maanantai 28. tammikuuta 2013

Kiitollisuuden periaate

Epävirallisena eron ja sen seurausten maallikkosaarnaajana Nainen saa usein kuulla erinäisiä selityksiä sille, miksi ihmiset eivät eroa. Viimeisimpänä ennestään tuntematon kampaaja avautui aiheesta Naisen istahtaessa tuoliin lehti sylissään. Lehti jäi, sillä kampaajalla oli paljon keskusteltavaa. Ja koska naisen nimetöntä ei paina enää minkäänlainen sormus, hän sai toimia asiantuntijalausunnon antajana. Kampaajalla, kuten monella muullakin sata syytä jäädä, vaikka tekisi mieli lähteä - listan numero ykkösenä keikkuvat lapset. Individualismin ja hetimullekaikkitänne aikakaudella on enemmän kuin paikallaan arvottaa ne pienimmät ja rakkaimmat ensin, mutta on tärkeää pysähtyä myös miettimään; millä periaatteella?

Lapset ovat hyvä syy jäädä. Erittäin hyvä. Kunhan muistaa, että jää lasten vuoksi itsensä vuoksi. Jos ajattelee, että kaikessa onnettomuudessaankaan ei voi erota koska lapset ovat pieniä, juuri aloittaneet tarhan  / koulun / lennokkikerhon ja kuoron, ovat murkkuja, vaikeita tai liian helppoja ollaan asian ytimessä. Ikinä ja koskaan ei ole oikeaa aikaa/ikää erota. Aina joku kärsii ja kaikki saavat osumia tavalla tai toisella. Vanhempana on täysin oikein ajatella ensin lasten etua. Täytyy kuitenkin muistaa yksi asia; lasta ei saa koskaan käyttää tekosyynä omalle tyytymättömyydelle, joka kumpuaa onnettomasta elämäntilanteesta.
Jos siis jää lasten vuoksi, jää siksi että siten tuntee tekevänsä  omatuntonsa mukaan ja oikein. Että jäämällä voi silti viettää ihan hyvää elämää. Kenties onni olisi jossain muualla, mutta onni on läsnä lapsessakin. Arjessa, jossa ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Ei väkivaltaa, ei riitoja, alistamista, alkoholismia, julmaa kohtelua. Avioliitot ovat kautta vuosisatojen perustuneet johonkin ihan muuhun kuin rakkauteen. Kuka määrittelee lopulta oikean syyn olla yhdessä? Mutta. Lapsen hennoille harteille ei saa langettaa aikuisen onnen tai onnettomuuden taakkaa. Jos jää lapsen vuoksi, ei voi jäädä kiitollisuuden periaatteella. Että lapsi tulee kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua halaamaan ja sanoo; kiitos mutsi / faija että uhrauduit minun vuokseni. Kiitos että et ollut onnellinen.  


Ei siinä ole mitään väärää tai raukkamaista, jos ei eroa tai siirtää sitä toistaiseksi nimisen ajan. Että ei tavoittele vihreämpää ruohoa, kirkkaampaa vettä, aurinkoisempaa kesää. Kuka sen lopulta tietää veisikö erokaan niiden äärelle? Mutta se on väärin, jos langettaa lapselle päätöksiä, jotka eivät hänelle kuulu. Joskus kauan sitten Naisen vanhemmat olivat napit vastakkain. Naisen Isä kysyi tältä ”pitäisikö meidän äitis kanssa erota?” Kenties tuo vain heitoksi ajateltu kysymys soi kardinaalimokana teini-ikäisen Naisen korvissa. ”Se on kuule ihan teidän oma asia”.  Ja niin sen täytyy ollakin.

Vuosia ja vuosia Nainen ajatteli, ettei tämä ole sitä mitä elämältä haluan. Että hiljalleen kuihdun, aivan toiseksi muutun, enkä enää itseäni tunne. Mutta kun… Ja niitä muttia kun oli lopulta neljä kappaletta. Vasta eron paremmalla puolella Nainen ymmärsi (huom. omalla kohdallaan) käyttäneensä lapsia epäitsekkäinä tekosyinä. Koska ei uskaltanut. Koska ei ajatellut muuta ansaitsevansa. Koska näin olen valinnut ja näin tämän elämäni elän, tämän tunnen ja tässä olen turvassa. Ero on hyppy tuntemattomaan, eikä voi etukäteen ennustaa miten siinä lopulta käy. Kuinka se vaikuttaa, kertautuu, rikkoo. Nainen ajatteli eroa aina sen pahimman kautta. Miten lapset kärsivät. Miten yksin hän jää. Miten kaikki menee eikä mitään tule tilalle. Ikinä tule tilalle.
Oli siis turvallista jäädä lasten vuoksi. Toistaiseksi, kunnes ne vähän kasvavat. Vielä enemmän kasvavat. Menevät kaikki kouluun. Lähtevät armeijaan ja opiskelemaan. Muuttavat kotoa. Menevät naimisiin ja saavat lapsia, sillä perhejuhlissa on tärkeää olla ehjä eikä eronnut. Elämänsä ehtoossa Nainen olisi sitten katkerana odottanut kiitollisuutta, edes jonkinlaista. Sillä hän olisi jäänyt vain lasten vuoksi, ei lasten vuoksi itsensä vuoksi.

Nainen ei koskaan yllytä ketään eroamaan. Kuten ei myöskään jäämään. Ainoa mihin hän haluaa yllyttää on elämään tätä ainutta elämää niissä raameissa kuin se on mahdollista. Mistä sen tietää oliko hänen omakaan eronsa oikea ratkaisu lasten kannalta? Sitä toista vaihtoehtoa ei pääse kurkkaamaan ja näillä mennään.

Kuunneltuaan aikansa kampaajan katkeraa tilitystä ja toistuvaa ”en ole koskaan elänyt kuten olisin halunnut, mutta kun lapsi…”, Nainen teki ehdotuksen. ”Mitäpä jos et ajattele sitä isointa loikkaa vielä. Mitäpä jos alat ensin kysyä itseltäsi kuka sinua vaatii elämään juuri noin, onko se sittenkään miehesi, lapsesi, äitisi tai yhteiskunta, vai tuleeko se ääni lähempää kuin uskotkaan? Ja mitäpä jos sitten kysyt itseltäsi mitä vastaus haluaa sinulle kertoa?

 Sillä se kertoo kyllä. Oli aika, jolloin Nainen ei vain halunnut kuulla sitä.

 

 

torstai 24. tammikuuta 2013

Opiskelevan yksinhuoltajan sosiokulttuurinen todellisuus

Opiskelulla on kahtalainen merkitys Naisen elämässä. Se on yhtä aikaa siunaus ja kirous.  Opiskelu mahdollistaa taloutensa ainoana orjailun joka viikko muuttuvine lukujärjestyksineen, sillä fyysisesti läsnäolon tunteja on vähemmän kuin täysiaikaisessa työssä. Nainen ehtii olla taksikuski, muonittaja, siivooja, pyykkäri, eläintenhoitaja, organisaattori, ohjelmatoimisto, valtakunnansovittelija ja paljon muuta sen lisäksi, mitä äitiydellä yleisesti käsitetään. Jos ehtii. Olettaen siis että viikot ovat fyysiseltä läsnäololtaan vajaita. Jotta kukaan ei luulisi opiskelun olevan vain sluibailua, todettakoon että henkisen läsnäolon tunteja on huomattavasti enemmän kuin keskiverto työssä. Tehtäviä, seminaareja, tutustumiskäyntejä, haastatteluja, esseitä ja tenttiin lukemisia riittää. Omalla ajalla, mitä sillä ikinä sitten tarkoitetaankin. Opiskelu on kuitenkin tarjonnut Naiselle mahdollisuuden joustaa ja luovia arjessaan. Kalenteri on täynnä loputonta to do- kuristusköyttä, josta yhden yliviivaamalla saa tilalle kaksi, mutta taitavana ajanpilkkojana Nainen on köysistä ja naruista aina selvinnyt.

Entäs kun tulee jakso, jolloin fyysisen läsnäolon tunnit ovat täydet JA ne kivat tehtävät siihen päälle omalla ajalla, jolloin on taatusti jokaisella lapsella harrastusten ja menojen lisäksi kaverisynttäreitä, hiihtoa huomenna koulussa (missä mun monot on? Ostitko uudet suksenpidikkeet, kun ne hukku viimeks?), vanhempainilta/leivo koulun myyjäisiin/lomakysely ja kymmenen muuta lappua vieläkin täyttämättä. Siunauksesta tulee kirous. Naisen sosiokulttuurinen todellisuus asettuu positioon vaatimusten kanssa sangen viheliäisellä tavalla, sillä ihmisen kyky olla useassa paikassa yhtä aikaa on lopulta aika rajallinen. Seikka joka ei ihan kaikille ole avautunut.
Malliesimerkki; Nainen on seminaarissa, johon on tullut juoksemalla hevonkukkunimisestä paikasta, jonne sai autonsa lopulta keskusta-alueen ollessa täyteen ammuttu aina kyseiseen aikaa ilman kuudensadan seminaariosallistujan autojakin. Aamu on tietenkin ollut mallia kaaos, sillä ihmispennut ovat vireimmillään tuohon aikaan päivästä. Siis siihen kaikkeen mitä voivat keksiä vitkutellakseen ja keksiäkseen mielikuvituksellisempia tapoja saada äiti järjiltään täysin riippumatta kuinka aikaisin ihmispennut ovat sängyistään nostettu.
Päivän agenda on tiukka. Mutta ei tietenkään niin tiukka, etteikö sitä voisi pitkittyneiden puheenvuorojen vuoksi venyttää puoli tuntia lopusta. Puoli tuntia? Niin, joidenkin elämä menee jo sellaisesta sekaisin. Ja kun Nainen ilmoittaa kahvijonossa tuttavallensa poistuvansa aikaisemmin, alkaa tämä naukua lintsaamisesta.
Siinä se hetki on. Se jota Nainen tapaa kutsua kahden sekunnin välähdykseksi. Kyseessä on samanmittainen viive kun aivojen minkä tahansa käytöksen estokeskus ei ehdi mukaan. Kun tekee mieli alkaa heitellä pullaa ja serviettejä ja kirkua ääneen. Nainen lintsaa. Juu, sitähän se on. Nainen lähtee seminaarista aikaisemmin mennäkseen lintsaileen. Ihan huvikseen vaan.

Puoli tuntia on lumivyöry. Kello neljäksi suunniteltu päättymisaika on sekin jo melkoinen voimainponnistus. Naisen pitää juosta hevonkukku nimiseen paikkaan autolle, madella liikenneruuhkassa ja ehtiä juuri ja juuri hakemaan lapset ennen iltapäiväkerhojen sulkeutumista kello seitsentoista nollanolla. Siitä onkin hyvä ponnistaa puolen tunnin kuluttua kuljettamaan Eetua kaverisynttäreille toiseen hevonkukkunimiseen paikkaan olettaen, että ruoka on tehty, purtu ja nielty ja kutsuvieras juhlavaatetettu kyseisessä ajassa. Jäljelle jääneiden hereillä olo tuntien aikana pitää viedä koira päivän ainoalle pitkälle lenkille, tehdä pakolliset kotityöt, päällystää yhden kirja, täyttää toisen laput, tarkistaa kaikkien sähköiset reppuvihot, laittaa ei niin itseohjautuvat lapset nukkumaan ja kaikkien tavarat ja vaatteet valmiiksi jälleen yhtä kaaosaamua varten palomiesten tapaan.  Jep. Joidenkin arki voi olla puolesta tunnista kiinni.
Sen sijaan, että Nainen kirkuisi ja heittelisi pullaa ja serviettejä, hän toteaa opiskelevan yksinhuoltajan sosiokulttuurinen todellisuuden olevan aivan toista kuin lapsettoman kolmekymppisen toverinsa. Joskin asian ilmoittava äänensävy on aika tyhjentävä. Kaikkia ei voi saada ymmärtämään, mutta jos edes osan saisi ajattelemaan, sekin olisi jo jotain.

Lukujärjestys on tiukka tulevat viikot ja Naisen arjen joustavuus olematonta. To do-köysi kiristää. Sitten Universumi puuttuu peliin. Ehei, Kohtuullistamiskomitean vastaava ei sääli Naista ja lyhennä tämän unentarvetta vähintään kolmasosalla. Nainen ei myöskään kloonaannu, eikä lukujärjestys pudota puolta tunneistaan pois. Universumi lahjoittaa Naiselle keuhkoputkentulehduksen. Sen siitä saa, kun juoksee urku auki pakkasessa paikasta toiseen. Yllättävä vapaa ei tietenkään vähennä tehtäviä töitä, ei äitinä, eikä opiskelijana. Päin ja vastoin. Opiskelijalla yllättävä vapaa merkitsee usein rangaistusta, sillä sairauspoissaoloja joutuu tapauskohtaisesti korvaamaan. Siksi jopa neljänkymmenen asteen kuume ei ole mahdoton näky koulujen käytävillä. Elämän pakka ei mene sekaisin ylimääräisistä tehtävistä, kunhan vain jaksaa raahata itsensä sydänlihastulehduksen uhalla istumaan päiväksi. Nainen ei raahaa, joten jäljelle jää se toinen vaihtoehto. Juuri kun Nainen ajatteli, että ei muutamaan tulevaan viikkoon pysty ja kykene kuin kuristumaan opiskelevan yksinhuoltajan sosiokulttuuriseen todellisuuteensa, Universumi laittaa eteen keuhkoputkentulehdus nimisen stop –merkin. Hienoa. Nyt sitä vasta ollaankin liemessä.

Opiskelu on Naiselle yhtä aikaa siunaus ja kirous. Tällä erää painotus on vahvasti jälkimmäisessä. Auttaisikohan jos vähän kirkuisi?

 

 

maanantai 21. tammikuuta 2013

Valintoja

Joka päivä teemme kymmeniä valintoja. Ainakin kymmeniä. Juommeko kahvin kerman vai maidon kera. Mustana. Sokerilla tai ilman. Ylitämmekö suojatien vihreillä vai punaisilla. Mitä puemme päälle. Mitä musiikkia kuuntelemme, mitä televisiosta katsomme, lähdemmekö salille vai sohvalle. Osaa valinnoista ohjaa tottumus. Harvapa lähtee joka päivä erikseen arpomaan juoko kahvin sittenkin sokerilla, jos ei ole kuunaan niin tehnyt. Vannoutuneista teen ystävistä nyt puhumattakaan. Osaa valinnoista ohjaa puolestaan lait ja säännökset. Myös ne kirjoittamattomat, joita moraaliksi voisi kutsua. Voit valita ajatko punaisia päin. Vittuiletko pomolle. Petätkö, jätätkö, valehteletko. Sitten on valintoja, joihin ei voi juurikaan vaikuttaa. Pieniä lapsia ei voi jättää yksin kotiin mennäkseen salille, kylille tai parille. Lasten tekeminen tai tekemättä jättäminenkään ei aina ole valinta. Ainakaan oma. Rajatuissakin tilanteissa teemme silti useita, joskin rajatun aihepiirin sisäisiä valintoja ihan joka ikinen päivä. Kertaa joka kuukausi. Vuosi. Elämä.

Tällaisen ajatusmaailman omaavana Nainen jäi hieman hämillään pohtimaan erään tuttavansa ajatusta; ”Loppujen lopuksi ihmisellä on hyvin vähän mistä valita. Nykyelämä antaa kuvan, että voimme jatkuvasti valita ja niitä vaihtoehtoja on aivan loputon määrä”.

Käsi ylös, kuka on tätä mieltä luettuaan ensimmäisen kappaleen?
Nainen pohti asiaa ja tuli lopputulemaan; ehkä haave ja valinta menevät joskus sekaisin?
Nainen voisi haaveilla vaikka olevansa seuraava naispresidentti. Ottamatta kantaa kyseisen haaveen todenperäisyyteen, Nainen voi kysyä itseltään onko tämä haave vai sittenkin valinta? Tietenkin voisi ajatella, että periaatteellisella tasolla presidenttiys on mahdollista kenelle tahansa Suomen kansalaiselle, mutta hei haloo ja hyvää päivää. Sekin on silti valinta, että Nainen ei hakeudu politiikan pariin ja tee edes promillen verran mahdollisemmaksi presidenttiyttään.

 Joskus haaveista tulee kuitenkin valintoja. Nykyisin aikuiset ihmiset tekevät asioita, joita ei vielä sukupolvi pari sitten kuviteltukaan tekevän. Vaihtavat ammattia, puolisoa, maisemaa. Valitsevat ja toteuttavat, joskus niin että metsää kaatuu ja tanner ryskyy, kun valloilleen päässyt hirvas ryntäilee päättömästi asiasta ja paikasta toiseen.
Naisesta ei tule huippu-urheilijaa, näyttelijää, eikä ydinfyysikkoa. Näistä yksikään ei edes ole valinta. Sellaista polun risteystä ei koskaan ollutkaan, että Naisen olisi pitänyt arpoa perheen ja Nobel-palkinnon välillä ja lähteä kulkemaan niistä toista kohti. Vähän realistisemmalla tasolla Naisesta ei enää tule artesaania, ammattitaiteilijaa, eikä kätilöä, ne valinnat menivät jo. Mutta muita on loputtomiin senkin kapean väylän sisällä jota pitkin Nainen nyt kulkee. Risteyksiä ja polkuja polun perään hamaan edunvalvojan määräytymiseen asti.

 Joskus jokaiselle, Naisellekin, tulee tunne ettei voi valita. Että elämä junnaa ja minä mukana. Muut menevät kohti tavoitteitaan, onneaan, elävät isolla E:llä ja minä pyörin kuopan pohjalla miettien mitä odottaisi ylhäällä. Sellaisesta kuopasta poispääsy onnistuu harvoilta yhdellä uljaalla loikalla. Meidän loppujen pitää vain kiivetä. Sitkeästi, multaa kynsien alla ja kädet rakoilla. Joskus päässemme reunalle kurkistamaan. Joskus putoamme takaisin pohjalle. Parhaiten kuopasta pääsee pois kuitenkin pienillä tavoitteilla. Pienillä valinnoilla. Miten kohtelemme muita ihmisiä. Miten annamme muiden kohdella meitä. Mistä haaveilemme ja voiko haaveemme olla joku päivä sittenkin valinta. Naisen lempisanonnan ”onko lasisi puoliksi tyhjä vain puoliksi täynnä” lisäksi voi esittää itselleen kysymyksen; haluanko jäädä kuopan pohjalle, ja jos vastaus on kyllä, elää asian kanssa. Ei siinä ole mitään pahaa, väärää tai raukkamaista, jos jääkin. Mutta sekin on lopulta valinta. Ensimmäinen askel kuopasta pois, on päättää lakata syyttämästä muita valinnoistaan tai niiden vähyydestä. Totta, ei kaikkia mahdollisuuksia ole loputtomiin. Koska tahansa rekka voi pyyhkäistä Naisen yli, eikä neliraajahalvaantuneena (olettaen ettei päädy kaksi metriä nurmen alle) paljon päätöksiä tehdä, mutta niitä voi tehdä silloinkin. Päättää millä mielellä otan tämän päivän vastaan.

Kuopan pohjalla on onneksi vain kaksi vaihtoehtoa, joista valita. Jäädä, vai alkaa kiivetä.
Kumpaa sinä haluat tehdä?
 
 
 

maanantai 14. tammikuuta 2013

Ei auta itku markkinoilla?

Itku puhdistaa. Rauhoittaa, lohduttaa ja auttaa sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Itku lähentää ihmisiä. Itku on luottamuksen osoitus. Sillä pyydetään apua ja hoivaa, vastasyntyneestä vaariin. Itku poistaa stressiä ja auttaa laskemaan kierroksia. Itkeä voi ilosta, surusta ja liikutuksesta. Eikä siihen edes tarvita kyyneliä. Itkeä voi myös vaiti ja sisäisesti.

 Entä jos ei itketä?

Nainen oppi jo varhain, ettei kannata. Itkeminen on yhtä kuin heikkous ja eikä sellaista voinut koskaan näyttää. Ja se mitä ei näytä, sitä ei ole.
Itkulla ei saanut apua, ei hoivaa ja ainoa mitä se puhdisti, oli rähmät silmistä. Itkemisestä tuli sitä paitsi inhottava olo. Silmät turposivat ja kurkku tuntui kuin olisi niellyt tyynyllisen höyheniä ja huuhtonut alas etikalla. Itkun jälkeiset merkit olivat myös luettavissa kasvoilta, eikä sitäkään riskiä voinut ottaa.  

Nainen otti miehekseen anti-itkijän, joka paitsi itse inhosi tunteenpurkauksia, myös karttoi kaikkea tunnemaailmaan liittyvää. Kaikkea äärimmäistä. Hillitöntä naurua, äänen korottamista, surua, iloa, tunteita. Kaiken piti olla tasaista ja ennakoitavaa. Hallittavissa. Niin kuin elämä nyt sitä koskaan olisi.
Itkeä ei saanut. Se oli heikkouden paljastamista, ultimate nöyrtymistä toisen edessä. Avuttomuutta, jota ei palkittu hoivalla. Koskaan palkittu. Eikä huolta, ei Nainen juurikaan itkenyt, vähiten Lastenisän olkaa vasten.
Millainen ihminen ei miltei koskaan itke? Nainen kyllä liikuttui usein. Jatkuvasti. Tuntevana ja lämpimänä ihmisenä ehkä tavallista useamminkin. Mutta itki sisällään. Joskus padot murtuivat, vain todistaakseen samaa. Ei kannata.

Nainen erosi ja alkoi nähdä unia Mies Ystävästä, joka jo kerran oli hänen elämässään käynyt. Unissa ei itketty, kuten ei koskaan todellisuudessakaan tämän miehen kanssa. Ei ollut syytä, rakastuneilla. Uni unelta Mies Ystävä tuli, juurrutti itsensä kuin vahva ja väkevä puu Naisen sydämeen. Eikä mennyt aikaakaan, kun tapahtui se mitä oli tähtiin jo kauan ennen kirjoitettu. Naisesta ja Mies Ystävästä tuli jälleen yksi.

Päivän vielä jaksoi, mutta iltaisin Nainen kääntyi pois. Koska ei voinut enää peittää, ei pidättää. Ei olla itkemättä. Mies Ystävä ei nauranutkaan. Halveksinut. Sanonut heikoksi, tyhmäksi ja rumaksi. Piti vain kiinni ja oli siinä. Aina oli siinä. Niin Nainen oppi lopulta itkemään olkaa vasten. Itki vuodessa kaikkien edellisten, varhaistenkin aikana kertyneet. Kaiken pahan, kaiken kivun, kaikkien pitkien öiden edestä, jolloin jo lapsen ainoa lohtu oli; täältä pääsee joskus pois.

Itku puhdistaa. Rauhoittaa, lohduttaa ja paljon muuta. Joskus pitää kulua miltei ihmisikä, että siihen oppii toisen nähden. Mutta kun sen oppii, sitä ei tarvitse enää harjoitella vähän joka välissä. Eikä sitä tarvitse pidättää. Ei hävetä. Sen voi ottaa ja antaa lahjana, täydellisenä luottamuksena, sillä sitä se todella on. Rakkauttakin voit vielä teeskennellä. Aitoa itkua et.
 
Ollakseen ehjä, pitää osata haavoittua. Ollakseen vahva, pitää osata murtua. Ja ollakseen aidosti yhteydessä tunteisiinsa, pitää ne pystyä myös näyttämään.

 

 

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Nettitreffailua

Mistä löytää naisvaltaisella alalla työskentelevä (opiskeleva) ja harrastuksiltaan mallia erakko oman sydänvalittunsa? Kirjastosta? Kaupan kassalta? ABC:n bensapumppujen välistä? Kenties sieltäkin, mutta nykyään yhä useammin treffipalstoilta.

Tiedät nämä tarinat; Sanna löysi Kallen ja nyt niillä on kaksi lasta ja kaunis talo. Mikko ei uskonut koko touhuun, mutta laittoi ihan kokeeksi ilmoituksen ja pian se olikin Susanna-nimistä menoa sitten. Aina joku on löytänyt toisen puolikkaan sydäntään. Netistä.
Baarit ovat hakuammuntaa. Niihin menee rahaa ja krapulaa ja kuka jaksaa enää näillä vuosilla leikkiä hiekkalaatikolla, jossa oli yksi avioliitto aiemminkin? Ajatus tutustumisesta kotisohvalta käsin on perin sosiaaliselle Naiselle vieras, mutta niin vain omankin ilmoituksen kokoon kyhäsi.  Ei se anna jos ei otakaan. Käsittämätön sananlasku.

Ensimmäinen yritys oli männäsyksyltä ja kesti peräti viikon. Huoh. Erästä Ihanaa Ystävää mukaillakseen; nettitreffit ovat kuin kirjasto, jonka kaikki hyllyt ovat tyhjennetty lattialle sikin sokin. Sieltä kasasta pitäisi sitten löytää sopiva kirja. Niin ja toivoa, ettei se ole jo varattu tai peräti lainassa.
Meno treffipalstoilla on raadollista. Ensinnäkin, toiset valehtelevat ihan surutta kokonsa, ikänsä, statuksensa ja kaikki mistä nyt voi valehtelua irrota ajatellen, ei se varmaan huomaa. Vinkiksi; huomaa se. Ihan joka kerta.
Kaikki kirjoittelevat / tapaavat / kutevat yhtä aikaa useamman kanssa. Pudotuspeli on julmaa. Siihen riittää väärän väriset silmät, tai ruksi väärässä kohtaa mitä horoskooppiin, koulutukseen tai tulotietoihin tulee. Miehet ovat yleisesti ottaen vähemmän kranttuja. Tiedä sitten mistä se kertoo. Puutteen laadusta vai yleisesti suvaitsevammasta sukupuolesta. 
Toisten kirjallinen anti on niin surkea, että todellinen helmi saattaa jäädä simpukkaansa kun ei pääse alkua pidemmälle jorinoissaan. Aika harvaa, varsinkaan naista, jaksaa kiinnostaa ”Kävin tänään kaupassa ja varasin Citikkaan huollon”, ainakaan kovin noususuhdanteisesti. Miehinen informaationvaihto kirjoituslajina ei oikein ota toimiakseen kyseisessä foorumissa.

Vastakkaisen, tai halutun sukupuolen kiinnostus tulee herättää valokuvalla ja ytimekkäällä ilmoituksella. Naiset latovat tässä kohtaa usein erotiikkakortit pöytään ja ihmettelevät miksi saavat kaiken maailman tumputtajat vastaamaan.  Kas, jännä juttu.
Entä valokuva sitten? Sen perimmäinen tarkoitus on oikeastaan vain karsia suohirviöt ja limasikapervot, olematta yhtään enempää kosketuspintainen todellisuuteen. Valokuva on aina lopulta vain pysäytetty kuva tilanteesta. Ihminen on yhtä kuin eleet, ilmeet ja niiden muodostama viehätys tai viehättämättömyys. Aina silti muuta kuin pysähtynyt kuva.

Naisen oma ilmoitus oli tavalleen uskollisesti aika tyhjentävä. Erotiikkakorttien sijaan näpäytti suorastaan sormille. Viivoittimella. Metallisella. Sellaisella oikein terävällä ja…
Ehkä siksi hän saikin ainoastaan yhden mallia ”ostetaan sulle talvivaatteet ja kengät, jos teet sen mitä vaimo ei”. Ilmeisesti vaimo ei siivonnut ja siksi mies halusi ostaa ulkoistettuna palvelun. Paha sanoa asianosaisia tuntematta.
Vastauksia tuli ja niiden seulomiseen meni tuhottomasti aikaa. Lopputulema; yhdet treffit, pari kasaan kuivuvaa kirjetuttavuutta. Siinä syksyn saldo. Nyt toisella kerralla Nainen lähti taistoon ihan uudella asenteella. Delete soi aika tiuhaan ja se tuntuu julmalta. Jokaisen ilmoituksen takana on ihka oikea ihminen (tai no). Oikeine haaveineen, tunteineen ja pettymyksineen. Ei Nainen ole tällainen, etsi katalogista miestä. Esineellistä. Pilko harrastuksiin, paheisiin ja pituuksiin ihmisiä. Ehkä eniten siksi, että on lopulta vain yhden miehen nainen ja odottaa samaa arvosuuntimoa valitultaankin. Entä jos se pitää peliä? Pyörittää montaa? Viehättyy niin aikuisten karkkikaupasta, ettei osaa ulko-ovelle ensinnäkään? Ei, ei ole treffipalstat Naista varten.


Asia jää tällä erää hautumaan, Herran haltuun voisi kai sanoa. Ja samaisen kädessä on myös se mitä tuleman pitää hänen kanssaan, joka on tässä päivänä muutamana aika tiuhaan pitkiä viestejä Naiselle kirjoitellut. Eikä yksikään niistä kerro Citikan huollosta.
 
 
 

torstai 3. tammikuuta 2013

Kolme poikaa

Elämä poikalapsen äitinä ei käy tylsäksi. Elämä kolmen poikalapsen äitinä ei käy tylsäksi potenssiin kolme. Kerrottuna ainakin kymmenellä.

Ne syntyivät jokainen omaksi itsekseen, omine erityispiirteineen. Vanhin on älykkyydessään ja nörttiydessään ohittanut äitinsä ilmeisesti jo vuosia sitten. Ei ole asiaa, jota Eero Esikoiselta ei voisi kysyä. Vastaus tulee apteekin hyllyltä ja yleensä siten, että Nainen joko tipahtaa tai nukahtaa viimeistään puolessa välissä.  Eero on paitsi Naisen IT-tuki, myös pian varteenotettava vastustaja Naisen isälle, mitä tulee auton pieniin huoltotoimenpiteisiin. Kaikki, korostaen aivan kaikki tekninen kesyyntyy tämän poikalapsen käsissä. Pienenä Eero kauhistutti naapureita keräämällä pihan täyteen ”rakennusmateriaalia”. Siinä missä muilla oli piha-arkkitehdin suunnittelema pensasryhmä, Naisella ja Lastenisällä oli erinäisiä valmiita ja työn alla olevia virityksiä mäkiautoista majoihin. Eero halusi keksijäksi, eikä sen esteenä ollut ainakaan vanhempien kunnianhimoinen julkisivun vaaliminen.


Kalle Koululainen pohtii hyvin syvällisiä ja hyvin pinnallisia. Kalle on Leijonanpentu ja jonain päivänä oman laumansa horjumaton Alfauros. Kallella on ehdoton tyylitaju ja pettämätön vaisto, mitä tulee naisten pyörittämiseen pikkusormensa ympäri. Äitien ja tyttärien. Kallen huomaan pystyi luottamaan pikkusisaruksen jo hyvin varhain. Siinä missä Esikoinen olisi samassa tilanteessa vain katsonut päältä kun toinen syö nauloja ja konttaa kurassa, Kalle huolehti kahdesta nuoremmastaan äärimmäisellä hellyydellä ja pitkäjänteisyydellä. Jopa niin, että Nainen joutui monesti muistuttamaan lasta, ettei esimerkiksi kävelemään opettelevaa vajaavuosikasta voi suojella joka kaatumiselta.

Entäs veljessarjan nuorin sitten? Tämä uskomattoman herkkä rämäpää tulee ulkoa kesken leikkiensä kirjoittamaan runoja, etteivät ne vain unohdu mielestä. Eetu Enseminäollut on kahdeksanvuotisen elämänsä aikana hankkinut enemmän arpia, kuin keskiverto uros koko maallisen taipaleensa mittaan. Viisivuotiaana Eetu rakensi kuormalavoista rampin, hyppäsi siitä 16 tuumaisella pikkupyörällään hienon lennon, joka päättyi asfalttiin kasvojen ollessa se ensimmäinen maakosketuksen saanut ruumiinosa. Lääkärin ilme oli aika moniselitteinen. Silläkin kerralla. Poski ja silmä kyllä paranivat, mutta nenänpielen arvessa taitaa olla vieläkin muutama pieni kivenmurunen. Viimeksi ihan muulla asialla terveyskeskuksessa Eetun kanssa asioidessa, sijainen kysyi mikä leikkaus pojalle on tehty vatsaan? Sitä kun halkoo pitkä vertikaalissuuntimoinen arpi. Ei ollut leikkaus, vaan aita. Sellainen näet jätti Eetuun männäkesänä kirpeän muiston, mitä voi tapahtua jos yrittää vähän oikaista. Jep. Moniselitteisiä ilmeitä. Niitä on nähty. Sellaista se on, kun lähtee juoksemaan kymmenkuisena. Yhtä kohellusta koko tyynni.

Pojat. Niillä on vuosien mittaan ollut sammakonkutu – ja heinäsirkkafarmit huoneissaan. Ongenkoukkuja sormissa ja nauloja jalkapohjissa. Perhoslaastaria päässä. Tikkejä. Murtuneita ja vääntyneistä sormia. Järveen pudonneita kännyköitä. Sarja hukattuja luistimia, monoja, kurahousuja ja heti rikottuja housunpolvia. Niiden jäljiltä ovat aina työkalut hukassa. Jääkaappi tyhjä. Pyykkikori täynnä. Ne näkyvät, kuuluvat ja molempia lakkaamatta. Keppostelevat. Taivuttelevat pikkulusikoiden varret rusetille. Laittavat suolaa siskon mehuun. Leikkihämähäkin Naisen kahvikuppiin. Ostavat K-kaupasta kavereineen energiajuomaa ja vievät Siwan hyllyyn, merkkiä jota ei kyseisessä paikassa myydä. Leipovat köksätunnilla vanhempainiltaan korvapuusteja, joissa on kanelin sijaan chiliä. Näyttävät Naiselle muina miehinä Youtubesta videon, jossa laskevat jyrkkää mäkeä pyörällä. Kädet taskussa. Lyhyesti; aiheuttavat harmaita hiuksia ja sydämentykytystä niin paljon, ettei tiedä pitäisikö niitä kiittää kardiojumpasta vai laittaa lasku ennenaikaisesta vanhenemisesta. Ainakin Naisen äänijänteet pysyvät auki.

Toisaalta, se mitä taaksesi jätät, tulee vielä eteen. Oltuaan ihan(an) kamala poikatyttö, Nainen on ansainnut villikkonsa. Harmaan hiuksensa. Piston sydämessään, kun ne ovat vuorojälkeen pyytäneet Naista kertomaan lapsuudestaan. Ei siitä voi kertoa, paitsi hyvin siistityn version. Miten Nainen aiheutti siskolleen vakavan perhoskammon. Muli suossa, jonka nimi oli; ”sinne ei sitten mennä”. Söi muurahaisia. Kiipeili puissa, johon eivät pojatkaan uskaltaneet. Ja nauroi vielä päälle. Latvasta, vaikka vähän pelotti. Sellainen Nainen oli ja sensorttisia sai kolme kappaletta. Eikä niiden  kanssa ole koskaan tylsää.

Entäs kolmen veljen opissa ollut ja kyljessä kasvanut Tyttöprinsessa sitten? Ilmeisesti Universumin Kohtuullistamiskomitea päätti, että poika potenssiin kolme kerrottuna ainakin kymmenellä on riittävä määrä. Naisellekin.