perjantai 25. lokakuuta 2013

Uudet perheet

Päivä uusperheitä käsittelevässä koulutuksessa sai Naisen hämmästelemään yhtä; miten kukaan koskaan voi onnistua jossain niin hankalassa?

Koulutus oli tarkoitettu uusperheiden kanssa työskenteleville ammattialasta sinänsä riippumatta. Päivän anti oli hyvä, jopa loistava. Luennoitsija maankuulu ja asiaansa totisesti vihkiytynyt. Mitä ikinä Nainen oli kuvitellutkaan kahden aikuisen hynttyiden yhdistämisestä saman katon alle, rapisivat nuo kuvitelmat kuin entisen talon maalit. Ei tosin Naisen entisen talon.
Ensinnäkin uusperhe  (ei uusioperhe, ihmisistä ei tehdä vessapaperia, eikä kirjekuoria), josta suomen kielitoimisto suositteli 10 vuotta sitten käytettävän sanaa ”toisintoperhe”, on huomattavasti eroherkempi, kuin se ensimmäinen. Mutta. Eroherkkyys koskeekin heitä, jotka aloittavat uuden parisuhteen, eivät uutta perhe-elämää. Jos siis olet eronnut, löytänyt ihanan kumppanin ja luulet ottavasi vain hänet ilman niitä inhoja ja täyspersettä päin kasvatettuja kumppanisi exältä näyttäviä otuksia, onnea. Palaat vapaille markkinoille viimeistään muutaman vuoden kuluttua. Et usko vai? Ovat pirut tehneet siitä hienot tutkimukset ja käyrät. Ihan vastoin kaikkia luulojasi.

Uudessa parisuhteessa kumpikin hoitaa omat lapsensa yksin, erillään suhteesta. Jos taas lapset hoidetaan yhdessä, uudessa perhe-elämässä, eroalttius on huomattavasti pienempi. Luonnollisesti tämä koskee viritelmiä, joissa postilaatikossa lukee useampi sukunimi. Aikuinen, kahden asunnon suhde ilman niitä inhoja täyspersettä päin kasvatettuja kumppanin exältä näyttäviä otuksia onnistuu, koska asuntoja ON kaksi. Ihminen vain on siitä hassu, että rakastaessaan kaipaa ykseyttä. Ainakin toinen. Saman peiton, katon ja elämän alle. Kahden yhdistäminen yhdeksi ei onnistu (jos onnistuu silloinkaan), ellei siihen yhdistetä kaikkia kahden mukana tulevia. Finninaamaisia rasvatukkateinejä. Pillifarkkupissiksiä. Koltiaisia, lellikkejä, uhmaikäisiä ja alati räkätappeja haistinelimestään roikottavia itkupillejä. Sinne vaan, kaikki samalle sohvalle sovussa pelaamaan Afrikan tähteä. Pärjätään kyllä, meillähän on Suuri Rakkaus. Joku vain Suuressa Rakkaudessaan unohti sellaisen seikan, että lapsella ei ole rakastamisen velvoitetta täysin vierasta, oman vanhemman omivaa ja jogurttipurkeista ja lattialla lojuvista vaatteista nalkuttavaa natsi-idiootti-inhaketta kohtaan. Ei niin mitään. Ja lapsi, jos kuka, osaa yleensä näyttää myös ne kielteiset tunteensa. Lopulta ainakin.

Uusperhettä tarkkaillaan ihan eri tavalla. Ulkopuolisia arvioitsijoita on yllättävä lukumäärä. Jos Matti ja Maija menevät naimisiin, saattaa kirkon soraäänikuorossa laulaa pari kaikentietävää anoppia ja parhaan ryyppy/rypemisystävänsä menettänyt katkera bestman. Mutta jos Matti ja Maija eroavat, löytävät uudet ja perustavat näiden kanssa perheet, soraäänikuorossa laulaa huomattavasti useampi suu. Uusperhettä tarkkaillaan entisten sukuun naitujenkin puolelta. Yhteisiä lapsia enempää ei voi mitään yhteistä ollakaan. Verisiteeksi sitä kutsutaan. Lapsilla, taustoista huolimatta, on aina toive vanhempien yhteen paluusta. Eikä sellainen toive aina jää vain heidän omaksi tiedokseen. Tarinat hiekkaa rattaisiin heittävistä existä eivät ole niin vieraita nekään. Ja kun ottaa huomioon uusperheen perheidentiteetin vakiintumiseen kuluvan ajan, 4-15 vuotta (kyllä, luit oikein), ei ihme, että mieli alkaa harhailla jossain muussa kuin Suuren Rakkauden suoman pärjäämisen turvassa. Tarina, eikä luennoitsija kertoneet, mistä tuo 4-15 hajonta. Liekö sama aika, kun kumppanin lapset muuttavat pois kotoa.

Okei. Vastoin kaikkia järjen perusteluja kahdet eri tavat, perinteet, historiat ja kasvatustyylit yritetään runnoa yhdeksi hienoksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi viritelmässä nimeltä uusperhe. Hetken kaikki on kivaa. Onnellista. Ja ihanaa! Annetaan anteeksi puolison lapsille näiden idioottimaiset tavat. Otetaan toisen lapset rakastaakseen, suureen aikuisen sydämeen. Ollaan perhe. Yhteinen yksikkö. Hoidetaan lapsia ja kun lapset lähtevät, suhdetta. Hah! Arvatkaapa mitä uusperheiden ohjausyksiköt tekevät, kun sunjamun lapset lähtevät? Riitelevät. Koko viikonlopun. Lasten aikana ei voi näyttää kaikkia tunteita. Ei sitä rakastuneen parin euforista läheisyyttä, eikä riidellä. Kun ovi menee kiinni, on matalapaineen purkauksen alku korkeintaan tunneissa laskettavissa. Odotukset ovat niin suuria. Tämä sama ilmiö on nähtävissä pariskuntien pitkään odottamissa yhteisissä lomissa ja matkoissa. Kaikki mihin liikaa ladataan, räjähtää lopulta.
No, riidat eivät suhdetta kaada, vain ne sopimattomat. Lapset tulevat takaisin ja ollaan taas sitä yhtä suurta perhettä (uusperheessä on yleensä paljon lapsia, kas). Kunnes. Mikäs se sieltä ryömii? Viha. Miten kukaan voisi vihata lapsia? Helposti, kuten koulutuspäivän aikana kävi ilmi. Viha, joka on toki voimakas sana, on kuitenkin vaiheena välttämätön, jotta kiinnittyminen voi tapahtua. Mikäli kaikki on vaan koko ajan kivaajaihanaa, aito suhde lapseen ei ole mahdollinen. Pitää löytää negatiiviset tunteet. Ja kyllähän ne sieltä löytyvät.  

Lastenisä ja Mustasurma muuttavat erilleen tulevana viikonloppuna. Mustasurma oli intuitiivisesti löytänyt omat vihan tunteensa ja vihasi kaikkia Naisen luona asuvia lapsia tasapuolisesti. Kolme. Vuotta. Vain Eero Esikoinen olisi hänelle kelvannut. Eero, joka asui isällään ja jonka Mustasurma tahtoi adoptoida. Hän tahtoi viedä äitiyden Naiselta, joka oli lasta kantanut sydämensä alla ja sen jälkeen sydämensä päällä ja kasvattanut ensimmäiset 14 vuotta, sillä ajatus näistä oli liian tuskallinen. Vaan äitiyspä ei ole vietävissä, eikä menneisyys poispyyhittävissä. Kaikki Naisen sinnikkäät ponnistelut kannattivat, eikä Lastenisä hylännyt omia rintaperillisiään, niitäkään, jotka vihollisleirissä asuvat. Naisen rakkaus lapsiaan kohtaan oli suurempi, kuin mustasurman viha. Niinpä Mustasurma pakkaa tavaransa ja lapsensa ja taisto on sotakorvausneuvotteluja vaille ohi.

Mustasurma vihasi lapsia kolme vuotta. Yritti erottaa isästään, ladella ehtoja, sääntöjä, yksipuolisia ja epäreiluja. Lastenisä otti Mustasurman lapset omikseen, osaksi uutta perhe-elämää, mutta Mustasurma halusi pelkän uuden suhteen. Ja mitäs saman katon alla asuvien uudelle suhteelle ennustettiinkaan? Jep.

Lastenisän ja Mustasurman matkan lopullinen päätepysäkki on tuskin tässä. Nainen on enemmän kuin varma, että nämä palaavat vielä yhteen. Toivottavasti sen verran järkevinä, että asuvat kahta osoitetta. Sillä kuten Lastenisäkin sanoi, kaikki olisi ollut niin ihanaa ja toimivaa, kunhan vain lapsia ei olisi. Kaikki? Aha. Selvä.

Uusperhe ei ole ongelma, vaan mahdollisuus. Näillä sanoilla luennoitsija päivän aloitti. Saattaapa olla, ettei Naista saa ihan heti uskomaan niin.

 

torstai 24. lokakuuta 2013

Pienesti rikki

Hajoamista voi pelätä kahdesta syystä; jos on joskus hajonnut. Tai ei koskaan aiemmin.

Miehen koko elämä on ollut yhtä ihailua. Naiset ovat palvoneet, paljosta luopuneet, uhranneet ja rakastaneet. Ja mikäpä siinä. Nätti poika, nätti näytellä ja talutella. Kaikki on perustunut rakkauteen. Naisten rakkauteen. Vain kerran aiemmin Mies on ollut tosissaan, eikä se päättynyt häihin ja haaveisiin. Muut suhteet ovat olleet pintaa raapivia yritelmiä olla näyttämättä huojentuneelta, kun tarina loppuu. Sillä nehän loppuvat. Yksi toistaan seuraten. Mies ei pitänyt mitenkään omituisena tapaansa olla soittamatta, olla teillään, olla kuu, jota ulvotaan. Ei hänellä ollut sydän kaipauksesta karrella, jos viikko vierähti. Se vain, no. Vierähti. Aika aina menee niin menojaan, eihän se Miehen vika ollut? Tässä juuri se vastaus naisten ikuiseen kysymykseen, ”miksi mies ei soita”. Miksi mies katoaa omille teilleen, ottaa yhteyttä viikon kuluttua, jos ottaa? Sen sadannen vastaajaviestin jälkeen. Miksi mies soittaisi, jos sydän ei niin sano?

Nyt sanoo. Koko ajan ja lakkaamatta. Se sanoo paljon muutakin. Se sanoo, että Nainen on liikaa. Ja Mies liian vähän. Että Nainen on iso ja Mies pieni. Sydän sanoo sen, minkä pelko sanelee. Pelon valta on järkeä voimakkaampi.

Mies pelkää Naista. Nainen on kuulemma liian fiksu. Liian looginen. Rehellinen. Suorakatseinen. Liian analyyttinen ja piru vie oikeassakin. Että Nainen siksi keksii lopulta jonkin syyn, jolla jättää Mies. Miksi? Ei Nainen ole koskaan yrittänyt olla parempi. Ei asettunut yläpuolelle, ei laittanut ehtoja, hävennyt, piilotellut tai muulla tavalla osoittanut Miehen olevan alemmassa asemassa. Mutta siten Mies osansa kokee. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän voi menettää. Ja mitä enemmän Nainen ajaa nurkkaan ja kysyy, sitä enemmän Mies paljastaa elämää, jossa ei ole tarvinnut asettua paljaaksi, avoimeksi, haavoittuvaksi ja pelkääväksi. Ei Mies ole miettinyt toimintaansa, ajatuksiaan tai sitä, miksi oli aina suhteissa niskan päällä. Miksi ovi oli niin kevyt sulkea. Eikä varsinkaan sitä, miten pelottavaa on, kun joku kävelee suoraan sydämeen.

Jos jotain väkisin avaa, täytyy kestää sisältö ja seuraamukset. Ensimmäinen riita on ruma. Se alkaa jostain, joka on pakko sanoiksi pukea, mutta jonka vaatteet ovat kai väärät. Äkkiä Nainen on keskellä käsittelemättömiä murheita ja suoritukseen perustuvaa elämäntapaa. Mitä enemmän Nainen kaivaa, sitä enemmän pintaan tulee ajatuksia, jotka eivät koskaan ole valoa nähneet. Voi miten huonosti naiset ovat Miestä kohdelleet! Eikä siinäkään mitään. Voi miten huonosti Mies on kohdellut itseään! Oltuaan suhteissa, joissa ei rakasta. Herättyään vuosia tai viikkoja, naisesta riippuen, aamuisin viereltä huojennukseen siitä, että päivä heidät tunneiksi erottaa. Miten hukkaan. Miten turhaan. Ja siinä Mies nyt on. Värisee ja pelkää. Haviseva haavanlehti, syystuulta suree. Koska tahansa voi pudota, koska tahansa jäädä. Eikä Mies kai mitään muuta niin pelkää. Edes Naista.  Että se suuruudesta ja pienuudesta. Hajoamisen pelko.


Puhutaan. Puhutaan niin paljon ja niin paljosta, tunteja ja päiviä, että Nainen alkaa sovittaa terapeutin takkia ylleen. Oikea hiha, vasen hiha. Hartiat. Kaulukset suoraan. Nappi napilta kiinni. Terapeutin takissa on kuitenkin yksi ongelma. Kun sellaisen on kerran pukenut, riisuminen on vaikeaa. Ei siksi, etteikö itse haluaisi. Vaan siksi, että toinen ei. Onko se Miehen heikkoutta, että on vähän rikki, vähän pieni ja tarvitseva ja pelokas? Vai Naisen heikkoutta, että miehen pitäisi olla vahva? Se, jota voi katsoa ylöspäin. Johon voi nojata. Joka ei anele ja pyydä ja vaadi vakuutta siitä, että Nainen jää. Miksi hoivarooli ohittaa rakkauden? Miksi niiden pitää edes kilpailla toisistaan? Ja miten ylipäätään Naisen miehet ovat aina hoivattavia? Alkoholistien, väkivaltaisten kusipäiden poikia, tai muuten vain rakkautta vaille jääneet.  Äidittömät. Isättömät. Kaltevalla pinnalla kasvatetut. Kaivaako Nainen todellakin kaikista miehistä traumat? Osuu arkaan ja oikeaan. Ja jos, niin miksi?

Miksi?

Mies on huojentunut. Puhuminen tuntuu hyvältä, ymmärtäminen paremmalta. Mies, joka on sukunsa haudannut, ei koskaan silti miettinyt mitä on vastassa rajan tuolla puolen. Onko edes mitään rajaa ja puolta. Ei, ennen kuin Nainen sitä kysyi. Miksi se sellaista uteli? Koska ei ollut ikinä tavannut ketään niin kuolemanpelkoista, kuin Mies.
Syy. Seuraus. Ymmärrys.
Vasta on aikuisuutta avattu, lapsuus tiukassa paketissa piilossa. Vaan ei taida Nainen siihen. Antaa miehen selvittää itse pimeät nurkkansa, ahtaat kolonsa ja täyteen tungetut kaappinsa. 
Nainenkin on huojentunut. Riisuu terapeutin takkinsa ja toivoo, että tämä riita ja siitä nousseet olivat tässä. Kumpikaan ei tämän vuoksi pudonnut. Kumpikaan ei hajonnut. Ja jos jotain meni pienesti rikki, sen aika korjaa. Sillä kun jokin lähtee menemään väärään, se menee. Nopea korjausliike ajaa väärää enemmän väärään. Jos rakkaus muuttuu terapiaksi, tarvitseva hajoaa, eikä se joka verta vuotaa, ole yksin jätettävissä. Pitää sitoa haavat. Katsoa että pärjää. Pitää valvoa vieressä ja odottaa, vaikka mieli muualle halajaa.
Rakkaus toki parantaa, mutta rakas ei. Nainen saa antaa välineet, Miehen pitää silti sitoa itse haavansa ja pärjätä. Nainen ei voi parantaa ketään. Nainen ei ole terapeutti. Puhuminen tuntuu  tietenkin aina hyvältä. Ymmärtäminen paremmalta. Mutta jos rakkaus muuttuu hoivasuhteeksi, alkaa lähtölaskenta. Eikä sellainen sovi nyt suunnitelmiin lainkaan.

Jokainen meistä on hajonnut. Kaikki me olemme liimattuja vaaseja, päälle maalattuja maljakoita. Iso on elämäntyö koota palasia uudelleen ja uudelleen, mutta siinä se juoni piileekin. Muovata itsestään uuden näköistä kriisi ja vaihe vaiheelta. Tulla ehjäksi ja hajota taas tilaisuuden tullen uudelleen. Vaan siivoista suurin odottaa sitä, joka ei koskaan edes ymmärtänyt menneensä rikki.


 

perjantai 18. lokakuuta 2013

Vuoden kuluttua

Unessa pimeä tyrmä. Oviaukon eteen on vieritetty kivi kuuden väkevän miehen voimin. Vankilan askeettisuuden rikkoo vain pieni panssarilasinen ikkuna, jonka takana ihmiset jatkavat elämäänsä. Ainoa valonkajo lasin toisella puolella. Nainen takoo sitä nyrkeillään, mutta kukaan ei kuule.

Kiitos tästä alitajunta. Voisitko seuraavaksi näyttää vähemmän suoraviivaista ja enemmän tulkittavaa?

”Sitten joskus, kun tämä kamala vuosi on ohi, aloitan joogan tai jonkun muun rauhoittavan harrastuksen.” Jo ulos päästessään lause paljastaa kuolemattoman tyhmyytensä. Sitten. Joskus. Voi hyvää päivää, mikä idiootti! Niin kuin siitä on puhetta ollut. Että ei saa sanoa sitten joskus, vaikka eläisikin elämää, jossa edes tässä joskus ei onnistu kaiken muun ja muiden ryöstäessä ne viimeiset jaksamisen rippeet. Aikaa ei ole juuri mihinkään nyt. Totta. Mutta maailman tyhmimmäksi lapsukseksi lauseen tekee se, että Naisen suu aukeaa syöpätautien poliklinikan portailla hetki sen jälkeen, kun rakkaan ystävän suoneen on tiputettu myrkkyä, jotta se tappaisi pahemman myrkyn. Portaat. Ystävä. Ikkunan takana ensilumi. Kerros alempana kahvilassa kaljut ja hauraat, kalpeilla kasvoilla tulkitsematon. Rauha. Se on kaikkialla läsnä. Rauha ja hiljaisuus. Lääkäreiden askeleet eivät kaiu. Hissit eivät sylje sisältään kiireistä jalkaa ja hajamielistä päätä. Täällä ovet sulkeutuvat pehmeästi, ikään kuin pienikin kolahdus rikkoisi hauraat. Ei riko. Sillä jokainen näistä hauraista on vahvempi, kuin yksikään tuolla ulkona. Sitten joskus. Miten typerää Naiselta.

Syysloma ja vapaata koulusta. Loma? Tutkimussuunnitelman laadinta, kirjan lukeminen ja referointi, prosessipäiväkirja, palautekyselyjen tulosten analysointi ja taulukointi, kotitentti, jossa niinkin helppo ja nopeasti toteutettava viiden sivun esseekysymys, kuten oman kunnan kuntarakenteen uudistus kaikkine muutosvaihtoehtoineen ja oma käsitys kunnan kehittämisestä. Plus kaikki muut kotitentin tehtävät, noin niin kuin muutama pikkujuttu mainitakseen. Loma, loputtomat tehtävät ja neljä lasta. Yksin. Ihmisen täytyy olla todella tyhmä tai todella aikaansaava, jos ryhtyy mihinkään tällaiseen. Otsasta uhmakkaasti ulospyrkivä elin kertoo, että vaihtoehdoista ensimmäinen lienee se todennäköisin.
Lapset kiukuttelevat. Miks me ei koskaan… ei mennä, ei tehdä, eikä varsinkaan olla. Miks aina me? Seitsemän - ja yhdeksänvuotiaiden aikana luulisi jo onnistuvan omienkin tehtävien teko. Ja kurjen kurat. Siinä ne huutavat ja suoltavat suustaan. Antakaa minun olla. Antakaa kaikki minun vain olla, älkääkä pyytäkö mitään! Eivät ne anna.
Lähdekirjojen lukua, tiskit koneeseen, kirjoista viittaukset, makaronilaatikko uuniin. Tai kaksi. Toinen gluteenittomana keliaakikolle tietenkin. Kansilehti, liitteet, miten toimitettu teos merkittiinkään lähteisiin? Pyykit koneeseen ja edelliset pois narulta. Kuraiset jäljet eteisessä. Tiskipöydän reunalla maitopurkki. Puhelimet soivat, ovi käy tiuhemmin kuin metroasemalla.  Koko ajan jotain. Yhdeltä hajoaa pyörä hevonkukkuun, toiselta loppuu bensa moposta. Nainen vie, hakee, järjestää, organisoi ja laskee päiviä ja tunteja takarajoihin ja tehtävänpalautuksia saadakseen taas uusia ja uusia. Närästää.  Tehkää perässä, ajattelee Nainen. Tehkää joku tämä kaikki perässä, ja kertokaa sitten mitä järkeä missään enää on? Mitä järkeä yhtään missään? Koulussa. Yksinhuoltajuudessa. Elämässä. Kahvilan kaljuissa ja hauraissa ja heidän haaveissaan, jotka hiipuvat yhtä matkaa voimien kanssa? Miksi rakastaa riidelläkseen? Miksi rakentaa hajottaakseen? Miksi kättään nostaa ja suutaan avata, kun kukaan ei sitä huomenna muista?
Mitä järkeä on ajaa itsensä piippuun, jotta voisi saada päivätyön, jotta voisi olla lasten kanssa, jotta voisi yksin hoitaa kaiken? Miksi Nainen ei vain jäänyt makaamaan ja antanut yhteiskunnan hoitaa leivän pöytään, sen sijaan että ahtaa itseään ohueen piippuun ja tekee koko ajan lisää velkaa, jota maksaakseen leipä pysyy kovin kapeana vuosia ja vuosia mutta onpahan päivätyö.

Ei mitään. Ei yhtään mitään järkeä.

Seitsemän lihavaa ja seitsemän laihaa vuotta. Jos on elänyt neljäkymmentä laihaa, tuleeko seuraavista paksuja? Tuleeko seuraavia? Siinäpä se. Naisen tukalassa vankilassa on kyse siitä, että aikaa ei ehkä olekaan. Ei aloittaa sitä joogaa tai muuta rauhoittavaa harrastusta. Ei päivätyötä. Ei yhtään mitään. Entä jos kaikki olikin tässä? Vihdoin kun Nainen on oppinut elämään vain tätä kuluvaa viikkoa kalenterissa, kuluva viikko ei todellakaan ole sitä, mitä Nainen haluaisi elää. Jokainen kuluva viikko näyttää olevan vain ponnistelua kohti jotain, joka ehkä koittaa tai sitten ei. Haaveissa niin paljon ja muuta. Haaveissa elämä, jolloin ei alati tarvitse hokea ”joo, ihan kohta”, vaikka se ihan kohta on vain sanahelinä saadakseen pienet vaativat suut edes hetkeksi hiljenemään. Joskus elämässä vain on sellaisia jaksoja, joita pitää sietää. Laittaa ajatukset narikkaan ja yrittää kestää ja mennä läpi ja yli sen suuremmin miettimättä. Yrittää olla kiitollinen. Yrittää nähdä kokonaisuus ja tulevaisuus ja uskoa, että päiviä on annettu tämän kamalan vuoden jälkeenkin. Ja jos ei aina oikein jaksa olla kiitollinen, yrittää olla itselle armollinen. Ajatella, että tehkää perässä paremmin. Tietäen, että kovin moni ei tekisi. Tietäen, että sillä ei ole edes merkitystä. Elämä ei ole kilpailu. Elämässä ei jaeta palkintoja siitä, miten hyvin kukin on elänyt täyttä ja omannäköistä. Elämä vain on. Tässä ja nyt ja toivottavasti vielä vuodenkin kuluttua.

Niin. Vuoden kuluttua. Vuoden kuluttua tämä kamala on ohi. Vuoden kun vielä jaksaa, silkalla sisulla ja pirullisella luonteella. Sitten joskus kun tämä kamala vuosi on ohi, Nainen aloittaa joogan. Vuoden kuluttua Nainen ja rakas ystävä lähtevät matkalle, sille joka piti tehdä jo viime kesänä. Jota ei tullut, koska missään ei ole mitään järkeä. Koska pienten lasten äidit sairastuvat. Koska ihmiset uupuvat jahdatessaan unelmia, jotka eivät näy toteutuvan. Koska elämä on arvaamatonta ja kaikesta huolimatta joskus pitää vain sietää ja jaksaa ja uskoa, ettei kenenkään pimeä tyrmä kestä loputtomiin.

Nainen hakkaa lasia. Kukaan ei kuule. Se ei kuitenkaan lannista, sillä hänellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Kivi oviaukolla aivan liian raskas, tyrmä pimeä ja hiljainen. Sen ulkopuolella on iloinen hälinä. Ihmisiä. Elämää. Nainen nostaa kätensä yhä uudelleen ja uudelleen, lyö kylmään lasiin, vaikka se tekee kipeää. Huutaa ja huitoo, että joku näkisi. Lopulta niin käy ja ikkuna avataan. Nainen karkaa vankilastaan ja kävelee rauhassa pois. Eikä katso enää koskaan taakseen.



maanantai 14. lokakuuta 2013

Antaa ajan kertoa

Mies ottaa Naisen kasvot käsiensä väliin. Varmasti. Hellästi. Silmissä loputtomuus joka kertoo, ei kysy. Mies ei vaadi, ei pyydä. Ei ahdista nurkkaan ja pakota ottamaan askelia. Silti se tahtoo paljon ja kaiken. Koko paketin taloineen, lapsineen, sormuksineen. Tahtoo niin vähän ja vain yhden. Naisen.

Ensimmäinen askel otettu, lapsille kerrottu. Iltainen soitto saa nimen ja elämän. Luu lihansa, tarina kertojansa. Askel on suuri ja sellaiseksi sen tekee tieto, että kaikki kuusi lasta tuntevat toisensa. Kylillä kulkeneet tietämättä aikuisten punoksista kapoisten selkiensä takana. Siskopuolia, velipuolia, jonotusnumero kylpyhuoneeseen. Sellaisia alkaa heti vilistä mustikkasilmien takana. Polkuja, joihin pieni mieli harhailee, vaikka aikuiset vasta päätietä ajavat. Ainakin toinen heistä. Miehen huolena on riittääkö hän Naiselle. Miten joku voi kantaa huolta sellaista? Vain yhdestä? Naisen huoli on riittääkö rakkaus. Riittääkö aika. Riittävätkö ymmärrys, tahto, kärsivällisyys, rahat ja vuorokauden tunnit. Kertaakaan Nainen ei ole miettinyt riittääkö hän Miehelle. Eikä Naisen tarvitse sellaisia miettiä vielä. Antaa ajan kulua. Kenenkään todellista luonnetta ei tiedä muutamassa kuukaudessa. Miten riitelee, rakentaa ja purkaa. Jokainen antaa suhteen alussa parasta itsestään tiedostamattaankin. Vähäiset yhteiset hetket eivät kulu näyttäen nurjaa puoltaan, eivätkä ainakaan kaivaen toisesta vielä nurjempaa. Ajan myötä selviää paljon muutakin. Kukaan ei vielä tiedä, missä Nainen on vuoden kuluttua. Mitä tekee työkseen, missä asuu, montako lasta istuu aamiaispöydässä. Mikään näistä ei ole riippuvainen siitä, onko Mies rinnalla vai ei. Muuttuvia tekijöitä on niin paljon. Tekijät muuttuvat niin paljon.

Ennen kuin puut loput lehtensä riisuvat, Lastenisä ja Mustasurma painavat pisteen tarinalleen. Ihminen, joka on kolme vuotta ollut Naisen lasten elämässä muuttaa pois. Kolme vuotta on miltei puolet Tyttöprinsessan elämästä ja kolmasosa Eetunkin. Siinä menee Äitipuoli.  Kaksi velipuolta. Mummopuoli. Enopuoli. Joista kukaan ei ole puolikas vaan kokonainen. Siinä menee isän perhe. Näkevätkö lapset enää koskaan toisiaan? Kenties joskus törmäävät ohimennen, tervehtivät ja toteavat; tuo oli kerran minun veli. Oli. Miten surua huokaava sana.
Lastenisä on huojentunut, lapset ovat huojentuneita. Mutta ymmärtävätkö, että huojennuksen alla uinuu ikävä? Eivät kaikki päivät olleet huutoa ja riitoja. Eivät lapset näin valinneet. Eivät he, jotka jo yhden eron elivät. Naisen ja Lastenisän perhe hajosi. Lastenisän uusperhe hajosi. Miten maailmassa, jossa kaikki hajoaa, uskaltaa enää mitää rakentaa?
Yksi askel on otettu, lapsille kerrottu. Seuraava askel seuraa pian perässä, sillä Mies tapaa Naisen lapset ja Nainen Miehen. Ei koska niin pitää ja on pakko. Koska niin jokin etenee. Nurkissa kuhertelussa ja pikaisissa tapaamisissa on kieltämättä omat viehätyksensä, mutta vain pieni paras pala ojennettuna ei riitä. Mitkään sanat, lupaukset tai vakuuttelut eivät kerro Miehestä enempää, kuin tämän suhtautuminen toisen miehen lapsiin. Ei, vaikka Nainen tietääkin rinnallaan olevan keskimääräistä suuremmalla hoivavietillä siunattu tunneihminen. Mies, joka on mystinen sekoitus raavasta urosta ja pientä poikaa. Varmaa on, että Nainen tulee kaivamaan henkisen suurennuslasin ja mustakantisen vihkonsa, punnitsee, arvioi ja tarkkailee merkkejä. Voi Mies parkaa mihin prässiin joutuu. Miten mahtaakaan sietää arkea isossa perheessä. Joka siinä kyydissä kestää, kestää kaiken muunkin. Tuleva askel tuntuu siksi hyvältä, ja jos se onnistuu, vielä paremmalta. Mutta miten Nainen voisi koskaan ottaa sitä viimeistä askelta? Sitä samaa, jonka Lastenisäkin otti.


Tietenkin on liian varhaista miettiä tulevia. Eikä Nainen juuri mietikään. Nainen on oppinut elämään kalenterin kuluvaa viikkoa, sillä Naiselle on annettu vain tämä päivä, eikä senkään jatkumisesta iltaan saakka ole takeita. Mutta Mies haluaa olla varma, voivansa huolehtia. Ymmärtävänsä kaiken sen, mikä Naisen myötä matkaan tulee. Ja sellainen hänelle suotakoot. Toiset meistä tekevät pitkän tähtäimen suunnitelmia, toisille riittää kunhan syksystä selviää. Muurahaiset ja heinäsirkat, ihmisen muodon ottaneet. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä Naisen ja Miehen suhteessa tapahtuu ja missä he ovat vuoden kuluttua, vähiten Nainen itse. Levoton on tehty kulkemaan, kärsimätön etsimään. Sellainen on Naisen mieli. Alati halajaa liikettä ja muutosta.


Nainen toivoo että tässä on mies, jonka kanssa vanhenee kauniisti. Tässä olisi tarina, joka ei pääty kyyneliin. Keinutuoli kuistilla, lapsenlapset sylissä sunnuntaisin. Nainen lopetti horjumisen Miehen ja vapauden välillä. Se on teoista suurin, kaikkia edellisiä ja tulevia isompi. Eivät tapaamiset, yhteiset soppakauhat laatikossa, eivät mitkään, jotka Miehelle teoiksi näyttäytyisivät. Nainen on ottanut oman loikkansa, sen vaikeimman ja vaativimman. Näillä käytettävissä olevilla tiedoilla. Näillä käytettävissä olevilla toiveilla. Harpannut kohti tuntematonta tulevaa nähdäkseen mitä heidän varalleen on suunniteltu. Antaa ajan kertoa.


 

maanantai 7. lokakuuta 2013

Tunti elämästä

Mikäli Universumin kohtuullistamiskomitean jokaviikkoinen toiveiden toteutumista edistävän työryhmän arpa osuisi Naiselle, tämä tietäisi heti minkä pyynnön tahtoisi täyttyvän. Ei. Nyt ei oikaistakaan polkua onneen. Kohtalainen lottovoitto ei siten ole se ainokainen, vaikka kieltämättä sellaisen osuessa kohdalle tämäkin toive käy tarpeettomaksi. Rahaa enemmän Nainen kaipaa enemmän tunteja vuorokauteensa. Monta.

Opiskelun viimeinen vuosi on kuin maanantainen aamuruuhka tietyömaalla. Liikennettä tulee enemmän kuin kaista vetää. Aikataulu pissii, eikä ole lainkaan varmaa kummalla keittää enemmän, vanhalla romulla vai sitä ajavalla. Tekee mieli oikaista. Sammuttaa risteykseen ja nousta kyydistä. Jotain. Jotain muuta kuin odottaa, että pääsee läpi. Olisi kannattanut lähteä aikaisemmin. Olisi kannattanut valita toinen reitti. Olisi. Myöhäistä.

Opiskelun viimeinen vuosi on Viisaiden Valintojen Aikaa. Kevään viimeinen harjoittelu kannattaa valita siten, että saa jalkansa ”töihin” nimisen oven väliin. Viisasta Valintaa rajoittaa sellainen pikku seikka, kuten että kuusikymmentä muutakin taistelee samoista ovenraoista samanaikaisella harjoittelulla. Viisasta valintaa horjuttaa myös se, että joka paikasta vähennetään. Ihmisiä laitetaan lomille, eikä sijaisia palkata. Ennustajan lahjoja kaivattaisiin, jotta ei työnnä kinttuaan tiukasti kiinni menevän oven väliin. Nainen ei ole kovin kelpo ennustaja, mitä sulkimeneviin oviin tulee. Avoimista nyt puhumattakaan.

Viimeisenä vuotena kyhätään opinnäytetyö. Tutkimussuunnitelman pitäisi olla valmis opponoitavaksi (opiskelijaparka tutisee luokan edessä, kun häntä tentataan aiheen toteutuksesta) muutaman päivän kuluttua. Ja onko edes sitä aihetta vieläkään? Ei. Tai oli. Ja meni. Kenties uusi sellainen tipahtaa taivaan lahjana. Unessa. Tai puolessatoista promillessa, kuten kaikki hyvät aiheet tapaavat tulla. Viimeisenä vuotena on loputon määrä tehtäviä, kursseja ja muistettavaa. Samaisen asian kanssa painivat toki kaikki muutkin Naisen luokalla. Vaan kukaan ei paini lisäksi neljän lapsen kanssa. Yksin.

Kouluun. Kauppaan. Kotiin. Ruoka tulelle ja pöytään. Läksyjen kuulustelua ja keittiön raivaamista. Kello näyttää vartin yli viittä. Vajaa tunti aikaa katsoa kaikkien Wilmat, huomisen tavarat kasaan ja viikata puhtaat vaatteet kaappeihin ja likaiset koneeseen. Noukkia, järjestää ja imuroida kauniin ruskainen lehtiloisto eteisestä. Muuttuva tekijä juuri ennen kello koiran lenkkiä. Eero Esikoisen mopo on rikki, aamulla pitäisi olla kahdeksalta paikassa nimeltä kaukana. Ei auta. Eeron kanssa metsästämään osaa. Ja missä sen isä on? Ei ainakaan metsästämässä osaa. Eero on nykyisin ”koko ajan” Naisen luona, kuten Kalle asian nyrpeästi ilmaisee. Valtakuntaan kun ei mahdu kuin yksi kuningas ja nyrpeyttähän valtaistuimen varailu aiheuttaa. Voi poloa. Sillä välin kun yhden kanssa ajellaan ympäri kaupunkia osan perässä, odottaa koira lenkkiä ja kaksi nuorinta erotuomaria. Kaukosäätimen herruuden taistelu on hyvä harjoitus valtaistuimen herruutta varten. Tukkanuottasilla, neuvottelutaidottomat.
Osaa ei löydy, joka tietää varhaista aamukieppiä paikkaan nimeltä kaukana, ennen kuin Nainen suuntaa omaan oppiinsa. Joka puolestaan tietää aikaisempaa aamua, joka puolestaan tietää, että on jo kiire. Taas. Nainen ei pysty tinkimään öisestä unikiintiöstään, aikaisempi aamu merkitsee siten ainoastaan aikaisempaa nukkumaan menoa. Siispä Koira Erittäin Huonon Omantunnon pikaiselle lenkille. Aamulla sitä vie Eetu ja päivällä Kalle. Kummankin mielestä nurkalle on riittävästi. Joka ei ole sama kuin Naisen mielestä. Naisen mielestä onkin tässä valtakunnassa ikuinen riidanaihe, koskien ihan jokaista kuviteltavissa olevaa aihetta.
Koira ei ole ilmeisesti tänäänkään haistellut kyllin labradorinnoutaja Eskon hurmaavan miehekästä viestiä metsäpolulla. Sen näkee korvien asennosta ja kysyvästä ilmeestä; tässäkö tämä nyt oli? Kyllä. Oli. Vähän sama fiilis, kuin Naisella käräjäoikeudelta eropäätöksen saatuaan. Tässä tämä kaikki todellakin oli. Takapihalla on onneksi hieman tilaa koiran telmiä, siellä kolkytsenttisessä ruohossa, johon ei enää taloyhtiön käsituuppainen leikkuri pysty. Huokaus

Iltapala, pisut, pesut ja pesue maata. Tai ne kaksi nuorinta. Joilla on tietenkin kaikki maailman asiat toimitettavana. Jalkoja särkee, hammas heiluu ja se pitää saada NYT irti. Se hammas. Ei jalka. Kirjaston kirjat myöhässä ja koelappu allekirjoittamatta. Jännä, juuri nukkumaanmenon aikaan? Pyykit odottavat koneessa tiiviinä myttynä. Farkuissa ikivekit. Paidat saa suoraksi vissiin katujyrällä.
Sitten onkin omaa aikaa. Joka kuluu rattoisasti katsellen youtubevideoita tasan kahdesta maailman vähiten kiinnostavasta aiheesta; mopoilusta ja pyöräilystä, ja kuunnella tauotonta puhetta, jota suoltaa kaksi maailman vähiten kiinnostavien youtubevideoiden esittäjää, Naisen valtakunnan kuninkuudesta taistelevat kaksi prinssiä. Vanhimmat. Äänekkäimmät. Näkyvimmät. Nälkäisimmät. Kuluttavimmat. Sotkevimmat.

Ja aamulla uuteen ruuhkaan.

Opinnäytetyö, prosessipäiväkirja, sosiaalilainsäädännön tai työsuojelun tehtävät? Entäs ohjauskeskustelu, joka piti nauhoittaa ja palauttaa jo keväällä? Jjep. Lisää tunteja vuorokauteen. Mielellään monta.

Onhan Naisella aikaa. Eilenkin vietti vuorokaudestaan tunnin rakkaansa kainalossa. Juuri sen ajan, joka tarvitaan tasoittamaan verenpaine, hengitys ja stressihormonit tavalliselle tasolle. Joka tarvitaan, jotta jaksaa uskoa. Toivoa. Ja ajatella voivansa valita edes jokseenkin viisaasti keväällä kortiston sijaan.
Tämän bloggauksen kirjoittamiseen menee myös tunti. Tunti elämästä. Tekstiin, jonka lukemiseen kuluu kuitenkin vain muutama hassu minuutti. Tässäkin ajassa olisi voinut varata kirpputorille pöydän ja hinnoitella sinne lasten pieneksi jääneistä vaatteita ja leluja. Tai ommella jotain myyntiin, jotta voisi kuvitella edes joskus maksavansa takaisin isoon vakuutuslaskuun lainatut rahat. Edes ommella niitä korjattavia, jotka jäävät lapsille pieniksi ompelupöydän nurkalla odottaessaan jotain, jota ei koskaan tule; aikaa. Tai järjestää ompelupöydän, lankalaatikon ja sen, jossa on vetoketjut, tarranauhat ja nyörit iloisessa sekamelskassa, jotta voisi joskus kuvitella ompelevansa edes ne korjattavat. Tunnissa olisi ehtinyt siivota jauhokaapin ja liesituulettimen suodattimen. Leikata koiran kynnet ja siistiä tassukarvat. Korjata päivänvarjo takapihalta varastoon. Valokuvata vanhat keittiön tuolit nettiin myytäväksi ja koota yksi uusi tilalle. Niitä on vielä kaksi odottamassa Ikean paketissa, neljä kuudesta koottu lapsityövoiman avulla. Tunnissa ehtisi leikata omat niskahiukset. Kaivaa pipot ja lapaset kesäteloilta ja siirtää lippikset ja sandaalit tilalle. Silittää. Pestä lattiakaivot. Pyyhkiä tahmatassujen jäljet ovenpielistä. Jotain näistä. Tunnissa ei tehdä koulutehtäviä, eikä ihmeitä, mutta paljon siinäkin ajassa ehtii. Vaikka kirjoittaa blogiin infernaalisen syysflunssan kourissa pinaattilättyjä samalla syöden.

Että kyllähän Naisella on aikaa. Mitä se sitten valittaa? Ei mitään. Mutta jos toiveen saisi esittää, enemmän tunteja vuorokauteen, kiitos. Edes yksi.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Miksi minä haluan, sitä mitä haluan

Itseltään kannattaa toisinaan kysyä ”mitä minä haluan”. Kieltämättä ja kiistatta. Tosin mitä ei ole aina se, joka merkitsee. Joskus oleellisempaa olisi kysyä, miksi minä haluan, sitä mitä haluan?

Mies hämmästyttää Naista yhä uudelleen. Miten joku voi olla niin kaikin tavoin sopiva? Arvoiltaan, ajatuksiltaan, tahdoltaan ja toiveiltaan samankaltainen. Mies ymmärtää Naista. Nainen Miestä. Kummankaan ei tarvitse selittää toisilleen asioita, joita on väännetty rautalangasta ja ratakiskosta joskus muinoin joillekin. Sitä, miksi lapset ovat aina etusijalla. Miksi exät soittelevat. Miksi aikataulut voivat muuttua, miksi ei halua kiirehtiä, painostaa tai kieltää toista elämästä ja hengittämästä. Miksi mies voi käydä peleissä ja Nainen ystävillään. Miksi lenkille, salille ja metsäpoluille pitää päästä. Miksi ostoskärryssä ei ole olutta, eikä perunaa. Miehen kanssa ei tarvitse vääntää edes sitä, voiko kello neljä aamuyöllä lähteä omaan kotiinsa yrittämään unta, kun se ei jostain syystä toisen luona tulekaan. Molemmat kärsivät samalla tavalla pahoista univaikeuksista ja sen helvetin kokenut tietää, eikä kysy. Ei nukuta lusikassa, ei. Eikä se ole kummankaan mielestä rikos parisuhdetta kohtaan. Sillä vain se, mikä hereillä tapahtuu, on tärkeää.
Mies osaa puhua Naiselle, osaa sanoa juuri oikeat sanat. Antaa tarpeeksi liekaa, mutta pitää sitä kyllin kireällä. Mies on kaikin tavoin sopiva. Ja mitä tekee Nainen? Horjuu kahden vaiheilla.

Nainen rakastaa olla vapaa. Omatoiminen. Riippumaton. Turvautumaan, tekemään, suoriutumaan ja pärjäämään itse. Kahdella tukevalla saappaalla seisten ei yllä nojamaan toiseen.
Rakas elämä vaatii toisinaan raskaat huvit. Lapsivapaa viikonloppu vetää yöhön, ystäviin ja elämään, jossa ei tarvitse olla väsynyt, riittämätön ja huolten alla. Jossa on kivaa ja kepeää. Jossa voi flirttailla ja viehättyä. Olla kaunis ja illan ihana. Kalastaa, ja vaikka ei syökään saalista, olla tietoinen taidostaan nostaa vedestä vonkaleita. Niin. Nainen rakastaa elämäänsä vapaana. Mutta sitten tulee se muuttuva tekijä. Nainen rakastaa Miestä.
Mitä minä haluan? Ei, siitä ei ole epäilystä. Nainen haluaa molemmat. Vapautensa ja Miehen. Istuu kuin lapsi lelukaupan käytävällä eikä osaa päättää mitä tahtoo ja tahtoo varuiksi kaiken ja mahdottoman, koko kaupan, koska vähemmän tahtominen voisi johtaa karvaaseen pettymykseen. Kakkua ei voi syödä ja säästää. Elämässä ei koskaan saa kaikkea, mitä älyää pyytää. Sen, jos minkä Nainenkin tietää. Mitä minä haluan on kysymyksenä oikopolku oletusarvoon, eikä kerro lähellekään sitä, mikä on luettavissa rivien välistä. Miksi, se on paljon oleellisempaa.

Oletusarvo numero yksi; Nainen tahtoo Miehen.


Todellinen rakkaus on pelottavaa. Todellinen rakkaus on vierasta. Nainen tahtoo aidosti rakastaa ja jakaa. Olla lähellä kaikin tavoin. Tarvita ja pyytää, oppia nojaamaan toiseen ihmiseen. Nainen tahtoo yhteiset aamut ja illat ja parisuhteen ja kaksi keinutuolia kuistilla elämänsä ehtoossa, mutta ei näe itseään näissä. Tahtooko, koska niin tulee tahtoa? On turvallista. Koska elämän turva tulee ihmissuhteista. Luottamuksesta. Ja elämän pahin kipu tulee luottamuksen pettämisestä. Elämän turva ei siten olekaan toisissa ihmisissä. Elämän turva on omassa itsessä. Josta päästäänkin oletusarvoon numero kaksi;
 
Nainen tahtoo olla vapaa.

Vapaus on ihanaa. Vapaus on tuttua. Nainen tahtoo tulla ja mennä ja olla vailla kenestäkään. Koska niin moni pieni ja isompikin ihminen roikkuu täysin riippuvaisena Naisessa. Vaaka menee helposti väärin, keikahtaa kumoon. Riippuvuus vaatii vapautta. Jing jangia. Mutta tahtooko Nainen olla vapaa, koska kipu ei juokse sellaisten kintereillä, joiden askel on keveä ja valmiina vaihtamaan suuntaa? Ketterästi ja kierähtäen, eikä sellainen ole mahdollista, jos joku roikkuu kiinni. Miksi Nainen tahtoo Miehen ja miksi vapautensa? Koska rakastaa. Ja koska pelkää. Molempiin sama vastaus.

Epäonnistumisen pelko ei ole pelkoa siksi, että se olisi noloa tai alentavaa. Mutta kun on kyllin päätään seinään hakannut, alkaa vältellä pään seinään hakkaamista. Päästä ei pääse eroon, seinästä kylläkin. Eihän Nainen ole koskaan suhteissaan kokonaan läsnä. Aina ovi raollaan pakoreitin varalta, henkinen ovi. Kivun pelkoa vai kivun karttoa?
Tässä on Mies, joka täydellisenä tunneihmisenä ei tyydy mihinkään puolikkaaseen. Joka vaistoaa ja tietää. Ja Nainen vaistoaa ja tietää, että Mies on tosissaan. Valmis ottamaan roolinsa ja viittansa Naisen risaisessa näytelmässä. Hitaasti. Sitten kun sen aika on. Sellainen hirvittää aivan mahdottomasti. Ehkä Nainen ei osaa rakastaa. Olla henkisesti auki ja paljas. Kenties sen ihanan ja kiihkeän alun, mutta kun toinen tulee tutuksi ja liian lähelle, on helpompi alkaa tähyillä horisonttiin, kuin siihen ihan viereen. Jokin on mennyt Naisen elämässä pieleen, ja se jokin on lähtenyt menemään pieleen jo niin varhain, että poisoppiminen on tuskaa ja työtä. Nainen on yhä edelleen se pieni uimataidoton tyttö, jonka nukke putosi järveen. Isä ei nostanut, ei vaikka kuinka pyysi ja aneli. Ei silloinkaan. Kenties isä halusi opettaa pärjäämään, ja niin kävi. Pieni tyttö voitti kauhunsa, oppi painamaan kasvonsa veteen ja tärkeän läksyn; luota itseesi, älä tee virheitä, älä pyydä apua. Hyvin on opilla elämän esteistä yli menty. Mutta vesi, sitä tyttö pelkää yhä.

Jokaisen menneisyys on täynnä traumoja. Uusia tulee alati. Jotkut ovat niin syvässä ja tiukassa, että estävät heittäytymästä, antautumasta, rakastamasta. Tietoisia ja tiedostamattomia, lukkoja ja klikkejä, joista poisoppimiseen menee koko elämä. Rakkaudessa voi oppia. Rakkaudessa voi kasvaa. Turvallisesti kiintynyt voi tehdä toisenkin sellaiseksi, ei väkisin, vaan väsyttämällä. Jokin kertoo Naiselle, että tässä kenties on sellainen Mies. Omine virheineen, puutteineen.


Pelottavaa.

Ehkä elämässä ei aina kannatakaan miettiä mitä haluaa. Oleellisempaa on kysyä itseltään, miksi minä haluan, sitä mitä haluan.