sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Se, mikä ei koskaan tapahdu

Odottaessasi sitä, mikä ei koskaan tapahdu, menee moni muu hyvä elämässä ohi. Pätee ihan yhtä tavalla ihmisiin, kuin asioihinkin. Se mikä ei koskaan tapahdu, on hyvä syy jättää elämättä. Näkemättä muita vaihtoehtoja ja tarttumatta rohkeasti tilaisuuteen. Sillä se mikä ei koskaan tapahdu, on toiveiden hautausmaa. Mistä sitten erottaa sen, mikä voi tapahtua vaikka aika ei vielä kenties kypsä olekaan ja sen mikä ei koskaan? Ei mistään. Siksi pitää olla avoin kaikelle muullekin elämässä. Avoin kulkemaan kohti, mutta avoin myös vaihtamaan suuntaa.

Naisen piti niin paljon. Haaveet odottivat oikeita aikoja ja tilaisuuksia. Yhä uusia oikeita aikoja ja tilaisuuksia. Kunnes aika meni ohi, eikä tilaisuus tullut. Tai sitten tilaisuus tuli, ja tuli muutakin, jolloin aika puolestaan ajoi ohi. Naisen elämässä on yksi iso unelma kuitenkin toteutunut, hän halusi aina äidiksi. Sellainen ei ole koskaan itsestäänselvyys. Naisen Isä sanoi kuitenkin eron ollessa tilanteena päällä ja alla ja joka puolella, ettei Naisen olisi koskaan pitänyt tehdä lapsia. Ei siksi, että Nainen olisi äideistä huonoin, vaan siksi, että Isän mielestä Naisen olisi pitänyt saada toteuttaa itseään kahleitta ja vapaasti. Maalata tauluja tai kirjoittaa kirjoja. Luoda. Sellaiseen tarvitaan paljon aikaa ja vapautta ja hyvin vähän häiritseviä ja alati vailla olevia lapsia. Mahdollisuutta irrottaa imurista ja soppakauhasta vetäytyäkseen. Totta. Iso perhe omilla harteilla ja taiteellinen ura eivät käy kädekkäin. Mutta yhtä ei Isäkään ottanut lukuun. Olisiko ainutkaan rivi tullut kirjoitetuksi tai taulu maalatuksi ilman tarvetta paeta lapsikatraan arkitodellisuutta? Tuskin. Perhe oli hyvä tekosyy, kun rohkeus ei riittänyt kuitenkaan. Usko lahjoihinsa. Usko siihen, että jokaisella sielulla on kirjoittamaton lupa elää näköistään elämää.

Se, mikä ei koskaan tapahdu. Lauseen mieltää yleensä positiivisen kautta, unelmaksi, tavoitteeksi ja laadituksi suunnitelmaksi. Yhtälailla se mikä ei tapahdu, voi olla the worst case scenario, pahimmista pahin. Toiset elävät koko ikänsä varjon alla. Milloin tahansa joku voi pudottaa sanat, jotka muuttavat kaiken. ”Minulla on Teille huonoja uutisia”, ”haluan erota” tai ”ette tulleet valituksi tällä kertaa”. Tälläkään kertaa. Ikinä.
Odottaessasi hyvässä tai pahassa jotain, joka jää tulematta, hukkaat elämäsi tärkeimmän päivän. Tämän jota juuri elät. Eikö ihminen sitten saa asettaa tavoitteita? Unelmoida? Vaihtaa suuntaa? Saa, sillä tärkeintä ei ole tulla perille. Tärkeintä on tehdä matkaa. Maalin jälkeen on aina uusi maali. Uusi suunnitelma. Sellainen on ihmisen luonto.

Mies rakentaa mökin. Ulkohuussin, varaston ja polttopuille katoksen. Mökin rantaan saunan. Saunalle saunatuvan. Laiturin. Mökkiin lisäsiiven. Pihaan autokatoksen. Autokatoksesta tallin. Toisen lisäsiiven. Vetää sähköt ja viemäröinnit. Tekee sisävessan. Sisäsaunan. Isomman laiturin.  Laituriin soutuveneen. Isomman veneen. Vielä isomman veneen. Isomman laiturin. Laajentaa mökkiä kunnes se on huvila kaikilla mukavuuksilla. Vaikka ainoa mitä mies koskaan oikeastaan halusi, oli mökki.

Eivät useat pariskunnat suotta nimeä onnellisimmaksi ajakseen sitä, kun lapset olivat pieniä, vuodet täysiä ja leipä tiukassa. Sillä odotukset, ne eivät olleet. Eivät pieniä, täysiä, eivätkä ainakaan tiukassa. Kaikki oli vielä edessä ja mahdollista. Rakkaus, sekin oli vielä nuori. Pettymys tulee aina toiveiden ja niiden täyttymättömyyden ristiriidasta. Pettymys tulee väistämättä, jos on koko ikänsä vain odottanut. Tai mikä pahempaa, peläten elänyt varjon alla.
Nainen seisoi jonossa, joka ei liikkunut. Luopui, uhrasi ja asetteli toiveensa liian kauas. Kuinka monta muuta mahdollisuutta jäi käyttämättä, odottaessa sitä mikä ei tapahtunut? Elämä armahtaa, eikä kerro. Se ei kerro myöskään päiviensä määrää. Ei tulevien tilaisuuksiensa lukua. Ja hyvä niin. Sillä Nainen tietää, että vuoron odottaminen oli suurilta osin myös uskon puutetta. Pelkoa. Epäilyä siitä, saanko, voinko ja osaanko. Oli helpompi tuudittaa taas uutta vastasyntynyttä sylissään, kuin ottaa askel tuntemattomaan. Koska pelkäsi askeleita, sellaisia jotka eivät olleet tuttuja. Joita ei osannut. Askeleiden pelon ansiosta syntyi neljä lasta. Eikä kukaan voi siksi väittää Naiselle, että pelko on huono asia ensinnäkään. 
Osa syistä oli toki perusteltuja. Koska Nainen rakasti Lastenisää, hän valitsi elämän tämän rinnalla. Valinta synnytti valintojen ketjun, sillä yksi ei ole olemassa ilman toista. Tarvittiin kipeä ero, jotta Nainen aavisti polkunsa. Ymmärsi ettei voi odottaa sitä, mikä ei tapahdu ja alkoi haparoiden elää. Ei miellyttääkseen, ei odottaakseen. Ei täyttääkseen muiden laatimia. Sillä jos ei uskalla elää, siitä voi syyttää milloin läheisiä, ympäristöä, kohtaloa tai lakata syyttämästä ja tunnustaa pelon itselleen. Taakseen katsoen Nainen ymmärsi omasta elämästään yhden. Rohkeuden puute on oiva syy siirtää toiveet myöhemmäksi, mutta tekosyiden lista on yhtä kuin toteutumattomien toiveiden summa.

Se mikä ei koskaan tapahdu. Mistä sen tunnistaa? Ei mistään. Täytyy vain luottaa ja uskoa, mutta olla avoin kaikelle muullekin elämässä. Avoin kulkea kohti, mutta avoin myös vaihtamaan suuntaa. Joka ilta Nainen harjoittelee näkemistä. Tässä tapauksessa näkeminen ei liity henkimaailmaan, vaan piirtämiseen. Joka ilta Nainen ottaa esineen, hahmottelee sen paperille ja pyrkii kerta kerralta nopeampaan ja virheettömämpään suoritukseen. Hahmottelu voi tuntua hassulta, jos on joskus tienannut muotokuvilla, mutta tarpeen aivojen ja käden saumattomalle yhteistyölle. Juoksijat juoksevat, hiihtäjät hiihtävät. Eivät vain tärkeissä kisoissa, vaan voidakseen pitää kykyään yllä ja pyrkiäkseen yhä parempaan. Nainen piirtää joka ilta samasta syystä. Viivassa on myös jotain meditatiivista. Täydellinen keskittyminen, täydellinen viiva. Joka päivä Nainen kirjoittaa jotain. Edes muutaman lauseen. Entä jos Nainen ei koskaan yllä enempään? Piirtää vain meditoidakseen ja kirjoittaa muutaman lauseen illassa, eikä koskaan enempää? Tai entä jos Nainen yltääkin? Onko haaveilu sittenkin hauskempaa, kuin toteuttaminen?

Kävi miten kävi. Joskus vielä Nainen elättää itsensä tekemällä sitä mitä rakastaa, eikä vain sitä, mikä tuo varman leivän. Matka, se on jo alkanut.
 
 
 
 

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Siedättyminen

Vuosia ja aikoja sitten nainen kärsi vakavasta hämähäkkikammosta. Araknofobia pysyi ruodussa ja nuhteessa niin kauan kuin Nainen asui kerrostalon seitsemännessä kerroksessa, mutta muutto maan tasalle rivitaloon teki kammolle saman kuin tuli pyromaani kirkolle; Mitä enemmän tavaraa, sitä suuremmat vahingot. Tätä nykyä Naisen pulssi ei nouse karvaisen, kaljun, mustan, ruskean, ison, pienen, eikä edes sen perin veemäisen ja arvaamattoman hyppytaitoisen hämähäkin vuoksi. Miksi? No siksi. Lastenisän reaktiokyky ja ylipäätään halu mitenkään kuljettaa näitä inhakkeita ulos tahi hämähäkkitaivaasen oli jokseenkin olematon. Siitä, kun Nainen kirkaisi ”hämähäkki”, kesti kohtuuton aika siihen, kun Lastenisä ”riensi apuun”. Hämähäkki oli joko kuollut vanhuuteen, tai kipaissut sängyn/listan/kaapin alle piiloon. Nainen otti hämähäkkikammoon uuden lähestymistavan. Siedättymisen. Ja kas, se todella auttoi. Ei Nainen vieläkään hämähäkeistä erityisesti pidä. Ei ota käteensä. Ei halua kotiinsa. Mutta toimeen tulee ja hyvä niin.

Siedättymisen nerous pätee elämässä moneen asiaan. Itsensä haastaminen on paikallaan ponnistellakseen kohti jotain. Hyväksyäkseen asioita. Mutta mikä parasta, päästäkseen yli. Korkeanpaikankammossa on vielä tekemistä, mutta ehkä kyse on enemmän henkiinjäämisen vaistosta, kuin asiasta josta pitäisi päästä yli. Oli miten oli, Nainen haastoi jälleen itsensä perin omalaatuisella tavalla, lähtemällä risteilylle kaikkien neljän lapsensa kanssa. Niin, ja Lastenisän.
Lieventävänä asianhaarana ilmoitettakoon, että hyttejä oli kaksi. Murkkupojat isänsä kanssa ja kaksi pienintä äitinsä. Risteilyn suunnitelma oli ”lasten ehdoilla” ja niin se myös toteutui. Lastenisä samoili kahden vanhimman kanssa ja Nainen istui leikkipaikan pehmeällä sohvalla kera kirjan ja nuorimpien, jotka tosin eivät istuneet. Eivät kai hetkeäkään. Iso osa ajasta oltiin kuitenkin yhdessä. Syötiin yhdessä, käytiin ostoksilla yhdessä. Kaikki kuusi.
 
Risteily oli ensimmäinen Eetulle ja Tyttöprinsessalle. Lasten ilo ylitti aikuisten hetkittäisen vaivautuneisuuden. Tai oikeastaan se vaivautuneisuus ilmeni ainoastaan Lastenisällä. Ihmeteltyään eroja, joissa vietetään jouluja yhdessä, Nainen itse lähti kolme vuotta perin riitaisan ja vihaa suitsineen eronsa jälkeen matkalle entisen perheensä kanssa. Ympyrä oli lopullisesti sulkeutunut. Viimeinen piste vihalle. Katkeruudelle. Kilvoittelulle kumpi on parempi, oikeassa ja vähemmän taistelussa haavoittunut.
Nainen istui samassa autossa, samalla kokoonpanolla kuin niin monet kerrat ennenkin. Silloin kun kaikki oli vielä hyvin ja oikein ja ikuista. Ainakin toiveissa. Kun mentiin kesälomareissuille ja syötiin mansikoita autossa. Laskettiin lehmiä. Paijattiin pientä tyttöprinsessaa, joka nukahti istuimeensa. Nyt välissä oli vuosia ja riitoja. Ja yksi oleellinen; Ero. Täysin absurdi tunne. Nainen istui ja katsoi lapsiaan; nämä kaikki ovat minusta tulleet. Minusta ja tuosta miehestä, joka autoa ajaa. Kaikkien riitojen, vuosien ja vihan jälkeen me istumme tässä, sovussa, yhdessä ja näin on hyvä. Nainen ja Lastenisä voivat olla vanhempia. Eivät enää yhdessä, mutta rinnakkain. Eron jälkeinen ystävyys voinee olla mahdollinen. Ehkä sittenkin mahdollinen.
Nainen ei tunne Lastenisää kohtaan enää mitään, ei edes ärsytystä. Tapa viheltää nuotin vierestä. Liian pienellä vaihteella ajaminen. Holtiton rahankäyttö. Seikat jotka ennen saivat Naisen järjiltään, ovat nyt jokseenkin yhdentekeviä. Ehkäpä tunteiden kuoleminen tekee toisesta ihmisestä täysin värittömän ja hajuttoman. Aivan kuten kenen tahansa. Ja tuo kuka tahansa ei herätä yhtään sen enempää inhon, kuin lämmönkään tunteita. On vain ihminen, jolla on omat piirteensä hyvässä ja pahassa, mutta koska häneen ei ole enää tunnesidettä hyvässä eikä pahassa, ei ole myöskään enää tarvetta reagoida näihin ennen niin takuuvarmoihin triggereihin. Bensa ja kirkko kyllä ovat, mutta pyromaanilta puuttuvat tikut. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Lastenisän tonttuilu saa Naista suuttumaan. Aivan kuten kenen tahansa tonttuilu saa. Mutta koska tunneside puuttuu, ei toiselle aseta yhtään sen enempää toiveita, vaatimuksia tai omia unelmiaan toteutettavaksi, kuten ei aseta kenelle tahansa. Niitä asetetaan vain heille, keitä kohtaan on jäljellä jotain. Edes tunne vääryydestä ja siitä, että toinen on vielä velkaa. Siksi ja vain siksi Naisen oli helppo lähteä matkalle yhdessä. Nainen on yli.
Onko Lastenisä yli? Sitä Nainen voi vain arvailla. Hetkittäin tunnelma oli kuin millä tahansa aikaisemmistakin matkoista. Sillä matkoilla juuri Nainen ja Lastenisä olivat parhaimmillaan. Riidat koskivat vain arkea, eivät ikinä lomaa. Toisaalta Nainen aisti kiusaantumisen. Lastenisä ei juuri puhunut Naiselle. Ei mielellään katsonut silmiin. Ei ehkä vihasta. Ei halveksunnasta. Jotain siinä kuitenkin oli. Hetkittäin katseessa vilahti surua. Vai oliko se pelkoa? Sittenkin pelkoa? Pelkäsikö Lastenisä Mustasurman reaktiota, sillä tämä ja Lastenisä asuvat edelleen samaa kattoa talon oltua myynnissä jo kuukautta monta. Mustasurma olisi halunnut lähteä matkalla omituisella tulevalla entisellä uusperheellään Lastenisän kanssa, mutta Lastenisäpä valitsi matkaseurakseen omituisen entisen perheensä. Sellainen valinta ei voisi mennä vääriin korviin. Ei ainakaan mustan tukan alla sijaitseviin. Vai pelkäsikö Lastenisä, että jokin menisi taas pilalle ja Nainen järjestäisi kohtauksen? Alkaisi huutaa ja syytää ja päästä niskan päälle, koska osaa kaivaa kaikki ne heikkoudet ja heittää loukkaukset märän rätin lailla kasvoille. Vaikka ei Naisella ole enää sellaiseen tarvetta. Nainen on yli. Kaikesta yli. Kun viha on mennyt ja kaikki rakkaus kuollut, jäljelle jää vain ihminen. Neutraali. Väritön, hajuton, tunteita herättämätön. Heidän riidanaiheensa nousivat aina arjesta tai parisuhteesta. Ja kun sellaisia ei ole, jää enää riidanaiheet lasten kasvatuksesta. Laivalla ei tarvitse kasvattaa lapsia. Laivalla ei tarvitse riidellä.

Matka oli omituinen sekoitus vanhaa ja tuttua. Perhettä, ystävyyttä ja kohteliaisuutta. Mutta se myös muistutti Naista eron syistä. Eipä sillä, että nuo juuri unohtumaan olisivat päässeet. Lastenisä on edelleen sama KuumaKalle, joka suuttuu yhtäkkiä. Joka ei ymmärrä, että kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Nainen huomasi itsestään erään hyvin oleellisen asian. Nainen ei ota enää kierroksia kovinkaan mitättömistä. Nainen ei ota henkilökohtaisena loukkauksena asioita, jotka eivät sellaisia ole. Ja mikä parasta, Nainen voi aina kävellä pois, kun Lastenisä alkaa olla liikaa. Sillä silloin ja tuolloin kuoren alta pilkahtaa katkeruus elämää kohtaan. Pessimismi. Kyky ajatella tulevaisuutta vain sen mahdollisten ongelmien kannalta. Luovuttaminen. Sellaiselle ei kannata altistaa itseään.

Tämä matka oli mahdollinen siksi, että kaksi ihmistä teki sen mahdolliseksi. Ja siksi, että Nainen ei ole tilivelvollinen elämässään kuin itselleen. Koska lapset ovat vielä sen verran pieniä, että kulkevat mukana. Koska erosta on tarpeeksi aikaa. Ja koska kummallakaan ei ole enää vihaa kannettavaksi. Tämä matka oli ensimmäinen eron jälkeinen ja luultavasti myös viimeinen. Niin Nainen ajatteli takapenkillä silittäessään Tyttöprinsessan hikisiä hiuksia tämän nukahdettua kylkeen kiinni kotimatkalla. Aikaa kaikille lapsille. Aikaa matkustaa. Tätä Nainen aina toivoi. Koska elämä on joukko omituisia tapahtumia, joiden järkevyyden tai järjettömyyden määrittää jokin muu kuin inhimillinen äly, tämäkin tapahtui. Siedättyminen erolle ja elämälle sen jälkeen. Ihmiselle josta on eronnut.

Ei Nainen vieläkään Lastenisästä erityisesti pidä. Ei ota käteensä. Ei halua kotiinsa. Mutta toimeen tulee ja hyvä niin.

 

a

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Eletty, käsitelty ja loppuun käyty.

Naisen nuoruudessa on ainakin yksi hyvä asia; se on ohi. Kun toiset muistelivat ja alituisesti palasivat ihannoiden, tunsi Nainen pitkään samaa kuin välittömästi oksennustaudin jälkeen; Tavaraa ei enää tullut ulos, mutta ajatus kyllä kuvotti.
Jos elämää tarkastelee kymmenen vuoden jaksoissa, ei se ensimmäinen varsinaisesti hyvää luvannutkaan, mutta toisessa vasta riemu repesi. Erityisesti yläaste ja sen seurannaisvaikutukset olivat lähinnä rutto keskiaikaisessa vankityrmässä. Satumaisella munkilla siitä selvisi hengissä, mutta kylmyys vei terveyden pitkäksi aikaa.

Kolme vuotta nuoren elämästä on ikuisuus. Kolmen vuoden helvetti, joka kairasi jälkensä syvälle kehittyvään ja hauraaseen minuuteen. Muutama vuosi helvetin jälkeen yksi heistä pyysi anteeksi. Ei osannut sanoa syytä. Ei mitään Naisesta johtuvaa. Niin vain kävi, muualta muuttaneelle. Joissakin tapauksissa on hyvä, että luokkia ei koskaan hajoteta. Lapset saavat olla yhdessä ekasta yhdeksänteen. Mutta joillekin se avaa raskaan portin julmuuteen.
Myöhemmin kiusaamisesta tuli Kaikkien Asia. Koulukiusaamisen lisäksi tunnistettiin työpaikkakiusaaminen. Kiusatut saivat äänensä kuuluville, kertoivat tarinansa lehdissä ja TV:ssä ja hyvä niin. Kiusaaja-kiusattu kuviossa usein ajatellaan, että roolit ovat jotenkin sisäsyntyisiä. Nainen tietää kokemuksestaan, että yhdessä ympäristössä suosittu ja sosiaalinen onkin toisessa sopiva uhri. Siihen riittää vaikkapa sellainen asia, kuin että on poliisin tytär. Vakava rike murkkuikäiselle.
Kun yläaste loppui, loppui kiusaaminenkin. Uudessa yhteisössä Naisella oli uusi rooli. Pidetty, hyväksytty. Mutta minuuden haavat, ne kestivät vielä parantua. Kului tarpeeksi vuosia ja Nainen antoi anteeksi. Olisi se voinut paremminkin mennä, elämä siihen asti. Vaan ei mennyt. Ja kuten aina, anteeksiantoa seurasi rauha. Eletty, käsitelty, loppuun käyty.

Koulukiusaaminen ei millään tavalla määrittele Naista tänä päivänä. Miksi? Onhan heitä, jotka vanhuudessaankin muistelevat kirveleviä tai kieltäytyvät täysin muistamasta. Nainen ei osaa antaa tähän yhtä vastausta. Elämä antoi kuitenkin vielä kylliksi sellaisia murheita, jotka laittoivat kolme vuotta kohdalleen. Tuli murheita, isompia murheita. Tuli aikoja, jolloin Nainen olisi halunnut kuolla. Näännytti itsensä nälkään ainoana ilonaan kilo kilolta vähenevä ruumis. Viholliseksi kääntynyt, vaikka sielun sijaiskärsijä olikin. Ja sitten tuli aika, jolloin Nainen ei mitään muuta niin haluakaan, kuin elää. Tasaista, sellainen ei ainakaan tie ole koskaan ollut.

Menneisyys on osa ihmisen historiaa, mutta aivan kuten geenitkään, se ei koskaan määrittele meitä täysin. Ihmisen elämä on alituista kasvua. Sanonta ”kasvoimme erilleen” on suotta tekosyyksi parjattu. Joskus kasvetaan yhdessä ja samaan suuntaa, joskus toinen jatkaa kasvamista ja toinen ei. Joskus kasvu menee täysin eri tavalla ja tahdilla. Kasvu, se on kaiketi syy siihen, ettei jokin mikä on tapahtunut yli kaksikymmentä vuotta sitten enää kosketa. Mutta koska on syitä, on myös seurauksia. Kiusaamisesta jäi anteeksiannonkin jälkeen jälki; miellyttämisen halu. Hyväksyntä oli saatava hinnalla millä tahansa. Ihmisten täytyi pitää Naisesta, joten hän käytti vuosia ja vuosia miettien ja miellyttäen. Provosoitui, otti henkilökohtaisesti, ruoti virheitään ja sanomisiaan ihmissuhteissaan. Pelkäsi loukkaavansa. Loukkasi tahallaan. Tasapainotteli sen välillä, mitä minä olen ja haluan ja mitä muut haluavat minusta. Eikä sellaisessa voi alkaa tasapainoilla. Ihmisissä ja asioissa pätee yksi yhteinen seikka; on sellaisia jotka antavat ja sellaisia jotka ottavat. Joistakin saa voimaa sitä itse ryöstämättä. Tulee hyvä ja virkistynyt olo. Sellaisten ihmisten ja asioiden luona on lämmin olla. Helppo. Ja sitten on niitä, jotka vievät lopunkin energian ja uuvuttavat. Menneisyys on kertonut Naiselle yhden asian. Elämässä ei tarvitse tasapainoilla. Avain kasvuun on ymmärtää omat henkilökohtaiset kasvuntarpeensa. Kaava. Toisinto. Jokin, joka estää olemasta se, joka voisi olla. Henkisesti vapaa.

Nainen teki suursiivouksen elämässään. Poisti läheltään ihmiset, jotka veivät toistuvasti energiaa. Jotka omaa pahaa oloaan lievittääkseen pätivät, mitätöivät ja kilpailivat. Omaa kateuttaan. Omaa menneisyyttään. Verhosivat oikeutuksensa tähän milloin ystävyydellä, milloin sukulaisuudella. Olettivat, että Naisenkin pitää elämässään tasapainoilla sen välillä, mitä itse haluaa ja mitä muut haluavat. Jotkut ihmiset ja asiat Nainen poisti hetkeksi. Toiset pysyvästi. Mutta koska elämä on alituista kasvua, voivat polut vielä joskus kohdata. Siksi siltoja ei tarvitse polttaa takanaan. Anteeksianto ja armo koskevat yhtälailla itseään, kuin muita. Ole vapaa irrottamaan, mutta vapaa myös tarttumaan uudelleen. Kaikesta ja kaikista et elämässäsi voi täysin luopua, mutta voit päättää kuinka lähellä heitä pidät. Näytelmäsi käsikirjoitus ehkä ei, mutta roolijako on käsissäsi.

Menneisyyden ruotimisen sijasta tulevaisuuteen katsominen on alkanut nykyisin ottaa valtaa myös terapiatyössä. Puhutaankin jopa koko psykoterapian mullistavasta uudesta suunnasta. On huomattu, että positiivisuuden vahvistamisella saa parempia ja nopeampia tuloksia aikaan, kuin lapioimalla menneisyyden kuraa. Ihmisen ajatustapaa voi muuttaa. Myönteisyyteen voi oppia. Paatuneena pessimistinä Nainen allekirjoittaa tämän täysin. Entisenä paatuneena pessimistinä.
Vielä toisinaankin Nainen kokee mustia päiviä, jolloin elämä näyttäytyy tarkoituksettomana. Synkkänä. Vuosien ennustaessa toisiaan. Näitä päiviä Nainen kutsuu ”sukellukseksi”. Niitä ei pidä välttää, ei väheksyä. Jokainen sukellus kertoo jostakin. Jos ajattelee vuosien vain ennustavan toisiaan, voi katsoa menneisyyteensä. Ennustivatko ne, vai ennustitko sittenkin itse ja aloit elää sen mukaan?

Mitä menetät luopumalla asioista ja ihmisistä, jotka vievät antamisen sijaan? Mitä menetät luopuessasi miellyttämisestä? Entä mitä menetät luopuessasi suuruuskuvitelmistasi; ”miksi juuri minulle...” Miksi ei juuri sinulle? Mikä sinussa olisi niin suurta ja mahtavaa, ettei elämä heittäisi kiviä ja keppejä eteesi? Missään ei lue, että tämä kivuitta kävisi. Ei niin missään. Pyrkimys hyvyyteen on elämän suursiivoukseen lähtökohtana täysin eri, kuin pyrkimys tuhoamiseen. Jos elämässä luopuu tärkeistäkin ihmisistä, jotka tuovat toistuvasti pahaa oloa, se tulee tapahtua pyrkimyksenä tuottaa hyvyyttä omaan elämäänsä. Ei kostaakseen, vihatakseen tai maksaakseen velkoja. Menneisyys on osa ihmistä. Sitä ei kannata kieltää. Mutta se ei määritä ketään meistä tänään. Ei Naistakaan. Siksi Nainen voi katsoa nuoruuttaan, todeta että niin oli ja paljon muutakin ikävää kävi, mutta siellä se on. Takana. Lapioimalla menneisyyden kuraa, sotketaan tämänkin päivän lattiat. Kieltämällä muistot ja menneet siivotaan sotkut mielen mattojen alle, vain hyväksymällä ne osana elämää saavutetaan kasvu. Ylipääseminen. Sillä vasta hyväksyntää seuraa aito anteeksianto. Se ei tarkoita, että vääryyksistään tarvitsisi pitää, ei edes meitä kohtaan rikkoneista ihmisistä. Menneisyys on kuitenkin vahvuus. Mitä tahansa siellä on tapahtunut, se on tapahtunut tarkoituksella. Onko se oikein tai väärin, sellaista on turha miettiä. Ihminen on kykeneväinen äärimmäiseen pahuuteen. Aivan kuten äärimmäiseen hyvyyteenkin. Ja jos toisinaan sukeltaa, myönteisyys johtaa taas pintaan. Kohti valoa. Iloa. Elämää. Niin kauan, kuin päiviä vain riittää.

Naisella on eräs rakas ystävä, joka sanoo ettei kadu mitään. Tämä ei tarkoita, etteikö ystävä olisi tehnyt asioita joita katua. Hän ei vaan yksinkertaisesti kadu ja piste. Kaikkine omine kipuiluineen ja inhimillisine vajavuuksineen tuo ystävä on eniten elämää täynnä oleva ihminen, jonka Nainen on koskaan tuntenut. Vuosia Nainen tätä kykyä ihmetteli. Ja katui. Aivan kaikkea katui. Oikea lääninkatuja ja itsensä ruoskija. Viime päivien sukelluksesta tuli lopullinen piste, joka on seurausta vuosien siivoustyöstä; ei ole mitään kaduttavaa. Kaikella tapahtuneella on ollut syynsä. Kaikesta voi oppia ja tilinsä selviksi tehdä. Ymmärtää, että siellä ne ovat, vain osana historiaa. Tarvittaessa taakseen voi kurkata, jos aikoo nähdä kaavaa ja kasvuntarvetta. Mutta sinne ei kannata jäädä. Ikinä jäädä.

Naisen nuoruudessa on ainakin yksi hyvä asia; se on eletty, käsitelty ja loppuun käyty. Mutta mikä kauneinta, sen vuoksi Nainen on juuri se, mitä vihdoin on.
 
 
 
 

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Kauniilla asioilla on väliä

Viime päivät Nainen on kahlannut sen sortin pohjamudissa, että pimeä on liian pientä sitä kuvaamaan. Pohjamutien tonkiminen alkoi jo ennen ikävää ja pysäyttävää uutista. Ystävänä, naisena ja äitinä se osui iholle ja ytimeen asti. Vedet seisauttava, Nainen tietää mitä sanonta tarkoittaa.
Viime päivien tärkein opetus on ollut uskallus tehdä sitä, mikä on tärkeää. Tartu kädestä, sano. Huomenna voi olla myöhäistä. Ja jos et uskaltanut tarttua hetkeen, sano sekin. Joskus jälkeenpäinkin kerrottu on parempi, kuin kertomatta jättäminen. Menneitä hetkiä et voi saada takaisin. Mutta niin kauan kuin meille vielä hetkiä annetaan, on toivoa. Mahdollisuuksia. Korjaavia kokemuksia. Jos et tarttunut tähän, ole armollinen itsellesi. Ehkä keräsit rohkeutta seuraavaan.

Nainen on ollut mestari ruoskimaan itseään, väheksymään elämäänsä, tavoittelemaan jotain, johon ei takuulla riitä. Jotta voisi ruoskia lisää. Väheksyä lisää. Ja taas tavoitella lisää. Ihmisen osa on haluta enemmän ja pyrkiä kohti enemmän. Olisi pyörä jäänyt keksimättä ja valo pirttiin tulematta, mikäli vain tyytyisi jo olevaan. On eri asia kuitenkin tavoitella jotain, koska tahtoo, kuin tavoitella, koska on pakko.
Miten äkkiä alkaakaan pitää omaa todellisuuttaan ainoana mahdollisena, kunnes havahtuu sellaisiin kummallisuuksiin, jotka olivat ennen osa omaakin elämää. Että ihmiset jakavat arkensa. Käyvät yhdessä kaupassa. Hoitavat kotinsa. Lapsensa. Ja kun Nainen ei aina yksin yllä siihen mihin omasta mielestään pitäisi, hän ruoskii itseään. On sula mahdottomuus korvata kaksi aikuista yhdellä. Kahdet käsiparit tekevät enemmän, kaksi päätä muistaa enemmän. Kahden kaksikymmentäneljä on tuplasti tunteja vuorokaudessa. Kukaan toinen ei käy kaupassa. Imuroi hiekkaa eteisestä tai huuhtele oksennuspyykkiä kello kaksi yöllä. Ei Naisella ole ketään kelle soittaa Oy Perhe Ab:n 24h päivystysnumeroon kun alkaa keittää, pitäisi päästä pitkälle salille tai lenkille tai ”maito on loppu, tuo tullessasi”. Jos auto jäi tankkaamatta kotimatkalla, koska lapset piti ehtiä hakemaan ennen iltapäiväkerhon sulkeutumista, ei sitä lähde illalla kukaan muukaan ysivitosella juottamaan. Lapset kyllä tekevät ja osallistuvat sen minkä iältään ja kyvyiltään kykenevät. Mutta lapsi ei korvaa aikuista. Ei edes neljä lasta yhteensä. Lapsella on myös oikeus lapsuuteensa.
Jokainen tehty asia on jostain toisesta pois. Jokainen tekemätön asia on naula itsekunnioituksen arkkuun. On helppoa arvioida itseään sen kautta mitä ei ole tehnyt, kuin huomata ne, jotka on. On helpompi elää puutteitaan, kuin unelmiaan. Koska ei yllä ja riitä. Yksin riitä.

Joskus Nainen havahtuu huomaamaan todellisuutensa. Kun joku valittaa miehensä ylitöistä, viikon kalastusreissusta kesken loman, imurointi- ja ruuanlaittovuorojen pitämättömyydestä. Se heille sallittakoon, sillä jokaisen todellisuus on ainoa oikea senhetkinen. Niin Naisenkin. Tuolloin kuitenkin havahtuu ymmärtämään, että yhden venyminen kahdeksi on paitsi mahdotonta, myös onnistuessaan hatunnoston arvoinen teko. Sillä arjessaan Nainen jatkuvasti venyy kahdeksi. Ja väsyy kahden edestä.

Ristiriita sen välillä mitä haluaisi tehdä ja mitä on pakko, repii mieltä tehokkaasti. Pesemättömät ikkunat ja pursuavat kaapit eivät harmita siksi, että ne olisivat vain ilkkumassa riittämättömyyttä. Mutta niillä on väliä yleiselle viihtyvyydelle. Ihminen, joka rakastaa valkoista ei ole sijoitettavissa mustaan seuraamuksitta. Ympäristöllä on väliä. Kaikella on väliä ja asioilla yhteys toisiinsa. Nainen rakastaa kaunista, kaunis koti ei ole poikkeus listassa. Arjessa yksinään lapsiaan luotaavan on karsittava kaikki eloonjäämisen kannalta hyödytön. Riisutussa elämässä haaveilee asioista, jotka joillekin ovat itsestään selviä. Että saisi siivota rauhassa. Tehdä ruokaa rauhassa. Istua kirjan kanssa illalla rauhassa. Että voisi laittaa kotia ja pihaa, eikä vain tavaroita paikoilleen. Neljästä lapsesta ja koirasta tulee uskomaton määrä sotkua, pyykkiä, tiskiä ja harmaita hiuksia. Mutta neljästä lapsesta ja koirasta tulee uskomaton määrä myös iloa. Pahinta ei olekaan työn määrä. Pahinta on unohtaa ilon määrä.

Kolme vuotta on riittävän pitkä aika muutamaan oman todellisuutensa ainoaksi oikeaksi. Kolmessa vuodessa lapset ovat kasvaneet yhtä monta vuotta. Kolme vuotta on vierähtänyt lähinnä ajatuksella ”pitäisi”. Pitäisi olla parempi äiti, sisko, ystävä, tytär, ihminen, opiskelija ja koiran omistaja. Vaikka jokaiseen näistä Nainen takuulla riittää juuri sellaisena kuin on. Kunpa vain voisi antaa vähän armoa itselleen ja sanoa; ”et ehkä yllä kaikkeen mihin toivoisit, mutta ei tähänkään kaikki yltäisi”. Kolmen vuoden ainoa ”pitäisi” onkin tämä; pitäisi olla ylpeä kaikesta mistä on selvinnyt. Ei ajatella niitä, joista ei.
 
Sellaisilla asioilla on merkitystä elämässä, joiden päällä ei lue pakko. Rakkailla. Ajalla. Unelmilla. Niillä, jotka antavat iloa. Versovat voimaa ja luovat uutta. Rakentavat rikkomisen sijaan. Itselleen saa olla armollinen. Ja jos et tänään uskaltanut tarttua hetkeen, ehkä keräsit rohkeutta seuraavaan. Ei kukaan voi elää jatkuvasti kuin tämä päivä olisi viimeinen, alituisessa kiitollisuudessa joka hetki. Mutta kiitollisuutta voi kokea päivittäin. Lopulta, meille ei ole annettu kuin tämä päivä, eikä senkään kestämisestä iltaan saakka ole takeita. Siksi ja juuri siksi. Kauniilla asioilla on väliä.


xxx


Nainen katsoo lasten kädenjälkien ja koiran kuonon maalaamaa taideteosta ikkunassaan. Pitäisi. Lehtipinot pöydällä, imuri poikittain lattialla. Nainen huokaa, hakee lehtiön ja kynät. Ensimmäinen viiva on vaikea. Miltei vuoden tauko on tehnyt valkoisen paperin pelottavammaksi kuin mikään. Kynä piirtää, käsi vie. Ei. Ei noin. Tottele nyt kelvoton. Tee se, mitä teet parhaiten. Kaunista. Tarkkaa. Anna viivan viedä ja ajan lentää. Ja niin se tekee. Haparoiden ja varmuutta hakien, kunnes löytää kadottamansa. Nousee yli arjen, tekemättömien töiden ja sadepäivän harmauden. Kynä pysähtyy, työ on valmis. Ikkunat jäivät tänäänkin pesemättä. Mutta mieli, se on keveä.

 
 

torstai 20. kesäkuuta 2013

Unisiepparimörkö

”Kyllä ihminen nukkuu, kunhan on tarpeeksi väsynyt”. Ei muuten nuku. Ihminen voi valvoa hamaan psykoosiin asti, omassa pehmeässä vuoteessaan, hiljaisuudessa, yö yön jälkeen.

Nainen sai toisen raskautensa myötä lahjan, jolla ei ollut vaihto- eikä palautusoikeutta. Kyvyn pysyä hereillä tuskaisesta väsymyksestä huolimatta. Kalle Koululaisen raskausajan Nainen nukkui joka toinen yö hyvin, joka toinen yö hyvin huonosti. Jo lapsena alkanut unettomuus ei saanut kuitenkaan vielä tuolloin kummoisiakaan mittasuhteita. Olihan Naisella mahdollisuus tankata unta aamulla tai viimeistään seuraavana yönä. Isänsä unenlahjat omaava Eero Esikoinen kun posotteli sikeitä pitkälle aamupäivään. Sitten syntyi toinen poika. Veljensä vastakohta, kaikin kuviteltavin tavoin. Jo sairaalassa Kalle näytti toteen mitä tarkoittaa ”vastasyntynyt voi nukkua koko vuorokauden, mutta hyvin lyhyissä pätkissä”. Kalle nukkui 10 minuuttia ja valvoi yhtä pitkän pätkän. Toisinaan Kalle nukkui tunnin, joskus kaksikin putkeen. Ja valvoi saman verran. Mutta yleensä vain siihen asti, kun Nainen oli itse vaipumassa uneen. Vastasyntynyt nukkuu omassa syklissään huolimatta pimennysverhoista, ympäristön äänistä tai varsinkaan kellosta. Lopulta kävi niin, että Kalle kyllä nukkui, Nainen ei. Mitä itua oli edes yrittää, sillä lapsi parahti aina juuri kun Nainen oli vihdoin saavuttanut nukahtamiselle vaadittavan mielentilan.

Unen puute söi kaiken elämän. Nainen yritti nukkua vähän joka välissä. Torkkua, levätä. Mitä enemmän Nainen yritti, sitä vähemmän hän nukkui. Elämä vauvan kanssa on uuvuttavaa. Elämä vauvan ja kroonisen unettomuuden kanssa on lohduton helvetti. Lopulta Nainen ei nukkunut enää ollenkaan.
Lääkärin odotushuoneen seinät pyörivät, mutta hoitajan käsi oli vakaa. Se otti Naisesta kiinni ja sanoi; ”tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen kokenut saman”. Sillä hetkellä hoitaja piti paljon muustakin kiinni, kuin hentoisesta olkapäästä. Piti Naisen toivossa kiinni. Sillä jos joku on kokenut tämän saman ja selviytynyt, minäkin selviän. Niin Nainen ajatteli ja niin Nainen selvisi.

Kun Kallesta kasvoi taapero, hänen vähäunisuutensa jaksoi yllättää ystäviä ja sukulaisia. Kallen vähäunisuus tai Eeron hyväunisuus. Sillä siinä missä Eero veteli vähintään 12 tunnin yöunia, Kalle nukkui korkeintaan 9. Aamut alkoivat pirteällä laululla viideltä, täysin riippumatta moneltako lapsen laittoi illalla nukkumaan. Mitä myöhemmin laittoi, sitä kiukkuisempi laulu, mutta kellon viisarit näyttivät aina samaa. Kellojen siirtäminen kesäaikaan oli muutaman päivän taivas. Nykyään poika kyllä nukkuu. Varsinkin kouluaamuina. Hermoja repivän sikeästi.

Unettomuus on asia, joka aukeaa vain sen kokeneelle. Ilmainen vinkki; asiasta josta ei tiedä mitään, ei kannata ottaa oikeudeksi tai velvollisuudeksi kommentoida kaikentietävää, ainakaan antaa sinänsä ehkä ihan hyvääkin tarkoittavia neuvoja. Ei kannata. Sama olisi pitänyt kertoa sille kiukkuiselle naislääkärille jolta muutama vuosi myöhemmin jälleen yö toisensa perään painiessaan Nainen pyysi lääkereseptiä; ”ei ihmisen tarvitse joka yö nukkua”. Ei tietenkään, mutta biologisesti ihan terveyden ja perheen yleisen hyvinvoinnin kannalta niin kannattaisi tehdä.
Oikeastaan Naisen on ehkä kiittäminen tuota elämäänsä ja varsinkin potilastyöhön väsynyttä lääkäriä. Nainen teki sen, mikä luonteelleen ominaista on. Otti lähestymiskulmaksi asian ymmärtämisen ja todellisen tiedon hankinnan. Vuosien saatossa Nainen on lukenut hyllymetreittäin kirjoja, tutkimuksia, artikkeleita ja pitänyt lopulta itsekin aiheesta luennon. Ei ole yksi tai kaksi ystävää, jotka ovat Naisen kikkakolmosilla saaneet oman kierteensä katkeamaan. Sillä unettomuus on kierre, pahimmillaan se imaisee ihmisen kokonaan sisäänsä. Vuosien saatossa Nainen on myös oppinut elämään unettomuuden kanssa, hallitsemaan sitä ja luovuttamaan ajoissa. Kun on ollut pakko nukkua, tietoisuus pienistä valkoisista lääkekaapissa on saattanut olla paras unilääke. Pakko ja uni eivät näet sovi samaan päähän, mutta pakko on taltutettavissa, joskus huijattavissa. Nainen tietää lähes kaikki tavat ja konstit. Ymmärrys asioista ja toimintamekanismeista ja varsinkin unettomuuden syistä on auttanut valtavasti. Sanovat että toistuvasta unettomuudesta kärsivät ihmiset ovat tavallista luovempia ja tunnollisempia. Tutkimuksilla ollut tarve hakea tiettyä ihmistyyppiä, tiettyä luonteenpiirrettä joka selittää tämän kiusallisen oireen syyn. Yksi on kuitenkin varmaa, luovissa ja tunnollisissa ihmisissä on tasan varmasti myös heitä, jotka nukkuvat vaikka kahvikuppi kädessä metroasemalla.

Stressi, huolet, kofeiini, äänet, valoisuus, alkoholi, liian myöhäinen liikunta tai raskas illallinen. Kaikkihan kai nämä tietävät. Unettomia ihmisiä on kuitenkin ollut luola-ajoista alkaen, aikana jolloin YT-neuvotteluja oli tuskin keksitty. Ainakaan todistettavasti. Ihmisrodun kannalta vain sattui olemaan järkevää, että toiset nukkuivat huonosti, valvoivat tai heräilivät alati. Ei päässyt peto syömään, tuli sammumaan tahi vihollinen hyökkäämään niin hövelisti. Tiedä sitten olivatko nuo elävät hälyttimet erityisen luovia tai tunnollisia. Stressipisteitä ei tuolloin kukaan ainakaan seinämaalauksien mukaan laskenut. Tai, mistäpä sen tietää. Josko maalaukset ovatkin tehty kallion seinään kello sudenhetki yöllä, kun uni ei taaskaan tule…

Ihminen on eri kulttuureissa ja kautta aikojen hoitanut uniongelmiaan luonnollisin keinoin, yrteillä ja hoidoilla. Valeriaana, Rohtovirmanjuuri on rekisteröity lääkkeeksi, mutta sitä (vahvaa, ei luontaistuotekaupassa myytävää valmistetta) saa apteekista ilman reseptiä. Valeriaana onkin edelleen esimerkiksi Saksassa yleisesti suositeltu ensisijainen unilääke.  Akupunktio ja erilaiset vyöhyketerapiaan perustuvat menetelmät ovat myös suosittuja. Sitten on tietenkin ne valkoiset pienet, mutta niiden paradoksaalisin seuraus on rebound unettomuus. Ts. liian pitkään käytettynä lääke unettomuuteen aiheuttaa käytön loputtua unettomuutta. Kiva.
Lähes aina unettomuuden syyt ovat korvien välissä, joskin hormonaaliset ja fyysiset syytkin vikalistalta löytyvät, ympäristöstä nyt puhumattakaan. Unettomuudesta tulee itseään ruokkiva oire, joka vaikuttaa terveyteen valtavasti. Vain saman kokenut tietää mitä on kauhu kello neljä aamulla, kun ei ole vieläkään silmällistä nukkunut kellon soidessa kahden tunnin kuluttua! Peli on pelattu. Ja niin on seuraava päiväkin. Joskus unettomuus ehdollistuu paikkaan. Uni tulee sohvalla, mutta kun siirtyy sänkyyn alkaa filmi pyöriä päässä. Yksi lammas. Kaksi lammasta. Susi. EI! Lampaita. Nyt lasketaan lampaita. Kolme lamm…a..pina juoksee ohi. Apina banaani kädessä ->banaani-> banaania kaupasta-> kauppa-> ruokaa->jäikö se huomiseksi tehty ja jäähtymään nostettu risottokattila kuistille? -> huominen, niin huominen->jos nyt en nuku niin… Ja se p**keleen kattila pitää nousta hakemaan kuistilta.

Unen kadottaneen elämän pitää olla tasaista. Pahimmillaan sitä tasaisuutta ei haeta katujyrällä, vaan hienolla harjalla. Pienikin hiekanmuru yön poluilla on liikaa. Elämä kapenee kapenemistaan, jättäen lopulta rangan, näennäiselämän jolla ei tee mitään. Missä on ilo ja spontaanisuus, kun pitää alkaa valmistautua yöhön jo monta tuntia ennen? Ei elokuvia, kirjoja, keskusteluita, jotka kiihdyttävät mieltä. Ei mitään. Ja nyt ei puhuta muutamasta satunnaisesti huonosti nukutusta yöstä. Niitä sattuu jokaiselle toisinaan. Nyt puhutaan siitä rampauttavasta, toimintakyvyn ja mielenterveyden vievästä HC-unettomuudesta, jossa ihminen ei nuku. Ei. Nuku. Koiranpennuilla tehty julma koe aikoinaan todisti, että hereillä pitäminen tappaa lopulta. Ihmisen kohdalla aivot eivät pysy kokonaan hereillä hamaan kuolemaan saakka, vaan alkavat kyllä nukkua ns. mikrounia hereillä ollessaan. Näitä pieniä, aivosähkökäyrissä todettuja valvetoiminnon häviämisiä, ”nukahtamisia”, alkaa tapahtua kun valvoo tarpeeksi. Ihminen itse ei tiedosta eikä ympäristö välttämättä huomaa aivojen pikasikeitä. Mikrouni kestääkin vain muutaman sekunnin, mutta ne sekunnit voivat olla kohtalokkaita esimerkiksi auton ratissa. Unettomuus voi siis todella tappaa. Eikä vain unetonta itseään.

Jos siis nukut miltei aina hyvin, onnittelut. Jos et, lohduta itseäsi ymmärtämällä, että lyhytkestoinen unettomuus on tavallista ja sitä tapahtuu eri syistä joskus miltei kaikille. Nukut varmasti sitten taas kun unettomuuden syyt ovat poissa. Ja jos kärsit pahimmasta, raskauttavimmasta ja elämänlaadun täysin tuhoavasta HC-unettomuudesta, yritä olla lyömättä jokaista joka sanoo tämän kirjoituksen aloittaneen lauseen. Todennäköisesti et edes pysty lyömään, sillä käden nostaminen vaatii liian monta väsynyttä lihasta. He eivät tiedä. Eivät mitenkään. Mutta Nainen tietää ja kokemuksesta sanoo; siitä voi päästä yli.

Illalla unet sieppaava mörkö taas saapuu pilaamaan tulevaa päivää. Hetken mörön kanssa keskusteltuaan Nainen kaivaa piikkimaton esiin, asettelee selkänsä sen pistäviin, mutta niin rentouttaviin piikkeihin ja ristii kätensä rinnalle. ”No niin ajatukset, antakaa tulla. Nyt on loma ja aamulla saa nukkua pitkään”. Seuraava mielikuva on Tyttöprinsessan aamulta tuoksuvat hiukset ja vallaton hymy. ”Huomenta äiti”. Mörkö on poissa.

Hyviä tulevia öitä, rauhallisia unia. Ja virkeitä huomisia. Kyllä se siitä.



keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kolmas pyörä

Nainen oppi luovuttamisen jalon taidon jo lapsena. Ja vuosien myötä hioi taidostaan yhä upeamman. Kyse ei ole siitä, miten antaa pois jotain. Kyse on lopulta siitä, miten luopua jo ennen kuin aloittaa. Se on perin helppoa. Pitää vain nähdä ennalta hetki, jolloin tulee päättää jatkaako vai ei. Hetki, jolloin avaa suunsa ja antaa sanojen tulla. Tai vaikenee iäksi.


Vuosi on kai -84. Autiotalon piha ruohottunut, räystäät täynnä lehtiä. Keinu roikkuu toisesta köydestä, vain tuuli uskaltaa leikkiä sillä. Tyttö katsoo tennareitaan, niiden valkoisissa kärjissä on mutaa. Sanoako vai ei? Kahdet silmäparit tuijottavat tyttöä, tyttö kenkiään.
”Sano nyt, kestä sä tykkäät?”
”Eiku sanokaa te eka, mä haluan olla viimeinen”.
”Okei, mä tykkään Harrista”, Sari sanoo ja hymyilee. Harrin kasvoille kiipeää aurinko.
”Ja mä tykkään Sarista”
Sarinkin kasvoille kiipeää aurinko. Kaksi aurinkoa paistaa yhtenä ja sen kirkas valo kääntyy lopulta tytön puoleen.
”No?”
Tennareissa ei lue vastausta. Niissä on vain mutaa, yhtä mustaa kuin tytön mieli.
”Yhestä Tomista”.
Kumpikaan aurinko ei huomaa. Tai jos huomaavatkin, eivät välitä. Kotimatka on pitkä ja kirvelevä.


Siihen päättyi päiväkodista alkanut ensirakkaus. Harri tuli vuosia myöhemmin ”kaapista ulos”, muutti Espanjaan, eikä kukaan ole kuullut hänestä miltei vuoteen enää mitään. Sari meni teini-ihastuksensa kanssa naimisiin ja sai kolme lasta. Tytöstä kasvoi Nainen, joka tunsi samaa kirvelevää tunnetta vielä monen monituista kertaa. Kolmas pyörä pyöri pois… Eikä se koskaan pyörinyt.
Tuo hetki autiotalon pihassa on mietityttänyt Naista monet kerrat. Lähinnä siksi, että kirvelevästä tappiosta huolimatta yksi oli voitto; Nainen ei joutunut kokemaan julkista nöyryytystä, häpeän lajeista pahinta, häpeää rakastamansa ihmisen edessä.
Tietenkään lapset eivät rakasta, eivät sanan sellaisessa merkityksessä, aikuisten tavalla. Tykkäämiset tulevat ja menevät, mutta tunnejälki, sellainen jäi.
Julkinen nöyryytys, tunnustaa jotain jota katuisi. Tuona iltana tapahtui mitä väistämättä tapahtuu elämässä, pieni sydän murtui. Ja itkiessään itseään uneen, tyttö päätti jotain. Koskaan ikinä, hän ei taistelisi. Ei tunnustaisi mitään häviön uhalla. Sillä voiton riski on tappio. Häpeä sen hinnoista pahin.

Tuli vuosia, tuli miehiä. Tuli tilanteita, joissa olisi pitänyt pyytää isommin. Kolmansia pyöriä, milloin ihmisen, milloin asian muotoisia. Nainen ei taistellut. Ei avannut suutaan, ei antanut sanojen tulla, ei niiden kohdalla joissa olisi ollut väliä. Nainen luopui jo ennen kuin mitään alkoikaan. Sai kyllä miehen, perheen, elämän jota olisi voinut katsoa sivusta kadehtien. Mutta ei tavoitellut sitä, mitä todella halusi. Syitä riitti syiden perään. Tekosyitä.
Nainen ei ikinä riittänyt. Ei miehelleen, ei itselleen. Yhä toisinaan ja vieläkin omassa elämässään Nainen on ikuinen kakkonen itselleen, se kolmas pyörä. Ei koskaan tarpeeksi kaunis, laiha, lahjakas. Ei tarpeeksi hyvä, ei ikinä tarpeeksi hyvä. Sillä jos hän vain olisi ollut parempi, olisi hän ollut ykkönen. Jokaiselle elämänsä miehelle, isästä puolisoon. Jos joku vain erehtyikin pitämään ykkösenä, Naista alkoi ahdistaa. Koska ainoa, jonka mielipiteellä oikeasti on väliä, on se joka katsoo peilistä aamuisin.

Naista on aina vaivannut eräänlainen puolikkuuden tunne. Että elämä on kuin yrittäisi ajaa jarru pohjassa. Joskus mikään, mitä Nainen on, ei riitä. Yksikään maalattu taulu, yksikään kirjoitettu rivi ei ole tarpeeksi kuitenkaan. Ruma, tyhmä, lahjaton. Koska Nainen ei riittänyt itselleen, hän ei  voinut nostaa jalkaa jarrulta. Antaa mennä. Antaa lopultakin mennä. Elämä kantaa kyllä, sen Nainenkin tietää. Mutta unelmat kantavat elämää. Eikä unelmiaan voi alkaa elää, jos pelkää epäonnistumista. Pelkää aloittaa. Pelkää avata suunsa.

Hetkittäin tulee armo. Nykyään onneksi useammin. Itseruoskinta lakkaa ja syvä hiljaisuus peittää huutavat ajatukset alleen. Rauha. Seesteisyys. Hetkittäin elämä on kulkemista kohti sitä ihmisyyttä jossa suurin pelko ei ole häpeä. Sitä ennen Nainen voi kyllä syöksyä vaikka tuleen rakkaidensa vuoksi, mutta ei koskaan taistelisi rakkaudesta.  Ikinä. Vaan toisaalta, miksi rakkaudesta edes pitäisi taistella? Sinä päivänä, kun todellinen rakkaus tulee kohdalle, ei tarvitse taistella, ei todistella, ei pyöriä kolmantena pyöränä. Sitä ennen Naisen pitää kulkea kohti sellaista ihmisyyttä, jossa häpeä on vain yksi tunne toisten joukossa. Ei se jäljittä käy, että elämänsä elää. Ei särkymiseltä säästy ken rakastaa.

Rohkein ei ole se, joka syöksyy suin päin kaikkeen. Rohkein on se, jolle rakkaus ylittää kaikki esteet. Häpeänkin.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

"Se"

Sinkkukesä. Lapsia, ystäviä ja yksinoloa sopivassa suhteessa. Tänään Puuhamaassa, huomenna terassilla. Raukeita aamuja, aamuksi sarastavia iltoja. Yhdelle kokattuja lounaita. Tai kokkaamatta jätettyjä, sillä aika monesti aterian korvaa rahka ja raejuusto syömisen ollessa Naiselle lähinnä eloonjäämistä. Sinkkumutsin kesään mahtuu jokatoisviikonloppujen lisäksi kaksi lapsetonta viikkoa. Vapaata ja villiä. Niin ja sitten ”Se”.

Naisella on ihania ystäviä ja ihanilla ystävillä ihanat perheet. Ystäväpiirissä on toki muutama muukin pari kertaa luokalleen jäänyt elämänkoululainen, eronnut äiti, mutta harmittavasti heidän harvat vapaansa eivät osu juuri yksiin Naisen vastaavien kanssa. Niinpä villin ja vapaan ”Se” on kyllä hyvin vapaa, mutta vähemmän villi. Nimittäin juhannus.
Juhannus kaupungissa on kuin joulu Thaimaassa. Joillekin se sopii hyvin, mutta ne joille ei, lähinnä kituvat. Naisen juhannussuunnitelmat eivät sisällä mökkiä saaressa, nyyttärigrillattavia, naisten saunavuoroa miesten mölkkypelin aikana. Juhannus yksin kaupungissa on kuin…no, kuin ei olisikaan. Mikään ei ole niin tyhjä ja autio.

Sinkkuudessa on paljon hyvää. Ja kun se on oma valinta, loputtoman paljon hyvää. Mutta yksi on ja hiertää. Ystäväpiirin perhe- tai pariorientoituminen. Älä ymmärrä väärin, Nainen ei kadehtiakseen näin sano. Se että itse ei ole kesytettävissä ei tarkoita, etteikö parisuhde olisi tavoiteltava ja inhimillinen ihannetila. Jokatoisviikonloppuihin on onneksi aina riittänyt seuraa, mutta toisinaan sitä on saanut kerätä kaivaen ja kasaan raapien. Juhannuksen kaltaisina juhlina tämä sinkkuuden pimeä puoli kuitenkin näyttäytyy. Perheet viettävät pyhää sellaisenaan, tai toisten perheiden kanssa. Ja niin sen pitää ollakin. Mitäpä siihen änkeämään, hyvässä kuin pahassa. Ja toisaalta, kun omat lapset ovat isilässä, ei sietokyky väärin viilletyn makkaran aiheuttamaan perhedraamaan ole ihan sitä parasta mahdollista lajia kuitenkaan. Niinpä Naisen juhannus on yhtä kuin kolmen päivän siivous.
Sinkkukesän synkkä puoli onkin siinä, että jää ystäväpiirin ainoaksi kissaksi vailla kotia. Ja niin kuin niistä on varoiteltu! Että toiset ottaa, eivätkä pidä huolta enää syksyllä kun vedet viilenevät yhtä matkaa lemmen kera. Yksi kerrallaan löytävät taluttajan ja katoavat kunnes kenties joskus palautuvat kaduille mouruamaan.  Turkki takussa ja haavoja nuollen. Kissanpäivät, pah. Mutta mitä itua on mennä yksin minigolffaamaan, festareille tai terassille? Päivä yksin kaupungilla tai kirjan kera rannalla on ihanaa. Sen sijaan kokonainen viikonloppu ei. Aina on joku tärkeä ihminen jolle soittaa, kahvitella, käydä, mutta yhä harvemmalle irtoaa iltalomaa Naisen kanssa. Sillä halusi tahi ei, joillekin miehille itsenäinen ja vapaa nainen on uhka. Ei sellaisen kanssa voi päästää vaimokultaa, ties mitä erokuraa syöttää tuntitolkulla. Sillä tarttuuhan se, ruton lailla oman onnen oikeutuksen tavoittelu. Vaikka Nainen ei sellaista tee. Ei koskaan.

Nainen on ollut ainoa pariton kutsuvieras kesähäissä. Saanut kutsun tasakymppisjuhliin saatesanoina ”nää on sit avec, koita hankkia joku”. Pilke silmäkulmassa, mutta totta toinen puoli. Hanki joku? Sen sijaan, että Nainen hankkisi urosmerkkisen jokun, kieltämättä mielessä käy eräs hankinta. Uusi ystävä tahi pari kelpaisi. Sellainen jolla ei ole Erkkimikkopetterin harkkoja ja huomenna anopin synttärit sen kerran kun Nainen sattuu seuraa kysymään. Ruuhkavuodet, niitä Nainen eli joskus itsekin. Mutta suurin syy siihen ruuhkaan eivät olleet vuodet ja harkat ja anopit, vaan se, että Lastenisä ei hyvällä katsonut. Ei varsinkaan niitä harvoja illanviettoja eronneen ystävän kanssa. Ties mitä erokuraa syöttävät, oman onnen oikeutuksen tavoittelua. Ja tässä sitä sitten itse ollaan. Ikisinkkuna kummajaisena, jonka rinnallakulkijat näyttävät vaihtuvan aina sen mukaan, kuka sattuu kulloinkin vapautumaan markkinoille tai ajautuu kriisissään harkitsemaan eroa. Sillä aivan kuten Naisenkin kotona aikoinaan, muulloin sinkku on perheelle uhka.

Mikäli joka toinen liitto tosiaan päättyy eroon, Nainen elää joko tilastoharhassa tai erityisen onnekkaiden ystävien keskellä. Jostain syystä kaikki hänen tärkeimmät ihmiset ovat kykeneviä pitkään parisuhteeseen. Nainen on toki heidän puolestaan onnellinen. Mutta jossainhan täytyy piilotella myös Naisenkaltaisten? Jokaisen tuttavapiirissä on takuulla muitakin jotka eivät ymmärrä hankkia avecia kutsuille, eivätkä niin kyllin tehtyään lopulta tule enää kutsutuiksi. Eivät siksi, etteivät osaisi käyttäytyä. Vaan siksi, että erottuvat liiaksi joukosta. Ihmisen viehtymys tasalukuihin ja sileisiin kokonaisuuksiin pätee myös tässä. Pakko jossain on piileskellä muitakin ikisinkkuja, itsenäisiä jääräpäitä, jotka viettävät parisuhdepyhät yksin kotona kaupungissa. Jossain ovat, vaan eivät Naisen soikeaksi käyneissä ympyröissä.

Juhannus. Se on pelkkä viikonloppu toisten joukossa. Toivottavasti sataa vettä.
 
 
 
 

torstai 13. kesäkuuta 2013

Idiootti

Varmin tapa tuntea itsensä idiootiksi, on luvata lapselleen  ”helppojavaivatonlapsilletarkoitettuturvallinenpelisivusto” netistä. Tunnin rekisteröitymis (käyttäjätunnus/pelinimi on jo käytössä) ähkimisen jälkeen ruudulle pamahtaa seuraava laajalti ähkimistä tietävä sessio. Jokerikorttina myös vanhemman on luotava itselleen oma käyttäjätunnus, jotta voi hallinnoida lapsen tiliä. Ähkimisen aikana selviää mm. se, että syntymäajan kirjoittaminen ihan omin pikku kätösin näppiksellä vie huomattavasti vähemmän aikaa, kuin sen etsiminen vetovalikosta tai kalenterista. Joku Jannu saa kaiketi palkkansa suunnittelemalla mahdollisimman hitaita ja hankalia rekisteröitymissivustoja. Puolitoista tuntia myöhemmin lopputuloksena on raivosta kihisevä äiti ja turhautuneena itkevä poika. Metsään meni ja kynti sammalta samalla. Asetelmassa ei sinänsä ole mitään outoa, Eetu tirauttaa itkut kertoja monta per päivä, eikä sen äitikään ole erityisen maltillinen mitä tulee kierroksien nousemiseen.

Word, Exel, PowerPoint, netti... Nainen hallitsee tietokoneen käytön kenties jopa keskitasoa paremmin, ainakin mikäli kokonaisotantaan lasketaan kaikki ikäluokat nollasta sataan. Toisaalta, samaapa tuo väittää autolla ajamisestaankin. Subjektiivinen käsite.

Hakukoneista löytyy kaikki tarvittava, kun osaa käyttää oikeita sanoja. Näppiksen pikakomennot säästävät aikaa vaivalloisen leikkaaliimaahiirenoikeajahidas sijaan.  Vuosien saatossa huippuunsa hioutunut neljän sormen kirjoitustekniikka ei vaadi edes katseen irrottamista näytöltä. Jokapäiväisen käytön lisäksi Nainen on käynyt erinäisiä tietotekniikan kursseja opintojensa vuoksi. On yksi osa-alue, johon Nainen ei kuitenkaan koskaan ole kokenut vetoa ja tunnustautuukin Suureksi Idiootiksi kyseisessä genressä; pelaaminen. Pleikka, Wii ja nettipelit. Yy öö ja koo. Peleissä sinänsä ei varmasti ole mitään yökkimisen aihetta, mutta aikasyöppönä ne eivät yksinkertaisesti koskaan ole kiinnostaneet. Ikinä. Perus sähköpostiralli yhdistettynä opiskelijan pakollisiin verkko- ja kirjoitustehtäviin vie jo sellaisenaan ylen paljon aikaa, ettei liikenevää totisesti halua viettää ruudun ääressä. Kaikkein vähiten pelaamalla.

Pelimaailmassa on eräs kirjoittamaton sääntö. Mikäli et ole inessä, olet auttamatta outissa. Jotta voisit edes kirjautua siihen helppoonjavaivattomaan sinun tulee tietää erinäisiä asioita asioista jotka kiinnostavat lähinnä ei yhtään ja joista ymmärrät lähinnä et mitään. Suurin osa kielellä, jonka hallitset hyvin Everyday Englishinä, mutta jonka pelaamiseen tarvittava erityissanasto menee lipan yli Hornetin nopeudella. Google-kääntäjällä saat hyvät naurut. Tai saisit. Mikäli ei ottaisi pannuun niin rankasti. Pahinta vinoilun lajia ovat ”etkö pääse käyttämään tiliäsi” yms. yleisesti tukisivustoiksi kutsutut pilkkapalstat. Tietänet, se kysymysmerkkiä klikkaamalla aukeava sivusto, jossa näytölle tulvii tekstiä jonka äidinkieleksesi tunnistat, mutta jonka ymmärtämisessä äidinkielellä ei ole mitään tekemistä. Tukisivusto onkin peitenimi yhteisölle, jossa HC-nörttiporukka saa naurunsa Naisen kaltaisten idioottien kustannuksella. Energiajuomat vaan purskahtelevat heidän kalpeille kasvoilleen pesemättömien hampaantynkien raoista.

Idiootti. Tyhmä. Vajakki. Miten Nainen taas menetti malttinsa läppäri sylissä? Maltin menettäminen ei ilmene tavaroiden heittelemisenä, riehumisena tai muuten aggressiivisena käytöksenä. Se ilmenee lähinnä kireytenä, joka ei jää keneltäkään huomaamatta. Ja joka valitettavasti jää joskus päälle. Pahinta pinnan kiertämistä on kroonisen tyhmyystunteen lisäksi alituinen keskeytetyksi tuleminen. Ovikello, puhelin, lapsi. Lapsia. Omat ja naapurin. Ja sitten se yksi malttamaton, joka hokee koko ajan vieressä koskaseonvalmis. Ei koskaan. Ikinä. Ei pysty, ei kykene. Äitisi on idiootti.

Entä jos se Jannu, joka suunnittelee mahdollisimman hitaita ja hankalia rekisteröitymissivustoja ei naurakaan partaansa idiotismille tyypillisen lajikäyttäytymisen paljastuttua Naisen taholta? Entä jos Jannu onkin hyvähampainen, siistin jakauksen omaava ja THL:n palkkalistoilla. Valoisassa ja ilmastoidussa toimistossa istuu selkä suorana satulatuolissa ja vetää viivan sarakkeeseen jonka yllä lukee ”säästynyt”, joka kerta kun joku epäonnistuu pelisivujen kanssa. Entä jos Jannun ruskettunut käsivarsi… SEIS! Kalpea ja kaikille naurava nörtti mielikuvaan nyt ja äkkiä, ajattelee Nainen ja jatkaa kiroilua koneelleen. Sillä nopeammin kuin Naisen raivo, Eetun itku laantuu ja muuttuu vaihtoehtoisen tekemisen suorittamiseen. Siinä menee kakkostyypin diabetes, unihäiriöt ja kohtalainen nettiriippuvuus samalla oven lyömällä, kun poika ja kauko-ohjattava auto katoavat ulos kesään. Mutta Nainen, hän istuu läppäri sylissään ja tuntee itsensä idiootiksi vielä pitkään.



tiistai 11. kesäkuuta 2013

Ahdistuksen määrä on vakio

Viikko on ajan merkillinen tasaluku. Viikossa ehtii tapahtua. Viikossa ehtii jäädä tapahtumatta. Mutta mikä parasta, viikko erottaa sen mitä oli ja mitä on nyt.

Eräänä aamuna alkaa kaikki itää. Kylvetty toivo, kadotettu ilo. Nainen herää ajatukseen, että voisi alkaa taas ommella. Piirtää. Pestä ikkunoita. Istua kahvikupin kanssa ulkona ja katsella miten kaikki kasvaa. Kukat ja lapset. Voi miten ihana vapaus! Tehdä. Olla tekemättä. Sillä vain hiljaisuudessa kuulee sisäisen äänen, vain joutilaisuudesta syntyy luovuus. Sitä ei voi pakottaa, aikatauluttaa, korkeintaan hieman houkutella.
Nainen on pienesti hämmentynyt, sillä ajatteli toipumisen ottavan aikaa. Paljon enemmän aikaa. Eikä siihen lopulta mennyt kuin rontti viikko. Muutama rannalla istuttu iltapäivä, luettu hömppälehti, yksi hassu aamuun asti valvottu yö ystävien kanssa. Aikaa lapsille, aikaa itselle. Aikaa. Sellaista, jota keväällä ei ollut. Juuri ikinä ollut.

Kesässä parasta ei ole lämpö. Parasta on valo. Kun aurinko paistaa, Naisen kotona ei pahemmin siivota. Ei ikkunoita, kaappeja, pieniä sormenjälkiä ovenpielistä. Sillä kumpi on lopulta tärkeämpää, siivottu koti vai siivottu sielu? Kesällä ahmitaan miltei maanista valoa, kokemuksia, elämää. Ahnaasti ja nälkäisenä, kuin tietäen että koska tahansa kesä voi loppua kesken. Kaiken muun Nainen suorittaa toisella kädellä. Sivussa. Kunhan ruokahuolto jotenkin pelaa, rutiinit karsitaan minimiin. Lasten puolesta siihen on jo mahdollisuus. Ei päiväuniaikoja. Ei pottaharjoituksia. Ei uuvuttavia uhmaikäkohtauksia kun väsykiukkuliianlämmin koittaa. Kenenkään elämä ei mene sekaisin, milloin nukkumaanmeno viivästyy tunnin, eikä kukaan ainakaan kärsi jos lounaaksi onkin iso tötterö jätskiä ja tuokko mansikoita. Osaavat pitää huolen pissahädistään ja janoistaan. Ymmärtävät, että Puuhamaahan mennään joku päivä, eikä nyt ja tällä punaisella sekunnilla, kun mainos sattuu ruutuun rävähtämään. Rannalla päivystäminen on ihan kivaa, sillä nuorimmainenkin osaa jo miltei uida, tai ainakin ymmärtää epäonnistuneen sukellusharjoituksen jäljiltä (Lastenisän valvonnassa, kröhöm) mitä ”vain rantaan päin” tarkoittaa. Loma. Tällä on kaikki edellytykset tulla parhaaksi ikinä. Tässä lomassa ei ole mitään pakkoa. Tämän loman on pakko onnistua.

Viimeinen loma hetkeen. Viimeinen joutilas ja pitkä. Vuoden kuluttua Naisen kuuluu vihdoin valmistua ja jos onni on myöten, suoraan työpaikkaan. ”Onni, mikä onni”, huomaa Nainen ajattelevansa. Opintovelat, pieni palkka, töitä aamusta iltaan ja loputonta venymistä, aikatauluttamista, ahdistusta. Sama kituminen, eri puitteet. Kitkeryys saapuu taas, lyö kuin avokämmen vasten kasvoja. Saa voimansa joutilaisuudesta. Toipumisesta. Siitä, että nyt on aikaa ajatella. Keväällä Naista ahdistivat loputtomat työt. Keskeneräiset askareet, sekainen koti. Lomalla ei lainkaan. Hallitsemattomuuden tunteessa ei kestä ympäristönkään sotkuisuutta. Pienistä asioista tulee valtavia, pesemättömistä ikkunoista vaatimuksia vaatimusten päälle. Ja kun ne lakkaavat, tulevat toiset ajatukset. Vähemmän kauniit. Ne joissa ei enää ikinä ja koskaan ja miten jokainen Naisen tekemä valinta näyttäytyy vain virheenä. Itsensäruoskinta, mikä ihana lomaharrastus. Oikein kunnon piiskajaiset, jokaisen naiivin onnen ajatuksen edestä.

Miksi, oi miksi ihmisen mieli lentää? Ei pysy läsnä, hetkessä ja kesässä joka vasta on alkanut. Karkaa tulevaan, vaikka tässäkin olisi tekemistä. Nainen ei tiedä vastausta. Ehkäpä nämäkin pitää vaan elää. Ajatukset. Itseruoskinta. Ehkäpä näillä on jokin syy. Sisäisellä äänellä, joka pilkkaa ja kertoo uhkakuvia. Että ei koskaan ja ikinä. Enää ikinä.
Ei sinusta ole mihinkään, mitätön, turha. Katso miten mahdollisuutesi yksi kerrallaan pilasit, katso ja ymmärrä, kaikki on sinulle oikein, toiveidesi mukaan pyysit, vaan ansiosi mukaan sait.
Sanovat että luovat ihmiset ovat toista maata. Tarvitsevat tuskaa paetakseen, kipeitä kokemuksia kirjoitettavaksi, sisäisiä sävyjä maalattavaksi. Ehkä Naisenkin pitää vain hyväksyä luovuudellaan olevan toinen puoli, eikä sen nimi ole aina ilo. Sillä vain hiljaisuudessa kuulee sisäisen äänen, vain joutilaisuudesta syntyy luovuus. Eikä niitä kumpaakaan voi pakottaa. Aivan kuten Nainen ei voi pakottaa itseään maalamaan. Miltei vuoden tauko on tehnyt tehtävänsä, nostanut riman, vähätellyt ja kieltänyt. Kuva on päässä, mutta käsi ei uskalla aloittaa. Ja niin kauan mieli piinaa. Juuri niin kauan.

Ajat vaihtuvat, huolet ja murheet niiden mukana. Mutta yksi totta kaikkina; ahdistuksen määrä on vakio.




lauantai 8. kesäkuuta 2013

Aina

Voisi ajatella, että Nainen on erityisen tarkka omasta ajastaan. Niin hän toki on ja aivan syystä. Elettyään lähes koko aikuisikänsä vain toisille, on vihdoin hänen oma vuoronsa. Eräs seikka kävelee kuitenkin ansaittujen jokatoisviikonloppujen yli. Äitiys. Itsestään selvästi lapsen hätä menee kaiken ohitse. Mutta myös se tosiasia, että Naisen lapset ovat aina tervetulleita kotiin. Aina.

Kun Nainen täytti 19 vuotta, alkoi kotolassa kuhista. Vanhemmat katselivat uutta taloa ja kuinkas sattuikaan, siellä ei ollut Naiselle huonetta. Naisen kotoa muutto oli siis mallia luonnollinen poistuma, sillä ikkunaton alakerta tahi paluu viisi vuotta nuoremman siskon huonekaveriksi houkuttelivat lähinnä yhtä paljon kuin ämpärillinen kalanperkeitä. Luonnollinen poistuma ei tosin tarkoittanut opiskelijaboxin tai solukämpän avaimien laskemista Naisen malttamattomaan kätöseen. Se tarkoitti avoliittoa pojan kanssa, joka oli kunnollinen, palavasti Naiseen rakastunut ja sopivasti kohdalle sattunut. Nainen oli juuri valmistunut kortistoon pahimman laman ollessa totta 90-luvun alussa, joten toisen palkalla ja toisen työttömyyskorvauksella pärjättiin laskujen ja menojen jakautuessa kahdelle kuitenkin. Siinä se, modernin ajan järkiliitto.
Kun Nainen pakkasi tavaroitaan muuttaakseen poikaystävänsä kanssa kimppaan, lausui Isä kuolemattomat sanat; ”kotiin ei ole sitten takas tulemista”. Sinänsä sanoissa ei ollut mitään järkeä, sillä talo oli jo myynnissä ja Naisen ainoa tuntema koti kohta jonkun toisen oma. Jykevät sanat kaikuivat kuin suomifilmissä konsanaan, siinä jossa ylkä vie tyttären ja pöly nousee hevoskärrien perästä jättäen mustasukkaisen isän puhkumaan kotitilan pihaan. Pääsipä iskältä ehkä yksi pikkujuttu unohtumaan; se luonnollinen poistuma, joka ei ihan Naisen lähtökohdista ollut alkujaankaan.
Kyllähän Nainen sen ymmärsi, mitä Isä sanoillaan tarkoitti. Edes takaisin muuttamista, soutamista ja huopaamista. Nuoren itsenäistyminen vain valitettavasti joskus joko onnistuu kerrasta tai joskus vaatii uutta ilmaa siipien alle. Nainen jäi sille tielleen aika ymmärrettävästi. Ja hyvä niin.

Kun Naisen lapset kasvoivat, tuli aika miettiä omaa suhtautumistaan nuoren itsenäistymiseen. Nainen päätti jo varhain, että kotiin saa aina tulla. Aina. Kesken isiviikonlopun, yökylästä kaverin luota ja myöhemminkin kun hennot siivet eivät jostain syystä kanna. Luonnollinen poistuma tulee aikanaan olemaan jotain suostuttelun ja lisääntyneiden velvollisuuksien välillä. Aikuisten hotellia kun Nainen ei ala pyörittämään, joten jossain kohtaa alkaa kotonakin ruoka, vuokra ja sähkö maksaa. Pyykkihuollosta puhumattakaan. Onko se ikä sitten 19 vai 23, siihen vaikuttavat opiskelut ja elämäntilanteet. Silti. Kotiin saa tulla. Ja niin ne ovat tulleet. Ei ole kerta eikä kaksi, kun Kalle Koululainen on jäänyt Naisen luo vielä yhdeksi yöksi nuorempien mennessä isilään. Äidin erityishuomio, keskustelut ilman pienempien pörräämistä koko ajan iholla, vai kaverit? Tiedä häntä. Myös Eero Esikoinen on monesti ilmoitusluontoisesti kertonut tulevansa viikonloppuna yöksi, vaikka asuukin kiitettävän kaukana ja kalenteri näyttää vapaata jokatoisviikonloppua. Toisinaan arki-iltaisinkin mopon pärinä pysähtyy Naisen autopaikalle ja ovi käy, kun esikoinen tulee ”käymään”. Usein tämä käyminen merkitsee jääkaapin, keksipaketin ja kahden litran Pepsi Maxin tyhjentämistä, mutta on sillä myös toinen ulottuvuus; tulla äidin luo. Koska voi. Koska on aina tervetullut. Sillä mikäli Naiselle ei jostain syystä kävisi, hän kertoo sen kyllä hienotunteisesti etukäteen. Että nyt on aikuisten juhlat, tai että äiti ei ole kotona. Kieltämättä nämä yllätyskäynnit saattaisivat haitata tiettyä aikuisten välistä kanssakäymistä, mutta sinkkumutsilla ei ole siitäkään harmainta huolta.

Tätä kirjoitaessa Lastenisä soittaa. Toisessa päässä ei kuitenkaan ole isiviikonloppuleiriä pitävä herrahenkilö, vaan Eetu Enseminäollu. ”Me tullaan hakeen meidän uikkarit”, henkäisee pieni ääni. Uikkarit, jalkapallo, polkupyörät. Milloin hakevat, milloin jäävät yöksi. Eikä Naisella ole koskaan ollut mitään sitä vastaan. Sillä hetkellä, kun lapset syntymäparkaisunsa päästivät ja Naisesta äitinsä opettivat, tekivät he sopimuksen joka ei noudata virka-aikoja, isiviikonloppuja tai ikärajoja. Sopimuksessa ei ole juuri ehtoja, ei selitysten vaateita, eikä se koskaan ilku epäonnistumiselle. Siinä on vain yksi kohta ja se menee näin; Kotiin saa aina tulla.

xxx

Perjantai-ilta. Lapset lähteneet muutama tunti sitten isilään. Koti on siisti ja tavarat paikoillaan, koirakin saanut pitkän lenkin ja Nainen ansaitun hiljaisuutensa. Piti mennä terassille yötä ihmettelemään, mutta Nainen ei jaksakaan. Jää kotiin ja puuhastelee kaikkea pientä. Lukee lehtiä, lakkaa kynnet ja katsoo TV:tä pitkästä aikaa. Helle on lämmittänyt asunnon miltei sietämättömiin lukemiin, mutta läpiveto tuo kaivatun vireen alakertaan. Mopon pärinä kuuluu jo kaukaa. Nainen ei näe pihalle, mutta kuin synnytysosastolla konsanaan, tunnistaa kyllä äänestä omansa. Eteisessä nelivitoset kengät potkaistaan jaloista, kypärä kolahtaa lattialle ja pitkänhuiskea ruskettunut poika kävelee olohuoneeseen. ”Missä mun koira on?” se kysyy ja saa sata märkää pusua ja yhtä monta iloista hännänheilutusta riemusta riehaantuneen koiraystävänsä toimesta. Poika on käynyt parturissa. Voi miten vaalealta sen siilitukka näyttääkään paahtunutta ihoa vasten, voi miten hymy käy suoraan sydämeen. Rakas lapsi. Niin rakas se on. Jutellaan, lasketaan leikkiä ja sitten poika taas lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin. Tuntia myöhemmin se ilmoittaa tulevansa yöksi. Saa tulla. Äidin luo saa tulla. Aina.

 


perjantai 7. kesäkuuta 2013

Mahdoton yhtälö

Keväisenä lauantai-iltana Nainen tapaa miehen. Ei juuri kiinnitä tähän erityistä huomiota, vaihtaa muutaman sanan ja jatkaa ystävänsä kanssa seuraavaan ravintolaan. Mutta kohtalopa huomaa harhautuksen ja puuttuu peliin. Niin Nainen ja Mies törmäävät yössä uudelleen. Mies on sinnikäs. Ei suostu ottamaan Naisen selityksiä, eikä ainakaan niitä perinteisiä. Kuinka tämä on mahdoton yhtälö lapsineen, opiskeluineen ja ennen kaikkea vapaudenkaipuineen. Viikon ajan Mies sanoo kuitenkin juuri Ne Sanat. Pehmittää Naisen ajattelemaan, että tässä voisi olla hän.  Lopultakin hän. Nainen päättää ottaa selvää.
Mies asuu Ruotsissa. Ruotsi on kaukana. Tarpeeksi kaukana, mitä tulee ahdistuskäyrän nousemiseen. Mahtavaa, ajattelee Nainen. Nyt hän voisi rauhassa ja pala palalta antautua suhteeseen, luopua ikuisesta vapaudestaan ja saada tilalle jotain hyvin arvokasta; ihmisen rinnalleen.

Miehen kanssa on helppoa ja mutkatonta. Huumori kolahtaa oitis kohdalleen. Miten joku voi tuntua niin tutulta jo heti? Miten helppoa on kertoa kaikki. Aivan kaikki. Sillä he ovat hyvin totta toisilleen, elämää nähneet, eivätkä aina näkemästään ennalleen toipuneet. Mies asuu Ruotsissa, eikä ole siten koko ajan läsnä. Paitsi skypessä, jossa puhutaan tunteja ja tunteja joka päivä. Kun lapset ovat ulkona, kun lapset ovat nukkumassa. Mutta kun lapset ovat isällään, ei enää puhuta. Nainen hakee lentokentältä Miehen luokseen samalla ovenavauksella, kun saattelee lapset isilään. Neljä vuorokautta. Neljä kokonaista olla aivan kaksin.


Nainen yrittää. Nainen todella yrittää, sillä tahtoo onnistua. Tällä kertaa ja tämän miehen vuoksi. Mies maalaa Naisen eteen tulevaisuudenkuvia, joissa muutto Suomeen on joka tapauksessa selviö. Ihania kuvia. Juuri sellaisia, joissa Nainenkin näkee itsensä. Kuinka edetään hitaasti. Ei muuteta heti yhteen. Ei kyhnytetä ilta illan perään sohvalla. Tämän miehen kanssa elämä ei taatusti kävisi tylsäksi. Ei ikinä tylsäksi. Kuva, kaunis se on.
Neljä vuorokautta. Neljä kokonaista olla aivan kaksin. Mies jää vielä Suomeen ja he tapaavat joka päivä. Nainen nipistää ajastaan ja illoistaan, sen minkä pystyy. Kun Mies sitten lähtee kotiin, seuraa todellinen yllätys. Lentoasemalla viimeinen katse, soitellaan heti ja puss och kram. Jos joku katsoisi sitä sivusta, panisi merkille erään yksityiskohdan; Miehen askel on raskas. Mutta Naisen kepeä.
Ei. Ei taas näin. Nainen vaientaa sisäisen äänensä. Yrittää, yhä sitkeämmin yrittää. Koska kaipaa miestä rinnalleen. Ihmissuhdetta, jakamista, rakkautta. Vai kaipaako?

Ei.

Ääni vaikene, ole hiljaa. Kuka sinulta kysyi yhtään mitään?

Puhelut skypessä jatkuvat. Tunteja ja tunteja. Aina kun lapset ovat ulkona tai nukkumassa. Mies alkaa suunnitella taas seuraavaa saapumistaan. Mitä enemmän Mies luettelee lentoja, miettii päiviä ja suunnittelee saapumista, sen enemmän Nainen ahdistuu. Neljä vuorokautta. Neljä kokonaista vuorokautta. Eikä hetkeäkään yksin…
Naisen mieli käy kireäksi. Puhelut lyhyemmiksi. Viikon verran Nainen jaksaa taistella yhä voimistuvaa tahtoaan vastaan, kunnes ymmärtää väistämättömän tarkoitetuksi. Mies on hiljaa. Ei ymmärrä. Tai ymmärtää tietenkin, mutta ei Naisen syitä. Miksi joku ei halua olla onnellinen? Vaikka ainoa onnellisuuden laji jonka Nainen tuntee, on olla yksin ja vapaa. Ei sellaista voi selittää. Ei mitenkään.

Olla rakastettu. Edes hetken rakastettu. Miksi sellainen saa Naisen ahdistumaan? Miehessä ei ollut mitään vikaa. Mies olisi tehnyt Naisen eteen mitä tahansa. Aina valmis auttamaan, huolehtimaan, kantamaan palan Naisen taakkaa. Ainoa vika yhtälössä oli, että Mies tahtoi olla Naisen kanssa, Nainen olla vapaa. Miksi? Ei Naisella ole siihen yksiselitteistä vastausta. Voisi toki hakea syitä ja seurauksia menneisyydestä, kaukaa ja vähän lähempääkin, vaan mitä se kannattaa. Elämässä pitää katsoa eteenpäin. Pitää olla rehellinen, itselleen ja muille. Mitä kauemmin väistämätöntä pitkittää, sitä sotkuisempaa tulee. Sillä sisäinen ääni kyllä kertoo sen, mitä siltä haluaa kysyä. Jos ei toista kaipaa, jos ei ikävästä kiemurra, siihen on kyllä syynsä. Siihenkin.

Vapaa. Sellainen Nainen on. Vapaa menemään ja vapaa tulemaan. Vapaa sielu. Vapaana onnellinen. Ehkä mies ei ollut sittenkään se oikea. Sillä kun sellainen tulee kohdalle, kaipaa. Kiemurtaa ikävästä, eikä ainakaan ahdistu. Tai ehkä Naisessa on jotain vikaa. Ei kai kukaan voi nauttia niin hiljaisista aamuista, yksin nukutuista öistä, ajasta, jolloin voi olla kaiken tarvittavuuden ja velvollisuuden ulottumattomissa, että uhraa potentiaalisen parisuhteen sille?

Muutama päivä sitten Nainen esitti sisäiselle äänelleen kysymyksen. Ja kuten aina, se myös vastasi. Piti Nainen kuulemastaan tai ei, sisäinen ääni ei koskaan valehtele. Se kertoi sen, minkä Nainen jo toki tiesi. Että joillekin vapaus on valinta ja yksinolo onni. Toiset vain ovat sen sorttisia, kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta viihtyvät hyvin omissa oloissaan. Koska aina joku tarvitsee jotain, vaatii jotain, puhuu jotain. Ja sitten kun ei , on ihanaa olla yksin.

Nainen nyt vain on sellainen. Mahdoton yhtälö.

 

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Väsyneen pään lääke

Loma. Viimeiset päivät sitä ennen olivat silkkaa tuskaa. Yritystä pysyä hereillä kokouksissa, ripustettuja hymyjä, tuntien laskemista. Kun ihminen ajaa itsensä sietokykynsä äärirajoille päivä päivän päälle, tulee lopulta väsymys. Ja voi millainen väsymys. Raskas ja tukahduttava, sellainen joka ei lähde nukkumalla, viikonlopulla, millään. Väsymys, joka tekee puheliaasta hiljaisen, ahkerasta lamaantuneen, keveästäkin raskaan.

Loma. Viimeiset päivät sitä ennen olivat silkkaa selviytymistä. Ensin viikoista ja sitten hetkistä. Tunnit loppuivat vuorokaudesta jo maaliskuussa. Niitä piti lainata milloin öistä, milloin vähemmän tärkeistä askareista. Toukokuussa velka lankesi maksuun. Lääkäri määräsi tutkimuksia, sitten lisää tutkimuksia. Selitti pää kallellaan, poissulki, haki syitä milloin sydämestä, milloin muualta. Eihän kukaan nukahtele istuallaan vailla syytä, jos nukkuu kymmenen tuntiakin putkeen. Jokin oli rikki. Vaikka Nainen ajatteli, että ainoa rikkinäinen oli pää. Väsynyt pää.

Miten väsynyt pää korjataan? Samalla tavalla, kuin korjataan särkynyt sydän. Se tarvitsee aikaa. Hellää huolenpitoa toki, mutta eniten kuitenkin aikaa. Joutilaisuutta, palautumista, lomaa. Toisin kuin särkyneen sydämen, väsyneen pään toipumisessa puhuminen ei ole ensisijaista. Parasta hoitoa on hiljaisuus. Vasta kun akut ovat ladattu hiljaisuudella ja joutenololla, tulee puhuminen. Ystävät. Nauru. Tilaa voisi verrata ylipäätään sairastumiseen. Kun on maannut päiviä kuumeessa, yhtenä aamuna herää huomaten, että olo on jo erilainen. Voimat palaavat ja on ihana tarttua taas normaaliin elämään. Niin on myös väsymyksen laita. Ei ole lainkaan Naiselle tavanomaista, ettei jaksa tarttua puhelimeen, imuriin tai edes siihen vihoviimeiseen koulutehtävään. Siihen joka on roikkunut jo muutaman kuukauden, lisäajalle pyydetyn lisäajan päätyttyä jo ajat sitten. Kun ei jaksa, ei jaksa. Autopilotti suorittaa vain pakolliset. Muu jää. Kaikki muu jää.

Loma. Se tavallaan alkoi jo. Harjoittelu päättyi, kuten lasten koulukin. Vielä pitää jaksaa vähän rutistaa. Viikonlopun tuplasynttärit siivouksineen ja leipomisineen. Tyttöprinsessan lastenkutsut. Ja loppuhuipennuksena koko kodin myrkytys tuholaisten vuoksi, jotka punkkaavat kolme asuntoa tuonnempana, mutta jotka pakkaavat matkalaukkunsa ja muuttavat toiseen residenssiin mikäli koko taloyhtiötä ei hoideta kerralla. Kaikki kaapit. Siivouskaappi, kattilakaapit, vaatekaapit. Joka ikinen kaappi tyhjäksi. Vaatehuone, portaiden alla oleva komero. Kaikki. Huonekalut keskelle lattiaa. Kaappien sisältö jätesäkeissä keskelle lattiaa. Gerbiilit ja koira tilapäishoitoon. Lienee kai turha mainita, että myrkytys alkaa kello hyvinaikaisinaamulla?

Ei kenenkään jaksaminen lopu synttärijuhliin, tekemättömään koulutehtävään. Ei edes asunnon myrkytykseen. Ei Naisenkaan. Mutta viimeinen rutistus, sellainen siihen tarvitaan. Sitten vasta alkaa loma. Nainen voi syyttää anemiaa, harjoittelua, tähtien asentoa. Mutta ainoa todellinen syy väsymykselle taitaa olla elämä itsessään. <!--[if !supportLineBreakNewLine]-->

Loma. Aikaa lukea kirjoja, jotka eivät liity opiskeluun. Aikaa tavata ystäviä. Istua varjossa rannalla ja katsoa kesäksi räpylät ja suomut kasvattaneita lapsia. Aikaa syödä jäätelöä torin laidalla. Rullaluistella. Tuntea hiekka paljaissa varpaissa. Kuulla ukkonen. Nähdä miten aamuyön hempeä hämärä väistyy ja kaupunki herää. Tänä kesänä Nainen ei pese ikkunoita. Ei lajittele valokuvia. Ei siivoa varastoa, järjestä ompelutarvikkeita, eikä tee opinnäytetyötäänkään jos ei huvita. Koska ei ole pakko. Mitään ei ole pakko. Tänä kesänä Naisen to do-listalla on vain yksi tehtävä. Ladata akut. Arki, sitä ei pääse karkuun. Eikä tarvitsekaan. Mutta pakko loppuu ihan muutaman päivän päästä.

Aivan sama sataako vai ei. Loma ei säitä kumarra. Jos nyt sen verran lämpö hellisi, että Nainen saisi matot pestyä. Ei koska pitää, vaan koska saa. Ja mikäli ei saa, ei sekään haittaa. Jos täällä sataa, aina jossain päin maata paistaa. Nainen pakkaa Fordinsa ja lapsensa ja ajaa tarvittaessa vaikka vain päiväksi aurinkoon. Eikä taatusti tee mitään minkä päällä lukee ”pakko”. Loma, se on väsyneen pään paras ja ainoa lääke.