torstai 26. syyskuuta 2013

Riittävän hyvä lapsuus

Täydellinen vanhemmuus on valheiden valhe. Mikään inhimilliselle olennolle tarjoiltu ei voi olla täydellistä, sillä kehittyäkseen ja kasvaakseen suoraan ja oikein, ihmistaimen on saatava kyllin kokea pettymyksiä. Täydellisestä puuttuu pettymyksen oppi, joten edes täydellinen ei ole kyllin täydellistä. Riittävän hyvä vanhempi antaa henkisen ja fyysisen suojan, mutta keskeneräisyyttään tekee virheitä ja virhearvioita. Näin poikasesta kasvaa terveen pettymyksensietokyvyn omaava täyspäinen aikuinen. Mutta entä riittävän hyvä lapsuus sitten?

Suuressa perheessä uinuu salaisuus; Lasten muistot unohtuvat tai menevät iloisen kirjavasti sekaisin. Eivät tietenkään lapsilta, vaan siltä joka kykeni täyttämään vain puolitoista vauvakirjaa ja liimaamaan kahden ensimmäisen valokuvat albumiin. Joka oli vuoroin raskaana, vuoroin imetti ja rämpi läpi vuosien, joista kertoo lähinnä valokuvat. Ne, joita ei ole enää aikoihin liimattu. Äiti. Siltä unohtuu kaikki.

”Muitatko, kun jätit mun sormet auton oven väliin?”, sanoo Eero Esikoinen. Pitkä poika, miltei aikuiseksi varttunut. Kolmessa vuodessa siitä tuli noin iso. Kolmessa vuodessa siitä tuli noin vieras.
”En”, vastaa Nainen todella tarkoittaen kumpaakin kahta kirjainta.
Eero kuvailee parkkipaikan, muistaa miten autot olivat, mistä piti kiinni, kun äiti laittoi ovea kiinni. Todennäköisesti Naisella oli vauva sylissään, kaksi nälkäistä suuta ja kauppa, johon piti kiirehtiä. Kenties taas valvonut yön kuopuksen kanssa, kantanut ja odottanut, kunnes tasainen tuhina uinui sylissä, vain maatakseen hiljaa itkien hereillä kun oma uni ei enää tullut. Hiljaa, ettei herännyt mies, hiljaa etteivät ne kaksi pientäkään. Nainen ei muista. Tietenkin hän on tehnyt jotain, sanonut jotain, toiminut ja reagoinut, mutta jokin Eeron katseessa kertoo, ettei se ollut mitään, mihin pieni poika kipeän sormensa kanssa olisi tyytynyt.

Äkkiä Nainen antaisi taivaspaikkansa päästäkseen takaisin tuohon hetkeen marketin parkkipaikalle. Jotta voisi ottaa pienen pojan syliin, pitää ja heijata. Pyytää anteeksi. Suukottaa kipu pois. Huomioida, olla läsnä. Olla parempi ja pahoillaan, että sattui, eikä siksi, että lapsi ulvoo parkkipaikalla kun pitäisi olla jo menossa ja lujaa. Ehkä Nainen on tehnytkin niin. Tarina ei kerro, eikä sitä kerro Eerokaan. Sillä Nainen ei kysy. Ei vaan voi. Sormet ovat ehjät ja arvettomat, eikä Eeroa lääkäriin viety. Pahasti ei siis ole voinut käydä. Ei sormeen, mutta entä sieluun?

Miksi se muistaa vain ikävät? Että äiti istutti arestissa, tarkalleen minuutti per ikävuosi, eikä sitä, miksi sinne joutui? Miksi se muistaa, että äiti huusi, eikä sitä että äiti tuli raivoisana eläimenä väliin, kun isä olisi muuten käynyt päälle? Miksi se muistaa, että veljeä olisi rakastettu enemmän, vaikka se itse Naisesta äidin teki? Miksi se ei muista marjoja, joita poimi äitinsä kämmeneltä? Harakka, joka huttua keitti ja kutitti? Keinua, joka kohosi aurinkoon ja vauhtia antavan käden? Miksi se muistaa sormet auton oven välissä, eikä isänsä kipeää tukkapöllyä? Samasta syystä, kuin Nainenkin ruokkii itseään ikävällä. Kyllin hyvä on itsestään selvää, vaan se mikä sattuu, se painaa jälkensä syvään. 

Naisen kaksi vanhinta ovat viettäneet aivan toisenlaisen lapsuuden, kuin kaksi nuorinta. Kahden ensimmäisen kanssa oltiin johdonmukaisempia, ankarampia, heiltä vaadittiin enemmän ja sallittiin vähemmän. Mutta kahden ensimmäisen kanssa oltiin tiiviisti yhtä. Kahden ensimmäisen kanssa tehtiin paljon, kyläiltiin paljon, reissattiin, luettiin kirjakaupalla satuja ja jaksettiin ihan eri tavalla. Maalattiin vesiväreillä ja leivottiin korvapuusteja. Askarreltiin pääsiäiset ja joulut. Retkeiltiin metsässä ja grillattiin nuotiolla. Sitten tuli vielä toiset kaksi putkeen ja sen putken katkaisi ainoastaan raskas rakennusaika. Naisella oli kädet täynnä, syli täynnä ja vuorokauden tunnit vasta täynnä olivatkin. Nuorimmat valvottivat molemmat eri aikaan yöstä. Päivät harmaata puuroa. Yöt itkua. Kukaan ei auttanut, kukaan ei kantanut. Ainoa joka kantoi, oli ajatus; tästä selvitään. Ja selvittiinhän siitä. Raskaat vuodet löivät kiilan puolisoiden väliin ja vuosien puhumattomuus paiskasi kättä päivänselvän kanssa. Ero, se tuli ja teki kahden nuorimman lapsuudesta jotain muuta. Jotain hyvin muuta, kuin Nainen olisi koskaan suonut.
Kahden nuorimman kanssa ei reissata. Ei juuri kyläillä. Ei askarrella pääsiäiset ja joulut. Naisen pienellä takapihalla ei ole grilliä, eikä metsään mennä eväsretkelle. Sinne mennään koiran kanssa. Ja sekin koska on pakko. Pakko. Pakkopakkopakko. Joskus elämä on pakko, suorite ja loputon sarka.
Miten Naisesta tuli äiti, jolle kaksi koneellista pyykkiä per ilta on tärkeämpi saavutus, kuin lukea kokonainen satu? Helposti. Siihen tarvittiin vain päättymätön määrä työtä, jota ei kukaan muu tee, huolia joita ei kukaan muu kanna ja toivoa, joka viedään kerta toisensa jälkeen pois.
Nainen  yrittää. Jutella tiskikonetta täyttäessään. Katsoa piirustuksia ripustaessaan pyykkiä. Olla läsnä, lempeä ja välittämättä ”koska me mennään, miks me ei ikinä, mikset sää ehdi…”, neljästä suusta, neljästä eri tarpeesta, vaikka tekisi mieli huutaa ja kiljua, siksi että yksi ei riitä! Yhden rahat eivät riitä, yhden aika, jaksaminen ja elämä ei riitä kaikkeen tähän. Lapsiin. Opiskeluun. Monta on kertaa laskettavissa, kun Nainen on lausunut saman; siksi, koska tässä taloudessa on vain yksi aikuinen. Siksi. Siksi ei mennä, tehdä, ehditä. Siksi. Ja onko se lasten vika? Ei.

Tyttöprinsessa ottaa Naista vyötäröltä ja rutistaa pienillä tytönkäsivarsillaan lujaa, maailman paras äiti! Mikä siinä äidissä on parasta? Kaikki. Ihan kaikki, vastaa kaksi tuikkivaa silmää. Ja ainoa mitä Nainen ajattelee, kenestä tuo mahtaa puhua? Huono. Riittämätön. Eikä koskaan kokonaan läsnä. Aina on puoli mieltä murheissa. Tekemättömissä töissä. Kirjoittamattomissa raporteissa. Epävarmassa leivässä ja elämässä joka vuoren lailla seisoo. Sen lumiselle huipulle pitäisi jaksaa kiivetä. Joka ikinen päivä uudelleen. Sitten Nainen muistaa, ettei lapsiraasulla ole vertailu kohtaa. Ei muistijälkeä, miten äiti on ollut nuorempi, jaksavampi, kivempi ja vähemmän kireä. Tämä äiti on ainoa äiti, jonka Tyttöprinsessa tuntee. Tämänkin kanssa voi nauraa, kutittaa, syödä kämmeneltä marjoja ja supattaa tyttöjen juttuja. Aina silloin kun suru väistyy silmistä. Kun syyllisyys nostaa raskaan käden harteilta. Pieninä palasina ison perheen lapset äitinsä saavat. Ja vielä pienempinä, jos äiti on taloutensa ainoa aikuinen.

Vuosi vielä. Kun tämän pahimman viimeisen vuoden jaksaa, tulee seuraava. Täytyy vain toivoa. Jaksaa. Uskoa. Että elämä kantaa. Että lapset antavat anteeksi. Sormet oven välissä, kiireiset aamut, työntäyteiset illat. Äidin, joka haluaisi muistaa niin paljon. Äidin, joka haluaisi antaa niin paljon. Rakkautta. Kärsivällisyyttä. Aikaa ja huomiota. Ei täydellistä, vaan sen tärkeimmän. Riittävän hyvän lapsuuden.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kelpo pitkä kirja

Eroa ennustavia tunnusmerkkejä on useita, mutta tutkijat ovat listanneet näistä neljä yleisintä. Top4 kuuluu näin; halveksunta, pureva kritiikki, vaikeneminen ja puolustuskannalle vetäytyminen. Näistä halveksunta pitää kädessään punaisimpana leiskuvaa lippua. Rakkaus tarvitsee keskinäistä kunnioitusta ja ihminen jota halveksuu, ei ole juuri rakkauden arvoinen.
Miten kumppani johon aikoinaan rakastui, ei osaakaan tehdä enää mitään oikein? Ei käyttää rahaa. Siivota. Syödä maiskuttamatta. Puhua. Halata. Kysyä päivän kuulumisia. Ei tehdä aloitetta oikein, eikä ainakaan olla tekemättä sitä. Ei niin mitään. Miten tuosta ihmisestä tuli niin ärsyttävä, ettei mikään väärin tehty mene sormien läpi? Kaikki pitää sanoa. Kaikesta pitää sanoa. Eikä vain sanoa. Huutaa! Kunnes ei kannata enää edes ääntään tuhlata. Edes sitä ääntään.

Ihmiset kasvavat, eikä kasvu tapahdu sievästi ja samaan suuntaan. Tämä ei kuitenkaan aina selitä koko tarinaa. Yhden teorian mukaan puoliso, se tyytymätön, lakkaa katsomasta toista samoin silmin. Ärsyttävä väärintekijä ei siten ole miksikään muuttunut, hänen huonoilta puoliltaan on vain aiemmin silmänsä sulkenut. Sietänyt. Sietänyt ja vähän vielä päälle sietänyt. Miten siitä tuollainen tuli, voidaankin ajatella muotoon; miten minä en tuota nähnyt?
Liian moni kuuntelee biologista kelloaan enemmän, kuin pientä ääntä sisällään. Sitä joka tykkää ja värisee, tai sitten ei. Lisääntyminen on yksi voimakkaimmista vieteistä. Toki tämäkin vietti, kuten vietit aina, vaihtelee yksilöstä toiseen. Ihminen (ja muutama harva muu nisäkäslaji) voi harrastaa seksiä huvikseen vailla sen suurempia syy-seuraamustavoitteita, mutta kyse on silti aina tarpeesta, joka on yksi eniten käytöstä ohjaava.  Ja valitettavan usein, ohjaa siksi myös vääriin valintoihin. Kemiallinen rakkaus  ajaa (suvunjatkamis)huumassa kihlakauppaan hämmentävän nopeasti. Kyseessä on vain aivojen harhainen tuotos, jolla on melko vähän tekemistä toisen todellisten piirteiden kanssa. Jompikumpi tai molemmat haluavat perheen ja tässä on ihminen, joka on sopiva. Kiva. Ihana. Rakaskin. Koska aivot haluavat rakastua ja rakkaus lisää rakkautta. Kumpikin maalaa samaa taulua tietämättä ja näkemättä toisen siveltimen vetoja. Kuluu vuosia kaksi, neljä tai seitsemän. Kunnes tarinan taulun edestä poistetaan verho ja parisuhteen maalaus on nähtävissä kaikessa todellisuudessaan. Eihän siitä kai tuollainen pitänyt tulla?


Ennen ei erottu. Ennen ei mietitty ollaanko onnellisia, ja jos mietittiinkin, siitä ei juuri seurannut miettimistä kummempaa. Nyt mietitään. Ja erotaan. Ja kun yksi eroaa, eroaa pian toinenkin. Sillä ero on kuulemma siitä viheliäinen, että se tarttuu kuin virus. Ilmiö on tutkittu ja tunnustettu, meillä ja maailmalla.
Kaverin eroaminen voi antaa sysäyksen omille aikeille. Omien tutkimustulosteni perusteella kaveriryhmät pyrkivät usein symmetriaan, joten joko parisuhteessa pysyminen, eroaminen tai sinkkuus vahvistuvat ympäristössään, esimerkiksi työyhteisössä.” (sosiologi Heli Vaaranen). Aika villi ja valitettava skenaario. Tosin Naisen kohdalla ystävien statuksella ei juuri ollut tilastollista väliä, sillä nopealla kymmenen parin otannalla vain kaksi olivat tuolloin juuri eronneet, kun Nainen kipuili omaansa. Ne loput kahdeksan saavat uskomaan, että rakkaus ei ole vain on/off tyyppinen juttu, vaan sekoitus tahtoa, onnea ja Korkeimman johdatusta. Tai sitten vain odottavat raukat vuoroaan. Ken sen tietää.

Tarttuuko ero, jos elää parisuhteessa, joka ei ole solmittu vain siksi, että nyt olisi perheen aika ja tässä on ihminen joka käynee siihen? Tuskin. Itse aikanaan kemiallisen rakkauden huumassa hutivalinnan tehneenä ja sittemmin valinnasta karvaasti maksaneena Nainen jaksaa uskoa, että arkionnellinen ja koko elämän pituinen parisuhde on mahdollinen. Arkionnellinen. Siinäpä se.
Kyllähän ne merkit olivat ilmassa kauan sitten, jo vuosia ennen neljää yleisintä. Henkinen varoituskolmio seisoi sen pienen pubin baaritiskillä, jonka kuivemmalla puolella Lastenisä tuurasi. Nainen tiesi miehen olevan täysin vastakohtansa. Hankala yhtälö. Mutta isä siitä silti tulisi! Joskus ihminen valitsee näet hankalimman mahdollisen, jotta voisi oppia myös itsestään. Kyllä tulikin opittua. Varsin kantapäisesti. Esimerkiksi se, että mukavuudenhaluisesta ei saa ahkeraa, tunnekylmästä herkkää, eikä vastakohdasta kaltaistaan. Ei Lastenisä osannut käyttää rahaa. Ei pitää sylissä. Ei nähdä vaivaa ollakseen sosiaalinen Naisen ystävien kanssa, sillä Lastenisällä ei juuri ollut omiakaan. Hiljainen tuo aina oli. Sisäänsä kääntynyt. Mutta koska Naisen piti jo pienenä tyttönä pelastaa kissan ajamat rusakonpoikaset ja pikkulinnut, hänen piti myös vähän isompana pelastaa rakkaudellaan mahdottomat miehet. Sellaiset, joita hakkasi ensin isä ja myöhemmin elämä. Niin ja saada se perhe, josta aina haaveili.
Vuosien myötä Lastenisä oppi kyllä jotakin. Elämään palkallaan. Paijaamaan Tyttöprinsessaa. Puhumaan ja vitsailemaan porukassa. Mutta hutivalinta on huti, eikä vähemmän hudiksi huitomallakaan muutu. Aivan yhtä huonoja Nainen ja Lastenisä olivat toisilleen. Toistensa kanssa mahdottomat, mutta kenties joissain muissa suhteissa arkionnellisia elämänsä päätökseen asti.

Yksi ja ainut parisuhde voi kestää koko ihmisiän, mutta hyvään elämään voi yhtä lailla kuulua myös useita eripituisia suhteita. Jonkun suhteen tarkoitus voi olla perustaa perhe ja toisen kenties vanheta yhdessä. Enää ei ole paluuta yhteiskuntaan, jossa onneaan ei mietitty, eikä parivalintaa kyseenalaistettu.
Nainenkin sai perheen ja lapset, omakotitalon, hyvän ja vakituisen työn, periaatteessa siis ihan hyvän elämän, mutta maalasi parisuhteensa taulun kuitenkin väärän ihmisen kanssa. Surullisen ja tummansävyisen. Se siitä sitten. Enää ei tarvitse rynnätä kihlakauppaan, eikä samaa kattoa asumaan. Nykyistä suhdetta voi punnita ja pohtia rauhassa ja sillä on yhtäläiset mahdollisuudet onnistua, kuin olla onnistumattakin. Tätä miettiessä herää ajatus, mikä on onnistunut suhde? Jatkuuko suhde onnistuakseen yhteiseen hautapaikkaan asti, vai voiko lyhytkin suhde olla onnistunut? Voi. Kaikkien suhteiden ei ole määrä jatkua Lopulliseen Tilinpäätökseen. Kukin määrittelee kohdallaan sen, mikä on suhteen tarkoitus, kyllin onnellista ja miten kauan sitä kestää. Paha olo ei ole koskaan ketään palkinnut.

Yhdestä asiasta Nainen on täysin vakuuttunut. Eivät ihmiset eroa yksiselitteisesti liian helposti tai siksi, että muutkin tekevät niin. Suurimmassa osassa tapauksista merkit olisivat olleet nähtävissä ja ennustettavissa ilman kristallipalloa. Naisenkin tapauksessa. Toisista tarinoista nyt vaan syntyy novelleja, toisista pitkä ja runsaslukuinen kirja. Halu uskoa ja onnistua voi vaientaa järjen äänen, mutta järkipä ei kokonaan vaikene. Lopulta se on avaava sokeimmankin silmät. Väärä valinta ei ehkä ollutkaan niin väärä, vaan palveli tarkoitustaan niin kauan kuin tarinaa kesti. Kuusitoista vuotta ja neljä lasta ovat ihan kelpo pitkä kirjaksikin.
 
 

perjantai 20. syyskuuta 2013

Raiteilla ryömijät

Sanontaa ”meitä on moneen junaan, osa jää jo asemalle” voisi muokata seuraavaan tapaan; ”meitä on moneen junaan, osa tulee resiinalla perässä ja loput ryömivät raiteilla”.
Toisilla tuntuu olevan uskomaton kyky ja oikeutus sanoa mitä sylki suuhun tuo. Kun tämä vittuilutaiteen kiero ja kekseliäs ilmaisumuoto yhdistyy alkeellisten käytöstapojen puutteeseen, on lopputulema henkeähaukkovan upea .

Kohtaus eräässä lähikaupassa iltapäivällä kello takki melko tyhjä. Nainen on Kalle Koululaisen kanssa ruokaostoksilla, kun ohi pyyhältää tuttu pariskunta 14 vuoden takaa. Pariskunnan nainen tervehtii nenänvartaan, mies katsoo lattiaan. Jaaha, ajattelee Nainen ja jatkaa kierrostaan. Kuusi litraa maitoa, kaksi pakettia jauhelihaa. Onkohan kotona vielä gluteenittomia makaroneja? Kärry täynnä Nainen siirtyy kassalle, näkee pariskunnan viereisellä, mutta jatkaa ahnaana pyörivän liukuhihnan täyttämistä. Maksettuaan ostokset, Nainen huomaa pariskunnan hiippailleen taakseen. Mies tuijottaa edelleen lattiaan ”älä, pliis, älä”­ –katse kauriinsilmissään.
- Onkos tämä sinun nuorimmainen? Kysyy pariskunnan naiseksi tunnistettava kitkerä hymy huulillaan ja osoittaa Kallea. Kysymys on turha, sillä yhteisten tuttavien vuoksi epäselväksi eivät ainakaan sellaiset faktat ole jääneet, kuten Naisen lapsiluku, avioero ja ikuinen opiskelu.
- Ei, kyllä siellä on vielä kaksi nuorempaa kotona, toteaa Nainen ja jatkaa viiden kassin ahtamista täyteen. Jonain päivänä kaupassa voi halutessaan pakata ostokset suoraan kasseihin, kävellä maksupisteelle ja työntää kärryt läpivalaisevan skannerin läpi. Loppusumma piirtyy kassan näytölle, jonka jälkeen ostokset voi maksaa kortilla. Kolmen kohdan (kärryihin-hihnalle-kasseihin) siirtely jää tulevien polvien museoitavaksi. Harmi, että kyseisen ostostavan tullessa mahdolliseksi, Nainen tuskin enää rahaa autolleen viittä ratkeamispisteessä olevaa ääsmarketinkassia. Jjep.
- ai, vastaa pariskunnan nainen ja ottaa erityisen kitkerän äänensävyn laittaessaan päänsä vinoon, ivalliset silmänsä kapeiksi viiruiksi ja jatkaa; päätit sitten ihan itse täyttää koko maailman? Koko lause hampaat irvessä tuotetun ”hymyn” läpi.
Mahtavaa! Miten omaperäistä! Nainen ei ole koskaan kuullut tuota.  Kunpa siihen olisi vielä yhdistynyt toinen never heard; ”ettekö kuulleet ehkäisystä?” Ei, sitä ei tule. Mikä pettymys.

Alati sanavalmis Nainen tyytyy näytelmän huomaamattomaan sivurooliin. Saa estettyä samaisen kitkeryyden, samaisen päänasennon ja valikoidun määrän sanoja, jotka muodostaessaan lauseen eivät jätä ilmaan kysymystä; oliko tuo vittuilua? Kyllä. Oli. Harmi että sarjakuvista tutut ajatuskuplat eivät ole mahdollisia. Tai no.
Kenen tahansa muun sanomana Nainen ajattelisi lähinnä osan meistä tulevan resiinalla perässä. Mutta juuri tämä letkautus tuo takauman siitä, miten hymyyn verhoiltu ivailu oli aina kyseisen daamin tavaramerkki.

Nainen jatkaa tyynesti pakkaamista. Edes kassaneidin purkantuoksuinen satakolkytkakskyteurookiitos, kyrvi niin paljon, kun muistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että aamulla peilikuvaansa panostaneena ja suoraan kampaajalta tulleena on mukavampi törmätä ilkeään ihmiseen. Ja toisekseen tietää, mikä on kyseisen pariskunnan onnen piste janalla nollasta sataan. Lattiaantuijottaja näet törmäsi taannoin baarissa Naiseen ja tilitti asioita, jotka eivät ihan siinä kaupan kassalla ole eteen levitettävissä. Siksi ne herrahenkilön ”älä, pliis älä” –kauriinsilmät. Tässäkin kohtaamisessa pätee jälleen kerran eräs vanha totuus; letkautus kertoo enemmän sen sanojasta, kuin kohteesta.
Kaupasta kävelee ulos vain yksi voittaja. Se, joka osaa pitää suunsa kiinni. Jos ilkeäksi tarkoitettu kommentti helpotti yhtään sen sanojan elämää, niin olkoon hyvä vain. Vittuilu tosin ei voi lisätä kenenkään elämänlaatua. Ei vaan voi. Yhtä vähän kuin 40 kilon lihominen tai kituva parisuhde. Nainen ei haudo hampaansa kolossa enää ainoankaan mielipiteitä. Aikansa tuli sitäkin tehtyä.

Mikä sitten ajaa ihmisen jatkuvaan ilkeilyyn? Miksi Naiselle ei tullut mieleenkään heittää puolihuolimatonta ”ai, olette vielä yhdessä” kera paljon sanovan katseen mieheen kohdistettuna? Saatikka edes silmillään paljastaa ymmärtäneensä, etteivät vuodet ja kilot ole ainakaan hellineet rouvaa. Miksi ei tule? Niin, miksi. Mitä siitä saa, jos tarkoituksella loukkaa toista? Eiköhän Naisella, aivan kuten rouvalla itselläänkin ole tiedossa elämänsä realiteetit ilman että siitä pitää huomauttaa. Miksi yleensä he, joilla vähiten tuntuisi olevan varaa toisten arvosteluun, piikittelyyn tahi ivaamiseen, on eniten tarvetta siihen?
Katsottuaan muutaman jakson julkkis BB:tä ja varsinaisen sonnin maineessa olevan Frederikin uskomatonta kykyä suoltaa suustaan sovinistisia ja naiskilpailijoiden ulkonäköä loukkaavia kommentteja, ajatteli Nainen kyseisen jo muutama vuosikymmen sitten olenkolmekymppinen – paalun ohittaneen miehen kylpevän uskomattomassa itsetunnossa. Asiaan ja ohjelmaan vihkiytymättömälle tiedoksi, edes erään Miss Suomen varpaat olleet tämän teräväkielisen, mutta itse ah niin täydelliseltä Luojan lahjan arvostelulta turvassa. On siinä miehellä otsaa. Kunnes Frederik heitti kolme kertaa nuoremmalle ja kieltämättä aika herkulliset raamit omaavalle mieskilpailijalle kommentin, joka meni vapaasti muotoillen näin; ”mulla on 32-vuotiaan testo(steroni)tasot”. Sokeakin näkee, ettei muuten ole. Ajatus yltäkylläisessä itsetunnossa kylpevästä sonnista rapisi yhtä nopeasti, kuin kyseisen herran menneiden vuosikymmenten suosio.

Mitä on terve itsetunto? Tarvitseeko terveen itsetunnon omaavan ihmisen korostaa itseään ja ivata muita? Nälviä, pilkata ja nöyryyttää? Ei. Itsetunto ei ole lainkaan sidoksissa siihen, mitä ihmisellä on, miten menestynyt hän on ja mitä muut hänestä ajattelevat. Itsetunto ei ole vertailtavan materian alainen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että piut paut näistä seikoista veisaava matkustaa aina junalla. Hyvä itsetunto on sitä, että tuntee heikkoutensa ja vahvuutensa ja hyväksyy ne. Molemmat. Kaikilla meillä on aikoja, jolloin riitämme hyvin itsellemme ja aikoja jolloin emme. Vahvan itsetunnon voi saada kasvunlahjaksi jo lapsuudessa, mutta sellaisen voi myös aikuisiällä rakentaa. Nainen tarvitsi kipeän eron oppimäärän löytääkseen uinuvan ja hauraan minuutensa. Kolme vuotta sitä on nyt tässä koeteltu ja kehitelty ja siksi hyväksi vahvistettu, että hauras minuus kestää erinäisiäkin lotkautuksia provosoitumatta laskeutumaan samalle piikittelyn tasolle. Toisaalta, provosoihan kyseinen mukatietämätön kommentti kirjoittamaan tämän jutun. Suo siellä, vetelä täällä. Itsetunto, hyväkään, ei estä tuntevaa ihmistä loukkaantumasta. Sitä paitsi, oli itsetuntoa tai ei, alkeellisimpiin käytöstapoihin kuuluu, että aikuinen ihminen osaa pitää suunsa kiinni. Olipa sitten miten herkullista hyvänsä päästää sammakko suustaan, vaikkapa sinne kaupan lattialle.

Vanhaa sananlaskua voisi muuttaa. Loput meistä todellakin ryömivät raiteilla.


lauantai 14. syyskuuta 2013

Kirjoittamisen onni ja autuus

Nainen on aina rakastanut lukemista, mutta ehkä vielä suurempi palo on ollut kirjoittamiseen. Ihan alkaen siitä, kun ensimmäiset haparoivat harakanvarpaat heräsivät tarinoina henkiin ja siirtyivät pienen tytön mielestä ruutuvihkoihin. Elettiin 70-lukua. Tyttö haaveili elämästä maatilalla, lapsi- ja eläinlauman keskellä. Haave oli ikuinen kesä, paisteinen päivä ja pölyinen pihatie. Ison talon emäntänä työ ei olisi koskaan tuskaa ja raatamista. Lehmät, hevoset, koirat, kissat ja puput hoituisivat aivan kuten ne kahdeksan lastakin, sivussa. Minkä sivussa? Elämän. Sen ikuisena pysyvän kesän. Vuodet ja kymmenet realisoivat emäntähaaveet ja Nainen alkoi maatilan oston sijaan helliä ajatusta tulla vielä joskus kirjailijaksi. Haave oli, kuten haaveet tapaavat olla, tuskaton. Sillä se mitä rakastaa, on raadantavapaata. Vaikka Nainen ei, niin joku toinen voi käyttää satoja ja taas satoja tunteja puutarhasta huolehtimiseen. Kitkeä, kylvää, leikata, kantaa, haravoida ja loputtomasti lapioida, eikä työ edes tunnu työltä. Intohimoinen puutarhuri ajattelee puutarhaansa silloinkin, kun ei upota käsiään multaan. Lukee kenties alan lehtiä. Pitää silmiään auki uusien ideoiden varalta. Sopisiko pihaani tuollainen suihkulähde vai kenties tuolla tavalla kivetetty polku? Kirjoittamisessa on paljon samaa. Kun työhön uppoutuu, se ei ole työtä, vaan iloa. Kuten puutarhurikin, kirjoittaja näkee kättensä jäljen. Kirjoittaminen ei ole vain ajatusten ja tunteiden purkamista. Kirjoittaminen on elämäntapa. Kirjoittamalla saa jäsenneltyä ja analysoitua asioita ymmärrettävämpään muotoon ja julkisesti kirjoittamalla jaettua kokemuksia. Kirjoittaminen on iloa parhaimmillaan. Mutta pahimmillaan tuskaista raatamista.

Kirjoittaja on yhtä hyvä, tai huono, kuin hänen viimeisin tuotoksensa. Siinä missä kuvataiteilija voi taidenäyttelyssä tuoda julki yhdellä silmäyksellä koko repertuaarinsa, kirjoittajan edelliset onnistumiset pölyyntyvät viimeisimmän tuotoksen loistaessa pinon päällimmäisenä. Hyvänä tai huonona. Kukaan ei voi olla koko ajan parhaimmillaan, tuottava ja innovatiivinen. Kenenkään, on sitten pienen piirin blogisti tai uusi Sofi Oksanen, jokainen lause ei voi olla loppuunsa asti hiottu ja nerokas osoitus sanoilla leikkimisen taidosta niukan tai suloisen rönsyilevän ilmaisun myötä. Lopulta vain keskinkertaisesta tekstistä voi erottua nerokkaat oivallukset, aivan kuten puutarhasta ne kauneimmat ja huolella toteutetut istutukset. Piha täyteen ahdettua kukkaloistoa voi ajatuksena olla tavoiteltava ja kaunis, mutta yltiöpäisyyteen turtuu. Kaikessa.

Toisinaan Nainen hellii haavettaan, toisinaan lapioi rivakasti multaa sen päälle. Itsekritiikki yhdistettynä ideoiden ja ajan puutteeseen on niskalaukaus unelmille. Suurin ja tunnetuin kirjoittamisen este on valkoisen paperin kammo. Omaleimaisuus ei ole yhtä kuin itsensä toistaminen, jonka riski saa varmankin kirjoittajan toisinaan empimään aloittamista. Mistä ammentaa uusia tekstejä? Parisuhde, lapset, ero ja opiskelijaelämä ovat käytyjä ja kaluttuja, ja joskus tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Mikä on toisaalta myös totta. Jo vuosia sitten lukiessaan alan kirjallisuutta (kuten ansioituneet ja intohimoiset puutarhuritkin tekevät), Nainen löysi lohduttavan lauseen; kaikki maailman tarinat ovat jo kerrottu. Ihmisen luontainen tapa jakaa kokemuksia polvelta toiselta, ja sittemmin perintätiedon vaihduttua kirjallisempaan muotoon, on johtanut siihen, että kaikki tarinat ovat jo kerrottu. Rakkaus, viha, ihmisen elo kehdosta hautaan. Koko tunnekirjo, kaikki sen variaatiot ovat jo läpikäydyt lukemattomia kertoja. Tieto helpotti sinänsä, sillä kenenkään ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Pyörä on ja pysyy ja sillä voi ajaa oikeastaan vain yhdellä tapaa. Eteenpäin. Kaikki tuntevat pyörän. Seikka, jossa ei ole enää mitään uutta ja mullistavaa. Toki pyörällä voi tehdä muutakin, kuin siirtyä kohteesta toiseen. Pyöriä on erilaisia ja eri tarkoitukseen. Mutta keksintönä se on jo ikivanha ja käytetty.

Tyhjä paperi, tai nykyisin pikemminkin tyhjä valkoinen näyttö. Joskus sanat soljuvat kuin itsestään. Flow, se on tilana ihana! Toisinaan ei synny kipeistä poltoista huolimatta mitään. Ei niin mitään. Nainen pitää silmät auki. Lukea paljon. Lehtiä, uutisia, tutkimuksia. Koska on aina ollut utelias maailmalle ja aina halunnut kirjoittaa siitä. Silti näyttö pysyy valkoisena. Toisinaan tarinaa syntyy, mutta jumiutuminen tapahtuu jonkin teknisen asian vuoksi. Miten se yhdyssanan muistisääntö nyt menikään? Tuleeko tuohon pilkku? Voiko kappaleen jakaa tästä, vai sittenkin tuosta? Suomen kieli on täynnä poikkeuksen poikkeuksia ja siinäkin ajassa, kun Nainen tankkasi oikeinkirjoitusta erään isohkon kaupungin pienessä alakoulussa aina tähän päivään, on pilkkusäännöissä viilattu sitä itseään. Onko sillä lopulta väliä, onko teksti kielellisesti ja rakenteellisesti täydellistä, mikäli sisältö ei solju? On ja ei. Pilkun paikalla on siinä kohtaa melkoinen merkitys, kun se mitä rakastaa, muuttuu silkaksi tuskaksi ja raadannaksi. Hyvin. Paljon. Merkitystä. Ihan oikeillakin kirjailijoilla on oikolukija, joka käy tuotoksen läpi näiden viheliäisten virheiden varalta. Big deal. Mutta on se. Jos ei muuta, niin hyvä tekosyy jumiutumiselle. Siitä on kuulkaa onni ja autuus kaukana.

Aiheiden ideapankki olisi aivan nappikeksintö! Varsinkin, kun oma elämä tuntuu junnaavan paikallaan. Tasaista, hyvin tasaista on elo Naisen luona. Lööpeissä on lähinnä luokatonta kuraa, eikä lähipiirin muhivista herkkukeitoksista voi oikein kirjoittaa. Kurkistus omiin uutiskattiloihin ja kokkailuihin menee lähinnä näin; auto ei mennyt katsastuksesta läpi, Eero Esikoinen toi tyttöystävän näytille ja tänäkin lapsivapaana lauantaina kaikki neljä ovat äitinsä kanssa. Lopuksi sää; Isilässä navakkaa pohjoistuulta.

Naisen kirjoittajan puutarhassa taitaa olla talvi meneillään. Hanki peittää nurmen ja jää pihalammen. Vaan kevät, se on kai aina tuleva kuitenkin.


maanantai 9. syyskuuta 2013

Hidas kone

Jos Nainen olisi kannettava, hän olisi kyllä haittaohjelmista vapaa, mutta hermojaromahduttavan hitaaksi käynyt toissavuoden malli. Pienellä fiksauksella käyttöikää varmasti vielä on, mutta viat alkavat olla sitä luokkaa, että katse haroo Gigantin kuvastoa.
Kone takkuaa. Käynnistyminen on hidasta ja toisinaan ainoa tapa päästä eteenpäin on käynnistää laite uudelleen. Keskeneräistä työtä pitää tallentaa alati, sillä täysin yllättäen kaikki voi kadota. Puf, sinne män. Toisinaan kannettava ei mene kiinni, vaan jää ärsyttävästi tilaan, jossa ei ota lainkaan käskyjä vastaan. Täysi kiintolevy hidastaa henkistä prosessoria. Keskusmuisti alkaa olla täynnä ja lyhytkin komentosarja saa koko hoidon jumiin. Kone kuumenee ja tuuletin huutaa. Levyn eheytys ei auta kuin hetkeksi, jos siihenkään.
Toisinaan temppuiluun auttaa vain pakotettu sammutus ja harras toive, että palautuspisteen luominen tuo jotain apua. Palautuspiste? Sellainen on varmaan vuodessa -97. Jep. Jos Nainen olisi kannettava, hän olisi hidas toissavuoden malli.

Nopea googlaus kertoo erinäisiä keinoja hidastelevan koneen nopeuttamiseksi. Näistä jokainen on pätee myös koneeseen nimeltä Nainen. Hidastelun ollessa ongelma, tulee tarkistaa seuraavat seikat ;


Keskusmuistin määrä
 
On rajallinen. Nähty on. Loputon ja toistaiseksi vielä tulokseton opiskelu on ladannut pään täyteen, toisinaan myös nesteellä, joka tuhoaa aivosoluja. Kyseistä täyttöä kutsutaan nollaukseksi, mutta ei se juuri mitään nollaa. Valitettavasti. Kohta pyöreät viisi vuotta AMK:ssa, joista yksinhuoltajana reilut kolme. Neljä lasta, koira ja opiskelut. Yksin. Naisen keskusmuisti todellakin on täynnä. Ja mikäli joku nyt älähtää Eero Esikoisen asuvan isällään, niin yhtä oikeassa lienee, kuin väärässäkin. Esikoinenkin on ollut koko kesän Naisen muonavahvuudessa, eikä syksy näyttäne siihen muutosta tuovan. Poika haluaisi asua äidillään, jos vain oman huoneen saisi. Mutta takaisin siihen muistiin. Se on täynnä.

 
Automaattisesti käynnistyvät ohjelmat

Naisessa käynnistyy aamulla yhtäaikaisesti monta ohjelmaa. Äiti, nainen, koiranomistaja, opiskelija, organisaattori, jolla on kaikki langat käsissään, neljä lukujärjestystä ja neljä koululaista hammaslääkäreistä vanhempainvarttiin. Iltaa kohti karkuun juokseva päivä, liian ketterä saada kiinni. Aamupalakattaus ja sen pois korjaaminen, koiran lenkki, itsensä ja pesueensa ovesta ulos saaminen tunnissa vekkarin soitosta tusinan asian pyöriessä päässä ON aika kuormittavaa. Vaihtoehtona voisi toimia tunnin sijaan kaksi vekkarista. Kokeiltu on. Unet lyhenee, mutta kiire pysyy. Aika on kuten rahakin; kaikki mikä tulee, myös menee. On sitä sitten miten paljon tahansa. Aamut ovat yhtä kitumista joka tapauksessa, joten miksi pitkittää piinaa? Siunattuja ovatkin ne, jolloin Nainen voi laittaa matkaan vain itsensä. Kahtena aamuna joka toinen viikko.


Vain yksi palomuuri ja virustorjuntaohjelmisto jossa on reaaliaikainen suojaus

Palomuureja jos jonkinmoisia on kyllä ehtinyt kertyä vuosien varrella, mutta idioottivarmoja niistä ei ole ainutkaan. Ei- sana on vaikea ja kyllä- sanaa seuraa aika usein myös jokin asteen vaikea. Suojaus ei toimi reaaliajassa, sillä erinäiset asiat ja ihmiset pääsevät kuormittamaan toistuvasti. Vastahyökkäyksistä ja torjunnasta huolimatta. Virustorjunta sentään toimii melko hyvin, mutta jos se pettää, niin pettää sitten isosti ja takuulla aivan väärään aikaan.


Poista käyttämättömät ohjelmat

Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Teinkö oikean ratkaisun? Loukkasinko? Osasinko kasvattaa ja olla läsnä? Olisko sittenkin pitänyt… Menneisyyden tuijottelun sijaan pitäisi keskittää katse tulevaan. Se mikä oli, oli ja meni. Tehtyjen valintojen punnitseminen voi auttaa tulevien kanssa, mikäli ottaa opikseen ja jättää sisäisen syyttelypuheen sikseen. Käyttämättömiä ohjelmia ovat kaikki ne, joita kannamme mukanamme. Kaikki vääryydet, kaikki turhuudet. Pois joutavat.  


Puhdista tarpeettomat tiedostot
 
Niin. Ne vääryydet ja turhuudet. Häpeä. Kun sanoo jotain tyhmää. Mokaa. Kun hellii mielessään muistoja, jotka eivät helli mieltä. Yli. Kaikesta yli, vaikka kaatuen ja kompuroiden. Elämä on oppimista, eikä kukaan ole valmis koskaan. Tarpeetonta tietoa on Naisenkin pää täynnä. Miksi kaikki joutava aina tarttuukin matkaan, mutta tenttimateriaali ei? Se tylsä 300- sivuinen kirja, joka pitäisi omaksua myöhemmin kuitenkin unohdettavaksi. Miksi mieleen tarttuu kruunun kurssi (EUR/SEK 8,7) tai aivastuksen lähtönopeus (keskimäärin 120km/h, mutta jopa 167km/h on mitattu), mutta ei unilääkkeeksi kelpaava jargoni? Kenties jonain päivänä on hyvä muistaa, että ihmisen kaulassa on yhtä monta nikamaa kuin kirahvilla (7) ja että korvat ja nenä jatkavat kasvuaan meistä jokaisella koko eliniän. Tärkeää tietoa. Tai sitten ei.


Eheytä kiintolevy
 
Ristiriita sen välillä, miten paljon elämässään luovuttaa eteenpäin ja miten paljon saa, on Naisen kohdalla valtava. Antamista on kaikki se, mikä kuluttaa, ei vain konkreettinen raadanta. Eheyttäminen onnistuu jokatoisviikonloppuina, mutta miksi ei koskaan tänään ja tässä? Siksi. Vika ei ole lapsissa, vaikka suurimpana yksittäisenä huolen ja huomion kohteena ovatkin. Yksi ihminen ei yksinkertaisesti riitä. Ei vaan riitä. Kiintolevyn eheyttäminen on kaiken kiireen kääntöpuoli. Pieni ja pehmeä käsi isossa, persikkaposken hymykuoppa. Yhteinen iltapäivä sohvalla, kun mieli ei kiiri seuraavaan hetkeen ja velvollisuuteen. Rakkaan syli, ystävän nauru. Aamu, joka avautuu mahdollisuutena, ilta joka ei pääty unipakkoon, jotta jaksaa taas uutta aamua. Vaan jos arki on meri, viikonloput ovat saari. Vain saari, ei maa ja manner. Pieni paikka levähtää, ennen uutta sukellusta kylmään.

Tänään on maanantai. Kuopus kuumeessa ja Nainen kotona. Piti ehtiä niin paljon. Tänäänkin.  Opinnäytetyö ei edisty, vakuutusyhtiön vahinkoilmoitus on yhtä paljon tekemättä tänään, kuin eilenkin. Auto pitäisi katsastuttaa ja koiralle varata rokotukset. Pitäisi paljon muutakin. Käydä kaupassa, lenkillä, pienet syysvaatteet läpi kun ilmat alkavat viiletä. Pieni on kuuma ja suloinen ja pieni vielä hetken. Jonain päivänä siitä kasvaa aikuinen ja äiti, jonka kovalevy jumittaa. Niin se vain on.


 

lauantai 7. syyskuuta 2013

Pahat kielet laulavat

Kun kaksi hyvänä bileseurana tunnettua vannoutunutta sinkkua törmää omassa maailmankaikkeudessa, ei alkuräjähdyksessä syntynyt planeetta nimeltä rakkaus herätäkään kaikissa yhtä varauksetonta ihastusta. Vastoin todennäköisyyslaskelmia, mustia sukkia eivät jalkaansa sovittele entiset puolisot tai kummankaan lapset, vaan ystävät. Luojalle kiitos, eivät tietenkään kaikki.

Eihän tuollaisesta kyhjöttämisestä mitään tule. Joko laimenee? Kohta sinäkin lihot, niin käy kaikille seurusteleville. No, kai tulet viikonloppuna baariin? Laivalle? Viikoksi hukkaan ja rypemään? Ainahan sä olet tullut. Odota vaan, kyllä se lempi kohta loppuu…
Suurin osa näistä kummankin ystäväpiirin yllättäjistä on itse tiukasti parisuhteessa. Kaikella rakkaudella, sinkuilta (jos heiltäkään) kyseisen käytöksen vielä jotenkin ymmärtää. Viehän seurustelu sen parhaan yökiiturikaverin, joita ei muutenkaan ole koskaan liikaa. Mutta itsekin suhteessa elävien reaktio on yllättävä. Tämä pistää tietysti miettimään, mikä on ylipäätään sinkun osa ystävyys -ja avunantosopimuksessa.
Sinkulle pitää aina käydä. Tunnin varoitusajalla lähdöt, pilkkuun saakka juhliminen, kävelylenkit ja kahvittelut. Sinkkumutsille luonnollisesti toki vapaina jokatoisviikonloppuinaan. Auta armias, jos puheluun tai tekstiviestiin ei vastaa! Parisuhteessa elävän tulee ottaa huomioon Se Toinen Osapuoli, joten hänen menojen mukaan joustetaan. Tai siis sinkku joustaa. Entäpä kun sinkku vaihtaa statuksensa parisuhteeseen? Ei hyvä heilu. Sinkku ei sukellakaan sopuisasti samaan rooliin, vaan hänen uudelleen jäsentynyt ajankäyttönsä onkin lähinnä naurettavaa. ”Ei se voi enää tulla, kun se seurustelee…” Voi tulla. Ihan hyvin voi. Vaan kun ei huvita.

Nainen ja Mies viettävät yhdessä jokaisen liikenevän hetken, mutta menevät myös kumpikin tahoillaan jo aikoja sitten sovittuja menoja. Koska sovitut pidetään. Näin on yhdessä päätetty. Mutta toki on taivaan tosi, seurustelu vie pisteen ja alleviivauksen baarissa käymisen käsikirjoitukselta. Miksi siellä pitäisi roikkua? Mitä sieltä saa parempaa, kuin sydämessä jo on? Ei niin mitään. Oma lukunsa ovat ne tärkeät ja odotetut ja aikoja sitten kalenteriin laitetut. Toki Naisella ja varmaan Miehelläkin meneminen on toinen luonto. Ovathan sitä kumpainenkin harrastaneet ja ansiokkaasti ovatkin. Aika aikaansa kutakin.

Onnea ei oikein suotaisi toiselle kierrokselle. Useammasta nyt puhumattakaan. Se mikä nuoruudessa sallitaan, onkin kypsemmällä iällä lähinnä naurettavaa. Aikuiset ihmiset kulkevat käsikkäin. Pussailevat. Katsovat toisiaan silmiin kuten sylissä uinuvaa lasta, hellästi ja huokaisten. Viettävät joka ikisen liikenevän aikansa toisiinsa kietoutuneena, kuin irrottautuminen tietäisi sielun irtoamista ruumistaan vailla tietoa takaisin pääsystä. Naurettavaa. Mistä paheksunta saa alkunsa? Kateudesta. Sovinnaisuudesta. Siitä ajatuksesta, että tapani elää ja olla on ainoa oikea. Ja koska tuo luopio tuossa on polulta poikennut, hänen osansa on polulta myös pois pysyä. Epäonnistua voi. Erota saa. Mutta turha tulla elostelemaan uudella mahdollisuudella. Ei se kauaa kestä kuitenkaan. Kerran eronnut on aina eronnut ja toistaa epäonnistumistaan hamaan hautaan saakka. Miksi?
Ei Naisen onni ole keltään pois. Aivan yhtä vähän, kuin Miehenkään onni. Onni ei poista epäonnea. Sitä, että Naisen opintotukipäätös kestää puolet vähemmän, kuin jäljellä oleva opiskeluaika. Että vuorokauden tunnit eivät riitä. Että Nainen ei riitä. Että elämä on yhtä loputonta huolta ja murhetta. Että aina on joku kipeänä. Jokin hajalla. Hukassa. Rempallaan. Kesken. Kesken koko elämä. Rakkaus ja onni eivät poista epäonnea. Mutta tekevät elämästä paljon siedettävämmän. On sallittua sanoa olevansa korviaan myöten rakastunut, mutta ei kertoa miksi. Ei siitä tavasta, jolla Mies katsoo Naista. Ei sylistä, johon pohjaton ikävä ajaa edes hetkeksi. Ei öistä, jolloin Nainen katsoo vierellään nukkuvaa ajatellen, ettei mikään voi olla näin kaunista. Liian kaunis rikottavaksi. Toivoen, ettei koskaan riko. Peläten, että tekee niin kuitenkin. Lopulta. Sillä jokaista alkua kohden on loppu.

Ja niin ne pahat kielet laulavat. Yrittävät saada Naista Mieheltä ja Miestä Naiselta. Koska kumpainenkin on hyvää bileseuraa. Hauskoja, hyväntuulisia ja mikä parasta, aina saatavilla. Olivat. Nyt ne vain toisensa näkevät. Eikä se edes pidä paikkaansa. Kumpikin näkee edelleen velvollisuutensa, läheisensä, ystävänsä ja menonsa. Mutta kummankaan velvollisuus ei ole olla kepeää viihdettä ja aamuksi vaihtuvaa yötä, heitellä verkkoja ja särkeä sydämiä.
Osa molempien ystävistä antaa tuoreelle rakkaudelle pesimärauhan. Osalle sellainen ei oikein mitenkään päin käy. Varsinkin Miehen ystäville paikka on kova, vaikka Nainen ja Mies pitävät matalaa profiilia, eivätkä onneaan juuri huutele. Joskin se kuuluu auttamatta huutamattakin. Kilometrien päähän. Rakkaus on joidenkin mielestä kiilana ystävyyden välillä, eikä sellainen rimpuilematta käy. Ja hyvä niin. Erottuvatpa ne todelliset ystävät. Kuin varmuuden vakuudeksi Nainen törmää vanhaan tuttuunsa, joka on juuri eronnut. Ystävästä ei kuulunut kuukausiin mitään, mutta nyt alkaa kuulua. Lakkaamatta. Naisen pitäisi ulkoiluttaa eronnutta ja hoivata takaisin ehjäksi. ”Kun sun kanssa oli aina niin kivaa…” Oli. Ja varmaan vielä onkin, sitten kun on oikeasti taas jokin syy mennä, eikä vain heitellä verkkoja ja särkeä sydämiä. "No, nauti nyt niin kauan kuin sitä kestää ja soittele sitten kun eroatte". Kun? Kiitos.

Kaiken liikenevän ajan Nainen viettää kiinni ja kietoutuneena ihmiseen, josta elää ja hengittää, ja joka elää ja hengittää myös Naisesta. Sanoi tai ajatteli asiasta kuka mitä tahansa.