perjantai 26. huhtikuuta 2013

Kaunis ja ihana

Kun Lastenisä ja Nainen kantoivat tahoiltaan tavaransa yhteiseen kaksioon, katosi Naisen menneisyys samaa matkaa muuttoauton perävalojen kanssa. Valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit saivat sijansa pahvilaatikosta, joka tultiin avaamaan tulevien vuosien mittaan vain muutaman kerran. Silloin kovasti muotia olleet flippialpumit, pienet valokuvakansiot, joihin sai kätevästi mahtumaan koko maallisen vaelluksensa kuvalliset todisteet, ammottivat tyhjyyttään. Poisraakattavien joukkoon joutivat kuvat entisestä avomiehestä, entisen avomiehen ystävistä, sukulaisista, kesämökistä, autosta, koirasta ja ne yhteiskuvat, joissa entinen avomies pitelee Naista kainalossa maisemaa vasten. Samaan sensuuriin menivät lukuisat kuvat Naisesta. Hienot naiset eivät pitele lasia kädessä, saatikka anna muuten kuvasta lukea miten kivaa elämä on. Niinpä kuvat risteilyistä, juhannuksista, syntymäpäivistä, vapuista, uusista vuosista ja ravuttomista rapujuhlista joutivat saman laatikon pohjalle. Pohja oli tosin jo siinä laatikossa lakannut näkymästä.

Lastenisä ei voinut sietää, että Naisella oli menneisyys nimeltä kolmen vuoden avoliitto. Kolme vuotta poispyyhittäväksi kakskolmeveen elämässä on kuin pyyhkisi nyt pois koko aikuisikänsä. Kaikki mikä viittasi entiseen oli uhka. Ilmeisesti samasta syystä Naisen ystävät olivat uhan kävelevä ruumis, joten Lastenisä aloitti johdonmukaisen työn näiden erkaannuttamiseksi. Se oli lopulta sangen helppoa. Tarvittiin vain sokeasti rakastunut ja kyllin nuori morsmaikku joka epäilyksen siemenen kerran saaneena kasteli siitä komean kitkerän kasvin. Ihan itse. Nykyisellä järjellään Nainen olisi antanut Lastenisälle passin, jonka päällä lukee ”lähtö”. Mutta aika ja ihminen nimeltä Nainen olivat tuolloin toiset. Kahdeksan kuukautta seurustelun alusta lukien Nainen tähtäsi tikkuun hienon plussan ja Eero Esikoinen sinetöi Naisen kohtalon yhtä monta kuukautta myöhemmin. Lastenisästä ja Naisesta tuli perhe.

Mustasukkaisuus oli pahimmillaan lajia, jossa Nainen ei voinut silmiin miehiä katsoa. Menikin hyvä tovi eron jälkeen, kun Nainen loi aina katseen lattiaan tai seiniin ihanien maisemien sijaan. Sitten olikin jo Mies Ystävä kuvioissa ja sama näytelmä toistui toisilla näyttelijöillä. Paitsi että Nainen ei koskaan ikinä salannut mitään menneisyydestään Mies Ystävältä, piti tämä siitä tahi ei. Myrskyisä ja mököttävä, sellainen oli se suhde sitten.
Lastenisän mustasukkaisuus toki laimeni vuosien, tai ehkä pikemminkin lasten myötä. Naisesta tuli itsestäänselvyys, alati imettävä tai raskaana oleva ja muut ajat kotona viihtyvä talouskone. Ei sellaisesta tarvitse olla epäileväinen. Ehkä olisi kannattanut olla. Pakoa se hautoi tyynen kuorensa alla. Pakoa soukasta elämästään. Entä ne kuvat sitten? Niitä Nainen katsoi muutaman kerran ja huokasi; sellaista se oli, nuoren ihmisen elämä.

Nainen sai Lastenisän kanssa neljä ihanaa lasta. Kolme kovin toivottua ja yritettyä, neljäs elämän parhaana bonuksena. Kuudentoista vuoden aikana he muuttivat kuusi kertaa. Kuusi muuttoa, pakkaamista, loppusiivousta ja tavaroiden paikoilleen järjestämistä uudessa asunnossa, eikä Lastenisä kertaakaan kysynyt mitä eräässä laatikossa oli. Ja hyvä niin. Tätäkään kirjoitusta ei olisi Naisen näppiksistä irronnut, ellei vielä kaksi omaa muuttoa ja kolme vuotta myöhemmin Nainen olisi ihan muuta etsiessään avannut mystistä laatikkoa, joka sisälsi valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit ajalta ennen Lastenisää.


Voi mikä aarre! Jostain syystä erityisen arvokas on kalenteri vuodelta -93. Nainen on ollut tuolloin kaksikymmentä ja loppuvuodesta siihen vielä yksi päälle ja näin jälkikäteen ajatellen eli elämänsä onnellisinta aikaa. Kaikki oli vielä edessä ja taivas auki. Arkiset merkinnät hammaslääkäreistä ja lasten vanhempainvarteista tulivat todeksi vasta vuosien kuluttua. Kalenteri on hieno läpileikkaus nuoren naisen elämästä. Joskus muinoin Nainen kävi pelaamassa bilistä, säännöllisesti leffassa, kavereiden kanssa kahvilassa ja silloisen kultansa kanssa ulkona syömässä. Juhannukset kestivät torstaista sunnuntaihin. Keskiviikko oli pikkulauantai, viikonloput ikuisuus. Eikä kolmen tunnin ruohonleikkuu mökillä ollut mistään paremmasta ajasta pois. Sellaista käsitettä kuin "parempi aika" ei ollut. Kaikki aika oli parempaa aikaa. Lukea kirjoja, urheilla, suunnitella tulevaisuutta. Niin kuin sitä nyt voisi suunnitella valmiiksi, sillä kohtalo kaihtaa kaikkia suunnitelmia kuitenkin. Mutta ei sellaista tiedä kaksikymmentävuotias ja hyvä niin.

Nainen istui pitkään varaston lattialla, eikä voinut lakata yhtä tekemästä. Hymyilemästä. Vuosista tuli helminauhoja, toistensa kaltaisia. Niissä oli kohokohtia ja kohtia, joita ei soisi muistavansa. Mutta tämän Nainen muistaa aina. Vuoden, joka oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Voi miten kaunis elokuu, kun Nainen aloitti autokoulun. Ja ensilumi satoi 13.10. Saunavuoro oli lauantaisin kello 17.00 ja päivällinen anokkilassa (anokki = avopuolison äiti) sunnuntaisin, jos siis sinne asti kykeni. Mel Gibson näytti vielä mieheltä ja Bruce Willis syötävältä. Naiset pukeutuivat ikään katsomatta jakkuihin ja miehet käyttivät puvuntakkia valkoisen T-paidan kanssa. C-kasetin nauha venyi, jos sitä kelasi ja kuunteli paljon. Joka kadunkulmassa oli puhelinkoppi. Se haisi tupakalta ja kostealta. Haddaway ja Ace of Base soi autoradiosta. Ja entä se auto sitten? -80 luvun Nissan Bluebird, tutummin luupää.  Miten hassuja ihminen voikaan muistaa, kun lukee muutaman kirjoitetun sanan. Tämä kaikki oli Naisella koko ajan. Nämä muistot, tämä elämä. Piilossa ja pimeässä, sillä Lastenisä tahtoi tahrattoman. Elämättömän. Ilottoman ja suruttoman, koska se kaikki oli häneltä pois.

Tiedä sitten onko se ikä vai eletty elämä, mutta Nainen on saanut rauhan. Tällainen hänen historiansa on, näissä kuvissa, kansissa, mutta ennen kaikkea näissä muistoissa. Hyväksyntä siitä, että elämä meni tähän asti näin, on helpottavaa. Olisi se voinut mennä paremmin, mutta kuka tietää, pahemminkin. Valmista käsikirjoitusta ei Naiselle ole näytetty, joten siksi ja yhä edelleen, kaikki on mahdollista ja taivas auki. Aivan kuten silloin kauan sitten, kun mikään aika ei ollut toista parempaa.

Eletty elämä. Iloittu, surtu, rakastettu ja vihattu. Se on antanut ja ottanut. Jättänyt jälkensä ja parantanut haavoista. Kaunis se on ollut ja ihana. Kaikessaan kaunis kuitenkin. Sellaista Nainen ei enää koskaan salaa yhdeltäkään elämänsä mieheltä.



 

torstai 25. huhtikuuta 2013

Kärsimätön suunnittelija

Jos Nainen olisi matka, hän olisi nopean lähdön kaupunkiloma Keski-Eurooppaan. Auringossa makaamisessa ei sinänsä ole mitään vikaan, paitsi jos ei liiemmin pidä auringosta eikä makaamisesta. Punatukkaisilla on näet ikävä tapa hankkia tasainen väri nahkaansa. Väri vaan ei ole syvän pronssinen. Ja mitä makaamiseen tulee, se menettelee pieninä annoksina kunnes alkaa tie polttaa ja nähtävyydet huudella. Kaupunkiloma, sellainen Nainen on ehdottomasti.

Naisen luonnetta on aina leimannut tietty nopeus. Vuodet ovat rapistaneet ripeyttä, varsinkin aamuihin pitää varata entistä enemmän aikaa. Mutta spontaanisuus on ja pysyy. On eräs asia, joka tekee tämän hätähousun hulluksi; hitaus. Hitaus koskee ihan kaikkia elämän osa-alueita. Alleviivaten, kaikkia. Jos jotain asiaa pitää vatvoa ja vatkata ja vielä vähän hinkata vatvomisen ja vatkaamisen jälkeen, Nainen on todennäköisesti jo tehnyt sen tai vaihtoehtoisesti nostanut kytkintä aikapäiviä sitten.
Mies Ystävällä oli jokseenkin erilainen temperamentti kuin Naisella. Aluksi sellainen viehätti kovin. Miten joku voi olla niin rauhallinen, tarkka ja ennakoiva. Niin, aluksi. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun Nainen ajatteli joko sekoavansa tai huutavansa ääneen. Ei tehnyt kumpaakaan. Itsehillintä, voi miten se kasvoikaan. Kun he päättivät mennä matkalle, halusi Mies Ystävä   s u u n n i t e l l a,  hartaasti ja pitkään. Mitä perillä tehdään, mihin mennään, miten siirrytään paikasta toiseen. Ilta illan perään, viikkotolkulla. Nainen toki ymmärsi, että Mies Ystävälle suunnittelu on osa matkalle lähtöä ja halusi tälle kaikessa rakkaudessaan suunnitelun suoda. Mutta Nainen ei toimi siten. Nainen haluaa herätä aamulla, katsoa ulos ikkunasta ja todeta, ”tänään tehdään muuten näin”. Miten kukaan voi tietää neljä kuukautta aikaisemmin, mitä haluaa tehdä elokuun kahdeskymmenesneljäs päivä?
Kohteeseen pääsy vaatii toki suunnittelua. Lennot, hotellit jne. Ei Nainenkaan sentään koneesta hyppää katsomatta onko laskuvarjo selässä. Nelikymppiset ovat jo aika mukavuudenhaluisia kuitenkin. Mutta että pitää suunnitella ja hinkata jotain museokierrosta kuukausitolkulla. Herra armahda.

Hitauden ärsyttävyys koskee myös ihmisen kokonaisvaltaista tapaa elää nahkoissaan. Oltuaan kerran kolmen tunnin treffeillä miehen kanssa, joka näykki ruoka-annostaan tästä ajasta kaksi, oli kaikkea väkivaltaa kavahtava Nainen jo viittä vaille heittämässä haarukalla tätä Keski- ja Etelä-Amerikan sademetsissä elävän ja jopa kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa nukkuvan otuksen hengenheimolaista. Kyseisen Laiskiaiseksi kutsutun eläimen ruuansulatus saattaa muuten kestää jopa kuukauden. Tulipa vaan mieleen.
Hitauden pani merkille myös tarjoilija, joka epäuskoisena kävi kaksi kertaa kysymässä ”joko saa viedä annoksen pois” kun insinöörismies piti taukoja ruokailussa. ”Ei, syön vielä”, sanoi tämä hoitamattoman kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavankin rinnalla erittäin hitaalta vaikuttava mies ja nappasi jälleen uuden lohkoperunan lautaseltaan mutustellakseen sitä nautinnollisesti. Kylmänä. Hyvin kylmänä. Treffien lopulla mies lausui kuolemattomat sanat; ”Mä syön aina vähän hitaasti”.
No älä?


On ihmisiä, jotka ovat rauhallisempia, hidastempoisempia, suunnitelmallisempia ja se on vain hyvä asia se. Nainenkin tarvitsee rinnalleen varman, tasaisen ja rauhoittavan miehen, joka ei poissulje lainkaan Naisen rakastamia nopeita käänteitä elämässä. Mutta rajansa kaikella.

Spontaanisuus on suonut Naiselle aina tietyn vapauden. Vapauden päättää ja vapauden muuttaa mieltään. Spontaanisuus ei ole sama kuin äkkipikaisuus tai välinpitämättömyys. Rationaalisuuttakaan se ei poissulje, sillä toisissa asioissa tämä hyvinkin huolettomalta vaikuttava olento on erittäin rationaalinen. Ja suunnitelma B, se on pitänyt olla. Nainen on vaihtanut elämässään työtä, asuntoa, miestä ja maisemaa nopeammin, kuin toiset ehtivät aivastaa. Hän on herännyt aamulla ja löytänyt itsensä risteilyltä illalla. Kirjamessuilta Helsingistä ja lomamatkalta Oulusta. Yllätyksellisyys, sellaista ei koe jos ei sellaiselle anna elämässään tilaa. On vain yksi asia, jota spontaanisuus ei koske. Lapsia. Koska Nainen on ensisijaisesti äiti, hän ei elä vain omien kärsimättömien ajatustensa mukaan. Hyppy tuntemattomaan ei ole koskaan ollut täysin sellainen. Lasten vuoksi pitää olla aina varmuus huomisesta. Aina. Siitä hetkestä kun Nainen alkoi ajatella eroa, kesti hyvä tovi itse eroon. Tovi tarkoittaa tässä yhteydessä joko kuukausia tai vuosia, riippuen laskutavasta; kun Nainen alkoi kerätä runaway- rahastoa, vai kun hän ymmärsi olevansa matkalla kohti maksimaalista katkeroitumista? Niinpä. Koskaan, ikinä Nainen ei ole heittäytynyt mihinkään ilman harkintaa, mikäli se koskee lapsia. Se mitä tapahtuu Naisen omalla ajalla vapaina jokatoisviikonloppuinaan onkin sitten oma lukunsa.

Lastenisä käytti aina rahaa miten sattui. Jos hän halusi uudet superpronaatiomoottoroidutlasikuituXtrakevyetlenkkarit juostakseen kerran viikossa lenkin, hän ne osti. Viis siitä, jos loppukuu syötiin lekasoraa ja sormia. Lasten myötä sellainen tapa ei ottanut oikein toimiakseen. Lopulta perheen varat jaettiin siten, että Lastenisä maksoi kaikki laskut lainanlyhennyksiä myöten ja Nainen ruuat, vaatteet ja muut talouteen ja perheeseen liittyvät kulut. Toimi. Ruokaa riitti, lääkkeet sai haettua apteekista ja kaikilla oli vaatteet päällä. Naisella tosin sisarensa vanhat, mitäpä sitä jonon viimeinen koskaan itselleen osti. Seikka joka parani potenssiin sata, kun Nainen eteni jonopaikassa Lastenisän edelle eron myötä. Lastenisä inisi monesti kuukauden lopussa, ettei hänelle ei ole enää yhtään omaa rahaa. Uusi sykemittari kädessään sellaisen lausuminen ei antanut sitä tehokkainta pontta kuitenkaan. Jos sitä rahaa ei osaa käyttää ja säännöstellä, sitä ei vaan osaa. Ininällä tahi ilman.
Elämässä pitää osata ajatella myös huomista. Suunnitelma. Sellainen pitää aina olla. Paitsi jos sen päällä lukee ”ohjekirja”. Mikään ei taida olla yhtä vastenmielistä, kuin vihkonen johon on painettu seikkaperäiset ohjeet siitä, miten et onnistu näinkään yksinkertaisessa asiassa. Logiikalla onkin kesytetty huonekalut ja elektroniikka. Ja siihen mihin Naisen kaksi kertaa kirjallisin testein toimivaksi todennettu looginen ajattelu päättyy, se vain päättyy. Vain avaruus on ääretön.

Nopea, spontaani, vähän kai kärsimätönkin, mutta silti suunnitelmallinen. Sellainen se Nainen on. Ja ehdottomasti kaupunkiloma.
Huomenna on perjantai ja lapset isilässä. Mitähän kivaa sitä keksisi?




keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Viheliäisiä vitsauksia

Erinäiset sairaudet kuuluvat lapsiperheen elämään. Suurin sairastavuus on alle kolmivuotiailla, mutta vielä kouluikäisilläkin lapsilla on keskimäärin 6-8 flunssaa vuodessa, aikuisten napatessa näistä noin puolet. Mahataudit, flunssat ja rokot rakastavat nenäeritteitä syöviä ja suurissa laumoissa päät vastakkain viihtyviä pikkuihmisiä. Kovin tuttuja ovat ne myöhäiset illat, jolloin kerrossängyn yläpediltä kuuluu ”äiti mun on paha olo”. Mikään loikka ei ole riittävän nopea rientämään yläkertaan, nappaamaan ämpäriä ja pyydystämään mahansisältöä siihen peiton, tyynyn ja pehmolelujen sijaan. Juuri kun olet saanut lapsen, pedin ja itsesi pestyä ja pääset omaan sänkyysi, alkaa sama ralli uudelleen.

Päät vastakkain viihtyminen ei ole vain flunssan kannalta se optimaalisin tapa hankkia viheliäisiä vitsauksia elämään.  Talvella Tyttöprinsessan eskariryhmässä sikisi sitkeä pikkulemmikkiepidemia. Lappuja ja Wilma-viestejä tuli joka viikko, mutta aina vaan jollain ryhmän lapsista oli kutittava kaveri päänahassa; Pediculus humanus var. capitis, tunnetummalta nimeltään täi. Oltuaan siilitukkaisten poikalasten äiti seitsemäntoista vuotta, jokatalvisista hälytyksistä huolimatta täiepidemia tuli täytenä yllätyksenä. Kuten myös se, että tartunnan lähde oli aina vain sama hyvin pitkätukkainen tyttö, jonka äiti suhtautui kättä heilauttavalla vakavuudella koko epidemiaan. Lukuisista ja lukuisista ohjeista huolimatta. Kaksi kertaa kutittavia pikkukavereita tyttärensä hiuksista häätäneenä Nainen antoi lopulta ukaasin pysyä metrin päässä tytöstä. Julmaa, mutta tehoavaa. Täi- ja kihomatokaverit kun aiheuttavat lisää työtä ja vaivaa kaikessa vaarattomuudessaankin, kustannuksista puhumattakaan. Tietää ken häätörumban on kokenut.

Lapset siis sairastavat, mikä on aivan normaalia. Viheliäiseksi homman tekee sairauden tarttuminen aikuiseen, jonka pitäisi olla, jos nyt ei sielun, niin ainakin täysissä ruumiin voimissa. Nainen on hoitanut lapsensa, koiransa ja taloutensa vuoden jokaisena päivänä. Aina. Satoi tai paistoi, yski tai ripuloi. Kerran kuumeessa, joka ei laskenut lääkkeistä huolimatta viikkoon. Keuhkokuume, sanoi lääkäri ja passitti Naisen sairaalaan. Siellä Nainen viihtyi kokonaista kolme tuntia, kunnes lähti vastusteluista huolimatta kotiin ja alkoi käydä osastolla suonensisäisellä antibiootilla neljä kertaa vuorokaudessa vannottuaan pyhästi lepäävänsä kaikki liikenevät hetket. Nuorin oli vuosikas ikiliikkuja, seuraava vilkas kolmevee. Se siitä levosta sitten.

Vuosi vuodelta lepääminen on tullut helpommaksi. Niin, mikäli sille on muita edellytyksiä. Yhtäaikainen oksennustauti yksinhuoltajan taloudessa on The Ultimate Piina. Ja sellainen se on nytkin. Mahatauti kun alkoi Naisella ja Eetulla miltei samalla kellonlyömällä, kera kuumeen ja totaalisen voimattomuuden. Lapsen oksennusämpärin tyhjentäminen omien vatsakramppien ja muutama tunti sitten niellyn ja nyt ylösnousseen illallisen kera on ihan niitä viimeisimpiä asioita maailmassa, joita haluaa tehdä. Onneksi poika on jo hyvä tähtäämään.

Koska elämä ei ole reilua, se ei ole sitä edes sairaana. Toisin kuin vuorokaudessa toipuva poikasensa, Nainen häilyy järjissä pysymisen ja M1-lähetteen välillä. Hulluuden äärelle ajaa esimerkiksi seuraava lause; ”Mun on nälkä, mitä me syödään?”
Hyvin terve Tyttöprinsessa sai kaivatun vapaapäivän eskarista ja hyvin toipunut veljensä jaksaa taas nahistella hyvin terveen siskon kanssa. Majaleikit ja noin neljäkymmentä paperilennokkia näyttää pienessä olohuoneessa tosi kivalta. No ei näytä.
Maailman huonoimpana sairastajana kerääntyvät tiskit, roskat ja eteisestä vyöryvät hiekkadyynit saavat Naisen vatsan sisällön vellomaan ilman viheliäistä virustakin. Olo on jokseenkin siedettävä, kunhan Nainen vain istuu tässä puolimakaavassa asennossa, eikä liikuta ainakaan päätään. Sen särky on mallia ”näen Jeesuksen tulevan”. Lopulta kun Nainen sohvalta jaksaa joskus nousta, on edessä tuplatyö, vaikka siihen rekrytoidaankin kaikki Oy Perhe Ab:n jäsenet sitä karvaisinta lukuun ottamatta. Huokaus.

Sairastaminen lasten kanssa yhtä aikaa on siis syvältä. Sairastaminen lasten kanssa yhtä aikaa taloutensa ainoana piikana on syvältä ja täyttä helvettiä. Mikään helvetti ei kuitenkaan kestä ikuisuuksiin, ei tämäkään. Kuume alkaa laskea, eikä mahassa vello enää valtameri. Eetu yllättää äitinsä ottamalla pannun, rikkomalla kananmunia ja paistamalla ne kokkeliksi ruisleivän väliin, siskolle ja itselle. Aika hyvin kahdeksanvuotiaalta. Tyttöprinsessa silittää Naisen kipeää otsaa, pakkaa nukkensa ja tavaransa ja lähtee ulos leikkimään. Miten elämästä tuli äkkiä helpompaa ja sairastamisestakin edes jokseenkin mahdollista? Niin ne lapset kasvavat. Joskus Naisen harras toive oli, että oppisivat edes tähtäämään ämpäriin. Ja kas, niin kävi.

Jonain päivänä ne käyvät kaupassa ja apteekissa, kun Nainen ei pysty. Vievät kaikki koiran lenkit, pesevät itse pyykkinsä ja tekevät ruokansa. Eivätkä levitä majoja ja lennokkeja. Jonain päivänä kasvavat kylliksi ja lakkaavat tuomasta kuutta viiva kahdeksaa flunssaa per vuosi, oksennustauteja, matoja ja kutittavia pikkukavereita. Muuttavat kotoa, tekvät aikanaan omat pienet jotka tuovat kivoja tuliaisia ja saavat vanhempansa väsymyksestä järjiltään. Niin se elämä menee. Mutta siihen on vielä noin satakunta flunssaa ja kolmisenkymmentä mahatautia. Aaltoja.




tiistai 23. huhtikuuta 2013

Tahtojen taisto

Vielä viime vuonna Nainen etsi elämänsä miestä. Tai tavoitteesta hieman tinkineenä, miestä elämäänsä. Takana oli kaksi peräjälkeistä suhdetta ja edessä sinkkuinen syksy. Suhteen etsiminen ei liittynyt ajatukseen, että vailla hän olisi vajaa. Kenties siihen ei liittynyt sen enempää kuin erään sinisten lasien läpi maailmaa tiiraavan miehen legendaarisen ja kulmakuppiloiden kansallislaulun maineeseen nousseen laulun sanoin; ihmisen ikävä toisen luo. Lähelle. Iholle. Vapaina viikonloppuinaan Nainen keinui kaupungin yössä. Katsoi sillä silmällä ja vähän toisellakin. Kävi treffeillä, kalasteli, uisteli ja heitti viehettä. Kunnes luovutti. Luovuttaminen ei sijainnut tässä tapauksessa sanan keskiarvoisen merkityksen kohdassa. Luovuttamisen myötä Nainen näet löysi jotain; vapaan, vähän villinkin, mutta ehdottomasti sitoutumiskammoisen naisen ja tervehti tätä uutta minäänsä ihastuksen sekaisella hilpeydellä. Tässäpä Nainen, joka ei liiemmälti ketään ja mitään jokatoisviikonloppuihinsa tarvitse, kuin hyviä ystäviä ja iltoja jotka kääntyvät aamuun taksin saattaessa uupuneen juhlijan kotiin. Yksin. Ja mitäs tapahtuikaan meren vonkaleille Naisen otsalampun lakatessa vilkkumasta sitoutumisvaloa? Kalaonni ei ole koskaan ollut niin myötä.

Nainen keksii hyviä periaatteita ja päätöksiä, eikä niissä yksikään anna sijaa seurustelulle. Opiskelevan yksinhuoltajan elämän ollessa vain korvamerkittyä aikaa, periaatteiden keksimisessä ei tarvitse paljon ponnistella. Ensin tulevat lapset. Sitten opiskelu. Ja sitten vasta Nainen. Tai no, aika usein Nainen tulee heti lasten perään opiskelun jäädessä pronssille, mutta parisuhteelle palkintopallilla ei ole sijaa. Sinkkuudesta löytyy yhä enemmän hyviä puolia. Se, kumpi oli ensin, sinkkuuden hyvät puolet vai tilaus niille, ei ole oleellista. Nainen lakkasi tarvitsemasta ja alkoi nähdä elämänsä täytenä ja hyvänä. Ja silloin kun jokin on täyttä ja hyvää, siihen ei ole tarvetta eikä halua lisätä mitään. Vähiten vaikeaa yhtälöä nimeltä mies. Sitten saapui Universumin Kepposvastaava maailmankaikkeuden näyttämölle Suuri Vitsikirja kädessään.

Nainen ei kiinnittänyt mieheen aluksi huomiota. Poikaporukka ja naurunremakka, kättelemässä ja kukkoilemassa. Poika saattaa tässä yhteydessä olla jo hieman elämää nähnyt käsite, toisaalta niin oli porukkakin. Miesten ollessa koko ikänsä ikuisia poikia ja siksi niin rakastettavia olentoja, sanonta sallittakoon. Ilta päättyi yhteiseen taksiin, kun tämä herrasmies halusi saattaa Naisen turvallisesti kotiovelle. Ja vain ovelle. Se mitä välissä tapahtui, on arvoitus. Ei Nainen miehelle juuri ajatustaan antanut. Kävi tanssimassa ja kikattelemassa ystäviensä kanssa, mutta mies pysyi sinnikkäästi valoa väläyttävään merkkiin saakka vaikka kaikki hänen omat ystävänsä kaikkosivat koteihinsa. Sinnikäs mies oli päättänyt tehdä mahdottoman mahdolliseksi ja kuun auringoksi. Mies tahtoi Naisen.

Kulunut viikko on haastanut Naisen henkisesti tavoin, joilla vain tekosyyt tyhjäksi tekevä ihminen voi haastaa. Naisen lapset, opiskelut, kiireet ja pelot ovat kaikki yksitellen pois perusteltuja. Yksi tosin on ja pysyy. Ahdistus. Tässäpä tahtojen taisto. Tappelupukarit eivät ole ne ilmeisimmät, sillä mies ei tahdo kuin Naisen, mutta Nainenpa tahtoo isosti muuta. Esimerkiksi pysyä sinkkuna, sillä niin hän on oppinut ja niin on hyvä. Yhdessä sielunpuolikkaan kanssa herätyt aamut siintävät kyllä siellä jossain. Sitten kun. Mutta sitä ennen on kesä ja kaikki ihana. Tämä kesä. Seuraava kesä.  Ja jokainen kesä vie vain kauemmas yhteisistä aamuista ja illoista jolloin käpertyä kainaloon. Mutta Maailmankaikkeuspa on viisas. Se tietää, että Naista aina vaan ahdistaa, joten taitavalle karkuun juoksijalle pitää asiat paloitella pieniin osiin ja tarjoilla valmiiksi pureskeltuina, tekosyy kerrallaan.

Ja niin Universumin Kepposvastaava voi lukea Suuresta Vitsikirjastaan tämän kappaleen ehdottoman huipentuman. Elämä heittää Naisen eteen miehen, joka ei pelkää Naisen mahdotonta yhtälöä, eikä muitakaan miehenkarkotussyitä. Eteen heittämisessä ei sinänsä ole mitään vitsiä, se näet tulee tässä; mies joka on päättänyt saada naisen, asuu Ruotsissa.
Kysymys kuuluukin, miten kaukana pitää miehen elämänsä elää, että Naista ei enää ahdista? Jep.

Ahdistus kertoo aina jostain. Joko asianomistajasta itsestään, tai ahdistuksen kohteesta. Mikäli Naisella olisi kristallipallo, hän lukisi vastauksen siitä ja hyppäisi pelilaudalla kaksi heittovuoroa eteenpäin kulkematta lähtöruudun kautta. Vaan kun ei ole. Ei kristallipalloa, eikä valmiita vastauksia.

Jonain päivänä Ahdistus istuu alas ja kertoo mitä sillä on asiaa. Sitä ennen käydään tahtojen taisto ja välirauhaton sota, kumpi luovuttaa ensin. Kaipuu syliin vai vapauteen.

 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Seitsemäntoista vuotta

Elämän eriskummallisuus toisinaan naurattaa, toisinaan saa miettimään tekeekö sen eriskummalliseksi oletusarvo jostakin normaalista vai yllätyksellisyys ennalta arvaamattomuudesta. Joskus matka on yhtä aikaa haikean riehakas, mutta nöyrällä tavalla ylpeä. Voimaannuttava kaikessa heikkoudessaan. Siinä sen kirous. Siinä sen nerous.

Tätä kirjoittaessaan Nainen istuu harmaaksi käyvässä huoneessa, katsoessa tummien pilvien taivalta halki vaaleansinisen taivaan. Hetkenä minä hyvänsä sade putoaa maailman syliin.
Nöyrä. Koska lapsi täyttää tänään seitsemäntoista vuotta. Ylpeä, koska on saanut olla äiti niin kauan. Riehakas, koska sellaiseksi syntyi. Heikko, koska lapsi ei jaa tänään taivaan harmautta, huonetta, syliä. Voimaannuttava on elämä, sillä kaikelle on sijansa ja aika vain kerrostuma vuosia. Eivät toistensa perään, vaan toistensa päälle. Hellästi peittelevät, milloin kaiken alleen jättävät.
Seitsemäntoista vuotta. Siinä ajassa poika kasvaa miehen mittaiseksi. Yhä vahvemmaksi, pajuvitsa. Siinä ajassa syntyy ja kuolee Naisen perhe. Se, jonka piti kestää kaiken. Yksi ei kuole koskaan. Sen piirsi esikoisen parkaisu kauniisti Naiseen.  
 
Tätä kirjoittaessaan Nainen tuntee kahvin ja miehen tuoksun. ”Kauanko vielä?” kysyy Lastenisä kätilöltä. Ottaa siemauksen jäähtyneestä kahvistaan ja katsoo kelloa, jotta ei tarvitse katsoa kaikkien tulevien lastensa äitiä. Poika, sellainen se on itsekin ja nyt saamassa omaa. Ei se pahuuttaan kelloa katso. Kaikki se valitus, rukoilu, hiljainen itku, kiipeävät käyrät, veren ja kivun tuoksut. Miltei vuorokauden tuska, joka ei katso kelloa, se katsoo suoraan Naiseen. Siksi mies ei voi.
 Seitsemäntoista vuotta. Siinä ajassa ehtii tapahtua kaikki, eikä vielä lähellekään.

Tätä kirjoittaessaan Nainen tuntee kahvin ja miehen tuoksun. Sen, joka hetki sitten istui täydessä kahvilassa Naista vastapäätä kuulematta kuin toisensa. Joka haluaisi Naisen olevan syy, ei seuraus. Ja joka hetki, jokainen naurettu ilo, jokainen jaettu suru Nainen muisti miltä tuntui vastasyntynyt rintoja vasten. Miten ihmeellinen onkaan ollut matka. Miten lyhyt hetki, kun elämä otti haparoivia yrityksiään kohti tuntematonta. Miten pitkä on tie tytöstä naiseksi.
Joka hetki, kun mies katsoi tummilla silmillään, Nainen ajatteli miten haluaisi vain yhden päivän takaisin. Sen jolloin lapsi tuli. Jotta voisi nuuhkia syntymästä kosteaa niskaa. Ihmetellä sormia, varpaita, silkkistä korvanlehteä. Olla haikea, mutta riehakas. Nöyrällä tavalla ylpeä. Tämän eriskummallinen elämä minulle lainaksi antoi.

Seitsemäntoista vuotta sitten Naisesta tuli äiti. Tänään ei saapunut sade. Nousi tuuli ja lankesi rakeet. Harmaa kulki poikki taivaan, huoneessa pimeä. Mutta lapsi ei tullut.

Ikävä, se ei kuole koskaan.
 
 
 
 

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Kurjuuden odote

Aika monta vuotta Naisen mielestä positiivisuus oli kuin lahko johon synnytään, mutta johon ei myöhemmin voi kääntyä. Sellainen onnellisen virneen ja naurettavien mantrojen juttu, kaikessa ilosanomassaan lapsellinen vain sisäpiirille aukeava kultti. Mitä enemmän Maailmankaikkeus muisti naista loputtomilla vastoinkäymisillä, sitä enemmän hän vahvisti omaa uskoaan; onnellisten tähtein alle ei ollut Naisen syntyminen. Tämän lajin vahvistumisella on kuitenkin itseään ruokkiva ikävä piirre. Kurjuuden odote on lopulta vain kurjuuden määrän saanto. On kaksi seikkaa, joilla kurjuuden odotteessa selviää suhteellisen täysipäisenä. Uskoa karmaan. Tai vähitellen luopua siitä.

Sitku ei ollut se suurin vastus Naisen kääntymisessä kohti positiivisempaa ajattelua. Sitkussa on sentään toivoa, jotain tapahtuu vielä sitten joskus. Kuokkavieraan nimi oli Mutku. Nainen ei osaa sanoa tarkkaa päivää, jolloin Mutku löysi Naisen luo. Kentien niin oli ollut aina. Kenties vasta eron jälkeen Mutku saattoi vapaasti pyyhkiä kuraiset saappaat valkoisiin verhoihin, kuin huomiota kerjäävä kakara. Mikäpä sitä olisi estänyt, Naisen fokus oli ihan muualla.  Joka kerta, kun Nainen yritti murtaa Mutkua, se vain vahvistui. Siinähän yrität, aina tulee tiellesi jotain, ilkkui Elämä. Miksi siis ponnistella, kulkea kohti, luottaa ja pettyä kerta toisensa jälkeen? Miksi edes yrittää ajatella myönteisesti, kun kielteinen kurvaa ohituskaistaa Veekasilla ohi polkiessasi sitä helmoista kukkivaa vanhaa nelivaihteista ykspisteykköstä Fiestaa. Ei liiku, ei. Paitsi alamäkeen.
Mutku vaani kaikkialla. Se naittoi rumia sisariaan vähän joka sukuun, tuli kylään kutsumatta ja söi parhaat pöydästä. Sillä Mutku tämän tiesi; kun Toivo on hauras, sen voi kaataa pienikin vastoinkäyminen. Niin kävi Naisellekin kerta kerralta. Vaan yhtä ei Mutku tiennyt. Sitkeäksi oli Nainen syntynyt.

Ero pakotti Naisen oleellisen äärelle,  kysymään mitä minä todella haluan. Mutku ja Sitku yrittivät sitkeästi istua pöytään, vaikka kattaus olikin vain kahdelle, Naiselle ja Toivolle. Toivo on siis se hauras hemmo, joka keräili itseään milloin minkin ojan pohjalta kompuroituaan huolella joka ikiseen kiveen ja esteeseen. Mutta Toivopa se vahvistui. Söi kuin aikapoika kaiken minkä Nainen sen eteen kantoi. Lopulta Sitku ja Mutku ymmärsivät poistua pöydästä. Sitku tosin vierailee yhä Naisen luona, mutta silloinkin vain Toivon vahvassa käsikynkässä. Niin se Toivo sitten, siitä kasvoi aika riski ja väkevä.

Miten Mutku karkotettiin?  Dissaamalla se täysin. Mutkua ei yksinkertaisesti ollut muka enää olemassa. Mitä enemmän Nainen täytti kalenteriaan, sitä heikommaksi Mutku kävi. Nyt se lojuu jossain sillan alla työttömänä alkoholisoituneena pummina. Jonain päivänä se saattaa ehkä ryhdistäytyä ja alkaa taas etsiä töitä.  Pidä varasi.

Nainen alkoi siis taas haaveilla ja miettiä mikä häntä estää toteuttamasta haaveitaan. Aika usein perimmäinen syyllinen löytyi peilistä. Rahan ja ajanpuute ovat toki todellisia ja olemassa olevia, mutta eniten puutetta oli rohkeudesta.
Elämässä on hyvä olla paitsi lyhyen- ja pitkäntähtäimen haaveita, myös ilmaisia tai lähes ilmaisia. Jokaiseen päivään voi ujuttaa pienen palan ihanaa. Puhelu ystävälle. Pitkä suihku. Kirkkaanpunainen kynsilakka varpaankynsissä. Uusi CD-levy. Kirja, jonka ostaa omaksi ja päällystää jotta se kestää palata yhä uudelleen ja uudelleen. Pysähtyminen lisää onnellisuutta. Hyväksyntä. Ja kiitollisuus. Että osaa arvostaa vaikka aistejaan. Saa maistaa suklaapalan. Viipyvän partaveden tuoksun hississä. Kuunnella lempimusiikkia. Tuntea auringon lämmön kasvoilla. Nähdä kevään tulevan. Kukaan ei voi pakottaa iloitsemaan, mutta iloitsemalla joka päivä jostain, saa yhä uusia ilon aiheita. Onni synnyttää onnea, ilo iloa. Ja kurjuuden odote sitä itseään.

Eilen oli vapaapäivä. Nainen ajoi vajaat sata kilometriä toiseen kaupunkiin iltakahville ystävänsä luo. Tie auki ja kerrankin aikaa laulaa levyllinen kappaleita loppuun. Ajaminen on Naiselle omaa aikaa. Reissaaminen toinen luonto. Sellaista se on, kun oppii kävelemään alta kymmenkuisena, ei se osaa olla aloillaan aikuisenakaan.
Toukokuuksi on varattu risteily. Sitä ennen tyttöjen illanvietot, jos toisetkin. Kesällä festareita. Tapahtumia. Kaupunkiloma suunnitteilla. Riippuen finanssipolitiikasta onko se kymmenen vai tuhannen kilometrin päähän. Vai omalle takapihalle. Omaa aikaa on kesälläkin vähän, mutta sitäkin laadukkaampaa. Jos rahaton, opiskeleva yksinhuoltaja pystyy toteuttamaan edes jotain unelmiaan, siihen pystyy kuka tahansa. Pitää asettaa unelmat sille korkeudelle, josta ne ovat poimittavissa. Mutta ihan haasteen vuoksi, asettaa osa myös paljon ylemmäksikin.
Mitä positiiviseen ajatteluun tulee, siihen kääntyminen alkoi aika huomaamattomasti kun tarpeeksi monta tekosyytä oli hengiltä perusteltu. Unelmat asetettu. Ja se kalenteri täytetty. Kurjuuden odote vaihtui ihanien asioiden odotteeksi.

Uneksi. Toteuta. Elä. Isosti tai pienesti, omissa raameissasi. Mutta mitä tahansa teetkin, muista. Älä ruoki Mutkua.
 
 
 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Lapsenusko

Pääsiäinen oli ja meni, mutta keskustelu pikkuvirpojista jatkuu. Ainakin mitä aamuyöllä postilaatikkoon kannetun lehden yleisönosastolta on lukeminen. Vastoin Naisen luutuneita ennakko-oletuksia, keskustelu ei pitäydy aamuaikaiselta alkavan kellonrimputuksen ärsyttävyydessä, vaan aivan päinvastoin; pikkuvirpojat ovat kaikonneet.

Pikkuvirpojia on aina ollut ja tulee olemaan. Naisen lapsuudessa ei tunnettu tasa-arvoa, sillä kerran vuodessa vain tytöt saivat nauttia notkuvista herkkukoreista kateellisten poikain katsellessa vieressä. Eihän pojat voineet olla noitia! Virpojakäsitteen laajennuttua pupuihin, velhoihin ja muihin satusankareihin, aukeni pojillekin mahdollisuus päästä herkkutienestiin. Kellonrimputus kaksinkertaistui nopeasti ja röyhkeimmät virpoivat millä risulla nyt käteensä saivat ja heittivät karkkiroskat kiitokseksi portaille. Työpaikkojen kahvipöydissä alettiin jakaa mitä mielikuvituksellisimpia keinoja välttyä näiltä kerjäläisiltä, päätyen aina siihen yhteen ja samaan; verhot kiinni ja ovikello pois päältä. Sitten virpojat katosivat. Naisella ei ole käsitystä onko ilmiö maankattava, mutta ainakin lehden levikistä päätellen laajalla alueella tunnettu. Mitä virpojille sitten tapahtui? Pelko. Se tapahtui.
”Älkää sitten menkö kenenkään tuntemattoman ovelle. Eikä koskaan saa mennä sisälle, vaikka pyydettäisiin odottamaan”.
Muinoin virpominen tarkoitti juurikin tuota tuntemattomien ovelle ja myös eteiseen menemistä. Mitä itua oli virpoa tuttuja? Ei niin mitään. Eipä sillä, Eetu Enseminäollut on ehkä viimeinen lapsi seisomaan kenenkään vieraan ovella. Sen maailman rohkein Tyttöprinsessa siskolikka on toista maata. Kehen lie sitten tullut.
Julma totuus on, että lapsia ei voi enää päästää kuten ennen. Jatkuvasti saa lukea, miten joku läpeensä sairas on taas vaaninut koulutiellä, houkutellut kyytiin tai jopa napannut lapsen keskellä päivää kuin kypsän hedelmän puusta. Onko sairauden määrä lisääntynyt, vai sen uutisointi?

Kasvatus on saanut paljon enemmän varoittelevia elementtejä kuin aiemmin. Lapsia on suojeltava paitsi fyysisiltä uhkilta, myös henkisiltä. Lapsenusko onkin se uhkista suurin maailman tultua sellaiseksi, joksi se on tullut. Pahuus on koskettanut aina, sen olomuodot ovat vain muuttuneet. Kyllä Naistakin aikoinaan varoiteltiin menemästä kenenkään autoon. Kukaan täysipäinen ei pidä kissanpentuja mukanaan vain näytelläkseen pyyteettä niitä lapsille. Kerran yksi olisi tarjonnut karkkia autostaan, mutta ei saanut ketään matkaansa. Pitkätakkiset sedät tuli nähtyä jo varhain. Lapsen mutkattoman ajatusmaailman suoruutta kuvaa varmaan parhaiten se, että suurin hämmennys oli lähinnä miten kukaan tarkenee liikkua niin varhain keväällä pelkällä takilla, kun oma äiti ei antanut vielä riisua edes tumppuja. Nykyajan jammut vaanivat netissä, mutta aivan yhtä hyvin sen oven takana, jonka kelloa lapsi soittaa pääsiäisnoidaksi pukeutuneena. Siksi pikkuvirpojat ovat kadonneet ja siksi niiden perään kysellään lehden palstoilla, kun oli ostettu turhaan kaapit täyteen herkkuja. Yksinäiselle vanhukselle se ovikellon rimputus kun ei ristiksi ehkä taivukaan.

Nainen on käynyt aina sopivassa aasinsiltaisessa tilanteessa lastensa kanssa läpi riskienkartoitusohjelman yrittäen kuulostaa mahdollisimman huolettomalta ja hilpeältä kertoessaan mm. seuraavia;
”Jos eksyt tai tulee joku ongelma johon tarvitset heti aikuisen apua, valitse äiti. Sellainen nainen jolla on lapsia mukanaan. Älä mene yksinään liikkuvan miehen luo. Etsi jonkun äiti. Älä koskaan katso kaverin luona netistä tai televisiosta sivuja tai ohjelmia, jotka pelottavat tai joita kotonakaan ei annettaisi katsoa. Niistä voi tulla kovin paha mieli myöhemmin ja painajaisia. Älä anna kenenkään koskea paikkoihin, jotka ovat aina vaatteiden alla piilossa. Ole rohkea ja tarvittaessa vikkeläkinttuinen.”
Yläkertaan on aina lähtenyt pyyntö, ettei lapsen tarvitsisi käyttää rohkeuttaan tai vikkeliä kinttujaan, saatikka äidin riskienkartoitusohjelmaa.  
Lapsia ei voi pitää pumpulissa, mutta ei täydessä lapsenuskossakaan. Kasvattajan on keikuttava kahden todellisuuden välissä; että ei varoituksillaan aiheuta ahdistusta, eikä aiheuta ahdistusta varoittamatta lainkaan. Julma totuus on kuitenkin, että kaikki aikuiset eivät ole reiluja ja oikeamielisiä. Toisissa asuu sokea pimeys.

Keskustelu yleisönosastolla ja nettipalstoilla jatkunee. Tiedostettu ongelma on, että lapset eivät enää uskalla soittaa vieraan ovikelloa. Toiset pitävät ilmiötä ylihysteerisenä, toiset myöntävät auliisti kieltäneensä omiaan suojellakseen heitä. Ratkaisuksi on keksitty erilaisia menetelmiä; lappu oveen ”meillä saa virpoa”. Varmempaa ehkä valita talo, jonka ovenpielessä on lastenrattaat, lapioita, rattikelkka ja satasenttiset sukset. Kerrostalossa tämä harvemmin toteutuu, puhumattakaan lapsensa jo maailmalle luovuttaneilla. Naisella ei ole tähän mitään viisasta lisättävää.
Tätä kirjoittaessaan ovi on käynyt kaksi kertaa. Molemmilla asia on koskenut leppäkerttua, jonka Tyttöprinsessa ja Eetu pelastivat metsästä. ”Sillä on varmaan jalka murtunu, kun se kävelee tosi hitaasti. Nyt se lepää, mut me hoidetaan sitä niin kauan, et se oppii taas lentään”.

Suojella lasta suojelematta liikaa. Elämään kuuluu pelot ja pettymykset, aivan kuten usko ja toivokin. Pakkaslukemin sinetöity leppäkertun kuolinpäivä ei ole Naisen pirta kertoa. Lapsen viaton usko hoivata jotain elollista, kunnes se on taas siivillään on lopulta jotain hyvin kaunista ja vaalimisen arvoista. Aikuinen kantaa vastuun, varoitukset, kauhukuvat ja kertoo lapselle vain sen mikä on tarpeen suojellakseen tätä. Lapsenusko, siihen on nykymaailmassakin oltava oikeus.
 
 
 
 

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Ulkoistettu vanhemmuus

Harjoittelu, jota Nainen paraikaa suorittaa osana opintojaan ennaltaehkäisevässä lastensuojelutyössä, on ollut paitsi silmiä avaavaa, myös erityisen silmiä sulkevaa. Jälkimmäistä siksi, että univaikeudet ovat kiertäneet Naisen kaukaa kuluneiden viikkojen aikana. Jotta vuorokaudesta varmasti loppuisivat tunnit kesken, meni Kalle Koululainen kaatumaan sormensa sijoiltaan. Keskisormen (yllätys!) tyvessä on myös pieni murtuma, joten hoitona on kaksi viikkoa lasta, kolme liikuntakielto. Koskee myös koiran lenkityksiä. Ja kas, kukapa muu olisi iltalenkin varahenkilö, kuin Nainen. Jäntevä elukka kun vetää kasivee Eetun kumoon, ennen kuin tämä on ehtinyt edes lausua kumoon vetämisen syyn; orava. Jäntevä elukka on siis täysin Naisen kontolla. Vähän ennen viittä kotiin, ruoka, koira lenkille, läksyt, pyykit, tiskit, kaikille vaatteet valmiiksi aamuksi, iltapala pesueelle, koira lenkille, lapset nukkumaan, omat koulu- ja harjoittelujutut, sähköpostit, sähköiset reissuvihot yms. netissä. Ja sitten on aikaa miettiä kauanko ehtii olla hereillä ennen syvää tajuttomuutta. Ei kauaa. Nähty on.

Harjoittelussaan Naisella on ollut ilo päästä erilaisiin työryhmiin, koulutuksiin ja kokouksiin. On pohdittu nuorten alkoholinkäytön vähentämistä, matalan kynnyksen palveluiden kehittämistä ja lasten kasvatusvastuun laajentamista perheistä koko yhteisöön. Yksi yllättävimmistä seikoista on ollut huomata, miten usein aikuiset haluavat ulkoistaa oman tehtävänsä. Vanhemmuuden. Nämä palveluitaan ja oikeuksiaan peräävät eivät ole sama marginaali, jonka yleisesti ajatellaan tuotettavan ylisukupolvisesti sossun palveluja periyttävää kansallismateriaalia. Kyseessä ovat usein tuiki tavalliset yksin- ja kaksihuoltajaperheet, jotka eivät tahdo oikein jaksaa uuvuttavaa ja tylsää toisintotyötä vaativaa arkeaan. Sellaiset, jotka osaavat joko vaatia palveluita tai nostaa kädet näyttävästi pystyyn.  

Vanhemman pitäisi paitsi viettää lastensa kanssa perheenä aikaa, myös antaa jokaiselle erikseen omaa ja erityistä. Elämyksiä, harrastuksia, kehityskeskusteluita ja vahvaa kasvattajuutta. Ja mikäli näihin ei pysty ja yllä, voi vanhemmuuden tarvittaessa ulkoistaa tilaaja-tuottajamallin mukaisesti. Osansa ulkoistetun vanhemmuuden käsitteestä luo viranomainen, joka ei luota perheen olevan oman elämänsä paras asiantuntija tai jonka paperilla hienot kompetenssit saavat aikaan toisenlaisen kädet pystyyn- efektin. Vanhempi ajattelee jonkun toisen osaavan paremmin ja luovuttaa. Tähän viranomaisrulettiin pääsee yllättävän helposti mukaan, mutta siitä irrottautuminen voi ollakin sitten eri tarina.
Toinen toistuva piirre on, miten normaalissa aletaan nähdä epänormaalia. Ei ole kerta eikä kaksi, kun Nainen on ajatellut harjoittelunsa aikana, että paitsi jokainen hänen lapsistaan, hän itsekin olisi nykydiagnostiikan ylitehokkuuden vuoksi saanut aikoinaan diagnoosin. Hyvin vilkkaan mielikuvituksen ansioista kenties jonkin autistikirjon sellaisen. Nainen kun pystyi lapsena sulkemaan täysin ulkomaailman häiriöt ja kehittelemään tarinoita mielessään, joista osan kirjoitti horjuvalla käsialalla ruutukantisiin vihkoihin ”kirjoiksi”. Aika hävitti vihot, mutta sulkeutumisen taitoa ei. Sellaisesta piirteestä on sittemmin ollut hyötyä opiskelevana yksinhuoltajana. Niin ja entäs Naisen täysin suodattamaton taipumus olla rehellinen. Kaikki eivät siitä pitäneet. Nämä Naisen mahdolliset, mutta saamatta jääneet diagnoosit paranivat aikanaan ja Naisesta tuli vähän flegmaattinen keski-ikäinen tylsimys, joka kykenee kirjoittamaan blogiaan kolmannesta maailmansodasta huolimatta.

Diagnooseilla on ehdottomasti paikkansa. Nainen ei niitä missään tapauksessa kyseenalaista, ainoastaan normaalin tekemistä epänormaaliksi. Lapsilla on kausia, tapoja ja kehitykseen liittyviä ylilyöntejä. Näistä rajuimpana murkkuikä. On helpompi hakea syitä ja keinoja lääketieteestä, kuin siitä tosiasiasta, että oma lapsi on miltei mahdoton sietää. Työelämässä siten käyttäytyviä sanottaisiin kusipäiksi, jotka tulevat töihin miten sattuu, juovat viimeiset kahvipannusta keittämättä lisää, teettävät työnsä muilla, käyttäytyvät kuin mikään ei heitä koskisi, kiertävät kysymykset ja murahtelevat vastaukseksi, etkä koskaan voi tietää mistä vetävät kilarit. Kotona notkuvaa sukkahikeä ei voi sanoa kusipääksi. Mutta helpompi sen käytöstä on sietää lievän aspergerin selityksellä.

Siihen maailman aikaan kun Rubikin kuutio oli muotia ensimmäisen kerran, suurin osa ADHD-lapsista oli vain vilkkaita lapsia. Eemeleitä ja Peppi Pitkätossuja, joiden tempauksia kännykän ulottumattomissa olevat vanhemmat saattoivat vain arvailla. Osasta jäi kiinni, mutta ovelaksi opittuaan yhä harvemmin. Lastenpsykiatriselle polille ei saanut lähetettä, jos ei jaksanut istua 45 minuuttia paikallaan uskonnontunnilla. Ei kai, kun kukaan ei uskaltanut vaihtaa edes jalan asentoa niskaperseotteisen ulosheiton uhalla. Vanhemmuus ei ollut niin vakavaa suorittamista, joskaan erotkaan eivät olleet niin tavallisia. Nyt Pikku Kakkosesta tuttu Pelle Hermannikin tarjoillaan lyhemmäksi leikattuna, kun piltit eivät jaksa enää keskittyä. Maailman on muuttunut Eskoseni, vanhemmuudenkin voi ulkoistaa. Kun ei jaksa, ei jaksa.
Ei jaksaisi Nainenkaan. Sen sijaan, että Nainen ulkoistaisi vanhemmuutensa, hän voisi kernaasti ulkoistaa muun oheissälän hoitamisen. Yksi tällainen kulminoituu kurahousuihin. Jostain syystä nuo jo kerran jesarilla sisäpuolen saumasta hätäpaikatut Tyttöprinsessan pinkit kurikset nousevat Naisen äitiyden akilleen kantapääksi. Niiden tilalle kun pitäisi muistaa ostaa uudet. Muistaa, on avainsana kurjimukseen. Kun tässä kohtaa harjoittelua eletään väsymystä ja kalenteria vuorostaan kohdassa ”vuokranmaksu kolme päivää myöhässä, koska sitä ei ole muistanut maksaa”, voi kuvitella miten kurahousujen hankinta ei ole ollut ihan ensimmäisenä mielessä, ei vaikka Nainen on joka päivä hakenut uitetun tytön hoidosta. Varsinkin kun päivä menee intensiivisesti harjoittelussa ja illat oravanpyörässä. Eikä se ollut mielessä Prismassa viiden kauppakassin päällä kärryissä keinuessa säkillinen koiranruokaa, jota saa vain kyseisen marketin ohessa olevasta eläinkaupasta. Voi miten iloinen Nainen oli kun muisti aamulla pussin pohjan näyttäneen koiranruuan ja mikä parasta; Eetulle kumisaappaat reikäisten tilalle. Ilo oli ennenaikainen. Kun Nainen haki Tyttöprinsessan hoidosta, sai hän tuta merkittäviä katseita. Heti autoon päästyään Naiselle aukeni katseiden syy.
”Äiti, aikuiset sano, että sun pitäis kyllä pystyä hankkiin uudet kurikset”.


Pitäisi pystyä. Kumisaappaat, koiranruoka, viisi kassillista sapuskaa. Vaan kurikset jäi. Taas. Niin ja vuokra maksamatta. Ja kaksi prosessipäiväkirjaa ja yksi ohjauskeskustelun nauhoitus opiskeluihin liittyen. Paperinkeräykset viemättä ja koiran korvakarvat nyppimättä. Ei se Nainen vaan pysty. Tekee harjoitteluaan ennaltaehkäisevässä lastensuojelussa ja omansa hakee läpimärkänä hoidosta. Hah. Tietäisivät vaan, mihin kaikkeen pystyy. Hengästyttävään määrään asioita, joiden rinnalla yhdet kurahousut on kuin hangelle heitetty hiekoitussepeli; kevätauringon paistaessa se sulaa lumen läpi. Puf, sinne män. Mutta kun ne kurahousut... Jännä, ettei kukaan kyräilevistä hoitotädeistä saa suutansa auki Naiselle, vaan tämän lapselle. Ehkäpä napakka vastaus ei niin miellyttäisi; ehjiä kuriksia odotellessa opetus se on sekin, ettei ui ja makaa lätäkössä ilman asianmukaisia varusteita.

Lasten kanssa puuhaaminen on kivaa, eikä Nainen ikimaailmassa ulkoistaisi vanhemmuuttaan. Luovuttaisi jollekin toiselle kultahiput, hetket joista punoutuu onnelliset muistot. Nainen ei luovuttaisi edes ovia paiskovaa murkkuaan, sitä, joka sanoo kurkku kimeänä huutavalle Naiselle ”mutsi sää oot niin nolo”. Välitön palaute, joskus se osuu tarkkaan tähdättyyn kohtaan. Jos Nainen siis jotain tahtoisi ulkoistaa, niin oheissälän. Ne turhat tunnit, jotka kuluvat kodin ja perheen pakolliseen pyörittämiseen vailla sen hohdokkaampaa tarkoitusperää kuin arjen sujuvuus. Jos tälle tilaaja-tuottajamallin palvelulle olisi laajemmaltikin kysyntää, voisi Nainen kernaasti istua työryhmissä, koulutuksissa ja kokouksissa, joissa pohditaan keinoja vanhempien jaksamiseen. Sille palvelulle olisi jo nimi valmiina; ulkoistettu kurahousuvanhemmuus.



maanantai 1. huhtikuuta 2013

Aurinkoinen pääsiäinen

Kun Naisen siviilisäädyn merkiksi vielä laitettiin ruksi kohtaan ”naimisissa” tarkoitti pääsiäinen neljää piinaavaa perhehelvettipäivää. Pääsiäisen nimellä tai ekumeenisella tarkoituksella ei asian kanssa ollut merkitystä, sillä niin oli oleva kaikki juhlapyhät. Perhehelvetti on tosin liian väkevä termi kuvaamaan henkistä tyhjiötä, joka ei merkinnyt kuitenkaan yletöntä alkoholin käyttöä, väkivaltaa, riitoja tai muita perisuomalaisia juhlapyhänviettotapoja, mutta helvetti se on henkinenkin helvetti. Perhesellaiseksi juhlapyhät teki ainoastaan arjesta vaiennut pysähtyneisyys joka pakotti puolisot istumaan vastapäätä pöytää vailla ainuttakaan kodin ulkopuolista puheenaihetta. Lapsiperheen arki onneksi jatkui pyhistä huolimatta. Ruokasirkus pyöri pyykki- ja siivoussirkuksen rinnalla ja jos vastapäätäistumisen ahdistavuus alkoi olla liikaa todellisuutta, oli aina kaappeja joita siivota. Loputtomasti laatikoita ja kaappeja, joista ainutkaan ei ollut kuuluisien luurankojen.

Kolme vuotta sitten pääsiäinen osui huhtikuun ensimmäiselle viikolle. Naisella ei ole mitään mielikuvaa näistä päivistä, sillä siinä kohtaa kevättä hän oli jo ilmoittanut ottaneensa vastaan aikalisäksi tarkoitetun vuokrakolmion. Helvetin on täytynyt olla hyvin totta noina saman pöydän ääreen pakotettuina päivinä, jotka lasten vuoksi kuitenkin näyteltiin sivistyneellä käsikirjoituksella. Lasten vuoksi. Niin oli Nainen mennyt yhteen Lastenisän kanssa ja niin hän oli yhdessä myös pysynyt. Kunnes kaikki elämättömän elämän tekosyyt oli jo käytetty loppuun.

Jos Nainen ei kolmen vuoden takaisesta pääsiäisestä muuta muista, niin ihmetyksen miten helposti kaikki oli pois annettavissa. Lastenisä ei tehnyt elettäkään pitääkseen perheensä kasassa. Eipä niin, ei tehnyt Nainenkaan. Olisiko sillä ollut enää mitään väliä mikäli jompikumpi olisi, henkinen luovuttaminen tapahtui jo aikoja sitten. Surullista ei ole se, että ihmiset eroavat. Surullista on kaikki se, mitä tapahtuu sitä ennen.

Kuluva pääsiäinen on ollut kaikin tavoin aurinkoinen, sieluun saakka valaiseva. Neljä ihanaa päivää, joista jokaisella oma erityinen merkityksensä. Neljä päivän loma, matka ja lepo samassa, poistumatta kuitenkaan kauemmas. Tai poistuihan Nainen. Kylliksi kauas arjestaan, suorittamisesta, tehtävistään, loputtomista tehtävistään. Elämästä tekee merkittävän se, että uskaltaa. Tarttua, nähdä, tehdä asioita, joista tulee muistoja, kuitenkaan elämättä vain sellaisissa. Nainen vietti monta perhehelvettipääsiäistä. Yhtä monta vappua, juhannusta ja uutta vuotta jolloin kaappien siivoaminen oli ainoa oikotie pois tukalasta yhdessäolosta. Niistä ei juuri jäänyt jälkiä. Ei muistoja, ei mitään. Päivistä tuli vuosia ja vuosista toistensa kaltaisia. Ne sekoittuvat toisiinsa kertomatta juurikaan sisällöistään, sillä ennen yhtäkään elettyä, voitiin jo tuleva ennustaa. Nainen aikoi vanheta Lastenisän kanssa, juhlia kultahäitään lasten ja lastenlapsien ympäröimänä. Tätä aikoessaan hän unohti kuitenkin erään oleellisen asian; Tärkeintä elämässä ei ole vuosien, vaan hetkien määrä. Niiden, joilla on merkitystä. Joita ei unohda koskaan.


Piti kulua neljäkymmentä vuotta, kunnes tuli pääsiäisen joka ei liity unohdettujen juhlapyhien joukkoon. Jonka Nainen vietti tietäen, että elämässä ei kadu kuin yhtä; elämätöntä päivää.

 
Kiitos Maailmankaikkeus.