maanantai 27. toukokuuta 2013

Tunteikas viikonloppu

Kyyneleet eivät tulleet kertaakaan. Vihan, surun, onnenkaan.
Vihan, koska Lastenisä toi perhehelvetistä pelokkaat lapset kesken isiviikonlopun Naiselle. Poliisi kävi, lastensuojeluilmoitus tehtiin ja heidän äitinsä, Rouva Psykopaattisesti Mustasukkainen, a.k.a Mustasurma lupasi lopettaa juomisen. Jälleen. Mustasukkaisuutta se ei lopeta, ei, vaikka talo on myynnissä ja kolme vuotta viimeistä vaille taputeltu. Lastenisä ei edelleen saa soittaa Naiselle, silloinkaan kun Eero Esikoinen kaatuu mopolla ja on ensiavussa. Nainen on uhka, sillä Naisella on Lastenisän kanssa jotain mitä Mustasurmalla ei, yhteiset lapset. Sellaisella yhteisyydellä alkaa joillekin olla kovasti painoarvoa kahdessa promillessa. Joka kerta.

Kyyneleet eivät tulleet kun Eetun sormi jäi läpivedon vuoksi kiinni paiskautuneen oven väliin. Päivystykseen, ei murtumaa. Pehmytkudosvamma, joka paranee itsekseen. Kiitos lapsille ominaisten joustavien ja rustoisten luiden.
Nainen on oppinut vuosien saatossa miten huutaa silkasta kauhusta sisäänpäin, olematta muuta kuin rauhallinen ja rationaalinen, se joka tietää aina mitä tehdä. Silloinkin, kun ampiainen pisti kaksikesäistä ja kovin allergista Tyttöprinsessaa kuusi kertaa. Kun käärme puri ja kun otsaan aukesi ammottava haava. Kun Eetu hyppäsi pyörällä rampilta asfaltille kasvoilleen sillä seurauksella, että toisen puolen iho kuoriutui kokonaan pois. Lukuisat ovat kerrat, kun lapsille on sattunut ja tapahtunut. Kun on kenkä naulalla kiinni jalkapohjassa. Ongenkoukku kädessä. Sormet saranapuolta ovea. Nainen tietää, että oma hätä vain pahentaa tilanteen. Kun kipu on kova, edes äidin syli on pehmeä.

Kyyneleet eivät tulleet onnestakaan. 25 000 tuhatta käsiparia lempeässä kesäisessä illassa, heiluen villisti musiikin mukana. Ensimmäinen maailmanluokan konsertti ikinä, jota Nainen pääsi katsomaan. Ensimmäinen, mutta ei takuulla viimeinen. Herra Bon Jovi, Naisen vanha rakkaus ja uudelleen paloonsa roihahtanut, lauloi kaikki Ne Biisit. Tuhannesti luukutetut, muistoilla kuorutetut. Hyvillä ja niillä vähemmänkin. Ei sellaista voi edes kuvailla, se pitää elää. Nainen olisi toivonut vahvat käsivarret ympärilleen, keinua hieman musiikin tahtiin ja laulaa mukana koska tietää mitä ”always” todella tarkoittaa. Kenties vielä joskus niin tapahtuu.

Miten paljon tunteita mahtuu yhteen viikonloppuun. Miten paljon kaikkea. Valtavasti kaikkea. Miten voi huutaa ja raivota, vihata ja antaa sitten anteeksi. Nauraa ja olla onnellinen. Muutamassa päivässä koko tunteiden kirjo.

Maanantaina Nainen herää hymy huulillaan. Keittää kahvit, lukee lehden ja pienen hetken viipyy vielä eilisessä, sitten se tulee. Itku alkaa varoittamatta. Kyyneleet eivät vieri sievästi poskille, ne putoilevat raskaina ja valtoimenaan kahvikuppiin, lehdelle, käsille, jotka pitelevät kasvoja. Kunnes loppuvat yhtä äkisti, kuin alkoivatkin. Siinä se on, koko tunteiden kirjo. Viha ja suru. Sitten onni, kiitollisuus ja rakkaus. Pyyteetön. Sillä tänään seitsemän vuotta sitten Elämä antoi Naiselle suloisimman lahjan. Pienen tyttären, jonka vastasyntyneen tummissa silmissä asui koko maailmankaikkeuden viisaus. Joka tuli opettamaan Naiselle, mitä on ihme. Mitä on olla pieni tyttö, joka hyväksytään täydellisenä kaikessa epätäydellisyydessään. Mitä on rakkaus, joka ei koskaan aseta ehtoja. Mitä on istua aamukahvipöydässä eilisen kertosäkeiden vielä kaikuessa korvissa ja itkeä, koska elämä on paljon ottanut, mutta paljon enemmän antanut. Naisella on kolme poikaa, hän ei vain ole koskaan ollut pieni poika itse. Siksi, ja vain siksi. Pieni tyttö. Tyttöprinsessa. Sammakoita pyydystävä villikko, jonka suurin haave on tulla äidiksi. Ja tänään se on jo seitsemän.

Viikonloppu oli täynnä tunteita, mutta Nainen ei itkenyt kertaakaan. Ajatteli, ettei enää ehkä osaakaan. Sitten tuli maanantai.

Maailman ihanin yllätyslahja, vilkas ja suloinen, Tyttöprinsessa. Äiti rakastaa sinua. Aina.






sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kalpea aamumörkö

Kevät on ollut raskas. Voi miten raskas. Tahmea, kireä ja uuvuttavuudessaan paikoin sietämätön. Aika usein aamuisin Nainen on niin väsynyt, että itkee ajaessaan harjoitteluun. Vuorokaudesta yksinkertaisesti loppuvat tunnit kun päivätyön (palkaton tietenkin) lisäksi pitää hoitaa  lapset, koira, koti, omat opinnot, yhden jalkapalloharrastus, muuttuvat tekijät ja kaikki tämä yksin. Mitä pidemmälle kevät käy, sitä väsyneempi Nainen on. Ja ärtynyt. Vuoteesta nousee kellon kajahdettua aamumörkö, jonka äreys hakee vertaistaan. Mikään ei ole tälle mörköyden ruumiillistumalle hyvin. Ei niin mikään. Aamuäreys kytee pinnan alla pitkälle iltapäivään ja roihahtaa taas täyteen paloonsa kello kotiinlähtö. Päivän ajan Nainen hymyilee, jos vain jaksaa pitää silmät suhteellisen auki ja haukotella sisäänpäin. Suuri osa äreyttä on tahmeuden tunne. Hiipien ja pieni pala kerrallaan Nainen on käynyt hitaaksi. Askareet ottavat aikaa. Salilla ei nouse rauta, eikä lenkillä askel. Arki vaatii ponnistelua. Kaikki vaatii ponnistelua. Liikenteessä ihmiset ovat idiootteja ja lasten opettajat lähettävät kiusallaan kymmenen ”reagoi tähän retki/juhla/turnausvistiin heti tai lapsesi joutuu päiväksi matematiikantunnille muille suunnatun kiva sijaan” viestiä per päivä, per lapsi. Plus postilaatikon suoltamat ”suoritamme vuosikorjaukset asunnossanne täysin ennalta arvaamattomaan aikaan ja varsinkin silloin kun kämppäsi on mallia varmasti soitamme sossuun ja sitä paitsi taloyhtiössämme on havaittu ihrakuoriaisia, myrkytämme sinut, lapsesi, koirasi ja gerbiilisi”. Hienoa. Kunhan saisitte vielä tämän uuden talon perseelleen menneen ilmastoinnin toiminaan ja huonelämpötilan vakioluvun, 25.9 astetta laskemaan edes siedettäväksi ennen kesän hellekautta. Kaikki siis ärsyttää. Ja varsinkin uuvuttaa. Tästä suivaantuneena Nainen pyytää lähetteen kilpirauhaskokeisiin, vaikka oireet eivät vajaatoimintaan täsmääkään.

Huimaus, väsymys, äreys, suupielten halkeilu, kalpeus, vaalet suun limakalvot, hengästyminen, suorituskyvyn lasku, univaikeudet… Olisihan niiden summa pitänyt osata laskea kännykkään pamahtanutta ”tässä verikokeesi tulokset”- lukua näkemättäkin. Anemia. Hamaan vaihdevuosiin jatkuva naiseuden riemu halusit sitten lisääntyä tai et, yhdistettynä massiivisiin ja toistuviin nenäverenvuotoihin johtaa aika pian tilaan, jossa aamuisin sängystä nousee kalpea mörkö. Hyvin kalpea mörkö. Valitettavasti anemia harvoin kehittyy päivässä, joten sen paraneminenkin ottaa aikaa. Ja valitettavasti Nainen ei ole kärsivällisin mahdollinen ihminen, mitä tulee toimintakyvyn heikkenemiseen. Yksinhuoltajan arjessa se on myös toisaalta aika yhdentekevää. Oli väsynyt tai virkeä, sairas tai terve, to do- lista ei lyhene. Ja sekös ottaa isosti pannuun.

Loma. Kaksi viikkoa vielä ja sitten Naisella alkaa loma. Kun kaksi viikkoa jaksaa elää sietokykynsä äärirajoilla voi todeta vain yhden; että on tullut taas elettyä sietokykynsä äärirajoilla. Ei muuta. Kahden viikon kuluttua myös lapset ovat lomalla. Se tietää Naiselle lisää katoavaa kansanperinnettä, piikana oloa. Niin ja ohjelmatoimiston vetämistä. Siivoussulkeisia. To do- listan lyhentämistä vaikka sitten saksilla tai sahalla. Mutta lomalla ei tarvitse tehdä ilmaista harjoitteluksi verhottua työtä. Eikä opiskella. Mitä nyt rykäistä yksi opinnäytetyö lasten ollessa helmoissa koko ajan. Huokaus.

Anemian paljastuminen on kuitenkin helpotus. Asialle sentään voi tehdä jotain, eikä Nainen siten ole ehkä pysyvästi muuttunut möröksi, eivätkä kaikki ihmiset idiooteiksi opettajat mukaan laskien. Kunhan vain jaksaa syödä kourallisen rautaa ja beekahtatoista ja huuhtoa ne alas C-vitamiilla ja kunhan vain jaksaa kaksi viikkoa hymyillä päivät, vaikka on itkenyt aamut, alkaa loma.

Kaksi viikkoa. Sen seisoo vaikka kepinnokassa.
 
 
 
 

tiistai 14. toukokuuta 2013

Usko tarkoitukseen

Nainen varaa itselleen risteilyn hyvissä ajoin. Ihana odotus, kalenteri jossa päivät juoksevat kohti satamasta irtoavaa laivaa. Nainen peruu risteilyn viimeisenä mahdollisena päivänä. Ottaako päähän? Ei.

Naisen kuopus, koiralapsi, on nyt vuoden ja päiviä päälle. Toisin kuin sisaruksensa jo nelisen kuukautta aiemmin, tämä itsepäinen otus ei osoittanut ainuttakaan merkkiä saavuttaa sukukypsyyttään tyttökoiraeläimille ominaisen juoksuajan merkeissä. Ei ennen kuin n. viikkoa ennen risteilyä. Ensimmäinen ajatus oli; Ei.  Ole. Totta. Kaikista vuoden päivistä, kaikista viikoista ja kuukausista koira saavuttaa ”ei voi viedä hoitoon” jakson yhtä aikaa risteilyn kanssa. Sitten saapui toinen ajatus ja sen nimi oli tarkoitus. Koska Nainen ei usko sattumaan, täytyy tälläkin sattuman näköisellä tapahtumalla olla jokin syy. Kenties Nainen olisi ajanut tukkirekan takapuolesta sisään, myöhästynyt laivasta tai saanut ruokamyrkytyksen rakastamistaan äyriäisistä. Ei kenenkään koiran juoksut ala vuoden ainoan risteilyn kanssa samaan aikaan. Ei moista säkää ole sattumalta. Ei vaan ole.  

Kun uskoo kohtaloon, merkitykseen, Universumin ”näin elämäsi menee”- kirjaan, Jumalaan, tähtiin, ihan mihin vaan, voi saavuttaa sellaisen mielentilan, jossa kaikella on tarkoitus. Vaikka sitten risteilyn perumisella. Joskus muinoin Naisella oli pitkä ja riitaisa suhde Mr. Murphyn kanssa. Jätkä sai lähtönimiset passit ja samalla ovenavauksella tilalle muutti Tarkoitus. Nainen haluaa uskoa, että koiranoksennus matolla kello ”nyt pitäisi olla jo autossa ja matkalla” voi pelastaa joltain muulta. Vaikkapa aiheuttamasta ketjukolaria moottoritiellä, koska juuri ratkaisevalla hetkellä aamuradiosta tulee hillittömän naurunpuuskan aiheuttamaa stand uppia. Samalla ajatuskaavalla voi jatkaa leikkiä näin. Entä jos kaikki kurjuutemme ja surumme onkin ollut silti se parempi vaihtoehto? Jospa olisi voinut käydä paljon pahemmin? Nainen ei pääse koskaan katsomaan toista ehdotelmaa elämälleen, mikäli olisi jättänyt Lastenisän joko aiemmin tai kokonaan väliin. Entä jos hän olisi jatkanut avoliittoa ensimmäisen yrityksensä kanssa aikana juuri ennen Lasteisää? Mitä suruja siihen olisi liittynyt? Mitäpä jos sen sijaan, että pohtii kurjuuksiaan, pohtisi miltä kurjalta on voinut säästyä valittuaan juuri näin? Aika helpottavaa. Todella. Ei se silti tee yhtään helpommaksi hyväksyä aina kohtaloaan, eikä tarvitsekaan. Ainakaan kriisin ollessa päällä. Mutta jälkikäteen voi tehdä tilit ja ajatella, että näin tämän piti mennä. Hyväksyä, luottaa elämän kantamiseen ja uskoa merkitykseen. Että kaikki kohtaamasi ihmiset ovat sinulle kuitenkin tarkoitettu. Jokainen ihminen muuttaa meitä hieman, halusimme tahi emme. Mutta jokainen muutos on tarpeen matkalla, jonka merkitystä ja määränpäätä ei tarvitse edes tietää. Kaikesta voi ottaa opikseen ja ilman saamaasi oppia et olisi se joka olet, etkä häneksi koskaan tulisi. Näin Nainen uskoo. Eikä siihen uskoon tarvita nimeä, kirkkoa tai päivän sanaa.

Ihmiset jotka eivät usko kohtaloon, tai ylipäätään mihinkään, ovat halutessaan aika rasittavia. Heillä tuntuu olevan tarve mitätöidä se, joka toisin ajattelevia elämässä kantaa. Ei ole mitään. Ei ketään. Kaikki on sattumaa. Maailmankaikkeus on olemassa vain sattumalta ja Tellusniminen pallo vasta onkin täysin järjetön sattuma. Kuten se, että elämä on jalostunut juuri tähän muotoon. Kaikki mitä teemme ja koemme on sattumaa. Polkusi on vain sattumaa. Kärsimyksesi ja onnesi täysin vailla merkitystä. Ja kun silmäsi viimeisen kerran suljet, koko sattuman vuoksi alkanut elämäsi on ohi. Kaikki on ohi. Kaunista.
Naisen totaaliateisti sukulainen kuoli aikoinaan sairaalassa kaksi viimeistä viikkoa vuoteensa taakse seinään tuijottaen. Syöpä oli vienyt kyvyn kommunikoida, mutta ei kykyä näyttää silkkaa kauhua. Ehkä hänen aivonsa tekivät näkyjä. Ehkä pään takana odotti noutaja. Tarina ei kerro. Jokainen saa uskoa tai olla uskomatta mihin haluaa, mutta helpompaa elämä on, kun voi uskoa johonkin. Vaikka sitten Muumilaakson tarinoihin.

Nainen perui kauan odotetun risteilyn, koska koiralla alkoi ensimmäiset juoksut. Olisihan hän saanut hoidon jotenkin järjestymään, mutta antoi sitten asian olla. Mistä sen tietää mitä muuta mukavaa tulee tilalle, tai miltä pahalta Nainen tuli juuri säästyneeksi. Harmittaako? Ei. Ei yhtään. Näin oli tarkoitettu. Elämä on ja onneksi onkin. Juuri sellaista kuin sen kuuluukin.

 

 

maanantai 13. toukokuuta 2013

Rakastettu kuningas

Vastoin todeksi tiedettyä, Suomi on sittenkin kuningaskunta. Komean linnan sijaan rakastettu kuninkaamme asuu kauppakeskusten kyljissä, punaisen logonsa kutsuessa työnantajan ikeessä väsynyttä raskaan työn raatajaa perjantaisin. Ainakin perjantaisin. Kuninkaallamme on monta nimeä, kuten rakkaalla lapsella ikään. Virallisin; ICD-10 F 10.2. Nimi menee komeassa kokonaisuudessaan näin; alkoholin käytön aiheuttama elimellinen aivo-oireyhtymä, tai käyttäytymisen häiriö riippuvuusoireyhtymä. Termin alaotsikkoja ovat mm. Alcoholismus Chronicus ja Alcoholismus Episodicus. Tutummin siis ammatti- ja tuurijuopot.

Tilastokeskuksen mukaan suomessa juodaan puhtaaksi alkoholiksi muutettuna n. 10 litraa per henkilö. Mukaan lukien lapset ja vanhukset. Tämä tarkoittaa, että 200 000 naista juo joka päivä viinipullollisen ja 200 000 miestä kossupullollisen päivässä. Joka. Päivä. Tilastot ovat aina tilastoja, joten osa juo toki enemmän ja osa vähemmän. Alkoholin suurkäytön rajat ovat naisilla 16 - ja miehillä 24 annosta viikossa. Keskimääräisen haitan raja on samalla sukupuolikaavalla 1.5 ja 3 annosta. Mies siis voi tissuttaa kolme keskaria per päivä täysin ilman haittaa ja hyväksytysti. Kuinkahan moni puoliso allekirjoittaa tämän väitteen?

Viinalla rentoudutaan. Seurustellaan. Bailataan. Viinalla hoidetaan masennusta, huonoa itsetuntoa ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Niin ja tietenkin vitutusta. Paradoksaalista kyllä, tämä suosittu ja reseptivapaa masennuslääke aiheuttaa masennusta aivokemiallisella toimintatavallaan. Mitä enemmän juo, sitä enemmän masentuu. Mukava kierre. Rankimmillaan viinalla hoidetaan myös sellaiset elämän turhakkeet pois harrastusta haittaamasta, kuten työ, perhe, asunto ja lopulta viimeinenkin kunnioitus itseään kohtaan. Vanha vitsi ”nälkä lähtee syömällä, akka juomalla” ei ole vitsi. Mitäpä akalla, siinähän se vain länkytti. Nalkuttava lehmä. Aika monen miehen lopullinen alamäki alkaa kuitenkin siitä hetkestä, kun edes jotenkin juomista ja elintapoja rajoittanut puoliso painaa ulko-oven viimeistä kertaa kiinni.

Jotta kirjoitus ei ota tekopyhyyden ilmettä, sanottakoon että Nainenkin käyttää alkoholia. Käy ystävien kanssa jokatoisviikonloppunaan bailaamassa, eikä ole vielä koskaan lasiinsa räkinyt. Eronsa jälkeen Nainen tissutteli. Joi joka ilta ison lasin punaviiniä. Sen sallitun 1.5 annosta päivässä, joskus ylikin. Päivässä muka vähän, mutta kuukausitasolla sellainen alkaa näkyä. Ainakin tiskiallaskaapissa. Pullot vaihtuivat hanapakkaukseen, sillä pahvi ei kilise. Suloinen turta vei päivän murheet, kiireet, riittämättömyyden tunteen. Antoi ihanan unen. Tai edes unen. Mies Ystävä tuli kuvioihin. Se, jonka alkoholi-ongelman laajuus paljastui vasta myöhemmin. Yhdessä käytiin terasseilla, pubeissa, tissuteltiin viiniä viikonloppuisin. Kunnes Nainen alkoi laskea yksi plus yksi, eikä siitä tullut kaksi. Siitä tuli vähintään viisi.  Aina.
Nainen laittoi hanan kiinni, mutta Mies Ystävä ei. Tissuttelu on juuri oikea sana kuvaamaan sitä juomisen lajia. Mies Ystävä tissutteli ajan, joka käsitti työpaikalta kotiin saapumisen ja nukkumaan menon väliset tunnit. Koska Nainen ei voinut eroltaan ja lapsiltaan olla alati läsnä näitä tunteja, paljastui koko totuus vasta kun vitutuskäyrä alkoi olla korkeampi kuin selitysten summa. Juominen ei ollut mitenkään erityisen humalahakuista, eikä lasissa koskaan räyhäviinaa. Ainoa jonka teki mieli räyhätä, oli Nainen.

Iltakalja tuli Mies Ystävälläkin kuvioihin oman eronsa jälkeen. Niistä sallituista kohtuukäytön kolmesta oli kuitenkin jo vuosia. Aivan kuten erostakin.
Tinaaminen alkoi ärsyttää Naista isosti. Mitä enemmän Naista ärsytti, sitä enemmän hän myös siitä suoraan sanoi. Aluksi Mies Ystävä kielsi ongelmansa. Sillä ongelmahan se on, kun toinen on kroonisesti pienessä sievässä. Nainen alkoi rajata tapaamisia. Varautua väistämättömään. Sitten Universumin Riippuvuusvastaava puuttui peliin. Kolme päivää Nainen istui sairaalavuoteen vieressä. Ne tuskaiset ja pitkät päivät riittivät vakuuttamaan Mies Ystävän, että korkki on kiinni. Pysyvästi.

Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas!

Naisen ja Mies Ystävän tarinaan kirjoitettiin kaunein, täysin raitis luku. Elämä ilman jatkuvaa tissuttelua on ihanaa elämää. Sillä viina sitoo. Ajan, rahat ja sosiaalisen elämän. Sanelee mitä tehdään ja milloin tehdään. Käsi joka lasia pitelee, ei määrää mitään. Kuningas Alkoholi on ymmärtäväinen yksinvaltias, jonka valtaistuimen juurella on ihana itkeä kurjaa elämäänsä. Kun kuningas on syösty vallasta, käykin niin, ettei elämän kurjuutta tarvitse juuri itkeä. Ja äkkiä onkin aikaa kaikkeen muuhun.

Kävi kuitenkin niin, kuten usein tapaa käyvän. Riippuvuus vaihtui toiseen ja Nainen sai ykkössijan ja palkintopokaalin jossa luki; pakkomielle. Universumin Riippuvuusvastaava hieroi käsiään yhteen, mutta jäi hämmästyneenä katsomaan kun Nainen jätti pokaalin ja Mies Ystävän. Ja niin tehtyään Nainen oppi jälleen jotain itsestään. On kaksi asiaa, joiden kanssa Nainen ei voi elää; juominen ja mustasukkaisuus. Nainen ei enää koskaan tee tiliä lapsistaan, tunneistaan, ystävistään, puheluistaan. Luottamus, se on suhteen ensimmäinen oletusarvo. Nainen ei enää koskaan istu kenenkään sairaalavuoteen vieressä vakuuttamassa, että seuraavasta et enää selviä hengissä. Nainen ei enää koskaan katsele ainuttakaan juoppoa, tapajuoppoa, tissuttelijaa, ei ketään, jonka mielestä miehuuden perustuslakiin on kirjoitettu oikeus ottaa iltaisin pari kaljaa. Koska tulee peli telkkarista. Töissä rankkaa. Jano. Sauna lämpiämässä. Sataa. Tuulee. Anoppi elossa ja kasapäin muitakin tekosyitä. Kun ainoa oikea syy on; kuningas käski.
Alkoholin käyttö ei ole koskaan yhden ihmisen asia.  Koskaan. Juominen koskettaa perhettä, työyhteisöä ja yhteiskuntaa monin tavoin. Lasku hanan auki jäämisestä lankeaa aina jonkun maksettavaksi. Vaikka ei edes puhuttaisi niistä 20 prosentista, joiden juominen on aggressiivista ja impulsiivista, sitä periytyvää lajia olevaa viinariippuvuutta, känninen on yksinkertaisesti ärsyttävä. Maneerit ovat nähtävissä jo sen yhden jälkeen, kun niitä seuraa itse selvin päin sivusta. Ilta illan jälkeen. Ei kiitos. Ei enää koskaan kiitos.

Universumi toi Naisen elämänpolulle miehen, joka asuu Ruotsissa. Ruotsiin on pitkä matka, mutta ei niin pitkä, etteikö joskus iltaisin skypessä puhuessa kuulisi äänestä jotain hyvin tuttua. ”Mitä mieltä olet, jos mies ottaa toisinaan pari kaljaa”, kertoo vain yhdestä. Sellaista ei näet tarvitse Naiselta edes tiedustella. Toisinaan on toisinaan, eikä Nainenkaan lasiin sylje. Mutta kysymys tekee tietä vain yhdelle asialle. Sille tielle Nainen ei lähde.


Nainen toivoisi olevansa väärässä. Vainunsa erehtyväinen. Mutta pahaa pelkään kuitenkin.
Rakastettu kuningas elää ja voi hyvin.




torstai 9. toukokuuta 2013

Järjentön elämä

Onko tässä mitään järkeä? Ei. Ei niin mitään.
Kyseinen ytimekäs vuoropuhelu käydään Naisen otsatukan takana joka ikinen aamu. Kysymyksen asettelu on turha, sillä vastaus on tiedossa ja aina sama.

Neljä ja puoli vuotta sitten Nainen aloitti kätilöopinnot. Matka siihen oli pitkä ja katketa monesti. Nainen oli 36-vuotias, neljän lapsen asuntovelallinen äiti. Mutta unelma työstä joka ei tuntuisi painot jalassa uimiselta, kantoi. Se kantoi kaksi vuotta elämän äärimmilleen viemistä. Viikot koulussa ja viikonloput keikkatyössä. Tenttejä, tehtäviä, kolmivuoroharjoittelua, joka ikinen tunninkin poissaolo piti korvata. Yhtälö jotakuinkin toimi ja unelma eli niin kauan, kuin Lastenisän jalat olivat saman aamiaispöydän alla. Sitten tuli ero. Unelma kuoli.

Sosiaaliala on lähellä terveydenhuoltoa. Ainahan ne niputetaan yhteen, sosiaali- ja terveysala. Päiväopiskelu, päivätyö. Toiseksi paras, mutta eipä tarvitse enää kaupassa pakkomyydä mitään. Niin ajatteli Nainen ja laittoi yhteishaussa paperit vetämään. Niin ajatteli ja unelmansa lopullisesti myi. Pääsykokeiden jälkeen pääsy oppilaitokseen ei tuntunut samalta. Tietenkään. Eikä se opiskelukaan ollut samaa. Käsillä tekijä, sellainen Nainen on. Nautti hoitotyöstä, vauhdista ja aina erilaisista päivistä. Vuoron jälkeen jalat olivat väsyneet, mutta pää virkeä. Nykyisin Naisen jalat ovat hyvin pirteät, mutta pää väsynyt. Istuminen, raporttien, sähköpostien ja loputtomien kirjallisten töiden kanssa seurusteleminen antaa lähinnä yhtä paljon, kuin varpaanvälien kaivelu; ei siitä juuri hyötyä ole, mutta ei niin haittaakaan. Älä ymmärrä väärin, ala itsessään on arvokasta, antoisaa ja ihmisläheistä sekin. Mutta hoitamisen ja uuden elämän kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Tehtyään neljä ja puoli vuotta ilmaista työtä, opiskeltuaan tunteja ja tunteja, satoja tunteja, laadittuaan raportteja, esseitä, seminaaritöitä ja opiskelijoilla ilmaiseksi teetettäviä tapahtumia, alkaa mitta olla täynnä. Kun palkattomaan kymmenen viikon harjoitteluun yhdistetään vuorokaudesta uupuvat noin neljä tuntia, kolme- neljä lasta, koira JA kouluun liittyvät tehtävät normaalin työpäivän päälle, ”motivoitunut” ei sanana tule ensimmäisenä mieleen.
Maali häämöttää noin vuoden kuluttua. Tuhansien eurojen lainat lankeavat maksuun, vakituisen työn saa vain uskomattomalla onnella ja palkka on huonompi kuin siellä kaupassa aikoinaan. Kutsumus? Naurettava tekosyy olla arvostamatta työn tekemistä naisvaltaisilla aloilla.

Onko tässä mitään järkeä? Ei. Ei niin mitään.

Näinä päivinä Naisen entiset luokkalaiset saavat todistuksensa ja valmistuvat sairaanhoitaja-kätilöiksi. FB täyttyy onnitteluista ja riemunkiljahduksista. Työpaikkoina vilahtelevat synnytyssali, äitiyspoliklinikka, synnyttäneiden osastot, naistentaudit, jne. Työ, joka ei tunnu painot jalassa uimiselta. Työ, joka ei lopu. Työ, jonka jälkeen ei tarvitse pinkaista lenkille, koska pää on väsynyt ja jalat virkeät.
Kateus? Katala tunne. Kieltämättä sellainen surullinen kateus on Naista kalvanut. Ei kitkerä, pahansuopainen, vaan surullinen. Onnellinen hän on, ystäviensä puolesta. Hyvä tytöt, saavuitte maaliin. Pääsitte, pystyitte, jaksoitte. Sitä onnea ja helpotusta on ihana kuvitella. Valmistumisen onnea. Elämässä eniten kuormittavat keskeneräiset asiat, varsinkin kun niiden valmiiksi saattamista ei oikein näe. Neljä ja puoli vuotta on elämästä lyhyt aika, mutta keskeneräisyyden ja loputtoman venymisen sietämisessä pitkä. Ennen kaikkea pitkä, jos joutuu toistuvasti kyseenalaistamaan kaiken järkevyyden.
Miten sellaista vuoropuhelua oikein jaksaa? Uskomalla. Päättämällä. Että mikään ei mene elämässä hukkaan ja kaikella on tarkoituksensa. Että oma paikka maailmassa löytyy ja palaset loksahtavat kokonaisuudeksi. Että ymmärrys on iso lahja. Sitkeys palkitaan. Jotenkin palkitaan.


Naisesta piti tulla kätilö. Ei tullut. Naisesta piti tulla paljon muutakin. Mummi, joka istuu vaarin vieressä kuistilla, kun lastenlapset rientävät kesälomalle taloon, siihen jota ei koskaan pitänyt myydä. Ei tullut. Kaikesta surusta, näköalattomuudesta ja eron aikaisesta katkeruudesta huolimatta Nainen haluaa uskoa, että näin tämän kaiken piti mennäkin. Että onni ei ole palkinto, vaan eletyn elämän sivutuote joka pitää nähdä. Haluta nähdä. Sillä kieltämällä halun nähdä, kieltää elämänsä merkityksen sellaisenaan. Kauneuden sellaisenaan. Onnellisuuden sellaisenaan. Ja mikäli Naisen piti luopua unelmastaan ymmärtääkseen tämän, kallis uhri on ollut kaiken sen arvoinen. Maali häämöttää jossain. Se ei ole sama, joksi Nainen alkujaan sitä luuli. Mutta maali kuitenkin. Maaleissa parasta onkin, että ne harvoin ovat lopullisia. Yhden jälkeen tulee seuraava. Tavoitteita, unelmia, elettyä elämää niiden välissä. Eteneminen voi olla suoraa ja johdonmukaista. Voi. Harvoin on. Maali saattaa kadota, muuttua tai menettää merkityksensä. Kuka sen lopulta määrää, miten täällä pitää edetä. Suoraan, vai mutkitellen.

Elämä, ei kai siinä tarvitse mitään järkeä ollakaan.


lauantai 4. toukokuuta 2013

Ihana kamala Murkkupoika

Lapsuus voidaan jakaa erilaisiin ikäkausiin. Näistä merkittävimmät ovat uhmaikä, tuhmaikä ja murkkuikä. Tämä kirjoitus keskittyy viimeksi mainittuun ja koska kyseessä on Naisen kulma katsella, poikamerkkisiin murkkuihin.

Mistä tietää, että lapsi on saavuttanut tämän huojuvan merkkipaalun matkalla kohti aikuisuutta? Sen tunnistaa alati ojossa olevasta kädestä (raha), suusta joka ei pysy kiinni (nalkutus ja syöminen) ja kaikenlaisen kulutuksen, näkyvyyden ja kuuluvuuden lisääntymisestä exponentiaalisesti. Äkkiä se tenava, joka piinasi sunnuntaiaamuna hyppimällä päälläsi parisängyssä kello kolmetuntia ennen toivottua heräämisaikaasi, on mahdoton nostaa pystyyn ennen iltapäivää. Eteisessä haisee sukkamehu ja sohvalla hiki. Saat vängätä sellaisista äkkiä itsestäänselvyytensä menettäneistä asioista, kuten tuleeko tyhjät mehu- ja maitopurkit jättää jääkaappiin, astiat laittaa pesukoneeseen ja takki naulakkoon? Kun saavut kotiin väsyneenä pitkän päivän jälkeen, basson jytke kuukuu kadulle asti. Ja onko siitä sanottu? On. Loputtomasti. Koti alkaa muistuttaa nuorisotiloja, kun Timpe, Aleksi ja Rake ja seitsemän kikattavaa teinityttöä valtaavat murkun huoneen. Rake on se rasvainen tukka silmillä viihtyvä mörkö, joka ei tervehdi. Koskaan. Tosin Naisen luona Rake ei sentään kävele jääkaapille, lieneekö se sitten merkki jonkin asteen rispektistä vai itsesuojeluvaistosta. Tiedä häntä. Eteinen on täynnä kenkiä, takkeja, laukkuja joita koira onnellisena raahaa pitkin kämppää. Koska se mikä on lattialla, on koiran. Fiksuimmat osaavat riisua Converset suljettavan oven taakse, hitaimmat oppivat. Joko laittamaan kenkänsä ja vaatteensa paikoilleen, tai olemaan tulematta. Valinta, sellaisia on elämä täynnä.

Toinen Naisen murkuista ei käy suihkussa. Toista ei saa sieltä pois. Partaveden ja deodorantin käytön opettelussa on vaihe, jota voi kutsua sanalla överit.  Mikään ei riitä. Mikään ei riitä kattaa myös viikkorahan. Ja ruuan. Sillä Murkkupoika syö saavillisen päivässä, mutta ei tietenkään sitä kalakeittomakaronijauhelihaperunakastike- settiä. Murkkupoika imuroi jääkaapista nakit (hei, hei se huomiseksi aiottu kastike), jogurtit (5 purkkia = välipala) ja Creme vanillat, jotka piti käyttää marjarahkaan. Se mitä murkkupoika ei imuroi, on pöydälle ja lattialle roiskuneet murot, ne jotka eivät osuneet kaadettaessa jälkiruokakulhoon. Tai kattilaan. Sillä murkkupoika ei koskaan tiskaa käsin astioita, ja mikäli ne ovat päässeet loppumaan kelpaa murokulhoksi vaikka kattila. Ja miksi eivät olisi loppuneet, suurin osa jälkiruokakulhoista, lusikoista ja juomalaseista sijaitsee pyramidimuodostelmassa Murkun huoneessa. Siellä samassa, jossa tyhjät Cocispullot, Bilteman -ja Verkkokaupan kuvastot, neljä tyhjää muovipussia, kaikki talouden työkalut, lajitelma johtoja, paristoja ja koulukirjoja, maalarinteipillä päällystetty hiirimatto ja likaiset sukat lojuvat lattialla. Murkun huoneen siivouksessa jätesäkki on kätevä keksintö. Ja kiristys. Viikkorahasanktio toimii näillä ihmispedoilla sangen hyvin.
Kommunikaatiossa tapahtuu outo muutos. Joko se karsiutuu kattamaan vain muutaman oleellisen, kuten ; oho ja  joojoo, tai  runsastuu sellaisiin mittasuhteisiin, että toivot vielä jonain aamuna herääväsi kuurona.
Murkkupoika näyttää sinulle kymmeniä Youtubevideoita aiheista, jotka kiinnostavat todella paljon. Häntä. Vain häntä. Saat kännykkääsi multimediaviestin, jossa metsästä löytynyt hirven pääkallo on laitettu nippusiteillä kiinni mopoon. Ja kun tiedustelet varovaisesti; ”ethän koskenut käsin siihen”, saat mikäidiootti- nuotilla; ”no tietenkin, miten sen muuten saa kiinni?” 

Murkkupoika on syntynyt läppäri sylissä ja kädessään kännykkä. Ei ole teknistä ongelmaa, johon Nainen ei saisi ratkaisua. Tosin aika usein epäuskoisen naurun säestyksellä, kun se mutsi vaan on niin nolo. Murkkupoika nauttii, kun saa osoittaa voimansa. Hauiksen esittelyn ja yleisen pullistelun voi valjastaa hyötykäyttöön; hillopurkit ja kiinnijämähtäneet kynsilakat aukeavat, jos eivät muuten niin silkan näyttämisen uhosta.
Murkkupoika pyöräilee jopa 50km päivässä. Sellainen määrä mustelmia, haavoja ja ruhjeita aikuisella oikeuttaisi sairauslomaan. Murkku ei niitä huomaa. Juuri ostetut farkut jäävät ketjujen väliin ja tahriutuvat moottoriöljyyn. Muut juuriostetut ovat kaapissa ja sinne jäävät. Mitäs menit ostamaan ne ilman murkun armollista läsnäoloa. Sillä vaikka ajattelet olevasi muodissa mukana, teinin todellisuus on toinen. Kaukana ovat siis ajat, jolloin ostit hänelle alennusmyynnistä kivan hupparin ja ihan jees farkut. Murkulle mikään ostamasi ei ole kiva ja ihan jees. Paitsi lavallinen kaljaa. Sellainen yllättäisi murkun todella iloisesti. Naisen todellisuudessa kyseinen yllätys menee kategoriaan never happens. Nainen onkin saanut kauniin ja vaivalla ansaitun lempinimen; natsi. Natsius käsittää valikoidun sarjan pykäliä ja asetuksia, jotka pohjautuvat vanhemmuuden perustuslakiin. Vanhemmuus ei näet ole ystävyyttä siinä kohtaa elämää, jolloin paras mitä voit tarjota on peruskallion vankka käsitys yksinvaltiaasta aikuisuudestasi. Nainen on siis natsi ja hyvin ylpeä siitä.

Murkkupojan mopopärinä herättää närää naapuristossa, vaikka se tapahtuu sallitun metelin aikoina ja käsittää vain lyhyen hetken, jolloin mopo pitää kaasuttaa käyntiin. Käyntiinkaasuttamisen tarkoitus lienee erittää testosteronia, jota tarvitaan mopolaumakäyttäytymiseen lukion parkkipaikalla. Närän herääminen naapurilla, jonka yksi -ja kaksivuotiaat pojat katsovat silmät ihastuksesta lautasina ja komppaavat tutin takaa päristelemällä mukana, on lähinnä huvittavaa. Harha siitä, että omat hellanteltut pysyvät ikuisesti pieninä tai ainakin kiltteinä kainalossa, on todellakin harha ja varsin lyhyt sellainen. Onnea vaan. Perässä tulette.
Pojat ovatkin aina niitä näkyviä, hankalia, äänekkäitä ja naisvaltaisen koululaitoksen silmätikkuja. Sähköinen reissuvihko, Wilma, täyttyy tuntimerkinnöistä, joita ei voi nauramatta lukea. Kaikki kunnia opettajille, Nainen ei kykenisi luokalliseen teinejä, mutta hei ihan tosi. Huumorintaju voisi pidentää eräiden työuraa, elinpäivistä puhumattakaan. Nuorten kanssa voi säilyttää palan omaa tuoreuttaan. Ainakin pysyy ajan hermolla mitä tulee sanontoihin, ilmiöihin ja siihen mikä kulloinkin on in. In tosin sanana ei ole in. Se vaan ei ole.

Toinen Naisen murkuista halaa joka ilta, toinen huutaa apua, jos Nainen halaa. Kumpikin saa Naisen nauramaan vedet silmissä. Ne jutut. Voi niitä poikien juttuja. Keppostelevien, sanavalmiiden ja itsevarmuudessaan voittamattomien murkkujen. Murkupojan itsevarmuus on huipussaan ja kaikki on mahdollista. Kaikki. Tulevaisuus on tunnin päästä ja kesäloma kestää yhtä kauan kuin kaksi lukukautta yhteensä. Jutuissa on aina Lapinlisää ja aina ne ovat sattuneet jollekin toiselle. Joo, niin varmaan. Toisinaan elämä murkun kanssa on hyvin raskasta. Ovat isoja uhmaikäisiä, joiden sanavarasto ja kyky olla mahdollisimman ärsyttäviä ovat potenssiin tuhat uhmikseen verrattuna. Murkku kaivaa sinusta pimeän. Ja mikä pahinta, myös oman sisäisen murkkusi. Siinä te kaksi teiniä huudatte ja kilvoittelette kumpi osaa olla ärsyttävämpi. Ero onkin vain siinä, että toinen näyttää teiniltä ja toinen lähinnä naurettavalta. Aika usein Nainen saa ”voi kamala” reaktion kertoessaan elämästään murkkujensa kanssa. Yhtä usein Nainen huomaa selittävänsä ettei ”voi kamala” ole niin kamalaa. Ei se ole. Murkut ovat ihania. On etuoikeus seurata, miten honkkelista varsasta kasvaa komea lämminverinen. Miten lapsi löytää oman arvomaailmansa, suuntansa ja tapansa olla ja elää. Aina se tapa ei ole sama, mitä vanhempi toivoo. Aina se ei ole helppoa. Mutta palkitsevaa se on.

Jostain syystä Nainen tykkää olla murkkujen äiti. Ehkä siksi, että taitaa olla ikuinen Peppi Pitkätossu, joka rakastaa kepposia ja nauramista. Sitä paitsi murkuista pääsee aina välillä eroon. Siellä ne huitelevat kaltaistensa kanssa maailmalla, kinaavat kotiintuloajoista ja venyttävät napanuoraa, kuten kuuluukin. Äitinsä särkevät ja taas ehjäksi paikkaavat. Vaikka sitten jesarilla. Sillä ilmastointiteippi on Murkkupojan yleisvaruste nro yksi.
Ihania ne ovat, ainakin poikamerkkiset. Aika näyttää millaisen tulenlieskoja ja rautanauloja syöksevän kirjoituksen Nainen laatii, kun Tyttöprinsessa alkaa saavuttaa huojuvaa merkkipaaluaan matkalla kohti aikuisuutta. Merkit ovat jo luettavissa; sanat helppo ja kiva eivät esiintyne usein Naisen vokabulaarissa. Mutta siihen on vielä monta vuotta ja kolme poikaa aikaa.