tiistai 31. joulukuuta 2013

Poisotettu joulubonus

”Ei ole todellista!” Nainen kuulee miten Miehen ääni värisee. Kuvittelee kasvot, kiukkuisten silmien siristys, kireät poskipäät, ohuet viivat jotka valuvat suun pielistä. Puhelimessa on hetken hiljaista. Sitten Mies jatkaa. ”Ei ole todellista. Eiköhän tuo jo yhdelle ihmiselle riittäisi?”

Ei. Ei se vaan mitenkään riitä.

Lämmin naisenääni puhelimessa muutama tunti aiemmin kertoi, miten opintotuki loppuu helmikuussa, kymmenen kuukautta ennen valmistumista. Ei se ollutkaan erehdys. Ei, vaikka kaksi virkailijaa toista aiemmin sanoi. Se, jolta Nainen kysyi lopetettuaan kätilöopinnot eronsa vuoksi ennen toisen opiskelupaikan vastaanottamista. Saanhan minä sitten varmasti opintuen? Saat. Tuki on aina tutkintokohtainen. Niin sanoi toinenkin virkailija syksyllä, kun postista tipahti kirje. Se, jossa luki että kuukaudet alkavat käydä loppuaan. Että tässä on nyt jokin virhe vaan, ole huoleti ja hae uudelleen. Tutkintokohtainen. Kyllä, mikäli aiemman tutkinnon on suorittanut loppuun. Ei, mikäli eron vuoksi lopettaa, kun ei voi jättää yksin lapsia öiksi, illoiksi ja aamuiksi pärjäämään keskenään, ehtiäkseen leikkaussaliin aamulla tasan seitsemän, kun kolmannen eskari toisaalla vasta alkaa silloin, samalla kellonlyömällä. Että ykstoistavee laittaa pienemmät nukkumaan ja yrittää olla pelkäämättä, koska on jo iso, vaikka onkin ihan pieni. Että äiti menee nyt. Kaapissa on leipää ja pakastimessa jätskiä. Laittakaa ovet lukkoon mennessänne ja olkaa tappelematta. Nähdään kuuden viikon kuluttua…

Tutkintokohtainen. Ei se sitten mennytkään niin. Ei Nainen olisi koskaan ottanut paikkaa vastaan, jos olisi tiennyt, että keskeytetyt opinnot lasketaan lukuun mukaan. Että aika ei riitä. Että mikään ei riitä. Eikä Nainen koskaan asiaa epäillyt, ei tarkistanut. Miksi olisi, kun se hänelle niin kerrottiin?
Onhan se järkeenkäypää. Eihän kukaan voi vaan opiskella ja opiskella ja vaihtaa alaa valmistumatta. Järkeenkäypää. Ei kenenkään syy. Ei sen virkailijan, joka oletustaan tiedoksi luuli. Ei Naisen, joka lähti väärää polkua. Sokkona. Luottaen. Elämä kantaa.

”Voin kuvitella, miltä sinusta tuntuu”, Mies sanoo.

Et voi. Et sinä, eikä kukaan. Ei kukaan toinen, kuin neljän lapsen opiskeleva yksinhuoltaja, jolta viedään leipä ja jonka ihossa kasvaa jotain hyvin pelottavaa. Joka pakottaa katsomaan peiliin kerran tunnissa. Joka valvottaa yöt. Joka kadottaa päivät ja tunnit ja hukkaa viikot, koska kalenterissa on olemassa vain yksi ja siinä punainen merkintä; lääkäri. Et sinä voi kuvitella. Ei kukaan voi. Sillä tämä ei oikeastaan edes tunnu miltään. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Nainen uskoo, että elämä kantaa. Että kaikesta voi oppia. Aivan kaikesta. Hänen uskoaan vain koetellaan. Koettelemalla se vahvistuu. Miksi uskoa mihinkään, joka olisi itsestään selvää? Toimeentulo ei ole. Terveys ei ole. Ihmissuhteet ne vasta tuulisella paikalla seisovatkin. Koetellaan, jotta vahvistuisi. Koska kaikesta huolimatta Nainen kai piti niitä saavutettuina etuina. Elämän joulubonuksina laihan palkan päälle. Eivät ne olleet. Tai jos olivatkin, hyllytettiin ilman yt-neuvotteluja. 
Kelaan pitkä selvityskirje, punainen merkintä kalenterissa lähenee. Askelia. Ylösnousuja. Märästä maasta ja polviltaan.  

Uusi vuosi. Ihan kohta se on tässä. Muutama tunti ja raketit valaisevat taivaat, kuin tuhannet alasammutut planeetat ja räjähtävät tähdenlennot, joita katsoessa saa toivoa. Nainen ei lupaa mitään, eikä niin tee Elämä.

Pitää vain luottaa. Uskoa. Ja yhä uudelleen nousta. Ensi vuodesta tulee hyvä.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vahva Nainen

Mies on aina kantanut muita. Ollut vahva. Järkevä. Se, joka huolehtii laskut ja saatavat. Huolehtii muista. Sitten Mies tapasi Naisen.
Nainenkin on aina kantanut muita. Ollut vahva. Järkevä ja huolehtinut laskujen lisäksi saatavat ja muut. Voi miten vahva Nainen!
Mies ihailee Naista monin tavoin. Huumoria, sitkeyttä, järkeä ja kykyä taipua, mutta ei koskaan murtua. Naisen tapaa selviytyä aivan mistä tahansa. Ilman apua. Ilman ketään. Eikä ymmärrä, että ihailemalla sitä ainoaa, josta Nainen mielihyvin luopuisi, tulee kirjoittaneeksi saman tarinan yhä uudelleen.
 
Miten luovutaan vahvuudesta? Ei mitenkään. Ei ainakaan jos vahvuus on se piirre, johon toinen on hyvin ihastunut. Eikä kuka tahansa toinen. Mies, Naisen valittu. Mies ei halua tuppaantua Naisen elämään. Ongelma onkin siinä, että Nainen tarvitsisi miehen, joka vähän tuppaantuukin. Joka vaihtaisi talvirenkaat, eikä vain puhuisi siitä. Veisi koiran lenkille, kun näkee ettei Nainen ehdi. Pojan kalaan ja uimahalliin. Osallistuisi. Olisi läsnä koska niistä yhteisistä kauhoista haaveilee. Mutta eniten Nainen tarvitsisi miehen, joka kantaisi vähän häntäkin. Antaisi olla heikko. Ei siksi, etteikö pärjäisi neljän lapsensa kanssa. Vaan siksi, että viides pyytäjä on jo liikaa. Vaikka ei Mies kyllä mitään pyydä, korkeintaan saada olla Naisen kanssa silloin ja tuolloin. Nähdä, puhua ja koskettaa. Joskus sekin on liikaa.
 
Nainen on Miehestä niin paljon. Mies kyllä hyväksyy lapset ja kiireet, ymmärtää ja antaa tilaa. Joskus vähän turhankin kanssa. Naisen mukana tulee koko paketti ja Mies hyväksyy sen. Väittää tietävänsä mihin ryhtyy, mutta ryhtyminen ei ole tainnut vielä oikein alkaakaan. Onhan se kiva, sellainen järkevä Nainen siinä. Omin tolpin seisova. Entä kun tulee päivä, jolloin Nainen ei jaksakaan? Horjuu, herkeää pieneksi ja tarvitsevaksi? Tahtoo nojata? Mies on oikeassa. Ei sellaista tule. Ei sellaista voi tulla. Jos Nainen kaatuu, kaatuu mukana kaikki.
Mikä sitten neuvoksi? Naisen pitää osata pyytää. Puhua. Sanoa, että mikäli pullasta kelpaa vain rusinat, herra voi hankkia pelkästään niitä, mutta jostain toisaalta kuin Naisen luota. Sillä mitään ylimääräistä ei ole jaettavaksi häneltä, jonka aika on pieninä palasina. Ei mitään.

Miehestä ei voi tulla jälleen yhtä rusinanruikuttajaa, yhtä osuutensa anelijaa muiden joukkoon. Miksi Nainen ei sitten vain pyydä, delegoi ja osallista Miestä? Siksi. Kun he aloittivat seurustelun, Nainen epäröi jaksaako Mies tätä sirkusta, apinatarhaa ja metroaseman lailla väkeä lappaavaa yhtälöä. Ymmärtääkö mihin lähti. Mies vannoi jaksavansa ja ymmärtävänsä, mutta pienin askelin. Mies ei ole se, joka ensimmäisenä ottaa ohjat, joka tulee joukkoon millaiseenkaan ja paikkansa löytää. Ei ole se rohkein. Omilleen kyllä, mutta koska Naisesta tulee se oma? Kun he aloittivat seurustelun, Mies kertoi tavanneensa aiemminkin neljän lapsen äidin ja yksinhuoltajan. Tuolloin punnittuaan sirkusta, apinatarhaa ja metroaseman lailla väkeä lappaavaa yhtälöä, luovutti. Totesi, ettei ole hänen raitansa matossa, vaikkei neljän lapsen äidissä kai mitään vikaa ollut. Kaikessa muussa vain oli. Mies lisäsi, että Naisen kanssa kaikki on toisin, koska Mies rakastaa ja haluaa tämän kaikkine mukana tulevine. Ja hyvä niin. Siihen voisi vaikka uskoakin. Että ei ole väliä vaikka Nainen olisi tehnyt kymmenen lasta ja tienannut laivatyttönä Puolassa, mennyt on mennyt ja Nainen se, jonka Mies haluaa. Sellaiseen voisi vaikka uskoakin. Kunnes Mies sanoi jotain, joka jäi aaveeksi Naisen mieleen. Sinun kanssahan minä olen. En lastesi.

Todellakin. Niin Nainenkin ajatteli. Että olisi mahdollista saada aikuinen suhde, johon ei kuulu lapsia. Ja onhan se! Tapaillaan, seurustellaan, asutaan kumpikin tahoillaan ja pidetään omat elämät siinä sivussa ja ohessa. Kaikki menee hyvin, kun kaikki menee hyvin. Mutta entä kun tulee se päivä, jolloin ei menekään? Kun vahva alkaa horjua? Valvoo yöt suunnitellen hautajaisiaan ja päivät taipuu taipumistaan murtumiskohtaansa peläten? Entä kun tulee jälleen yksi joululoma, jonka päätyttyä Nainen on väsyneempi, kuin sen alkaessa? Koska selvittelee ikuisia riitoja, pyykkejä, tiskejä ja yrittää yksin venyä kaikkien tarpeisiin. Entä kun koko ajan on jotain? Jokin tilanne meneillään?

Mies ihailee Naista. Vähän kai pelkääkin. Sillä Nainen on niin paljon. Mies sanoo aina halunneensa jonkun, jonka kanssa pitää olla vähän varpaillaan. Naisen, joka on niskan päällä ja niin vahva, ettei sitä tarvitse kantaa. Joka selviytyy aivan kaikesta. Ja nyt vihdoin löytäneensä sellaisen.
 
Miten väärässä ja oikeassa Mies voikaan olla. 
 
 

 

perjantai 27. joulukuuta 2013

Sellainenkin joulu

Juhlista jaloin, ja nyt se on ohi.

Vuoden ihanin meni omalla painollaan vailla turhaa säätöä. Kaapit jäivät siivoamatta, sormenjäljet tunnollisesti pyyhkimättä. Tyttöprinsessa sairasti kaikki kolme päivää kuumeessa ja kovassa päänsäryssä. Koiralla juoksu. Mutta tunnelma ei olekaan yhtä kuin täydellisyys. Edes lumeton maa ja vesisade eivät mieltä latistaneet. Takapihan vihreän nurmen sai taiottua kadoksiin laittamalla verhot kiinni ja kynttilät palamaan. Piiloutuivat ne tunnollisesti pyyhkimättömät sormenjäljetkin samalla. Lehtipinot ja perkaamattomat laskut jääkaapinovessa jatkoivat elämäänsä, eripariset haarukat ja veitset pöydällä. Tästä joulusta tuli rento, emäntänsä oloinen. Tämänkin joulun Nainen vietti lastensa, Siskon ja Siskon tytön kanssa. Oma perinne, oma ja uudelleen muotoutunut.
Jotain perinteiden uudelleenmuotoutumisesta kertoo, että Nainen joutui pinnistämään muistiaan miettiessään oliko tämä kolmas vai neljäs eron jälkeinen. Kaukana ovat ajat, jolloin Nainen ja Lastenisä ripustivat kotiinsa ja kuuseensa yhteisten vuosien aikana kertyneet koristeet. Kaukana ajat, jolloin lapset olivat pienempiä ja synnit keveämpiä. Kaukana kaikki.

Rento ja rauhallinen oli tunnelma, mutta haikeus pienesti läsnä. Miksi? Jokin joulussa saa Naisen aina hieman surulliseksi. Tunteelliseksi. Jokin osa tahtoisi kokonaisen perheen, kokonaisen elämän, kokonaisen onnen vailla puuttuvia palasia. Ei takaisin siihen, mitä joskus oli. Toisenlaisen, täyden. Kauniin ja eheän tahtoisi Nainen. Eikä sillä, näin on hyvä. Näin tämän pitää olla. Mutta kolme vuotta sitten juuri joulun alla Nainen myi talonsa ja omaisuutensa ja pakkasi loput muistonsa pieniin laatikkoihin, joita ei koskaan avata. Kolme vuotta sitten jouluun saakka Nainen jaksoi, sitten tuli seinä vastaan. Nainen uupui. Nukkui kahdentoista tunnin yöunia. Yritti ja venyi, väsyi yhä enemmän. Ero vaati veronsa. Vieläkin se muistuttaa, mennyt. Sillä mikä tapahtuu ennen joulua, tulee mieleen jouluna. Haikeus oli läsnä, kun sisarukset laittoivat ruokaa pöytään, juttelivat niitä ja näitä. Toisella sydämessä tahdistin, toisella huoli. Siinä haikeus oli, kun lapset availivat lahjoja. Pienimmät ajattelivat näin aina olleen, isommat muistivat toisenlaiset. Ne, joissa isän kanssa käytiin saunasta hangessa ja äidin kanssa koristeltiin kuusi. Siinä haikeus oli, kun Mies Ystävältä tuli hyvän joulun viesti aamulla niin varhain, että Nainen tiesi yön valvoneen. Puolitoista vuotta sitten heidän tarinansa taputeltiin loppuun, eikä se vieläkään lakkaa elämästä miehen mielessä. Haikeus. Se oli myös läsnä, kun Nainen pyysi joulupäivän iltana miestä käymään. Aatot oli vietetty tahoillaan, sukulaiset käyty ja perinteet eletty. Molemmat istuvat iltaa kodeissaan. Joulunherkkä mieli sai käden tahtomaan tarttua, sylin kietoutua. Katseen hakeutua rakkaaseensa. Mies ei tullut. Mies ei halua tuppaantua Naisen elämään. Koska joulu on perhejuhla, eikä Mies ole Naisen perhettä. Vielä. Joskus on, mutta ei vielä. He ikävöivät tahoillaan, omilla sohvillaan, omissa kodeissaan vain kivenheiton päässä toisistaan. Ja siinä tahoillaan ikävöidessä Naisen mieli alkoi harhailla, eikä sellainen harhailu ole koskaan vielä hyvää tiennyt, mitä tulee suhteisiin ja niiden tiloihin.

Joulu saa mielen herkäksi ja herkkä mieli on löyhässä narussa. Ja niin se oli nytkin. Tämä oli hyvä, lämmin ja jo perinteeksi käynyt. Mutta vielä joskus Naisella on enemmän. Kaunis ja eheä, onni kokonainen, hyvästelty haikeus. Vielä joskus joulu, jolloin kaikki rakkaimmat läsnä. Pöydässä neljä aikuista ja neljän aikuisen lapset. Nainen, Sisko ja molempien miehet, kenties miesten lapsetkin. Isommat lapsista ehkä vain käyvät ja taas tahoilleen lähtevät. Niillä on jo omat elämät ja seurustelunsa. Pienemmät valvovat ja kuuntelevat toisella korvalla aikuisten tarinoita. Kaikilla on hyvä ja lämmin ja rakkaus läsnä. Tulee päivä, jolloin ei ole väliä, rikkooko Lastenisä lupaamansa. Tulee päivä, jolloin Nainen ei tarvitse kykyä niellä kyyneleitä. Ei surusta, ei pettymyksestä, ei muistosta vuosien takaa. Tulee päivä, jolloin Nainen jakaa elämänsä, aikansa ja aamiaisensa ihmisen kanssa, joka ei ajattele tuppaavansa tullessaan joulupäivänä.
Vielä tulee sellainenkin joulu.

 

perjantai 20. joulukuuta 2013

Kiire


Kiire. Ruokakassit painavat, loska kiipeää kenkään. Sohjossa kärryt vetävät vinoon, kuten aikataulukin. Yhdelle kypärää ostamaan, toisen kanssa mopoon osia. Koira lenkille, ruokaa, pyykkiä, läksyissä auttamista. Illalla joulujuhlat. Kameran akku lataamatta. Kiire.

Kiire. Kaikki valot päälle, kirkkautta kelloaan torkuttaneelle. Suihku liian lyhyt. Vaatteet väärät. Hiukset pitkin päätä. Kasvoissa punaisia läikkiä, jotka eivät laske. Lapset kouluun, koira pikaiselle pissalle, vartin päästä lastensuojelulaitoksen tutustumiskäynnille. Kiire.

Kiire. Puolitoista tuntia aikaa, käydään tämä läpi tunnissa. Ohjaaja kertoo kylmissään, nälissään ja yksin jätetyistä. Ei kerro Eerikoista ja pahoinpidellyistä kaksivuotiaista, jotka yltävät otsikoihin. Kertoo niistä, jotka eivät. Yleisesti toki. Tunnistamatta. Kertoo, kun Nainen kysyy mitkä ovat ne syyt? Mitkä näyttäytyvät työssä eniten? Kysyy, koska niin kuuluu. Kirjaa ylös, nyökkää, ymmärtää. Vaikka ei halua ymmärtää, eikä edes kysyä. Ei nähdä. Ei, koska ei voi pelastaa kaikkia. Ei ketään. Ei sitä poikaa, joka äsken nauroi kovaan ääneen, eikä sitä tyttöä, joka ei katsonut silmiin, kun ohi käveltiin. Opiskellaan ammattiin, jossa elämä näyttää nurjan puolen paitaansa. Pahimman puolen. Tulee iholle, lähelle ja kotisohvalle illalla, kun omat kiipeävät syliin ja viereen. Kuka niitä toisia pitää? Kuka halaa? Kuka silittää hiuskiehkuran poskelta? Niitä, jotka eivät edes perheeseen pääse. Pienet. Henkilökunta tekee kaikkensa. Vakituiset. Sijainen, joka tuli paikkaamaan iltavuoroa. Opiskelija, joka lopettaa kuuden viikon kuluttua. Kaiken sen, mitä äiti ei.

Kiire. Jälleen yhdet kaverisynttärit. Yksi yhtäälle, toinen toisaalle. Välillä asioita, juostavaa kaupungilla. Naisen ajatus kaukana, seuraavassa. Juostavaa. Muistettavaa. Hoidettavaa. Ehdi, ehdi, ehdi. Kiire. Lapsi istuu lähellä.  Ulkona pimeää. Tähdet lyhtyjä tummalla taivaalla, kuin kurkistusreikiä toiseen todellisuuteen. Jutellaan vähän. Raketeista, joulusta, mummin uudesta koirasta. Äkkiä Eetu kysyy, voiko ruumis herätä kuolleista. ”Ei”, vastaa Nainen, ”ruumis on kuollut ja pysyy, mutta sielu on ikuinen”. Lapsi on hämmästynyt. Lapsi, joka käy koulussa uskonnon tunnit ja lapsi jonka kanssa on takuulla tämäkin taivastematiikka läpi käyty, on kehittänyt mielessään oivan kierron elämän kulkuun; ensin eletään ja sitten kuollaan, eikä sen jälkeen ole mitään. Kaikki loppuu viimeiseen henkäykseen. Yhdeksänvuotiaan suuri suru kuolemassa on, ettei sitten voi olla enää äidin kanssa.
Kiire. Se kuoli juuri. Lämpimässä autossa yöntumman taivaan alla käydään keskustelu kuolemasta ja elämästä ja sieluista, jotka menevät pienten lyhtyjen luo korkeuksiin. "Onko siellä koiria?" tahtoo Eetu tietää. "Toiset uskovat niin, toiset eivät. Jokaisella on oikeus uskoa minkä oikeaksi kokee. Uskoa. Olla uskomatta. Miten sydän sanoo", vastaa Nainen.
Mihin Nainen uskoo? Tarkoitukseen. Merkitykseen. Rakkauteen ja hyvyyteen. Eräänlaiseen karmaankin. Sieluun, joka ei koskaan kuole. Meneekö sielu sitten taivaaseen, vai syntyy uudelleen, sitä ei kukaan tiedä. Moni arvaa, mutta paraskin arvaus on vain puhkinyöri  lanka, eikä uskolla punota köyttä. Maailman julmuutta ei voi lapselle selittää, aivan kuten ei voi uskoakaan. Arvoitus on elämä kaikkinensa. Lapsi on helpottunut. Hän voisi elää pitkään ja tavata vielä äidinkin taivaassa sen jälkeen.
”Ei koskaan kannata polttaa tupakkaa. Eikä maata vaan sohvalla. Pitää liikkua ja syödä kasviksia”, tuumaa Eetu, ”Paitsi sitten voi polttaa tupakkaa, jos haluaa nopeammin äidin luokse”.

Nopeammin äidin luokse. Voi pientä. Voi tätä pientä ja niitä kaikkia pieniä, jotka haluavat nopeammin äidin luokse. Kaikkia niitä pieniä laitoksissa, sijaisperheissä ja tilapäismajoituksissa, jotka elävät toivosta ja pettyvät ikävästä. Voi näitä kaikkia elämän murheita, jotka pitäisi itkeä, mutta joita ei voi. Koska jos aloittaa, ei muuta ehdi tehdä. On niin kiire. Pitää purra hammasta ja mennä, säilyttäen sisällään pienen lapsen, sen joka kykenee liikuttumaan. Välittämään. Lohduttamaan.

Kiire. Enää neljä yötä. Nainen ei ole tehnyt paljoakaan joulun eteen. Ei siivonnut. Ei laittanut. Ei leiponut. Naisella on niin kiire. On niin kiire pitää lapsia sylissä illat. On niin kiire jutella niiden kanssa, näyttää miten piirretään mallista, antaa liimaa ja vessapaperihylsyjä askarteluun. Olla läsnä. On niin kiire katsella teinien loputtomia Youtubevideoita. Niitä hauskoja. On kiire nähdä, miten kasvavat. Miten viisaita puhuvat. Kaikesta kaiken tietävät ja maailmalle lentävät. On niin kiire tehdä pitkiä lenkkejä koiran kanssa. On niin kiire puhua Miehen kanssa puhelimessa. Elää. Nähdä. Hengittää, maistaa, haistaa ja kaikesta haaveilla. On niin kiire, ettei ehdi ajatella sitä josta otettiin koepala, eikä niitä muita samanlaisia. Ei ehdi ajatella kirjettä, jossa luki taas masentavat sanat. Ei ollut se Iso M, vielä ainakaan ja onneksi. Mutta onnen kanssa ei ole mitään muuta tekoa. Kasvoissa punaisia läiskiä, jotka eivät laske. Verestävät. Hilseilevät. Ne eivät koskaan parantuneet. Ja Naisella aivan liian kiire huomata. Niitä on monta ja ne pitää kaikki hoitaa. Kaikki. Nämä ja tulevat. Kaikki esiasteet, jotka etenevät, kasvavat ja ilmestyvät kuin sienet sateella. Vielä pieniä ja viattomia, mutta alaspäin juurtuvat. Leviävät. Kuin sokeat myyrät kaivautuvat. Ei niitä kukaan osaa katsoa. Ei niitä juuri näe. Ei kukaan muu kuin Nainen. Katsoo monta kertaa päivässä ja näkee joka hetki katsomattakin. Yleensä niillä kestää vuosia kasvaa ja edetä. Nämä tulivat viikoissa.

Kiire. Jouluun enää neljä yötä. Koulutehtäviä tekemättä. Lahjat hankkimatta. Koti siivoamatta. Silti tämä on se ihanin aika vuodesta. Elämästä. Kaikesta. Kun ovat jo isoja, mutta vielä pieniä. Nainen on ripeä ja tehokas. Pelko pysyy poissa, jaloissa ja kurissa. Kun ei ehdi. Ei jouda. Ei edes kiireitään ajatella. Sillä jos alkaa ajatella, ei sitten enää muuta ehdikään. Vielä neljä yötä vuoden ihanimpaan juhlaan. Eikä mikään voi sitä pilata.
 
 
 

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Ilosta kiljuvat päivät

Aika on jälleen nitkahtanut kohtaan, jossa Naisen tarina kerrotaan vuotta pidempänä. Aika on ollut rikas. Aika on ollut armollinen. Julma, raskas, ihana, tärkeä ja opettavainen on aika ollut. Yksi vuosi veljistään, joiden lukua ei kukaan tiedä. Ja voi millainen vuosi! Yhtenäkään edellisenä ei ole sattunut ja tapahtunut – kumpaakin samalla tasalla vaakaa – kuin kuluneena. On kuin kaikki kiihtyisi, planeetat pyörisivät nopeammin ja kesät ajaisivat talvia takaa. Kuin aika sisällyttäisi itseensä enemmän vähetessä vääjäämättä. Miksi? Sitä ei kukaan tiedä.

Eräänä päivänä Nainen alkoi miettiä elämäänsä. Ei sinänsä siis mitään uutisarvon rimaa hipaisevaa, miettiihän tämän naisotus ihan joka ikinen päivä (kuten miten ”en minä ainakaan” voi kuulua kolmesta suusta, kun vadelmakiisseli piirtää karttaa keittiön vaalealle matolle, tai että miksi kukaan ei ole tehnyt väitöskirjaa aiheesta ”monetko sisäpelikengät/hanskat/ulkohousut/luistimet/vaijerilukot voi hukata yhdessä lukuvuodessa?” Ehkä siksi, että vastaus kuuluu yksinkertaisuudessaan näin; aivan yhtä monet, kuin niitä hankkii). Mietinnän aasille suunnattu silta sijaitsi kirjeessä, joka tulee vielä ennen joulua kertomaan joko sanat maligni tai benigni. Edellisellä kerralla kirje viipyi kuusi viikkoa. Missä? Kuulemma patologilla, hoitavan lääkärin pöydällä ja sitten paikassa jossain. Koska oli kesä ja lomat ja kaikkee. Toki tiedossa oli että kestää, koska oli kesä ja lomat ja kaikkee, mutta kuusi viikkoa on mahdottoman tukala aika odottaa. Toivoton ja  pitkä, sillä siinä ehtii järjestää monet henkiset hautajaiset. ”Pahoittelen”, sanoi hoitaja puhelimessa. Ensin, koska Naisen kohdalle osui tällainen sekaannus (voi miten valtava yllätys) ja sitten, koska tuloksissa ei varsinaisesti kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria kerrottu. Kuten aina, Nainen maalasi kuuden pitkän viikon aikana eteensä sen pahimmasta pahimman, vaikka tämä sinänsä pieni juttu oli lopulta sinänsä pienellä hoidettu. Epätietoisuus, pelko. Ne saavat maalaamaan arvaamattomin värein.


Henkisistä hautajaisista on kulunut nyt viisi ja puoli vuotta, eikä niihin ole enää palaaminen. Ei, vaikka Nainen odottaa jälleen kirjettä. Jossain se toki on, taustalla, pieni pelko pahainen. Sen sijaan miettii muuten elämäänsä uuden numeron lävähtäessä tauluun. Neljäkymmentä ja yksi. Aika hieno luku. Aika hienoja asioita on lukuun mahtunut. Aika surullisia. Oli aika, jolloin Nainen katui ihan kaikkea. Valintojaan. Vuosiaan. Turhaksi käynyttä elämää. Toivoi, että saisi palata lähtöruutuun elon Monopolissa. Valita nappulansa ja pelikaverinsa. Ostaa hotellin. Tai edes välttää vankilan. Hukkaan menivät lasten varhaiset vuodet, sumussa sekoittuivat toisiinsa. Joulut, vaput, uudet ja tulevat vuodet, valokuvissa vain. Ei niitä osannut silloin arvostaa. Ei ehjää perhettä. Ei perinteitä arkisia, ei pyhiä juhlan. ”Me”. Ei sitä silloin nähnyt. Nyt näkee, etäällä kulkeva. Kyllin kauas kompuroinut.
Nainen voisi kantaa syyllisyyttä kaikista niistä vuosista, kun ei elämästään juuri iloinnut. Kun tahtoi kuolla ja pois ja kaiken muun kuin eteen aukeavan. Ja kieltämättä kauan syyllisyyttä kantoikin. Miten epäkiitollinen! Mitä tuhlausta! Jotkut ihmiset rukoilivat edes yhtä elinpäivää lisää rakkaidensa kanssa ja Nainen heitti hukkaan jokaisen. Odotti vain iltaa ja unta. Odotti, että elämä alkaa. Ja kun niin kävi, kaikki alkoi kiihtyä. Planeetat pyöriä nopeammin ja kesät ajaa talvia takaa.

Nainen ei ole koskaan hävennyt ikäänsä, muutamaa pienehköä ja asiaankuuluvaa kriisiä lukuun ottamatta. On ainoastaan mahtavaa, että vuosia on yhden yli neljäkymmentä. Elämä on ollut rikas monin tavoin. Rikas, koska se on antanut niin paljon tilaisuuksia oppia. Mutta eniten rikas, koska se on antanut niin paljon tilaisuuksia olla oppimatta yhtään mitään. Joihinkin Nainen on tarttunut. Toiset päästänyt käsistään. Miksi itkeä niitä, joihin ei yltänyt? Miksi katua sitä, että ei ymmärtänyt vuosien arvoa? Arjen arvoa? Elämän arvoa? Vuosilla oli merkityksensä, nyt sen näkee. Sillä se, joka on joskus kyllin välinpitämättömänä eteensä katsonut, voi löytää kiitollisuutta, nöyryyttä ja hiljaista hyväksyntää jokaista uutta päivää kohtaan taakseen katsoen. Elämä antaa siihen tilaisuuden kyllä. Jos oikein tarkkoja ollaan, Elämä on opettanut Naiselle erään Suuren Viisauden kumoavan; ”Elä, kuin jokainen päiväsi olisi viimeinen”. Ja pah. Ei jokaista päivää tarvitse elää niin. Eivät kaikki päivät voi jäädä mieleen, eivät kalliomaalauksiksi paahteiseen kiveen. Päivä voi olla hyvä sisältämättä mitään sinänsä hyvää. Päivä voi olla hyvä, vaikka et tekisi mitään mieleenpainuvaa, et maailmalle tai itsellesi merkittävää, et ylipäätään mitään. Päivä on hyvä siitä yksinkertaisesta syystä, että se kestää aamusta iltaan, eikä mikään, mikä kestää aamusta iltaan tarvitse olla suurta. Kukaan ei voi elää 365 päivää yhtä soittoa eläen jokaisen, kuin se olisi viimeinen. Ei niin kukaan. Joten seuraavan kerran, kun kuulet ”elä kuin jokainen päiväsi olisi viimeinen”, älä. Ryhdy kapinaan. Elä tylsä päivä. Ole itsellesi armollinen, ettet tänäänkään viettänyt päivää, joka voisi ylpeydellä olla viimeisesi. Sillä se ei ole. Joku vielä on, mutta tämä ei ollut. Mitä ikinä teetkin, tai olet tekemättä turhina päivinäsi, voit olla onnellinen, että sinulla on tämä yksi. Tylsäkin. Ja kun alat hyväksyä, ettei kaikkien päivien tarvitse olla rikkaita, kaikkien vuosien kokemuksin kyllästettyjä, alat yllättäen pitää niitä sellaisina. Niin on käynyt ennenkin. Niin on käynyt Naiselle. Tai kenties kaikki vain kiihtyy loppua kohden. Kenties Elämä jakaa kokemuksia kahdella kädellä, kunnes kokemuksien määrä on käyty ja aika alkaa jarruttaa ehtoopuoleen. Hidastua. Tarjoilla haaleaa polttavan sijaan, leutoa jäätävän. Kunnes kaikki vuodet veljineen on lasketut. Kenties. Mutta hyväksymällä tylsyyden ja tapahtumattomuuden elämässä, hyväksymällä epäkiitollisuuden ja ymmärtämättömyyden osana kuun pimeää puolta mitä ihmismieleen tulee, voi vapautua paljosta. Kivan päivän taakalta. Sen, joka piti elää kuin viimeinen. Sen, joka ei sitä ollut. Onneksi.

Aika on jälleen nitkahtanut kohtaan, jossa Naisen tarina kerrotaan vuotta pidempänä. Vuosi on ollut rikas. Vuoteen on mahtunut paljon. Aikoja monituisia. Suurin joukko päivistä ei sano mitään. Mutta ne, jotka sanovat, suorastaan huutavat, laulavat ja ilosta kiljuvat. Jäävät mieleen. Jäävät elämään. Niin sen pitää olla.

 

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Ehta mörkö

Missä vaiheessa se tapahtui? Kukaan ei tiedä. Tarvittiin vuosia ja vuosia ja vuosien sisään tarvitsijoita kädet ojossa ja suut ammollaan. Aina joku pyytämässä jotain. Aina jotain. Aina sellaista jotain, jonka vain yksi ihminen taisi. Kukaan ei tiedä, ei osoittamaan kykene sitä päivien kohtaa, mutta niin kävi. Naisesta tuli mörkö.

Eikä vain aamumörkö. Naisesta tuli päivä-, ilta- ja erityisesti yömörkö. Mörön merkeistä tunnusomaisia ovat kurtistuneet kulmat, kireä ja matala ääni ja suupielet, jotka vetävät ryhdin kohti lattiaa. Möröt ovat kauneimmillaan yksin ja hiljaisuudessa. Silloin ne sulavat hymyyn ja riisuvat hyiset kaapunsa. Silloin ne eivät ole enää mörköjä.
Äiti. Äitiäitiäiti. Äiti toi kiusaa. Äiti tuu kattoon. Äiti mun hanskat hukku kouluun. Ne uudet. Taas. Äiti tuu hakee. Äiti anna rahaa. Äiti missä on mun… Äiti, se oli tolleen kun mä koskin siihen. Äiti, mun jalkoja särkee ja mä en saa unta. Äiti toi söi mun karkit! Äiti anna sukset ja monot. Ne, jotka ovat varastossa alimpina. Äiti. ÄitiäitiÄITI!!!

Äiti, tuo ihana sana.

Kasvakaa äkkiä. Kaikki. Kaivakaa itse suksenne, selvittäkää riitanne ja siivotkaa jälkenne. Älkääkä puhuko minulle mitään ennen kuin olen kahvipannulliseni nauttinut. Älkää tulko aamulehden päälle selvittämään asiaanne, riitojanne, loputtomia kanteluitanne. Sillä lehti ei ole lavaste. Minä todella luen sitä. Yritän lukea. Yritän hetkeksi upota maailmaan, jossa on uutisia, eikä ikuista vanhan jankkaamista. Jossa voi juoda kupin kahvia ilman, että laittaa välissä laastaria tai langettaa jäähyjä. Antakaa minulle edes puoli tuntia ennen vaatimuksianne. Kasvakaa äkkiä.  

Perheessä, jossa on monen ikäisiä lapsia, on monenlaisia haasteita. Perheessä, jossa on monen ikäisiä lapsia, monenlaisia haasteita ja yksi kaikkialle venyvä aikuinen on kaaoksensietokyky koetuksella. Hallinnan osa-alueita on useita. Liikaa. Eikä sittenkään. Kyllä Nainen ne hallitsee. Hieman möröltä näyttäen. Mörkö ovat lajina hankala. Kerran möröksi tultuaan kiltistäkin ihmisestä kuoriutuu ärhäkkä ja jankutusherkkä nipo. Kieltämättä monesti mörkö kompastuu erinäisiin mietintöihin, kuten mikä mahtaa olla tulevien talvien määrä, kun vieläkin samasta ”kengät jalassa sisään” asiasta väännetään? Älä. Tule. Kengillä. Sisälle. Miksi? Koska kengissä tulee lunta. Ja kuka siihen sulaneeseen lumeen sitten kävelee? Kuka muu, kuin Nainen sukillaan. Pieni asia. Naurettavan pieni asia. Mutta talven kestäessä useamman kuukauden, ja useamman lapsen tehdessä saman marssin tuulikaapista tupaan useamman kerran päivässä tuvan tulviessa pienimuotoisen Pohjanmaan verran, pienestä asiasta tulee mittakaavaltaan melkoisen suuri. Ainakin mikäli sattuu olemaan mörkö sen aamukahvimellakan vuoksi.

Entäs tahdot sitten? Tyttöprinsessa tahtoo luistimet sillä talvi on jäädyttänyt pihan liukkaaksi. Talvi on jäädyttänyt pihan, hiekoitushiekan ja asfaltin kahden viimeisimmän mahdollistaessa lonkkamurtumatta etenemisen. Tyttöprinsessa tahtoo luistimet, jotta voisi luistella pihassa hiekoitushiekan ja asfaltin lomassa. Tahtoo kaksi päivää. Jankuttaa, tahtoo. Tahtootahtootahtoo. Kunnes lumi sataa päälle ja tahtoo sukset. Siihen hiekoitettuun pihaan. Missä vaiheessa lapsen ymmärrys ylittää tahdon? Ei missään, toteaa Nainen, sillä teinien kanssa väännetään ihan samalla teemalla. Enää eivät tahdo paskoa teriä asfaltilla, eivätkä suksia hiekalla, mutta vänkäämisen aiheet ovat aivan yhtä turhia. Kun tahtojien joukkoon luetaan vielä Lastenisä alkaa Naisen tahtomitta saavuttaa punaisen pisteen.  Lastenisä tahtoo mennä aamulla rauhassa töihin ja tuoda lapset jo edellisenä iltana Naiselle, äidille, joka ei yhtenäkään aamuna pääse lähtemään rauhassa. Varsin riitaisia ovat ihmisten tahdot. Tätäkin kirjoittaessa on Nainen selvittänyt tahtoriitoja pihalla. Joku on tehnyt lumilinnan ja toinen haluaa rikkoa sen. Elämässä, jossa on ihan oikeitakin ongelmia, näissä pienissä polkeminen tuntuu turhauttavalta. Hyvin. Turhauttavalta.

Sitten on vielä Mies. Mies tahtoo puhtaassa rakkaudessaan Naiselle pelkkää hyvää. Mutta Mies pelkää, että Nainen ei sitä näe. Että Nainen antaa hatkat koska Mies on liikaa. Ja onhan se. Kun lapset lähtevät isälleen, Naisessa taistelee kaksi tahtoa; tahto olla yksin ja tahto olla lähellä. Kumpi voittaa? Toisena päivänä toinen, toisena ei. Mies pelkää ja syystä. Jokin on alkanut luovuttaa Naisessa, jokin tahto hellittää. Tahto olla yhdessä. Tahto onnistua. Tahto selviytyä. Tahto niihin yhteisiin kauhoihin. Kesällä helpottaa kunhan vain jaksaa sinne. Mutta entä jos Nainen ei jaksakaan? Entä jos painoa on liikaa ja kyydistä putoa silloin se ainoa, joka on pudotettavissa? Mies. Se, jonka tahdolla ei tässä kohtaa tahtojen taakkaa ole oikeastaan merkitystä, koska kaikkien tahtoon ei yksi taivu. Ei Nainenkaan. Kyse ei ole rakkaudesta. Kyse ei ole siitä, etteikö Nainen rakastaisi olla lastensa ja Miehen kanssa. Täydellisessä elämässä he kaikki olisivat yhtä perhettä. Täydellisessä elämässä rakkaus ylittäisi tahdon ladata akkuja aivan yksin. Täydellisessä elämässä ei edes olisi tarvetta ladata akkuja, sillä ne eivät kävisi tyhjiin loputtomilla tahdoilla, tavoilla, riidoilla ja tarpeilla. Vaan taivaankannen alla pätee kaksi totuutta; Täydellistä elämää ei ole ja Naisesta on tullut ehta mörkö.



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Möykky

Miksi se ei tule? Puhdistava, ravistava, sydäntä huuhtova itku. Syvät vedet ovat toki silmissä käyneet. Kassajonossa, iltapäiväkerhon pihassa, paikoissa vääränmuotoisissa. Käyneet ja paikoilleen puristuneet, niin syvälle ovat kyyneleet pakatut, ettei Nainen osaa niitä enää  itkeä.

Se ei tullut kertaakaan. Kun Sisko makasi sairaalassa. Valkoisempana kuin lakana allaan. Kun Sisko vietiin leikkaussaliin, eikä pystynyt sanomaan sitä, minkä Nainen tiesi sanomattakin. Kyllä. Pidetään huolta lapsesta. Kerrotaan joka ikinen päivä, miten paljon äiti rakasti. Ei anneta unohtaa, jos… Se ei tullut, kun Sisko itki puhelimessa, shokkinsa alkoi hellittää ja todellisuus tulla iholle. Tikkien poistosta alkoi paraneminen, sen sieluun tulleen syvän haavan. Sydämentahdistin kolmekymppisenä on valtava asia, eivätkä valtavat asiat tule koskaan osaksi elämää itkuitta. Sisko itki, Nainen kuunteli. Otti osaksi omaansa, surujensa taakkaa suurta. Mutta itku, se ei tullut.

Se ei tullut kertaakaan. Kun lapsi soitti hysteerisenä, että verta on joka paikassa. Juuri silloin, kun Nainen kävi mielessään sekunnin hengenvetämisen aikana vaihtoehdot. Kaatunut puukkoon? Jäänyt pihassa auton alle? Ei kumpikaan. Se ei tullut, vaikka Naista sattui lapsen hätä enemmän kuin koskaan. Rauhallinen, rationaalinen, loppuun saakka hillitty. ”Ota keittiöpyyhe. Kiedo tiukkaan käden ympäri. Äiti tulee”. Ja niin äiti tuli. Oli kuin ei näkisi verta vaatteilla. Repussa. Lavuaarissa ja lattioilla. Ammottavaa haavaa kädessä. Halasi ja vaikka tahtoi painaa lapsen itseään vasten ja itkeä tuoksuvaan  hiuspehkoon, painoikin vain emon itsestään pois. Rauhallinen. Rationaalinen ja hillitty. Terveyskeskukseen ja tikit. Mutta itku, se ei tullut.


Se ei tullut kertaakaan. Kun lääkäri katsoi kasvoja ja sanoi; otetaan tästä koepala. Ensimmäisenä päivänä Nainen oli luottavainen. Hälytys varmasti tällä kertaa väärä, mutta hyvähän se on varmistaa. Mielessä toisen lääkärin sanat viisi vuotta sitten; ”tätä se sinun elämäsi tulee olemaan”.  Jokainen rupi luomessa, jokainen punainen hilseilevä läikkä ylittää hälytystason. Hyvähän se on varmistaa. Toisena Päivänä Nainen oli vihainen. Miksi hänen elämänsä on varmistamista? Epäilyä, vastausten odottamista. Kaikki tulevat vuosikymmenet? Tikin alta jomottaa ja punoittaa. Mutta itku, se ei tullut.

Miksi se ei tule? Nainen osaa montaa. Hallitsee, tietää ja kykenee. Vaan yhtä oikein ei. Itkeminen on aina ollut hankalaa, mutta nyt jotenkin erityisen. Nainen kyllä liikuttuu, äänensä värisee ja vedet nousevat silmiin, mutta kun möykyn sisältä pitäisi liueta suolaiseksi vedeksi, se ei niin tee. Ei kai oikein osaa. Kaikki ne haudatut, tukahdutetut ja vaaditut. Kaikki ne väärissä paikoissa orastaneet. Kun on pitänyt olla vahva. Rationaalinen. Hillitty. Kaikki ne nousevat Naisessa vain ärtymyksenä. Kireytenä. Loputtomana väsymyksenä.
Nyt ei itku auta. Mitä siinä poraat. Luuletko tuolla saavuttavasi jotain? Sano niin lapsellesi. Sano niin rakkaallesi. Sanomalla niin, luot ihmisen joka seisoo aina selkä suorassa. Mutta jonka sisällä painaa valtava kasvain.

Lapset lähtevät isälleen huomenna. Oli fiilis sitten mikä tahansa, Nainen marssii videovuokraamoon, valitsee pari takuuvarmaa nyyhkyleffaa joissa rakkaat kuolevat ja elämä kohtelee kurjasti. Joissa kärsitään, ikävöidään ja toivotaan niin että sattuu, ja katsoo ne yksin yösydännä käpertyneenä sohvalle koiran pehmeää turkkia vasten. Kaikista maailman olennoista sen hiljainen lämpö ottaa surun vastaan, eikä se silti lisää omaa taakkaansa.

Vapise möykky, huomenna sinä lähdet.
 
 
 

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kirje Joulupukille

Rakas Joulupukki. Kirjoitan sinulle ties monettako kertaa, välissä on vain kulunut vuosia monta.
Olen ollut tuhma. Tiedetään. Olen kiroillut, karjunut, käyttäytynyt kuin pahainen kakara useammin kuin kerran. Mutta vain hyvästä syystä. Ai mitä? Mikä teko? Ai siis teko
syy. No ihan miten vain. Tänä vuonna kirjoitan sinulle, koska todella haluan jotain. Ehei, en uutta Lumiaa, en edes Jollaa. En lahjakorttia menkkahaukkaan, kasvokidutuksesta puhumattakaan. Mutta jos jotain konkreettista nyt ihan väkiseltään haluat tuoda, sellainen seitsemään kaivattuun numeroon oikeuttava kuponki tulisi tarpeeseen. Lupaan ostaa kehitysmaihin vuohia ja lahjoittaa lastensairaalaan. Oikeasti. Niin, tässä jo hieman paljastin itseäni. Sillä jos hereillä olit, huomasit ettei toiveeni ole tänä vuonna konkreettinen. Pyydän sinulta arvoisa Joulupukki yhtä ainoaa asiaa. Joulumieltä.


Ymmärrän. Toiveeni saattaa kuulostaa hieman erikoiselta, varsinkin kun muistanet miten olen aina ollut jouluihminen henkeen ja vähän siihen vereenkin. Mutta tänä vuonna todella tarvitsen sitä sylikaupalla. Haluat varmaan tietää miksi? Minäpä kerron.
Kun teini kysyy paljonko hänen joululahjabudjetti on tänä vuonna, tarvitsen joulumieltä etten vastaisi ”no mitä luulet” ja lyö jääkaapin ovesta laskunippua eteensä.
Joulumieli tulisi tarpeeseen, kun selaavat lelukuvastoja, tekevät listoja, ovat niin liikuttavan kilttejä, että haluan oikeastaan vain tiuskaista ”turhaan olette. Tapelkaa, kiroiltaa, olkaa aivan rauhassa hankalia. Hukkaan menee tuokin kiltteily”.
Tarvitsen joulumieltä, kun kävelen Prisman käytävillä kärryissä tarjouskäntty leipää ja rustolla jatkettu jauhelija, etten revi kylttejä irti. Niitä, joissa on hieno lause; ”koko perheen Joulu”.
Tarvitsen myös joulumieltä, jotta jaksan kirjoittaa tekstiviestejä. ”Tänä vuonna ei tule korttia, pahoittelen. Tänä vuonna ei muuten tule lahjaakaan”. Kiittävät varmaan, että valitsivat juuri minut aikoinaan kummiksi.
Erityisesti siksi tarvitsen joulumieltä, sillä jouluruokiin varattu veronpalautus menee hammaslääkäriin. Paikan vuoksi, joka ei kestä hampaassa kuin rajatun aikaa, koska puren niin lujaa leukojani yhteen. Jok ikinen yö. Nyt muistutat varmaan minua hellän isällisesti, että omistan kyllä purentakiskonkin. Olet oikeassa. Ja univamman, jonka vuoksi en kykene nukkumaan nyrkki suussa kuin kolmessa promillessa. Joka tapauksessa joulumieli olisi tarpeen, jotta voin ajatella hammaslääkärinkin tarvitsevan kenties rahaa jouluruokiin. On se ilo sitten imeä lanttulaatikkoa ehjällä legorivillä. Kunnes kirottu paikka irtoaa.
Joulumieli olisi tervetullut, jotta saisin siivottua kaapit, laitettua koristeet ikkunaan ja haettua kuusen. Joista mikään askar eivät nappaa sitten yhtään. Ei niin yhtään. Tarvitsen edes lievästi motivaatiota vuoden ihaninta juhlaa kohtaan, etten sysäisi lapsia isälleen keuhkokuumeripuliaivoveritulppa tekosyyllä ja tee opinnäyteyötä kaikki pyhät villasukat jalassa ja tukka pesemättä. Sinähän tiedät, että tekosyyt osuvat aina omaan nilkkaani, eikä keuhkokuumeripuaivoveritulppa ole juuri nyt kovinkaan tervetullut.

Nyt varmaan huudat houhou partaasi ja alat paasata joulun sanomaa. Säästä vaivasi. Tiedetään. Joulu on muutakin kuin materialistinen juhla. Joulu on mielentila. Läheisiä ihmisiä. Kerrankin aikaa hiljentyä ja levätä. Paskat. Kyllä, luit oikein. Pas-kat. Pee, aa, äs…kat. Ai meni lahja? Älä viitsi. Ei niitä kukaan aikuisille osta. Minäpä kerron sinulle muutaman sanan joulun sanomasta. Joulu ei ole lepäämisen aikaa perheensä ainoalle orjalle. Jouluna ei ole kertaakaan hetkeä, jolloin joku ei olisi koko ajan läsnä, äänessä ja liipaisinherkkä pelkästään jo siitä jännittävästä syystä, että on joulu. Jouluna ei pääse mihinkään karkuun. Edes vessaan ilman, että joku takoo nyrkeillä ovea. Onneksi ovea, ei silmää. Olen siitä kiitollinen.
Joulu on lasten juhla. Selitä sitten niille aineettomista lahjoista ja tarjousmaksalaatikosta ja siitä, että ensi vuonna kaikki voi olla toisin. Siksi tarvitsen erityisesti joulumieltä. Että voisin taas tehdä ihmeen ja taikoa taikoa tyhjästä kaiken. Sinä tiedät, olen hyvä taikomaan. Mutta ilman joulumieltä en jaksa vedellä kaneja hatusta.  Joten pyydän. Anna ilo. Lämpö. Odotus. Anna joulumieli tähän torppaan.

Ja mikäli et pysty tuomaan edellämainittuja, kuponki ja seitsemän oikeaa numeroa siinä välttää oikein hyvin. Kiitos.


joitain sinulle

perjantai 29. marraskuuta 2013

Joustavaa opiskelijaelämää

Aamu on kylmä. Kun hämärä hellittää, paljastaa piha kauniisti kuuratun nurmensa ja henkäyksen ohuen lumiharson pensaiden ja pihalaattojen päällä. Mutta sen aika ei ole vielä. Pimeys viipyy pitkään.
Nainen nousee hitaasti, laittaa valot kynttelikköihin ja valoköynnöksiin, jotka lasipurkeissaan luovat ihanaa pehmeää kajoa. Kirkasvalolamppu saa olla sammunut, radio kiinni. Villasukkajalat tassuttelevat hiljaisuudessa. Nainen mittaa kahvin keittimeen, valmistaa aamupalat lapsille ja laskee tuoreen veden koiralle. Se katselee emäntäänsä sohvalta vaivautumatta kummoiseenkaan tervehdykseen. Laiska hännän heilutus kertoo, että tarvittaessa olen kyllä valmis, mutta jos ei tarvi, en nouse. Pian se kuitenkin nousee suorittaakseen koiran joka aamuisen raskaan ja vastuullisen tehtävän; herätyksen kasvojen pesun kera kaikille neljälle lapselle.
Kun viimeinenkin on lähtenyt kouluun, istuu Nainen kolmannen kahvikuppinsa kanssa keittiön pöydän ääreen ja katselee kuuraista pihaa. Valkoinen on puhdas ja koskematon, aivan toista, kuin viikkoja jatkunut musta lohduttomuus. Nyt pimeydessäkin on toivoa. Pitkässä marraskuussa. Piha on pysähtynyt, paikkansa polkenut. Edes tuuli ei jaksa leikkiä hiekkalaatikon ämpäreillä.

Nainen mietii hetken, miten päivänsä asettelee. Sitten nousee, laittaa tyhjän kupin koneeseen ja avaa läppärinsä. Työt voivat alkaa.

Opiskelijan elämä on rankkaa, mutta vapaata. Tai ei. Vapaa on turhan löyhä parsi. Joustavaa. Opiskelijana Nainen voi valita, tekeekö arkisin kahdeksasta neljään töitä. Vai tekeekö kahdeksasta neljään työt viikon aikana kellosta viis. Pesee välillä pyykkiä. Käy lenkillä. Kaupassa. Siivoaa vessan ja lukee tenttiin, imurinvarsi tai soppakauha toisessa kädessä. Kuulostaa helpolta, mutta ei ole. Ei näillä vuosilla, lapsiluvulla, eikä elämäntilanteella muutenkaan. Mutta joustavaa se on, opiskelijan arki. Ainakin, kun koulua ei fyysisesti ole aina ja alati päivittäiset kahdeksan tuntia.
Opiskelu on mahdollistanut yksinään lasten -ja asioiden huoltajuuden. Opiskelu on mahdollistanut blogin kirjoittamisen, taulujen maalaamisen, ystävien tapaamisen, liikunnan ja monen muun, joka olisi jäänyt arjen jalkoihin. Toki, jos Naisen rima olisi ollut täydellisissä arvosanoissa, hänellä ei olisi ollut näistä mihinkään aikaa. Vaan kun ei ole. Rimaa eikä arvosanahalua. Kuten kaikessa, Nainen on koulumenestyksessäkin melko tasaista keskiarvoa. Paria poikkeusta lukkuunottamatta; Ruotsi meni alimmalla mahdollisella änkyttämisellä (ja vähän kai säälilläkin) läpi, kehityspsykologia kiitettävänä. Koulumenestys kertoo siten vain mielenkiinnon tasosta, eikä työmääräästä mitään. Paljon enemmän olisi voinut tehdä. Paljon vähempään ei olisi pystynyt.
Opiskelu on antanut paljon. Uusia ystäviä. Ymmärrystä. Teoreettista taustaa ja tietoa. Ajankäytön suunnitelmallisuutta ja epävarmuudensietokykyä. Kosolti mukavia muistoja ja kokemuksia. Opiskelu on myös vienyt paljon. Talouden totaalikuralle. Valtavasti aikaa, hermoja, muistikapasiteettia ja vielä toiseen kertaan korostaen; hermoja. Opiskelussa on pitänyt tulla niin monesti mukavuusalueeltaan pois, että taakseen tarkastellen Naisen aika on tainnut vierähtää epämukavuusalueella ihan joka päivä. On esitelmiä, ohjausta, seminaareja, loputtomia ryhmätöitä, päällekkäin, limittäin, lomittain. Jotkut tekevät ryhmässä enemmän, jotkut vähemmän. Täytyy sietää. Kaikkea täytyy sietää. Siivellä lentäjiä. Pätijöitä. Heitä, jotka vaativat täydellistä ja vain heidän oma täydellisensä kelpaa. Silti suurimpana ilona on ollut ryhmähenki. Hyvä porukka. Paljon naurua ja pähkähulluja juttuja. Yhteisessä veneessä äyskäröimistä iästä ja elämäntilanteesta viis. Nuorin on parikymppinen ja vanhimmalla kymmeniä yli viisi. Yhteinen vihollinen yhdistää, opiskelu. Ihana, kamala opiskelu. Ja kohta se on ohi.

Vain tammikuu koulua, joulukuussa pari hassua päivää. Tämä ei tietenkään tarkoita lomaa, vaan ryhmän hajoamista omille teilleen. Kukin tekee omia projektejaan pienemmissä ryhmissä. Kukin ahertaa ja opiskelee. Kotona, tiskikoneen ja tehtävien ristivedossa. Aikataulu on toisaalta vapaampaa, mutta toisaalta taas muiden sanelemaa. Projektit etenevät ja tekevät kalenterista tilkkutäkkiä, joiden väliin Nainen sovittaa elämäänsä. Sitä, jossa taloutensa ainoa orja tekee kaiken, huolehtii kaikesta ja pitää kaikkia liukkaita lankoja käsissään. Päivätöissä pääsisi helpommalla. Säännöllinen työaika tekee elämästä selkeää, mutta joustavuuden se tulee kadottamaan.

Kaksi kuukautta ja Nainen aloittaa pitkän työharjoittelun. Siitä se putki sitten alkaa. Toivottavasti ja valitettavasti. Enää eivät äitiyslomat tai osa-aikatyö pienen lapsen hoidon vuoksi ole mahdollista. Enää ei viikonlopputöistä arkivapaata, iltavuoroista pitkiä aamuja. Mikäli onni käy myötä ja Nainen hyppää suoraan harjoittelusta työelämään, hän tulee samalla hypänneeksi oravanpyörään, jota on peläten odottanut. Sellaiseen, joka ei oikein ole mahdollinen, kun tekee yksin kaiken, huolehtii kaikesta ja pitää kaikkia liukkaita lankoja käsissään, mutta johon on hypättävä, jos vain saa tilaisuuden tai jää kyydistä kokonaan. Huokaus.
Ehkä nämä koulussa vietetyt vuodet ovat saaneet Naisen vieroksumaan työorientoitunutta elämäntapaa. Nimenomaan työorientoitunutta, ei itse työn tekemistä. Työllä on oma merkityksensä monin tavoin. Mutta ero ja opiskelu ovat osoittaneet, ettei palkkapussin paksuudella elämänlaadun mittausta voi juuri suorittaa. Rahalla ei osteta terveyttä, kiintymyssuhteita, eikä hidasteta solujen telomeerien lyhenemisnopeutta, joka lopulta määrittää miten vanhana sitä kiikkustuolia vielä narisuttaa. Aika näyttää, voiko Nainen toteuttaa toiveensa ja tehdä töitä osa-aikaisesti. Se tietää niukkaa elämää talouden puolelta, mutta rikasta muuten. Nämä viisi vuotta ovat opettaneet, mitä rikkaus on. Kun voi viipyä aamussa. Suunnitella päivää ja päivän menoja. Olla edes joskus kotona, kun pienimmät lapset tulevat koulusta. Sellaisen rikkauden elettyään ymmärtää, että joillekin meistä palkka lopultakin on vain korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Mutta sitä ennen on maksettava opintolainat pois ja painettava vaikka kahta työtä leipänsä eteen.


Enää muutama kourallinen koulupäiviä, pitkä harjoittelu ja opinnäytetyö. Niin ja nämä nyt kesken olevat projektit. Sitten yhteinen vihollinen on selätetty. "Enää" aika satiirisella äänellä lausuen, mutta ryhmä hajoaa pian kukin omille teilleen. Voi miten haikeaa! Nopeimmat valmistuvat keväällä – toivottavasti Nainenkin – toiset jakavat työmäärän pitkälle syksyyn. Kuten elämässä aina, joidenkin kanssa tulee pidettyä yhteyttä, toisten kanssa ei. Ystävyydet syttyvät ja sammuvat, sillä jatkuakseen ne tarvitsevat muutakin kuin yhteisen vihollisen. Loppurutistuksen läheneminen nostaa kieltämättä suruakin. Elämässä jokaista alkua kohden on yhtä monta loppua. Niin se vain on.

Jos Naiselta kysyttäisiin, kannattaako opiskeleminen aikuisena, hän vastaisi ilman muuta kyllä. Toivoa, uskoa ja käsittämätöntä mukautumiskykyä se kyllä pyytää, mutta ehdottomasti enemmän antaa. Kysymykseen kannattaako opiskella yksinhuoltajana, jolla on neljä lasta ja olematon tukiverkko, vastukseksi saa surullisen päänpyörityksen. Ei. Ei voi Nainen sellaista suositella. Kenellekään. Sellaista määrää venymistä ja voltinheittämistä ei kannata ristikseen ottaa, kun elämä yksin lasten kanssa on muutenkin venymistä ja voltinheittämistä yhtenään. Ei voi suositella, mutta selvitä siitä ilmeisesti voi. Keväällä sen sitten näkee.

 

lauantai 23. marraskuuta 2013

Kateus ja laiskuus

Kun Eero Esikoinen alkoi viihtyä yhä enemmän äitinsä luona, kysyi Nainen Lastenisältä eikö tämä ikävöi poikaa tyhjässä talossa. Vastaus oli hämmentävä. ”Ei mulla ole ikävä. Oon saanut rentoutua ja levätä”. Levätä? Kyllä. Ilmeisesti seitsentoistavuotias on niin kovin työläs.

Lastenisä on hyvin väsynyt. Hän käy töissä ja… käy töissä. Arkisin. Kahdeksasta neljään. Työtä voisi kuvailla kevyeksi toimistotyöksi vastuun ollessa jotain muuta kuin aivokirurgin tai lennonjohtajan luokkaa. Jos Lastenisä tekee virheen, kukaan ei kuole. Itse asiassa, jos Lastenisä tekee virheen, kukaan ei edes huomaa. Silti Lastenisä on hyvin väsynyt. Hänen luonaan asuu lapsia. Tai no. Ei oikeastaan asu. Kukaan. Lastenisä huolehtii vain itsestään ja ainoat asiat joita hänen pitää kannatella, on uhkaavasti kasvava viskeraalinen keskivartalo ja käsi, joka miltei ketjussa nostaa uutta älämmää huulille. Raskasta on.

Kun Mustasurma muutti pois heidän henkiseksi vankilaksi käyneestä lemmenpesästä, ehdotti Lastenisä heltyneenä seuraavaa; Isäpäivät pysyisivät kuukausitasolla lukumääräisesti ennallaan, mutta niitä olisi puolta enemmän, määrän jäädessä kertaa kohden puoleen. Toisin sanoen, samat kahdeksan päivää, mutta eri tavalla sijoittaen. Ja niin tehtiin. Korostaen, Lastenisän aloitteesta ja toimesta. Ei ehtinyt kulua kuin kaksi viikkoa, kun Lastenisä alkoi perua. ”Ei sittenkään hyvä. Melko rikkonaista”. Keksi milloin mitäkin tekosyitä, mutta unohti oleellisen. Ne kuusitoista vuotta, jotka Nainen Lastenisän läpinäkyviä selityksiä kuunteli. Jos ketä, niin Lastenisää Nainen lukee kuin kirjaa. Vähän huonojuonista ja töksähtelevää, mutta lukee kuitenkin. Minne jäi heltyminen? Mukavuudenhaluun. On niin kiva tulla töistä kotiin, laittaa tuli takkaan ja raapia kaljatölkkejä auki – ja vähän muutakin – sohvalla. Mukavampaa, kuin taistella syömisen, läksyjen, hampaidenpesun ja mitä niitä nyt onkaan kanssa.
”Lasten vuoksi”, yrittää Lastenisä. Kauriinsilmät tapittavat vieressä ja sanovat; ”eiku näin on hyvä”. Uusi järjestely näet miellyttää lapsia yllättävän paljon. Harmittava takaisku iskälle. Siinä meni sitten ainoa Naiseen vetoava kortti. Lastenisä yrittää uutta pelistrategiaa. ”Tämä oli sinun idea!” Ei muuten ollut. Siinä sitä vängätään eipäsjuupas ovenraossa, kunnes Lastenisän muisti alkaa palata pätkittäin. ”Eikuniijjoo”.
Olipa sitten pienessä mielessään kääntänyt taas tämänkin järjestelyn Naisen syyksi. Ja aivan suotta. Koska Nainen on joustava ja kiva (muahhahhah), hän suostuu palaamaan entiseen järjestelyyn. Harmi, että on ehtinyt jo sopia seuraaville vapailleen menoa, joten Lastenisä on hyvä ja pitäytyy nyt vain pysymään siinä mitä sovittiin vielä muutama viikko eteenpäin.

Nainen on luopunut niin monesta menosta, monesta mahdollisuudesta ja jopa työtarjouksista lasten vuoksi. Valinta on aina ollut helppo, mutta kieltämättä kirvellyt toisinaan. Lapset ovat aina menneet kaiken ohi. Aina. Siksi vähän sääliä löytyy Lastenisälle, joka joutuu omien siementensä kylvöksistä huolehtiessaan luopumaan lepäämisestä. Koska on niin väsynyt. Voi poloa. Toisinaan kyllä käy sääliksi. Sillä edes alkeellisilla empatiataidoilla ja kyvyllä poimia elämästä ne oikeat arvot Lastenisällä olisi mahdollisuus löytää rinnalleen ihana kumppani. Itsekkyys kun harvoin vetoaa ihaniin ihmisiin. Niin, entä ne kumppanit sitten? Lastenisä on päässyt vihille Naisen uudesta suhteesta ja alkoi ilmeisesti kateuttaan laskea päässään tapaamiskaavaa uudelleen. Nythän Naisella on mahdollisuus nähdä useammin omaa rakastaan, eikä sellainen käy! Nehän voivat vaikka…vaikka…niin. Olla onnellisia kaiken muun ohessa? Ei Naiselle voi suoda onnea. Ei rakkautta. Sellainen ei nyt vain mitenkään käy.

Ottaa pattiin. Isosti. Se, että aikuinen mies jaksaa yhä yllättää itsekkyydellään. Kun menee bensaa ajella edes takas. Valivali. Tupakkaan ei mene yhtään rahaa. Eikä kaljaan. Mutta bensaan menee, kun hakee lapsia. Naisen tarjous kuljettaa yhteiset rakkauden hedelmät isälleen ei saa sekään tuulta hauraiden siipiensä alle. Eikä ihme, sillä kyse ei ole rahasta. Vain ajasta. Siitä mikä pitää käyttää lepäämiseen. Kun on se raskas päivätyö ja ilta sohvalla.
Joskus kauan sitten Nainen taisteli lasten oikeudesta isään ja tapaamisiin. Sai ja piti päänsä. Mustasurma yritti kyllä kaikkensa, mutta ei onnistunut hakkaamaan lopullista kiilaa lasten ja isän väliin. Nyt vasaran päässä ei ole musta- eikä minkään värinen surma. Nyt on kateus. Ja laiskuus. Jostain kumman syystä Nainen on vakuuttunut, että ihmistä vastaan on vielä helppo taistella, mutta kuolemansynnit numero kaksi ja neljä ovat jo kova pala.

Elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Naisen ystävällä on syöpä ja pikkusiskolla sydämentahdistin. Naisellakin on jotain. Jotain, jonka näkee koko ajan, vaikka ei peiliin katsoisikaan. Joka valvottaa öisin. Josta hoitaja sanoi; ”oletko kiinnittänyt tähän huomiota?” Ei Nainen ollut. Ei siihen, vaan toiseen, jota meni näyttämään. Samannäköiseen, josta patologi löysi muutoksia viisi vuotta sitten. Se, joka hoidettiin pois. Tämäkin hoidetaan. Tästäkin tulee aikoinaan kirje, jota Nainen nyt miettii yöt. Ei mieti enää. Ei voi miettiä. Edes Univesumin Kohtuullisuuskomitea ei voi olla niin sokea, huolimaton tai kohtuuton, että sysäisi minkään kuviteltavan syyn vuoksi – edes tilapäisesti – neljä hänelle, jolle lepääminen menee kaiken edelle. Aivan kaiken. Niin ei vaan voi käydä.


Eihän?


perjantai 22. marraskuuta 2013

Karma

Joskus muinoin kahdeksankymmentäluvulla erään ankean ja luovuuden tappavan yläasteen matematiikan opettaja lausui Naiselle; ”et sinä yhtälöistä juuri ymmärrä, mutta päättelemällä pääset näköjään samaan tulokseen”. Nyt jo dementoitunut opettaja ei enää muista Naista, vaikka he yhä törmäilevät toisiinsa, mutta Nainen muistaa hyvin miten sai tältä kävelevältä matemaattiselta yhtälöltä synninpäästön. Se, että ei muista laskusääntöä, on korvattavissa sillä, että lukee ongelmaa kokonaisuudessaan ja tekee sitten päätelmät.


Esimerkki numero yksi, kampaaja.


Nainen, jolle hiusten operointi muualla kuin kotikylppärissä on harvinaista hyvää, istui kerran mukavasti kampaamoon tuoliin, kertoi miltä tahtoo valmiin tuotoksen suunnilleen näyttävän ja nosti miltei vieläkin painolämpimältä tuntuvasta pinkasta kiiltäväpintaisen naistenlehden syliinsä. Muuten niin sosiaalinen Nainen ei asiakkaana ole erityisen suulas, pikemminkin päinvastoin. Elämä kun tarjoaa niin vähän hetkiä olla hiljaa ja ahmia muutakin kuin opiskeluun liittyvää lukumateriaalia, mutta niin paljon hetkiä olla äänessä ja vuoroisessa vaikutuksessa ihmisten kanssa, joten näiden kahden asettuessa palvelutilanteessa puntariin, Naista ei ole syyttävällä sormella osoittaminen valitessaan kahdesta erokkoisemman. Mikäli? Kun valitsee. Ja niin kävi nytkin. Nainen totesi, että maksaessaan palvelusta, hän voi ihan hyvin vaihtaa sanan silloin ja tuolloin kohteliaisuuden nimissä, mutta kampaajan viihdyttämisestä saisi muuten huolehtia radio Naisen fokuksen ollessa lehdessä, jota ei muuten olisi koskaan mahdollista lukea. No äläpä mitään. Kampaaja oli haistanut Naisen karman siinä hetkessä, kun tämä oli astunut sisään ja riisunut takkinsa. Puolitoista tuntia myöhemmin Naisella oli kyllä uusi väri ja leikkaus hiuksissa, mutta takki hitusen tyhjä. Kävi nimittäin niin, että jossain kohtaa Nainen ymmärsi laskea huokaisten kiiltäväpintaisen naistenlehden takaisin pinkkaan ja aloittaa voimaannuttamisterapian ihan todenteolla. Seuraavan tunnin aikana käytiin läpi sellaiset seikat, kuten; jokaisella on oikeus olla onnellinen, sinulla on vain yksi elämä, apua on saatavilla, olet hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. Kampaaja sai hyvä mielen, Nainen uuden tukan. Arvaa kumpi maksoi ja mistä? Ilmaista terapiaa maksavalta asiakkaalta. Ei paskempi diili…

 
Esimerkki numero kaksi, hieroja.

Toinen paikka, jossa Nainen tahtoisi olla enemmän hissukseen, kuin lätistä päivän ja maailman polttavat, on yksi ja ainoa ihanaa kipua tuottava. Hierojalla. Juu, tiedetään. Hierojatkin tykkäävät, kun käsien alla ei ole vain mykkä kimpale lihaa, sillä aika kuluu paremmin jutellessa päivän ja maailman polttavat. Mutta pää syvällä paperilla vuoratussa reiässä kivun koittaessa tehdä lihaksen rentona pitämisestä mahdotonta, ON aika tukalaa olla äänessä koko ajan. Varsinkin, kun vuorovaikutuksen suunta on kohti lattiaa sillä, jota möyhitään pitkin pöytää ja jonka ääntä ei lattiaan suunnatun vuorovaikutuksen vuoksi juuri kuule. Noh. Nainen siis nousi pöydälle, otti mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi vastaanottaa ihanaa kipua. Aika pian kävi selväksi, että voimaannuttamisterapiaverkkoa tässäkin viritellään.
Nainen kyllä yritti. Vastata nuorelle miehelle yhden sanan lauseilla, viivytelläkin vielä, mutta kun kädet selän päällä alkoivat kertoa surullista tarinaansa huonosta itsetunnosta, turvattomasta lapsuudesta ja pyysivät Naiselta elämänohjeita, mitäpä muuta siinä voi kuin heltyä. Niinpä seuraavan tunnin aikana käytiin läpi sellaiset seikat kuten; jokaisella on oikeus olla onnellinen, sinulla on vain yksi elämä, apua on saatavilla, olet hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. Hieroja sai hyvän mielen, Nainen muutaman mojovan klimpin pehmenemään selässään. Arvaa kumpi maksoi ja mistä? Ilmaista terapiaa maksavalta asiakkaalta. Ei paskempi diili. Déjà-vu ? Voi kyllä.

Nainen kyllä nauttii saadessaan tehdä hyvää, tuottaa kanssaihmisille iloista mieltä ja valoa. Nainen nauttii ratkaista toisten ongelmia omiensa ollessa niin niitä yksiä samoja ja tylsiä. Eikä se ratkaiseminen ole sen kummempaa, kuin nostaa peili toisen ajatuksille. Jokaisessa meissä on valmiina kaikki ratkaisut, kaikki tieto, kaikki ymmärrys. Mutta jokainen meistä tarvitsee ihmisiä, jotka auttavat meitä näkemään ne. Jos Nainen jossain on hyvä, niin näkemisen auttamisessa. Jostain Naiselle aukeamattomasta syystä sellainen suorastaan loistaa hänestä. Nämä kaksi esimerkkiä eivät näet ole mitenkään poikkeuksia. Nainen on aina vetänyt puoleensa kummallisia asiakaspalvelukokemuksia, erikoisia bussimatkoja, kohtaamisia ja outoja tilanteita, joista voisi kirjoittaa yhden keskipaksun kirjan verran. Oikeastaan niin on ollut aina, mutta vielä enemmän eronsa jälkeen. Naisen lähipiiri tuntee tämän ilmiön hyvin. Terapeutin viitta heiluu mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja tilanteissa, olematta lainkaan tarkoituksenmukaista. Nainen on kuunnellut ja lohduttanut opettajaansa, joka itki hänelle murheitaan. Nainen on ratkonut opiskelupaikkojensa ohjaajiensa yksityiselämää. Parisuhdetta. Lastenkasvatusta. Työpaikan ristiriitoja. Luvannut pysyä hautaan saakka hiljaa asioista, joita hänelle on uskottu. Ja pysyykin. Siksi keskipaksu kirja oudoista tilanteista jää ikuisesti kirjoittamatta. Terapia, jota Nainen antaa ei tietenkään ole terapiaa alkuunkaan, eikä varsinkaan keittiöstä ohjattavaa, vaan hiljaista kuuntelua ja ihmisen omien myönteisten ajatusten vahvistamista. Jostain syystä Naiselta halutaan kuulla elämänhallintaan liittyviä asioita, vaikka tämä ei aina hallitse omaansakaan. Pyytää toivoa, vaikka se on toisinaan itseltäkin hukassa. Kuulla ne sanat, jotka jokaisella on sydämessään, mutta joiden kuuleminen toiselta tekee ne todemmiksi. Ei Nainen ole terapeutti. Ei guru. Ei filosofi, joka kertoo kuolemattomia viisauksia. Tavallinen Nainen, taivas sentään! Aika usein rähmällään haasteiden edessä. Aika usein oma päänsä on sotkuinen vyyhti sekalaisia ajatuksia, elämä kaikkea muuta kuin hallittua ja haaveetkin hukassa. Mutta jokin karma Naisella täytyy olla ajautuessaan alati tilanteisiin, joissa ongelman kokonaisluku on tärkeää. Kuten sanottu, sellainen on toki antoisaa. Kivaa. Merkityksellistä. Hyvää tekemällä tulee aina hyvä mieli. Mutta on tilanteita, jolloin kiva ja merkityksellinenkin on alkanut ärsyttää. Ne, joissa ammattilainen käyttää kuusnolla hyväkseen. Mitä lähemmäs Naisen valmistuminen tulee ammattiin, joka antaa täydet oikeudet tehdä kyseistä auttamistyötä verokortin kera, sitä enemmän ilmaisen voimaannuttamisterapian tarvitsijoita alkaa löytyä. Varsinkin niistä kummallisista asiakaspalvelukokemuksista. Nainen voisi olla töykeä. Nainen voisi ilmoittaa jo heti ovella, että haluaa olla hiljaa. Piirtää omat rajat ja kieltää tulemasta tontille. Eikä kertoa kysyttäessä, että opiskelee, eikä varsinkaan mitä. Mutta ei tee niin. Jokin tarkoitus tällä kaikella kai on. Karmallakin. Nämä tilanteet ovat toistuneet niin usein, että saavat Naisen miettimään onko tämä kaikki Universumin tapa kenties kehottaa painattamaan pieniä kiiltäviä käyntikortteja joita jakamalla saa ihan maksaviakin asiakkaita. Tai lakata käymästä missään. Kampaajalla, hierojalla, baarissa, kaupassa… Mikä on toki helppoa, koska siihen ei ole rahaa (sarkastinen naurahdus). Oli tai ei, Nainen valitsi toisen polun. Elämässä asioilla on näet tapana tavalla tai toisella järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa. Virkanaisura pienessä jakkupuvussa isossa organisaatiossa alkaa olla allekirjoitusta vaille valmis, kunhan Nainen nyt ensin suorittaa sellaiset pikkuseikat kuten pitkän harjoittelun kyseiseen tulevaan eläkevirkaansa ensi keväänä, tekee samaan aikaan opinnäytetyön, käy viimeisiä kursseja koulussa ja hoitaa työn, tehtävät ja neljä lastaan. Ansiokkaasti. Fiksusti. Taitonsa ja kykynsä näyttäen. Ei sairastu kertaakaan. Opettelee pärjäämään neljän tunnin yöunilla. Ja selviää keväästä ylipäätään hengissä. Mutta se on jo toinen tarina.

 

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Elämän antamat

Jääkaappi on tyhjä. Pyykkikori täynnä. Eteisessä valtavat kengät. Suihku valuu iloisesti 20 minuuttia yhtä soittoa, kunnes joku äkkää iloisen suihkussaseisojan. Yleensä Nainen. Kaikkea kuluu paljon. Ruokaa. Vessapaperia. Suihkushampoota. Vettä. Sähköä. Bensaa. Aikaa. Rahaa. Hermojakin. Ja rakkautta. Varsinkin rakkautta. Sillä kaiken tämän keskellä on Nainen, onnesta hyrissen.  
Joka aamu ilo läikähtää Naisen sydänrievussa. Siinä, jota on niin kyllin poljettu ja särjetty. Joka aamu, kun päitä pidempi kömpii alas, sanoo koiralle miau ja kysyy ”missä mun aamupala on?” Niin kuin nyt äiti enää tuon ikäiselle tekisi. Joskus tekee. Ihan vain, koska voi. Joka ilta kiitollisuus käy Naisen päälle, kuin onnen tilkkusista parsittu peitto. Kun koira nousee paikaltaan, istuu ovelle päin, korvat kohollaan, jokainen lihas valmiina hyppimään ilosta. Niin voisi Nainenkin tehdä. Hyppiä ilosta. Onnesta. Pakahduttavasta rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Lapsi on tullut takaisin.

Kolme vuotta Esikoinen asui isällään. Anteeksi, miltei kolme ja puoli. Sillä vuoden puolikkaallakin on väliä iässä, jossa lasketaan päiviä aikuisuuteen. Kolmessa vuodessa siitä tuli vieras. Sanokoot mitä kaunista tahansa laatuajasta ja etävanhemmuudesta, lapsi katoaa elämästä sillä hetkellä, kun ovi arkeen menee kiinni. Ei Nainen tiennyt, mitä pojalle kuului. Mitä ihan oikeasti kuului. Sai toki pieniä maistiaisia viikonloppuisin, jos poika nyt ylipäätään oli kotona. Yleensä ei. Nukkumassa kävi. Ja äitinsä sydämessä. Kävi. Mikä se sellainen äiti on? Etä-äiti. Puoliäiti. Osa-aikainen parka. Sitten tuli kesä.
Eero Esikoinen alkoi viihtyä äitinsä lihapadoilla yhä useammin. Kuin kesyyntyvää lintua varten, Nainen alkoi varata enemmän ruokaa. Enemmän aikaa. Enemmän tilaisuuksia olla sattumalta kotona juuri niinä aikoina, kuin tiesi lapsen kulmilla pyörivän. Monesti Eero jäi yöksi, kun muut lähtivät isälleen. Tuli vaihdossa, naureskeli Nainen. Naureskeli muutenkin. Kesään mahtui paljon naurua, sillä Eero ei enää ollut vihainen. Ei enää syyttänyt Naista erosta, talon myymisestä ja siitä, että joutui jakamaan äitinsä luona huoneen idioottiveljen kanssa. Sen sijaan kertoi elämästään. Päivistään. Suunnitelmistaan. Kavereista. Tiesi, ettei äidistä ole kaveriksi, mutta keskustelijaksi silti. Äiti ei koskaan osta olutta, ei anna siunausta mopolla koheltamiseen, eikä päästä yöksi ilman yöpaikan vanhempien kanssa keskustelua. Mutta tyttöystävälle päästää. Äiti tuntee nuoren ja haavoittuvan rakkauden.

Äiti on se, joka keskustelee mitä moottoripyöräpoliisin ammattiin tarvitaan. Äiti on se, jonka kanssa Eero jakaa asioitaan. Ja äiti on se, jonka luona Eero nyt on. Todellakin, on.

Kaikkeen tottuu. Aivan kaikkeen. Siihenkin, että lapsi on poissa. Asuu toisaalla, käy murtaakseen palan äitinsä rinnasta lähtiessään. Kaikkeen tottuu, vaikka ei hyväksyisikään. Lakkaisi kaipaamasta. Lakkaisi pienesti toivomasta, kuluvat vuodet, vaikka ikävä ei kuluisi koskaan. Kaiken ymmärtää, vasta kun sen saakin takaisin. Miten vailla ja vajaa oli. Miten tottunut, mutta tuskaisen irrallinen. Voi miten kokonaiselta elämä tuntuukaan. Hyvältä. Merkitykselliseltä. Miten paljon rakkautta mahtuu äidin sydämeen. Miten suurta onnea voi olla tyhjä jääkaappi. Veljesten väliset kinat. Märät pyyhkeet mytyssä pyykkikorin päällä. Koska kaikki nämä kertovat siitä, että kolme on paljon, mutta neljä on kaikki. Nainen on saanut neljä lasta, eikä kukaan heistä ollut poisannettavissa. Ei kukaan. Kyllä Nainen sen tietää, lainaa vain ovat. Lainassa kaikki ja varsinkin esikoinen. Kohta se saattaa muuttaa takaisin isälleen. Kohta kokonaan kotoa. Kaikki on mahdollista, mutta nämä kuukaudet, tämä syksy kokonaisen perheensä kanssa, sen pienen ja miehettömän, sen ainoan jonka Nainen enää perheeksi ymmärtää. Tämän Nainen todella tahtoi. Ei edes ymmärtänyt, miten paljon. Kunnes sen sai. Koskaan ei voi Esikoinen ymmärtää, miten äidin sydän hymyilee, kun kuulee tutut askeleet ovella. Ei lapsi sitä näe, miten aika pysähtyy, tähdet loistavat kirkkaammin ja tuulet tyyntyvät, kun astuu huoneeseen ja täyttää sen arkisella höpinällään. Arki. Se, joka oli äidiltään kadonnut.
Miten paljon Nainen antaisikaan, jos saisi takaisin kaikki menetetyt ajat. Nekin vuodet, jolloin lapsi kyljessä kasvoi, mutta sylissä oli jo niin monta muuta. Ei niitä saa. Mutta sai palan matkaa yhdessä. Saattaen aikuiseksi, saattaen maailmalle. Saattaen äitinsä suojissa. Enempää ei voi pyytää.

Lauma on  koossa, poikaset susiemon suojissa. Siinä ne hyörivät kotiluolan ovella, lähtevät, tulevat. Aina takaisin tulevat. Valmiina maailmalle. Uljaat turkit ja tassut. Emonsa lapset. Rakkaat. Ainoat. Elämän antamat.


lauantai 16. marraskuuta 2013

Sisko, pikkulisko

"Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on? Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa? Kumpi isän ruususista tärkeämpi on? Kenen olkapäällä taivaan lintu laulaa?" (Laura Närhi feat. Erin, Siskoni)

Siitä ei ollut koskaan epäilystäkään. Sisarukset olivat kuin yö ja päivä, punatukkaisen ja pisamaisen Naisen edustaessa sitä vuorokauden pimeämpää puolta, vaalean ja suloisen Siskon ollessa päivä parhaimmillaan. Nainen oli tuhma, äänekäs ja itsepäinen. Sisko kiltti, hiljainen ja mukautuva. Yö ja päivä. Huutomerkki ja huomaamaton. Sisko kai rakasti varauksetta Naista, mutta Nainen suhtautui varauksella miltei viisi vuotta nuorempaansa. Miksi sinä et voi olla kuin siskosi? Kylvetty, kasteltu, kateudensiemen.
Siinä se istui lapsuutensa äitinsä sylissä, pieni ja haviseva. Se kiltti, jolle kävi kaikki. Jonka tahto oli syvällä toisten taskussa. Missä Nainen oli silloin? Jossain ihan muualla. Pyydysti ampiaisia tulitukkuaskiin. Sukelsi laiturin alla naulojen ja lasinsirujen keskellä. Söi lunta ja työnsi kieltä mattotelineeseen talvipakkasella, vaikka juuri niin kiellettiin. Sisarusten lapsuudet kulkivat rinnakkain, mutta erilaiset ne olivat. Tarkka neitsyt ja joviaali jousimies. Joskus muinoin Naisen suurinta hupia oli siirtää viivoittimen tarkasti aseteltuja esineitä Siskon huoneen kirjahyllyssä. Että se nekin huomasi! Vain sisarukset tietävät, mitä on sisarusten välinen nahina. Mikään riitely ei elämässä enää sen koommin tuo samanlaista tyydytystä. Ärsyttävä pikkupentu. Ärsyttävän suloinen. Ärsyttävän lahjakas. Ärsyttävä.

”Sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu, sydämeni murtuu.”


Se mikä ei jatkunut, päättyi. Sisaruksista kasvoi aikuisia ja elämän kyllin potkiessa he alkoivat nojata toisiinsa. Rääväsuu rauhoittui, kiltti rohkaistui. Siskosta tuli paras ystävä. Siskolle voi sanoa suoraan. Siskolle voi aina soittaa. Ei ole asiaa, jota ei ensin kerrota siskolle. Miltei joka päivä, joskus kertaa montakin, he soittelevat. Yhdessä on naurettu, itketty ja ihmetelty. Analysoitu miehet ja elämät. Edelleen ovat toistensa yö ja päivä, mutta kuten jäisi vuorokausi vajaaksi vailla puolikkaitaan, he täydentävät toisiaan. Siskon kanssa voi tehdä melkein mitä tahansa. Paitsi kantaa sohvaa tai muuta painavaa. Jostain syystä molemmat saavat aivan hillittömän nauruhepulin juuri, kun pitäisi olla skarppina ja keskittyä. Nauruhepulit ovat sisarussuhteen helmiä. Sisko, pikkulisko. Maailman tärkein aikuinen.
Mikään ihmissuhde ei kestä niin kauan, kuin sisarusten välinen. Mikäli elämä etenee marssijärjestyksessä, vanhemmat kuolevat ensin, puolisotkin tulevat kuvioon auttamatta muutama vuosikymmen liian myöhään. Sisarus on hän, jonka tunnet lapsuuden alkuhämäristä. Sellaisen menettämisen pelko saa suunniltaan. Joskus kauan sitten Nainen ja Sisko sopivat miten menetellään, jos jompikumpi lähtee täältä kesken juhlien. Ei sellaista tarvitse onneksi miettiä. Ei voi miettiä. Kunnes Elämä kertoi, että mietit tai et, mitä tahansa voi tulla.

Oireita oli ollut jo hetken matkaa, viikkoja. Enkeleitä yhtä kauan. Olisi voinut. Olisi voinut ihan minä tahansa päivänä. Terveyskeskuslääkäri lähetti kotiin. Sydänfilmissä muutoksia, soittoaika viikon päähän. Terveellä, nuorella ihmisellä hengenvaarallinen muutos sydänfilmissä ja kotiin? Kaikki olisi voinut käydä toisin. Pahemmin. Ei käynyt. Niin monta onnekasta sattumaa tässä epäonnessa kulki myötä. Tarvittiin yksi viisas lääkäri samaisessa terveyskeskuksessa. Tarvittiin yliopistosairaalan asiantuntemus ja ammattitaito. Tarvittiin Universumi, jonka kanssa Nainen kävi hiljaista kauppaa iltaisin nukkumaan mennessä. Älä kiltti, älä ota pois… Kukaan ei tiedä mikä tähän johti. Kukaan ei tiedä, miksi terveen kolmekymppisen naisen sydän menee rikki ja siihen asennetaan tahdistin. Äkkikuoleman riski oli todellinen. Kaikkina niinä päivinä, kun Sisko ja Nainen puhuivat puhelimessa, ruotivat päivät ja miehet ja nauroivat. Ihan millä tahansa hetkenä Elämä olisi voinut viedä Naiselta sen, joka hänet on pisimpään tuntenut. Joka tietää ja tuntee kaikki kolkat sielusta, pimeimmätkin. Ja jonka Nainen tuntee. Jota Nainen niin kovin rakastaa. Kaikki tulevat joulut, kaikki tulevat vuodet. Sisko, pikkulisko. Elämä olisi sen voinut viedä. Miten sellaisesta voisi koskaan toipua?

”Sinä olet minun siskoni, en tahdo että erkanemme koskaan. Tule mua vastaan, oi siskoni mun…”

Voi miten monta kertaa Nainen on ollut tarttua puhelimeen soittaakseen jonkun hölmön jutun. Hölmön. Hauskan. Vertaistuellisen. Ihan mitä vaan. Soittaakseen Siskolle mitä kuuluu, vaikka juurihan se käytiin läpi. Mutta mitä nyt kuuluu.
Sisko pääsi eilen kotiin. Operaatiosta toivuttuaan voi elää normaalia elämää. Niin normaalia kuin se nyt 24/7 yksinhuoltajalla voi olla. Sisko alkaa vasta ymmärtää, miten lähellä reunaa kävi ja miten reunalla käytyään voi kaatua. Ja jos sen aika tulee, Nainen ottaa kiinni. Kantaa vaikka reppuselässään yli kivien ja kantojen, antaa viimeisen leipäpalansa ja vesitilkkansa. Tekee ihan kaikkensa, sillä kukaan muu aikuinen ihminen ei koskaan voi olla hänelle niin rakas. Ei kukaan.
 

Kesä -78. Takapihan nurmi kutittaa jalkapohjia. Aurinko paistaa, kuten lapsuudessa aina. Iso opettaa pientä kävelemään. Tapa on melko kyseenalainen, mutta erityisen hauska. Iso kävelee edellä ja pieni pitää ison housujen kauluksesta kiinni. Taapertaa, ottaa askelia ja nauraa kikattaa humpsahtaessaan kumoon. Vahingossa ja kai vähän tahallaankin. Siinä humpsahtaessa kun valahtavat ison housut nilkkoihin. Pientä kepposta, auttamista ja paljon naurua. Siitä on sisaruus tehty.

Universumi, Maailmankaikkeus, Ukko Ylijumala. Kiitos.

 

lauantai 9. marraskuuta 2013

Siinä iässä

Nekytplus nainen on aivan mahdottoman upea kokonaisuus. Tuo nahoissaan viihtyvä naislaji on menettänyt vuosien melskeessä miltei kaiken miellyttämishalunsa ja on siten yhtä helppo kouluttaa, kuin kissa poliisiksi. Vaikka kissalle pukisi virkavaatteet, antaisi aseen ja poliisiksi tarvittavat tiedot taitoineen, kissa viikset välittää miten sen odotetaan toimivan. Jos ei satu huvittamaan, ei vaan satu huvittamaan.
Nelikymppinen nainen osaa jo kantaa itsensä, arpensa, halunsa ja toiveensa. Vuodet ovat antaneet kylliksi vanhan toistoa, jotta uudetkin asiat osaa laittaa ansaitsemilleen paikoilleen. Se, mikä vielä 20 vuotta aiemmin oli elämän ja kuoleman kysymys, ei enää aiheuta kulmakarvan nostoa kummoisempaa reaktiota. Älä kuitenkaan erehdy luulemaan tätä vuosien hiomaa timanttia helpoksi. Pahimmillaan (tai parhaimmillaan, miten sen nyt ottaa) nelikymppinen nainen on näet kuin ei-sanan löytänyt uhmaikäinen lapsi. Ei. Ei käy, en halua, ei kiitos. Ei tällä, eikä monella muullakaan kertaa. Kiltitkin tytöt saattavat yllättää ja alkaa vähemmän kilteiksi ikää myöten. Monin tavoin. Tämän ikäinen sisar ei silti ole radikaalifeministi joka vihaa miehiä, yhteiskuntaa ja varsinkaan karvanpoistoainetta, jossa miehenmiellyttämiskulttuuri kulminoituu viattoman vaaleanpunaisen tuubin muodossa. Ehei. Tässä iässä ei vihata. Koska ei jaksa. Tai huvita. Ainakaan riehua. Paitsi kerran kuussa  PeeÄmÄssän aikana. Silloin kuulkaa riehutaan ja kunnolla. Tuleepa siivottua niin kaapit, kuin ihmissuhteetkin.

Nelikymppisenä sen minkä ihon ulkopuolelta menettää, sen sisäpuolelta voittaa. Tässä iässä uskaltaa ajatella, sanoa mitä ajattelee ja olla välittämättä mitä muut ajattelevat.

Eräs esimerkki.
Joskus muinoin juhlittiin Naisen siskon (sen, joka on tukevasti kartalla Naisen elämän äkkiväärissä käänteissä) syntymäpäiviä. Joukko naisia oli kokoontunut hyvän ruuan, seuran ja tietysti siskon vuoksi juhlimaan. Musiikki oli menevää ja yhteismeikkaus kylpyhuoneessa onnistunutta. Kun mukia oli kumottu boolimaljan pohjaan asti, alettiin vääntää jatkosijoituspaikasta. Koska Nainen oli, ja on edelleen muita viitisen vuotta vanhempi, hän kieltäytyi kohteliaasti, mutta päättäväisestä tulemasta teinipaikkaan, kuten asian ilmaisi. Vinkki; mikäli olet nainen, nelikymppinen ja kärsit toistuvista huonoista ja varsinkin huonoflaksisista ravintolakokemuksista, käyt todennäköisesti väärässä paikassa. Vaikka kuinka kantaisit itsesi, arpesi, halusi ja toiveesi.
Ja takaisin niihin syntymäpäiväbileisiin. Iloinen puheensorina taksissa vaihtui närkästykseksi. Miten niin Nainen ei tule samaan paikkaan kuin muut? Nythän on siskon juhlat, ei kukaan voi luistaa omille teilleen! Mikä on tavallaan ihan totta, mutta tavallaan ei. Nainen kysyi rakkaalta sisareltaan, onko tälle ongelma, jos Nainen ei tule, sai odottamansa vastauksen, ja vietti oikein hauskan illan paikassa, johon ei maksa liikaa, sillä se johon maksaa on nykyään teinien valtaama. Miten kukaan voi tehdä niin itsekkäästi? Koska voi. Ilta siihen asti oli ollut kiva, osa naisista jo lähtenyt kotiin helvetillisen sunnuntain välttämiseksi, osa jatkoi helvetilliseen sunnuntaihin. Kaikki pääsivät siis sinne, mihin halusivat. Win-win. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin oppii löytämään vaihtoehdoista sen itseään eniten miellyttävän. Mitä lähemmäksi loppua mennään, sitä vähemmän haluaa käyttää aikaa toisten miellyttämiseen itsensä kustannuksella. Elämässä on kyllin monta pakkoa, velvollisuutta ja suoritusta, jotta jokaiselle riittää uupumista.  Elämä ei kuitenkaan ole kitumisen kompromissi. Jos voi valita, saa valita. Jos tilanne ei vaadi kärsimään, miksi sitten pitäisi? Miksi mennä, tehdä, uhrautua vain kiitoksen toivossa? Ainoa jonka kiitoksella on väliä, on se, jota pitäisi rakastaa ensin, ja jota kohtaan pitäisi olla hyväksyvä ja armollinen. Se passikuvasta tuttu. Itsekkyys ja itsetuntemus ovat kaksi eri asiaa. Seuraavan kerran, kuin odotukset ja sinä olette ristiriidassa, mieti kenen ääni vaatii. Onko se puoliso, pomo vai äiti? Vai saattaisitko ihan itse vaatia itseltäsi asioita, joita et todellisuudessa tahdo, koska oletat jonkun muun niin tahtovan?

Ihmiskunnan alkuhämärissä naiset eivät ehtineet ihanaan uuden mahdollisuuden ikään. Mikäli selvisi synnytyksistä ja lapsivuodeajasta hengissä, he kuolivat silti juuri ennen parhaan ajan alkamista. Toisaalta kyseisessä hämärässä nelkytplus oli jo kehonsakin puolesta runneltu vanhus, eikä elämä muutenkaan niin individualismia ruokkivaa ollut. Myöhemmin ihmisen elinikäodote alkoi kasvaa yhtä käyrää vanhuuden arvostuksen kanssa. Kunnes kuolemanpelkoinen nykyisyytemme on yrittänyt jälleen palata ihmiskunnan alkuhämäriin palvomalla vain nuoruutta ja unohtamalla sen seikan, että kaikista meistä tulee Opeleita. Kuka kertoisi mainostajille, että emme halua photoshopattua kiiltokuvaelämää lehtien palstoilta? Että jo lapsen silmän alla on juonne, jota ei näy ryppyrasvaa mainostavan mallin kasvoilla. Sileä. Puhdas. Neitseellinen. Kuin synnitön Maria. Emme ole niin, emme tarvitse niin, emmekä varsinkaan usko niin. Nelikymppisen elämä alkaa oikeasti olla kivaa. Se mainostaja, joka keksii tämän, tienaa varmasti.

Eräs Naisen lempilauseista on; ”olen jo siinä iässä, ettei minun enää tarvitse”. Tämä ei ole tekosyy päästää otetta elämästä. Se ei ole tekosyy luovuttaa, lakata tahtomasta, tai unelmoimasta. Se on vain syy olla elämättä toisten odotusten mukaan. Aika on rajallista. Aika on lopulta ainoa valuuttamme tässä elämässä. Toiset antavat sitä, toiset vievät. Kaikki me kulutamme arvokkainta omaisuuttamme. Surutta, turhaan, säästäen tai itseään kuunnellen. Jos joku kymmenen vuotta sitten olisi sanonut Naiselle, että vaikka murheet lisääntyvät, elämä vain paranee, tämä olisi ottanut tyynyn ja peiton ja mennyt läheiselle moottoritielle päivänokosille. Onneksi ei kukaan sanonut, eipä sillä, tuskin olisi Nainen sitä uskonutkaan. Mutta elämä on. Parempaa. Ihanampaa. Ja mikä parasta, terveesti itsekkäämpää. Jos siis olet nainen, luet tätä ja kipuilet tahtotahojen ristivedossa elämän ruuhkavuosien kasatessa päällesi tukehduttavan suman velvollisuuksia ja kuormaa, makustele erästä lausetta. Pyörittele sanoja mielessäsi, anna niiden tulla ensin varovasti, sitten ponnekkaammin ulos. Sanat, jotka vapauttavat sinut vertailusta, piiskaamasta itseäsi liikaa, antamasta kaikkesi kiitoksen toivossa. Harjoittele, treenaa ja toista. Jotta olet varautunut. Jotta seuraavan kerran, kun sinua rutistetaan kuivaksi rätiksi – sillä ainahan sinusta on riittänyt rutistettavaa – voit hymyillen sanoa; ”olen jo siinä iässä, ettei minun enää tarvitse”. Ja jos et vielä ole, jonain päivänä olet. Usko pois.



torstai 7. marraskuuta 2013

Oho

”Minulla on teille hyviä ja huonoja uutisia”, sanoo Maailmankaikkeuden Kohtalovastaava Naiselle ja jatkaa, ”kummat haluatte kuulla ensin?”
”Huonot”, vastaa Nainen hetken tuumailtuaan. Koska palkintoa edeltää ahkera työ, myrskyn jälkeen on pouta ja lopussapa vasta se kiitos seisookin.

”Hyvä on. Elämänne tulee olemaan alituista kompurointia, turpiin ottamista ja vastatuulta. Erityisen paljon saatte tuta nahoissanne muiden tekosista. Vaikka kyllä omassa tyhmyydessännekin on mistä kitua”.
”Entäs ne hyvät sitten?”, kysyy Nainen ääni väristen.
”Tulette elämään kadehdittavan pitkän elämän täydessä ymmärryksessä aina viimeiseen hengenvetoon saakka.”

Jep.

”Miten aina sun kohdalle osuu tuollainen tuuri?” Aina saattaa olla hieman tukevasti mitoitettu ilmaisu, mutta kun sen lausuu Naisen sisko ja tämän elämän äkkiväärissä mutkissa pisimpään kartalla ollut ihminen, tukevoitu ilmaus sallittakoot.
Tuuri. Säkä. Mäihä. Onni. Lykky. Naisen kohdalla näiden etuliitteeksi voidaan pitkän ja intensiivisen seurannan perusteella liittää eräs ruskea ja haiseva ruumiintoiminnon sivutuote.
Esimerkkejä on lukuisia, tässä kirjoituksessa muutama niistä.
Eräänä päivänä Naisen postilaatikosta löytyi viattoman oloinen kirje. Valkoinen, litteä, tavallistakin huomaamattomampi kirje, joka ei millään tavoin antanut ymmärtää suistavansa Naisen maailmaa rahtusen lähemmäksi järkikullan kaikkoamista. Siinä se lepäsi,, mainosten ja Pirkka-lehden kanssa samassa viattomassa kasassa, koko sen ajan, kun Nainen purki kauppakassit, valmisti ruokaa, ratkoi sorron ja väkivallan tilanteet Tyttöprinsessan ja tämän veljen välillä. Kunnes alkoi selata päivän postia makaronien oltua siirtymävaiheessa raa’asta al denteen. Lähettäjän nimen paikalla luki "opintotukilautakunta", joten varsinaisesti vaahtokarkkia ja kiiltokuvia sieltä ei kannattanut odottaman. Referaatio kirjeen sisällöstä meni kutakuinkin näin; ”antakaa selvitys, miksi opintonne eivät ole edenneet odotetusti siihen ja siihen päivään mennessä, tai lakkautamme tukenne.”
Kylmä. Kuuma. Molempia yhtä aikaa. Miten niin eivät ole edenneet odotetusti? Ovat. Ihan päivälleen.

Kaksi päivää myöhemmin syy ja syyllinen löytyivät, eivätkä kumpainenkaan majaillut Naisen torpassa. Oli vaan käynyt sellainen pikkupikku ”oho”, ja kun virhettä sitten oli ”oho”:n tehneen toimesta jälkikäteen korjattu, kävikin niin, että korjaaminen vain pahensi ”oho”:a. Ja siksi Nainen sai kirjeen. Pitikö Naisen silti tehdä helvetillinen työ ja selvitys liitteineen? Piti.

Oho on aina seurannut Naista varjon lailla.

”Miten niin et ole saanut kutsua tutkimuksiin? Veloitamme silti käyttämättä jääneestä ajasta normaalin maksun”.
”Ei näissä yleensä ole tällaisia vikoja ollut”.
”Autonne ei läpäissyt katsastusta, sillä ööö…totaa…olet nainen, etkä voi ymmärtää näistä mitään (ja seuraavalla asemalla heittämällä läpi. Juu tiedetään, niin ei saisi tehdä. Kuten ei myöskään ajatella, että vika autossa olisi subjektiivinen käsite)”.
”Oho, maksoimme siis todella vain osan palkastasi? No, kuukauden päästä saat loput”
”Kesätyöntekijä laittoi selvityksenne silppuriin, voitteko tehdä uuden 17-sivuisen huomiseksi?”
”En osaa nyt sanoa, kenties kohdallasi on tullut nyt joku virhe?”

Joo. On. Pian 41 vuotta sitten.

Meillä kaikilla on jokin toistuva asia elämässämme, jokin jota voisi ajatella eräänlaisena karmana. Naisen kohdalla tämä liittyy yleensä rahaan.  Lukemattomat ovat kerrat, kun aamulla ostettu ja kauan harkittu jokin on iltapäivällä – tai viimeistään huomenna – alennuksessa. Kauppakuitissa veloitettu kuusi maitoa ostettujen viiden sijaan. -50% päiväysjauheliha täyteen hintaan.
”Oho”.
Nainen on tehnyt lukemattomia selvityksiä ja oikaisuja, koska joku ei huomannutkaan jotain, paikassa jossa jostain maksetaan kuukausipalkka.
”Oho”.
Jostain syystä esimerkiksi Naisen opintotuki on määrätty loppumaan helmikuussa, miltei vuotta aiemmin, kuin aikataulun mukainen valmistuminen olisi, koska joku oli tehnyt…TADAA: ”oho”:n. Mitään järjellistä syytä ei moiselle löytynyt. Nainen voi hakea uudelleen keväällä opintotukea ja lainaa. Hakea uudelleen, kun sen piti olla täysi selviö aina opintojen loppuun saakka? Miten paljon stressiä ihminen sietää asioista, jotka pitäisi olla itsestään selviä, vaan kun eivät ole, koska ne ovat OHO???

Oma erityinen lukunsa on jonkun muun kohtuuttomuus tai oma tyhmyys. Pari esimerkkiä parkkisakoista yhden ainoan viikon aikana. Nainen, ja moni muukin, on kaksi vuotta pysäköinyt autonsa mutkaan koulun välittömään läheisyyteen. Kaksi. Vuotta. Kyseinen koulun tienoo on varsinainen sakkorysä monimutkaisine vuoropysäköinteineen, ja katuun maalaamattomine parkkiruutuineen. Pari huolimattomuusvirhettä maksettuaan Nainen oppi tarkaksi. Mikään ei kuitenkaan varoittanut seuraavasta. Kahden vuoden pysäköimisen jälkeen mutkasta tulikin yllättäen risteys ja tuulilasiin 50 euron palkinto. Ei hätää, kartta satelliittikuvineen kertoi, että kyseessä on edelleen mutka. On ollut varmaan viimeiset 70 vuotta. Mutta. Kyse onkin nyt tieliikennelain tulkinnasta. Kahden vuoden jälkeen ilmeisesti joku uusi tulkitsija veti viininpunaisen, hyvin kireän hilkan päähänsä ja alkoi tulkita karttaa uudelleen. ”Ainahan sinä voit valittaa”, sanoi sitruunan niellyt luukkugerberos palvelunumerossa. Aina. Jos ei muualle, niin blogiin.
Viisikymmentäeuroa kirvelee enemmän kuin Kallion pojan tippuri, kun varsinaiset tulot ovat kaksataakuuskyeentkahdeksan euroa ja kakskyeent senttiä päälle. Sama numeroin; 268,20. Se kadehdittava opintotuki, joka loppuu ensi vuoden joulukuun sijaan jo helmikuussa. Täysin vailla katkeruutta sanoen siis. Köh.
Universumi säästi parhaan kuitenkin viimeiseksi. Tyttöprinsessan vaatekaapin ammottaessa tyhjää hänen kasvettuaan kaikesta ulos, ja Naisen lompakon ammottaessa samalla tavalla menojen kasvettua lompakosta ulos, alkoi Nainen miettiä vaihtoehtoista tapaa saada muutama käypänen vaatekappale pieneksi jääneiden tilalle. Kuinka ollakaan, hän kuuli järjestöstä, joka jakaa käytettyjä vaatteita ja tarvikkeita lapsille, otti yhteyttä sinne ja oli kuin olikin täysin kohderyhmää saadakseen muutaman käypäsen vaatekappaleen Tyttöprinsessalle. Koska Nainen ei ikinä unohda, eikä ikinä elä kiitollisuudenvelassa, hän oli jo päättänyt lahjoittaa samaiseen järjestöön Tyttöprinsessalle pieneksi jääneet. Noh. Tuumasta toimeen. Nainen ajoi paikan välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan pysäköintiruutuun ja työnsi kolikoita parkkimittariin. Tuloksetta. Mittari oksensi jok’ikisen ulos yhtä määrätietoisesti, kuin Nainen niitä siihen tunki. Kaikki ja kaiken kokoiset. Liennytkö täyteen syötetty, vai rikki, tiedä hänestä. Lähistöllä sijaitsevan huoltoaseman kiekkopaikka sai siis kelvata. Nainen pysäköi, laittoi kiekon kiltisti kojelaudalle ja haki tytölleen muutaman paidan ja muutamat housut. Ei rohmunnut, ei ottanut kuin vähän ja tarpeeseen, ei vaikka Tyttöprinsessa pyysi ja vinkui vaikka mitä. ”Otetaan vain se, mitä tarvitaan, että jää muillekin”, sanoi äiti tyttärelleen.
Nöyryys. Kiitollisuus. Häpeä. Kysymys, olenko minä oikeasti näin alhaalla?
Koska Nainen oli jo kerännyt Tyttöprinsessan pienet vaatteet pinoihin ja tarkastettavaksi eteenpäin toimittamista varten, hän ajatteli tätä vaihtokauppana. Helpotti henkisesti.
Vaan eipä hätiä mitiä, sillä llmaisia lounaita ei olekaan. Muutama ilmainen vaatekappale maksoi sievät 60€ euroa. Sen suuruisen lapun yksityisen valvontafirman edustaja oli ehtinyt kirjoittaa ja sujauttaa Naisen tuulilasinpyyhkijän alle vartin pysäköinnin aikana, tunnin kiekkopaikalla. Tällä erää kyse ei ollut tulkinnasta, vaan silkasta tyhmyydestä. Nainen oli näet sammuttanut auton moottorin kello 16.30, mutta laittanut kiekkoon 6.30. Kyllä. Niin teki. Hieno laji tuo yöllä murheidensa kanssa valvominen, väsyttää aivot toimintakyvyttömiksi ja tulee aika pirun kalliiksi. Idiootti. Tyhmä. Tyhmätyhmätyhmä. Parkkimittari rikki ja sitten kiekko väärässä ajassa. Sattumaa?

Koska elämässä aivan kaikki on opiksi, Nainen vetää tästäkin johtoisat päätökset; mikäli on tarpeeksi varakas ajaakseen autolla (julkisen liikenteen ollessa tosin tällä hervonperskaukana sijaitsevalla tuppukulmalla toimimaton ja järkyttävän kallis vaihtoehto), on tarpeeksi varakas maksaakseen neljälle lapselle vaatteet, kengät (kertaa monet vuodessa), koulutarvikkeet, urheiluvälineet, mopon bensat, koulukuvat, kaverilahjat synttäreille, puhelinlaskut, viikkorahat , lääkkeet ja voiteet ja mitä niitä nyt onkaan muiden välttämättömien menojen lisäksi. Niin Elämä sen hänelle kertoi ja hyvin selväksi teki. Yksi on ainakin varmaa. Tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Miten ohot ja huonon tuurin voi selittää? Koska ihmiset tekevät virheitä. Ihmiset ovat huolimattomia. Ihmiset laativat säännöt ja lait ja ihmiset niitä myös tulkitsevat. Koska ihmiset syntyvät joko kirkkaiden tai himmeiden tähtien alla. Koska Nainen on tyhmä, väsynyt ja oman elämänsä ikuinen Aku Ankka.


Kun Nainen oli kuullut Universumin Kohtalovastaavalta hyvät ja huonot uutiset koskien uuden uutukaista elämäänsä maa -nimisellä pallolla, ojensi Kohtalovastaava vielä kätensä Naista kohti.
”Kas tässä, ole hyvä”
”Mi-mikä tämä nyt sitten on?”, kysyi Nainen pelon kouraistessa kohtaa, johon uusi ja puhdas taulu oli juuri istutettu. Siihen saisi kirjoittaa kaikki kokemukset, mitä tulevassa elämässä vaan voisi eteen tulla.
”Älä huoli, se on vain päivämäärä ja viikonpäivä, jolloin sinun tulee syntyä”
Huh, ajatteli Nainen, hyvästeli Taivaan, oikaisi pian lapaluiksi kutistuvat siipensä, ja aloitti kauniin lennon kohti maata. Matkalla hänellä oli aikaa ajatella. Hyvät ja huonot uutiset. Hmm. Nainen päätti, että kummatkin uutiset olivat hyviä, sillä mikäli Universumin kohtalovastaavaa oli uskominen, ainakin elämä olisi täynnä mahtavia tilaisuuksia oppia asioita! Niin sen täytyy olla. Fiksut oppivat vähemmällä, tyhm…köh…sitkeimmät tarvitsevat enemmän toistoa. Vielä hieman ennen maata Nainen kaivoi enkelimekkonsa taskusta kirjeen, jossa oli kaksi joulukuulle sijoittuvaa numeroa ja sen jälkeen viikonpäivä. Siinä luki; ”Maanantai”
.


Oho.