rajallinen. Jossain kohtaa Nainen kuitenkin taas unohtaa, miten hienoa on jaksaa koko päivä aamusta ihan iltaan saakka. Jossain kohdassa elämästä tulee jälleen itsestäänselvyys. Arjesta matka viikonloppuun. Jaksamisesta äidin mitta. Tyttären. Puolison. Ystävän. Työtoverin. Naisen, jonka arvo mitataan väärällä vaa’alla. Niin se vain menee. Ihminen ei ole koskaan valmis. Kukaan ihminen meistä.
 
 
 

lauantai 5. marraskuuta 2016

Kamalan katkera mies

Viha, tuo tunteista kuluttavin. Viha tulee ulos huokosista, viivanohuista suupielistä, valkoisista rystysistä. Se kiristää niskat ja jäykistää selän. Se syytää joka hengenvedollaan vihapuhetta sanomatta silti sanaakaan. Viha vie kyvyn kuunnella toisen puolta tarinaa. Nähdä kulmia, kaaria, nousuja ja laskuja. Viha on talo, jossa kohtuudella ei ole huonetta. Eikä Lastenisän viha tehnyt poikkeusta tässä.

Kaikki mitä Nainen tiesi odottaa. Ei yhtään enempää. Sillä enemmän olisi ollut saada turpaan siinä lastenvalvojan kalseassa kopissa, mitä ei tietenkään tapahtunut. Sivistyneet ihmiset sentään.

Voi miten paljon joku voi vihata vieläkin! Voi ne silmät, pienet peilit sieluun! Se sielu oli täynnä lasinsiruja, nauloja ja ruosteista piikkilankaa. Se ei ollut varsinaista pahuutta, se oli kai hitusen ahneutta ja isosti itsekkyyttä. Nainen ei vihaa. Naisella ei ole syytä sellaiseen. Siksi oli helppo istua kaikki ne kahdeksankymmentäkuusi minuuttia pienessä huoneessa täynnä huonosti peitettyä raivoa. Ihmisen kanssa, jota joskus kauan sitten niin paljon rakasti.

Se väitti että Nainen oli suunnitellut kaiken. Syytti tämän siunausta siitä, että oli muuttanut uuden rouvan kanssa yhteen. Taas uuden rouvan. Miten käsittämätön valta ex-vaimolla! Se haluaa, että Nainenkin muuttaa avoliittoon, puolittaa kulunsa ja Lastenisän elatustaakan. Vain muutaman kuukauden seurustelun jälkeen? Ja koska Nainen ei tee niin, on laskelmoiva. Sanat järkevä, vastuullinen ja harkitseva eivät kai oikein rimmaa Lastenisän runossa.

Eikö se näe, miten kohtuuttomia suustaan suoltaa? Ei. Se näkee vain oman siivunsa totuutta. Kuten me kaikki. Mutta vuosien ja vuosien myötä Nainen on yhden oppinut; asiasta ei tarvitse pitää ymmärtääkseni sitä. Ei Lastenisänkään tarvitse pitää siitä, että Naisella on pienet tulot ja monta suuta yksin ruokittavana. Mutta maksaa se joutuu. Enemmän kuin ennen.

Kompromissi. Nainen olisi voinut vaatia enemmänkin. Ja saada myös. Lastenisällä on menoja ja velkoja, joita ei oteta huomioon laskelmissa. Se ei ole Naisen vika. Eikä lasten varsinkaan. Mutta millainen ihminen kynii toisen kuiviin ja lähettää sitten lapsensa sinne jokatoisviikonloppuaan viettämään? Sellainen, joka ei ymmärrä, miten viha vaihtaa kohdetta. Etsii sijaiskärsijän, yleensä ne pienimmät, joilla ei ole osaa, ei arpaa. On niin eri asia tienata paperilla, kuin maksaa rahalla. Nainen ei tehnyt kompromissia niinkään säälistä Lastenisää kohtaan. Nainen teki niin, koska se on oikein.

Miten helppoa olisi ollut lyödä lyötyä! Ilkkua. Naureskella. Nolata. Veistellä, että ehkä olisi vaan kannattanut maksaa ne Naisen aiemmin pyytämät neljäkymppiä kuukaudessa lapsen harrastusmaksuun. Nyt joutuu maksamaan moninkertaisesti enemmän. Hahhaa. Pilkasta saisi kieltämättä tyydytystä. Mutta vielä enemmän sitä sai, kun ei.
Olen vahva. Olen tästä kaikesta yli. Näen enemmän ja pidemmälle.  

Lastenvalvojalta lähti katkera mies. Se ei näe, miten Nainen olisi voinut vaatia jo vuosia sitten. Kun Esikoinen muutti takaisin äidilleen, eikä isä maksanut siitä latin latia koskaan. Sillä se mikä tulojen mukaan kuului, olisi todellisuudessa ajanut yksin silloista isoa omakotitaloaan maksaneen Lastenisän täydelliseen katastrofiin. Ikimaailmassa Lastenisän kulut eivät olisi menneet sopimuksessa läpi. Lastenisä olisi joutunut pahimmillaan ulosottoon sen sijaan, että nyt maksaa taas luottotietoineen omaa asuntoa uuden daamin kanssa. Nainen näki lapset kuitenkin yhteisenä sopimuksena, eikä sopimusta solmita neuvottelematta. Jonain päivänä Lastenisä kyllä ymmärtää. Ja vaikka ei, se ei ole Naiselta mitenkään pois. Nainen ei ole tehnyt mitään kiitoksen vuoksi, kaikkein vähiten odotusten. On hyödytöntä odottaa ymmärrystä, kiitosta tai anteeksiantoa heiltä, jotka eivät siihen yllä. Tämä ainokainen elämä pitää elää hukkaamatta sitä turhiin odotuksiin. Sillä vaikka vähän odottaa, voi paljosta pettyä.
 
Kieltämättä tuntuu hyvältä. Että pystyi säilyttämään kasvonsa, tyyneytensä, aikuisuutensa. Vastailla nätisti ja pysyä asiassa. Olla provosoitumatta. Antamatta takaisin. Voittaja ei ole se, joka saa sylkeä ulos pahan olonsa, vaan se, joka ei ota sitä itseensä. Vaikka Nainen ei edelleenkään pääse elämään vailla löyhää köyttä kaulallaan, ei sopimuksen toinen osapuoli ihan juhlia pitele. Ainakaan lastensa rahoittamana. Kohtuus, se on paljon parempi matkakumppani, kuin viha tai ahneus.
Näin mennään seuraavaan elokuuhun saakka, jolloin jo toinen lapsi saavuttaa täysi-ikäisyyden ja kahdesta seuraavasta sovitaan uudelleen. Edessä on vielä monta tiukkaa vuotta, mutta sentään mahdottomia niistä ei tule. Tekemistään myönnytyksistä huolimatta Nainen on tyytyväinen. 
 

Joskus ihmeet tapahtuvat. Seuraavana päivänä Lastenisä pyytää anteeksi käytöstään.
Se ymmärtää kai sittenkin. Kamalasta katkeruudestaan huolimatta.




lauantai 22. lokakuuta 2016

Unelmia ja aamuhommia

Eräänä väsyneen värisenä arkiaamuna käytiin Naisen keittiössä keskustelu. Osallisina olivat pääosanesittäjä itse ja hänen 17-vuotias poikasensa, joka oli juuri aloittanut renkaanvaihtajan raskaan työn isossa ketjussa kuntarajan tuolla puolen. Työstä sen verran, että se on suuri onni hänelle, joka vielä vuosi sitten kiersi ovelta ovelle kysymässä sopiiko vaihtaa talvikumit alle naurettavan pientä korvausta vastaan. Eihän tuo juuri pettymystä enempää tuolloin poikinut. Mutta opetti yrittämään ja sattui olemaan syy, miksi juuri nyt sai tämän sesonkityön. Työnantaja kun näki edessään sinnikkään nuoren miehen, sen jolle on aina opetettu ettei mikään mene hukkaan. Aina kannattaa yrittää. Aina, koska ikinä ei voi tietää mitä ovia myöhemmin aukeaa.  Mutta takaisin keskusteluun, joka alkoi typerästä matemaattisesta dilemmasta ja päättyi eksistentiaaliseen oivallukseen. Se meni näin.

-          Niin missä sää oikein olit kaikki matikantunnit?”
-          Varmaan unelmissa.”
-          Jaa, mitä sää unelmoit?
-          En kerro.
-          Kerrot! Nyt kerrot.
-          Se oli katsos sitä aikaa, kun luulin että musta tulee vielä jotain.
-          Tulihan susta.
-          Jaa niin mikä? (odottaa poikansa huumorintajun tuntien sanaa ”vanha”)
-          Neljän lapsen äiti.

 Siitä seurasi keskustelu. Ihan hyvä keskustelu. Että onko neljän lasta saavutus, onko kyseessä oma saavutus, vai modernin lääketieteen ja länsimaisen hyvinvoinnin selkävoitto äitikuolemista, ja ennen kaikkea, onko se jotain, johon neljätoistavuotias pakeni unelmissaan matematiikantunnilla. Pojan mielestä neljä lasta on Naisen suurin saavutus, joka voisi toisessa kontekstissa kuulostaa vähintäänkin arveluttavalta, jopa vittuilun määreet täyttävältä vähättelyltä. Mutta poika sanoi sen silkkaa lämpöä ja syvää ylpeyttä äänessään.

Mistä ihminen muistetaan? Persoonastaan. Teoistaan. Ajatuksistaan ja arvoistaan. Siitä mitä osasi, ja mitä opetti. Saavutukset tulevat listassa joko ensimmäisten tai viimeisten joukossa. On eri asia tulla muistetuksi Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnosta, kuin että on pusertanut itsestään ulos neljä ihmistainta, jotka ovat seurausta biologisesta tarpeesta hedonistiseen nautintoon ja suvunjatkamiseen. Kukin saavutus on kuitenkin yksilön omalta kannalta merkittävä. Ellei yksilölle itselle, niin heille, jotka jäävät jälkeen muistamaan.

Voiko lasten kasvattaminen olla ainoa merkittävä saavutus? Evoluution kannalta kyllä. Ainoa ja tärkein. Vuosituhansia naisen ansio on ollut lapsissa ja siinä sivussa miehen ja miehen suvun tyytyväisenä pitämisessä. On toki ollut aikoja, jolloin naisten työssä käyminen oli erityisen tärkeää. Silloin miehet ovat olleet muualla, yleensä rintamalla. Se, mikä kaksituhattaluvun siskolle ei ole saavutus eikä mikään, olisi sata vuotta sitten ollut täyttä utopiaa. Itsenäisyys. Vapaus. Omat tulot ja täysi määräysvalta tuloihin. Asunto, auto, ammatti, aurinkomatkat, alati vaihtuva vatkaaminen sen suhteen, mitä minä haluan ja mitä minä saan. Minä, minä, minä. Kun mahdollisuudet ovat lähes rajattomat, ei ole mitään rajaa sillä, mitä voi haluta saavuttaa ja miten paljon. Jokainen tavis haluaa tähdeksi. Maaseudulta kaupunkiin. Vai haluaako sittenkään?

Kun poikanen oli pieni, alakoululainen vasta, sen opettaja sanoi; kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee. Mikä lie lumipallojen heittelyrikos kyseessä ollut, kun puhutteluun joutui. Aivan kuten poikasen ajatus Naisen suurimmasta saavutuksesta, voisi tämänkin lausahduksen ymmärtää kahdella tapaa. Kannustavana, tai sitten vähemmän. Opettaja valitsi jälkimmäisen. Mitätöi sävyerolla pienen miehen unelman itsestään täydellisenä mahdollisuutena ihan mihin vain. Ei sinusta koskaan tule mitään muuta, kuin työmies. Lapionvarteen nojaava laiskiainen. Ei, lapsi ei ollut häiriöksi. Lapsi ei lintsannut, kiroillut, käyttäytynyt lumipallosessiota huonommin. Mutta kesti kuusi vuotta kunnes vaikea lukihäiriö vihdoin löydettiin. Sillä poika sinnitteli. Yritti ymmärtää. Matikat, äikät, enkut. Vuosi vuodelta vaikeammat.  Se ei laiskuuttaan ollut vitosen oppilas. Mutta sitä ei edes opettaja tiennyt. Minusta ei koskaan tule mitään. En ikinä tule täyttämään isoveljen saappaita. Miksi edes pitäisi? Koska sen korvissa soi vielä vuosienkin jälkeen ivalliset sanat. Kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee…
Poika kävi viimeisen vuoden peruskoulua jopo-luokalla. Se nosti numeroita ja pääsi ammattikouluun haluamalleen linjalle.  Se aikoo ammattikorkeaan, vaikka ei ole lukumiehiä. Koska ei voi jäädä duunariksi.

Sinnikkyyttä, kunnianhimoa vai tyhmää näyttämisenhalua? Niin monet ovat kerrat, kun Nainen on pojalleen kertonut tämän pärjäävän elämässään aina ihan omana itsenään. Jo pienenä se sulatti äidit ja tyttäret. Ilolla ja valolla, joka loistaa harvoista. Sillä on sydän täyttä kultaa. Ei kaikista tarvitse tulla jotain suurta. Saavutus on lukea ammatti, perustaa perhe, tai jokin muu omannäköinen elämä, mitä ikinä onkaan. Arjessakin onnellinen olotila. Sitä ihmisen pitäisi tavoitella. On oikein asettaa korkeita tavoitteita. Mutta aivan yhtä oikein riittää itselle vähemmälläkin. Väärin on yrittää jotain vain siksi, että jonkun toisen ääni soi ajatuksissa.

Naisella on kolme ammattia. Näistä mikään ei ole tarpeeksi. Naisella olisi ollut isän mukaan lahjoja lukea lääkäriksi tai arkkitehdiksi. Mutta hukkaan meni, lahjat ja lahjakkuus. Isä ei sano sitä kuitenkaan pahalla. ”Sinusta olisi ollut enempään”, soi eri tavoin, kuin ”sinusta ei ole mihinkään”. Se on omalla kierolla tavallaan tunnustus, ja joskus enemmän kuin tuhat kehua. Niin Nainen sen ymmärtää. Isän tokaisusta voisi toki loukkaantua. Katkeroitua. Että miksi minä en riitä tällaisena. Minä en ole yltänyt odotuksiisi. Mutta ihminen, joka on omasta mielestään saavuttanut tarpeeksi, ei koskaan elä muiden toiveiden mukaan. Ei siitä voi loukkaantua, että joku odotti enemmän, jos vain itse riittää itselleen.

Mikä on Naisen tärkein saavutus? Tasapaino. Menneen ja tulevan. Saavutetun ja menetetyn välillä. Se tuntuu hyvältä. Että ei ole asettanut elämässään rimaa liian korkealle. Tai jos joskus on niin tehnyt, oppinut ettei alitus ole osoitus huonoudesta. Joskus luopuminen on suurta viisautta. Joskus jääminen paikoilleen, joskus jopa askeleen taakse ottaminen. Naisesta ei tullut lääkäriä, arkkitehtiä, edes kätilöä vaikka niin oli lähellä käydä. Luokkansa parhaasta lauluäänestä huolimatta ei tullut artistia. Ääni muuttui aikuistumisen myötä, eikä rekisteri enää riitä kummassakaan päässä. Runotytöstä ei tullut kirjailijaa. Piirtäjästä kuvataiteilijaa. Koulun näytelmät eivät vieneet teatterikorkean pääsykokeisiin. Muistitikulla odottaa toisen säveltämät kappaleet edelleen sanoituksia, joita tuskin koskaan tulee. Kunnianhimo, se on vuosiin valunut. Mitä sitten? Naisella on jotain, jonka perässä on joutunut juoksemaan vuosia. Rauha.
Ehkä poikanen oli oikeassa. Ehkä Naisen suurin saavutus ovat lapset. Jos seitsemäntoistavuotias sanoo saaneensa hyvän kasvatuksen, ei työ ole ihan perseelleen voinut mennä. Kasvatus ei itsessään silti ole Naiselle saavutus, se on jotain, joka on tullut siinä sivussa. Arjessa eläen, huomaamatta, ilman varsinaisia ponnisteluja. Jonain päivänä niistä voi tulla vaikka työmiehiä, johtajia, kotiäitejä, tulevia Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnon saajia. Kelpaavat äidilleen aina, sellaisina kuin ovat. Vaikka lapset ovat Naisen elämän suurin saavutus, lasten ansiot eivät ole, eivätkä koskaan tule olemaan mitenkään hänen omiaan. Lapsistaan voi tuntea ylpeyttä olematta ylpeä. Heistä tulee sellaisia kuin tulee. Ei äidin ansioista, vaan äidistä huolimatta. Jokainen kulkee oman polkunsa ja asettaa rimansa. Ihminen, joka ylipäätään ylpeilee saavutuksillaan on saavuttamatta vielä jotain. Oman sisäisen varmuuden riittävyydestä itselle. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä, kuin kyvyllä olla rehellinen pelikuvalleen.

Mistä sitten neljätoistavuotias Nainen unelmoi kaikki matikantuntinsa? Varmaan jostain pojasta. Luvasta päästä bileisiin. Ja siitä, mistä malttamattomat nuoret yleensä; olevansa jo aikuinen. Tai sitten kuuluisuudesta, rikkaudesta, kauneudesta ja täydellisestä elämästä, kuten ikäisensä tapaavat. Lapsella on oikeus unelmoida, aikuisella oikeus olla tavoittelematta. Sisäinen rauha on saavutus, joka pitää jokaisen itse löytää. Sillä lopulta surullista ei ole elää kova elämä. Surullista on kuolla juosten kaiken saavuttamattoman perässä.



tiistai 11. lokakuuta 2016

Kaksikymmentä päivää henkeä pidätellen

Uni ei tule. Se pakenee kaikkea sellaista, joka saa unet suunniltaan. Adrenaliinia. Kortisolia. Taistele tai pakene, huutaa pää. Pakene edes taistellen, jos et muuhun pysty. Säilytä jokin arvokkuus. Omien oikeuksiesi kerjäläinen.

Uni ei tule. Se pakenee pitkälle aamuun. Ja aamusta on taas taival iltaan.

Niin kauan, kuin Nainen vain suinkin pärjäsi, ruokki ja vaatetti, maksoi leirikoulut ja luokkaretket, harrastukset, talvi – ja kesäkengät, polkupyörät ja puhelinlaskut, niin kauan juoksi totuutta karkuun. Sitä päivää, kun sietäminen loppuu. Kesälomarahoilla ei tehty matkoja ja elämyksiä, niillä tehtiin arki ja leipä. Sitten tuli syksy. Yhtenä päivänä Nainen istui keittiön pöydän ääressä ja laski. Laski uudelleen. Saaden saman tuloksen. Yhtälö on kaikin tavoin epäreilu, eikä edes Naiselle itselleen, vaan lapsille. Heille, joille kuuluu muutakin kuin tulojen kuilu.

Se on Naisen vika. Meni ja sääli Lastenisää, joka jäi asuntolainan loukkuun, kun talo ei mennyt kaupaksi. Se, joka jäi kun eronjälkeinen uusi vaimoke nosti myöhemmin kytkintä. Nainen sääli ja ajatteli, ettei voi ajaa ihmistä nurkkaan, ei rahan vuoksi viedä isää lapsilta. Sehän vetää kohta narun kaulaan, ihmisraunio! Ja kun tässä kuitenkin pärjättiin, kuitenkin elettiin. Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Niin kauan kuin lapsilla oli kaikki mitä tarvitsivat, Naisella ei ollut syytä, ei tarvetta alkaa tapella enemmästä. Vaikka toinen saa talonsa myytyä, nostaa päällikön palkkaa päällikön paikalta, ostaa uuden asunnon ja jakaa menonsa taas uuden puolison kanssa. Raha on vain rahaa niin kauan, kun sitä sentään on.

Satasista. Useista. Nyt puhutaan jo monikossa. Sen verran ovat Naisen tulot pudonneet. Sataset eivät tunnu missään, jos tulot ovat tuhansissa. Mutta kun eivät.
Nainen inhoaa puhetta rahasta. Raha on vain väline pysyä hengissä, sitä on aina riittävästi juuri siihen. Länsimainen tavaraunelma ei koskaan ole yltänyt Naisen torppaan, heillä on kaikki mitä tarvitsevat ja niin Nainen lapsiaan opettaa. Katto, ruokaa, vaatteet. Laskut maksettu ja luottokortilla pyöreä nolla. Monet ovat kerrat, kun itketään miksei me koskaan mennä laskettelemaan, risteilylle, etelään tai edes Ruotsiin. Täysin absurdi itkunaihe hänelle, jolla  pelimerkit juuri ja juuri riittävät pelata kehnoilla korteilla. Mutta lapset ovat lapsia, vertaavat todellisuuttaan siihen, mitä vierellään näkevät.
Ikinä, koskaan Nainen ei ole sanonut olevansa köyhä, vaikka on sitä monesti ollut matkansa varrella. Kerran niin köyhä, että tiesi mitä on nälkä. Silloin joskus nuorena, kun maksettiin Lastenisän takausvelkaa pois. Siihen verrattuna tämä kaikki on silkkaa yltäkylläisyyttä. Tietää ken kokee.

Totuus. Siitä tulee näkyvä. Laskipa laskurilla miten päin tahansa, pakenipa ajatusta yrittäen vakuuttaa pärjäämistään, on aika kohdata totuus. Tässä on vielä kahdeksan vuotta aikaa Lastenisän kiemurtaa käärmeenä. Sellaisena, joka saa raivokohtauksen, kun lapsi sattuu näkemään palkkanauhansa pöydällä. Joka salailee ja valehtelee. Joka ei voi ostaa lapselle uusia hanskoja heillä kadonneiden tilalle, joka laskee joka pennin ja valehtelee joka kympin, joka on ahne ja loputtoman itsekäs. Joka ei pidä lapsia luonaan edes sovittuja, muutti taas kauas, eikä kuljeta sieltä kavereilleen, vaikka heille niin lupasi. Millainen isä antaa seitsemäntoistavuotiaalleen syntymäpäivälahjaksi kolme yrityslippua leffaan, jotka täyttävät kuukauden päästä vuoden ja menevät vanhaksi? Paska. Idioottipaska. Mitä tuollaista säälimään?


Anteeksi, mutta tämän parempaan Nainen ei enää pysty. Empatiasäkin pohja tuli juuri vastaan. Parempi laiha sopu, kuin lihava riita? Rajansa se on sovun edestä sietämisellä.

Silmillehän se tulee, kun Nainen ilmoittaa varatusta ajasta lastenvalvojalle. Että yritetään kolmannen osapuolen läsnä ollen ensin sovussa. Sitten käräjäoikeudessa vähemmän. Ei käy Lastenisälle ajat. Huutaa, raivoaa, lyö luurin korvaan. Nainenkin huutaa, niin paljon, ettei pysty yöllä nukkumaan. Uni pakenee kaikkea sellaista, joka saa unet suunniltaan.

Miten meidän käy?


Se alkaa venkoilla. Nainen tietää. Siirtää avokkinsa kirjat muualle, ja väittää asuvansa yksin neljää huonettaan. Nostaa asuntolainaerän niin korkeaksi, ettei jäisi mitään viivan alle. Väärentää palkkalaskelmansa, jos ei muuta keksi. Se venkoilee, jos vain osaa. Se viivyttää. Sen se ainakin osaa. Älä huoli, sanoo lastenvalvoja. Mutta Nainen huolii. Monta yötä putkeen.

Ei jaksaisi enää tapella mistään. Taas tapella. On vain pakko. Vasta sitten voi taas hengittää vapaasti. Kahdenkymmenen päivän kuluttua.



sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tasaista ja tyls...turvallista

Kissa pöydälle ja marsu pois häkistä; parisuhteesta ei ole juuri mitään kirjoitettavaa. Parisuhde on laiva ankkurissa. Päivällinen pöydässä. Koristeltu joulukuusi. Tapahtunut ja tasainen.
Väite, joka saa varmasti varpailleen. Perustelut tulevat kuitenkin tässä.

Näihin vuosiin on mahtunut yksi pieni aikuisen naisen elämä. Kuuteen vaivaiseen eronjälkeiseen, joista Nainen on kirjoittanut. Parhaimmat tekstit ovat syntyneet kivusta, surusta, luopumisesta ja oivalluksesta. Syntyneet itsestään, vaatineet saada tulla kirjoitetuiksi. Vaatineet äänen ja lukijan. Kuusi vuotta kaikkea muuta kuin tylsää. Vuoristorataa. Sirkusta ja hattaraa etukatsomossa. Milloin tahansa saattoi tapahtua mitä tahansa. Ja kyllä sitä tapahtuikin. Parisuhteessa ei tapahdu mitään.


Älä ymmärrä väärin, mutta parisuhde on toisinaan vähän tylsää. Turvallista ja aika tavalla ennakoitavaa. Ja hyvä niin. Kun toisen on oppinut tuntemaan kuin omat taskunsa, ja kun kumpikin kaihtaa kaikkea draamaa, suhde on tasaista ja helppoa. Helppoa. Se on oikea sana. On helppoa olla Valitun kanssa. Toiveet menevät niin hyvin yksiin. Siitä mitä tehdään, siitä miten tehdään. Tietenkin Valitussa on pikkuvikoja, joista voisi kirjoittaa. Sellainen yltiöpositiivinen spontaanisuus ja optimismi, joka ei aina osaa varautua ja ajatella kuten suhteen rationaalisempi osapuoli. Se nyppii toisinaan.

Mistä ammentaa, jos ei juuri tapahdu mitään? Käy töissä, käy kotona, käy taas töissä ja kaupassa siinä välissä. Toisinaan ollaan Valitun luona, yleensä Naisen. Ei Nainen ole koskaan ollut sitä sorttia, joka hehkuttaa ja hekumoi miten ihanaa elämä on, kun on parisuhteessa/sinkku/vaikeasti selitettävässä tilanteessa. Mitä kulloinkin. Ei sitä lajia, joka maalaa kuvia täydellisestä kodista, täydellisestä parisuhteesta, täydellisestä salitreenistä. Ei osaa suurennella onneaan tai onnettomuuttaan. Kaikki vain on, sellaisena kuin on. Ulkokultaisuus ja kiiltokuvaelämä eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ilon ja naurun tuominen kyllä. Arjen tilannekomiikka, nopeasti ohipyyhkäisty hetki, kun maitopurkki kaatuu jääkaappiin tai eräänä päivänä kotiin tullessa sauna on täynnä esikoisen autohifiä. Sellaisella on Naisen vinossa mielessä enemmän viihdearvoa, kuin kertoa että joku hieroi juuri jalkoja sohvalla. Ihminen, joka ei isosti huutele onnestaan, kadottaa aiheensa aika täydellisesti, kun onnettomuus hetkeksi hellittää. Ken surusta luo, ilosta ehtyy.

Tietenkin voisi kirjoittaa sietämisestä. Kompromisseista, joita parisuhteessa aina väistämättä on. Mutta miksi luetella valuvikoja, kun niitä itsellä on isommin? Suhteessa pitää osata sietää asioita. Vaikea pala ihmiselle, jonka sietokyky tuli kuudentoista vuoden aikana matkansa päähän. Toisinaan pienet asiat ärsyttävät isosti ja toisinaan isot pienesti. Mutta eivät ainakaan tällä hetkellä niin, että tarvitsisi sormiaan näppiksellä laulattaa. Ehkä joku päivä tulee senkin aika.
Parisuhteessa elämisestä ei ole kirjoitettavaa. Että katsellaan dokkareita, koska kumpikin rakastaa niitä. Että touhutaan koirien kanssa, koska kumpikin rakastaa niitä. Käydään joskus Ikeassa ja lenkillä. Tehdään hyvää ruokaa ja siivotaan. Parisuhde on tasaista, aivan kuten arki on tylsää, jos kumpaakin miettii nimenomaan kirjoittamisen kannalta.

Sunnuntai jokupäivä jotainkuuta; Käytiin kirppiksellä ja syömässä.

Arki on kaikessa tapahtumattomuudessaan kuitenkin hyvää ja arvokasta. Sitä on myös turvallinen parisuhde. Ihmisellä on kaipuu yhteyteen. Tarve kuulumiseen ja läheisyyteen. Toisilla meistä on suuri tarve vapauteen ja silloin parisuhde ei voi lähtökohtaisesti olla vain suurta onnea.
Esimerkki. Kaksi ihmistyyppiä, joista toinen elää turvallisen ja rakastavan lapsuuden kodissa, jossa rakkaus ei ole yhtä kuin vallankäyttö, jolla on myöhemmin pitkiä seurustelusuhteita, vakaita ja vakavia, voimakas tarve yhteyteen. Jonka suurinta onnea ovat raukeat sunnuntaiaamut yhdessä. Ja toinen on sosiaalinen erakko, joka on jo lapsena viettänyt pitkiä aikoja yksin ja nauttinut siitä suuresti. Jolla on vilkas sisäinen maailma ja utelias kyky havainnoida ympäristöään. Jonka suhteet ovat lyhyitä (avioliittoa lukuun ottamatta), koska mitään turhaa ei kannata elämässä ylläpitää. Jolle vapaus on toinen iho. Jolle raukeat sunnuntaiaamut yhdessä ovat kivoja joskus, mutta eivät lähtökohtaisesti suurinta onnea ikinä. Toisten tarve kuulua yhteen on suurempi, mutta kaikilla meillä on siihen oikeus.

Ihmisissä on etsijöitä ja heitä jotka mielellään jäävät paikoilleen. Jos etsijä jää paikoilleen – vaikkakin omasta halustaan – etsijällä ei oikein ole mitään raportoitavaa. Kuin että täällä olen ja saatan vaikka jäädäkin.
Ajatus, joka on vaivannut niin kovin. Mistä kirjoittaa, kun ei tapahdu mitään?

Ystävä laittaa viestin aamulla. Treffit uuden miehen kanssa venyivät pitkälle aamuun, ihan säädyllisesti kuitenkin. Kertoo uteliaasta toivosta, hämmästyttävästä yhteydestä. Hetken Nainen tuntee haikeaa kaipuuta elämään, jossa sattui ja tapahtui kaiken aikaa. Jossa ei ollut velkaa edes selitystä, saati moraalista vastuuta joustaa ja kieltäytyä kenenkään vuoksi. Jossa ei tarvinnut koskaan edes ajatella ketään toista. Vain itseään. Niiden neljän pienemmän ihmisen jälkeen tietystä, jotka saman kodin jakoivat. Hetken pieni haikea kaipaus, mutta vain hetken. Ei Nainen jaksaisi enää. Ei enää sitä draamaa. Ei vaihtaisi suhdettaan täydelliseen vapauteen. Ei kävisi kauppaa kohtalollaan. Edes ehtymättömien aiheiden vuoksi. Siinä missä ennen vapautta edusti täydellinen riippumattomuus, nyt sitä on kaksi eri asuntoa. Suhteessa voi olla niin monella tapaa. Sosiaalinen erakkokin.

Ehkä parisuhteesta on sittenkin kirjoitettavaa. Ehkä sitä tuo lisää Lastenisä, jonka kanssa alkaa mahdollisesti oikeuteen päätyvä taistelu muutaman viikon päästä. Ehkä joku muu asia, jolla ei vielä ole edes nimeä. Aika näyttää.



maanantai 26. syyskuuta 2016

Ajatusten viisivuotiskatsaus

Kun Tyttöprinsessa aloitti koulutaipaleensa, osui opettajaruletissa kohdalle eläkeovia kolkuttava Wanhan Kansan Kynttilä. Tämän rouvan kuolematon ajatus opetustyöstä meni näin; jos lapsi tekee oikein ja hyvin, siitä ei sanota mitään. Mutta virheistä annetaan palautetta. Suomeksi, jos saat palautetta, se on aina pelkästään negatiivista. Tämä vanhempainvartissa lausuttu viisaus tuli ilmi Naisen tiedusteltua varovasti miksi tyttö itkee kotona, että opettaja ei koskaan sano mitään hyvää, mutta valittaa koko ajan käsialasta. Kynttilä meni hämilleen. Hän oli kasvattanut herranpelkoisia vuosikymmeniä perimällään tavalla, eikä ymmärtänyt lainkaan, että sisävessa ja sähköt ovat tulleet jo muutama aika sitten kaikkien ulottuville.
Opettajan mielestä oli erityisen tärkeää oppia  k a u n i s  käsiala, koska ainakin omana opiskeluaikanaan (1. maailmansota?) sitä painotettiin tärkeänä taitona. Johon Nainen rauhallisesti – joskin syvää ärtymystään pidätellen – tiedusteli, mikä ihmisen ja oppimisen mitta on täydellinen kauno A? Eikö käsiala lopulta ole jokaisen ominaisuus, kuten kyky piirtää tai laulaa? Toki kaikessa voi tiettyyn pisteeseen saakka kehittyä, mutta vaikka kuinka harjoittelisi, keskitason piirtäjästä ei tule huippuhyvää, nalkuttaapa vieressä miten paljon tahansa. Kuinka monen vaikkapa lääkärin tärkein ominaisuus on kirjoittaa kauniilla kaarella? Päinvastoin, aikana jolloin käsinkirjoitetut reseptit olivat vielä totta, yksi jos toinenkin kerta apteekissa arvottiin mitähän sutussa lukee.
Siinä he istuivat, kaksi yhtä hämillään. Kynttilä ei ollut mitä ilmeisimmin koskaan ajatellut miten paljon hallaa hänen tiukkaakin tiukempi käsialanatsismi ja kielteisyydellä kasvattaminen tekee pienen taimen motivaatiolle viettää vuodesta toiseen pulpetissa ja moitteissa. Nyt ehkä vähän ajatteli. Nyt oli jo myöhäistä.
Nainen ei ole koskaan neljän lapsen kouluvuosien aikana kyseenalaistanut yhdenkään opettajan työtapaa. Ei ennen tätä. Sen verran on arvostusta löytynyt vaativaa työtä kohtaa ja ymmärrys, että se oma pikkumussu on lopulta vain yksi pikkumussu muiden joukossa. Mutta arvostus ei ole sittenkään tullut ilmaiseksi. Se on pitänyt edes jollain tasolla ansaita.
Kynttilä jäi ensimmäisen luokan jälkeen hyvin ansaitulle eläkkeelle ja seuraava osasi jo laittaa ponileimoja ja piirtää kukkia kokeen kulmaan kannustukseksi hyvästä työstä. Pienille ihmisille pienillä asioilla on merkitystä, eikä moni meistä isommistakaan jaksaisi alituista valitusta.

Ihminen urautuu niin kovin helposti. Työ, parisuhde, parikymmentä ylipainokiloa. Kaikkeen tottuu vähitellen ja vähitellestä tulee normi. Omia toimintatapoja on vaikea kyseenalaistaa, ja jos joku toinen niille niin tekee, loukkaannutaan. Ei saa ravistaa omenapuuta. Pitää odottaa, että putoavat itsekseen.

Eräs Naisen tuttava irtisanoi itsensä juuri työstä, jota teki kaksikymmentä vuotta. Syy; ei vaan jaksanut enää. Työ ei antanut, se ainoastaan vei. Moneen kertaan nähty työ. Tietoa uudesta paikasta ei ollut, kokemus ja koulutus vain tähän yhteen ja ainoaan. Ja mitä tapahtui? Kuukauden päästä tuttava löysi unelmaduunin. Miten se uskalsi?
Nykyaika rakastaa sankaritarinoita, joissa pieni hamsteri hyppää isosta pyörästä. Ihmiset vaihtavat työtä, alaa, parisuhdetta, kaupunkia, maata ja tapaansa elää. Lehdet ovat täynnä onnistumistarinoita. Kortisto heitä, joista ei kirjoiteta. Ei tietenkään, koska jokainen on oman onnensa seppä. Vai onko?

Jos ihmissuhde ei ole toiminut, Nainen on päättänyt sen. Epäröimättä, koska oman hyvinvointinsa vuoksi on suorastaan pakotettu niin tekemään. Nainen ei ole koskaan jäänyt odottamaan omenoiden putoamista, edes kiivennyt keräämään, mitä tulee ihmissuhteisiin. Jos jokin ei toimi, se ei toimi. On kyse sitten ystävästä tai puolisosta. Puuta pitää joskus ravistaa. Mutta sama ei ole koskaan pätenyt työhön. Nainen on elämänsä aikana tehnyt niin paljon vastahankaisia töitä vain elättääkseen tärkeimmät ihmisensä. Venynyt. Suostunut. Suorittanut. Kerännyt hymynsä aamulla ja itsensä illalla, taas uuteen päivään nousten. Työ on ollut leipä, jota – toisin kuin parisuhdetta – ei ole voinut itse lopettaa. Niin, paria aivan mahdotonta lukuun ottamatta. Hyppy tuntemattomaan vie turvan elämästä. Jos ihmissuhde päättyy, Nainen tietää selviävänsä. Mutta entä jos työ menee alta koska ei vain jaksa? Se ei ole ollut vaihtoehto. Vain jaksaminen on.

Saatuaan onnenkantamoisen työskennellä hetken aikaa osa-aikaisesti, toimintatapojen kyseenalaistaminen on tullut todeksi. Osa-aikainen työ on avannut silmät aivan uudella tavalla. Saako oikeasti tehdä näin? Tehdä työnsä, lähteä, unohtaa illaksi? Kun muut jäävät tuskailemaan täysin ratkaistavissa olevia ongelmia, joihin ei yleinen tahtotila yllä, Nainen tekee sovitut tuntinsa ja lähtee kotiin. Oven sulkeminen on aina yhtä ihanaa, mutta joka kerta hämmentävää. Ei ole Naisen syy, että ihminen venyy, budjetti ei. Että epätietoisuudesta tulee pysyvä olotila ja epävarmuudesta normi. Kaikkeen tottuu. Jos tuota kaikkea katsoo liian läheltä, turtuu.
Mitä jos työlle ei tarvitsisi antaa kaikkensa? Mitä jos viikonloppu riittäisi palautumiseen? Mitä jos arvot kohtaisivat? Voisiko tämän elämän elää niin, että riittäisi omana itsenään, vaikka vähän väsyneenäkin?

Tämä vuosi jää Naisen elämässä erityisenä rajapyykkinä mieleen. Jos ero opetti sopivasti itsekkääksi ihmissuhteissa, totaalinen uupumus asetti rajat. Elämää on voitava elää ilon kautta. Kiire ei ole merkki tehokkuudesta, se on ainoastaan ajan puutetta. Vastoin luuloja, aikaa voi ostaa lisää. Kuuden tunnin työpäivä olisi Naiselle teknisesti mahdollinen ideaali, joka vie kuitenkin liian ison osan taloutensa ainoan elättäjän palkkapussista. Aika on kallista. Sen tietää työnantajakin pidentäessään päivää entisestään ensi vuoden alusta. Mitä enemmän aikaa samalla palkalla, sitä isompi säästö. Tehoista viis. Logiikka se on kai sekin, vaikka kaikki laskelmat puoltaisivat nimenomaan työajan lyhentämistä tuottavuutta kasvattavana tekijänä.
Tuttava oli viisas hypätessään pois ennen kyynistymistään. Hän halusi säilyttää uteliaan tahtonsa oppia uutta ja motivaation nousta joka aamu. Rohkeaa. Tällä kertaa se rohkeus kannatti. Elämässä on oltava muutakin kuin kurinalaista raatamista tai heittäytyminen koneistosta pois. Jokin välimuoto. Viisivuotiskatsaus tai vastaava. Mitä minulle kuuluu oikeasti. Mitä haluan jättää taakseni, mitä ottaa mukaan seuraavalle kaudelle.
 Negatiivisen sisäisen ”en mä kuitenkaan voi, osaa ja pysty” – puheen ja iänikuisten moitteiden sijaan pitäisi  uskaltaa haastaa oma toiminta uudella tavalla. Ylittää tottumuksen mukavuusalue ja ottaa itseltään rehellistä palautetta vastaan. Ennen kaikkea, kuunnella sitä. Ja sitten antaa itselle vähän niitä ponileimojakin ja piirtää kukkasia henkisten kokeiden reunaan.
Sinä onnistut, käsialasta viis.





sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Oma Elämä

Olihan se tiedossa. Kaikki kaksikymmentä vuotta. Että jonain päivänä käy niin ja Naisen tehtävä on yhdeltään täytetty. Silti ja kuitenkin, se saapui yllättäen.

Tavallinen arki-ilta. Kännykkään tulee esikoisen vieno viesti. Tiedustelee onko äiti kuinka kotona, kun pitäisi vähän katsoa papereita. Eipä sillä, ei esikoinen siihen äidin apua tarvitse, mikä muutamalla viestillä ratkeaa. Matkan päästä, tuvan yläpedillä maaten, muiden siilitukkaisten luona. Tämä on aina ollut hänen tapansa toimia. Ilmoittaa ikään kuin sivulauseessa, ohimennen kaiken oleellisen.

Pientä päivitystä mitä puuttuu. Mitä saa mukaansa ottaa ja miten käytännöt menevät. Kyllä, voit täyttää hakemuksen jo nyt. Laitat sitten sopimuksen perästä, kun on nimet alla. Maistraattiin ilmoitat heti kun sopimus on tehty. Kyyneleet valuvat äidin kuumaa poskea, kuin kiukaalle ne sihahtavat. Toisessa päässä malttamaton into, sellainen joka vain oman elämän kynnyksellä on mahdollista. Se laittaa kuvia asunnosta, pohjapiirroksesta ja sen onni on täynnä odotusta. Se muuttaa pois kotoa. Sen äiti iloitsee sille viesteissä, mutta itkee pitkälle yöhön.

Jo kauan on mieli työtä tehnyt. Aikuisen lapsen tapa tulla ja mennä, hukata tavaroita, levittäytyä joka neliösenttiin kieltämättä käy joskus hermoille. Poika on kopio äitinsä luonteesta, eikä sitä mitä siedä itsessään, oikein jaksa muissakaan. Varasto on täynnä romuja. Sauna on täynnä romuja. Tavarat jäävät niille sijoilleen, maitopurkit pöydille, pyyhkeet märkinä myttyinä. Tyttöprinsessa kysyy malttamattomana koska se lähtee. Saavat jakaa ison huoneen enää kaksin. Sisar ja veli. Kirjahylly huoneen keskelle, parvet sivuille, neljä lasta palvellut kerrossänky päreiksi. Koska se oikein muuttaa? Kunhan intistä pääsee, alan katsoa sille asuntoa. Monet olivat kerrat, kun Nainen mietti miten sen kauniisti ilmaisisi. Aikoinaan itse pesästä järkiavoliittoon tyrkättynä, ei halunnut muotoilla asiaa miten sattuu. Ei tarvinnut. Kaikki ne kuukaudet, kun Nainen asuntoa mielessään mietti, jonotti poika omaa. Sellainen se on.

Miksi itkeä sitä, mikä on odotettu ja tärkein etappi aikuisessa elämässä? Itsenäistyminen. Perheen perustaminen. Omien juurien työntäminen syvälle muhevaan multaan. Koska äidit tekevät niin ja eniten sellaiset, jotka ovat jo kerran hylätyt.
Kun Nainen ja Lastenisä erosivat, muutti esikoinen isälleen. Ikää oli 14. Oma huone. Mönkijämopo. Pleikkarit ja pelit vehkeineen. Niitä ei ollut äidillä tarjota. Huono oli omatunto. Häpeä. Sellainen äidinhäpeä, kun lapsi valitsee isänsä. Ei Nainen ollut oikein osannut virkaansa. Ei ensimmäisen kanssa. Liian vaativakin kai. Liian etäinen ja itsekin kakara. Syyllisyys kulki viertä kolme vuotta, kunnes poika muutti takaisin äitinsä luo. Seuraavat vuodet elämä oli täyttä. Perhe, täydellinen ja ehjä. Sellaisen Nainen sai. Sitten tuli armeija. Ansaittu etäisyys ja pehmeä lasku tulevaan. Se muuttaa pois kotoa. Toisen kerran. Se on haikeaa ja väistämätöntä ja siksi kai Nainen itkee. Muistaa tunnot, jotka kuusi vuotta sitten kaivoivat mustaa kuoppaa. Mutta tämä suru on merkityksellinen. Erilainen. Tässä on ripaus onnea, ylpeyttä ja innokasta odotusta. Millainen elämä sille tulee? Ihan mahtavaa, esikoinen pääsee aloittamaan Oman Elämän!

Lapset vanhenevat ja itsenäistyvät ja sen mukana tulee muassa ripaus identiteettikriisiä. Kissa pöydälle; ihminen jonka lapset muuttavat kotoa, on vanha. Tai ainakin keski-ikäinen. Keski-ikäisellä on jo kaikki kiva ohi ja edessä rapistuva vanhuus. No ei tietenkään ole. Mutta kun on tottunut katsomaan itseään tietyn olomuodon kautta, täytyy olo muotoilla uudelleen. Neljän lapsen yksinhuoltaja? Ei, kolmen. Mutta neljän lapsen äiti. Montako lasta sinulla on? Neljä. Tai kolme, koska vanhin on jo aikuinen. Kohta toinenkin. Ennen riitti yksi vastaus, nyt sitä joutuu täydentämään. Minulla on neljä lasta, joista kolme asuu vielä kotona. Vielä? Tietenkin, nuorin on kymmenen… Kestää aikansa hakea paikkaa, kun paikka hakeutuu muualle. Ja juuri kun yhdestä muutoksesta toipuu, toinen odottaa jo vuoroaan. Niin kauan kuin lapset vielä asuvat kotona, voi väistellä omaa vanhenemistaan. Sitten enää ei.
Ei Nainen murehdi, etteikö poika pärjää. Se on suvusta, jossa ei muuta tehdäkään. Mutta jos se ei tule käymään? Jos se ei kerro huoliaan? Jos se etääntyy ja käy vieraaksi? Nainen on sitä sorttia äitiä, ettei änkeä. Ei kysele onko ruokaa jääkaapissa, pyykit pesty ja säädylliset verhot ikkunassa. Ne ovat nyt omillaan, Esikoinen ja tyttöystävä. Niiden asiat eivät kuulu Naiselle. Sunnuntailounasanopiksi Nainen ei lupaa jalostua, mutta ovensa pitää auki. Kotiin saa tulla aina käymään, aina syömään, aina katsomaan mitä sisaruksille ja koiralle kuuluu. Kuten äitinä yleensäkin, tässäkin vaiheessa on edelleen se tukeva kallio, jonka kyljessä voi paistatella päivää. Johon voi nojata tuulessa, ja jonka voi jättää taakseen tietäen, että siellä se on ja pysyy.

Minkäs kokoiset parvisängyt nuorimmaisten huoneeseen mahtuukaan…



lauantai 10. syyskuuta 2016

Ihmisallergia

Voiko ihminen muuttua puolen matkaa taivallettuaan yllättäen aivan toiseksi? Sillä tavalla itseltäänkin salaa, havahtuen eräänä sumuisena aamuna kahvikuppinsa yli kauneutta katsellessaan olevansa aivan muuta, kuin elonsa ensimmäiset 43 vuotta. Voiko minäkuva, ajatusmaailma, käsitys kaikesta olevasta ja tulevasta muuttua kuin yhdellä varomattomalla olankohautuksella sosiaalisesta Introvertiksi? Voi ja ei voi. Selitys alla.

Jo pitkään Nainen on hakeutunut yhä enemmän maailman parhaimpaan seuraan, omaansa. Sosiaalisuus lähinnä väsyttää. Vaikka se olisi kuinka antoisaa ja kivaa, on jokainen asiakaspalvelussa vietetty aamupäivä, kiihkeä keskustelu läheisten kanssa ja hektinen ilta uuvuttanut yhä vain enemmän. Toki ihminen joka ei nuku, uupuu lähtökohtaisesti jo ruotonsa suorana pitämisestä. Fyysinen fakta, jonka vaikutusta kertaa fyysinen kiire. Lapsilla on asiaa. Valitulla on asiaa. Elämällä sitä vasta onkin. Työpäivän jälkeen menee pari tuntia sohvalla. Äidin 60-vuotispäivät saa kaatumaan suorilta jaloilta kotiin päästyä. Pitkä puhelu alkaa puolessa välissä kääntyä alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Siinä missä Nainen ennen hakeutui ihmisten seuraan, halajaa nyt enemmälti rauhaa. Luonto tarjoaa paikan palautua. Sohva sylin, josta katsella puidenlatvojen leikkiä taivasta vasten. Kirjoittaminen, haaveilu ja taulujen maalaaminen ajaa ohi biletysviikonloppujen noin kuussataa – nolla. Tietenkin. Aika aikaansa kutakin.

Kun sosiaalinen ihminen alkaa kääntyä sisäänpäin, herättää se ihmistä tuntemattomissa tahoissa helposti ajatuksen möröstä nimeltä masennus. Ei. Nainen ei koe mielenkiinnon puutetta itselleen tärkeisiin asioihin. Ei arvottomuutta, surua, syyllisyyttä, tyhjyyttä, näköalattomuutta tai itsetuhoa. Vaikka näitä kaikkia on tarjottu tusinoittain selitykseksi unettomuudelle, joka sekin on jo aikoja sitten todennettu autonomisen hermoston sekoamisen tulokseksi. Korjaantuu ajan kanssa sitten kun korjaantuu. Mikä sitten voi aiheuttaa totaalisen käännöksen ekstrovertistä introvertiksi? Maljan täyttyminen.

Kävipä niin, että työnantaja piffaa totaalisen työnohjauksen puuttumisen kompensaationa kourallisen kertoja kriisiterapiassa sellaisten työn liitännäisseurausten kuten tappouhkausten vuoksi. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko asioiden ennaltaehkäisy helpompaa kuin seurausten paikkailu, mutta sovitaan että tässä tapauksessa kriisiterapeutti, hauska ja huumorintajuinen vanhempi tätinainen, on enemmän ilo kuin onni onnettomuudessa. Kahden kerran skannauksen jälkeen tätinainen on tehnyt analyysin. Nainen on tasan puolessa välissä janaa, jonka ääripäissä sijaitsevat erakko ja lämpöhakeutuva ihmisohjus. Nainen on Ambivertti. Käytännössä tämä hieno sana tarkoittaa, että pystyy ymmärtämään molempia ihmistyyppejä erittäin hyvin. Tässä kohtaa elämää nyt vain on vaihe, jolloin lajitoverit ovat aivan liikaa. Naisen kuppi kun on mennyt nurin noin 10 000 tuhatta asiakasta sitten ja sisäänpäin kääntyminen on välttämättömän ele rauhan takaamiseksi. Ylipäätään naarasolennot tapaavat viihtyä enemmän itsekseen ikävuosina 40 viiva jotain, seurauksena ruuhkavuosista joita rullataan hamaan johonkin asti yhä kiihtyvällä vauhdilla. Tämä saattaa tulla läheisille suurena yllätyksenä, sillä ennen niin sopeutuvalle ja joustavalle ei enää sovi oikein mikään. Tila tulee hiipien, eikä sitä tarpeeksi kauan kestäessä elämää enää näekään vain sarjana velvollisuuksia.

Reilun vuoden ajan Nainen otti 80-100 asiakasta päivässä, joka kuukausitasolla tarkoittaa noin paria tuhatta kertaa 1,5 vuotta (edit. kirjoituksessa oli aikaisemmin 4000 – 5000 asiakasta kuukaudessa, tämä korjattu). Tämä tarkoitti aivojen vireystilaa, joka sähköksi muutettuna olisi voinut lämmittää keskiverron omakotitalon talvipakkasista taas seuraaviin. Tuolle määrälle ihmisiä kun puhuu jokaiselle jotain, yrittää selvittää parasta mahdollista ratkaisua käytettävissä olevissa minuuteissa, antaa ohjeet tai ohjata eteenpäin, tarkistaa, täydentää ja paikata ajoittain sietämätöntä henkilökuntapulaa, ei vapaa-ajalla enää tee mieli smalltalkata kaupan kassalla saati pohtia kampaajan kanssa kestääkö Nykäsen avioliitto numero jotain alkoholismia. Ihmisyliherkkyys on todellista. Vain omat tärkeät ihmiset ovat ja pysyvät. He tietävät, että Nainenkin on ja pysyy, vaikka ei joka viikko – edes kuukausi – nähtäisikään. Ystävyydet, jotka ovat kestäneet erot ja uudet ja ammatin – ja maisemanvaihdot ja vakavat sairaudet ja elämän koko kirjon, pysyvät elossa ponnistelematta. Sillä kaikki mikä vaatii jälkimmäistä, saa jäädä. Kiintiö on yksinkertaisesti niin täynnä.

Oikeasti se on vain hienoa. Tämä vahva tunne siitä, että voi ainokaisella elämällään tehdä ihan mitä lystää. Se puolestaan ei ole kovin hienoa, ettei tiedä yhtään mihin suuntaan pitäisi alkaa kulkea. Vielä joitain aikoja sitten Nainen ajatteli joskus hyvin hamassa tulevaisuudessa jatko-opintoja terapeutiksi. Nyt taloudellisen panoksen lisäksi ilmaantui eräs toinen vielä perustavampaa laatua oleva ongelma. Ihmiset. Terapeutti, joka ei jaksa kuunnella ihmisiä? Huutonaurukohtaus, eli huutis, kuten perheen nuoriso tapaa sanoa. Hienoa. Sinne meni sosiaalialan koulutus viemäristä alas, jäljelle jäi tuhansien opintolaina. Ihmistyöntekijä, joka ei enää jaksa ihmisiä. Maailmanluokan huumoria.

Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Asiat eivät vain tapaa järjestyä sillä aikataululla ja tavalla, kuten itse soisi tapahtuvan. Tai sitten ihminen vain luulee, että asiat ovat järjestyneet, koska tottuu todellisuuteen, jossa elää. Mene ja tiedä.
Ehkä jokin uusi suunta löytyy. Ehkä ihmisallergiastakin voi parantua. Sitkeästi siedättämällä. Ja jos ei, kai sitä voi viettää loput työelämävuotensa syvällä arkistossa aakkostamassa.

 

lauantai 3. syyskuuta 2016

Seuraavaan elämään

Kun Nainen ja Hän erosivat, yksi säilyi. Ystävyys. Ei sellainen fyysinen, jossa käydään kahvilla ja hengaillaan toisen sohvalla raukeana sunnuntaiaamuna. Henkinen. Nainen lupasi olla olemassa sisarena, jolle voi ihmetellä naisotusten omituisuutta, jolle voi laittaa hassuja kuvia, jolle voi soittaa joskus. Sellaista yhteyttä, sellaista puhdasta mutta raastavaa sielunkumppanuutta jota he kokivat aiemmin, ei voi selittää. Eikä sitä voi hukata.
Vain yksi syy olisi heidät erottava. Syy, jonka Nainen tiesi tulevan. Koko ajan tiesi.

Hän nauroi. Sellaista katkeruudella silattua epäuskoa. ”Ei, olet väärässä. Jos joku sitä minulta vaatii, saa mennä. Minä en koskaan katkaise meidän ystävyyttä.”

”Kyllä sinä katkaiset”, sanoi Nainen. ”Tulee päivä, tulee joku niin merkityksellinen, joka saa sinut ajattelemaan toisin. Luopumaan minusta”.
Elettiin kesää, vielä sitä, jossa Hän olisi kai halunnut enemmän, Nainen ei. Naisella oli Valittu, Naisella oli järki, joka kertoi ettei kaikesta menneestä hyvästä huolimatta koskaan enää vaihtaisi kaikkeen menneeseen vähemmän hyvään. Aika oli väärä, Hän juuri eronnut, rakkaudessa raakile. Sellainen, joka kypsyi hiljalleen Naisen kainalossa. Valmiiksi jollekin toiselle. Sillä niin se todella meni. Ja sitten kun Hän oli haavansa hoitanut, Nainen oli jo tukevasti toisen. Mutta ystäviä, sellaisia heistä jäi.

Hän soittaa. Puhuu niitä näitä. Koko ajan Nainen odottaa, mitä on niitänäiden takana. Syy. Sitten se tulee. Hän on löytänyt rakkauden. Orastavan varovaisen toiveikkaan ihastuksen, joka on kasvanut ja syventynyt päivien aikana lujaksi tahdoksi katsoa tämä ihminen, tämä mahdollisuus. Tumma ja pieni, kuten Nainen aina ennustikin. Hän oli kertonut uudelle rakkaudelleen Naisesta. Henkisestä yhteydestä, hämmästyttävästä kyvystä täydentää toisen lausetta, jota ei ole koskaan ennen ollut. Rakkaus ei vaatinut. Mutta rakkaus pyysi. Älä ole enää. Hän haluaa kunnioittaa rakkauden tahtoa. Olla rehellinen. Lopettaa kaiken yhteyden. Hassut viestit. Hassut pohdinnat elämästä ja sen ilmiöistä. Vakavat pohdinnat samoista. Koska vaikka välillä oli viikkojen taukoja, joka kerta yksi hassu viesti johti joukkoon seuraavia ja sai Hänet hämilleen. Muistamaan yhteyden, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Siksi sen täytyy päättyä. Sen vain täytyy.


Hän on surullinen, niin kovin surullinen. Kertoo, ettei olisi tässä ilman Naista. Ilman kaikkia niitä keskusteluja, peiliä, jota Nainen piti hänelle. Heijasti kysymykset, heijasti vastaukset. Viisauden, joka ei oikeasti edes tullut Naisesta, vaan joka Hänessä koko ajan oli. ”Etsi minut seuraavassa elämässä, lupaathan?” Ja Nainen lupaa. Vielä muutama sana. Hiljaisuus. Kumpikaan ei tahtoisi lopettaa. Kaikki on jo sanottu kuitenkin.

Ne puoli vuotta, jotka Nainen ja Hän olivat yhdessä, Nainen tiesi tehtävänsä. Olevansa laastari, tarpeellinen parantumiseen, mutta jonain päivänä vain tiellä. Nyt on se päivä. Haikeaa, ylpeää ja sitten vielä haikeaa. Sellaiselta se tuntuu, kun ystävyyskin loppuu. Viimeinen säie Häneen. Ei Nainen hennonnut sanoa, että on itse kokenut Valitun kanssa jotain hyvin samanlaista. Että vaikka pitkät analyyttiset keskustelut puuttuvat, täydentävät he toistensa lauseita, kuten Hän ja Nainen aikanaan. Pitkiin ja analyyttisiin ei kai ole niin tarvettakaan, kun kumpikin on jo tahollaan kypsynyt. Tai ehkä niiden aika on vasta tulossa.

Muistot ovat tallella, kukaan ei niitä vie pois. Joskus ne hymyilyttävät, joskus vain ovat. Palava, lyhyt ja kaunis tarina. Rakkaus iski kuin metrinen halko, humahdus, kuvasi Hän. Ei kukaan Naista ennen, eikä kukaan jälkeen. Mutta niin mahdottomat rakkaudet tapaavat olla. Niihin ei koskaan tule arki. Niiden lumo ei sammu riitoihin, arkeen, väsymiseen toisen huonoihin puoliin. Rakkaudet, jotka jäävät kesken, jäävät jäytämään. Vievät tilaa uudelta ja hennolta, vievät tilaa ajatuksilta ja lopulta päätyvät kummittelemaan kaiken olevan ja tulevan päälle. Kukaan ei pidä haamuista. Niin Nainenkin sanoi Hänelle aikoinaan. Siksi tämä päättyy nyt. Päättyi. Kaikilla tarinoilla on loppunsa.

Haikeaa. Että enää ei elämässä ole missään muodossa ihmistä, joka oli niin samalla aaltopituudella. Se on kuitenkin hinta, jonka joutuu joskus maksamaan siitä, että rakkaus muuttuu ystävyydeksi. Valittu tietää, että Naisella on miespuolisia ystäviä joiden kanssa pitää yhtä, aivan kuten Valitulla naispuolisia. Molemmat ovat väleissä myös menneisyytensä ihmisten kanssa, joskus kuulumisia vaihdellen. Kumpikaan ei osaa olla mustasukkainen sellaisesta. Joskus rakkaus laimenee ystävyydeksi, eikä ystävyys ei yhtä kuin pettäminen. Mutta kaikki suhteet eivät kestä haamuja. Ehkä henkisen yhteyden vaaliminen alkaa jo olla kaltevalla pinnalla. Kaltevalta pinnalta alkaa tunnetusti lipsua. Ei ehkä nyt, mutta entä ajan päästä? Vaikka Hän kuinka ajattelisi, että tässä ollaan platonisella tasolla, heikkona hetkenä toisen viestit ja muistutus olemassaolosta olisi voinut vielä johtaa johonkin, jota katuisi. Sitten joskus, kun omista suhteista katoaa taika. Siksi Nainen tiesi tämän päivän tulevan. Kun Hän on kyllin jaloillaan ja kyllin rakastunut.
Naisesta ei kai olisi ollut kieltämään Häneltä henkistä olkapäätään, vaikka fyysisesti sellainen ei ollutkaan enää mahdollista. Ei olisi raaskinut, ei vaan olisi. Tunsi olevansa jotain velkaa kuitenkin, lupauksensa verran ainakin. Kuin sisko veljelleen. Saako kaikessa haikeudessaan olla hieman helpottunut silti?

Kaikkea hyvää. Niin Nainen todella toivoo. Ei näe mennyttä vain sen vaaleassa valossa. Ainoastaan näkee, ja se riittää. Jotkut ihmiset kulkevat rinnalla pitkään, jotkut vain käyvät. Mutta mikään ei vie pois sitä, mitä oli. Eihän elämästä koskaan tiedä, sanoi Hän puhelun päätteeksi. Sen viimeisen. Mutta Nainen tietää. Toiset ovet ovat tarkoitettuja suljettaviksi.

Onnea matkaan Hänelle! Halataan seuraavassa elämässä sitten.