maanantai 31. joulukuuta 2012

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Tänään on Se Päivä, jolloin kumarassa kulkeva vuosi vedetään nippuun ja köysiin ja potkaistaan muiden kaltaistensa jatkeeksi. Jälleen yhdeksi vuodeksi, jonka kohdalla mietitään ”oliks se vuoden 2012 kesällä, vai…” 
Tänään tehdään kivoja lupauksia tulevalle. Joku laihduttaa, joku lopettaa tupakanpolton. Joku päättää tulla onnelliseksi. Vaihtaa työpaikkaa. Puolisoa. Muuttaa ulkomaille. Jotain. Jotain uutta vanhan tilalle, vaikka hampaat irvessä. Ainoa mitä Nainen lupaa, on yrittää olla hajoamatta kevääseen. Siitä tulee näet raskain sitten miesmuistin, mikäli lukujärjestykseen on luottaminen. Tiukka ja tahmea, kuin kärpäspaperi pirttipöydän yllä kaikkina niinä kesinä, jotka Nainen maalla vietti. Sellainen on kevät.
Kevättä ennen on kuitenkin Wanhan Wuoden potkijaiset. Tämä kyseinen juhlittu ja odotettu päivä on kaikkea muuta Naisen pikku maailmassa. Naista ahdistaa. Isolla A:lla. Oikein jättikokoisella. Miksi? Vain Luoja sen tietää. Näin on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta, joten eroa tai Lastenisää ei ole asian tilasta syyttäminen. Uusi vuosi nyt vain sattuu olemaan juhla, jota Nainen ei viettäisi lainkaan, ellei olisi ihan pakko. Ja niitä pakkoja on neljä kappaletta ikähaarukalla 6-16. Ilmiö ei ole aivan tavaton, sillä Naisen tuttavapiirissä löytyy useampikin (nainen) joka jos nyt ei suorastaan vihaa, niin ainakin pitää vähän keskivertoa vähemmän uudesta vuodesta. Lievästi ilmaissen.


 Tänään kuuluu miettiä mitä muistat vuodesta 2012. Naisen vastaus ”toivottavasti en mitään” ei tietenkään ole koko totuus. Vuoteen mahtui paljon. Yhteenvetona; eipä ollut ainakaan tylsää. Paljon kyyneleitä. Osa niistä oli ilosta. Paljon tunteita. Kohtaamisia, sielunkumppanuutta, kaksi uutta ihmistä, joista tuli Ihmisiä. Yksi erityisen rakas poistui Naisen elämästä. Ainakin kasvunpaikkoja sai taas riittämiin ja niistä tulee olla nöyrän kiitollinen. Kaikki eivät saa edes niitä.
Niin, tunteikas oli vuosi. Eikä Nainen tarvitse tinaa ja kauhaa ennustaakseen tulevalle seuraavaa; paljon hyviä hetkiä ystävien kanssa. Naurua, tukea ja jakamista. Toisaalta myös roppakaupalla taloushuolia, opiskelustressiä ja riitoja lasten kanssa. Murheita. Kaiken kokoisia. Iloja samoin. Mutta ennen kaikkea suuria tunteita. Sillä sellainen Nainen on. Heittäytyy, kaatuu, nousee ja heittäytyy jälleen. Joskus elämä ottaa kopin, yleensä ei. Eipä tuo ole näyttänyt mitään estävän. Sitkeä akka.

Mikäli satut kuulumaan enemmistöön, joka tänään juhlii ja iloisella kaiholla muistelee vuotta 2012, niin oikein hyvää ja ihanaa uutta ja tulevaa. Olkoot se tähänastisistasi parhain ja kaunein. Ja mikäli kuulut Naisen kanssa samaan omituiseen vähemmistöön, niin lohdutuksena todettakoon, seuraavaan on vielä pitkä vuosi aikaa.


Onneksi.


lauantai 29. joulukuuta 2012

Uni

Kauan, kauan sitten Nainen vasta odotteli saapumistaan maalliseen elämäänsä. Taivaan porteilla oli tungosta, sillä sieluja oli useita lähdössä taipaleelleen. Paikalla olivat kaikki, Universumin kohtuullistamiskomitea, Elämän Rakkausvastaava ja Maailmankaikkeuden Vanhin ja Viisain. Mitä Avioerovastaava teki paikalla, sitä Nainen hieman ihmetteli. ”Ehkä he kaikki vain tulevat”, ajatteli Nainen ja odotti vuoroaan kärsimättömänä.
"Kas tässä”, sanoi Vanhin ja Viisain ojentaessaan suljetun kirjekuoren Naiselle, ”nyt on sinun vuorosi. Elä, tunne ja läksysi opi”. Nainen kumarsi nöyrästi ja oli juuri avaamassa kuorta, kun Vanhin ja Viisain sanoi;
”Ei et saa avata sitä vielä. Sinulla tulee olemaan oikein hieno elämä. Paljon kasvun paikkoja, eikä tylsää ainakaan. Luota siihen”.
Nainen ravisteli enkelipölyt siivistään, oikaisi ne kauniiseen lentoon ja aloitti matkansa kohti ensiparkaisuaan. Ja juuri ennen laskeutumista seitsentoistavuotiaan äitinsä käsivarsille, avasi kuoren, luki lyhyen lauseen kauniisti koristellulta paperilta ja huokaisten taitteli sen takaisin.


 Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Elämän Rakkausvastaavan kävi Naista sääli.
”Eikö me voitaisi kuitenkin?”, kysyi tämä Universumin Kohtuullistamiskomitealta.
”Tiedäthän sinä, ettei Vanhimman ja Viisaimman päätöstä näin kumota. Hänellä on syynsä ja Naisella opittavansa”.
”Mutta kun…”
”Ei. Sopimus on sopimus ja näin on hyvä. Naisella on kuitenkin perheensä ja ystävänsä”.
”Ja onhan hänellä minut”, naurahti Mr. Murphy, joka oli jälleen hiipinyt kuuntelemaan salaa.

 Elämän Rakkausvastaava katseli apeana alas maailmaan. Miten yksin tuo Nainen oli. Miten vailla syliä. Turvaa. Lämpöä, jonka vain rakkaus voi antaa. Ja koska Elämän Rakkausvastaavan sydän on puhdasta ja pyyteetöntä kultaa, hän päätti kiertää Maailmankaikkeuden Vanhimman ja Viisaimman sopimusta niin paljon kuin se olisi mahdollista. Elämän Rakkausvastaava antoi Naiselle unen.
Uni saapui miltei joka yö. Voi miten ihana uni! Miehellä ei ollut kasvoja. Ei nimeä, ikää, vain lämmin syli ja kultainen sydän. Unessa Nainen rakasti. Nukahti syliin. Sai lämmön ja läheisyyden. Unet olivat niin aitoja, että aamuisin Nainen tunsi vielä hetken käden hiuksissaan.  Eikä hän halunnut nousta, ennen kuin viimeinenkin lämmön aavistus oli iholta hiipunut.
Elämän Rakkausvastaava oli riemuissaan. Hän antoi Naiselle lupausta rikkomatta sen mistä tämän oli määrä jäädä paitsi. Riemultaan Rakkausvastaavalta meni tovi huomata, ettei Nainen näyttänytkään enää niin onnelliselta. Aamut tuntuivat raskailta. Sängyn syli houkuttelevammalta kuin jälleen uusi tyhjä päivä suorittamista.
”Miksi hän noin tekee?”, kysyi Elämän Rakkausvastaava hämmästyneenä Universumin Avioerovastaavalta eräänä aamuna, kun Naisen päivästä näytti tulevan entistä raskaampi, ”miksi hän ei enää hymyile?”
”Ehkäpä ei ollutkaan hyvä ajatus näyttää Naiselle yö yöltä mistä tämä jää paitsi. Maailmankaikkeuden Vanhin ja Viisain on säätänyt Naiselle Suuren Opin. Me emme voi tietää miksi”.

 Niin Elämän Rakkausvastaava otti Naiselta unet pois. ”Ehkä näin on armollisempi”, hän ajatteli, mutta osansa mukaisesti, päätti kuitenkin aina toisinaan antaa Naisen taas katsoa ihanaa unta. Ehkä siksi, että jokainen tarvitsee syliä ja lämpöä. Ehkä siksi, ettei Nainen kokonaan unohtaisi miltä rakkaus tuntuu.

Sillä niin kauan kun sen muistaa, ei voi luovuttaa.

 

perjantai 28. joulukuuta 2012

Odotuksensietoharjoittelu

Tuskin ovat joulusuklaat ehtineet rasioistaan huveta, kun Naisen ohimoille asettuu tuttu vanne. Loma ei tässä torpassa edelleenkään tarkoita sanaa sen varsinaisessa merkityksessä. Tai kenties eri ihmiset vain käsittävät loman eri tavalla tapahtuvaksi. Pienet ja isot ihmiset. Loma tarjoaa joka tapauksessa aivan loistavan tilaisuuden pettymyksensietoharjoitteluun. Tiedä sitten kuka on oppilaana ja kuka opettajana, Nainen vai lapset.
Kun kaikki neljä ihmislapsipetoa ja yksi eläinsellainen viettävät lomaansa Naisen ahtaan yksiön kokoisessa alakerrassa, loppuu hapen lisäksi eräs Naiselle ominainen piirre; huumorintaju. Kaksi nuorinta pitävät hereillä varhaisesta aamusta ja kaksi vanhinta myöhäisestä yöstä. Eikä huumori kasva ja kuki siellä, missä väsymyksestä sikissyt ärtymys pitää sijaa.

”Koska me mennään luistelemaan/hoploppiin/koirapuistoon/elokuviin/pelataan nää kaikki kymmenen lautapeliä, jotka tuli lahjaksi?” (Ei koskaan).  ”Sää lupasit että me leivotaan lomalla.” (Joo, jollain lomalla).

Yhtä viedään syntymäpäiville, toista kaverille. Koira karkaa. Eero mököttää, kun mönkkäri hajoaa taas. Kalle Koululainen kärttää nonstoppina raketteja, eikä suostu ymmärtämään hahmotelmaa jonka mukaisesti vuokranmaksu saattaisi olla hieman etusijainen taivaalle ammuttaviin turhakkeisiin nähden. Sillä mikäli onni on myötä, Naiselle jää juuri ja juuri vuokran verran rahaa tilille. Muusta viis. Johan tässä on tullut syötyäkin.
Joka välissä on ties monesko kattaus ruokaa, jolle aina joku sanoo yökensyö. Yleensä maailman nirsoin tyttöprinsessa. Pyykkiä. Tiskiä. Siivousta. Maito loppuu ja imuri hajoaa.

Loma. Hah.

”Lomalla” Nainen maalaa tauluja ja lukee kirjoja. Siivoaa kaapit. Hiihtää, luistelee ja haaveilee lasten kanssa. Eikä ainakaan hoe mielessään ”kasvakaa pian”. Ei tietenkään. Kun on elänyt 16 vuotta pikkulapsielämää, sitä haluaa jatkaa ihan loputtomiin. Toivottavasti esikoisesta tulee isä heti kun Naisen torpassa alkaa helpottaa. ”Mutsi, voitsä ottaa tän hoitoon, kun…”  En. Luoja paratkoon, en!
Sellainen se Nainen on. Itsekäs, eikä sille mikään riitä. Ei edes ne kolme ihanaa päivää joulumieltä. Kun ei ehdi ja kykene kaikkeen, hädin tuskin siihen pakolliseenkaan. Eikä tässä vielä kaikki. Naisen pitää elää jatkuvan huonon omatunnon kanssa. Ei, ei luisteltu tänäänkään. Mutta pyykit on pesty ja pesue ruokittu. Viidesti päivässä. Yhtä viety ja toista tuotu. Koira etsitty ja imuri korjattu jesarilla. Eikä näistä mikään ole mitään, sillä luistelematta jäi tänäänkin. Kärvistelkööt, sanoo Maailmankaikkeus. Nainen Huonoäiti.

Loppiaisena päättyy kaikki. Lasten ylimitoitetut odotukset. Pettymyksensietoharjoittelu. Loma. Loppiainen välkkyy Naisen mielessä kuin ihana majakka mustan aavan keskellä. Kunnes. Tyttöprinsessa lähtee mummin kanssa viettämään tyttöjen päivää, Eero kavereilleen ja Eetu ulos. Kalle siivoaa vapaaehtoisesti huonettaan ja koira makaa ruomana lattialla. Nainen siivoaa, pesee pyykkiä, syö, lukee lehden, puhuu puhelimessa, kirjoittaa blogiinsa ja tekee nämä kaikki rauhassa. Lopulta hän istuu sohvalla hiljaisuudessa ja miettii, ei siihen tämän enempää tarvittu. Muutama hassu tunti yksin kotona ja kaikki on taas toisin.

Tänään pelataan vielä yksi lautapeli ja huomenna mennään luistelemaan. Pettymyksensietoharjoittelun eräs tärkeä osa-alue on odotuksensietoharjoittelu. Ja tämän sai Nainenkin jälleen tuta; kaikelle on aikansa.



 

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Kolmen päivän perhejuhla

Ennen muinoin Naisen joulu käsitti kapean ajanjakson aattoaamusta varhaiseen iltaan, jolloin juhlakattaus oli korjattu pöydästä ja lapset avanneet loputkin pakettinsa. Iloinen hyörinä oli hiljennyt, Nainen ja Lastenisä istuivat kumpikin omilla sohvillaan ja katsoivat televisiota tyhjin ilmein. Viini lämpeni lasissa, juustot lautasella. Ohi oli kuukauden työ. Kuukauden odotus, valmistelu ja hiottu kokonaisuus muutamassa tunnissa. Tyhjä. Sellainen oli aattoillan mieli. Eikä sitä ainakaan vähentänyt kuilu kahden sohvan välillä. Nainen haki tyhjyydelle selitystä monta vuotta. Ehkä vanhempana joulut eivät vain enää tunnu samalta. Ehkä taika loppuu aikuisuuteen, kun siirrytään äidin lihapadoilta omille.

Sitten tuli ero.

Kolmas eronjälkeinen joulu ei ole kapea eikä tyhjä. Nyt se kestää yhtä monta pitkää ja ihanaa joutilasta päivää. Jokaisella on oma merkityksensä ja ohjelmansa, eikä yksikään ole silti valmiiksi hiottu ja käsikirjoitettu. Jouluvalmistelu tarkoittaa kuukauden sijaan vain murto-osaa. Lahjat. Ruuat. Kuusi. Punainen kaitaliina ja kynttilät. Mitä sillä on lopulta väliä vaikka puuromanteli jää ostamatta? Kortit postittamatta? Piparkakkutalo tekemättä? Että ennen niin valmisteltu ja hiottu on nyt kuusen alle kuopattu.

Aatto on ihana. Silloin tulee sisko ja laitetaan yhdessä juhlakattaus. Rupatellaan kuten siskot tekevät ja katsotaan kun serkukset avaavat lahjat. Ihmetellään, hymyillään ja eläydytään ihanaan satumaailmaan. Lahjojen jälkeen ruoka pitkällä kaavalla. Lapsilla on lupa poistua pöydästä aikaisin, aikuisilla lupa istua pitkään. Viini lämpenee lasissa ja juustot lautasella, mutta vain koska kaksi sisarta nauraa kylkiään kipeiksi. Eikä siitä ole viiniä syyttäminen.
Kun sisko on lähtenyt ja nuorimmat malttaneet nukkumaan, valvoo Nainen Eero Esikoisen kanssa pitkälle yöhön. Höpötellään. Eero puhuu englantia intialaisella aksentilla ja Nainen nauraa taas. Syödään ihan liikaa suklaata. Etsitään elokuvasta virheitä; lentokoneen varjo lankeaa taustalle, kaunottaren luomi vaihtaa kasvoilla puolta. Ei sillä ole väliä mitä televisiosta tulee. Vain sillä on, että Naisella on pois muuttanut poikansa. Se joka aina haluaa tulla aatoksi äidin luo, vaikka voisi olla toisinkin. Se jonka Nainen erossa menetti.
Voi miten ihana poika. Voi miten viisas voi kuusitoistavuotias jo olla. Miten nokkela ja huumorintajuinen. Ylettyy ylähyllylle. Avaa tiukat lasipurkit. Istuu yöksi vaihtuvan aattoillan Naisen kanssa höpötellen hassuja ja viisaita. Ja jos Nainen nieleekin kyyneliään, ei niistä yksikään johdu tyhjyydestä.

Joulupäivänä suku kokoontuu Naisen vanhemmille. Tapanina mummille. Syödään hyvin. Levätään, nujutaan yhdessä sohvalla ja annetaan pyykkivuorten kasvaa ja villakoirien lisääntyä, paitsi sen yhden jota pitää ulkoiluttaa pakkaslukemista huolimatta. Ollaan suloisesti joutilaita kunnes on ihanaa alkaa taas arki. Kerätä sohvan alle eksyneet lahjanarut. Lähteä pulkkamäkeen. Tavata ystäviä ja siivota kaappeja. Niitä, jotka joka vuosi piti siivota ennen aattoa silloin, kun Nainen vielä askarteli itse kaikki joulukortit ja sai ne postiin ajoissa. Silloin kun joulu kesti muutaman tunnin ja päättyi aattoillan tyhjyyteen.

Naisen joulut ovat vihdoin sitä, mitä niiden soisi olevankin. Onnellisia. Ja kuten onneen kai yleensä, tähänkin on matkattu kivun kautta. Ensimmäinen joulu eron jälkeen oli kammottava. Näyttämönä ihanan itse rakennetun talon sijaan ahdas kerrostalokolmio, pitkän pöydän päässä tyhjä tuoli. Joka ikinen hetki huusi epäonnistumista. Puolikasta. Revittyä, joka yritti näytellä ehjää. Nainen teki kaikkensa muuttaakseen rutiinit toisiksi, ettei heistä kukaan huomaisi miten väärin kaikki on. Miten valheellista. Miten hän nieli itkua koko aaton.
Sitten tuli seuraava joulu. Ja seuraava. Vuodenkierrot ovat tehneet lempeän tehtävänsä. Aika sen mitä lupaakin. Uudet rutiinit tuntuvat ainoilta oikeilta, sellaisilta kuin ne olisivat iäti olleet. Näyttämö on oikea, pöydän päässä tungosta. Siinä istuu eronneet siskot lapsineen ja tekevät erilaista joulua. Heidän näköistään. Sellaista joka kestää kolme joutilasta päivää. Jossa nauretaan kyljet kipeiksi ja vajaa tai puolikas tarkoittaa korkeintaan konvehtirasiaa. Ties kuinka monetta.

Niin. Joulu on perhejuhla. Ja joidenkin perheiden pitää hajota ollakseen kokonaisia.

 

torstai 20. joulukuuta 2012

Pilkottu aika

Viikkoa ennen joulua Naisen hermo sanoi naps. Lapset olivat joulunodotuskiihkossaan mallia ”pedon luku tatuoitu takaraivoon”. Mikään asia ei voinut sujua totuttuun tapaan. Tyttöprinsessan kuusivuotisuhmis yhdistettynä Kalle Koululaisen murkkuikään kerrottuna lähestyvällä juhlien juhlalla oli yhtä suuri kuin merkkiä vaille valmis katastrofi. Lisäksi Eetu Enseminäollu toimi kipinämikkona asian käänteisessä merkityksessä sytyttäessään milloin minkin riidan valoa nopeammassa liekinlietsomistahdissa.
Puuh, huokasi Nainen autossaan aamulla hieman ennen kello kouluunmenoa kun takapenkki alkoi ladata pitkänmatkanohjuksia. Ja näin huokaistuaan laittoi vilkun oikealle, pysähtyi tien reunaan ja otti ”kertokaa sitten kun haluatte jatkaa matkaa”- ilmeen. Aika pian fiksut pennut ymmärsivät ettei auto liiku sentin sadasosaakaan ennen kuin takapenkki olisi hiljaa. Fiksuja? No jaa. Joidenkin matkojen aikana joutuu pysähtymään harvemmin, joidenkin useammin. Tiedä sitten minkä tason fiksuudesta tämä kertoo. Ennen tyhjän tien taskuparkkia Nainen oli huokaissut jo monta kertaa. Hokenut mantraa ”tulee halpa joulu”, laskenut sataan ja ennen kaikkea kolmeen. Se näet oli silloin päivien lukumäärä, kun lapset lähtevät Isilään.


Taloutensa ainoana piikana Naisen on täytynyt löytää tapa, jolla selviytyy yksinpyörittämisen ruletistaan. Tätä tapaa voitaneen kutsua ”pilkkomiseksi”. Paletti pysyy kasassa, kunhan elämän pilkkoo palasiin. Silloin kun on löysempää, voi aikakäsitys yltää viikkoon, jopa kahteenkin. Pahimmillaan päivä jaetaan tunteihin tai vielä pienempiin yksikköihin. Eräs oleellisin aikaa jakava tekijä on lasten jokatoisviikkoiset neljä päivää Isilässä. Tänä vuonna yksi näistä osuu parahiksi juuri ennen aattoa.

Kun viimeinenkin tentti on ohi keskiviikkona ja lapset lähtevät torstaina Lastenisälle, alkaa Naisen pilkotun aikakäsitteen mukaisesti ensimmäiset jouluvalmistelut. Tunnelmavaloja lukuun ottamatta Nainen ei ole laittanut tikkua ristinimiseen asentoon. Ei ostanut lahjan lahjaa. Eikä antanut villiintyneille ihmispedoille ainuttakaan mahdollisuutta puristella paketteja. Kun lapset lähtevät tänään torstaina Isilään palautuakseen aattona kello kuusitoista tasan, Nainen laittaa joulun. Tai korjaus. Nainen juhlii ensin maailmanloppua 21.12. hyvässä seurassa pikkupikkuhiprakassa paikassa johon maksaa liikaa sisälle. Sillä miksi laittaa kaiken valmiiksi, jos Mayat olivatkin oikeassa? Kun korttihöyläykset, ykkösellä kipatut shotit ja rakoille tanssitut jalat ovat tosiasia vielä lauantaiaamuna maailmanlopun tarkoittaessa lähinnä tiliotetta verkkopankissa, on hyvä ottaa tehokas loppukiri mitä viime hetken joulunlaittoon tulee.
Lahjat. Kuusi, jonka koristeet koira syö. Laatikot joita kukaan ei. Ainakaan niitä kolmea Tapaninkin jälkeen ylijäänyttä. Rakas sisko tulee tänäkin vuonna, pukki ei. Tuhmat pikkupedot saavat pakettinsa kuusen alle. Mikäli siitä on enää maanantaina jäljellä jalkaa enempää.

Pätevä suunnitelma. Ainakin siihen asti kunnes ahdistus iskee lasten lähdettyä kouluun ja eskariin ja sieltä Lastenisälle. Ja se todella iskee, isompana kuin koskaan. Nainen ei stressaa yhtään joulua. Ei lahjoja, jotka jäävät viimetippaan, ei ruuhkaa kaupoissa, ei edes pankkikorttia joka esittää kuolinkorahduksiaan ja tekee lopulta teatraalisen ”ei myyntiä” muuvin. Ei mitään näistä. Naisen ahdistus on syvää, repivää äidintuskaa. Sitä, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, mielikuvituksen kylläkin.
Sattuupa olemaan niin, että Isilässä kaksi nuorinta nukkuvat kellariin tehdyssä huoneessa. Ainoa poistumistie on jyrkät portaat ylös olohuoneeseen ja kapea ikkuna katonrajassa. Sellainen johon ei hento lapsenkäsi ylety. Oven suussa vanha kuvaputkitelevisio, yläkerrassa viinan ja kynttilöiden kanssa läträävä Mustasurma. Ei tarvitse turvallisuuspäällikön tutkintoa ymmärtääkseen, että riskienkartoituksessa sana ”tulipalo” vilkkuu punaista huutomerkkiä. Miksi, oi miksi Naista on paiskattu mielikuvituksella? Miksi sellaisella, joka näyttää kuvia, tunteita, raatelee ja kiusaa. Sairaalla tavalla kiusaa. Tuntuu kuin Naiselta olisi revitty puoli sydäntä pois. Oikea käsi. Molemmat jalat. Se mitä jää, sillä ei tee mitään.

Syyllisyys. Katumus. Syvä ja repivä äidintuska. Miksi niille suuttui? Miksi tuskastui, väsyi, laski päiviä että alkaa viikonloppu. Se, jolloin lapset lähtevät ja Nainen saa alkaa vihdoin tehdä joulua pieneen kotiinsa. Kenelle? No niille lapsille. Niille joihin tuskastui.
Mitä sillä on lopulta väliä, vaikka Kalle kaatoi taas maidot pitkin mattoa? Tai Eetu pissasi vastapestylle renkaalle? Mitä sillä on väliä, että ne tappelevat, uhmaavat ja uuvuttavat, kunhan ovat siinä. Juuri siinä. Ei se riitä, että Nainen kantaa huolta jo tapahtuneista. Hänen osansa on itkeä myös ne mitä voi. Tulipalo. Auto-onnettomuus. Pahin ja lopullisin.

Selviytyäkseen Naisen on täytynyt löytää tapa pyörittää rulettiaan, jossa kaikesta huolehditaan yksin. Mutta myös sitä, jossa itketään se mitä voi tapahtua.
Aika täytyy pilkkoa ja niin Nainen tekee. Tänään on torstai. Tänään Nainen ostaa lahjoja, siivoaa ja laittaa joulua niin valmiiksi kuin mahdollista. Huomenna hän juhlii maailmanloppua hyvässä seurassa pikkuhiprakassa ja lauantaina lojuu sohvalla hymyillen maailmanlopun tapahtumille. Sitten on enää sunnuntain loppukiri ja lopulta aaton iltapäivä. Silloin lapset taas tulevat ja Nainen saa takaisin puuttuvan puolen sydämestään raajojensa kera.

Joskus elämä on pilkottu päiviin. Joskus tunteihin. Maanantaina Nainen on taas ehjä.

 

 

tiistai 18. joulukuuta 2012

Errare humanum est

Sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa on havaittu sangen mielenkiintoinen yhtälö. Kun ihminen epäonnistuu, hän selittää tapahtunutta usein ulkoisilla syillä, muista ihmisistä tai olosuhteista johtuvilla. Ja vastaavasti onnistuessaan henkilökohtaisilla ansioilla ja taidoilla. Tällä ilmiöllä on nimi; ansioiden vääristymä. Aihe löytyy sivulta 48 tenttikirjasta, jota Naisen pitäisi lukea paraikaa. Vaan ei lue. Siksi herkullinen aihe tämä omakohtaisesti koettu on.
Lastenisän epäonni roikkui Naisen varassa. Vasta muutama vuosi myöhemmin kyseinen uros saavutti henkisen kehityksensä janalla pisteen, jonka poikkileikkasi ymmärrys lopettaa selittelyt ulkoisista, eli Naisesta johtuvilla. Se että Lastenisä ei saanut ruotoaan sohvalta, ei elänyt, ei rakastanut itseään eikä puolisoaan ei lopulta ollutkaan Naisen käsissä. Näin herra myönsi ja näin on tosi.

Ihmisaivot ovat rakennettu siten, että ne oppivat tehokkaimmin virheistään. Yleensä omistaan, mutta joskus myös toisten tekemistä. Lapsi voi valita oppiiko hän talvipakkasilla olemaan laittamatta kieltään jäiseen rautaan joko tekemällä niin itse, tai katsomalla kun joku toinen repii omaansa irti. Lopulta omakohtainen kipu on kuitenkin tehokkaampi tapa saada hankittu tieto hippokampuksen kautta pitkäkestoiseen muistiin. Voihan se olla että kielen repiminen irti ei sattuisi minua noin paljon. Entä jos kyse onkin taidosta, tuurista tai pakkasen määrästä? Entä jos lämmitän kädellä hieman juuri ennen kuin repäisen? Ja siinä sitä sitten seistään oma kieli kiinnijäätyneenä ja mietitään; eipä olisi kannattanut. Niin, kipu opettaa tehokkaasti. Paitsi Naista, jonka piti joka ikinen talvi kokeilla jospa tänä vuonna kyse olisikin taidosta, tuurista tai pakkasen määrästä. Toiset meistä vain ovat kovakalloisempia kuin toiset.

Kivun tai kantapään kautta oppiminen on tehokasta, mutta siihen liittyy suuri häpeä. Vaikka aivomme ovat rakennettu kuten ovat, omakohtaisten virheiden tekemisen sijaan hyve onkin toisten vastaavista oppiminen. Ehkäpä siksi, että voisimme pitää kasvomme, ylpeytemme ja ajatuksemme itsestämme kyllin ylivertaisina jotta emme lankeaisi moiseen. Tavallaan tässä on ituakin. Historian aamuhämärissä ei ollut mitään järkeä että koko heimo söi samaa myrkkysientä ja kuoli kituen. Ei niin mitään. Yksi söi ja loput tulivat samaan päätelmään; tuota virhettä ei kannata tehdä. Silti aina joku silloin tällöin kuolla kupsahti siihen samaiseen sienen syömiseen. Sitkeitä uteliaisuudessaan, ihmisrotu. Muutkin kuin Nainen.

Entä jos ottaakin asiaan uuden näkökannan? Tee virhe päivässä. Ota opiksi. Entä jos tärkeämpää onkin hankkia omakohtaista kokemusta siitä, miten syvälle sontaan voi päänsä työntää tukehtumatta, kuin vain kuulla siitä? Nainen tekee jatkuvasti virheitä, eikä tämä tarkoita että hän heti oppisi niistä. Mutta jos nyt ei ihan ensimmäisellä, niin viimeistään kolmannella. Kun koiraa potkaisee tarpeeksi monta kertaa, se oppii väistämään. Kipu opettaa kyllä, mutta miksi antaa edes mahdollisuus osumaan? Siksi. Kaikki kipu ei ole pahasta. Kipu voi kertoa, että olet hengissä. Enemmän hengissä kuin koskaan. Että et ikinä unohda miten tämä henkeäsalpaava tuska värittää maiseman. Miltä näyttävät puut. Talot. Valo joka taittuu illaksi kun istut autossa ja hakkaat rattia hokien; tämä ei tapahdu minulle. Sillä se tapahtuu ja ehkä joskus vielä ymmärrät miksi.

Miten sitten löytää tasapaino. Mitä potkua väistää ja miten ottaa vastaan väistämätön. Kenties ajattelemalla, että toistuvastakin osumasta riippumatta voin ottaa tästä opiksi. Että nyt en ollut kyllin nopea liikkeissäni. Tällä erää. Ja vaikka minuun osui ja sattui, ymmärrän tämän kaiken vielä joskus. Siihen asti minun täytyy vain sietää epäonnistumista, lakata pelkäämästä virheitä ja tehdä niitä uudelleen ja uudelleen, kunnes olen kylliksi karaistu.

Tai sitten voi katsoa sivusta, kun joku toinen repii kieltään irti raudasta. Ehkä Nainenkin oppii tämän vielä joskus.



maanantai 17. joulukuuta 2012

Kuori


Voit valita elämässäsi tuleeko sinusta katkera. Mutta surujesi määrää et.

Jotta Nainen voisi säilyttää luovuutensa, herkkyytensä ja kykynsä laittaa itsensä alttiiksi hänen on täytynyt kehitellä selviytymisstrategia näitä varten. Sen nimi on kuori. Aika ajoin Nainen vetäytyy kuoreensa parantumaan. Tunneiksi. Päiviksi, viikoiksi tai vuosiksi. Tarpeen mukaan. Vaikka taivaalta sataisi mitä niskaan, Naisen on hyvä ja lämmin. Kuori mahdollistaa sen, että Nainen kyllä näkee, kuulee ja tuntee, mutta mikään haavoita. Nerokas keksintö.

Kaksi asiaa jotka takuulla saavat Naisen kuoreensa ovat luottamuksen pettäminen ja naurunalaiseksi saattaminen. Pahinta nämä kaksi yhdessä. Älä ymmärrä väärin. Nainen on mestari nauramaan itselleen. Hän voi koska tahansa paljastaa noloimmat tekonsa ja nauraa vedet silmissä. On kuitenkin suuri ero siinä nauraako itse mukana, vai onko se jolle vain nauretaan. Yksittäinen teko elämässä on yksittäinen, mutta joskus se teko nostaa pintaan joukon muita. Tunnemuistin. Sen mitä oli olla todella höynäytettävänä. Elämässä pitää luottaa. Heittäytyä. Olla altis. Ja saada joka ikinen kerta turpaan. Näin kävi taas ja Nainen katselee maailmaa kuorensa läpi. Turvassa. Sylissä joka ei koskaan petä.

Käydä kuoressa vai jäädä kuoreen? Voi miten helppoa olisi jäädä. Nähdä ihmisten teot talon yhdeltä sivulta, jättäen kolme muuta varjoon. Lakata uskomasta. Heittäytymästä. Antamasta anteeksi yhä uudelleen. Elämä suo Naiselle toistuvasti tilaisuuksia lentää ja pudota asfalttiin. Kipu on aivan loistavaa materiaalia kirjoittaa. Kivusta syntyy kauniita sanoja, naurunalaisuudesta ei mitään. Tälläkin hetkellä jossain on ihminen, joka sai kyllä naurunsa. Mutta jota ei ehkä enää niin naurata. Ja hyvä niin. Kaikesta voi oppia. Siitäkin missä menee ihmisten raja. Missä menee luottamuksen, avoimuuden ja itsensä alttiiksi laittamisen kipupiste. Mikä on huumoria ja mikä toiselle nauramista.

Elämässä tapaa ihmisiä, joista ajattelee; voi miten kaunis sielu. Miten täydellinen kaikessa virheellisyydessään. Valon soturi. Ja kun he sitten pettävät luottamuksesi, voit kysyä olivatko he kauniita ensinnäkään? Kysymys on väärä. Ehkä heillä oli syynsä, pelkonsa, toiveensa ja odotuksensa. Ehkä mikään näistä ei syntynytkään pahuudesta. Ehkä he olivatkin kauniita sieluja, mutta vielä liian hentoisia taimia voidakseen seistä suorana. Pelkäsivät liikaa kertoakseen. Eivät luottaneet, että totuudesta huolimatta olisivat olleet kauniita sieluja. Vaikka he ovatkin kauniita juuri siksi.

Nainen antaa anteeksi. Kiipeää kuorestaan, suoristaa selkänsä ja antaa valon taas tulla. Mutta ei vielä. Meneekö siihen tunteja, päiviä, viikkoja vai vuosia. Kukaan ei tiedä, edes Nainen itse.

 

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Ansionsa vai valintansa mukaan?

Kaksi vuotta sitten Nainen eli pimeintä painajaistaan. Lastenisän vetäydyttyä tavalleen uskollisesti päineen kaikkineen pensaaseen, Nainen remontoi yhdessä rakennettua ihanaa puutaloa isänsä kanssa. Iltaisin, aina kun opiskeluiltaan, harjoitteluiltaan ja lastenhoidoltaan ehti. Saumasi vessan kaakeleita ja maalasi. Teki ihanasta talostaan vielä ihanampaa jollekin toiselle.
Lastenisä jätti Naisen totaalisesti pulaan. Eihän se hänelle kuulunut mitä taloon jäi. Nainen saisi kernaasti hoitaa ylimääräiset tavarat ja huonekalut. Rikkinäisen pesukoneen. Puuttuvat listat. Oman lisähuolensa toivat loputtomat riidat. Lapsista, rahasta, Lastenisän aivoista, jotka valahtivat vyötärön alapuolelle kuin laihan miehen kravatti yllättävän aivastuksen seurauksena. Tai ne mitään riitoja olleet, silkka sota kivääreineen ja kranaatteineen. Eikä siinä sodassa ollut voittajia. Vain häviöiden määrä laskettiin. Vain kivulla oli merkitystä.
Ollessaan niin ahtaalla kuin ikinä, Nainen ajatteli; Vielä sinä ansiosi mukaan saat. Vielä sinä kidut kurjuudessasi ja silloin minä nauran. Minä viimeksi nauran.

Kaksi vuotta myöhemmin voisi sanoa Lastenisän saaneen ansionsa mukaan. Vai onko se ansio ensinnäkään? Ansaitsemmeko me täällä epäonnea pahoilla teoillamme, tai vastaavasti onnea hyvyydellä? Näin ollenhan maailma olisi sangen suoraviivainen. Paha saisi palkkansa jo ennen Isojakoa hyviin ja vähemmän hyviin. Miksi maailmankaikkeus olisi päättänyt rankaista juuri Lastenisää jälkeläistensä henkisestä hylkäämisestä. Kun lapset eivät enää sopineet uuteen elämään, siihen jossa Mustasurma saneli tapaamiset, puhelut ja sääteli mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa. Maailmankaikkeus, Universumin Kohtuullistamiskomitea, Mr. Murphy. Samapa tuo. Lastenisä sai lopulta juuri sitä lajia, josta tilauksen laittoi.
Mitäpä miettii Nainen, kylliksi kaukana maksimaalisesta kurjuudestaan. Kun takana on valoton päivä ja loputon yö, jolloin uni ei armahtanut. Eipä paljon muuta, kuin että missä se vahingonilo on? Missä voitonriemu, kohtuullisuuden kokemus, aito ilo toisen epäonnesta? Ei missään. Niitä ei ole.

Lastenisä soittaa, romahtaa itkuun. Nojaa Naiseen. Eikä Naisesta tunnu miltään. Korkeintaan kurjalta. Korkeintaan siksi, että ei elämä saisi näin tehdä, edes Lastenisälle. Eivät ihmiset ole vain hyviä tai läpeensä pahoja. Siihen väliin mahtuu koko skaala. Lastenisä, Nainen, koko Tellusta kyntävä sisaruskatras väriin tai uskontoon katsomatta.
Jokaisessa parisuhteessa on kaksi ihmistä. Jokaisella kahdella ihmisellä on oma versionsa tarinasta. Ihmisen vapaa tahto ulottuu länsimaiseen tapaan solmia liitto ja pysyä yhdessä. Lopultakin, vain omasta tahdosta.
Se mitä Lastenisä teki, oli väärin. Kohteli väärin jo kauan ennen kuin Mustasurma makasi Naisen puolta sänkyä. Nainen olisi kuitenkin voinut lähteä vuosia sitten ja säästyä paljolta mielipahalta. Vaan ei lähtenyt. Tämän tunnustaminen on avain ymmärrykseen. Avain anteeksiantoon. Että tämä kaikki oli kuitenkin minun valintani tässä liitossa. Kukaan ei vaatinut ase ohimolla jäämään. Kukaan ei lopulta vaatinut uhrautumaan. Itsepä kruunuani kiillotin. Niin. Ihmiset eivät ole vain hyviä tai läpeensä pahoja. Väliin mahtuu koko skaala.

Miten helppoa on aina syyttää muita omista valinnoistaan. Sekin on näet valinta, että ei tee mitään. Että kaikki vain tapahtuu minun katsoessa sivussa. Että en ottanut sitä mikä minulle kuului. Kun tärkeintä olisi kysyä, miksi en ottanut sitä mikä minulle kuuluu?
Jokaisessa onnettomassa liitossa löytyy syitä jäädä. Lapset. Yhteinen asuntolaina. Sukulaiset, toimeentulo, työ, joulut ja kesälomat. Aina on parempia syitä kuin kysyä, miksi minä oikeasti jään? Mitä minä saan ja toteutan jäämällä. Odottamalla. Seisomalla jonossa, joka ei koskaan liiku. Mikä minua estää ottamasta sen mikä minulle kuuluu?  
Siksi pahasti Naisen korvaan sorahtaa kun Lasten isä tiuskahtaa; ”Sen ämmän takia multa menee kaikki”. Onko siis syy Mustasurman, kohtalon, tähtien, Luojan vai Lastenisän joka meni pässinä narussa? Voiko jokin houkutella meidät uhreiksi, saada meidät tekemään vastoin itseämme, arvojamme, kaikkea mihin uskomme? Mikä pelottavinta, entä jos se jokin onkin meissä itsessämme? Siinä menee kaikki hyvät syyt ja selitykset. Muiden niskoille langetetut.

Kaksi vuotta sitten Nainen eli pimeintä painajaistaan. Ensimmäinen eronjälkeinen joulu tulossa. Talo myynnissä. Elämä ahtaalla. Voi jos joku olisi silloin Naiselle kertonut, miten onnellinen hän vielä joskus tulee olemaan. Keskeneräinen varmasti, mutta onnellinen. Pienistä asioista. Pienestä perheestään. Arjesta. ihmisistä ympärillään. Miten Lasteisä saa ansionsa mukaan ja enemmän. Voi jos joku olisi silloin sen kertonut. Ehkä kertoikin. Mutta silloin kun kipu on kovin, ei sellaista kuule. Että joskus vielä helpottaa, sillä siihen on niin pitkä matka. Loputon matka.

Lastenisältä menee todella huonosti. Onko se sitten oikein vai väärin, mene ja tiedä. Mutta sen verran ilkikurinen Universumin Kohtuullistamiskomitean Avioerovastaava on, että antoi Lastenisälle yhden ihmisen joka vakuuttaa että tulet vielä olemaan onnellinen. Että joskus vielä helpottaa. Pitää vain uskoa ja toivoa kyllin.
Ja kaikista maailman ihmisistä tämä joku on Nainen.




lauantai 8. joulukuuta 2012

Leijonaemon toivo ja toivottomuus


On päiviä, jolloin Nainen on vahva. Leijonaemo, laumansa horjumaton alfanaaras, pystyvä ja vakaa. Kantaa jokaista arpeaan ylpeydellä. Häpeämättä. Antaen niiden näkyä, sillä kyllin vaikeuksilla vahvistetut tulevat rohkeiksi arpiaan näyttämään. Nainen seisoo suorana, eivätkä tuulet ja myrskyt saa häntä taipumaan.

On päiviä, jolloin Nainen on toivonsa halvalla myynyt. Pienikin vire saa hänet taipumaan.  Ja vaikka järki sanoo, katso itseäsi ja elämääsi, katso mistä olet läpi mennyt, Nainen ei usko. Hän kuuntelee ääntä joka lannistaa. Laittaa polvilleen. Itkemään omaa surkeuttaan. Kun ei jaksa. Kun ei ehdi. Pysty. Voi. Kykene. Kun kaikki meni ja voi miten turhaan. Sisältä tulevaa ääntään.

Elämä ei ole suora viiva, toisessa päässä syntymä ja toisessa kuolema. Elämä on spiraali. Yhä uudelleen ja uudelleen saat tilaisuuden inventoida. Karsia. Katsoa itseäsi peilistä ja kysyä ”kannattiko”? Aivan kuten yhä uudestaan saat tilaisuuden olla onnellinen, ylpeä saavutuksistasi ja siitä mitä olet. Näiden välissä kierrät kaaretta. Mikä on sinänsä hienoa, sillä viiva olisi vain, no...viiva. Arvaisit jo kenties alusta mitä tuleman pitää. Spiraali etenee sekin, mutta et voi tietää mitä seuraavan mutkan takan on. Nainenkaan ei tiedä. Onko siellä päivä, jolloin hän on vahva. Vai onko hän toivonsa halvalla myynyt.

Epäusko. Näköalattomuus. Ainoana ajatuksena kun vain saisi itkeä aamusta iltaan. Kun saisi lakata vakuuttamasta leijonanpennuille, että ei se mitään vaikka elämä toisinaan heittelee. Että sinusta voi tulla mitä vain, kunhan kuljet kohti unelmiasi. Kaikesta selviytyy. Aivan kuten leijonaemokin. Pystyvä ja vakaa. Kun emo haluaisi vain vetäytyä nuolemaan arpiaan, vaalimaan niitä. Muistamaan niistä jokaisen surulla ja nöyryydellä.

Näitä päiviä on onneksi harvoin. Elämän spiraali on siksi armollinen. Se antaa säännöllisesti onnea ja tervettä elämänylpeyttä ja mahdollisuuksia kunhan niihin vain tarttuu. Mutta se antaa myös päiviä, jolloin Nainen kituu surkeudessaan. Miksi toivottomuudella sitten olisi jotain merkitystä? Vain epätoivoa vasten ymmärtää mitä on toivo. Vain surua vasten ymmärtää mitä on ilo. Ja kun näissä on kylliksi päivän piehtaroinut, Nainen herää seuraavaan aamuun ja toteaa ”ohi on”. Nuolee tassunsa arpineen kaikkineen, kuten kunnon leijonaemon kuuluukin. Venyttelee hieman, nostaa leukansa ja kertoo pennuilleen, ettei se mitään vaikka elämä toisinaan heittelee.

Ja mikä hienointa, uskoo siihen taas itsekin.

 

 

torstai 6. joulukuuta 2012

Talven ihanin kuukausi

Joulukuulla on aina ollut erityinen sija Naisen sydämessä. Eikä vähiten siksi, että tähän vuoden pimeimpään kuukauteen mahtuu kaikki ihanat asiat joita talveen voi mahduttaa. Kun masentava marraskuu luovuttaa tikarin ja kilven juhlavalle joulukuulle, alkaa Naisen sisällä hyrrätä lämmin. Lasten odotuksen riemu ja kärsimättömyys. Itsenäisyyspäivä perinteineen. Joulu. Välipäivien joutilas laiskuus toinen käsi lahjakirjalla ja toinen suklaarasiassa. Lopulta tulee uusivuosi, joka ei mahdukaan Naisen talven ihanin kuukausi- listaan. Toisaalta, siinähän se keikkuu aivan tammikuun reunalla. Joku voisi ampua vuoden turhimman juhlan niiden ärsyttävien vinkuvien pikkurakettien matkassa pitkälle kevääseen. Ei tulisi ikävä.
Ihanaan joulukuuhun mahtuu myös Naisen ja hänen äitinsä peräjälkeen osuvat syntymäpäivät. Naisen äiti oli suuressa viisaudessaan aikoinaan päättänyt, että toisin kuin hän itse, tytär saisi joulun välittömästä läheisyydestä riippumatta viettää ihka oikeita syntymäpäiviä. Kiitos äidille. Joulukuuhun on siis lapsuudesta alkaen ladattu ne parhaimmat asiat. Vaikka enää vanheneminen ja varsinkaan pyörre joka käy lompakossa koko kuukauden, eivät juuri yhdisty sanaan ”parhaimmat”.
Ihan näinä päivinä tauluun rävähtää lukupari neljä ja nolla. Neljä kappaletta kymmentä kuulostaa itse asiassa hyvältä. Neljäkymmentä ei ihan niinkään. Älä ymmärrä väärin, ikä itsessään on aivan ihana. Naarasmerkkisillä se usein tarkoittaa tasakymppiskriisin taakse jäämistä ja uuden vuosikymmenen toivottamista terveeksi ja tulleeksi. Ainakin Nainen kipuili oman kuolevaisuutensa valkenemisen jo hyvissä ajoin ennen. Mutta ihan oikeasti hei, joku voisi säätää maan vetovoiman termostaattia hieman pienemmälle, kiitos. Ollapa nelikymppisen ymmärrys ja kaksikymppisen kroppa. Voisihan sitä toki olla huonomminkin. Kaksikymppisen ymmärrys ja nelikymppisen kroppa. Näillä siis mennään.
Kaksikymmentä vuotta sitten Nainen katsoi kuvitteelliseen kristallipalloonsa ja näki lukuparin neljä ja nolla paitsi ikäloppuisuuden ultimate huipentumana, myös keski-iän tylsyyden kehtona. Omakotitalo, murkkuikäiset lapset, puuduttava työ, vielä puuduttavampi avioliitto. Jeii! Kymmenen vuotta sitten Nainen katsoi samaan kuvitteelliseen kristallipalloonsa ja näki edelleen samat asiat. Entä nyt? Murkkuikäisten lasten lisäksi Nainen elää vieläkin jo kuusitoista vuotta jatkunutta lapsiperhe-elämäänsä Tyttöprinsessan ja Eetun pitäessä huolta etteivät kilot kerry. Omakotitalo meni, työtä ei ole vielä hetkeen, eikä sitä puuduttavaa avioliittoakaan enää. Elämä on tylsää tasan silloin kun sen päästää tylsäksi. Että mikäs tässä ollessa. Naama ehkä roikkuu mutta Nainen ei. Hän tarraa tiukasti kiinni elämään. Pitää kiinni unelmistaan, läheisistään ja joka iltapäivä sinisen hämärän laskeutuessa, kääntää radion volumet kaakkoon ja laulaa kuin ei koskaan välittämättä kanssa-autoilijoista liikennevaloissa . Juu, tiedetään. Heikentää kuuloa ihan takuulla sellainen huudattaminen. Sekä radion että Naisen. Mutta mitä on elämä, jossa ei ole laulettu, naurettu, rakastettu aina kun siihen on ollut mahdollisuus? Se on juuri sitä tylsyyden ultimate huipentumaa. Keski-iällä tai ilman.
Tänään on itsenäisyyspäivä. Vaikka kutsua vuoden isoimpiin bileisiin ei vieläkään postista kolahtanut, Nainen voi kaivaa tiaran ja timantit (hah) ja juhlia omaa itsenäisyyttään. Hinta on ollut hirvittävä, mutta jokaisen kyyneleen arvoinen. Tiaran ja timantit voikin sitten jättää päälle, sillä ensi viikolla on taas aihetta kimaltaa kilpaa pakkashangen kanssa.
Talven ihanin kuukausi on todellakin täynnä ihania asioita.
 
 

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Aikuinen suhde


Nainen kävi taannoin katsomassa uusimman Bond-elokuvan. Kaksi tuntia miestä puvussa tai smokissa ja hetkittäin ilman paitaa sai tämänkin Naisen sisäisen antifeministikiihkoilijan kiittelemään Luojan viisautta luoda mies juuri mieheksi ja nainen naiseksi. Olipa hienosti tehty. Sekä elokuva, että luomistyö.

Mies ja nainen. Yö ja päivä. Arvoitus, jonka olet ihan juuri ratkaisemassa, etkä koskaan kuitenkaan. Nainen on kahden erilaisen eronsa jälkeen entistä vahvemmin päätynyt ajatukseen, jonka mukaisesti parisuhde on edelleenkin tavoiteltava ja ihana asia, mutta yhteinen arki ei. Asia vaatinee avaamista.
Rakastuminen on ihanaa. Rakastaminen vielä ihanampaa. Ja mihin se ihana rakkaus yleensä kuolee? Kuoleeko se laskuihin, remontteihin, parittomiin sukkiin pesukoneessa? Ei. Se kuolee siihen kun aletaan pitää toista itsestäänselvyytenä. Liian tuttuina. Mutta eniten se kuolee siksi, ettei olla enää toisilleen mies ja nainen.

Miehen rakkaus on tekoja. Naisen jakamista. Kun nainen kertoo jonkin ongelman miehelleen, tämä alkaa usein kuumeisesti etsiä ratkaisua. No mikset tee noin tai näin. Eihän tuo nyt ole niin kamalaa. Älä välitä. Nainenpa ei halunnutkaan asiaa ratkaistuksi. Hän halusi vain jakaa sen. Tulla kuulluksi. Ja siinä missä nainen haluaa tulla kuulluksi, mies haluaa tulla nähdyksi. Sillä hänen rakkautensa on todellakin niitä tekoja. Tämän ymmärtämiseen Naisellakin meni aika tovi. Kuinka monta vuotta turhaa energiaa siihen, että laskettiin imurointivuoroja. Tasa-arvoa. Miteltiin sillä, kummalla on enemmän vastuuta ja vaikeaa. Sen sijaan että olisi keskitytty olemaan mies ja nainen toisilleen. Älä ymmärrä väärin. Miehen tulee osallistua perheen arkeen yhtä lailla. Lastenisähän ei niin tehnyt. Ja silloin on turha odottaa, että nainen haluaa illalla olla nainen miehelleen jos hän on koko päivän ollut talouskone. Mies on kenties käynyt tankkaamassa auton. Lukenut samalla reissulla Iltalehden ja juonut kupin kahvia. Vau. Ei ihan yllä kuorimaan talouskoneesta estotonta rakastajatarta kello iltakymmenen.

Kuinka monessa muussakin kuin Naisen ja Lastenisän edesmenneessä parisuhteessa ollaan liian tuttuja. Tiedetään mitä toinen sanoo aloittaessaan lauseen, eikä se tunnu enää hellyttävältä. Ainoastaan tylsältä. Lasketaan kumpi tekee arjessa enemmän. Kumpi hakee lapsia, käy kaupassa, tekee aloitteen silloin harvoin. Jos edes tekee. Kilpaillaan ankeudella ja uupumisella. Sillä, miten kumpikaan ei ole enää mies eikä nainen toisilleen. Illalla katsotaan omilta sohviltaan elokuvaa jossa mies ottaa naisen seinää vasten tai nainen riisuu kontrollifriikin sihteerikkökuorensa ja kumpikin sohvallinen huokaa hiljaa.

Kuinka moni mies on valovuosien päässä puku päällä maailmaa pelastavasta sankarista. Pieree sohvalla käsi munissa ja kysyy ”saaks illalla?” Ja nainen uhrautuu, pitää seksiä valtapelinä ja laittautuu tasan vain silloin, kun lähtee tyttöjen kanssa ulos. Sellaiseen Nainen ei enää koskaan halua, sillä kyseiseen moodiin lipsuu aivan liian helposti. Nähty on.

Onko mahdollista pitää parisuhde tuoreena, intohimoisena, kahden aikuisen tasavertaisena rakkaussuhteena? On. Naisen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että molemmat pitävät myös omat elämänsä. Harrastuksensa. Ystävänsä. Omituisuutensa. Niin, ja asuntonsa. On ihmisiä, jotka haluavat jakaa arkensa. Itsensä ja kaiken ja se heille mielihyvin suotakoon. Mutta itsensä ja kaiken voi jakaa ilman samaa osoitetta. Toiselle ihmiselle voi kuulua sydäntä ja sielua myöten, vaikka tämän viereltä ei joka aamu heräisikään. Kyseisen oivalluksen tehtyään Naisen pitää enää löytää rinnalleen mies, joka haluaa säilyttää itsenäisyytensä ja saada Naisesta ne parhaat palat ilman tiskivuoroja ja kilpailua siitä, kumpi tekee harvemmin aloitteen.  Miehen, joka on valmis aikuiseen suhteeseen.

Vaikka loppuiäksi.

 

Eronneen synninpäästö


Erään isolevikkisen lehden yleisönosastolla oli taannoin kirjoitus joka sai Naisen takahampaiden amalgaamipaikat kuumenemaan. Pääsääntöisestihän mielipiteet eivät juuri lotkauta Naisen maailmankuvaa, sillä ne kertovat lopulta vain kyseisen henkilön suhteesta kypsyys- nimiseen sanaan. Tämä mielipide kuitenkin teki niin.
Kirjoitus meni tiivistettynä näin; on turha etsiä syitä lasten pahoinvointiin mistään muualta, kuin vanhempien avioerosta. 
 

Päihteet, väkivalta, alistaminen, tunnekylmyys, kurittaminen, mielenterveysongelmat, narsismi, kulissiliitot, riidan ääniin nukahtaminen, huoli ja pelko. Mikä tahansa näistä, kunhan lapsen ei vain tarvitse kokea eroa. Amen.

Vanhempien ero koskettaa joka vuosi kolmeakymmentätuhatta lasta. Melkoinen pahoinvointipommi siis. Yhden vanhemman perheitä oli vuonna 2010 Tilastokeskuksen (Väestö 2011) mukaan 117 782, joista isä ja lapsi -perheiden osuus oli 15 836 eli 13.4 %. Kaikista lapsiperheistä yhden vanhemman perheitä on 20,2 %. Lapsia näissä perheissä on hieman yli 180 000. Uusperheitä oli 53 584”. (Pätkä poimittu yhden vanhemman perheiden nettisivuilta) Turha kuvitella, että nämä lapset ovat kaikki syntyneet yhteiskunnan alimpaan kastiin. Ovat jo valmiiksi köyhiä, asuvat ongelmalähiössä ja tietävät miten helpottavaa on perjantai-iltana kun poliisi vie isin. Joukossa on perheitä kaikista ammattiryhmistä, aatesuunnista ja ikäluokista. Päihdeongelma voi koskettaa aivan yhtä lailla raudoittajan kuin professorin perhettä. Silti, korostaen ja alleviivaten, erolapsesta tulee Se Yksinhuoltajan Lapsi ja lähivanhemmasta Se Yksinhuoltaja.

Yksinhuoltajan lapsi pärjää muita huonommin. Sairastelee enemmän, joutuu helpommin onnettomuuksiin, kouluttautuu vähemmän tai lopettaa opinnot kokonaan. Tekee rikoksia, käyttää päihteitä, elää tuilla ja saa Elämän Suurajossa rikkinäisen keltaisen muovilapion, jolla saa lapioida kuraa kunnes kohtalo toisin päättää. Niin tai mutsi muuttaa yhteen sen jannun kanssa, joka lyö perjantaisin kympin kouraan ja sanoo ”käy kioskilla, älä pidä kiirettä takaisin”. Silloin yksinhuoltajan lapsi pääsee nousemaan loka-asteikolla vähän paremmalle portaalle, uusperheelliseksi.

Entäs se yksinhuoltaja sitten? No, kaikkihan ne nyt tietävät.

Surullista. Kapeakatseisuus siis. Ja valitettavasti idättää sisällään myös totuuden siementä. Yksinhuoltajaäidit ovat kaksi kertaa useammin työttömiä, kuin puolisoäidit. Työttömyys tarkoittaa köyhyyttä, köyhyys kokonaisvaltaista ahdinkoa ja keitto onkin kertakäyttölautasta vaille valmis tarjoiltavaksi. Suuremman avioeroriskin perheet eivät yllättäen olekaan niitä joilla menee jo lähtökohtaisesti huonommin, sillä yhden vanhemman perheissä on tilastollisesti enemmän erityistarpeisia lapsia. Ja tämä ei ole seuraus erolle vaan syy sille. Muita eroriskiperheitä ovat monikko-, sijais- ja adoptioperheet. Yllättävää eikö? Korkea riski ei tietenkään tarkoita, että nämä perheet eroaisivat, mutta riski on riski kuitenkin.

Nainen oli keskiluokkainen, keskituloinen ja kaikin tavoin marginaalien puolivälissä. Lausuttuaan kohtalonsa sinetöineet sanat ”mä tahdon erota” hän putosi ryminällä stereotypiaportaikon alapäähän. Ja sinne jäi.

Onhan se tavallaan tottakin. Naisenkin tarina löytyy näet tilastoista. Hänenkin kuvainnollisessa keittiössä tarjoillaan köyhyyttä vähän joka aterialla, eikä kattauksessa ole kultalusikoita nähtykään. Naisen lapset eivät harrasta jääkiekkoa, kulje merkkivaatteissa, makaa valkoisella hiekalla Thaimaan auringon alla kerta vuoteen. Mutta jokainen näistä pienistä ja isoista tilliäisistä tietää, että tämä on väliaikaista. Toivo. Sitä pitää elämässä olla. Vaikka Nainen ei itse aina jaksakaan siihen luottaa, hän jaksaa sitä vakuuttaa lapsilleen. Että elämässä pitää olla haaveita. Että voit itse vaikuttaa, pyrkiä ja ponnistella kohti parempaa. Sinusta voi tulla ihan mitä tahansa. Yksikään yleinen mielipide tai oletusarvo ei saa olla syy luopua jostain.
Jos lapsi joskus lähtee kouluun reikä sukassa, se ei johdu köyhyydestä vaan tasan siitä ettei Naisen ainoa silmäpari ehtinyt sitä aamukiireessä huomata. Maailma on silti täynnä ihmisiä, jotka vetävät omat johtopäätöksensä. Yhdistävät mielessään vain varpaita pilkottavan sukan ja yksinhuoltajuuden. Tätä luokittelun ja ahdaskatseisuuden maailmaa vastaan Nainen yrittää lapsiaan usuttaa.


Muutama päivä yleisönosaston kirjoituksen jälkeen Nainen menee sovitusti Kalle Koululaisen vanhempainvarttiin. Oletusarvoisesti päässä pyörivät sanat kuten juttelee tunnilla, istuu huppu päässä sisällä, vihko jälleen kotona. Seiskaluokkalaisen sähköisessä reppuvihossa kun on näitäkin ollut luettavissa. Nainen poistuu puoleksi tunniksi venyneestä vartista, pyyhkii kyyneliään ja puristaa hetken auton rattia ennen kuin lähtee kotiin. Eikä syy ole yksikään näistä oletusarvoista.

”Sosiaalisesti erittäin taitava poika, jolla on paljon ystäviä. Keppostelee, mutta ei koskaan pahantahtoisesti. Avoin. Kiltti. Ja kun se väläyttää silmiin asti ulottuvan hymynsä, saa anteeksi tunnilla pulisemisenkin. Tällaiset pojat ovat juuri niitä, jotka pärjäävät elämässä, matikan numerosta viis. Kerta kaikkiaan lutuna.”

Synninpäästö. Sitä se oli. Että kaksi vuotta erosta äitiään pidempi murkku ei imppaa liimaa, varasta autoja ja lintsaa koulusta. Ainakaan vielä. Että se juttelee asioistaan. Luottaa. Halaa. Tuo koko ystävälaumansa tyttöjä myöten Naisen pieneen rivitalopätkään tietäen että äiti jaksaa tilapäistä nuorisoseuran pitämistä. Vaikka toisinaan hieman huokaisten. Se keskustelee elämästä ja kuolemasta ja mihin päättyy äärettömyys. Joskus se on vastarannan kiiski, kiusaa sisaruksiaan ja paiskoo ovia ja Naisella menee hermo. Ja sitten sen opettaja kertoo vanhempainvartissa, miten ihana ja tasapainoinen poika. Yksinhuoltajan lapsi. Sellainen se on, kainalossa kasvatettu Kalle Koululainen. Eikä mikään tässä maailmassa voisi Naista enempää helpottaa.

xxx


Koska me äiti mennään lentokoneella? Ei äiti tiedä. Ei muuta kuin että ei ainakaan seuraavaan kahteen vuoteen. Tuskin sittenkään opintolainojen pitäessä huolta ettei totuus vain hetkeksikään unohtuisi. Mutta kumpi lienee lopulta arvokkaampi kokemus, kerta vuoteen Thaimaassa vai ymmärrys, että elämässä pitää uskaltaa tehdä vaikeitakin ratkaisuja. Pyrkiä kohti. Väistää ennakkoluuloja ja jaksaa omalla esimerkillään murtaa niitä. Että nyt on vaikeaa, mutta kohta helpottaa. Ihan kohta.

Jonain päivänä, kun Nainen saattelee ovelle aikuiseksi kasvaneen lapsen, potkaisee leikillään takapuolelle ja itkee vähän, hän voi vain toivoa isoksi venynyt tilliäisen muistavan lapsuudestaan nämä.

Eikä ainakaan sitä, kun ei koskaan menty lentokoneella.

 

lauantai 24. marraskuuta 2012

Tervetuloa


Kasvun tarinoita jatkaa siitä, mihin Erotarinoita päättyi. Tai eihän se mihinkään päättynyt. Ero jatkaa osana Naisen tarinaa, mutta kahden vuoden puhkipohtimisen jälkeen on aika siirtyä toisenlaisen otsikon alle. Kaikkein kuvaavin nimi olisi ollut kasvutarinoita. Suorastaan nappivalinta. Mutta kas ja kumma, se olikin jo viety jo. Kasvu on siis kasvun. Koettakaa kestää.

Uusi blogi lupaa jatkaa kuitenkin samalla suorasukaisella ja syvälle sukeltavalla tyylillään pohtien elämää, rakkautta, vihaa, kasvua ja anteeksiantoa. Ryyditettynä tietenkin Naisen toilailuilla satuakin ihmeellisemmässä tosielämässä. Tämä Mr. Murphyn rakastama tekniikan ihmelapsi kasvattaa edelleen lapsiaan, opiskelee, haaveilee, etsii, löytää, kadottaa, löytää, kadottaa, löytää… milloin tavaroitaan ja milloin elämänsä kultaista lankaa. Tulevaisuudessa siintävät ainakin se oman elämänsä pitävä (kenties työkseen matkusteleva) prinssi, työ joka tuntuu harrastukselta, esikoiskirja ja parempi lääkitys, jotta edellä mainitut suuruuskuvitelmat loppuisivat. Prinssiä myöten.

 

Elämä on matka, eikä kukaan tiedä sen määränpäätä. Onneksi.

Tervetuloa mukaan.