torstai 28. helmikuuta 2013

Aikuisen lapsen uimataito

Yksinhuoltajaelämän eräs ärsyttävimmistä asioista on olla riippuvainen toisista ihmisistä ja heidän ratkaisuistaan. Vapautta rakastava ja pienesti sitoutumiskammoinen Nainen onkin karsinut elämästään yksi kerrallaan nämä riippuvuutta edellyttävät suhteet. Hän näet oppi jo pienenä, että elämässä pitää pärjätä ja mielellään ilman kenenkään kannattelua. Jos hyppää veteen, täytyy hypätä sinne tietäen, että osaa uida tai ainakin räpiköidä rantaan. Itse. Ei olettaen että joku heittää perään pelastusrenkaan.
Tietenkin ihmiset tarvitsevat täällä toisia ihmisiä. Onnellisimmillaan Nainenkin on saadessaan auttaa ystäviään. Jakaessaan heidän huoliaan ja murheitaan, auttaessaan remontissa tai tarjoutuessaan muuttoavuksi. Niin, mikäli se osuu vapaaseen jokatoisviikonloppuun. Mutta avunpyytäjänä Nainen on huono. Johtuen seuraavasta seikasta.

Eniten maailmassa Nainen vihaa hyväksikäyttämistä. Jokaisen lähipiirissä, suvussa tai työpaikalla on takuulla eräs, joka käyttää aivan surutta muita hyväkseen ja ulkopuolisten hämmästykseksi nämä jopa sallivat käenpojan mellastaa lainapesässään ihan juuri niin paljon kuin käenpoika älyää mellastaa. Ja kyllähän se älyää. Kiinnostavaksi tämän hyväksikäytön tekeekin se, että toisinaan hyväksikäytetyt näyttävät saavan jotain sallimalla tulla käytetyksi vaikka miten kuusnolla ja passivoivat käenpoikaa mahdollistamalla pelkän loisimisen leimatessaan käenpojan kellokortin Oy Elämä Ab:n tehtaalla. Kun se tarvii apua. Niin. Kiltti ihminen auttaa, auttaa ja auttaa, sillä auttaessaan hän ratkaisee ongelmaa nimeltä avuttomuus, jota ei voi ratkaista auttamalla, vaan tuuppaamalla määrätietoisesti vettä kohti ja katsomalla josko joku kerta pelastusrenkaan odottelun sijaan hyväksikäyttäjä ottaisikin ihan omaehtoisia vetoja matkalla kohti uimataitoa. Sillä jokainen oppii kyllä uimaan, jos harjoittelee.
Usein nämä hyväksikäyttäjät ansaitsevat täysin osoittavan sormensa, mutta toisinaan heristely pitäisi näyttää toisaalle; hänelle joka kehtoa keinutti. Millainen on äiti, joka ei päästä lapsestaan irti? Tätä kysymystä Nainen on pohtinut viime aikoina, tarkemmin tänäkin aamuna. Tytti Tarhalainen luetteli sukulaisia ja teki Naisen entisen anopin kohdalla saman virheen, kuin jokainen veljensä häntä ennen. Erehtyi ajattelemaan, että yhä edelleen äitinsä helmoissa asuva peräkamarinpoika olisi ex-anopin mies. Eipä ole, vaan poika on.

Äiti ja aikuinen poika.  Äiti ja aikuinen tytär. Mikä saa äidin kiristämään napanuoraa sen sijaan, että olisi antanut sen venyä ja sitten katketa kuten kuulua pitää. Lopulta. Linnunpojatkin lähtevät pesästään. Maasta käsin ne sitten jatkavat ruuan perään huutelua ja emo tuokin lihavia matoja alati auki oleviin suihin. Vielä jonkin aikaa. Luonto on julmuudessaan viisas, jos et opi itse ruokaasi hankkimaan, ei sitä suuhusi loputtomiin kanneta. Kaikki ihmisäidit eivät ole tätä sisäistäneet.
Miksi? Näyttäisi siltä, että äiti ei osaa olla korvaamaton. Hän on vain äitinä ollut tarpeellinen, eikä sen tarpeellisuuden jälkeen ole enää mitään. Miten pelottava tuollaisen tarpeettomuuden täytyy olla hänelle, jonka koko elämä on perustunut lapsen käyttämiseen sellaisena, jota lapsi ei saisi olla; olemassaolon ainoana syynä.
On naisia, jotka eivät elä elämäänsä. Eivät tee omia ratkaisujaan, elävät lastensa kautta. Lapsi on alituisessa henkisessä kiitollisuudenvelassa äidin saadessa tyydytyksen voidessaan ”auttaa” eli työntää nokkansa joka ikiseen kuviteltavissa olevaan asiaan kaikessa korvaamattomuudessaan. Lopulta lapsi ei irtoakaan äidistään, sillä kokemus omasta pärjäämisestä on jäänyt tapahtumatta. Onko syy silloin ollut lapsessa, joka ei ole ollut tarpeeksi määrätietoinen itsenäistymispyrkimyksissään, vai äidissä joka ei mitenkään ole voinut jäädä tarpeettomaksi? Niinpä.

Nämä aikuisen lapsen kanssa edelleen tiukassa henkisessä symbioosissa elävät äidit ovat tekojensa puolustelussa usein aggressiivisia. Niin oli Naisen ex-anoppikin. Ei ollut kerta eikä kaksi kun äiti puolusti aikuista poikaansa, kuten kolmivuotiasta konsanaan. Kyseessä on ilmiö, joka tunnetaan myös Keisarin uudet vaatteet- nimisestä sadusta. Keisari on alasti ja kaikki muut näkevät sen. Paitsi Keisari itse. Sellaisen sokeuden edessä harvoin kannattaa alkaa edes esitellä valtaväestön käsitystä asian tolasta. Ei maksa vaivaa, sillä äiti ei halua nähdä toiminnassaan mitään vikaa. Lapsihan tarvitsee apua, se ei pärjää itse. Kolmi, neli, kuusikymppisenäkään. Koskaan. Sillä todellisuudessa äiti ei pärjää oman tarpeettomuuden tunteensa kanssa.

On täysin eri asia hoitaa aikuista lastaan, jos sille on perusteet. Mutta terve lapsi pitää päästää omilleen ja rohkaista myös omillaan pysymään. Sellainen on sopimus, johon jokaisen lajin äiti kirjoittaa nimensä ennen kuin poikanen hänelle uskotaan. Vaikka se omilleen kannustaminen sitten merkitsisi äidille tyhjää ja tarkoituksetonta elämää. Lapset lähtevät maailmalle, tekevät virheensä ja kenties tulevat joskus vanhemmiksi, joiden on määrä aikanaan antaa myös omiensa tehdä kaikki tämä itse.  Joskus on vain uskottava, että suurin rakkaudenteko ei ole uida puolesta. Vaan antaa oppia uimaan.

Elämä antoi Naiselle neljä lasta ja teki hänestä sitten yksinhuoltajan. Nerokkaasti varmistettu, että siihen mennessä kun viimeinenkin pakkaa tavaransa muuttoautoon, Nainen on varmasti saanut tämän elämän osansa hoivaamisesta ja uhrautumisesta ja keksii ihan takuulla muuta sisältöä päivilleen kuin aikuisen lapsen ja tämän asioiden loputtoman hyysäämisen. Niin rakkaita kuin niistä jokainen onkin. Ja vain siksi.
 
 
 
 

 

 

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kohteliaat pakit

Erottuaan Mies Ystävästä viime kesänä, Naisella on ollut erinäisiä sutinoita ja viritelmiä vastakkaiseen sukupuoleen. Oli, kunnes katsoi paremmakseen keskittyä ilonpitoon ystävien kanssa mahdollisen suhteen mukana tulevan surunpidon sijaan. Sokkonimisillä treffeillä Nainen on siis istunut muutamaankin otteeseen. Poimittuaan tätä ennen elämänsä miehet tuttavapiiristä, ajatus täysin vieraan ihmisen kanssa alas istumisesta on ollut erinäisen kiusallinen. Kunnes sitä alkoi tehdä itse.

Tärkein oivallus treffailussa on yleisesti sovellettavissa oleva ajatus; vuorovaikutus on aina kahden ihmisen vastuulla. Jos se ei lähde, niin se ei lähde. Ehkäpä jotain siis liikahti oikeaan suuntaan Naisen lakattua panikoimasta ”mistä me sit puhutaan”. Riittää kun tekee oman osansa. Sitä paitsi hiljaisempi ihminen saattaa tarvita juuri sen pienen tauon, jota sukkelampisanainen yrittää kaikin keinoin välttää.
Sen muutaman kerran kun Nainen on istunut treffeillä, sen muutaman hän on myös kohteliaat pakit antanut. Tiedä sitten kertooko se lähinnä kyseisten miesten matalammasta rimasta, tai erilaisesta odotuksesta tapaamisen jälkeisen lähitulevaisuuden suhteen, nämä hyvästit ovat tulleet yllätyksenä. Olet ihan kiva. Ilta oli ihan kiva. Meillä oli ihan kivaa. Ihan kiva ei kuitenkaan enää riitä, kuten nuorena. Silloin saattoi käydä useammatkin treffit päätyäkseen samaan lopputulemaan kuin ensimmäiselläkin kerralla; kiva kaveri, ei kaveria kivempi kuitenkaan. Miehen sivistyksen ja itsetunnon tasosta kertoo jotain se, miten hän ottaa kohteliaan ein. Sillä kohtelias pitää olla, vaikka tekisi mieli käydä kehityskeskustelu esimerkiksi tavasta tuijottaa Naisen kaula-aukosta sisään 73 kertaa ja jäädä yhtä monesti siitä kiinni. Taito sinänsä, kun kyseinen kaula-aukko ei ollut edes erityisen antava, eikä sitä toisaalta tuijottamalla olisi suuremmaksi saanut. Tai tavasta kohentaa silmälasejaan aina keskisormella, joka aluksi hymyilyttää, mutta toistuessaan alati ei ole erityisen kohteliasta katsella vastapäätä pöytää. Toisaalta pieniä juttuja, mutta toisaalta osana ihmisen persoonaa. Ehkäpä jonkun toisen tekemänä kumpikaan ei olisi pakkivaakaa heilauttanut. Mene ja tiedä.

Kertaakaan kukaan näistä muutamasta treffikumppaneista ei ole kohteliaiden pakkien jälkeen Naisen perään kysellyt. Siksi hämmentynyt hän oli viimeisimmän laittamasta sähköpostista yli viikko treffien jälkeen. Ihan kiva mies oli saanut päähänsä harmitella Naisen kohteliasta eitä, sillä Nainen oli kuulemma ihan kiva typy, eikä lainkaan luonnevikainen tai asennevammainen. Aha…ilmeisesti meriitti sinänsä. Itsesäälisen ja vielä viimeisen korren paljastava (liittyen varallisuuteen) viestin yksi teema oli; mitä tein väärin?
Mitä mies teki treffeillä väärin? Ei yhtään mitään. Olemalla oma itsensä ei voi tehdä mitään väärin, Nainen ei vain ollut hänelle oikean sorttinen. On jokaisen omassa harkinnassa haluaako yrittää jatkaa tutustumista ja lämmittelyä, vaikka minkäänlaista kemiaa ei ollut havaittavissa. Nainenkin käyttää tätä harkintaa haluamallaan tavalla. Elämän yksi karu totuus on, että tässä iässä väkisin vääntämällä tulee vain peräpukamia.

Naisen luonteen eräs lähtökohta on tietynlainen eläväisyys. Ja vaikka tämän lajin ihmiset usein tarvitsevat rauhoittavan kumppanin provosoivan kuumakallen sijaan, täysi flegmaattisuus saa ripeämmän temperamentin omaavan Naisen järjiltään. Kun…ei…ole…mihinkään…kiire…Kiva. Ihan kiva, mutta voisitko nyt syödä jo annoksesi, kaksi tuntia sen pöytään tuomisen jälkeen, kun tarjoilijakin on käynyt muutaman kerran kysymässä saako viedä "jo" lautasen pois. (Herrajumala!).

Onko siis vika Naisessa vai miehessä? Ei kummassakaan. Maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä, luulisi halukkaiden löytävän vakalleen sopivan kannen.

Ehkäpä sokkotreffit sopivat paremmin sellaisille, jotka uskovat rakkauteen ensi silmäyksellä. Nainen ei usko. Mutta jonkinasteiseen kemiaan, viehätykseen ja haluun tutustua hänkin uskoo. Ilman niitä jää vain ihan kiva, eikä se riitä mihinkään vaikka vastapuoli arvostaisikin Naisen täysipäisyyttä ja asennevammattomuutta.
Sokkotreffit ovat nyt Naisen osalta käyty. Sanovat, että kaikkea pitää kokeilla kerran, paitsi kansantanhuja. Nainen kirjoittaa miehelle kohteliaan jatko-osan kohteliaille pakeille, kieli keskellä suuta, sillä tämän sortin mielensäpahoittajalla on ikävä tapa kerätä katkeruutta epäonnistumisista ja kaataa ne seuraavan niskaan. Naisen täytyy saada mies vakuuttuneeksi siitä, että tässä ei ollut mitään vikaa ja että seitsemään miljardiin ihmiseen nyt vain mahtuu kaikenlaista. Myös Nainen, joka on ihan kiva typy, mutta ei  vaan jaksa etsiä vakalleen kantta.



 

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pääjalkaisen paras nollaus

Noin kolmivuotiaana lapsi oppii piirtämään ihmisen ns. pääjalkaisena. Tämä ensimmäinen Homo sapiens karikatyyri on juuri sitä miltä kuulostaakin; pää, josta lähtee jalat. Nuppi on yleensä suhteessa suuri ja jalat kaksi pitkää tikkua. Nainen on pääjalkainen. Perustelut kuuluvat näin. Ensinnäkään Nainen ei tarvitsisi, no ehkä käsiä lukuun ottamatta, mitään päänsä alapuolelta. Ihan työttömäksi joutaisi koko torso, sillä suuri osa ihmisen ajasta menee torson erilaisten vaatimusten ja tarpeiden täyttämiseen. Mutta jalat ovat toista. Niillä pääsee pinkaisemaan lenkille ja karkuun ja hyppimään ja tanssimaan ja vaihtamaan maisemaa. Päässä sijaitsevat silmät, korvat ja suu ja aivot. Mahtavaa! Sitä paitsi Naisen päässä on isosti ajatuksia. Nainen on siis pääjalkainen.

Pääjalkaisen Naisen ongelma on, että pää ei mene pois päältä. Tyhmästi sanottu. Eihän pää voi mennä pois päältä pääjalkaiseltakaan, sillä pää ei ole pään päällä, vaan siitä kasvaa kaksi tikkua alaspäin. Äskeinen lause on koonti ongelmasta. Syvällisen analysaattorin lisäksi Naisen nupissa on kaikenlaista tuubaa. Pää on aina päällä, jopa niin, että on-asento herättää joskus yöllä unestaankin. Toisin kuin esimerkiksi masentuneilla, Naisen hereilläpitävä ajatus on jokin kiva idea, kuolematon lause tai muisto joka vaatii saada juuri kello kaksi tuntia ennen suunniteltua herätysaikaa tulla Naisen tietoisuuteen ja pyöriä siellä miltei herätyskännykän soimiseen saakka. Miltei. Nainen näet nukahtaa kyllä uudelleen kylliksi pohtineena ja on siksi joka aamu valmis asettamaan herätyskännykän ajotielle ja peruuttaa päältä.

Pääjalkainenkin saa ohjausyksikkönsä off-asentoon. Se tapahtuu joka toinen viikonloppu ja yleensä ystävien kanssa pubissa tai ysäribiisien imaistua tanssilattialle transsinkaltaiseen tilaan paikassa jonne maksaa liikaa sisään. Ilo ilman viinaa on aamu ilman krapulaa, joten Nainenkin on harrastanut pubilointia ihan autoilevana ilmestyksenä. Syntymähumalaisesta on paha mennä sanomaan promillien määrää muutenkaan.  Autopubilointi tai sivistynyt pikkukänni silloin ja tuolloin kyllä nollaa ajatukset, mutta tehokkaammin sen tekee elokuvissa käynti. Jostain syytä kotona samaan moodiin ei pääse, ehkäpä ärsykkeiden määrän vuoksi. Leffateatterissa harvemmin astianpesukone lopettaa pesuohjelmansa (hana kiinni, virrat pois ja luukku auki), puhelin soi (ainakaan oma) eikä tule kiusausta jättää elokuva kesken paremman tekemisen ilmaannuttua. Parhaiten aivojen nollaamiseen toimii jostain syystä kotimainen tuotanto. Kenties muissa tekstin lukeminen vie promilleosan keskittymisestä itse valkokankaan tapahtumiin ja toimii porttiteoriana ajatusten karkaamiselle tai sitten kulttuurierot tunkevat läpi. Sitä paitsi jenkkileffoissa on yllättävän paljon virheitä. Kello eri ajassa ja jakaus puolella päätä kahden kohtauksen välillä. On niitä toki kotimaisissakin. Kelloja ja jakauksia ja liian ilmiselviä juonenkäänteitä.
Ei. Naisella ei ole minkäänlaista keskittymiskyvyn puutosta koskaan havaittu, eikä todettu, mutta tarkkaavaisuutta näidenkin edestä. Siksi onnessaan tämä pääjalkainen on, kun kalenterin must see- listaan kirjautuu kaksi nimeä; ”21 tapaa pilata avioliitto” ja ”Kasipallo”. Ensiksi mainitusta on pyörinyt huhuja, ettei itse elokuva olisi yhtä hauska kuin trailerit antavat ymmärtää, mutta Nainen ei korvaansa lotkauta väitteille. Hän suorastaan palaa halusta tietää ne 20 muuta syytä, sillä hän tietää vain yhden tavan pilata avioliitto; menemällä naimisiin miehen kanssa.

On toki muitakin keinoja päättää ajatuslaukkakilpailu. Kuunnella musiikkia, käydä salilla, juoksu/hiihtolenkillä ja lukea kirjaa. Olettaen tietenkin, että kirja on koukuttavasti kirjoitettu. Mutta mikään näistä ei ole niin tehokas kuin kaksi tuntia pimeässä salissa äänitehosteiden osuessa kohdalleen paiskaamatta tärykalvoja vieressä istuvien olkapäille. Jotain taikaa siinä vain on. Pääjalkaisen parhaassa nollauksessa.




lauantai 16. helmikuuta 2013

Miksi naiset aina lankeavat kusipäihin?

Tämän kirjoituksen piti olla ainoastaan eräs kommentti erään kommentin perään, mutta ansaitsi tulla luetuksi kaikkien meidän kunnollisten naisten vuoksi. Meidän, joille kelpaisi kunnollinen mies.

Sohvasiaksi itseään tituleeraava uros pohti edellisen postauksen kommenteissa teemaa, miksi kusipäät saavat naiset ja kunnon miehet eivät kelpaa.

Tietänet kusipääksi nimetyn tyypin. Tämän lajin mies kaataa naisen kahdella sanalla, viettää kiihkeän yön kunnes aamu lankeaa kuten entinen neitsyt; katuen, mutta yhtä kokemusta rikkaampana.
Olkoot Lastenisä sitten millainen taulusieniaivo purupää tahansa, ei hän ollut, eikä ole kusipää. Yksikään Naisen miehistä ei ole ollut kusipää. Yksikään kusipää ei tätä naarasta matkaansa pokannut, eikä ole siten poispotkinut aamulla. Johtuneeko sitten siitä, ettei Nainen ikinä koskaan lähde sieltä baarista kenenkään matkaan. Ei kusipään, ei sen taustalla shakkia pelaavan tyypin. Todellakaan ketään tuomitsematta, sisältämättä ismiä, Nainen ei yksinkertaisesti koe saavansa fyysistä eikä psyykkistä nautintoa vieraan ihmisen *unkkausalustana olemisesta. Anteeksi suoruus, tässä iässä ja näillä kokemuksilla saa jo olla liian rehellinen.

Joskus Nainen toivoo olevansa sellainen kahdella sanalla kaadettava. Elämäntilanne on yksinkertaisesti liian hankalan mallinen ahtaa parisuhteeseen. On lapsia ja on läksyjä. Naisen sinkkuystävät saavat läheisyyttä ja seksiä, mitä sillä on väliä vaikka antaja vaihtuu? Mutta jos ei ole neljässäkymmenessä vuodessa sellaiseksi herennyt, niin tuskin vastakaan.
Joskus baarissa Nainen katsoo sitä sivulla istuvaa ja tietyn lajin haukkojen poistuttua näyttämöltä näyttävine blondeineen vielä yhden tilaavaa miestä ja ajattelee ottavansa vaaditut askeleet, istua pöytään ja kysyä haluaako hän vanheta Naisen kanssa kauniisti, ainakin niin kauan kuin Nainen vanhenee edes jokseenkin kauniisti. Mutta ei tee sitä.

Koska

a) Neljän lapsen äidin oletusarvoisesti näyttää ja kuulostaa Muumimammalta, joka puhuu alati lapsistaan, eikä oikeastaan juuri erotu tapetista. Sitä paitsi Muumipapat eivät ole enää vapaalla jalalla. Heillä on maalaustelineensä Muumitalossa jossa Niiskuneiti ja Muumipeikko pelmuavat ja Muumimamma paistaa lettuja.  Joten se siitä.  

b) Miehistä loistaa eronneita vainoava parisuhdetrauma, joka maskuliinisella sukupuolella kääntyy katkeruudeksi ja naisvihaksi. Ja kun elämässään on itse päässyt katkeruuden ohi, ei sellaista halua enää kokea.

c) Ilme. Se naaman venähtäminen äsken niin näkemästään viehättyneestä miehestä, kaiken kiinnostuksensa myyneeseen. Puhekuplan näkee hajamielisestä katseesta; ”Opiskelija. Neljä lasta. Juu, ei ostella taloja, ei autoja, ei matkustella maailman ääriin”.

Vielä.

Naisen sinkkuajan haparoivat yritykset kohti inhimillistä lämpöä ovat osoittaneet seuraavaa:
Elämässä pitää saada heti kaikki. Ei neljänkymmenen tällä puolen ole enää aikaa tapailla ja tutustua kuten nuorena, kun mikään aika tai asia ei ollut rajallinen. Enää ei ole aikaa opiskella. Kasvattaa lapset isommiksi. Ostaa talo vasta myöhemmin. Vanhuus väijyy olkapäällä ja jokainen otettu askel vie lähemmäs hautaa. Kyllä siinä on Kunnollisella Miehellä kiire muuttaa yhteen ja luovuttaa nukkumaluukun avaimet seuraavalle eronneelle tai karanneelle tulevalle katkeralle naisvihaajalle.

Miten sitten saada tämä kenties jo kovastikin katkeroitunut uros ymmärtämään, että kiirehtimällä tulee ainoastaan keksineeksi ikiliikkujan? Kierros naisen sylistä nukkumaluukun syliin on varsin nopea. Miten saada hänet ymmärtämään, että neljän lapsen jälkeen ei ole pilalla? Että opiskelu saattaa jopa tuoda jotain tuoretta näkökulmaa ja ajattelua elämään?
Ei mitenkään. Eikä se ole Naisen tehtävä. Siksi Nainen ei ota niitä tarvittavia askelia, ei kusipään, eikä shakkityypin luokse.

Nainen ei ole koskaan lakannut uskomasta, sillä miehet ovat ihania. Tutustumisen arvoisia. Rakastumisen. Vain mieheltä voi saada sellaisen sylin, lämmön ja läheisyyden josta (hetero) nainen elää ja hengittää kaikessa kukoistuksessaan. Vain miehen kanssa voi jakaa elämänsä tietynlaisessa jännitteessä ja kemiassa. Vain mies voi riisua katseellaan ja saada naisen tuntemaan itsensä ainoaksi naiseksi maailmassa. Keskustelut miehen kanssa voivat olla todella antoisia, kuin saisi kurkistaa aivan toiseen linnunrataan. Mutta ilman miestäkin voi elää. Ilman näitä tunteita voi elää ihan hyvää elämää. Miehet eivät ole kusipäitä. Vaimoja pettäviä ja hakkaavia ja pikkutyttöjen kaadoilla kerskuvia säälittäviä keski-ikäisiä idiootteja. Jotkut toki, mutta eivät kaikki. Nainen ei ole koskaan lakannut uskomasta miesten ihanuuteen. Mutta etsimästä on.

Miksi kunnon miehet eivät saa kunnon naisia? Ehkä tässä piileekin Keisarin uudet vaatteet- tyyppinen juttu. Entä jos vain luulemme olevamme priimaa tavaraa kaikin tavoin ja ansaitsevamme parempaa, kuin lautaselle on laitettu? Ehkä kunnon miehet ovatkin saaneet jo kunnon naiset ja ovat ja pysyvät heidän kanssaan naimisissa? Tai entä jos elämässä onkin rakkauskiintiö ja optio siihen on jo käytetty? Nyt ovatkin edessä enää eläkevuodet, mitä tulee naisena olemiseen miehelle ja miehenä olemiseen naiselle.

Entä jos, taikka kun. Yhtäkaikki. On kunnollisia miehiä ja kunnollisia naisia. Nainen ei ole koskaan lakannut niin uskomasta. Mutta etsimästä on.



tiistai 12. helmikuuta 2013

Hiiri vai kameli

Anteeksi jo etukäteen. Tämä kirjoitus ei sisällä kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria. Fokuksessa on ilmiö, joka tunnetaan myös nimellä kameli ja viimeinen korsi.

Jo päiviä, ellei viikkojakin Naisen eloa on maustanut kitkerä polte. Nimeämätön tyytymättömyys ja kauna sitä kohtaan, jota elämäksi kutsutaan. Elämä. Niin anteeksi mikä? Oikeastaan sana elämä pitäisi lyödä isoihin lainausmerkkeihin. Tämä nykyinen kun on melkoista vitsiä päivästä toiseen. Mikä sitten on muuttunut? Kaikki ja ei mikään. Ensinnäkin Naisen opinnoissa on meneillään jakso, jolloin soisi olevansa 20vee ja sinkku. Päivät venyvät ja aikataulut paukkuvat. Aivojen muistikapasiteetti on ylitetty jo aikapäiviä sitten. Aivan kuten kapasiteetti ja sietokyky siihen, mitä yksinään huoltamiseen tulee.

Nainen on ollut alati tarvitsemisiässä olevien lasten äiti kohta 17 vuotta. Yhtä kauan hän on huoltanut, hoitanut, passannut ja palvellut. Yhtä kauan koti on näyttänyt päiväkodin ja narkkikämpän risteytykseltä. Miltei yhtä kauan on väännetty sellaisista asioista, kuten jätetäänkö tiskit ja roskat keittiön pöydälle, vai olisiko niillä vaihtoehtoinen loppusijoituspaikka. Mihin kuuluu ulkovaatteet. Pestäänkö kädet, kun tullaan kotiin. Miksi hampaiden harjaaminen ei ole ohi yhdeksässä sekunnissa. Saako räkää syödä ja saako autossa pierrä. Kumpi on viisaampi, se joka jatkaa tappelua, vai se joka lopettaa sen. Onko sisaruksen pala kakkua / jäätelöannos / samanpainoinen karkkipussi sittenkin isompi. Yhtä kauan Naisen on pitänyt venyä ja venyä ja venyä. Heittää henkinen voltti ja laskeutua spagaattiin. Ja kun Nainen kiipesi männä viikonloppuna kolmatta kertaa yläkertaan kello nollakaksijotain yöllä siivoamaan tyttöä ja sänkyä oksennuksesta, ainoa hänen päähänsä kiivennyt ajatus oli; ”olen jo aivan liian vanha tähän”. Vanha tai ainakin kyllin kauan samaa levyä pyörittänyt.

Eri ikäkausilla on eri kehitystehtävät. Jotkut polskivat elämänsä aallokot samoilla vakailla vedoilla, mutta useimmat nelikymppiset alkavat vaihtaa kroolaamisesta selkäuintiin. Näillä vuosilla ihminen haluaa jo kääntyä hieman sisäänpäin. Kysyä mitä minulle oikeastaan kuuluu. Tehdä asioita, joista saa iloa. Todeta, että elämä on lyhyt ja sitä pitää elää nyt. Kirjallisuuden mukaan tässä iässä ymmärtää jäljellä olevan ajan rajallisuuden ja siksikin esimerkiksi lasten kasvaminen tuottaa erityistä iloa. He eivät tarvitse enää niin paljon, joka jättää aikaa ja tilaa sille ihanalle sisäänpäin kääntymiselle. Lasten kasvaminen ja irtaantuminen on korvaus kaikista niistä vuosista, jolloin on koko ajan pitänyt olla niin kovin läsnä. Hetkinen. Jokin tässä yhtälössä mättää. Kasvu ja irtaantuminen eivät häämötä Naisen kalenterissa. Eivät tälle vuodelle, eivätkä muutamalle seuraavallekaan. Aika kauan vielä menee, että nuorinkin oppii tähtäämään yöllä ämpäriin ja tyhjentämään sen itsenäisesti. Aika monta vuotta pitää vielä etsiä suksia, tehdä eväitä, lukea reppuvihkoa ja muistaa kirjastopäivät, ystävänpäiväluistelut ja poikkeusaikataulut, motkottaa tiskeistä ja roskista, ajaa kaupan kautta suoraan kotiin päivän päätteeksi ja pitää kaikki lankoja käsissä koko ajan. Yksin.
Ehkä siksi kovasti alkoi närästää Lastenisän taannoinen puhelu. Lastenisä on löytänyt uuden sielunkumppanin 15 vuotta nuoremmasta naisesta, jonka tuntee työpaikaltaan ja käy tämän kanssa hiihtämässä töiden jälkeen. Hiihtämässä töiden jälkeen. Okei. Lastenisä käy hiihtämässä, lenkillä ja kahvilla kun huvittaa. Lastenisä lähtee joka aamu töihin rauhassa ilman tappelua ja ”mäenhaluamennäeskariin” matoa lattialla. Lastenisä lukee lehden ilman keskeytystä. Kuulee suomenkieliset ohjelmat TV:stä ennen kello kahdeksaakin. Lastenisä mennä porskuttaa ja Nainen pitää kaikki lasten langat käsissään. Eikä siinä mitään, vajaavaltaiselle ihmiselle ei voi luottaa käsiin mitään niin kallisarvoista, kuten puolta vastuuta lapsista. Näillä mennään, kun ei muillakaan voida. Eräs lause laski viimeisen korren Naisen kamelin selkään. ”Täytyy pitää varansa, ettei tuossa kohta ole toiset neljä lasta”. Viisitoista vuotta nuorempi ja siten hyvinkin synnytysikäinen sielunkumppani kun sattuu olemaan vieläpä kovin lapsirakas ja vailla omia pienten töppösten töminöitä.

Voi Luoja.


Millä lihaksilla se purupää tekee tuon? Aloittaa alusta jonkun kanssa, kun ne edellisetkin neljä ovat liikaa? Miksi Lastenisällä on oikeus omaan elämään, omaan ihanaan sisäänpäin kääntyneeseen nelikymppisyyteen? Miksi Naisen elämä on harmaata hernekeittoa, jossa ui muutama sattuma. Ei Nainenkaan jaksaisi. Ei elää tätä lajia elämää, ei kotitöitä eikä aina lapsiakaan. Älä ymmärrä väärin. Lapset ovat rakkainta mitä maailma on koskaan päällään kantanut. Mutta rakkaudessaan myös uuvuttavia. Joka aamu herätyskellon revittyä Naisen ihanasta unestaan, tämän ensimmäinen ajatus on; ”Voi ei taas. Ei taas tätä elämää. En tilannut tällaista. Kunpa voisi vain kääntää kylkeä ja nukkua muutaman vuoden”. Näin on jatkunut jo viikkoja. Kamelin selkä sai yhden korren liikaa, mutta sitä kortta ei pysty erikseen nimeämään. Elämä? Kyllä, mutta aika isoissa lainausmerkeissä.

Pitää elää niissä raameissa, jotka on annettu. Niin Nainenkin tekee, elää joka toinen viikonloppu. Todella elää. Voi mikä syyllisyys. Syyllisyys kun ei jaksa eikä riitä. Että toisinaan laskee päiviä siihen, kun kukaan ei tarvitse. Kun ei tee ruokaa. Kun koti pysyy siistinä. Kun viikonloppuaamuna ei herää lastenohjelmiin. Kun saa lähteä rauhassa ja myös tulla siten. Laskee päiviä, kun lapset lähtevät isälleen. Miten huono Nainen onkaan. Äidin väsymys on aina surullista. Yksinhuoltajaäidille se on paljon konkreettisempaa.

Kukaan täysipäinen ihminen ei tee neljää lasta, opiskele näillä vuosilla kokopäiväisesti ja jää lasten kanssa yksin. Jokainen näistä olisi itsessäänkin jo ihan tarpeeksi. Yhdessä ne ovat se viimeinen korsi kamelille. Kukaan täysipäinen ei tee niin, mutta joskus siten vain tapahtuu. Ja joskus äiti on vähän väsynyt ja joskus sitä väsymystä ei poista edes joka toisena viikonloppuna eletty elämä. Pakko se on vetää pulkkaa perässä, vaikka hampaillaan. Naisen on vain noustava joka aamu, vaikka kuinka tekisi mieli muuta. Ne jotka pystyvät hajoamaan, tekevät niin. Toisten on vaan jaksettava. Kukaan ei tule sitä tekemään puolesta.
Kaikki helpottaa aikanaan. Alatitarvitsevista pienistäkin tulee veljiensä tapaan murkkuja, joiden kanssa tapellaan uusista aiheista; liian pitkistä suihkuista ja pommiin nukutuista aamuista. Naisen opinnot päättyvät joskus kahden vuoden kuluttua ja deadlinet paukkuvat enää virastoaikana. Joskus Nainenkin saa vielä jäädä työpäivän jälkeen kaupungille, tavata ystäviään, käydä uimassa ja hiihtämässä, mennä lasten kanssa leffaan katsomaan jotain, mitä haluaa itsekin nähdä. Ja nukkua pitkään viikonloppuna. Joskus olohuone näyttää olohuoneelta, eikä Puuhamaalta. Kaikki kyllä helpottaa vielä. Tulee uudet murheet, sellaiset joita ei ole jatkunut jo 17 vuotta. Siihen saakka on vain pakko jaksaa ja päättää kumpi haluaa olla, hiiri vai kameli. Sillä kuten vanha sananlasku sanoo; 
"ei hiiri heinäkuorman alle kuole".

 


 

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Julkista käytöstä

”Onko niitä pakko tuoda tänne”, tuhahtaa minkkiturkkinen vanha rouva, ”tämä on ihan kauheaa!” Näyttämönä Ikean kassalinjasto perjantai-iltapäivänä ja pääosissa nainen ja kaksi urku auki huutavaa pilttiä. Taapero karjuu rattaissa ja leikki-ikäinen maassa. Äiti ei karju. Äiti on hyvin hiljaa. Vatsan mallista ja koosta päätellen kolmas karjuja lasketaan hänen käsivarsilleen päivänä minä hyvänsä. Minkkiturkkirouva jatkaa tuohtumustaan ja niin tekevät lapsetkin. Aula kaikuu epävireisestä duetosta.

Onko niitä pakko tuoda tänne? On. Ikeaan, hammaslääkäriin ja äitienpäivälounaalle. Niitä ei voi jättää yksin kotiin. Valitettavasti vielä moneen vuoteen.
Kaikilla ei ole turvaverkkoa ja tukiarmeijaa, hoitovuoroista kilvoittelevia isovanhempia. Mummit ja kummit asuvat kaukana tai ovat muuten estyneitä. Kerta toisensa jälkeen. Kaukana ovat kuvainnollisestikin pullantuoksuiset mummolat, joissa lettupannulla tirisi aito voi ja kaappikello tervehti tasatunnein. Eipä tuo minkkiturkkinen rouvakaan nyt varsinaisesti siltä lempeimmältä syliltä näytä.

Lapset ovat uuvuttavia. Lapsilla on ärsyttäviä ja aikuispinnaa koettelevia tapoja. Lapset käyttäytyvät yllättäen sopimattomasti. Saavat raivareita ja ajavat ihmisen uudelleen ja uudelleen hermoromahduksen partaalle. Mutta yhtä kaikki, he ovat lapsia. Yhdenkään lajin jälkeläinen ei opi, ellei sitä oteta mukaan. Ihmislajin jälkeläisille ei tarvitse enää opettaa miten saalistetaan ruokaa, (ainakaan marketin pakasteallasta kauempaa) mutta ihmislajin jälkeläisille pitää opettaa miten tässä yhteiskunnassa toimitaan, mikä on soveliasta ja mikä ei. Eikä sitä opi neljän seinän sisällä.
Tietenkään lasta ei sovi raahata mihin tahansa. Mutta Ikea ei ole Chez Dominique, yksi suomen viidestä Michelin luokitellusta ravintolasta. Kenenkään kateenkorvanautinto ei siten mene pilalle jos lapsi leikkii matoa Ikean lattialla. Vaikkakin hyvin kovaäänistä matoa.

Elämä ei ole vain puuhamaita ja leikkipuistoja, lapsillekaan. Toisinaan joutuu menemään paikkaan, joka ei miellytä. Aika moni aikuinenkin menee sellaiseen aamuisin ja tekee toistuvasti asioita, jotka maistuvat kaksi vuotta sitten avatulta kalanmaksaöljyltä.
Naisen jälkikasvu on raahattu mukaan kauppaan ja asioille aina silloin ja tuolloin ja edelleenkin ultimate urputuksen säestyksellä. Vaan ei se auta. Kun on mentävä, niin mennään, urputuksen uhallakin. Nainen on kantanut sätkivän ja huutavan piltin autoon kesken kauppareissun ja purrut takahampaita yhteen niin, että kramppi on kestänyt kauemmin kuin kiukku. Yksi tenavista pissasi tavaratalon valaisinosastolla lattialle, ihan vaan protestiksi. Pari kovapäisintä on pitänyt opastaa käytöksen kultaiseen kirjaan hieman useamman kertaluvun kautta, mutta kovin monesti kukaan neljästä ei ole huutamalla tai housuunpissaamalla hermoja julkisella paikalla koetellut (muuten kyllä). Äidin päätöstä ei ole tarvinnut, eikä tarvitse kyseenalaistaa joka kerta erikseen. Kaupasta ei lähdetä ulos legoauto / barbitalo / dinosauruspuisto heräteostoksena, ei tänään, eikä huomenna. Ei koskaan. Vaikka kuinka karjuisi. Lastenisän kanssa asia ei ole yhtä mutkaton. Yksi plus yksi ei ole aina ja alati kaksi. Lopputulema saattaa olla joka kerta eri. Jännää! Ja sitä jännää joutuu Nainenkin joskus selittämään, kun kuopus kokeilee äitiinsä samaa pettämätöntä iskänmatematiikkaa Citarin leluosaston ohi kävellessä. Ei tipu, ei lorise. Äidin kollaa kestää.

Lapset yrittävät saada aikuisesta luovutusvoiton tahtomalla määrättömästi asioita. Kun yhden kiellät, kymmenen uutta on jonossa.  Vaikka olisitkin eissäsi aina yhtä johdonmukainen, lapset saattavat silti karjua kaupan kassalinjalla. Vatsat täynnä ja päiväunet kuorsanneena, ihan vain silkasta duettohuutamisen ilosta. Ei lapsilla ole huonossa käytöksessään suoraa logiikkaa. Eipä sitä ole monella aikuisellakaan. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, kyllä Nainenkin olisi halunnut joskus heittäytyä Ikean kassalla maahan ja ulvoa. Miten VOI muutama kynttilä, lautanen ja pannuritilä (plus pari tyynyä, henkareita, pillejä, läppärin alunen, kynttilänjalka, maljakko, pehmoeläinrotta, kello, suurentava pöytäpeili ja kiva hedelmäkori) ynnätä sellaisen lukeman kuittiin? Vähemmästäkin tekee mieli luikerrella lattialla.

Onko niitä pakko tuoda tänne? On. Ei aikuinen voi lakata elämästä vain koska tekee tähän maailmaan tulevia aikuisia. Ja toiset hoitavat sitä paitsi lapsensa aina yksin. Heidänkään ei pidä sulkeutua kotiovensa viihtyisämmälle puolelle, eikä poistua sieltä vain leikkipuistoon ja luistelemaan tai kaltaisilleen kahville. Lapsille tekee hyvää oppia, miten toimitaan silloin kun toiminta ei ole kovin suotavaa. Missä saa riehua ja juosta, missä kävellään kauniisti. Huvitti tahi ei.
Valitettavasti sellaista sosiaalisten tilanteiden simulaattoria ei vielä ole keksitty, jonka vasta läpäistyään piltti voisi siirtyä ihka oikeasti ihmisilmoille. Joskus on otettava tilapäisen meluhaitan ja pahennuksen riski.

Kieltämättä karjunta Ikean kassalinjalla on kamalaa ja kirjavista kasvoista päätellen kestänyt jo hyvän tovin. Naisen sympatiat ovat täysin pinkeävatsaisen naisen puolella. Tekee mieli mennä halaamaan ja sanoa; jätetään minkkiturkkirouva hoitamaan tilanne ja mennään kahville ja kasvohoitoon. Nauretaan itsemme pitkäikäisiksi ja tullaan takaisin vasta kun ne osaavat käyttäytyä. Sillä äiti-ihminen kyllä tietää, miten pitkäpinnaisimmankin tekee joskus mieli tehdä niin. Halaamisen sijaan Nainen kävelee autolleen, ajaa eskariin ja koululle, poimii kaksi alatitappelevaa ihmispetoa takapenkille ja miettii miten kehitys menee tässäkin asiassa onneksi eteenpäin. Enää ei tapella ja huudeta julkisilla paikoilla. Enää niin tapahtuu vain autossa ja kotioven viihtyisämmällä puolella. Ja toisin kuin alatitappelua alati todistava Nainen, yksikään minkkiturkkirouva ei voi kyseisestä meluhaitasta kärsiä.

 

perjantai 8. helmikuuta 2013

Tietoinen läsnäolo

Tietoinen läsnäolo, eli mindfulness on paitsi viisautta, myös trendikästä. Sitä opetetaan, siitä tehdään kirjoja, siihen tulee pyrkiä ja se on yksi dialektisen käyttäytymisterapian kulmakivistä. Alkujaan mindfulness perustuu zen-buddhalaiseen filosofiaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole uskonto tai meditaatio. Tietoisesti läsnä tarkoittaa tarkkaavaisuuden keskittämistä juuri tähän hetkeen, joka taas puolestaan tarkoittaa ajatuslaukkakilvan tietoista pysäyttämistä. Helppoa. No ei ole.

Lapset ovat tietoisuudessa elämisen mestareita. He haaveilevat kyllä tulevista tapahtumista, mutta elävät nyt. Mennyt ja tuleva mitataan toisin. Eilen syötiin uunimakkaraa. Kesällä käytiin uimassa. Vappuna mennään torille. Päiväkodin lelupäivä on kahden yön päässä.  Aika perustuu tapahtumiin, joilla sitä mitataan. Jokin asia voi kestää yhtä kauan kuin Pikku kakkonen. Mutkatonta, eikö?
Perinteinen afrikkalainen (polykroninen) ajanlasku on juuri tällainen. Toisin kuin länsimaissa, aika ei kulu, se lisääntyy. Jokainen elinpäivä on lisää aikaa. Kuitenkin sen sijaa, että oltaisiin vain tässä ja nyt, myös mennyt on vahvasti läsnä. Tapahtumat jatkuvat tulevaisuudessa, koska ne ovat tehneet niin menneisyydessäkin. Vuodenkierto, elämänkierto.
Tulevaisuudelle on paljon vähemmän verbejä kuin menneelle. Tulevaisuutta voi silti suunnitella, mutta koska tulevaisuus ei ole minuutteja ja tunteja, sille antaa merkityksen vasta tulevat tapahtumat. Myöhästyminen ei ole synti, sillä aika ei ole konkreettinen käsite. Näin lapsetkin elävät. Sitten he oppivat kellon.

Olen istunut tässä koneella aivan liian kauan, ajattelee Nainen. Piti niin tehdä kaikkea, koska on vapaapäivä. 200 sanan esitelmä englanniksi. Ruotsin tehtävät. Opinnäytetyön tutkimusasetelma. Kuurata kylpyhuone ja siivota koko kämppä lattiasta kattoon. Korjausommella kasa vaatteita, jotka ovat tosin jo varmaan lapsille pieniksi jääneet, siksi kauan ovat pinossa vuoroaan odottaneet. Piti. Kello käy ja minuutit kuluvat hukkaan, sillä Nainen on istunut koneella jäähtyneen kahvikupin kera, chattaillut eroa miettivän ystävän kanssa, lukenut Iltalehdet ja -sanomat ja kaikki kiinnostavat linkit kuten ”nainen, älä tee näitä mokia treffeillä” (joilla ei ole edes merkitystä, sillä tämä Nainen EI enää tuhlaa aikaansa tyhmiin treffeihin…) Niin. Aikataulu pissii kuin merkkaileva uroskoira; lirahdellen ja vähän kerrallaan, mutta kohta on joka penkassa kusta.
Että tässä sitä ollaan nyt aika tietoisesti läsnä siitä kaikesta mitä piti tehdä.

Kun ihminen keksi kellon, hän tuli luoneeksi myös kiireen. Koska jokin pitää tapahtua tietyllä hetkellä, on alituinen myöhästymisen pelko myös läsnä. Niin konkreettisesti, kuin vertauskuvallisestikin. Kello on silti ihan hyvä keksintö. On valtavan kiva tietää, että piinaava ruotsintunti kestää enää tietyn määrän minuuttiviisarin nykähdyksiä eteenpäin, eikä bussipysäkillä tarvitse seisoa varuiksi puolta päivää. Paitsi Naisen kulmilla maailmaa.
Kello on ihan hyvä keksintö. Kiire ei. Lapsilla sitä ei kuitenkaan ole. Eikä Afrikkalaisilla. Nainen ei valitettavasti ole kumpaakaan.

Miten voi olla siis tietoisesti läsnä vain tässä hetkessä? Ei mitenkään. On ehkä järkevämpää kysyä, onko se päämäärä ensinnäkään. Mindfulnessin tarkoitus on pysähtyä, mutta ei jäädä paikoilleen. Elämä virtaa eteenpäin ja hyvä niin. On ihana suunnitella tulevaa. Joskus haaveilu on ainoa tie ulos epämukavasta hetkestä. Tuskin kukaan haluaa olla tietoisesti läsnä aina ja kaikkialla, esimerkiksi hammaslääkärissä. Tunne miten pumpulipötköt kuivuvat poskiisi kiinni, miten sylki-imurista huolimatta noro valuu ja tunnet tukehduttavaa tarvetta niellä koko ajan. Näe miten pora lähenee, miten vesi roiskuu sen osuessa hampaan pintaan. Kuuntele ääntä, tervehdi vihlovaa kipua. Ole läsnä tässä hetkessä…
Ei, kyllä Nainen miettii puoli naamaa puudutettuna ihan jotain muuta.
Entä jos yhden suunnan tai käsitteen sijaan poimiikin jotain kaikista? Nainen on yrittänyt oppia olemaan tietoistesi läsnä joka päivä. Pysähtymään. Joskus se onnistuu paremmin, joskus ei vaan huvita tuntea miltä ruoka tuntuu suussa, miten hampaat pureskelevat, miten blaablaablaa… Sen sijaan huvittaa enemmän suunnitella kalenterin täyttämistä kaikella kivalla kaiken vähemmän kivan oheen. Elää tulevassa. Haaveilla. Olla vähän sitku, olematta kuitenkaan mutku.

Kello käy. Nainen ei. Tässä se laiskamato katselee koivun latvojen tanssia tuulen tahtiin, kirjoittaa harvakseltaan sanoja blogiinsa ja haaveilee afrikkalaisesta aikakäsitteestä. Toisaalta, mitäpä sitä stressaamaan. Jos kerran aika ei kulu, vaan lisääntyy, niin sitähän on taas huomenna yhtä paljon kuin tänään aloittaessa koneella lorvimisen vapaapäivänään. Tälle ilmiölle on olemassa nimitys, joka perustuu ihan puhtaasti kykyyn olla tekemättä vastenmielisiä asioita ja siirtää niitä hamaan tulevaisuuteen, kunnes pää sanoo taas poks. Ilmiön nimi on Mindfoolness. Suomeksi se voitaneen kääntää vapaasti vaikka tietoiseksi tyhmyydeksi. Jep.

 


tiistai 5. helmikuuta 2013

En etsi kunnes löydän sun

Tommy Hellsten on nimennyt mestariteoksensa kuolemattomalla lauseella; Saat sen mistä luovut. Kyseinen oivallus on herättänyt ansaitsematonta hilpeyttä Naisessa, sillä ainakaan vielä Elämä ei vastalahjoja ole luovutettujen tilalle paiskannut. Kyllä. Tiedetään. Nainen on täysin tahallaan vääntänyt lauseen ainoastaan haluamallaan tavalla. Kirja itsessään on aivan loistava klassikko, jossa Hellsten käsittelee mm. seitsemää teesiä.  

  • Perille pääsee se joka pysähtyy
  • Vahvuus löytyy heikkoudesta
  • Jos etsit turvaa, elä vaarallisesti
  • Saat sen mistä olet valmis luopumaan
  • Mitä vähemmän teet, sitä enemmän saat aikaan
  • Vain yksin voi olla yhdessä
  • Vain yhdessä voi olla yksin
  • Jos etsit ikuisuutta, elä tässä ja nyt
 
Voit vain kuvitella mikä on se toinen lause, joka kutittaa Naisen "tahallaan väärinymmärryskeskusta". Mitä vähemmän tekemällä ainakaan toistaiseksi Nainen ei ole saanut yhtään enemmän aikaan (tirsk). Se Hellstenin tahallaan väärinymmärtämisestä. Englanniksi käännettynä kyseinen teos on Courage to Surrender, josta on jo hieman hankalampaa vääntää vitsiä. Tai no…

Saat sen mistä luovut. Tuo kuolematon lause on viime aikoina kaikunut Naisen päässä. Koska elämän tarkoitus ei ole vain ikävän karkotus (vaikka sekin on kieltämättä tarpeen) voidaan esittää kysymys, mikä se sitten on? Rakkaus. Elämän tarkoitus on rakkaus.
Ihminen on olemassa toista ihmistä varten. Ihminen on luotu olennoksi, joka ei ole koskaan irrallaan ympäristöstään ja suhteistaan. Ihmisellä on kyky tuntea empatiaa, luottaa ja rakastaa. Ainakin useimmilla.
Rakkauttakin on montaa lajia. Äidinrakkaus on esimerkki puhtaimmasta, alkukantaisimmasta ja pyyteettömimmästä. Entä kahden aikuisen välinen rakkaus? Entä jos sitä ei saa kokea, elääkö puolikkaana ja rampana, vailla onnea tai edes osittaista täyttymystä?

Naisen sisäinen feministi nousee kiukkuun ja kapinaan aina kun rakkaussuhteen puuttuminen nousee framille. Miksi nainen olisi ehyt vasta suhteessa miehen kanssa? KokoNainen? Asia voidaan kääntää toisin. Mieskin tarvitsee naista, ollakseen aivan yhtä ehyt ja kokoMies. Hellsten muotoilee sen näin;

"Rakkaudettomuus synnyttää aina pelon. Pelko syntyy sinne missä ihminen on yksin, siis vailla rakkautta ja syvää yhteyttä toisiin. Ihminen, joka ei ole syvällisesti liittynyt kehenkään, joutuu elämään ainaisessa turvattomuudessa"

Syvä liittyminen. Kiitti. Ihmekös tuo että pelottaa toisinaan.
Syvällisesti voi liittyä toki muuhunkin kuin vastakkaiseen, tai siihen sukupuoleen johon vetoa tuntee. Lapsiin, ystäviin, sisaruksiin, vanhempiin. Mutta olisi valhetta väittää, ettei oman rakkaan syli olisi henkisen turvan kehto. Tietää ken kokenut on. Aina löytyy heitä, jotka sanovat etteivät tarvitse. Eivät rakkautta, syliä, sielujen kohtaamista. Se heille suotakoon, mutta Nainen ei ole sellainen. Nainen tarvitsee niin, että on valmis soutamaan maailman vedet ja kiipeämään vuoret löytääkseen rakkauden.

Oli.

Saat sen mistä luovut. Ehkäpä Nainen saa sen ihanan miehen, jonka olisi todella halunnut. Pitkästä aikaa jokin kosketti Naisen sisintä. Mutta kuten vanhoissa suomifilmeissä, Mies valitsi sittenkin Tohtorinnan, sillä Naisen kanssa ei voi ostella taloja ja matkustella. Opiskelevan yyhoon. Tai ehkäpä Tohtorinna oli vain tekosyy. Ehkäpä Nainen ei soittanut kannelta miehen sielussa, kuten tämä Naisen. Toivottavasti jälkimmäinen, sillä ensimmäinen tekisi Ihanasta Miehestä vain pelkän materialistisen ja pinnallisen kusipään.
Tähän tiivistyy koko dilemman ydin. Nainen ei halua vain miestä. Ketä tahansa miestä. Nainen haluaa rakastaa, eikä rakkautta voi pakottaa ja suunnata johonkin potentiaaliseen. Pitää olla kemiaa, tunnetta, paloa. Jonkinlainen tulivuorenpurkaus, joka kantaa kun laava jäähtyy ja liike pysähtyy. Rakkauden suurin paradoksi on, että siten käy lopulta kuitenkin. Mikään tunne ei voi pysyä niin voimakkaana vuosia. Ei rakkaus, ei viha, ei onni eikä suru. Kaikkien näiden määrä on laimentua, aivan kuten nuoruuskaan ei kestä loputtomiin. Ihminen tulee harmaaksi ja hitaaksi.
Miksi siis tavoitella jotain niin katoavaa? Miksi nähdä vaiva sellaisen eteen, joka kerta kerralta laittaa itkemään. Pettymään. Antamaan anteeksi.


Ehkä ei kannatakaan. Ehkä Hellsten oli väärässä. Ehkä Nainen oli väärässä. Hän voisi olla ehjä ja kokonainen ilman syliä. Ilman turvaa. Ilman miestä ja syvällistä liittymistä.
Nainen ei enää pyydä elämäänsä rakkautta. Ei souda maailman vesiä, eikä kiipeä vuoria. Hän on luovuttanut sellaisen etsimisen, jota ei ehkä olekaan. Kenties elämässä onkin rakkauskiintiö ja Nainen on sen jo osaltaan kuluttanut. Kenties elämän tarkoitus onkin enää vain ikävän karkotus. Nainen on luopunut etsinnästä joka tapauksessa.

Nähtäväksi jää, onko Hellsten sittenkin oikeassa.

 


lauantai 2. helmikuuta 2013

Sönköttäjä

Perjantai-ilta. Nainen sopii ystäviensä kanssa treffit pubiin ja lähtee autolla Isolle Kirkolle. Tarkoitus ei ole kuin istua hetken yhdellä (alkoholittomalla), jutella, kuunnella elävää musiikkia ja olla kotona tuutimassa peiton alla hyvissä ajoin.
Ilta on vasta mallia vähän ja Nainen odottelee ystäviään kännykkää ja ihmisiä katsellen. Jälkimmäinen on antoisampaa. Paikka ei ole vielä lähellekään täynnä kello kaksikymmentä kolmekymmentä, sen sijaan yksi on. Tuon miehen pää, joka pyytää tukea kaiteelta saadakseen harittavan katseensa fokusoitumaan yhteen pisteeseen, Naiseen. Mies ottaa henkisen kompassinsa ja karttansa ja suunnistaa suoraan luo.
”Hei”

 Nainen nyökkää takaisin kohteliaasti ja katsoo sitten ohi.
”HEI” uudelleen ja isommin ladattuna.
”No heihei” Ei, se ei ymmärrä vinkkiä.
”Shaaksmä kysyä, yhden asian. OIe rehellinen”, mies huojuu hieman.
En antanut edes lupaa kysyä, joten en voi olla rehellinen, ajattelee Nainen mutta tietää tämän lajin häviävän helpoiten, kun niille vastaa lyhyesti.
Mies ottaa kaiken katkeruutensa ja naisvihansa ja esittää erityistä rehellisyyttä vaativan kysymyksensä.
”Miksh shulla on toi kukka hiukshissa?”
Miks sä näytät perseeltäs ja haiset pahalta?
”Koska se on kiva siinä” vastaa Nainen kuivasti. Menisi jo. Ei se mene.
”Shä haet sillä jotain. Provosoit. No. Kerro NYT. Shä lupasit olla rehellinen”
Ai?
Koska Nainen ottaa ”olet ilmaa” taktiikan käyttöönsä, vaihtaa mieskin näkökulmaa. Sen sijaan, että käsittelyssä olisi erittäin kiinnostava ja päivänpolttava ”miksi sinulla on kukka hiuksissa”, alkaa tivaaminen mikä kukka tämä musta kankainen ja marketin hyllyltä neljäeuroa yhdeksänkytäviissenttiä napattu on.
”Hei. HEI, mikä kukka toi on? En mä tunne kukkia. Onks toi ruusu? Hä?

”Joo, sovitaan niin. Hyvää illanjatkoa”
Tämä on se kohta, jolloin Nainen muinoin latasi takaisin kaiken verbaalisen osaamisensa ja jätti sönköttäjän poistumiselle aikaa noin kaksi ja puoli sekuntia. Mutta tämä on se kohta, jossa Nainen nykyään soisi osaavansa Krav Magaa tai edes välttävät turpaanvedon estämisen alkeet. Taannoin hän näet sai opetuksen, miten arvaamaton ihmismieli voi olla ja miten uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi voi joku yllättäen muuttua. Sellainen laittaa ajattelemaan kannattaako edes sinänsä harmittomia sönköttäjiä paljon ärsyttää, ainakaan yhtään enempää kuin tulemalla paikalle kukka hiuksissa. Huokaus.
”Hei, shori. Oikeesti. Shää oot hyvännäköne muija.” mies yrittää ojentaa kättään, ”Mä oon Seppo”
Kiva. Mä olen Kaarle Kustaa XVI naiseksi leikattuna.
Nainen ei tee elettäkään tarttuakseen tahmeaan käteen. Sillä on pidelty illan mittaan muutakin kuin tuoppia, eikä taatusti ole pesty käsiä vaikka äiti niin opetti.
”Mut hei, shä provosoit shilti tolla kukalla”
”Joo, NIIN TEEN. HEIHEI!!!”
Mitta täynnä, lasi yli. Kiuas ylikuumennut. Mies ymmärtää lähteä.

Sönköttäjälle mikä tahansa voi toimia triggerinä. Nainen voisi (ei tämä nainen tosin), tulla baariin tissit paljaana ja perä vilkkuen, mutta sönköttäjä ei reagoisi juuri mitenkään. Mutta auta armias, jos on kukka hiuksissa, isot korvakorut, korot joilla kasvaa pidemmäksi kuin sönköttäjä… Jostain syystä näiden naisille ikivihaisten sana-arkun saa auki olemalla siveästi nättinä. Ja kuka tahansa nainen on nätti kun laittautuu. Toinen varma sönköttämistarpeen laukaisija on olla huomaamatta miestä. Mikä on helppoa, sillä kaksikymmentä vuotta vanhempi, tanakasti punakka ja humalainen mies on harvoin sitä, mitä naiset ravintolasta lähtökohtaisesta hakevat. Varsinkaan jos tarkoitus ei ole hakea yhtään mitään, vain istua hetken ystävien kanssa ja kuunnella musiikkia väsyneen viikon päätteeksi.
Yleensä sönköttäjät ymmärtävät lopulta virheensä ja poistuvat takavasemmalle lapaset kattoa kohden hokien ”hei shori”. Sen sijaan että tämä miestyyppi ottaisi tilanteesta mitenkään opikseen, se saa vain lisää vahvistusta kitkerille ajatuksille; naiset ovat ylpeitä lehmiä, eikä niille mikään normaali kelpaa. Kertautunut katkeruus onkin sitten hyvä kaataa seuraavan uhrin niskaan.

Sönköttäjillä on useita alalajeja. Tilittäjä on lähisukua kyselijälle. Tilittäjä voi olla ihan harmiton. Hän kertoo illan / viikon / elämän kuulumiset, mutta nauraa paljon. Naurun määrä ei mitenkään korreloi aiheeseen, ainakaan asiaan vihkiytymättömälle. Harmiton tämä tyyppi silti on. Jos ei oteta lukuun, että naurunpurskahdukset toimiva myös sylkisuihkulähteinä.
Valitettavasti tilittäjä voi olla myös katkera. Muija otti eron ja elatusmaksuja pitää maksaa vielä kuusi vuotta. Ja SEHÄN ne kakarat halus tehdäkin! Tämä miestyyppi on uransa huipulla työssä jota vihaa. Kämpässä jota vihaa. Elämässä jonka jokainen päivä vahvistaa vihaa. Ainoa ystävä asuu tuopissa, jota hikinen käsi puristaa. Kaunista.
Sönköttäjät ovat lopulta silti harmiton laji. Yleensä. Valitettavasti nämä kylkeen liimautumista yrittävät uroot karkottavat toisinaan myös toivotut lähestymisyritykset normaaleilta lajitovereiltaan. Kun pöytäseurueellinen naisia potkii iilimatoja illan mittaan tasaisen tahtiin kauemmas, ei siihen ole helppo mennä enää tavallisen miehen tutustumista yrittämään.

Valitettavasti mitään takuuvarmaa kikka kolmosta ei ole sönköttäjien ja tilittäjien varalle. Paitsi lakata käymästä missään ja viettää väsyneen viikon perjantai-illat kotosohvalla katsellen leffaa, jossa ihana mies tapaa ihanan naisen, jolla on ihana kukka hiuksissaan.

Tänään on lauantai. Lauantai on hippapäivä. Nainen leikkaa pitkät kyntensä, lakkaa ne hyvin tummalla punaisella ja liimaa niihin muutaman strassin. Ihan vaikka vain provosoidakseen.



 

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ei vaihto- ja palautusoikeutta

Toisin kuin tavaroilla tai palveluilla, elämällä on ihan paska kuluttajansuoja. Jos ostat rikkinäisen tuotteen, voit palauttaa sen. Joissain tapauksissa olet oikeutettu hyvityksiin, tai hinnanalennukseen. Saatat saada jopa sijoitukseni takaisin siinäkin tapauksessa, että teit yksinkertaisesti väärän päätöksen ja aloit katua. Kuittia vastaan jopa kolmenkymmenen päivän vaihto- ja palautusoikeus. Aika reilua, eikö. Vaan mihin valitetaan jos elämä on rikki? Sellaista asiakaspalvelunumeroa tai tiskiä ei olekaan, johon voisi reklamaationsa osoittaa.

Naista on keitelty erinäisissä liemissä. On ollut lainan takausvelkaa. On työttömyyttä, köyhyyttä, nälkää, henkistä ja taloudellista ahdinkoa. Keskenmenoa ja vahinkoraskautta. On lasten ja omia sairauksia. Rakkaudetonta liittoa ja ilotonta elämää. Öitä, joiden pituus ei ole mitenkään suhdassa aikaan, kun on murheissaan valvonut ja huolesta kuollut. Mutta aina Nainen on noussut. Hypännyt pystyyn saadakseen uudelleen turpaansa. Uudelleen ja uudelleen. Eikö se jo opi? Ajatteli Maailmankaikkeus ja antoi tulla oikealta ja vasemmalta. Ei. Ei se paksunahkainen ja parkkiintunut koskaan oppinut.

Naiselta meni koko elämäntyö. Vanhin lapsi, perhe, talo, ammatti ja hetkittäin elämänhalukin. Mutta sieltä se taistelutahto aina vain nousi. Nainen uskoi unelmiinsa, näki tarkoituksen, eikä mikään kärsimys ole liian suuri uhri sellaisen edessä. ”Lyö vaan ja yhä enemmän kerjään”, sanoi Nainen uhmassaan ylös korkeuksiin. Ja sitä sai mitä tilasi. Vaikka Nainen on lakannut tilaamasta jo aika ja iäisyys sitten, Universumi ei usko. Että nyt se olisikin sitten muka oppinut. Nöyräksi. Hiljaiseksi. Lakannut nousemasta pystyyn yhä uudelleen. Nostanut kädet ylös. Ehkä Maailmankaikkeus onkin oikeassa. Ei Naisesta ole makaamaan maassa.

Kohtuutta. Voiko sellaista pyytää elämässä? Ei, sillä sellaista ei ole. Kukaan ei luvannut reiluutta, tasapuolisuutta tai edes alustavaa suunnitelmissa pysymistä. Viime viikkojen tapahtumat ovat saaneet Naisen rähmälleen yhä useammin. Tyylilleen uskollisena hän ehkä konttaa, mutta nauraa samalla. Etkö Elämä muuta enää keksinyt? Pelottavinta on, että Nainen kyllä tietää. Elämä voi heittää vielä paljon paljon pahempaa. Eikä se joka viimeksi nauraa ole se joka konttaa.

Tämä elämä on ihan huono. Viallinen. Eikä ainakaan vastaa mainosta. Vaadin vaihtoa, hyvitystä tai rahani takaisin, ajattelee Nainen. Vaadin elämän, jossa rinnallani kulkee mies. Ihana mies. Sellainen joka puhuu ja pussaa minua. Vain minua. Vaadin että minun ei tarvitse enää jaksaa suorittaa tätä elämää. Ottaa aamulla Burana ja lähteä kuumeessa viemään lapsia ja koiraa ja käydä koulussa, koska sieltä ei voi olla pois. Sairaiden lasten vuoksi pitää olla kotona, tehdä ylimääräisiä tehtäviä, korvata poissaoloja ja murehtia suorittamattomia kursseja ja venyviä opintoja. Itsensä vuoksi ei. Koska on jo maannut kolme päivää, eikä enempää voi.
Vaadin että lupaukset pidetään. Varsinkin lapsille. Vaadin että heillä on oikeus isäänsä, isovanhempiinsa, elämään, jossa ei tarvitse olla pois liikuntatunnilta, koska ei ole varaa ostaa luistimia, eikä koulun ikivanhoilla ainoana kehtaa. Koska viime viikolla ostettiin monot, eikä enempään olisi juuri nyt rahaa. Vaadin, että kukaan ei enää koskaan käy kiinni. Petä. Nöyryytä. Ei mies eikä elämä. Vaadin että saan itkeä silloin kun itkettää. Vahvistua rauhassa, kun olen heikko. Levätä, kun olen väsynyt.
Ja viimeiseksi, vaadin että minulle näytettään se tiski, jonne saa jättää reklamaation. En minä tällaista tilannut. Tämä ei nyt vain toimi mitenkään, haluaisin vaihtaa viallisen elämän tai ainakin saada jotain hyvitystä.

Vaatimuksia voi toki aina esittää. Nainenkin. Vaan mitäpä se hyvejää. Elämällä on ihan paska kuluttajansuoja.