perjantai 30. elokuuta 2013

Aihetta hymyyn

Tästä aiheesta Nainen on joskus aiemminkin kirjoittanut, mutta koska kyse on erityisen rakkaasta ja tärkeästä teemasta, hänelle suotakoon itsensä toistaminen.

Tunteet, varsinkin voimakkaat sellaiset, tarttuvat. Tätä ilmiötä on tutkittu mm. toiminnallisen magneettikuvauksen keinoin suomalaisessakin tutkimuksessa. Hymy tarttuu, mutta valitettavasti erityisen hyvin kielteiset tunteet. Ilmiö ulottaa juurensa ihmisen laumakäyttäytymiseen. Kanssakäymistä helpottaa, kun kaikki ryhmän jäsenet virittäytyvät samaan tunnetilaan. Toista ihmistä ja ympäristöä on siten helpompi tulkita. Valitettavan tukalaksi kyky virittäytyä kulloisiinkin tunnetiloihin on Naisenkaltaisilla puntareilla, jotka aistivat huoneen ilmaston nopeammin, kuin ehtivät oven avata. Toisinaan ainoa keino välttyä nahan alle tunkevalta negatiivisuudelta on pysyä mahdollisimman kaukana pahanilmanlinnuista. Edes henkinen haulikko ei näitä lintuja taivaalta tiputa.


Jokainen ihminen, jonka elämässä kohtaa, muuttaa meitä hieman. Kohtaaminen edellyttää tietenkin kohtaamista, ei ohitse kävelyä. Siten jokainen elämämme ystävyys ja rakkaus saa meissä aikaan jotain. Kasvun, tai ainakin mahdollisuuden siihen. Helpoin tapa avartaa itseään ja ajatteluaan onkin solmia ystävyyksiä myös itselleen piirtämiensä raamien ulkopuolelta. Sillä jos pysyttelee kapean sosiaalisen statuksensa luoman pikkupiirin sisällä, on mahdollista pitää samat kapeat katsontakantansa ihan koko ikänsä. Onnea vaan. Avara mieli luo avaraa ajattelua ja vetää puoleensa samankaltaisia ihmisiä.
Jokainen meistä liittyy erilaisiin piireihin elämänsä aikana. Opiskelu, työ, harrastus, asuinpaikka ja elämäntilanne (esimerkiksi vanhempainlomat) luovat pikkutodellisuuksia, joissa eletään aikansa ja kenties siirrytään sitten taas toisaalle. Rikkain onkin hän, joka voi säilyttää jotain joka elämänvaiheestaan ja varsinkin jokaisesta ihmissuhteesta.
Naisen ystäväpiirillä on vain yksi yhteinen nimittäjä; he kaikki tuntevat Naisen jostain yhteydestä. Toisten kanssa sukelletaan syvälle sielun pohjamutiin ruotiessa olemassaolon tarkoitusta ja toisten kanssa vertaillaan lähinnä kynsilakkojen ominaisuuksia. Kenenkään mielenterveys kun ei näet kestä yhtä ja jatkuvaa itsetutkiskelua pitkine analyyttisine terapiaistuntoineen, aivan yhtä vähän kuin ainoastaan pinnallista puolivillaista höpöttelyä. Tarvitsemme erilaisia ihmisiä, suhteita ja todellisuuksia voidaksemme hyvin. Mutta yhtä pitää karttaa erityisesti; negatiivisuutta. Mikään ei nakerra iloa elämästä tehokkaammin, kuin tuo viheliäisen helposti tarttuva tunnetila. Kateus, katkeruus, viha, toivottomuus. Kaiken nielevä ärtyneisyys, josta saa osansa tuta ympäristö. Pyysi tahi ei.

Kauan sitten Nainen suhtautui elämään odottavalla positiivisuudella. Nuoren mieli on luonnostaan valoisa, sillä kaikki on vielä mahdollista ja edessä, eikä ehdollistumista tiettyihin, sinänsä ihan normaaleihinkin elämän myötä tuleviin murheiden merkkeihin ole vielä tapahtunut. Nuori ihminen ei odota lähtökohtaisesti pahinta. Hän odottaa aina parasta. Lastenisä oli myös nuori, mutta pessimistisempi. Hänen tapansa käsitellä ikäviä asioita oli lähinnä sulkea silmät niiltä. Sitä mitä ei nähnyt, sitä ei ollut. Ainuttakaan tappiota Lastenisä ei onnistunut kääntämään voitokseen. Ja mitä huomasi Nainen? Tulleensa vuosien hiomaksi pessimistiksi. Oliko se Lastenisän syy? Oli aivan yhtä vähän, kuin ei ollut. Käyttäydymme eri ihmisten kanssa eri tavalla. Jokainen suhde muuttaa meitä johonkin suuntaan. Siinä missä Nainen muovasi miehestään ajatustoimintaan kykenemättömän vätyksen, mies muovasi Naisesta pesunkestävän pessimistin. Tuhon merkit olivat luettavissa jo ensilauseesta, mutta mitäpä sitä nuori, valoisasti elämäänsä suhtautuva ihminen muuta elämältään odottaa, kuin parasta. Siitä pahimmastakin vaihtoehdosta.

Kerran juurruttuaan negatiivisuus on ihmisessä niin syvässä, että poisoppiminen voi olla lopun elämän prosessi. Mutta vaiva on yrittämisen arvoista. Pahimpina aikoinaan Nainen piti kirjaa onnistumisistaan. Koska kaikki, aivan kaikki asiat, joihin Nainen tarttui, näyttivät menevän pieleen. Joskus päivän ainoa positiivinen taisi olla se, ettei onnistunut tiskatessa särkemään ainuttakaan lasia. Vau. Kun elämä on sarja epäonnistumisia, ei enää muuta odotakaan. Eikä kukaan, eikä mikään saa mieltä muuksi muuttumaan. Paitsi hän, joka peilistä katsoo takaisin. Pienin teoin, pienin ajatuksin, ei väkisin vaan väsyttämällä. Kiitollisuuden aiheiden ajattelu lisää kiitollisuuden aiheita elämässä. Ja hakeutuminen sellaisten ihmisten joukkoon, jotka osaavat tartuttaa hymyn, ei huolta.

Lastenisä tulee hakemaan lapset isiviikonlopuksi. Jo autosta noustuaan Nainen näkee miehen olemuksessa tutun kireyden. Lastenisä purkaa Naiselle koko setin pahaa oloansa. Ivallinen. Katkera. Kylmä. Miten joku voi mustalla myrkyttää elämäänsä niin? Kun Nainen yrittää luoda uskoa tulevaan maalaamalla sinänsä hyvin realistisen näkymän, saa hän jääkauden ja jatkosodan samassa vastuksessa. Viha. Voi miten paljon se Naistakin vihaa. Koska Naisella näyttää menevän kaikki niin hyvin.
Illalla Nainen laittaa viestin perään, jossa kertoo että ei tässä kellään asiat sen paremmin ole, mutta toiset meistä osaavat olla silti kiitollisia siitäkin vähästä. Vastaus ei mitenkään yllättänyt; ”mutta kun minulla on aina ennen ollut elämä helppoa ja nyt yhtä alamäkeä”. Jep, kukahan sen elämän herralle aikoinaan helpoksi teki?
Miltei koko ilta siinä taas meni Naisellakin toipuessa ryöpystä ja sen tuomista tunteista. Sitten hän päätti, ettei asia ole vallassaan, nukkui pitkät ja levolliset yöunet, heräsi vapaapäivän aamuun ensimmäisenä ajatuksenaan onni siitä, että voi olla kotonaan, keittää aamukahvit ja lukea lehden. Siivota. Soittaa siskolle, joka palaa tänään reissusta. Pieniä ohilipuvia hetkiä, joista ei osaa iloita, koska pienuudessaan jäävät helposti huomaamatta. Niitä on hetkiä kaikkialla, jos vain tahtoo nähdä. Ei Nainenkaan niitä aina näe. Kuluu päiviä pimeydessä. Mutta valo, sitäkin ihanampi se sitten taas on.

Tunteet tarttuvat, valitettavasti myös kielteiset. Siinäpä aihetta hymyillä tänäänkin.
 
 
 
 

tiistai 27. elokuuta 2013

Viides lapsi

Neljän lapsen äitiys on kokopäivätyö, jonka asiat eivät ole minkään ammattiliiton ajamat. Säännöllistä työaikaa, taukoja, saatikka asianmukaisia henkilökunnan tiloja ei ole järjestää, rempallaan ovat myös työsuojeluun liittyvät seikat. Melutaso ylittää usein sallitut desibelit, eikä tartuntavaarallisten tautien varalta ole asianmukaista suojautumissuunnitelmaa. Sijaisia ei saa, työsuhde-etuja ei juuri ole. Tarvittavat materiaalit ja työasut pitää itse kustantaa. Pahimpina päivinä mikään ei käy ja kelpaa. Kokopäivätyö.
Yksi lapsi ei mene siinä, kuin kaksikin. Eikä niin mene taatusti neljä. Entä jos lapsia onkin viisi?

Mies on juuri sanonut ääneen jotain, joka saa Naisen automaattivastauspalvelun muotoilemaan eihän se nyt niin ole tyyppistä aloitusta. Naisella ei Miehen mukaan ole vain neljää lasta, niitä on viisi. Neljä omaa ja yksi avioliiton kautta kylkeen kiinni kasvanut. Hetken miltei kiivassävyiseksi ajatustenvaihdoksi yltynyttä keskustelua käytyään Nainen alkoi hahmottaa ääriviivoja, jotka ilmestyivät hänen henkiseen perhepotrettiinsa. Se, mikä Naiselle edustaa lähinnä hyvin toimeen tulemista ex-puolisonsa kanssa, näyttäytyy toisaalle avuttomuutena ja tarvitsemissuhteena Lastenisän taholta. Hetken asiaa pohdittuaan Naisen on myönnettävä, että jotain perää tuossa väitteessä kieltämättä on. Ja kun näkee yhden, näkee pian muitakin. Lastenisä tulee aina olemaan Naisen elämässä, eikä Mies sitä tokikaan tarkoitakaan. Eri asia onkin, miten.


Joka ikinen kerta, kun lapset viettävät isiviikonloppua, he vähintään käyvät Naisen luona. Milloin hakemassa sitä ja milloin tätä. Lastenisä toki soittaa ensin ja kysyy voiko tulla. Tietenkin Naiselle on aina käynyt. Lapsilla on avaimet, eikä Naisella salaisuuksia. Aika usein kotona käyminen osuu aikaan, jolloin Nainenkin on paikalla. Jännä yhteensattuma. Siinä ne kauriinsilmät sitten tapittavat suurina ja kosteina ja pyytävät saako jäädä kotiin, vaikka uikkareitahan tässä lähinnä haettiin. Tai polkupyörää. Jalkapalloa. Wiin toista ohjainta. Kolikkokukkaroa, jossa on kummitädin antamat kuusi euroa ja neljäkymmentä senttiä. Huomiota. Syliä. Ja varsinkin äidin syyllistämistä. Nainen on oppinut kestovastauksen kestohymyineen kovetettuaan itsensä kosteilta silmiltä, mutta kieltämättä moinen ottaa patti-nimiseen paikkaan. Eikä niin vähän otakaan.
Siinä missä pienet käyvät, isot ovat. Aivan yhtä monta joka ikistä kertaa, kun kaksi nuorinta on käynyt kesken isiviikonlopun ovella syyllistämässä Naista, jompikumpi isommista viipyy ja yöpyy Naisen luona. ”Mä tuun sun luo, en jaksa polkee iskälle”. Jaha. Ei äiti pakota polkemaan toiselle puolelle kaupunkia, mikäs siinä. Kotiin saa aina tulla. Aina. Niin Nainen istuu vapaatansa kotona teinin kanssa, tekee ruokaa, karjuu hujan hajan jätetyistä tavaroista. Kulkee perässä ja nalkuttaa. Ja yrittää niellä sanomasta sitä eniten kielenpäältä karkuun pyrkivää; sinun pitäisi olla isälläsi. Sinun pitäisi olla isälläsi ja minun huoleton ja passausvapaa. Kaukana kauriinsilmistä ja sydäntä raatelevista pyynnöistä. Kaukana exästä, joka soittelee milloin mitäkin. Niin sen pitäisi olla.

Kerran ääneen sanottu saa merkityksiä joka puolelta ja Nainen alkaa nähdä mitä Mieskin. Asiat nyt vain ovat menneet aikain saatossa näin. Nainen ja Lastenisä tulevat hyvin toimeen puolentoista vuoden erotappeluhelvetin jälkeen. Niin hyvin, että ovat jopa käyneet lapsineen yhdessä risteilyllä. Jos Nainen vain olisi antanut vihreää valoa, olisi Lastenisä varmasti muutenkin näiden touhuissa mukana. Seuraavasta yhteisestä matkasta jo puhuttiinkin. Kaikki on aina tapahtunut Naisen puolelta lasten ehdoilla. Ja kun kerran ei itse ollut tilivelvollinen kellekään, mikäs siinä. Sitten Naisen kuvioihin tuli Mies. Hyvin toimeen tuleminen ei ole yhtä kuin ajan viettäminen entisen puolison ja lasten kanssa. Ei varsinkaan jos seurustelee toisaalla. Naisella ei mikään viisari värähdä enää entisen miehensä kohdalla. Ei niin mikään. Mutta vaikeaa vapaaviikonloppuinen ovella ramppaaminen ja soittelu on perustella, jos Mies näkee asian tolan toisin. Aika vaikeaa se alkaa olla itsellekin.

Lastenisällä on niin paljon asiaa Naiselle. Lapsia on toki tuplaten se normaali ja tilastoitu, joten toimitettavaakin on enemmän. Mutta. Viimekertainen ”Eero Esikoisella on kurkku kipeä ja turvonneet rauhaset, pitäisikö se viedä lääkäriin” – puhelu sai Naisen haikeansekaisen närästyksen valtaan. Haikean siksi, että Nainen on aina ollut se, jolta on kysytty, jonka tietoon, ymmärrykseen ja älyyn on luotettu. Ja närästyksen siksi, että närästäähän se, jos tuollainenkin pitää kysyä. Mikä on sitten Lastenisän motivaatio soittaa aina ensin Naiselle? Epävarmuus? Vanhemmuuden jakaminen? Vai sitten se, joksi Mies koko juttua epäilee; keinoksi keplotella vastuu ja vanhemmuus kokonaan Naiselle, heittää aikuisen rukkaset santaan ja pukea pienet pehmeät vanttuut käteen? Lapseksi lasten joukkoon.
Nainen ei ole kertonut Lastenisälle seurustelevansa. Asia ei oikeastaan mitenkään hänelle edes kuulu. Siinä missä Lastenisä on laverrellut omat asiansa, Nainen ei. Välit ovat olleet nyt vapautuneet ja jotenkin Nainen vaistoaa, ettei Lastenisäkään enää juuri elättele yhteen paluun toiveita. Ainakaan ei enää ole pitkiin aikoihin sitä sanonut. Vanhempina tässä yhdessä mennään ja vaikka kaikki langat ovatkin Naisella, ovatpahan ainakin jollain. Mutta sinä hetkenä, kun Lastenisälle selviää uuden miehen läsnäolo, loppuu joustaminen ja alkaa äidin systemaattinen syyllistäminen. On petollista luottaa hyviin väleihin. On petollista odottaa yhteisen vanhemmuuden jatkuvan edes langat Naisen käsissä. Vallankäyttöä yrittää hänkin, joka ei osaa valtaa käyttää.

Entinen puoliso tulee aina olemaan osana elämää, mutta miten sovittaa kaksi miestä henkiseen perhepotrettiin ilman, että yksi alkaa pitää toista uhkana? Lastenisän isyys on sitä haurasta lajia, joka on aika pian sysätty toisen harteille. Mutta lapsilla on vain yksi isä, olkoot miten hauraaksi opetettu sitten tahansa. Joka muuten on sitten oma lukunsa. Kuunnellessaan jälleen yhtä vahvistusta etsivää puhelua, Nainen miettii onko hän itse tuollaisen kuudentoista vuoden aikana kasvattanut? Onko Lastenisä tosiaan niin avuton, vai yksinäisyyttäänkö vaan soittelee ja käy? Naista kiukuttaa avuttomuus, mutta vielä enemmän säälittää. Aika usein Nainen huomaa säälivänsä Lastenisää. Sellaista vähän rähmälleen kaatunutta, jonka polveen tekisi mieli puhaltaa ja laittaa Aku Ankka laastari päälle.  

Ehkä Mies on sittenkin oikeassa. Naisella taitaa olla viisi lasta.
 
 
 

torstai 22. elokuuta 2013

Ehkä vielä joskus

Seurattuaan sivusta erään uusperheen sekoilua pahimmillaan ja kaikissa sen kauheimmissa variaatoissa, Nainen teki hiljaisen päätöksensä palata vakava parisuhde- nimiseen asiaan lähinnä lasten muutettua ruokakuntaa toisaalle. Mikään ja kukaan ei saisi Naista harkitsemaankaan yhteen muuttamista sitä ennen. Edes. Harkitsemaan. Perhe on Naiselle yhtä kuin hän ja lapset. Yksikkö, joka pysyy ja joka ei horju. Mikään ja kukaan tuli kuitenkin kolmion takaa jarruttamatta Naisen eteen ja Nainen huomasi ajattelevansa kolmea erityisen vakavaa sanaa; ehkä vielä joskus.

Kun ihminen elämänsä kauniissa keväässä tapaa vastinparinsa, on yhteisen taipaleen tarkoitus useimmissa tapauksissa perustaa perhe. Soppakauhojen samaan laatikkoon sovittamisen kynnys on huomattavan matala iässä, jossa soppakauhoja ei juuri ole ehtinyt kertyä. Eikä niitä kankeita käsityksiä parisuhteesta. Kodin leikkimisessä ei ole mitään pahaa. Mutta leikkimistähän se on. Leikitään aikuisia, jotka opettelevat toisiaan ja elämää yhteisen katon alla. Totiseksi leikki muuttuu viimeistään toisen lapsen synnyttyä.
Nainen muutti aikoinaan avoliittoon kevein perustein. Pääsi pois kotoa ja olipa joku jonka kanssa jakaa laskut. Ei silloin, eikä siinä iässä osannut ajatella mihin kaikki johtaa. Alttarille vai allikkoon? Onneksi ei kumpaankaan. Ensimmäinen avoliitto purjehti karille ja kiville, eikä koskaan ehtinyt edetä totiseksi leikiksi. Ei toisen, eikä edes sen ensimmäisen lapsen myötä. Hyvä niin. Lastenisään tulisesti rakastuttuaan Nainen päätti samalta istumalta, tuosta tulee poikasteni isä. Ja kyllä niitä poikasia sitten siunaantuikin. Onneksi yksi tyttönenkin. Aikataulua voisi kuvata sangen hengästyttäväksi. Ikään kuin Nainen olisi tiennyt, että jäädessään rauhassa tutustumaan jää koko perhe perustamatta. Tämän miehen kanssa. Nainen halusi lapset ja mies oli varteenotettava ehdokas siihen. Jälkiviisaus tulee nimensä mukaisesti auttamatta liian myöhään. Vaan mitäpä sitä ihminen elämänsä kauniissa keväässä kuuntelisi. Ainakaan järkeä.

Mitä jos tapaa vastinparinsa, tai ainakin jonkun heistä, ei enää niin keväässä? Mikä on yhteisen taipaleen tarkoitus? Onko yhteistä taivalta ensinnäkään, vai vain kahdet jäljet hiekassa, joskus toisiinsa painuneet? Vaihtoehtoja on äärilaidallisen ja kaikki variaatiot sen välistä verran; tapaillaan löyhästi tai perustetaan lopulta perhe. Toisella kierroksella löyhä tapailu on häveliäämpi termi säännölliselle seksille. Jos vain tapaillaan silloin ja tuolloin, vailla henkistä kuuluvuudentunnetta, yhdessäolon tarkoitus on fyysisessä kuuluvuudessa. Miksi muuten edes tilata lehteä kestona, jos kioski on täynnä irtopainoksia valita? Koska ihmisen olemassaololla on aina tarkoitus, siten sellainen on myös kaikissa suhteissa. Kyllin vanhana ei ole enää biologista tarvetta tai perustaa muuhun ja mihinkään, kuin omaan onneen. Toisille onni voi olla itsellinen elämä. Löyhä tapailu voi toki johtaa muuhunkin, mutta henkisenä lähtökohtana siinä on lähinnä kelluminen elämän aalloilla. Parisuhteen ja yrittämisen kanssa kellumisella ei olekaan sitten mitään tekemistä. Tietää Nainen, joka lakkasi omassa liitossaan uimasta ja antoi virran viedä. Aallot veivät avioeroon.


Entäpä se kellumisen vastakkainen ääripää, perheen perustaminen toisella kiekalla? Siihen joko voi, tai voi olla olematta sisältyä yhteisten lasten yrittäminen. Naisen kohdalla tuskin tarvinnee arvailla tämän mahdollisuuden todennäköisyyttä. Tiedoksi, sitä ei ole. Perheen perustaminen tarkoittaisi siten kahden jo hieman kankeaksi kasvaneen ihmisen kauhojen asettelua yhden ja saman laatikon pohjalle. Kahden eri ihmisen, jotka tulevat yhteen kahden eri parisuhdeopin kanssa, odotuksineen, toiveineen, arpineen. Kahdet eri tavat rakastaa, riidellä, kasvattaa. Kahdet eri lapset toisen puolen sukuineen. Kahdet exät ja exän nyxät. Sanotaanpa mitä tahansa, toisella kierroksella onnistumisen paine on suurempi. Ja joskus se paine tuntuu kasvavan samassa suhteessa, kuin onnistumista jarruttavat tekijätkin.

Mies on fiksu. Tietää, että jos Naisen antaa kellua, kelluu tämä hyvin pian toisille vesille. Niinpä Naisen ja Miehen kahdet jäljet hiekassa on taipaleeksi sovittu. Ja sen taipaleen poluilla kauempana siintää parivuoteen puolikas josta herää joka aamu viereltään. Menee siihen sitten vuosia kymmenen tai vähemmän. Pitkäaikaissuunnitelma tuntuu hyvältä, ainakin ajatuksena. Kukaan ei tässä enää nuorru. Kukaan ei jaksa loputonta juoksua. Jos löytää ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla, kannattaa ottaa itseltään ja päätöksiltään aikalisän. Tutustutaan siis rauhassa. Vietetään aikaa, sen minkä liikenee. Mutta Nainen ei olisi Nainen, ellei jättäisi itselleen mahdollisuutta perääntyä. Toisella kierroksella on suuremmat paineet. Suuremmat pelot. Ja takuulla suuremmat yhteen sovitettavat. Aikuinen suhde kaikuu Naisen korviin paljon suloisemmin soinnuin, kuin uusperhe. Hyvä jos omiaan kestää, miten sitten toisen lapsia? Kuluu vielä yli kymmenen vuotta, kunnes nuorinkin muuttaa omilleen. Miksi mennä asioiden edelle? Toiselle voi kuulua, vaikka ei joka aamu viereltään herääkään. Vielä. Pitkään aikaan. Hyvin pitkään aikaan.

Suhde on aina enemmän tai vähemmän edustanut Naiselle vankilaa kuin turvasatamaa. Kenties miehet ovat olleet vääränlaisia mustasukkaisuuksineen, riippuvuuksineen ja keskenkasvuisuuksineen. Jokaisessa ihmisessä on vikoja. Suhteen perusta onkin vain löytää ihminen, jonka vikoja sietää ja joka sietää takaisin. Sillä se, mikä alussa todella ärsyttää, ei aikain saatossa ainakaan vähene. Joistakin piirteistä voi tosin lakata välittämästä, tottua, kuten äänekkään kellon tikitykseen. Toisista ärsyttävyyksistä jämäkällä toistolla opettaa pois. Kuten kaikki naiset tietävät, miesten poisopettaminen alkaa välittömästi. Ja miehet, se todellakin alkaa. Et vain ole sitä ehkä huomannut. Kumppanin muuttamisoperaation radikaali lopputulos voi tosin yllättää. Vieressä ei olekaan enää se, johon rakastui aikoinaan, vaan ihan toinen.
Jos miestä tarvitsee alkaa kovasti muuttaa, kannattaa unohtaa koko ihminen. Seikka, jota Nainen ei aikoinaan ymmärtänyt. Tämä Mies tuntuisi nyt olevan sellainen, joka antaa tilaa, koska tarvitsee sitä itsekin. Kenties kaksi samanlaista sielua, toistensa vastinparit. Onko Naisella nyt mies ja suhde, jonka kanssa Nainen voi olla oma itsensä vailla tunnetta vankilasta, vai kuoriutuuko tästäkin mustasukkainen vanginvartija, joka taskussaan Naisen tahtoa mielellään pitäisi? Takeita ei ole antaa. Siksi tutustutaan, edetään rauhassa. Ei kelluta, eikä rynnätä uusperheeseen. Mutta pieni punainen lanka, se pitää tässä kahden aikuisen suhteessakin olla. Että ehkä vielä joskus...




maanantai 19. elokuuta 2013

Toisintoelämää

On ihmisiä, jotka kestävät toisintotyötä ja ihmisiä, jotka eivät. Kumpaan ryhmään Nainen lukeutuu, ei sisällä kompaa kysymyksessä.

Kauan sitten Nainen työskenteli kirjastossa. Työ tuntui aluksi nappivalinnalta aikana ennen Googlea, sillä kirjat edustivat tietoa janoavalle Naiselle taivaasta seuraavaa. Ja mitä kirjastossa on paljon? Jep. Naisen käsien läpi meni monta ihanaa kirjaa, joiden olemassaolosta ei olisi tiennyt mitään, ellei olisi sattunut niitä hyllyttämään paikoilleen. Elämänkertoja, tietokirjoja, romaaneja. Vaikka työ pienessä sivukirjastossa oli monipuolista eri tehtävineen, työn ehdottomasti suurin ajanlohkaisija oli lainasta palautuneiden kirjojen hyllyttäminen. Palautetut kirjat pinottiin palautuskärryyn, josta kirjat kärrättiin sitten täsmälleen omille paikoilleen. Tyhjä kärry oli aina yhtä ilo silmälle. Työ tehty, hyvä mieli. Mutta kuten kirjaston luonteeseen kuuluun, juuri kun sai palautuskärryn tyhjäksi, ovesta saapui toisintotyötä kaihtavan painajainen valtavan kassinsa kanssa ja latasi tiskille sellaisen määrän teoksia, joka sai Naisen henkiset hartiat kasaan. Asennekysymys varmasti, kuten aika moni asia elämässä. Mutta jos rakastaa vaihteua, sitä ei vaan asenteella saa ihmisestä kokonaan poistumaan. Nappivalinnasta tuli kuukausien aikana nappiosuma suoraan otsalohkoon. Äitiysloma armahti lopulta.

Toisintotyö, toisiaan toistavat päivät. Eivät ole valitettavasti Naisen juttu. Televisiossa näytettiin juuri taannoin elokuva Päiväni murmelina, joka lukeutuu yhdeksi Naisen lempileffoista. Bill Murray teki loistosuorituksen roolissaan joka ikinen aamu samaan päivään heräävänä säämiehenä. Syy, miksi leffa yltää yhdeksi lempisellaiseksi, ei ole niinkään onnellisessa lopussa, jossa hyvyys saa voiton itsekkyydestä, vaan tarinan loistavassa juonessa. Sympatiat säämiehelle, Naisenkin elämä on ollut monta vuotta heräämistä yhä uudelleen samanlaisena aukeavaan päivään.  Joidenkin murmelipäivien ainoana ilonaan Nainen on hautonut suloista kostoa jälkikasvulleen. Sillä kunhan nämä varttuvat ja kotoaan muuttavat, tulee Nainen kyläilemään jokaisella vuorollaan, jättää takin lattialle, vessan vetämättä, jogurttipurkit pöydälle ja myttää läpimärän pyyhkeen pyykkikoriin jemmaan. Niin ja soittaa perjantai-iltana kello ”raukeana rakkaani kainalossa” ja ilmoittaa tulevansa yöksi, vaikka ei pitäisi. Ihan vaan koska huvittaa.
Äitiys on parhaillaan hyvin palkitsevaa, mutta yleensä juurikin sitä tasaisesti junnaavaa toisintoa. Arkea jätti A:lla. Kun lapsia on monta, samoista aiheista pitää jauhaa myös vuosia monta. Joskus Nainen epäilee ovatko aivonsa kutistuneet yhden ja saman asian ympärille. Nalkuttamisen. Kukin Naiselta puolet kromosomistostaan saanut kupeiden hedelmä käy vuorollaan läpi saman hämmästyksen siitä, onko oman huoneen lattioiden sisustaminen likaisten ja puhtaiden vaatteiden iloisenkirjavalla sekamelskalla ei toivottua aivan samalla tavalla, kuin on jälkiruokakippojen pinoaminen tietokonepöydälle. On. Vuodesta ja lapsesta toiseen.

Toisintoelämän valopilkkuja ovat toisintoelämästä erottavat ihmiset ja tapahtumat. Rutiinit tuovat toki rungon elämään, mutta tappavan tylsät rutiinit tylsää rutiinielämää kaihtaville Naisenkaltaisille tappavat myös ilon elämästä. Luovuudesta nyt puhumattakaan. Samanlaisina näyttäytyviä päiviä jaksaa, kunhan yrittää muistaa, ettei mikään vaihe elämässä kestä loputtomiin. Ei edes tyhjien leikkelepakettien ja maitolitrojen kerääminen jääkaapista. Katse täytyy pitää tiukasti horisontissa, vaikka matka tuntuukin toisinaan loputtomalta. Siksi onnellinen Nainen onkin löydettyään rinnalleen ihmisen, joka osaa nähdä pidemmälle. Mutta mikä parasta, ymmärtää Naista ja tämän elämää. Päiväni murmelina ei enää tunnu yhtä loputtoman pitkältä sarjalta epäonnistuneita yrityksiä kasvattaa jälkipolvesta siistejä ja naimakelpoisia, kun joku kulkee rinnalla ja toteaa ykskantaan; ”kyllä ne siitä kasvavat”. Aivan. Eivät ehkä opi laittamaan tavaroitaan paikoilleen, mutta kasvavat ja kotoaan muuttavat. Siinäpä se. Ihminen kestää yllättävän paljon tylsiä päiviä ja asioita elämässään, jos saa kuitenkin myös viettää aikaa rakastamiensa ihmisten kanssa ja tehdä asioita joita rakastaa. Edes joskus. Ja mikä tärkeintä, joku ymmärtää aidosti.

Tänään on maanantai ja lapset palaavat isiviikonlopultaan. Jääkaappi on ladattu täyteen jogurtteja ja pyyhkeet ovat puhtaat ja paikoilleen viikatut. Tervetuloa jälleen yksi uusi päivä murmelina.

 


tiistai 13. elokuuta 2013

Hei hei kesä

Sanovatpa koululaisten kesälomien siirtoa toivovat matkailuyrittäjät mitä tahansa, Suomen suvi kuihtuu koulujen alkuun. Tänä vuonna Naisen elämässä sulkeutuu eräs ovi kesän päättymisen myötä. Seitsemäntoista vuotta Naisella on ollut alle kouluikäinen lapsi. Tyttöprinsessan puettua repun selkään ja jännittyneen hymyn kasvoilleen, Nainen saatteli viimeisensä opintielle. Siihen päättyi elämä pienten lasten äitinä. Pieniähän nuo vielä pitkään ovat, mutta eivät enää kukaan alle koulun. Pieniä, mutta niin isoja. Haikeus ja helpotus käyvät käsikynkkää.

Syksy rytmittää vuotta enemmän, kuin se virallinen ensimmäinen ensimmäistä. Syksyllä alkaa paljon. Koulu. Harrastukset. Paremmat TV-ohjelmat niiden ikuisten uusintojen jälkeen. Kuinka monta vuotta voi näyttää illan elokuvana Poliisiopisto vitosta? Hei ihan tosi.
Syksyllä myös päättyy paljon. Lempeä kesä ja valoisat illat. Vapaus, vaikka hetkellinen. Lomamoodi, joka pitäisi vaihtaa taas asialliseen päivärytmiin. Syksy on siten yhtä aikaa alku ja loppu. Oltuaan monta vuotta lastensa kera kotona ja sittemmin itse opiskelijana, elokuu on ehdottomasti Naisen elämässä vuoden jakaja. Arki polkaistaan taas käyntiin. Ruskeanahkaiset ja vaaleatukkaisiksi vaihtuneet lapset eivät millään usko, että kengät pitää taas laittaa jalkaan. Että uimavedet jäähtyvät. Että mansikoita ei enää saa kuin pakkasesta. Eikä Nainen millään usko, että joka aamuiseen herätyskellohelvettiin voisi taas tottua. Kesä. Kunpa se kestäisi ikuisuuden. Onneksi ei.

Kuluneesta kesästä piti tulla paras ikinä. Siitä tulikin parasta parempi. Kesällä satoi niin paljon kaikkea äärimmäistä. Iloa, surua, onnea, epätoivoa ja jokaista näistä kaatamalla. Niin hulvaton kesä, että sitä sopii muistella vielä vanhanakin. Hulvattoman vuoden kiistatta odotetuimmasta ajasta teki ihmiset, ne läheiset ja rakkaat, joiden kanssa raskaskin askel on aina kevyempi. Laskeutuminen arkeen ja pimeyteen ei tule käymään kahta kättä heilutellen, vaikka varpaat jo vähän villasukkiin kaipaavat. Kai se sitten on jossain, pohjolan tytön geeniperimässä. Ei kestäisi oikein pimeää talvea, mutta ei liian pitkää valoakaan. Geeneistä viis, etelänmatka kerta talveen piristäisi kiistatta.
Elokuu. Lapset lampsivat kouluihin valtavat reput hennoilla olkapäillään. Aamut ovat kylmiä, illat yhä varhaisempia. Kesä hiipuu hiljalleen pois. Aina se jotenkin pääsee yllättämään, se suven lyhyys. Mitä vanhemmaksi ihminen käy, sitä nopeammin vuodet kuluvat. Kesäkin. Taas jäivät mustikat metsään. Loput matot pesemättä. Yläkerran ikkunatkin. Niin ja ne perennat puutarhamyymälään. Ensi vuonna sitten. Jonain ensivuonna.

Nainen on aina ollut syksyihminen. Kesä kaikessa ihanuudessaan on joskus elämisen pakkoa. Muutama viikko aikaa ehtiä paljon, levätä paljon, tavata ystäviä ja hankkia elämyksiä paljon. Neljä enemmän ja vähemmän pientä odottavat jokainen omaa siivuaan onnesta, joka ei aina käy yksiin aikuisen onnen kanssa. Tänä vuonna se onnistui, yleensä ei. Haikeus menneestä ja ilo tulevasta vuorottelevat. On ihanaa pukea taas enemmän päälle. Nukkua paremmin viileässä. Pursuta energiaa ja toiveikkuutta. Suunnitella ja toteuttaa. Saada aikaan. Syksyllä tekee mieli uudistaa koko elämä. Koti. Vaatekaappi. Luutuneet ajatukset ja luutuneet ihmiset. Ottaa kaikki irti viimeisistä aurinkoisista päivistä, kunnes lohduton pimeä pudottaa horrokseen nimeltä talvi. Naisen vuodenkierron päätös on ehdottomasti positiivisen puolella. Kuinka paljon sillä on merkitystä, että kesä oli paras ikinä ja kuinka paljon sillä, että parhaasta kesästä ikinä jäi käteen muutakin kuin muistot. Sillä jos Universumi ja Naisen paini Jakob-nimisen henkilön kanssa suo, syksyä katsellaan paikasta nimeltä kainalo.

Tänä kesänä Nainen sulki oven kahtaalle. Pikkulapsielämälle, sillä vastedes Nainen on ainoastaan kouluikäisten lasten äiti. Ja vallattomalle sinkkuelämälle, sillä vastedes Nainen sovittaa juoksunsa päivä päivältä rakkaamman ihmisen askelten kanssa yksiin. Kaikelle on aikansa. Jokaista alkua kohden on yhtä monta loppua. Kesä, kiitos että kävit.

 

 

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Miten tässä näin kävi?

Kaikki maailman aika on vain yhtä varten. Yhtä ajatusta. Yhtä ihmistä. Yhtä tunnetta, jota rakkaudeksi kutsutaan. Miten paljon voikaan tarvita toista. Kaikkeen tarvita. Siihen, että nousee aamulla, keittää kahvit, lukee lehden, kulkee pitkää päivää, joka jos onni on myöten, käy kohti uutta tapaamista. Ei Naiselle tapahdu näin. Ei Nainen voi ajatella ketään näin. Elämä opetti, että pärjäämällä saa parempia tuloksia kuin tarvitsemalla. Tarvitseminen merkitsee minän pienuutta sellaiselle, jolla ei ole varaa olla kovinkaan pieni. Pärjäämään tottuneelle toisiin nojaaminen on vaikeaa, vaikka eihän se ole vaikeaa ensinnäkään. Toisen ihmisen tarvitseminen on puhtaasti vain ihan helvetillisen pelottavaa. Eikä Nainen mitään niin pelkää, kuin tahtoaan olla pieni.

Voi miten Nainen pyysi Jumalaansa lopettamaan ikuisen juoksunsa. Antamaan rakkauden, jossa voisi kasvaa. Luottamaan. Jakamaan. Tarvitsemaan. Ja kun sellainen kohdalle annetaan, hyytävä pelko salpaa kaikki yksinäisten öiden pyynnöt. Yksinäisten? Onko Nainen koskaan ollut yksin, kun ainoa mitä on ikinä tarvinnut on sitkeytensä, päättäväisyytensä, periksiantamattomuutensa. Niin, ja pelkonsa. Tuleepahan pudottua korkealta, kun tarpeeksi ylös kurottaa. Näyttävä laskeutuminen. Sellaisen Nainen osaa.
Mikä itsensä kokonaan antamisessa on niin pelottavaa? Rikkoutuminen? Ihminen, joka on särkimennyt kertoja monta, ei osaa enää pelätä rikkoutuvansa. Entä pettyminen? Ei elämä petä, se antaa ja ottaa. Joskus tasavedoin, yleensä ei. Mikä siis saa Naisen niin suunniltaan, kun tomuisten komeroiden ovet aukeavat yksi kerrallaan saranat naristen. Kipeää tehden. Ihanasti kipeää. Rakkaus, se saa Naisen suunniltaan.

Ihminen joka elää kivusta, kirjoittaa kivusta, käy kipuaan kohti ylväästi ja odottaen mitä tuskalla on tarjottavanaan, alkaakin äkkiä pelätä. Miten sellaiseen, jonka on jo tavaksi ottanut, edes voi? Sekaisin ovat maailman kirjat. Ja vähän Naisenkin. Sekaisin ne sai katse, joka käy läpi sielun. Ja mitä sekaisin olemiseen tulee, rakkaus saa totisesti ihmisen sijoiltaan. Ennen ei ollut aikaa mihinkään. Nyt sitä on loputtomasti. Sillä kaikki aika on vain odotusta. Kaikki se aika, jolla ei tee juuri mitään, jonka joutuu viettämään erossa. Tunnit nyrjähtävät paikoiltaan. Pakenevat. Putoavat kellotaulusta. Eivät rakenna uutta päivää, vain reikäiseksi ajan tekevät. Tunti sinne. Tunti tänne. Koko päivä hukkaan. Tämäkin päivä.

On kuin Naisen kytkimeen olisi luotu tasan kaksi asentoa; kokonaan yksin tai kokonaan yhdessä. Kaikki aika, jokainen teko, illan miete viimeinen, kaikki vain yhden vuoksi. Saada olla lähellä häntä, jonka lähellä saa vihdoin olla.

Miten tässä näin kävi? Nainen on aina pitänyt enemmän saalistamisesta, kuin saaliin syömisestä. Illat ja yöt yössä. Kaikki suloiset hymyt ja kyljessä kuhertelut. Kaikki ne hyvästit, ennemmin tai myöhemmin. Helposti lähestyttävänä Naisella on toinenkin puoli. Helposti kyllästyvä. Ei Nainen koskaan luvannut mitään, sillä ei koskaan tarkoittanutkaan luvata. Ei yhteistä elämää, ei edes yhteistä huomista. Valomerkki päättää sen, minkä pimeä aloittaa. Tai kenties soitellaan, tavataan, todetaan, ettei Naisella ole aikaa, eikä oikein tahtoakaan. Mahdoton on yhtälö yksinään huoltajalla ja varsin perillä on myös mahdottomuuksistaan. Liikaa velvollisuuksia, liikaa lapsia, liikaa elämää edessä ja takana lähteäkseen enää mihinkään puolikkaaseen. Sillä Nainen näki lopun jo aloittaessaan. Halusi aina vain sen, mitä ei voinut saada. Jota ei voinut saada. Kunnes tapasi jonkun, jota ei edes halunnut. Miten mies sen oikein teki? Ei mitenkään. Ei ainuttakaan yritystä, tarjottua juomaa, pyydettyä tanssia. Näki kyllä Naisen illan aikana, mutta piti tätä jääkuningattarena. Se siitä helposti lähestyttävyydestä. Kenties joku, joka ei asettunut saaliiksi tai saalistajaksi sai Naisen kirjat niin sekaisin, ettei ajalla ole enää muuta merkitystä kuin kulkea kohti seuraavaa tapaamista.

Rakkaus on vaikeasti synnytettävä. Mutta kuten jokainen tietää, ponnistelut ovat sen arvoisia. Kaiken pitää osua kohdalleen niin monin tavoin. Kaksi ihmistä samaan paikkaan samalla hetkellä. Kahden ihmisen tilanteet, kemiat, ajatukset ja odotukset. Se ken väittää sattumaksi, ei tiedä sattuman luonteesta. Miten paljon elämään mahtuukaan ihastumisia, miten vähän todellisia kohtaamisia. Miten ihmeellistä on jakaa täsmälleen sama tunne. Rakastaa, saada rakkautta, kumpaakin. Koko ajan Nainen tiesi. Vielä saapuu joku, joka kävelee suoraan sydämeen. Sen ei vain pitänyt tapahtua nyt, ei vielä pitkään aikaan. Mutta jos on Jumalaltaan jotain näin pyytänyt, on turhaa alkaa perääntyä. Eikä Nainen alakaan. Se mitä tulee, tulee, eikä se mitä menee ole kuin hinta onnesta. Jos rakkauden loppu maksaa kivun verran, niin siten se on oleva. Päivä? Vuosi? Elämä? Ajalla ei ole lopulta enää mitään merkitystä. Se on vain ihmisen keksimä määre kaikille niille hetkille, jotka joutuu viettämään rakkaastaan erossa.

Miten tässä näin kävi?

 

 

torstai 8. elokuuta 2013

Untuvikon järjen ääni

Seitsemäntoistavuotias lapsi on kuin kuoriutumistaan odottava untuvikko. Luulee olevansa maailmalle valmis, vaikka tarvitsee vielä hautomista. Ja paljon. Voi miten malttamaton odottaessaan harhaa aikuisuuden loputtomasta vapaudesta vailla velvollisuuksia. Ei nalkuttavia vanhempia, kotiintuloaikoja, typeriä kieltoja kiellon vuoksi. Mopo vaihtuu autoon ja colat kaljaan. Ikä on siitä hassu, että yksi oleellinen asia loputtoman harhan keskellä unohtuu; kenen pöydän alla jalkojasi pidät, sen säännöillä elät. Toisaalta iän kanssa tällä ei näytä olevan juuri tekemistä. Sellainen kun tuntuu unohtuvan paljon vanhemmalta. Todellakin, vanhemmalta.

Eero Esikoinen on aina ollut peruskiltti lapsi. Vilkas ja uhmakaskin kyllä, mutta eroperheen esikoisen murkkuikä on sujunut käsittämättömän onnekkaasti. Ei kaljoittelua, karkailua, poliisin kanssa kahnauksia. Onhan tuon vuoksi rehtorin kansliassa käyty, sillä toisinaan raja hyvän maun ja jälki-istunnon välillä on häilyvä parkkiintuneellekin keppostelijalle. Kymmenen minuutin myöhästyminen kotiintuloajasta on kilometrejä kauempana niistä peloista, joita Nainen kävi eron aikana läpi. Varsinkin tietäen, ettei toisessa osoitteessa heitellä aina samoja noppakuutioita vanhemmuuden lautapelissä. Lastenisällä toisinaan on, kuluneesti sanoen, vanhemmuus hukassa mitä tulee päätä pidemmäksi venyneen Eero Esikoisen aisoissa ja säännöissä pitelyyn. Kun lasta ei voi enää fyysisesti hallita, lapsi ei näytä olevan hallinnassa mitenkään. Lapsuuden ja aikuisuuden välillä horjuvan kanssa voi ja saakin säännöistä neuvotella. Mutta työkaluttomaksi ei voi heretä, jos yhdessä sovittuja sääntöjä aletaan muuttaa yksipuolisesti. Ylilyöntejä sattuu. Uhmakkuutta, kotiintuloista luistamista. Neuvottelukumppanin käsityskyky omasta parhaasta ei yllä omaan parhaaseen vielä vuosiin. Eikä näemmä aina sopimuksissa pysyminenkään. Ja mitä tekee aikuinen, kun lapsi lyö henkistä luuria korvaan? Nostaa kädet pystyyn.

Ei vanhemmuudessa ole kyse siitä, jaksaako, viitsiikö tai huvittaako. Jos yhden kanssa luovuttaa, sitä saa tehdä seuraavat kolmekin. Sillä erotuksella, että teot ja seuraamukset kertautuvat. Lapset ovat erityisen tarkkoja vainuissaan, mitä tulee vanhempien auktoriteetin horjumiseen. Jos ensimmäisen kanssa nostaa käpälät kattoon seiskatoistaveenä, kuopus tekee mitä lystää kymmenkesäisenä. Seikka jonka kertoo ihan puhdas järkikin. Niin, ja Nainen Lastenisälle sen pitkän ja puhisevan puhelun aikana, kun Eero Esikoinen on jälleen hankala.
”Mitä sille voi tehdä?” kysyy Lastenisä. Rikkeet eivät ole luokkaa ”ryöstöjä rahoittaakseen suonensisäisten huumeiden käyttöä”, joten seuraamuksetkin ovat hoidettavissa ihan kotikonstein.
Mitä tehdä lapsen kanssa, joka luistaa sovituista ja haistattaa henkiset paskat isälleen? Lapselle, joka ajaa isän ostamalla mopolla, isän maksamilla bensoilla, puhuu isän kustantamalla kännykällä chattaillen kavereille isän tabletilla omassa huoneessaan talossa, jonka pankkilainapaperissa lukee iskän nimi. Niin, mitä ihmettä tehdä? Ei se ihmeitä vaadi, saavutettujen etujen pois ottaminen. Ollaan Naisen nuoruudesta sitten mieltä mitä hyvänsä, ainakin oman huoneen ovien paiskominen loppui sangen yksinkertaisella tavalla; huoneen ovi ruuvattiin irti. Eipä tehnyt mieli toiste samaa sanktiota ottaa.
Lapsi tarvitsee elääkseen lopulta aika vähän. Ravinnon, kodin, vaatteet, mahdollisuuden lepoon, henkisen huolenpidon sisältäen rajat ja rakkauden. Ainoassakaan kukkahattuohjekirjassa ei lue iskän rahoittamasta makeasta elämästä. Jokainen määrittelee rajat kasvatuksessaan itse. Kuten myös seuraamukset rajojen rikkomisesta. Mutta luovuttaminen, se ei tule kyseeseenkään. Ei niin kauan kuin Naisen leijonaemon veri kiehuu erään uusavuttoman kattilassa.

Eero Esikoinen tulee äitinsä luo uhottuaan ja riideltyään Lastenisän kanssa. Saapuu ajoissa, kuten yleensäkin, vaikka juuri muuta uhosi. Nainen kuulee illan toisen version viikon aikana tapahtuneista. Kaksi eri tarinaa. Kaksi eri todellisuutta. Ja kaksi totisesti eri ihmistä. Keskustelusta tulee hyvä. Rauhallinen. Nainen kertoo, mitä ehkä isän käytöksen taustalla on. Ymmärtää tavallaan kumpaakin. Puhutaan mokailuista ja mokistaan oppimisista. Kuinka virheitä tekee jokainen. Nainen on niitä tehnyt kosolti ja yleensä kerrasta oppinut. Paitsi kun kahdesti kaatoi kahvit autoonsa hövelikantisesta termosmukista. Penkeille, penkin alapuolelle verhoiluun, matolle, vaihdekepille ja käsijarruun. Älä kysy miten se on mahdollista, mutta täydestä termosmukista juominen aamuruuhkassa ei onnistu. Kahden kerran otannalla, ei vaan onnistu.

Keskustelu etenee aikuisuuteen ja vapauteen. Myös siihen, miten täysi-ikäisyys ei tiedä täysivaltaisuutta talossa, jossa kuitenkin käsi ojossa vielä käy. Sillä se käsi ei totisesti pitele talousmenoihin osallistuvaa palkkapussia. Hyvä on hetki, mutta paljon jää vielä sanomatta. Eeron ääni värähtää, eikä pimeässä tarvitse nähdä tietääkseen miten vaikeaa pojan on sanoiksi pukea riitoja. Isä ja isänsä poika. Mahtaako yhtä huonosti mahtua samaan talouteen kaksi aikuista miestä, kuin mahtuu kaksi naistakin?
Eero olisi halunnut muuttaa Naisen luo jo kauan. Nainenpa ei voi tarjota samoja puitteita kuin Lastenisä. Kipeä on valinta vapauden ja rajojen välillä. Nyt alkaa näkyä ero siinä, mikä on rahalla ja mikä rakkaudella kasvattamista. Lastenisä ihan takuulla rakastaa Eeroa. Mutta se rakkaus on ollut itse sylittä kasvaneen helpompi näyttää ostamalla iloa ja elämyksiä. Vaikka sitten hetkellistäkin.
Ei Nainenkaan osaa. Ei aina tehdä oikein, kasvattaa oikein, eikä rakastaakaan oikein. Epätäydellistä on elämä, minkäs teet. Mutta että nostaisi kädet pystyyn? Ei. Ikinä ei. Jonkun on oltava untuvikolle järjen ääni, kun oma ei vielä kylliksi riitä. Oltava se ikävä ihminen. Jaksaa, viitsii, huvittaa sitten tahi ei. Naisen osa on olla sovittelija, kasvatusneuvoja, natsimutsi, joka pitää minkä lupaa. Hyvässä ja pahassa. Mutta Naisen osa on myös etuoikeutettu. Kertoa mitä on aikuisuus. Ymmärtää, mitä on nuoruus. Aavistaa, miten vaikeaa on kasvaa miehisten saappaiden täytteeksi. Kun itkettää typerä elämä. Kun on ikävä äitiä, mutta pitää olla iso ja karski yhtä aikaa.

Vielä hetken tuo on lapsi, henkisesti kauemminkin. Kaikessa kuohunnassaan Eero kuitenkin sisimmässään ymmärtää, vaikka se tietäisi loputtomia toistoja, perään soittoja ja pään petäjään hakkaamista; Koti on turva ja rakkaus. Ja ovi, se on aina yhtä auki, kuin äidin sydänkin.

 

 

maanantai 5. elokuuta 2013

Pelottava onni

Suurin este ihmisen onnelle ei ole puute rahasta, rakkaudesta, ajasta tai mistään ulkoisesta seikasta. Suurin este on rohkeuden puutteessaan ihminen itse.

Onni, tuo tavoiteltu mutta tuntematon. Tasainen elämä on tuttua, turvallista ja joskaan ei aina ankarien pyrkimysten tulos, siitä pois pyrkiminen jää aietta alemmas. Miksi? Koska usein kun onni tuodaan eteen, esitellään ja sinunkaupoista sovitaan, alkaa otsalohkossa punoutua pakosuunnitelma. Onni on jotain liian pelottavaa, sillä sen menettäminen on kivuista karmein. Ja se joka paljon saa, paljon myös menettää. Ihminen jättää ottamatta vastaan ja ainoa syy on pelko. Miten monta rakkaustarinaa, työ- ja asuinpaikan vaihdosta, sapattivuotta, opiskelujen aloittamista jääkään elämättä, koska pelko perustelee enemmän kuin sydän saa kerrottua. Onni on pelottava. Onni on tuntematon. Eikä onni siksi koskaan näytä tulevan kohdalle.

Nainen ajatteli olevansa valmis. Ei sillä, etteikö onni olisi ollut läsnä jo nyt. Asiat jokseenkin tolallaan, lapset ja heidän äiti toistaiseksi järjissään. Elämä niin tasaista, kuin se nyt opiskelevan yksinhuoltajan kohdalla voi olla. Onni, kyllä se on arjessakin myöten elänyt. Mutta se toisenlainen onni. Se, jonka sisarta rakkaudeksi kutsutaan. Jos vain sellainen onni kohdalle tulisi, Nainen lopettaisi juoksunsa, tekisi sinunkaupat ja ottaisi vastaan sen mikä tulee. Kaiken sen mikä tulee. Ja mitäpä tekee Naisen otsalohko, kun onni eteen tuodaan? Pakosuunnitelmaa.
Älä ymmärrä väärin. Ei Nainen luo katsettaan maahan ja anna kaiken valua ohi. Ei karkaa, ei juokse, ei ajattele tasaisen olevan turvallista. Nainen on perin tunteva otus. Ilman kykyä rypeä ja ottaa vastaan, ei olisi ainuttakaan lausetta riittänyt kirjoitettavaksi. Mutta mitä enemmän tuntee, sitä enemmän voi menettää. Miten monta suhdetraumaa uusi rakkaus voikaan nostaa pintaan? Vastaus; monta. Traumojen summa on suhteiden määrä ja kyllä niitä on elämään mahtunut pitkästä avioliitosta huolimatta. Ennen ja varsinkin jälkeen. Yrityksiä, lukuisia alkuja joista aina jokin on pettänyt sen minkä luvannut. Jokin ei ole syttynyt. Tai on syttynyt, mutta sitä ei ole saanut sammumaan, vaikka olisi pitänyt. Rähmällään on Nainen maannut lukuisia kertoja ja aina koivilleen kiivennyt. Taas kaatuakseen. Onpahan oppinut nousemaan. Mikä siis tässä onnessa on sellaista, että menettämisen pelosta alkaa hakea perusteluja olla ottamatta vastaan? Ei mikään ja kaikki. Heittäytyminen. Menettäminen. Pelko siitä, että viimeinen kaatuminen ei johdakaan enää takaisin jaloilleen. Että sattuu. Enemmän ja syvempään kuin ikinä, vai liekö tuo mahdollistakaan kun on kerran kaiken menettänyt. Mutta entä jos alkaakin sattua jo silloin, kun on vielä liikaa menetettävää? Jälleen kerran; entä ja jos.

Kaikki otetaan vastaan mitä tulee, ajattelee Nainen. On elettävä, kuten on uskovakin. Olevansa onnen ja rakkauden arvoinen. Luottaa ja kulkea kohti. Lakata epäilemästä. Aina ensin epäilemästä. Ja jos kuitenkin kaatuu, jos liiaksi sattuu, noustava. Miten helppoa onkaan rohkaista toisia elämään, vaikka itsekin kivun pelosta epäröi. Miten helppoa on ollut pyytää luottamaan, katsomaan päivän kerrallaan, vaikka itse haluaa nähdä jo kuukausien päähän. Että kannattiko. Oliko sen arvoista. Voiko heittäytyä. Miten helppoa on ajatella olevansa valmis, vaikka onkin kaikkea muuta. Keskeneräinen on ihminen oleva. Nainenkin.

Elämä on nyt. Rakkaus on nyt. Mihin kaikki päättyy, kun kaikki päättyy, Luoja yksin tietää. Siihen asti on otettava vastaan se mitä tulee. Myös tavoiteltu ja tuntematon. Pelottava onni.


 

perjantai 2. elokuuta 2013

Sulava on jää

Mitä vanhemmaksi Nainen varttuu, sitä vaikeammaksi tulee päättää eräs asia. Onko elämä nerokas suunnitelma toisiinsa kytkettyjä tapahtumia ja ihmisiä, vai ainoastaan osoitus Korkeamman erikoisesta huumorintajusta. Toisaalta, liekö kyseessä kahdesta valittava asia ensinnäkään. Ikään kuin joku tuolla jossain katselisi Naisen räpiköimistä elämä nimisessä suossa, ei osaa päättää heittääkö tälle köyttä vai kiviä, joten heittää varuiksi molempia. Yhdestä ei voida epäröivää heittelijää syyttää; mielikuvituksen puutteesta.

Nainen istuu kahvilla olohuoneessa, joka on täynnä elämää. Pieniä taaperoita äiteineen, muutama isompi sisarus. Puhetta lapsista, miehistä, työhön paluusta ja muista äitiyden tärkeistä. Miltei seitsemän vuotta myöhemmin Nainen istuu samassa olohuoneessa. Sohva on eri, nimi ovessa eri, elämä kaikkinensa totisesti. Ja syli, siitä ei pois halua.
Nainen on lukuisia kertoja sattunut johonkin paikkaan milloin käymään, ajamaan ohi tai muuten vaan, katsellut taloja ja pihoja ja elämän oikusta muuttanut muutama vuosi myöhemmin samaan paikkaan. Nainen on nähnyt unia, joiden symbolit ovat suoraan psykologian kirjasta. Nainen on aavistanut asioita, jotka ovat vasta tulossa. Eikä näillä ole mitään tekemistä noituuden, uskomusten tai mielikuvituksen kanssa. Ihmisen alitajunta on tutkimaton maa. Elämä se vasta onkin. Ihmiset ja asiat ovat niin tiukassa solmussa toistensa kanssa, että tutussa olohuoneessa istuessaan Nainen ei voi kuin nauraa. Tätä hän ei totisesti tiennyt tulevan. Tätä, eikä montaa muutakaan.

Mies ei millään tavalla ollut sellainen, joka veisi Naiselta edes vasemman jalan alta. Olihan tuo ilo silmälle, mutta ilta ravintolassa oli jäädä ainoaksi. Seuraavana päivänä mies laittoi viestin, johon Nainen kohteliaasti vastasi kiitos, mutta ei kiitos. Ei siksi, että miehessä jotain varsinaista vikaa olisi. Mutta Naisessa on. Liikaa ja liian eri-ikäisiä lapsia, liikaa kiireitä, kireää pinnaa, tiukkaa elämää. Opiskelut kesken, elämä vasta kesken onkin. Siksi vapaus on Naiselle kaikki, kahlehdittujen vuosien jälkeen ainoa tapa elää. Vaan miespä ei luovuta. Uskoo kohtaloon. Silmiin sielun peileinä. Uskoo kuten Nainenkin; jokainen tapaaminen on tähtiin kirjoitettu jo ennen ensimmäistäkään hengenvetoamme. Kohtaloaan voi yrittää juosta pakoon, mutta lopulta se saa kiinni. Aina lopulta.


Siitä alkaa kahden aikuisen taantuminen takaisin teiniksi. Salaisia tapaamisia lenkkipoluilla koiran kanssa. Hätäisiä kahvikupillisia. Puheluita roskia viedessä. Miksi? Koska kumpikaan ei halua jäädä kiinni. Ei vielä pitkään aikaan. Kiinni lapsilleen. Sen siitä saa, kun elämä heittää ihan naapuriin jotain, joka saa aikuiset ihmiset taantumaan takaisin teineiksi. Pitelemään salaa kädestä. Joka on muuten tehokkuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Ja lopputulos on tämä. Paatuneena suhteenpakoilijana Naisen on vain tunnustettava, että joskus siinä voi käydä näin. Elämässä. Kädessä on kirja, jota ei malta jättää kesken, sitä on vain luettava. Vaikka sitten pienissä pätkissä.

Aamulla Nainen herää uneen, jonka symbolit ovat kuin suoraan psykologian kirjasta. Mustaa vettä, päällä sulava jää. Nainen kulkee kauhuissaan, katselee yhä ohenevaa nuoskaista jäätä, jota kirkas kevätaurinko sulattaa lempeästi, mutta päättäen. Jäällä on paljon muitakin ihmisiä, mutta heillä ei tunnu olevan lainkaan huolta. Nauttivat auringosta ja keväästä. Nainen varoo katsomasta veteen. Vielä on sentään keskellä vähän vahvempi jäätie. Sellainen koko talven ajan tamppautunut. Mutta hetkenä minä hyvänsä sekin voi pettää alta. Jääkarhut käyskentelevät raukeina lautoilla ja pulahtavat veteen. Ne eivät ole yhtään pelottavia. Ainoa, joka Naista pelottaa on sulaminen ja musta vesi. Tuntematon. Herätessään Naisen ensimmäinen ajatus on; Älä sinä elämää pelkää. Ei se kolhuitta käy kellekään.

Kestää rakkaus sitten viikon tai elämän, jokainen hetki on sen arvoista. Jää, se on sulava lopulta vahvinkin.