sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Antijuhlapyhäilijän syyllisyys

Naisen lapsuudessa perinteet näyttelivät merkittävää roolia. Joka vuosi joulukortit lähtivät ajallaan, rairuohot kylvettiin ja vappupallot ripustettiin serpentiinien kera oikeaoppisesti roikkumaan kahdeksi päiväksi. Naisen kotona maalattiin pääsiäismunia, tehtiin niihin sukkapuikolla reiät ja puhallettiin sisältö pois. Jännää. Nainen muistaa monta lämmintä hetkeä liittyen juhlapyhiin ja niitä edeltäviin traditioihin.

Kun Naisesta tuli äiti, hän yritti astua perinnevastaavan suuriin saappaisiin. Kahden ensimmäisen kanssa askarreltiin ja koristeltiinkin vielä, mutta sitten ote lipesi. Jossain kohtaa Nainen heräsi karmaisevaan ajatukseen; hänestä oli tullut antijuhlapyhäilijä. Aina siitä pitää potea kohtalaisen huonoa omatuntoa. Että ei saa sitä saakelin rairuohoa ajoissa kylvettyä. Joulukortteja askarreltua. Edes lähetettyä niitä Tiimarin alelaarista viimeisenä mahdollisena päivänä kahmaistuja. Vappuna on kyllä nakkeja ja perunasalaattia, mutta ilmapallot lojuvat lähinnä lasten ilona lattioilla ja serpentiinit kaulassa. Foliopallokin ostetaan nykyään marketin edustalta jo päiviä ennen varsinaista työväenjuhlaa, joten torille ei tarvitse mennä enää silläkään syyllä. Saman torikrääsän saa puolta halvemmalla kaupasta. Juhannuksina toivottavasti sataa, ettei tarvitse grillata. Sillä grilli jäi ihanan puisen talon terassille kun talo myytiin. Sen, jota ei koskaan pitänyt. Eikä Nainen ole sen koommin grilliä viritellyt.

Pitäisi. Jaksaa. Lasten. Vuoksi. Tätä pitäisijaksaata on jatkunut nyt kolme vuotta yksin ja sitä ennen ties montako vuotta miltei yksin. Naisen arjessa on yksinkertaisesti niin monta uuvuttavaa tekijää, ettei hänestä ole enää ammentamaan askartelunohjaajan roolissa mitään. Ei niin mitään. Juhlapyhät saavat korkeintaan ärtymään, sillä lasten vuoksi pitäisi niin kaikkea mihin ei yllä, mutta joista Naisen lapsuudessa jäi ne muistot. Juhlat ovat tärkeitä lapsille, siksi Nainenkin nielee kitkeryytensä. Tekee, suorittaa ja järjestää sen minkä tenteiltä, esseiltä, ruuanlaitolta ja pyykiltä ehtii arjessaan, jonka pyhät pitäisi katkaista. Vaan eivät katkaise. Sillä jokainen perinne tietää lisää työtä sen tavanomaisen arkityön lisäksi.
Aikansa Nainen ajatteli kitkeryytensä johtuvan juuri tästä seikasta, kunnes eräänä aivan tavallisena iltapäivänä seisoi täyden kärryn kanssa kassajonossa kellon ollessa nyt pitäisi olla jo hakemassa lapsia hoidosta. Siinä jonottaessaan, kun ei muutakaan voinut, hän ymmärsi äkkiä erään asian. Naisen lapsuudesta jäi monta lämmintä muistoa liittyen juhlapyhiin ja niitä edeltäviin traditioihin. Vaan ei ainuttakaan arkeen.

Nainen yritti aina yltää samaan, kuin oma äitinsä aikoinaan. Olemaan läsnä askarrellessa, koristellessa, suunnitellessa juhlia. Nainen yritti yltää samaan ymmärtämättä, että hänen äitinsä ei yltänyt siihen, jolla olisi ollut kuitenkin enemmän painoarvoa. Sillä juhlia on lopulta vain määrätty määrä ja päivät niiden välillä merkitsevät. Ne päivät, jolloin pidetään sylissä. Supatetaan korvaan että rakastetaan. Että tyttöprinsessa on maailman ihanin tyttö ja että Eetu on maailman rakkain Eetu. Paijataan ohimennen, annetaan suukko siilitukkaan. Jutellaan. Halitaan Kalle Koululaisen kanssa, vaikka se on jo kolmetoista ja vaikka juuri ennen on kumpainenkin huudettu niin että seinät raikaa. Ne päivät, niitä on joka päivä. Eero Esikoista saa vähän rapsutella harvemmin johtuen eri osoitteista, mutta osansa Naisen pitkistä rapsutuskynsistä saa esikoinenkin.


Nainen muistaa lapsuudestaan monta ihanaa pääsiäistä, mutta ei muista koskaan olleensa sylissä. Niin on täytynyt tapahtua, siitä on valokuvakin todisteena. Harmi että ihmisen muisti alkaa paremmin pelata noin viisivuotiaasta, eikä sitä ennen tapahtuneista jää juurikaan jälkiä. Itsenäisenä ja vilkkaana lapsena Nainen ei ollut koskaan sellainen sylissä kiehnäävä. Ehkä tässä sijaitseekin se kuoppa, johon Naisen äiti aikoinaan astui. Nainen oli lapsena jokseenkin huomaamaton, ellei oteta lukuun pikku tihutöitä ja tuhmuuksia. Jokainen lapsi tarvitsee syliä, kosketusta, tunnetta että olen tärkeä ja rakas. Myös se vilkas ja pärjäävä. Arkena, pyhänä. Aina. Syyttävää sormea ei sovi langettaa Naisen äidin suuntaan. Äitiyden raskas viitta solmittiin hennoille harteille hänen ollessa itsekin vielä lapsi. Seikka, josta Nainen voisi kirjoittaa parinkin blogin verran. Vaan ei kirjoita.

Ihminen on osa kasvatuksen ketjua, sukupolvia ja suomalaista välttelevästi kiintynyttä varhaista vuorovaikutussuhdetta. Tietämättään tai tiedostaen ketju välittyy seuraaville sukupolville. Mutta ketju on katkaistavissa. Aina. Omaa käytöstä, tapoja ja perinnettään voi ja täytyykin tarkastella. Kukaan ei ole täydellinen vanhempana, eikä täydellistä vanhempaa kestäisi kukaan lapsikaan. Syyllisyyttä kokevat kuitenkin yleensä eniten he, joilla on siihen vähiten aihetta. Patologiset tapaukset eivät kykene sellaiseen. Se että ei saa rairuohoa ajoissa kylvettyä lienee lastensuojelun näkökulmasta aika naurettava syy potea syyllisyyttä, mutta sen ollessa vanhempana yksi suurimmista kertonee, että asiat taitavat sittenkin olla aika hyvin. Ja tämän Nainenkin ymmärsi eräänä aivan tavallisena päivänä kassajonossa. Paskat perinteistä, jos lapsia halataan joka ikinen päivä.

Siinä ne nyt istuvat. Kissaksi ja pupuksi maalatut, suklaata mussuttavat pikkuvirpojat. Oksat tehtiin eilen, vaikka oli pyykkiä, tiskiä ja kolme prosessipäiväkirjaa ja yksi lakitehtävä tekemättä. Aika onnellisilta näyttävät, halatut ja halutut. Elämän lahjat.

Nainen on antijuhlapyhäilijä lapsuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi. Ja nyt lupaa luopua edes piirun verran alati kalvavasta syyllisyydestään.

 
 
 

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Kyllä sinäkin vielä

Hieman alle nelikymppisenä Nainen oli saavuttanut elämänsä etapit. Tavannut miehen, mennyt naimisiin, saanut lapset, rakentanut talon, lukenut parikin ammattia ja vihdoin opiskeli siihen jota todella itse halusi. Ei ihan tuossa järjestyksessä tosin, sillä kahden ensimmäisen lapsen potkupuvut pestiin susiparina. Suomalaisesta unelmasta puuttui enää lähinnä kesämökki ja ulkomaanmatka per vuosi, muuten Nainen vietti normeihin sopivaa ikäisensä naisen elämää. Mitä se sitten ikinä tarkoittaa.
Hieman alle nelikymppisenä Nainen oli kaikki etappinsa saavuttanut ja kaikki etappinsa myös menettänyt, palannut 20 vuoden takaiseen lähtöruutuun ja katsonut peiliin josta tuijotti yhtä monta vuosikymmentä vanhempi naama. Kaik män. Lapsista onneksi vain esikoinen, vaikka onnella ei tämän asian kanssa ole juuri tekemistä. Kaksi aiempaa ammattia eivät mihinkään kadonneet, mutta niistä on tänä päivänä yhtä paljon hyötyä kuin suksista kesäkuussa.

Jostain syystä yleisin lausahdus, jonka Nainen on eronsa jälkeen kuullut menee näin; ”kyllä sinäkin vielä”. Mikäli ajattelit lauseen viittaavaan sellaisiin seikkoihin kuten; tulet matkustelemaan, harrastamaan kaikkea kivaa, tekemään omasta tahdostasi osa-aikaisesti töitä voidaksesi kirjoittaa kirjoja (joita myös julkaistaan), ostaa kaupunkikaksion ja kesämökin, olet väärässä. Lauseella viitataan yksinomaan naisen oletettuun yksinäisyyteen. ”Kyllä sinäkin vielä tulet miehen saamaan”. Viimeksi tämän kuolemattoman värssyn vetäisi Naisen luokkalainen, yli kymmenen vuotta Naista vanhempi nainen. Lause oli tarkoitettu elämänkokemuksen saattelemaksi lohdutukseksi, mutta Nainenpa ei ollut lohdutusta vailla. Todettuaan eräässä aihetta liippaavassa keskustelussa ykskantaan etappiensa jo menneen, hän tavalleen uskollisena vain totesi asian näin olevan ja piste. Ei siihen liity enää lainkaan surua. Tunne on lähinnä samankaltainen, kun ylipäätään kertoo elämänsä kulusta. Ne asiat ovat tapahtuneet ja ovat siellä menneisyydessä olemassa ja osana omaa historiaa. Ja kuten menneisyydessä aina, asiat ovat siellä syystä. Toisten asioiden on myös hyvä jäädä sinne.

Mikäli Nainen ei enää tunne surua etappiensa menetyksistä, miksi hän ottaa toisinaan kierroksia tästä sinänsä lohdutukseksi tarkoitetusta lauseesta? Siksi. Ensinnäkin sen sanoo vain ja ainoastaan itse suhteessa ja saavutetuissa etapeissa elävä. ”Kyllä sinäkin vielä pääset takaisin tälle samalle oksalle, jossa minä nyt olen ja jossa sinäkin olit ennen kuin asiasi noin sotkit.” Ylevää, eikö? Sanomalla näin ikään kuin mitätöidään tapahtunut vain ohimenevänä vaiheena, hyssytellään sitä että jonkun yksilön elämänkirjassa on mokaluku ja seuraavassa luvussa on jo tapahduttava jotain jolla herätetään lukijan usko onnellisiin loppuihin. Entä jos mokaluku onkin Naisen kirjassa se joka ei aloita uutta, vaan kokoaa yhteenvetona menneen? Entä jos sadun lopussa prinssi ei suutele prinsessaa sadan vuoden unesta ja he eivät elä onnellisena elämänsä loppuun (vetoisassa linnassa hammasmädän, riisitaudin ja pilaantuneen ruuan ollen yhtä varteenotettava uhka kuin rutto). Miten meillä edelleen vuonna 2013 voidaan ajatella naisen olevan vajaa ja vailla ilman miehen tuomaa turvaa sinkkuuden ollessa vain vaihe, ohimenevä rietastelu jossa kaivataan kuitenkin koko ajan vain sitä pysyvää ratkaisua? Entäs jos parisuhteet ovatkin vain vaihe sinkkuudessa, itsenäisenä elämisen ollessa se pysyvä ratkaisu? Niinpä. Kauhean vaikeaa. Turha miettiä homoseksuaalien avioliitto- ja adoptio-oikeutta tai muita eettisiä pähkinöitä, jos edelleen asetelma on tämä. Naisen paikka on parisuhteessa, ja niin se on aina ollut.

Ei käy kieltäminen, miehet ovat ihania. Miehet osaavat asioita, joita Nainen ei halua edes opetella. Mies vääntää ruuvit kireämmälle. Ajaa ampiaiset ulos. Vaihtaa kesärenkaat ja huollattaa auton. Mies sitä paitsi näyttää hyvältä aamukahvipöydässä, sohvalla ja vuoteessa. Ei käy kieltäminen, ei. Ihania ovat. Ja aivan takuulla Nainen tulee vielä istumaan kesäiltaa käsi kädessä ja ajattelemaan miten kohdallaan kaikki voi olla. Elämässä on silti ymmärrettävä, ettei yhdenkään naisen onni ole riippuvainen miehestä, aivan kuten yhdenkään miehen onni ole riippuvainen naisesta. Siksi myös yhdenkään sinkun ei tavitse kuulla kyllä sinäkin vielä- alkuista, mikäli se päättyy viittauksena suhteeseen. Eihän lapsettomuudenkaan tietoisesti valinneille voi hokea ”kyllä sinäkin vielä”, saatikka heille jotka kärvistelevät tuloksettomissa hoidoissa. Ihmisillä on oikeus muuttaa mielipiteensä ja käsityksensä, mutta sitä ennen heillä on myös oikeus omaan todellisuuteensa ainoana oikeana ja valittuna juuri heille.

Nainen on siis sinkku. Säälittävä. Vajaa. Rampa ja kompuroiva. Eihän se voi elämästä selvitä ilman miestä ja suhteen tuomaa turvaa. Sen lapsista ei tule täysipäisiä, sillä perheestä puuttuu pää XY-kromosomein. Se ajaa kesät talvet nastarenkailla ja itkee vaatehuoneessa löysäruuvisten hyllyjen romahdettua lattialle kun ampiainen lentää takapihan ovesta sisään. Onneksi Naisen sinkkuus on ohimenevä vaihe. Nainen on vain tavannut vääriä miehiä, niitä jotka haluavat omistaa ja lannistaa. Kietoa perhosen peittoon ja viedä pimeään siitä lentelemästä lampun ympäriltä. Ihan pian Nainen ymmärtää, että jokatoisviikonloput voi elää symbioosissa, jossa leposykkeetkin synkronoidaan samaan. Ymmärtää, miten kaikki muut olivat oikeassa ja Nainen väärässä.

Sitä ennen on lauantai ja Nainen juhlii ystävänsä syntymäpäiviä. Ajattelee olevansa onnellinen ja siunattu ja menneisyyden etappien sijaitsevan siellä jossain. Unelmoi matkoista ja kesämökistä ja kivoista harrastuksista, elää ikään kuin onni olisi muka hänen omissa käsissään eikä miehen. Niin Nainen tekee, kunnes ymmärtää paremmin.

Kyllä Nainenkin vielä.


 

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Aamuihminen

Eräänä aamuna herätyskellon aiheutettua tavanomaisen ”ei helvetti taas”- reaktion Nainen makasi hetken hereillä miettien seuraavaa. Oliko hän aamuihminen ennen lapsia, vai vielä silloinkin kun sai viettää päivänsä edes jokseenkin haluamallaan tavalla? Sillä Nainen oli aamuihminen, kunnes kadotti sellaisen itsestään.

Miten aamuihmisyys sitten katoaa? Se katoaa erityisen helposti äitiyteen. Nuorena sai laittaa kellon soittamaan juuri siihen aikaan, että a) ehti kipaista suihkun ja kahvin kautta työpaikalle tai b) herätä rauhassa, lukea lehti, meikata, laittaa hiukset, valita vaatteet, lähteä kiireettä, ajaa suoraan töihin ja kuunnella kaikkea tätä tehdessä lempikanavan aamulähetystä radiosta. Äidiksi tulon jälkeen herätyskellon raju interventio ihanan unen katkaisemiseksi pitää asettaa siten, että ehtii kaiken pakollisen aamuhässäkän lisäksi varautua muutamaan jokeriin. Sellaisia ovat esimerkiksi ”meillä on tänään leffapäivä iltiksessä, sinne pitää viedä herkkuja” (Kaappi tyhjä, improvisointi tai huoltoasema) ”Laita nimi näihin seitsemääntoista sanakokeeseen / hiihtokilpailulappuun / nälkäpäivänkeräysosallistumiskannatusjäsenyysjohonkin” (Kynä? Missä kaikki kynät on? Haloo KYNÄ???) Jokerina voi toimia myös lapsen kuume tai aamiaispöytään oksennettu vatsansisältö.


Koiralla ei ole mitään tekemistä äitiyden kanssa, mutta aamuihmisyyden on. Kakskytä pakkasta ja pissahätäinen innostus juuri kun saa silmät auki ei toimi. Ei se vaan toimi. Ja ihan yhtä vähän toimii toppavaatteiden vetäminen päälle siinä kohtaa aamua, kun kahvinkeittimen iloisen laulun kuuluisi kutsua kohti kiireetöntä lehdenlukua. Ensinnäkin se lehti pitää hakea hevonkukkunimisestä paikasta hihnassa tempoilevan koiran kanssa toppavaatteissa kolkytäsenttiä lunta kengän ulko- JA sisäpuolella ankaran vitutuksen vallassa. Kun saa siivottua pussiin höyryävän lämpimät pötköt jotka irtosivat juuri hihnassa tempoilunsa lopettaneesta eläimestä ja tipautettua pötkösaaliin ulkoroskikseen, päättää koira tehdä näyttävät encoret. Sillä hetkellä kun tajuaa sen juuri roskikseen tipauttaman kakkapussin olleen viimeinen ja seuraavan löytyvän kotonanimisestä paikasta ollessasi koiran kanssa hevonkukkunimisessä kuitenkin sen verran julkisella postilaatikkoalueella, ettei siivoamatta jättäminen ole vaihtoehto ja sen kolkytsenttiä lunta kengän sisällä ankarassa vitutuksessa, sillä hetkellä ymmärtää että aamuihmisyys on mennyttä aikaa. Kun vihdoin palaa kotiin (ilman lehteä, koska se unohtui laatikkoon) siellä huutaa lempiradiokanavan aamulähetyksen sijaan lastenohjelmat ja kaksi kaukosäätimen herruudesta taistelevaa kyseisten ohjelmien kohderyhmään kuuluvaa alamittaista henkilöä. Siitä onkin ilo ponnistaa päivään, joka sisältää kahdeksan tuntia istumista ja kaikkea sellaista teoreettista ja tieteellistä tuubaa, jota ei tule koskaan työssään tarvitsemaan, mutta jota on opiskeltava jotta tutkinto olisi yhdenmukaisessa linjassa mitä tulee herrojen laatimien kriteerien täyttämiseen valtakunnallisella tasolla yleisesti ammattikorkeakoulutuksessa. Nainen oli joskus aamuihminen. Sitten ei enää ollut.

Tuleeko entisestä aamuihmisestä sitten iltasellainen? Ei. Vaikka kuinka tekee tuskaa luovuttaa lämpöinen pesäpaikka sängystään ja astua aamuisin kylmään maailmaan, se ei johdu sinänsä väsymyksestä, vaan ”ei helvetti taas”-reaktiosta. Päiväni murmelina ei nappaa, vaikka aamuissa ajankohtana ei ole mitään vikaa. Aamuthan ovat ihania, uuden alkuja. Mahdollisuuksia. Päivä pituinen aika kirjoittaa uutta tarinaa elämänvihkoon. Se tarina alkaa valitettavasti liian usein samalla tavalla ja päättyykin siten. Entäs illat sitten? Nainen ei ole yhtään sen enempää iltaihminen kuin kaksikymmentä vuodenkiertoa aiemmin. Uni ennen kello kahtatoista on parasta unta ja parhainta se on vielä tuntia aikaisemminkin. Kärsittyään on / off unettomuudesta pian 14 vuotta, Naisen pirtissä on kaikki hyvin mikäli hän saa kammettua itsenä vaakamalliseen asentoon ennen kello kahtakymmentäkolmea. Ja noustua kahdeksan – yhdeksän tuntia tästä kampeamishetkestä. Nukkuminen on ihanaa ja sitä osaa erityisesti arvostaa, kun kyky sellaiseen on joskus ollut tarpeeksi kadoksissa.

Yhden erittäin äreän ja mäkilähtöisen aamustartin jälkeen Nainen istui autossaan liikennevaloissa ja nauroi lempiradiokanavan aamulähetykselle. Tuuli puhalsi pilvet kirkkaan aamuauringon edestä ja hanki heijasti valon kuin valtava peili kertomaan kevätkuusta autoissaan istuville mörönkaltaisille. Ihana valo! Äkkiä Naisen mieleen alkoi tulla taas uusia lukuja elämänvihkoon kirjoitettavaksi. Olisipa kiva lähteä laivalle. Tai päiväksi Tukholmaan. Juhannukseksi vuokrata mökki ja maata laiturinnokassa vesisateessa vain vesisateessa makaamisen riemusta, kun lapset ovat Isilässä. Maalata ja piirtää, kun kumpaakaan ei ole tehnyt sitten viime kesän. Ja siinä se oli. Vastaus kireisiin aamuihin ja ”ei helvetti taas”- reaktioihin. Nainen ei ole kadottanut sisäistä aamuihmisyyttään mihinkään. Valo kadotti Naisen ja teki tästä äreän. Mitä vanhemmaksi Nainen tulee, sitä vaikeampaa on pimeys. Isänperintöä, sillä samanmoinen mörkö nukkuu henkistä talviuntaan yksi sukupolvi kauempana.

Valon myötä mieli käy kepeäksi. Tulkoot jokereita ja kiireitä, ihan pian on kesä ja laiturinnokat ja kaikki ihana vielä edessä. Ja mikä parasta, Naisesta tulee jälleen aamuihminen.




tiistai 5. maaliskuuta 2013

Isyyden laji, osa kaksi

Millaista on hyvä isyys? Naisten sanelemaa. Tämän kirjoituksen voisi päättää tähän, mutta se ei pääty.

Edellisessä kirjoituksessaan Naisen ei ollut millään tavalla tarkoitus arvostella miestyyppiä, joka pukee potkarit väärinpäin ja vaipan teipit liian löysälle. Ainoastaan miestyyppiä, joka ei ajattele maalaisjärjellä. Millään järjellä. Tässä kirjoituksessa Nainen arvostelee naistyyppiä, joka sanelee kaapinpaikan lisäksi millainen isä miehen tulee olla. Itseään.

Mitä sillä on väliä, meneekö lapsi kilo ketsuppia paidallaan kouluun? On. Se on elämän ja kuoleman kysymys siinä vaiheessa riitaa, kun on puitu jo miehen väärä tapa imuroida (lähinnä siis vain keskilattialta, eikä ikinä mattojen alta) ja tämän syntymäpäivälahjaksi ostama sähkökäyttöinen sitruspuserrin. Mies tekee aina kaiken väärin. Mies ei osaa olla mies, isä, eikä ainakaan puoliso. Vaimon tyytymättömyys ei jää mieheltä mitenkään huomaamatta. Mitä tyytymättömämpi vaimo on, sitä enemmän mies antaa aihetta tyytymättömyydelle.
Vaimo kontrolloi kotona kaikkea. Näin ei tietenkään ollut aina, mutta jossain kohtaa tietynluontoiset puolisot huomaavat valuneensa tilanteeseen, jossa toinen ei osaa sanoa oikein mitään mihinkään ja toinen sanoo vaikka ei kysyttäisi. Mitä syödään, koska mennään nukkumaan ja mihin matkustetaan kesälomalla. Kontrolli on langennut naiselle joko luonnostaan tai vahingossa ja miehelle se on sopinut samalla logiikalla. Kumpikaan ei osaa nimetä yhtä päivää tai hetkeä, jolloin nainen sai miehen kuohittua henkisesti ja mies luovutti osansa perheen horjumattomana päänä. Niin vain tapahtui, myös Naisen ja Lastenisän suhteessa.

Mies tekee kaiken väärin, mutta eniten väärin se on isä.  Jos se sika vain makaa sohvalla lasten kanssa, se kerjää ongelmia. Vaimo menee rätti kourassa ja kauha toisessa koskaan pysähtymättä katsomaan lastenohjelmia, sillä oikean lajin vanhemmuuteen ei kuulu tietää mitä piirrettyjä tulee kello 17.00 kanavalta numero kaksi. Oikean lajin vanhemmuutta on potkia pojan kanssa palloa lauantaina kello 14.15-15.00. Ja koska se sika ei sitä ikinä tee, se ei tee mitään muutakaan oikein. Nainen tekee siis kaiken itse, uhrautuu yhteisen hyvän eteen ymmärtämättä, että se yhteinen hyvä olisi jättää uhrautumatta.

Lastenisä oli yksinäinen susi kun meni Naisen kanssa yhteen, mutta lampaana Nainen sen eteenpäin luovutti. Miksi? Luoja yksin tietää. Arvailuja voidaan kuitenkin esittää. Fyysisesti isättömänä Lastenisä ei osannut ottaa paikkaansa perheen päänä. Henkisesti isättömänä Nainen ei osannut luottaa narua miehelle ja odottaa että se siitä oppisi itse vetämään. Vuodet opettivat, että Naisen piti kantaa kaikesta vastuu yksin. Miksi? Koska elämä vain valui siihen. Ja koska jollain merkillisellä tavalla se sopi molemmille.


 

Ensimmäinen:

Vauva oli kolme kuukautta. Nainen ei ollut kertaakaan poistunut yksin lähikauppaa pidemmälle, mutta nyt oli aika jättää pinkeäksi imetetty poika ja ohjeistettu isä keskenään. Mitä jos vauva itkee? Mitä jos mies ei saa sitä rauhoittumaan? Mitä jos se hyssyttää huutavaa vauvaa, astuu lelun päälle, kompastuu vauva sylissään ja lyö päänsä pöydän kulmaan? Mitä jos vauva lyö päänsä pöydänkulmaan? Reissu kesti ikuisuuden. Nainen kuuli vain korvissaan raastavan itkun, eikä nauttinut hetkeäkään puolentoista tunnin irtiotosta kotoaan, jonka koki henkiseksi vankilaksi ja äitiydestään joka oli täsmälleen samaa lajia. Miehestä tuli isän sijaan Naisen apulainen, sillä Nainen omi vauvat. Mies ei voinut rintaruokkia pullosta kieltäytyjiä, eikä Nainen voinut kuunnella henkistä huutoa päänsä sisällä. Sitä paitsi mies tienasi paremmin ja kävi siksi töissä. Ei Nainen voinut vaatia täysipäiväistä isyyttä täysipäiväiseltä työjuhdalta. Lopulta symbioosi vauvan kanssa oli liian tiivis miehen tulla.

Toinen:

Lapsia oli kaksi ja äitiyslomat lusittu. Naisen työpäivä pienessä erikoistavaraliikkeessä sijoittui kello 10-18.00 välille. Kassanlaskun, tilitysten ja kotimatkan jälkeen ilta näytti puuroa vaille nukkumaanmenon Lastenisän ja Naisen rivitalopätkässä. Lastenisä oli hakenut lapset hoidosta kello 16.00, lämmittänyt ruuan, pessyt koneellisen pyykkiä ja tiskannut. Ja kun Nainen tuli rättiväsyneenä kotiin, hän näki vain imurin keskellä lattiaa, täsmälleen samassa asennossa jossa se oli hänen lähtiessään töihin ja miehen makaamassa sohvalla. Vain sen ainoan tekemättömän työn ja sohvalla makaavan miehen.
Aamulla ennen omaa työpäiväänsä Nainen vei lapset hoitoon, imuroi ja kävi kaupassa ostamassa oikeanlaista ruokaa ja valmisti siitä oikeanlaisen aterian, jonka Lastenisä saisi taas lämmittää haettuaan lapset hoidosta ja jätettyään jälleen kerran imuroimatta, vaikka Nainen niin pyysi.

Kolmas:

Mies rakensi taloa ja Nainen suhdetta vatsanahkaansa venyttävään vahinkovauvaan. Nainen oli yksin omassa projektissaan, nuorin vasta vuoden ja kaksi vanhempaakin vaativat osansa. Koira piti viedä lenkille ja kaakelit ja lattiat valita taloon. Öisin Nainen nukkui kaksi tuntia ja päivät suoritti elämäänsä sumussa. Mies teki työpäivän palkkatyössä ja työillan raksalla. Nainen auttoi sielläkin minkä ehti kodin ja lasten pyörittämiseltä. Unelma oli yhteinen, mutta toteutustapa kaikkea muuta. Puoli vuotta on lyhyt aika laittaa talo pystyyn, mutta pitkä olla erossa lapsistaan ja vaimostaan. Talo tuli tehtyä, mutta millä hinnalla? Sillä, joka maksettiin muutama vuosi myöhemmin käräjäoikeuden päätöksellä.

Joskus jäljet johtivat Naisen sylttytehtaalle. Joskus olosuhteet vaan olivat mitä olivat. Lopulta tuli Tyttöprinsessa ja Lastenisästä viides lapsi. Nainen väsyi hoitamaan kaiken yksin. Mies luovutti hoitovastuun kaikesta Naiselle, sillä ei jaksanut enää taistella paikastaan perheen päänä. Isähän se ei koskaan osannut olla, sillä sen isyyden määritteli Nainen. Miten naisesta tulee kontrollifriikki ja miehestä vätys? Koska joskus niin vain tapahtuu.

Lastenisä on aina ollut tietyllä tavalla pehmeä ja Nainen kova. Nainen ei antanut Lastenisän opetella omaa tapaansa olla isä. Aluksi ei antanut ja lopuksi Lastenisää ei kiinnostanut. Toisenlaisen vaimon kanssa Lastenisä olisi ollut toisenlainen isä. Ja toisenlaisen miehen kanssa Nainen olisi ollut toisenlainen vaimo. Mutta nämä onnettomat ottivat toisensa ja loppu on historiaa. Ei Nainen ole koskaan halunnut olla kontrollifriikki. Vähän boheemina hänen luonteensa on kaikkea muuta kuin pedantti. Nainen ei halunnut valittaa imuroinnista, lastenhoidosta ja väärästä tavasta ripustaa pyykit. Mutta jos suhteessa on muutenkin paha olla, on helpompi kitistä käytännön asioista, kuin nostaa ne oikeat esille; Miksi suhteessa ei ole rakkautta, miksi kumpikaan ei enää halua yrittää. Miksi pysytään yhdessä, kun oikeastaan pitäisi erota.

Yksi osa ihmisen kasvua on myöntää omat virheensä, mutta ei jäädä niihin kiinni. Nainen teki varmasti väärin täydellisen äitiyden tavoittelussaan hyvän isyyden kustannuksella, mutta eniten Nainen oli yksinkertaisesti vääränlainen Lastenisälle, kuten tämäkin Naiselle. Ne valinnat tehtiin niillä rahkeilla, jotka silloin olivat käytössä. Jos Naisen nyt pitäisi aloittaa alusta, hän ei menisi koskaan siihen baariin josta Lastenisän kotiinsa kantoi. Mutta jos menisi, hän antaisi miehen olla isä. Ei apulainen, ei tollo joka ei osaa pukea ja potkia palloa oikein ja oikeaan aikaan. Nainen eläisi omaakin elämäänsä, harrastaisi, tapaisi ystäviään. Taistelisi itselleen oman reviirin, sillä niin tehdessään hän taistelisi myös lapsilleen isän, jonka on pakko ottaa oma tilansa isänä. Kaikki eivät siihen sisäsyntyisesti syystä tai toisesta kykene.


Jos. Näin kävi ja näillä mennään. Toisinaan kirotaan raskaasti millainen idiootti Lastenisä on, ja toisinaan katsellaan miten Tyttöprinsessa juoksee onnellisena halaamaan ja niellään salaa kyyneleitä. Eipä tuo vuoden isäpalkintoa tule saamaan, mutta kehityskeskusteluista jää sille joskus jotain mieleenkin. Ainakaan koskaan enää Lastenisä ei vie vesirokkoista lasta temppuradalle. Vesirokko tulee näet vain kerran.



maanantai 4. maaliskuuta 2013

Isyyden laji

”Miten päädyit tuollaisen kanssa naimisiin?” kysyi Ihana Ystävä Naiselta tämän kerrottua Lastenisän viimeisimmistä ponnistelusta kohti Vuoden Turhaketta. Lastenisä kun oli vienyt vesirokkoisen lapsen Isiviikonloppuna temppuradalle, koska se oli kuitenkin sisätiloissa. Puhelimessa käyty keskustelu loppui hyvin lyhyeen Lastenisän lyötyä Naiselle niin sanotusti luurin korvaan. Naisen kanssa kun ei voi puhua järkevästi. Kyseisen lajin puhuminen ei ilmeisesti sisällä Lastenisän toimintamallien kyseenalaistamista, edes huutamatta tai kiroilematta. Riittää että Nainen kysyy mitä miehen päässä mahdollisesti liikkuu näillä mitään liikkumattomilla hetkillä.  Vesirokko on toki yleinen lastentauti, jota käydään jopa ehdoin tahdoin hakemassa jotta se olisi sitten sairastettu. Ilmateitse, eli puhtaasti vain hengittämällä saman tilan ilmaa tarttuva rokko on kuitenkin erittäin vaarallinen tietyille ihmisryhmille (joten on edesvastuutonta mennä sitä tietoisesti levittämään), puhumattakaan omistajalleen mahdollisine jälkitauteineen, joka kuumelääkittynä ei ole lähimainkaan terve mikäli ”kasvoissa ei ole vielä havaittavissa näppyjä”. Lastenisä on todistettavasti päästänyt myös Eetun kuumeessa pulkkamäkeen, koska Eetu halusi. Sairastavan lapsen kanssa sisätiloissa oleminen on tylsää, kuten ylipäätään vanhempana oleminen kaikesta palkitsevuudestaan ja ihanuudestaan huolimatta. Tylsää ja ikävää aikuisena olemista. Eihän sellaista jaksa edes joka toinen viikonloppu.

Lastenisän luona ei tarvitse aina pestä hampaita tai vaihtaa vaatteita. Lastenisän luona on ruokana aina ranskiksia, pizzaa tai hamppareita. Jogurttina on suklaavanukkaita ja leipänä pullaa. Lastenisä elää lasten kanssa ikuista juhlaa ja kun sen juhlan sotkee jokin niin ikävä kuin sairastelu, juhlitaan sairastelu unohtaen. Kaikesta juhlasta ja herkusta huolimatta Tyttöprinsessa halusi äidin. Ja äidin myös sai. Nainen näet nieli jälleen kiukkunsa ja ripusti kasvoilleen neutraalin ilmeen, kun Lastenisä palautti Tyttöprinsessan ja Eetun sovittua aikaisemmin Naisen toiveesta. Puhelimessa vähätelty tyttö oli todellisuudessa kovin kipeä näennäisestä reippaudesta huolimatta, ja se vähäinenkin reippaus karisi kun Tyttöprinsessa pääsi Naisen syliin. Tässä tullaan ongelman ytimeen. Kun lapset lähtevät Isilään terveinä, täysissä sielun ja ruumiin voimissa, Nainen ei voi kuitenkaan täysin luottaa siihen, että iskä hoitaa jos on jotain hoidettavaa. Kaikki menee hyvin, tai ainakin jotenkin, niin kauan kuin kun ei tule mitään hoidettavaa. Kukaan ei mene pilalle jokatoisviikonlopun herkuttelusta, vaikka se kestäisikin neljä päivää. Hampaidenpesun unohtamisesta ei saa kolmea vuotta linnaa, eikä sitä taida saada tavaroilla ja kivalla tekemisellä lahjomisestakaan. Mutta. Nainen ei näe Isilään, eikä voi  siten enää mihinkään isyyteen liittyvään seikkaan sivusta puuttua. Ei muuta kuin käymällä jälleen yhden kehityskeskustelun, jonka aikana Lastenisä ymmärtää sen mitä moni muu ihan terveellä järjellä.


Miksi Nainen päätyi tuollaisen kanssa naimisiin? Kysymys on täysin turha. Kukaan ei päädy tai mene tietäen naimisiin, eikä mihinkään muuallekaan patologisen idiootin kanssa. Miten patologiseksi idiootiksi tullaan ja voiko sen nähdä jo etukäteen, varsinkaan kaksikymmenvuotiaan älyllä ja elämänkokemuksella? Mitenkään siis väheksymättä kaksikymppisiä, ihan biologisessa mielessähän aivot kehittyvät 25 -vuotiaaksi asti ja sen jälkeenkin kokemukset muovaavat maailmankuvaamme ja sitä, mitä ihmisinä olemme ja millaisia asioita suostumme elämässämme kokemaan. Nainen ei ole siis toisaalta päätynyt yhtään mihinkään. Hän on rakastunut ja mennyt naimisiin, kuten suurin osa ihmisistä tapaa tehdä, sillä elämänkokemuksella ja sen ihmisen kanssa, joka Lastenisä tuolloin vielä oli. Loppuhan on ihan lottoa, kuten kaikilla. Voi käydä hyvin, voi olla käymättä.

Kun Nainen tapasi Lastenisän, tämä hoiti työnsä ja taloutensa. Piti kotinsa siistinä ja oli hyvin säntillinen. Järkevä. Niin järkevä ja aikuinen kuin mies voi olla iän alkaessa kakkosella. Lastenisä oli matemaattisesti hyvin lahjakas, mutta sosiaalisesti kieltämättä ei niinkään. Onko se sitten tavatonta, on jo aivan toinen tarina. Muutama ystävä, välit kunnossa äitiin ja sisaruksiin, arvostettu työ, eikä alkoholiongelmaa. Lastenisä ei ole koskaan lyönyt Naista. Ikinä. Ei huoritellut, haukkunut huonoksi äidiksi, eikä koskaan nöyryyttänyt. Lastenisä ei kadonnut retkilleen, juonut lapsilisiä, pannut puolta kaupunkia ja antanut äitienpäivälahjana tippuria. Mutta isänä hän oli täysin kädetön. Mistä siis tietää, millainen mies on mahdollisesti lasten kanssa kun tämän kanssa lyö hynttyyt yhteen? Ei mistään. Lopulta ei yhtään mistään.
Lastenisä piti vauvoista ja nähtyään hänen pitelevän kummityttöään sylissä, Nainen tiesi. Tuosta tulee lasteni isä. Voi miten hellästi ja ihanasti Lastenisä kohteli alle vuoden ikäistä tyttöä. Ja niin Lastenisästä tuli isä.

Kaikki menikin hyvin, kun lapset olivat vielä vauvoja. Joka kerta Lastenisä sekosi onnesta ensiparkaisun kuultuaan. Joka kerta elämän onnellisin aika asui vauvan katseessa.
Tietänet tyypin, vähän sellainen kömpelö iskä. Pukee potkarit väärinpäin ja eriväriset sukat. Vaipan teipit liian löysälle, että kakka falskaa puntista. Iskä tekee hassuja ilmeitä ja heittää ilmaan ja vauva nauraa kovempaa kuin äidille koskaan. Silloin kun heittää. Sillä harrastukset vievät ja työ on raskas kaikessa vastuullisuudessaan. Äiti jää yksin vauvan kanssa. Vauvasta tulee taapero ja taaperon kanssa ei oikein osata tehdä mitään, kun se ei vielä potki palloa, eikä sen kanssa voi käydä matsissa. Huomaamatta taaperosta tulee lapsi, mutta silloinkaan ei tehdä mitään, sillä yhdessä tekemiseen ei ole oikein siihen mennessä totuttu. On niitä töitä ja stressiä. Ja kaikkea.

Kun Nainen ja Lastenisä vielä jakoivat yhteisen talolainan, Nainen saattoi sivusta hieman ohjailla Lastenisän isyyttä. Tulkata hänelle lapsia. Järjestää yhteiset lomat ja tekemiset koko perheelle. Siinä sivussa tuli se isyyskin. Hauras ja herkästi harhaan menevä, mutta parempi isyys silti kuin mitä Lastenisä oli koskaan itse saanut kokea. Sitten tuli ero.
Nainen voi edelleen tulkata ja vedota erinäisiin asioihin, mutta valitettavasti Lastenisä tekee asioita kysymättä Naiselta ensin. Ja valitettavasti nämä asiat ovat sitä lajia, joka saa ihmiset ihmettelemään miksi Nainen on koskaan päätynyt naimisiin tuollaisen idiootin kanssa. Koska aina idiotismin tai avuttomuuden lajia ei voi etukäteen ennustaa ja kohta olet siinä suossa korviasi myöten ja mietit vain mitä tässä oikein tapahtui.


Lastenisä ei ole erityisen hyvä lastensa kanssa. Isyystutkija, kasvatustieteiden professori Jouko Huttunen käyttää erityisen hyvästä osuvaa termiä hoivaisyys. Tämä ihanteellinen isyys tarkoittaa käytännössä sitä, että isä ottaa yhtä paljon vastuuta kuin äiti ja osallistuu yhtä paljon ja yhtä vastuullisena lapsen arkeen. Ei tarvita kummoisempaakaan ajattelukykyä ymmärtääkseen, ettei kyseinen isyys Naisen lasten kohdalla ole koskaan toteutunut. Mutta kun toteutuisi edes järki-isyys. Siihen tarvitaan loputtomia kehityskeskusteluja, pään seinään hakkaamista ja ihmettelyä isosti. Tai sitten lopullista pistettä. Miksi Nainen ei sitten tee sitä loppua? Miksi nähdä vaiva ponnistellakseen johonkin, joka ei vaan näytä koskaan toteutuvan, kohti isyyttä, jota niin Nainen kuin Lastenisä eivät ole ikinä itsekään lapsuudessaan kokeneet. Edes murto-osaan Huttusen mainitsemasta hoivaisyydestä? Siksi. Kun Tyttöprinsessa kertoi nukkuneensa viikonloppuna kuumeessa iskän sylissä. Siksi kannattaa edes yrittää. Tahallaan tai pahuuttaan Lastenisä ei tyhmiä tempauksiaan tee. Ennemmin ponnistelee vähän idiootin, kuin täyden kusipään kanssa. Täysiä kusipäitä on maailma täynnä, lapsensa itse ja tietoisesti hylänneitä ja uutta kierrosta eläviä ”nykyisiä hoivaiskiä”.

Tänään Nainen viettää päivän rupisen ja kutiavan tytön kanssa. Huomenna tulee iskä, että Nainen pääsee kouluun iltapäiväksi hoitamaan oman osuutensa ryhmätyöstä. Syyllisyydestä ja kehityskeskusteluista poikii joskus näinkin uskomattomia asioita, kaikesta huolimatta ja ehkä vain siksi.
Nainen meni naimisiin rakkaudesta Lastenisään, mutta Nainen pysyi naimisissa lastensa vuoksi. Niin kauan hän mahdollisti edes jonkinlaisen järki- ja hoivaisyyden. Lopulta Nainen ei enää jaksanut. Ehkä hänen ei olisi koskaan pitänyt erota. Ehkä ei koskaan mennä naimisiin. Niitä vaihtoehtoja ei pääse enää kurkistamaan. Menneisyyttään ei kukaan meistä voi muuttaa, eikä tulevaisuuttaan ennustaa. Ei edes miehensä isyyden lajia.