maanantai 29. heinäkuuta 2013

Mitä jos

Vuosi on tehnyt minkä uhosikin. Naisesta rahtusen hankalamman mitä tulee maailman luonnollisimpaan, mutta samalla vaikeimpaan asiaan; parisuhteeseen.

Uusi ihminen on kuin avaamaton kirja, joka pitää valita kansien perusteella. Tarina ei ole luettavissa tiivisteestä, eikä kukaan voi kertoa mitä käänteitä sen sivuilta löytyy. Toiset osaavat selata kirjan ja päättää vasta sitten alkaako johdonmukainen ja etenevä tutustuminen teokseen. Toiset kyselevät suosituksia muilta lukijoilta. On pikalukijoita ja pitkään nautiskelevia. Joskus samaan kirjaan tulee palattua. Joskus on parempi olla palaamatta. Toisia kirjoja ahmitaan, toisten juoni aukeaa hitaasti. Jos sittenkään. Kaikki eivät osaa lukea. Kaikki eivät halua lukea. Lukemisessa on sellainen ikävä riski, että pettyy. Aina voi tosin vaihtaa kirjaa…
Naisella on käsissään uusi kirja. Kivat kannet, houkutteleva nimi. Mutta. Uusi ihminen on uusi riski. Vanhetessaan Nainen alkaa varoa riskiloikkien ottamista. Mitä lie, mukavuudenhalua. Sitä paitsi yksin oleminen on tuttua ja helppoa. Ja sitten on käsi, joka omassa saa perhosia vatsaan. Mies, jota ajattelee ihan liikaa. Puhelin, jonka tekstiviestiääni saa sydämen jättämään lyönnin väliin. Toivoo, että se on hän. Pelkää, että on.

Vuosi sitten päättyi Naisen ja Mies Ystävän tarina. Vuoteen on mahtunut melkoista sutinaa, mutta mikään niistä ei ole kestänyt juuri alkua pidemmälle. Ihan hyvä niin. Siitä mistä ei tule mitään, ei vaan tule. Koska Naisen biologinen kello ei tikitä enää edes havaittavasti, ei Naisella myöskään ole minkään lajin tarvetta lassota urosta määritelmällä ”perintötekijät”. Ainoa tarve on olla lähellä. Ei kenen tahansa, vaan sellaisen, jonka käsi kädessä saa perhosia vatsaan. Asiassa on vain yksi erityisen hankala sanapari. ”Mitä” ja ”jos”.
Mitä jos mies on. Naistenhakkaaja, juoppo, kuumakalle, valehtelija, mustasukkainen ja idiootti. Mitä jos mies esittää jotain mitä ei ole. Mitä jos mies on täysi pervo. Mitä jos mies kuorsaa. Mitä jos maiskuttaa syödessään. Mitä jos Nainen rakastuu ja se on menoa. Mitä jos ei rakastu, mutta saa sitkeän riesan sen kertoessaan.  Niin on jo käynyt. Onneksi naapurimaasta ei ihan joka oikusta rynnätä ovelle. Puhelimeen sen sijaan kyllä.  (Iso huokaus).

Liian monta mitä jos, eikä yhtäkään niistä voi oikaista. Ihmiset usein esittävät suhteen alussa parempaa kuin ovatkaan. Esittäminen ei ole tietoista näyttelemistä, vaan ihan normaali tapa antaa itsestään hyvä vaikutelma. Aika monelle käy miltei kaikki suhteen alussa. Loppupuolella ei sitten mikään. Harvapa alkaa ensimmäisenä paasata huonoista puolistaan. Paitsi Nainen. Tämä orastava kun alkoi Naisen ladatessa tiskiin kaikki mahdolliset esteen ja hankaluudet ja teki sitten miehelle helpoksi perääntyä. Ei ymmärtänyt lähteä karkuun. Mitä jos se on sittenkin idiootti?

Naisella on uskomaton kyky alkaa hakea haastavista yhtälöistä huonoja puolia. Kulunut vuosi on tuonut elämään uusia ystävyyssuhteita, joista jokaisessa on taatusti omat omituisuutensa. Yksikään niistä ei haittaa Naista, sillä yksikään niistä ei ole parisuhde. Nyt kun sellainen on tyrkyllä, tämän hetken polttavin peruna on lähinnä seuraava; jos mies jännittää niin paljon Naista, että hänen kahvikuppia pitelevät kätensä tärisevät kuin kaksi viikkoa tinanneella, onko se suloista vai yksinomaan kiusallista? Hirveä dilemma. No ei ole. Mutta mitä jos paljastuukin jotain? Taas. Tästäkin miehestä.
Riski. Sellainen on uusi ihminen. Kaikessa kiehtovuudessaan ja erityisesti houkuttavuudessaan ihmissuhteet ovat aina kaikkea muuta kuin varman päälle pelaamista. Elämä ei koskaan ole. Jokaista käsikirjoitusta ei voi oikolukea etukäteen. Kyllä Nainen tämän ymmärtää. Toivottavasti mieskin sen, ettei Naisen kanssa voi rynnätä sormuskauppaan. Ei varata muuttoautoa ja yhteistä hautapaikkaa. Ainakin nämä asiat on tehty jo heti kättelyssä selväksi. On enää Naisen tehtävä päättää antaako tutulle ahdistukselle vallan, vai antaako elämän kantaa ja kertoa, onko tämäkin mies vain yksi syli lähempänä sitä oikeaa. Vai todellakin Se Oikea.

Siinä mies vain sitkeästi on. Kaikesta huolimatta. Mitä jos se ei vaan tajua?
 
 
 
 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Naisen kaksi maailmaa

Nainen elää kahta maailmaa. Niiden ero on tunti ja ikuisuus.

Äkkiä talo on täynnä elämää. Vaatekasseja, kenkäkasoja, leluja ja lelujen omistajia. Jokaisella on yhtä aikaa asiaa. Jokainen haluaa olla yksin äänessä, äitinsä silmäterä, sylissä, yksin koko maailmassa, jossa viikko on ikuisuus ilman. Tunnin kuluttua yksi itkee sängyssä peittojen alla, yksi huutaa kuin kurkkua leikattaisi ja yksi on muuten vain huomiota vailla. Ja sitten on Nainen, joka katsoo kahta tyhjää kahvikuppia keittiön pöydällä. Ero äskeiseen on ikuisuus. Tunti. Kuinka monta sellaista ehtii pyyhkiä viikon pois?  

Tästä kesästä piti tulla paras ikinä. Sitten alkoi tapahtua liikaa vääriä asioita. Surua. Enemmän surua. Uupumusta entisen päälle. Loma? Voi mikä vitsi. Arkena pääsee edes päiväksi pakoon, lomalla ei mitenkään. Neljä kattausta, kaksi koneellista pyykkiä, kaksi astioita joka päivä. Imuri huutaa. Lapset huutaa. Naisen pää huutaa hetken rauhaa. Pienemmät valvottavat aamusta, isot illasta. Jokaisella on menossa joku vaihe. On uhmaa, tuhmaa ja muuten vaan hankalaa. Käsiä ojossa pyytämässä rahaa ja elämyksiä. ”Miks me ei koskaan…” Anna, anna. Osta, osta.
Nainen miettii missä ne entisajan mummut ovat. Tai koko kylä, joka kasvatti lapsia. Edes tunti siten, että kukaan ei sano Naiselle mitään. Miksi yhden pitää aina vaan jaksaa ja venyä? Tehdä kaikki kaikkien puolesta. Kuunnella ja ymmärtää, vaikka tekisi mieli painua ovesta ja pitkälle. Siksi. Se yksi on äiti.

Koitti Naisen toinen ihan oma viikko. Onko mahdollista elää kesä muutamassa päivässä? Kyllä. Uusia ja vanhoja ystäviä, kokemuksia, kipeiksi naurettuja kylkilihaksia. Iltoja joista tuli aamuja. Säät eivät juuri suosineet, mutta elämä kyllä. Voi miten ihana viikko. Tili miinuksella, muistot vahvasti plussalla.
Nainen alkaa ymmärtää, miksi toiset sopivat viikko / viikko huoltajuudesta. Miten ihanaa olisi elää yhteneväisessä rytmissä vain itselleen ja sitten taas lapsilleen. Olla viikon talouskone ja viikon kaikkea muuta. Naisen todellisuudessa tämä ei kuitenkaan koskaan toteudu. Monen muun käytännönkin syyn ohella yksi on ylitse muiden. Lapset eivät tahdo. Sen sijaan tahtovat koetella jokaisen erossa olleen päivän edestä. Huutoa, parkua, sääntöjen testaamista. Nainen pitää sylissä ja vakuuttaa, että rakastaa ja ikävöi aina, mutta isilläkin on ikävä. Isikin haluaa olla lastensa kanssa, eikä äiti mihinkään katoa. Paitsi että katoaa. Maailmaan, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään. Ei pitää ruoka- ja nukkuma-aikoja. Ei selvittää riitoja. Ei kantaa kassitolkulla ruokaa. Eikä ainakaan huonoa omaatuntoa irtiotosta salille tai lenkille. Ehkä lapset vaistoavat äitinsä katoamisen vain itselleen elämiseen. Kuten myös senkin, miten vaikeaa äidin on tulla toisinaan sieltä takaisin.

Lastenisä tuo lapset. Nainen on juuri sulkenut oven viikolta, johon mahtui koko kesä. ”Onko jatkuva meneminen nyt tuon ikäisen ihmisen juttuja enää?” Mistä lie kuullut. Katseessa lämpöä, joka ei sinne kuulu. Jos vain minun vielä olisit, et juoksisi yökaudet ulkona…  Mikä on täysin totta. Ei juoksisi ei. Eipä juossut silloinkaan, kun yhteistä sohvaa istuttiin, vaikka herra kyllä teki niin. Siinäpä se vika vissiin. Sen minkä elämättä jättää, sen edestään löytää.

Naisella on seitsemäntoista vuotta ollut pieni lapsi. Seitsemäntoista vuotta on pitkä aika elää elämää, joka ei juuri toisesta päästä helpotu. Vaikka isommat juoksevat omiaan, kaksi nuorinta ovat vielä koko ajan äänessä, kyljessä ja tarvitsevina. Joku pyytää jatkuvasti jotain. Ahnaat linnunpojat.
Nuorimmainenkin aloittaa syksyllä koulun, mutta helpottamisen kanssa sillä ei juuri ole tekemistä. Ei juuri mitään. Pahinta ei ole kuitenkaan se, että Nainen ei oikein jaksaisi. Pahinta on se, että ei saisi ajatella näin. Ei se lasten vika ole, että äiti uupuu. Yksikään lapsi ei ole tänne maailmaan pyytänyt syntyä. Yhdenkään ei tarvitse kokea kiitollisuutta siitä, että joku huolehtii. Sellainen on täysin selviö. Lapsi on aina lahja.


Kaksi päivää jaksavat tapella ja kostaa. Olla kaikin kuviteltavin tavoin haastavia. Tyttöprinsessa tulee yölläkin herättämään. Nainen kaipaa toista maailmaansa. Aamuja, jolloin lehden sai lukea yhtä soittoa loppuun. Pitkiä lenkkejä koiran kanssa. Puheluita, jotka eivät keskeydy minuutin välein. Nainen horjuu kahdessa todellisuudessa. Sen jossa saa olla nainen, ja sen jossa on vain äiti. Yrittää repiä itsensä takaisin kodin hengettäreksi, mutta mieli viipyy viikossa. Kaksi maailmaa. Kaksi kokonaista universumia. Sulkevatko ne toisensa pois? Ja jos, niin miksi?
Sitten Nainen ymmärtää kireytensä yhtälön. Ei hänellä ole syliä. Ei suhdetta. Ei aikuista pitämässä huolta ja hyvänä. Ihmisen tarve olla lähellä ja iholla on yksi alkukantaisimmista. Se että voi käpertyä kainaloon suojaisi monelta kiukulta. Jokainen tarvitsee rakkautta. Mutta rakkauttapa ei kanneta kotiin. Siksi Naisen jalkojen alla polttaa maa, joka laittaa juoksemaan hellan luota heilan luo. Tai ainakin sinne, missä heiloja tavataan jakaa. Vika ei ole lapsissa, ei loputtomissa kotitöissä, voimien puutteesta, vaan siinä, että Naisella on aivan liian vähän aikaa olla nainen. Kiva. Viehättävä. Huoleton. Kaikkea muuta kuin kotitalouskone. Liian vähän aikaa elää vain itselleen. Eikä mikään aika ole siihen riittävä, sillä ajasta ei ole kyse alkuunkaan. Kyse on ikävästä syliin ja kahdesta eistä. Ei saa väsyä. Ei saa kaivata vain naiseksi. Ja kuitenkin saa. Jaksaakseen täytyy saada olla muutakin kuin äiti. Pitää vain lakata kaihoamasta toiseen maailmaan silloin, kun siihen ei vain ole mahdollisuutta. Muuten kaikki kärsivät, eikä vähiten Nainen itse.
 

Kaksi eri maailmaa. Joskus muutama päivä, joskus jopa seitsemän. Viikossa ehtii elää koko kesän. Hankkia ihania muistoja. Uusia ystäviä. Aika näyttää kuinka kauaksi kantavat.  

 
 
 

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Tunnetutkalliset

Elämässä tapaa ihmisiä, joista ei osaa päättää ovatko he vain tunnekylmiä vai ylipäätään kykenemättömiä empaattiseen vuorovaikutukseen. Jälkimmäisiltä puuttuu tyystin tunneäly, eräänlainen sosiaalinen tutka. Normaalisti ihminen kykenee ymmärtämään mikä on inhimillisesti oikein ja mikä ainoastaan itsekästä ja tunteetonta toimintaa. Jos kyseiselle ihmistyypille sitten asettaa henkiset rajat, tämä loukkaantuu verisesti.
Tunneäly on jotain, joka opitaan lapsuudessa. Empatia ruokkii empatiaa. Ilman empatiaan opastamista ihmisestä kasvaa hyytävän kylmä. Tietänet tyypin, lapsuudessa hankala äiti, jolle ei ikinä riittänyt mikään ja isä, josta ei ollut oikein mieheksi. Jos ympäristössä ei ole ketään, jolta oppia myötätunnon alkeita, tie kylmyyteen on kivetty. Itsekkyys periytyy.

Lapsissa on aina heitä, jotka haluaisivat silittää siiliä ja sitten heitä, jotka poimivat käteen kiven. Pohjimmiltaan ihminen on poisoppinut peto kuitenkin. Voiko tunneälyä oppia vielä aikuisena? Vaikea sanoa. Toivottavasti.
Tunnetutkan puuttuessa ihminen sanoo ja tekee mitä lystää. Kuohuksissaan suurin osa meistä toki tekee näin, mutta tunteista vieraantunut ihmistyyppi ei ihan todella ymmärrä tekevänsä mitään väärää. Ei kadu, ei syyllisty. Hänen halunsa ja toiveensa ovat oikeutettuja, joten miksi joku voisi loukkaantua tai pahempaa, kieltää jotain häneltä?
Tämä ihmistyyppi ei ole suoraviivaisesti yhtä kuin narsisti. Hänellä voi olla puhdas tahto olla hyvä, tunteva ja sensitiivinen mitä tulee kanssaeläjiin. Mutta joku unohti kytkeä tutkan piuhan seinään. Sitä mitä ei ole, sitä vaan ei ole.

Eivät kaikki ihmiset, jotka ovat itsekkäitä, ole pahoja. Pahinta itsekkyyttä on tehdä tahallaan, nauttia toisen kärsimyksestä, seistä heikon päällä. Kiivetä ja kävellä yli ja kääntää sitten selkänsä, koska aina jokin oikeuttaa tekemään niin. Joiltakin yksinkertaisesti puuttuu ymmärrys. Voidaanko heitä siis syyttää jostain, joka on jäänyt saamatta? Ei.

Ihminen on helppo leimata pahaksi hänen tekojensa vuoksi, mutta vaikea ymmärtää hyväksi niistä huolimatta. Kuitenkin mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän harmaan eri sävyjä näkee mustan ja valkoisen välillä. Nainen on tavannut matkallaan sekä tunteensa kylmettäneitä, että tunneälyltään vajavaisiksi jääneitä. Toki myös ihmisiä, jotka loukkaavat loukkaamisen ilosta. Pahoja. Mutta kun oikein miettii, aika moni loukkasi ajattelemattomuuttaan. On helpompi antaa anteeksi ja jatkaa matkaansa, kun kysyy itseltään erään asian; Aina kun joku tekee jotain uskomattoman typerää, jotain niin ajattelematonta ja idioottimaista, että olisi helpointa vetää jana teosta tahalliseen itsekkyyteen, jopa julmuuteen, kannattaa miettiä oliko teko juuri minulle, vai eikö tuo vain ymmärrä. Sillä aika usein ei.

Kun Nainen oli pieni, hän halusi silittää siilejä. Hän toi kotiin kaikki ”löytö”kissat ja itki Lassie-elokuvat. Naisesta varttui aikuinen, jolla on kyky tuntea koko kirjo ja elää näiden tunteiden kanssa. Kyky antaa anteeksi. Kyky hyväksyä. Kyky jatkaa vailla kaunaa ja kostonhimoa. Puhtaasti siksi, että se minkä hän lapsena oppi, antoi lahjan ymmärtää ihmismieltä. Heitäkin, joilta täysin puuttuu tilanne- ja tunnetaju. Aina yliempatian kanssa eläminen ei ole ollut helppoa. Aina ei ole helppoa aistia ihmisten tunnetiloja, lukea kasvoja ja pitää antennia jatkuvassa valmiustilassa. Silti ja siitä huolimatta elämä empaattisena ja tunteisiin kykenevänä ihmisenä on sen arvoista. Kaikista karkeuksista, loukkauksista ja moukkamaisuuksista ei kannata välittää. Ei vaan kannata.

Isä soitti. Tunnin puhelun aikana ruodittiin molempien lapsuudet. Kaikki se, jonka Nainen oli jo ajat sitten antanut anteeksi. Nainen kertoi, isä myönsi. Kumpikaan ei itkenyt kertaakaan. Ei tarvinnut, sillä asiat vain ovat kuten ovat. Todettavissa. Menneitä. Ihmiselle on annettu kyky antaa anteeksi. Kyky hyväksyä. Kyky rakastaa kaikesta huolimatta. Jokaisella meillä on ristimme.
Kun puhelu loppui, Nainen muisti keskustelun, jonka kävi mumminsa kanssa tämän ollessa vielä kyllin monta vuotta edellä dementiaa. Mummi kertoi, ettei ollut koskaan osannut asettua kenenkään asemaan, ajatella miltä jostain toisesta tuntuu. Hän kasvatti poikansa ja eli elämänsä vailla empatiaa. Ei mummi ollut paha, ei kylmä, eikä ilkeyttään sellainen. Häneltä vain puuttui täysin tunneäly, kyky ymmärtää. Surullista, miten sellainen oli periytynyt. Surullista, miten sellainen periytyy.

Onneksi myös tunnetutka voi periytyä. Empatia. Kyky rakastaa kaikesta huolimatta. Kiitos äiti.



maanantai 15. heinäkuuta 2013

Oikeudesta onneen

Ihmisen oikeus onneen. Tätä Nainen on pyöritellyt kuluneet päivät mielessään. Tätä, ja montaa muuta vähemmän ylevältä kannalta.

Vartuttuaan rakkaudesta solmitun ydinperheen versona, Naisen on toisinaan vaikea ymmärtää erolapsen traumaa. Näyttää siltä, että erossa kaiken muun kuran lisäksi lapsen kokema syvä ja puhdas rakkaus joutuu väistämättä kyseen alle. Jos kerran rakkaudella on alku ja loppu ja äiti ja isä voivat lakata rakastamasta toisiaan, niin miksi niin ei kävisi myös häntä kohtaan? Tilannetta ei ainakaan helpota se ikävä tosiasia, että mahdollisesti toinen, yleensä isä, häipyy lasten elämästä. Ainakin siirtyy tukevasti takavasemmalle joko omasta tai entisen (tai uuden) puolison tahdosta. ”Miksi isi ei enää tule?” Käsi sydämelle, kauanko jaksaisit vakuuttaa, että vanhemmat rakastavat aina lapsia ja että oma rakkautesi ei voisi koskaan lakata, vaikka vanhemmat eivät enää niin toisiaan kohtaan tunne. Oli se miten kauan tahansa, aina kauemmin jaksaa lapsi kysyä itseltään, miksi? Se mitä ei enää ole ja mikä ei enää arjessa ole läsnä, on hylännyt. Hylätyksi tulemisen kokemus lienee ihmisen traumoista tuhoisimpia. Sotalapsista tehdyistä tutkimuksista on voitu päätellä tämäkin ikävä totuus.


Lapselle on, toki iästä riippuen, mahdotonta selittää rakkauden lajeja. Hänelle on olemassa vain yksi. Ehdoton. Sillä lapsi rakastaa aina vanhempiaan, olivatpa nämä millaisia kusipäitä tahansa. Tämä on evoluution tarkkaan miettimä juttu on eloonjäämisen kannalta järkevää, vaikka kieltämättä joissakin tapauksissa myös tuhoisaa. Aina se käsi, joka kehtoa keikuttaa, ei olekaan rakastavin. Syvä kiintymys, jota rakkaudeksi kutsumme, on pitänyt jälkeläiset ja huoltajat yhdessä. Miksi siis syvä kiintymys aikuisten välillä voi katketa? Evoluutiosta löytyy tähänkin vastaus. Ja hyvin nerokas sellainen. Sellainen jota lapsi ei voi käsittää, lapsi jonka ainoa ymmärrys tuottaa seuraavan päätelmän; rakkaus voi yhtäkkiä loppua.

Kolme vuotta on pitkä aika pienen ihmisen elämässä. Mutta ei näemmä kyllin pitkä. Yhä ja edelleen Naisen kaksi nuorinta kaipaavat ainoaan oikeana pitämäänsä kotiin, molempia vanhempiaan aamiaispöytään. Mansikkamaata. Omaa pulkkamäkeä. Tätäkin kirjoitusta aloittaessaan Naisen toiseksi nuorin piirsi suunnitelmia puumajasta. ”Samanlainen, joka meillä oli silloin”. Silmissä apeutta, koska ymmärsi, ettei paperin suunnitelma koskaan valmiiksi asti yllä. Ei ole omaa puuta. Ei enää.
Ihan turha kuvitella, että murkkujen kanssa olisi toisin. Lapset kaipaavat perhettään iästä riippumatta. Jos elämä on ollut yhtä riitaa ja pelkoa eroon asti, alkoholismista, väkivallasta tai muusta riistosta nyt puhumattakaan, se on toki helpotus. Mutta entä jos elämä, joka vanhemmille näyttäytyi ahdistavana vankilana, olikin lapsille onnellinen? Eivät Naisen lapset muista, että vanhemmat olisivat juurikaan riidelleet. Joka ikinen kerta, kun Nainen kertoo eron syyksi ”koska äiti ja isi riitelivät jatkuvasti ja siksi oli paha olla” lapsen katseessa uinuu epäusko. Aivan kuin yrittäisi vääristää muistoja. Väittää sinistä punaiseksi. Sitä paitsi, eiväthän äiti ja isä enää riitele, miksi perhe ei voisi nyt olla kokonainen?

Ei aikuisen tarvitse perustella lapsilleen tekemiään ratkaisuja, eikä virheitäänkään. Mutta itselleen kyllä. Ihmisen oikeus onneen. Onko sitä itsekästä oikeutta enää tehtyään ratkaisun perustaa perhe ja synnyttää lapsia tähän maailmaan? Ajaako yhden onni toisten onnen yli? Jos, niin miksi? Kenen onni on tärkein? Ovatko yhä lisääntyvät erot vain merkkinä hedonistisesta maailmankuvasta, jossa kaikki muut asianosaiset voidaan sivuuttaa onnellisuuskyselyn lopputulemassa? Miten käy lasten omien parisuhteiden sitten aikanaan, onko mallioppiminen luovuttamiseen iskostunut lapsuuden vuosina? Liian paljon kysymyksiä vailla vastausta.  

Naisen ero on taputeltu jo aikapäivät sitten. Välit ovat hyvät. Eivät nyt mitenkään erityisen läheiset, mutta hyvät. Ei ole vihaa, katkeruutta, tavaraa hampaankoloissa. Kumpikaan ei syötä omaa tarinaansa erosta, kumpikaan ei mustamaalaa toista. On hyväksyntä ja rauha. Ja syyllisyys. Nainen erosi, koska ei kestänyt olla Lastenisän kanssa. Koska suhteessa ei ollut enää rakkautta, kunnioitusta, eikä muuta kuin ikuinen kilpailu siitä, kummalla on kurjempaa. Kyllästyi olemaan piikana. Kyllästyi. Todella kyllästyi elämäänsä. Ja nyt kolme vuotta myöhemmin, on edelleen kyllästynyt elämäänsä. Missä kiitollisuus? Rakkaus? Missä oikeus onneen? Elämä petti minkä lupasi, eron myötä ei sittenkään tullut seitsemää lihavaa vuotta seitsemän laihan jälkeen. Ei onnea, ei rakkautta, ei kunnioitusta. Tai tuli. Hetkeksi. Kunnes tuli tämä kesä, josta piti tulla ihanin ikinä. Tästäkin. Nainen nukkuu 10 tuntia yössä, eikä mikään uni silti riitä. Kadottaa kaiken mihin uskoo. Toivonsa. Suuntansa. Ihmisyytensä. Miksi? Miksi juuri nyt? Siksi, että elämä ei ole suora viiva. Se on spiraali. Kerran käsitelty heitetään silmille jälleen märän rätin lailla, uudelleen ja uudelleen. Sillä eri ikäkausilla, eri ajoilla on erilaiset kehitystehtävänsä. Yhdestä kulmasta pureskeltu pitää pureskella kaikista muistakin. Niin kipeää kuin se tekeekin.

Periytyykö ero lapsille? Sitä on vaikea sanoa. Nainen itse on ehjästä perheestä, mutta hänen kaksi sisartaankin ovat eronneet ja yksin lastensa kanssa. Mikä periytyy ja miten. Ihminen ottaa askeleita pyrkiäkseen parempaan. Joskus se onnistuu, joskus ei. Elämä on kuin sokea pelaamassa biljardia. Osuu, ei osu, osuessaan laittaa jonkin toisen liikkeelle, joka voi osua, tai olla osumatta. Nappilyönti on aivan yhtä mahdollinen, kuin täydellinen epäonnistuminen. Ei voi tietää. Ei voinut tietää.

Nainen ei kadu eroaan, se askel oli aivan oikea. Vaikka se ei lisännytkään onnea eikä rakkautta pitkässä juoksussa, niin ainakin se pitää mahdollisuuksien ovea auki. Itselle. Mutta kuka äiti voi katsoa lastaan ja lapsen kipeää kaipuuta kokonaiseen perheeseen tuntematta ikuista pistoa itsessään tehtyään ratkaisuja itsekkäin perustein? Oikeudesta onneen. Ehkä tämäkin kipu pitää vain rypeä. Ehkä pitää vain tunnustaa, että voimat eivät enää riitä. Kolmessa vuodessa soihtu on loppuun palanut. On tapahtunut liikaa vääriä asioita niiden oikeiden jäätyä tapahtumatta. Toivo? Ehkä se vielä joskus palaa.


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Ymmärrys ja kiitollisuus

Aina kun Nainen ihmettelee jotain isosti, Universumi on armelias ja lahjoittaa ymmärrystä. Esimerkkejä on lukuisia, mutta tässä eräs hyvin kuvaava.

Vuosia ja muutamia lapsia sitten Nainen asui rivitaloyhtiössä, joka koostui enimmäkseen päivät hiekkalaatikon reunalla päivystävistä äiti-ihmisistä perheineen. Kuukausien aikana tulivat tutuiksi niin Penan alkoholiongelma, kuin Jaanan ja Riston myrskyisä suhde. Enimmäkseen puhuttiin kuitenkin lapsista. Lapsista. Lapsista ja sitten vähän lapsista. Paitsi kun Kimmo ajoi taksilla pihaan kesken talkoiden tinattuaan Tallinnassa kaksi vuorokautta putkeen, oksensi perennapenkkiin ja sammui lopulta puutarhakeinuun. Pikkurouva ilahtui kovin. Niinpä rivarin hiekkalaatikolla puhuttiin jonkin aikaa Kimmosta ja pikkurouvasta, kunnes puhe palasi jälleen lapsiin.
Eräs silmiäpyörittävä aihe oli allergia. Taloyhtiössä asui pieni tyttö, joka eli täysin avaruusmaidolla, jota sai järkyttävällä litrahinnalla apteekista. Vain apteekista. Onneksi heillä oli vakuutus, joka korvasi kulut. Joka ikinen ruokakokeilu sai lapsen sairaalakuntoon, vain avaruusmaito sopi. Kalle Koululainen oli tuolloin vielä vauva ja vieläpä allerginen vauva, mutta ei paininut samassa omituisuuksien kategoriassa. Nainen syyllistyi samaan ajatteluun, kuin naiset kautta aikain; ajatteli äidissä olevan jotain vikaa kun lapselle ei muka käynyt   m i k ä ä n.  Ei olisi pitänyt ihmetellä, eikä ainakaan pyöritellä silmiään. Universumi näki ja lahjoitti Naiselle ymmärrystä roppakaupalla.

Tyttöprinsessa syntyi täysin terveenä. Nainen oli raskausaikana syönyt omegat ja maitohappobakteerit, synnyttänyt normaalisti ja täysimettänyt, kotona oli koira ja kolme veljeä pitämässä huolta, ettei Tyttöprinsessa elänyt liian steriilissä ympäristössä. Perimän puolla ei ollut riskiä. Mitään riskiä ei pitänyt olla. Ja kaksi vuotta myöhemmin tyttö söi ainoastaan bataattia, lammasta, riisiä ja auringonkukkaöljyä. Niin ja sitä helvetillisen kallista avaruusmaitoa, jota sai vain apteekista. Ja oliko sitä vakuutusta? Ei. Kahden ja puolen litran satsi maksoi 64€.  Kahden ja puolen päivän satsi. Avaruusmaito on siitä hauskaa, että sillä elää vaikka ei söisi mitään muuta. Siinä on ihan kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Paitsi sormisyötävän tuntumaa, uusia makuja, mahdollisuutta ostaa vaikkapa laivalta tai huoltoasemalta. Sillä ei siten ole mitään tekemistä ”kaikki mitä ihminen tarvitsee” kanssa. Joka ikinen kerta, kun Tyttöprinsessalle tehtiin Kelaa varten pakolliset altistukset taviskorvikkeella ja tavissoijalla, joiden sopimattomuuden jälkeen lankesi taas lupa avaruusmaitoreseptiin, ja joka ikinen kerta kun kokeiltiin jotain uutta ruokaa ja Tyttöprinsessa huusi suotaa huutoa yöt ja raapi päivät ihon kuoriutuessa pois, Nainen muisti. Äidin, pienen tytön hiekkalaatikon reunalta ja seläntakaisen silmienpyörittelynsä. Eipä ymmärtänyt Nainenkaan mitä on äidin tuska niinkin helpon jutun kuin allergisen lapsen kanssa, allergian ollessa kaikkea muuta kuin lokerossa nimeltä "helppo juttu".

Tyttöprinsessa oli allerginen aivan kaikelle. Myös sille avaruusmaidolle, jolle ei pitänyt olla allerginen. Pysyi ainoastaan äidinmaidolla kuosissa, kunhan äiti söi vain kourallista ruoka-aineita. Joka päivä. Joka päivä samaa ruokaa 5 kuukautta. Joulu, uusi vuosi, pääsiäinen, vappu. Juhlamenu oli Naiselle sama kuin arkimenu muiden syödessä herkkuja. Onneksi tämä sattuu olemaan tyyppiä "syön lähinnä elääkseni". Oireettoman tytön kaunis iho ja hyvin nukutut yöt olivat joka ikisen suupalan väärti.
Äidin tehtävä on pitää lapsi hengissä ja ruuissa. Taloudessa, jossa yksi oli keliaakikko, kaksi eri tavalla allergista ja kolme tavisruokailijaa, tehtiin sapuskaa tauotta. Ja imuroitiin tauotta, jotta konttaamaan oppinut Tyttöprinsessa ei horassut lattialta murustakaan, joka oli tippunut keliaakikon, eri tavalla allergisen tai kolmen taviksen  sapuskoista, sillä siitä herkesi helvetti. Vain yöt läpeensä lapsen huutoa kuunnellut tietää, mitä on kuunnella yöt läpeensä lapsen huutoa. Ja rasvata kuorivaa ihoa, jolloin lapsi huutaa taas. Yhden murusen takia ei kannattanut. Siispä Nainen imuroi keittiön joka ikisen ruuan perään.  Ja pyörittivätkö naapurit silmiään? Ihan varmasti. Nainen ei. Universumi antoi ymmärrystä, jota tämä sitkeä silmienpyörittelijä tuskin olisi muuten hankkinut. Eihän nyt allergia voi olla tuollainen show? Voi se. Se todella voi. Sekin.
Kiitos iän, immuunipuolustuksen muuttumisen ja sitkeän altistuksen erilaisine tukihoitoineen Tyttöprinsessa saa nykyään syödä ihan mitä tahansa. Mutta esimerkkinä oiva. Tasan yhtä montaa asiaa, kuin Nainen on suuresti silmiään pyöritellen ihmetellyt, on Universumi hänelle myös antanut. Yksi tällainen on ero kaikkine lieveilmiöineen. ”En ikinä voisi olla näin monen lapsen yksinhuoltaja”. Juuei. Nyt Nainen on monen lapsensa opiskeleva yksinhuoltaja.


Yhtä tavalla, kuin Universumi antaa ymmärrystä, se jakaa myös kiitollisuutta. Juuri kun Nainen ajatteli vihaavansa 24/7 apinasirkuksessa sijaitsevaa sisäköntointaan kaikkien muiden lojuessa aikajanalla nimeltä ”loma” ja varsinkin narun ”ei vetävässä” päässä lenkkeillessään, Universumi antoi hyvän opetuksen. Erään kauppareissun päätteeksi kotoa löytyi nuopea koira ja kaksi oksennuskasaa, jotka eivät haisseet lainkaan pahalta. Jep. Koira oli vetässyt kerralla hengityksen raikkaaksi pussillisella täysksylitolia, joka nyt vain sattuu olemaan kyseiselle eläinlajille hyvin myrkyllinen. Ksylitoli kun aiheuttaa koiralle nopean verensokerin laskun, kooman ja kuoleman. Rontti oli päässyt portista läpi, Naisen makuuhuoneeseen ja ottanut purkkapussin Naisen käsilaukusta. Sanovat Isovillakoiria hyvin älykkäiksi. Tempun älykkyydestä voidaan olla montaa mieltä. Kukaan ei tiedä mikä on aikaväli syömisen ja oksentamisen välillä, mutta ilmeisesti riittävän lyhyt, sillä kotikonsteisilla ensiavuilla ja eläinlääkärin ohjeilla rontti jäi henkiin. Eipä ole Naista sen koommin ottanut pattiin viedä vetävää narua lenkille kertaa monta päivässä.

Universumi antaa Naiselle ymmärrystä ja muistutusta kiitollisuuden aiheista. Ja hyvä niin. Paksukalloisimpia pitää moukaroida järeällä kalustolla, jotta sinne luukuvun uumeniin saa myös jotain jäämään. Seuraavaksi Nainen keskittää kaiken ihmettelyenergiansa kyseenalaistamaan lottovoiton mahdollisuutta ja pyörittelee silmiään erityisen mallikkaasti. ”Miten niin muka lotossa voisi saada seitsemän oikein, se on mahdottomuus. Salaliitto. Hah, pelkkä mainoskikka houkutella idiootit maksamaan joka viikko suunnattomia summia voittaakseen palan unelmaansa.” 

Huhuu, Universumi, kuulitko?



 

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Palainen peli

Elämä on tuhannen palan palapeli. Toivot että kädessäsi pitelemä hailakansininen pala taivasta on juuri se mikä sopii. Samaan aikaan teidät, että oikea on suuressa kasassa samanlaisia, joiden ainoa näennäisesti merkittävä ero on sävyn tummuus. Niin ja tietenkin se ärsyttävä tosiasia, että palat eivät vain millään loksahda kohdalleen. Sinun tekisi mieli nuijia täydellisen sininen paikoilleen. Laittaa sopimaan, sillä kaikkien palojen kokeilu vie aivan liikaa aikaa. Entä jos sopiva pala onkin vasta viimeinen?

Entä jos se onkin jo seuraava.

Tuhannen palan palapeli pätee elämässä niin ihmisiin, kuin asioihinkin. Joskus kuvan saa valmiiksi helposti, joskus siihen menee ikuisuus. Tekisi mieli heittää koko hoito pois. Nostaa kädet pystyyn; liian vaikea, lopetan tähän. Saisiko seuraavaksi helpomman, kiitos. Toisilla ihmisillä vain tuntuu olevan joko helppo palapeli koottavaksi tai sitten mieletön flaksi. Tuurilla ne laivatkin seilaa.
Kuulemma. Toisaalta vaikeassa on enemmän haastetta ja onnistuessaan se tuo suuren riemun.

Viikko oli Naiselle se vuoden odotetuin. Omaa aikaa, ilman lapsia. Älä ymmärrä väärin, lapset ovat parasta mitä Nainen on elämältä saanut. Mutta se mitä on saanut paljon, joskus myös ottaa paljon. Siksi oma aika on elintärkeää Naiselle. Viikko on hyvin lyhyt aika, mikäli sen on tarkoitus täyttää kaikki tarpeet. Tarpeen olla aivan yksin ja seurassa. Tarpeen levätä ja valvoa. Kirjoittaa ja lukea. Kuunnella musiikkia ja istua hiljaisuudessa. Urheilla monta tuntia. Tavata kaikki ystävät. Siivota. Ommella. Maalata. Piirtää. Elää, kokea, nähdä, haistaa, maistaa, mennä, tulla. Syödä hyvin. Juoda hyvin. Etsiä pyhyyttä ja pysähtyä. Aika lyhyt on yksi viikko. Elämä se vasta lyhyt onkin.
Kyllä sen sanoo järki, Naisenkin. Kaikkea ei voi saada. Joskus saa kaikenlaista, vaikka ei niin haluaisikaan. Ihmisen mieli juoksee aina jossain. Jokainen täyttää elämänsä tyhjiötä. Työllä. Urheilulla. Shoppailulla. Viinalla. Ihmisillä, omaisuudella, menestyksen ulkoisilla mittareilla. Kuka milläkin. Jokainen kuluttaa lopulta vain aikaa. Odottaa jotain. Joka päivä ja joka vuosi. Lounasta. Työpäivän päättymistä. Kesää, lomaa, joulua, uutta kesää, uutta lomaa, viikonloppua, matkaa, palkankorotusta, häitä ja lapsia ja lasten kasvamista kyllin isoiksi ymmärtämään, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan. Ainoa todellinen hetki, jolloin aika pysähtyy, on iho ihoa vasten. Iltapäivän raukeus, sälekaihtimien välistä valo. Äänet jotka häipyvät. Lasten leikit, ruohonleikkuri, autot kauempana kadulla. Ulkona ainainen kesä ja sisällä ikuisuus. Pysähtyminen. Siksi kai ihmisen loputon ikävä lähelle.


Tuhannen palan palapeli. Helppo, vaikea, miten sen nyt ottaa. Toisinaan kuva hahmottuu kuin siivillä ja toisinaan jämähtää paikoilleen. Etenee kyllä, mutta tuskastuttavan hitaasti. On lähinnä vain ajankulua. Silti ihminen yrittää. Jokainen tehty virhe lähempänä onnistumista. Jokainen väärä syli lähempänä oikeaa. Jokainen valhe lähempänä totuutta. Jokainen epäonnistunut rakkaus, jotta osaisi arvostaa seuraavaa. Kyllä, sellainen elämä on. Pienistä paloista tehty peli.


Saisiko seuraavaksi helpomman, kiitos?