perjantai 29. marraskuuta 2013

Joustavaa opiskelijaelämää

Aamu on kylmä. Kun hämärä hellittää, paljastaa piha kauniisti kuuratun nurmensa ja henkäyksen ohuen lumiharson pensaiden ja pihalaattojen päällä. Mutta sen aika ei ole vielä. Pimeys viipyy pitkään.
Nainen nousee hitaasti, laittaa valot kynttelikköihin ja valoköynnöksiin, jotka lasipurkeissaan luovat ihanaa pehmeää kajoa. Kirkasvalolamppu saa olla sammunut, radio kiinni. Villasukkajalat tassuttelevat hiljaisuudessa. Nainen mittaa kahvin keittimeen, valmistaa aamupalat lapsille ja laskee tuoreen veden koiralle. Se katselee emäntäänsä sohvalta vaivautumatta kummoiseenkaan tervehdykseen. Laiska hännän heilutus kertoo, että tarvittaessa olen kyllä valmis, mutta jos ei tarvi, en nouse. Pian se kuitenkin nousee suorittaakseen koiran joka aamuisen raskaan ja vastuullisen tehtävän; herätyksen kasvojen pesun kera kaikille neljälle lapselle.
Kun viimeinenkin on lähtenyt kouluun, istuu Nainen kolmannen kahvikuppinsa kanssa keittiön pöydän ääreen ja katselee kuuraista pihaa. Valkoinen on puhdas ja koskematon, aivan toista, kuin viikkoja jatkunut musta lohduttomuus. Nyt pimeydessäkin on toivoa. Pitkässä marraskuussa. Piha on pysähtynyt, paikkansa polkenut. Edes tuuli ei jaksa leikkiä hiekkalaatikon ämpäreillä.

Nainen mietii hetken, miten päivänsä asettelee. Sitten nousee, laittaa tyhjän kupin koneeseen ja avaa läppärinsä. Työt voivat alkaa.

Opiskelijan elämä on rankkaa, mutta vapaata. Tai ei. Vapaa on turhan löyhä parsi. Joustavaa. Opiskelijana Nainen voi valita, tekeekö arkisin kahdeksasta neljään töitä. Vai tekeekö kahdeksasta neljään työt viikon aikana kellosta viis. Pesee välillä pyykkiä. Käy lenkillä. Kaupassa. Siivoaa vessan ja lukee tenttiin, imurinvarsi tai soppakauha toisessa kädessä. Kuulostaa helpolta, mutta ei ole. Ei näillä vuosilla, lapsiluvulla, eikä elämäntilanteella muutenkaan. Mutta joustavaa se on, opiskelijan arki. Ainakin, kun koulua ei fyysisesti ole aina ja alati päivittäiset kahdeksan tuntia.
Opiskelu on mahdollistanut yksinään lasten -ja asioiden huoltajuuden. Opiskelu on mahdollistanut blogin kirjoittamisen, taulujen maalaamisen, ystävien tapaamisen, liikunnan ja monen muun, joka olisi jäänyt arjen jalkoihin. Toki, jos Naisen rima olisi ollut täydellisissä arvosanoissa, hänellä ei olisi ollut näistä mihinkään aikaa. Vaan kun ei ole. Rimaa eikä arvosanahalua. Kuten kaikessa, Nainen on koulumenestyksessäkin melko tasaista keskiarvoa. Paria poikkeusta lukkuunottamatta; Ruotsi meni alimmalla mahdollisella änkyttämisellä (ja vähän kai säälilläkin) läpi, kehityspsykologia kiitettävänä. Koulumenestys kertoo siten vain mielenkiinnon tasosta, eikä työmääräästä mitään. Paljon enemmän olisi voinut tehdä. Paljon vähempään ei olisi pystynyt.
Opiskelu on antanut paljon. Uusia ystäviä. Ymmärrystä. Teoreettista taustaa ja tietoa. Ajankäytön suunnitelmallisuutta ja epävarmuudensietokykyä. Kosolti mukavia muistoja ja kokemuksia. Opiskelu on myös vienyt paljon. Talouden totaalikuralle. Valtavasti aikaa, hermoja, muistikapasiteettia ja vielä toiseen kertaan korostaen; hermoja. Opiskelussa on pitänyt tulla niin monesti mukavuusalueeltaan pois, että taakseen tarkastellen Naisen aika on tainnut vierähtää epämukavuusalueella ihan joka päivä. On esitelmiä, ohjausta, seminaareja, loputtomia ryhmätöitä, päällekkäin, limittäin, lomittain. Jotkut tekevät ryhmässä enemmän, jotkut vähemmän. Täytyy sietää. Kaikkea täytyy sietää. Siivellä lentäjiä. Pätijöitä. Heitä, jotka vaativat täydellistä ja vain heidän oma täydellisensä kelpaa. Silti suurimpana ilona on ollut ryhmähenki. Hyvä porukka. Paljon naurua ja pähkähulluja juttuja. Yhteisessä veneessä äyskäröimistä iästä ja elämäntilanteesta viis. Nuorin on parikymppinen ja vanhimmalla kymmeniä yli viisi. Yhteinen vihollinen yhdistää, opiskelu. Ihana, kamala opiskelu. Ja kohta se on ohi.

Vain tammikuu koulua, joulukuussa pari hassua päivää. Tämä ei tietenkään tarkoita lomaa, vaan ryhmän hajoamista omille teilleen. Kukin tekee omia projektejaan pienemmissä ryhmissä. Kukin ahertaa ja opiskelee. Kotona, tiskikoneen ja tehtävien ristivedossa. Aikataulu on toisaalta vapaampaa, mutta toisaalta taas muiden sanelemaa. Projektit etenevät ja tekevät kalenterista tilkkutäkkiä, joiden väliin Nainen sovittaa elämäänsä. Sitä, jossa taloutensa ainoa orja tekee kaiken, huolehtii kaikesta ja pitää kaikkia liukkaita lankoja käsissään. Päivätöissä pääsisi helpommalla. Säännöllinen työaika tekee elämästä selkeää, mutta joustavuuden se tulee kadottamaan.

Kaksi kuukautta ja Nainen aloittaa pitkän työharjoittelun. Siitä se putki sitten alkaa. Toivottavasti ja valitettavasti. Enää eivät äitiyslomat tai osa-aikatyö pienen lapsen hoidon vuoksi ole mahdollista. Enää ei viikonlopputöistä arkivapaata, iltavuoroista pitkiä aamuja. Mikäli onni käy myötä ja Nainen hyppää suoraan harjoittelusta työelämään, hän tulee samalla hypänneeksi oravanpyörään, jota on peläten odottanut. Sellaiseen, joka ei oikein ole mahdollinen, kun tekee yksin kaiken, huolehtii kaikesta ja pitää kaikkia liukkaita lankoja käsissään, mutta johon on hypättävä, jos vain saa tilaisuuden tai jää kyydistä kokonaan. Huokaus.
Ehkä nämä koulussa vietetyt vuodet ovat saaneet Naisen vieroksumaan työorientoitunutta elämäntapaa. Nimenomaan työorientoitunutta, ei itse työn tekemistä. Työllä on oma merkityksensä monin tavoin. Mutta ero ja opiskelu ovat osoittaneet, ettei palkkapussin paksuudella elämänlaadun mittausta voi juuri suorittaa. Rahalla ei osteta terveyttä, kiintymyssuhteita, eikä hidasteta solujen telomeerien lyhenemisnopeutta, joka lopulta määrittää miten vanhana sitä kiikkustuolia vielä narisuttaa. Aika näyttää, voiko Nainen toteuttaa toiveensa ja tehdä töitä osa-aikaisesti. Se tietää niukkaa elämää talouden puolelta, mutta rikasta muuten. Nämä viisi vuotta ovat opettaneet, mitä rikkaus on. Kun voi viipyä aamussa. Suunnitella päivää ja päivän menoja. Olla edes joskus kotona, kun pienimmät lapset tulevat koulusta. Sellaisen rikkauden elettyään ymmärtää, että joillekin meistä palkka lopultakin on vain korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Mutta sitä ennen on maksettava opintolainat pois ja painettava vaikka kahta työtä leipänsä eteen.


Enää muutama kourallinen koulupäiviä, pitkä harjoittelu ja opinnäytetyö. Niin ja nämä nyt kesken olevat projektit. Sitten yhteinen vihollinen on selätetty. "Enää" aika satiirisella äänellä lausuen, mutta ryhmä hajoaa pian kukin omille teilleen. Voi miten haikeaa! Nopeimmat valmistuvat keväällä – toivottavasti Nainenkin – toiset jakavat työmäärän pitkälle syksyyn. Kuten elämässä aina, joidenkin kanssa tulee pidettyä yhteyttä, toisten kanssa ei. Ystävyydet syttyvät ja sammuvat, sillä jatkuakseen ne tarvitsevat muutakin kuin yhteisen vihollisen. Loppurutistuksen läheneminen nostaa kieltämättä suruakin. Elämässä jokaista alkua kohden on yhtä monta loppua. Niin se vain on.

Jos Naiselta kysyttäisiin, kannattaako opiskeleminen aikuisena, hän vastaisi ilman muuta kyllä. Toivoa, uskoa ja käsittämätöntä mukautumiskykyä se kyllä pyytää, mutta ehdottomasti enemmän antaa. Kysymykseen kannattaako opiskella yksinhuoltajana, jolla on neljä lasta ja olematon tukiverkko, vastukseksi saa surullisen päänpyörityksen. Ei. Ei voi Nainen sellaista suositella. Kenellekään. Sellaista määrää venymistä ja voltinheittämistä ei kannata ristikseen ottaa, kun elämä yksin lasten kanssa on muutenkin venymistä ja voltinheittämistä yhtenään. Ei voi suositella, mutta selvitä siitä ilmeisesti voi. Keväällä sen sitten näkee.

 

lauantai 23. marraskuuta 2013

Kateus ja laiskuus

Kun Eero Esikoinen alkoi viihtyä yhä enemmän äitinsä luona, kysyi Nainen Lastenisältä eikö tämä ikävöi poikaa tyhjässä talossa. Vastaus oli hämmentävä. ”Ei mulla ole ikävä. Oon saanut rentoutua ja levätä”. Levätä? Kyllä. Ilmeisesti seitsentoistavuotias on niin kovin työläs.

Lastenisä on hyvin väsynyt. Hän käy töissä ja… käy töissä. Arkisin. Kahdeksasta neljään. Työtä voisi kuvailla kevyeksi toimistotyöksi vastuun ollessa jotain muuta kuin aivokirurgin tai lennonjohtajan luokkaa. Jos Lastenisä tekee virheen, kukaan ei kuole. Itse asiassa, jos Lastenisä tekee virheen, kukaan ei edes huomaa. Silti Lastenisä on hyvin väsynyt. Hänen luonaan asuu lapsia. Tai no. Ei oikeastaan asu. Kukaan. Lastenisä huolehtii vain itsestään ja ainoat asiat joita hänen pitää kannatella, on uhkaavasti kasvava viskeraalinen keskivartalo ja käsi, joka miltei ketjussa nostaa uutta älämmää huulille. Raskasta on.

Kun Mustasurma muutti pois heidän henkiseksi vankilaksi käyneestä lemmenpesästä, ehdotti Lastenisä heltyneenä seuraavaa; Isäpäivät pysyisivät kuukausitasolla lukumääräisesti ennallaan, mutta niitä olisi puolta enemmän, määrän jäädessä kertaa kohden puoleen. Toisin sanoen, samat kahdeksan päivää, mutta eri tavalla sijoittaen. Ja niin tehtiin. Korostaen, Lastenisän aloitteesta ja toimesta. Ei ehtinyt kulua kuin kaksi viikkoa, kun Lastenisä alkoi perua. ”Ei sittenkään hyvä. Melko rikkonaista”. Keksi milloin mitäkin tekosyitä, mutta unohti oleellisen. Ne kuusitoista vuotta, jotka Nainen Lastenisän läpinäkyviä selityksiä kuunteli. Jos ketä, niin Lastenisää Nainen lukee kuin kirjaa. Vähän huonojuonista ja töksähtelevää, mutta lukee kuitenkin. Minne jäi heltyminen? Mukavuudenhaluun. On niin kiva tulla töistä kotiin, laittaa tuli takkaan ja raapia kaljatölkkejä auki – ja vähän muutakin – sohvalla. Mukavampaa, kuin taistella syömisen, läksyjen, hampaidenpesun ja mitä niitä nyt onkaan kanssa.
”Lasten vuoksi”, yrittää Lastenisä. Kauriinsilmät tapittavat vieressä ja sanovat; ”eiku näin on hyvä”. Uusi järjestely näet miellyttää lapsia yllättävän paljon. Harmittava takaisku iskälle. Siinä meni sitten ainoa Naiseen vetoava kortti. Lastenisä yrittää uutta pelistrategiaa. ”Tämä oli sinun idea!” Ei muuten ollut. Siinä sitä vängätään eipäsjuupas ovenraossa, kunnes Lastenisän muisti alkaa palata pätkittäin. ”Eikuniijjoo”.
Olipa sitten pienessä mielessään kääntänyt taas tämänkin järjestelyn Naisen syyksi. Ja aivan suotta. Koska Nainen on joustava ja kiva (muahhahhah), hän suostuu palaamaan entiseen järjestelyyn. Harmi, että on ehtinyt jo sopia seuraaville vapailleen menoa, joten Lastenisä on hyvä ja pitäytyy nyt vain pysymään siinä mitä sovittiin vielä muutama viikko eteenpäin.

Nainen on luopunut niin monesta menosta, monesta mahdollisuudesta ja jopa työtarjouksista lasten vuoksi. Valinta on aina ollut helppo, mutta kieltämättä kirvellyt toisinaan. Lapset ovat aina menneet kaiken ohi. Aina. Siksi vähän sääliä löytyy Lastenisälle, joka joutuu omien siementensä kylvöksistä huolehtiessaan luopumaan lepäämisestä. Koska on niin väsynyt. Voi poloa. Toisinaan kyllä käy sääliksi. Sillä edes alkeellisilla empatiataidoilla ja kyvyllä poimia elämästä ne oikeat arvot Lastenisällä olisi mahdollisuus löytää rinnalleen ihana kumppani. Itsekkyys kun harvoin vetoaa ihaniin ihmisiin. Niin, entä ne kumppanit sitten? Lastenisä on päässyt vihille Naisen uudesta suhteesta ja alkoi ilmeisesti kateuttaan laskea päässään tapaamiskaavaa uudelleen. Nythän Naisella on mahdollisuus nähdä useammin omaa rakastaan, eikä sellainen käy! Nehän voivat vaikka…vaikka…niin. Olla onnellisia kaiken muun ohessa? Ei Naiselle voi suoda onnea. Ei rakkautta. Sellainen ei nyt vain mitenkään käy.

Ottaa pattiin. Isosti. Se, että aikuinen mies jaksaa yhä yllättää itsekkyydellään. Kun menee bensaa ajella edes takas. Valivali. Tupakkaan ei mene yhtään rahaa. Eikä kaljaan. Mutta bensaan menee, kun hakee lapsia. Naisen tarjous kuljettaa yhteiset rakkauden hedelmät isälleen ei saa sekään tuulta hauraiden siipiensä alle. Eikä ihme, sillä kyse ei ole rahasta. Vain ajasta. Siitä mikä pitää käyttää lepäämiseen. Kun on se raskas päivätyö ja ilta sohvalla.
Joskus kauan sitten Nainen taisteli lasten oikeudesta isään ja tapaamisiin. Sai ja piti päänsä. Mustasurma yritti kyllä kaikkensa, mutta ei onnistunut hakkaamaan lopullista kiilaa lasten ja isän väliin. Nyt vasaran päässä ei ole musta- eikä minkään värinen surma. Nyt on kateus. Ja laiskuus. Jostain kumman syystä Nainen on vakuuttunut, että ihmistä vastaan on vielä helppo taistella, mutta kuolemansynnit numero kaksi ja neljä ovat jo kova pala.

Elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Naisen ystävällä on syöpä ja pikkusiskolla sydämentahdistin. Naisellakin on jotain. Jotain, jonka näkee koko ajan, vaikka ei peiliin katsoisikaan. Joka valvottaa öisin. Josta hoitaja sanoi; ”oletko kiinnittänyt tähän huomiota?” Ei Nainen ollut. Ei siihen, vaan toiseen, jota meni näyttämään. Samannäköiseen, josta patologi löysi muutoksia viisi vuotta sitten. Se, joka hoidettiin pois. Tämäkin hoidetaan. Tästäkin tulee aikoinaan kirje, jota Nainen nyt miettii yöt. Ei mieti enää. Ei voi miettiä. Edes Univesumin Kohtuullisuuskomitea ei voi olla niin sokea, huolimaton tai kohtuuton, että sysäisi minkään kuviteltavan syyn vuoksi – edes tilapäisesti – neljä hänelle, jolle lepääminen menee kaiken edelle. Aivan kaiken. Niin ei vaan voi käydä.


Eihän?


perjantai 22. marraskuuta 2013

Karma

Joskus muinoin kahdeksankymmentäluvulla erään ankean ja luovuuden tappavan yläasteen matematiikan opettaja lausui Naiselle; ”et sinä yhtälöistä juuri ymmärrä, mutta päättelemällä pääset näköjään samaan tulokseen”. Nyt jo dementoitunut opettaja ei enää muista Naista, vaikka he yhä törmäilevät toisiinsa, mutta Nainen muistaa hyvin miten sai tältä kävelevältä matemaattiselta yhtälöltä synninpäästön. Se, että ei muista laskusääntöä, on korvattavissa sillä, että lukee ongelmaa kokonaisuudessaan ja tekee sitten päätelmät.


Esimerkki numero yksi, kampaaja.


Nainen, jolle hiusten operointi muualla kuin kotikylppärissä on harvinaista hyvää, istui kerran mukavasti kampaamoon tuoliin, kertoi miltä tahtoo valmiin tuotoksen suunnilleen näyttävän ja nosti miltei vieläkin painolämpimältä tuntuvasta pinkasta kiiltäväpintaisen naistenlehden syliinsä. Muuten niin sosiaalinen Nainen ei asiakkaana ole erityisen suulas, pikemminkin päinvastoin. Elämä kun tarjoaa niin vähän hetkiä olla hiljaa ja ahmia muutakin kuin opiskeluun liittyvää lukumateriaalia, mutta niin paljon hetkiä olla äänessä ja vuoroisessa vaikutuksessa ihmisten kanssa, joten näiden kahden asettuessa palvelutilanteessa puntariin, Naista ei ole syyttävällä sormella osoittaminen valitessaan kahdesta erokkoisemman. Mikäli? Kun valitsee. Ja niin kävi nytkin. Nainen totesi, että maksaessaan palvelusta, hän voi ihan hyvin vaihtaa sanan silloin ja tuolloin kohteliaisuuden nimissä, mutta kampaajan viihdyttämisestä saisi muuten huolehtia radio Naisen fokuksen ollessa lehdessä, jota ei muuten olisi koskaan mahdollista lukea. No äläpä mitään. Kampaaja oli haistanut Naisen karman siinä hetkessä, kun tämä oli astunut sisään ja riisunut takkinsa. Puolitoista tuntia myöhemmin Naisella oli kyllä uusi väri ja leikkaus hiuksissa, mutta takki hitusen tyhjä. Kävi nimittäin niin, että jossain kohtaa Nainen ymmärsi laskea huokaisten kiiltäväpintaisen naistenlehden takaisin pinkkaan ja aloittaa voimaannuttamisterapian ihan todenteolla. Seuraavan tunnin aikana käytiin läpi sellaiset seikat, kuten; jokaisella on oikeus olla onnellinen, sinulla on vain yksi elämä, apua on saatavilla, olet hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. Kampaaja sai hyvä mielen, Nainen uuden tukan. Arvaa kumpi maksoi ja mistä? Ilmaista terapiaa maksavalta asiakkaalta. Ei paskempi diili…

 
Esimerkki numero kaksi, hieroja.

Toinen paikka, jossa Nainen tahtoisi olla enemmän hissukseen, kuin lätistä päivän ja maailman polttavat, on yksi ja ainoa ihanaa kipua tuottava. Hierojalla. Juu, tiedetään. Hierojatkin tykkäävät, kun käsien alla ei ole vain mykkä kimpale lihaa, sillä aika kuluu paremmin jutellessa päivän ja maailman polttavat. Mutta pää syvällä paperilla vuoratussa reiässä kivun koittaessa tehdä lihaksen rentona pitämisestä mahdotonta, ON aika tukalaa olla äänessä koko ajan. Varsinkin, kun vuorovaikutuksen suunta on kohti lattiaa sillä, jota möyhitään pitkin pöytää ja jonka ääntä ei lattiaan suunnatun vuorovaikutuksen vuoksi juuri kuule. Noh. Nainen siis nousi pöydälle, otti mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi vastaanottaa ihanaa kipua. Aika pian kävi selväksi, että voimaannuttamisterapiaverkkoa tässäkin viritellään.
Nainen kyllä yritti. Vastata nuorelle miehelle yhden sanan lauseilla, viivytelläkin vielä, mutta kun kädet selän päällä alkoivat kertoa surullista tarinaansa huonosta itsetunnosta, turvattomasta lapsuudesta ja pyysivät Naiselta elämänohjeita, mitäpä muuta siinä voi kuin heltyä. Niinpä seuraavan tunnin aikana käytiin läpi sellaiset seikat kuten; jokaisella on oikeus olla onnellinen, sinulla on vain yksi elämä, apua on saatavilla, olet hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. Hieroja sai hyvän mielen, Nainen muutaman mojovan klimpin pehmenemään selässään. Arvaa kumpi maksoi ja mistä? Ilmaista terapiaa maksavalta asiakkaalta. Ei paskempi diili. Déjà-vu ? Voi kyllä.

Nainen kyllä nauttii saadessaan tehdä hyvää, tuottaa kanssaihmisille iloista mieltä ja valoa. Nainen nauttii ratkaista toisten ongelmia omiensa ollessa niin niitä yksiä samoja ja tylsiä. Eikä se ratkaiseminen ole sen kummempaa, kuin nostaa peili toisen ajatuksille. Jokaisessa meissä on valmiina kaikki ratkaisut, kaikki tieto, kaikki ymmärrys. Mutta jokainen meistä tarvitsee ihmisiä, jotka auttavat meitä näkemään ne. Jos Nainen jossain on hyvä, niin näkemisen auttamisessa. Jostain Naiselle aukeamattomasta syystä sellainen suorastaan loistaa hänestä. Nämä kaksi esimerkkiä eivät näet ole mitenkään poikkeuksia. Nainen on aina vetänyt puoleensa kummallisia asiakaspalvelukokemuksia, erikoisia bussimatkoja, kohtaamisia ja outoja tilanteita, joista voisi kirjoittaa yhden keskipaksun kirjan verran. Oikeastaan niin on ollut aina, mutta vielä enemmän eronsa jälkeen. Naisen lähipiiri tuntee tämän ilmiön hyvin. Terapeutin viitta heiluu mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja tilanteissa, olematta lainkaan tarkoituksenmukaista. Nainen on kuunnellut ja lohduttanut opettajaansa, joka itki hänelle murheitaan. Nainen on ratkonut opiskelupaikkojensa ohjaajiensa yksityiselämää. Parisuhdetta. Lastenkasvatusta. Työpaikan ristiriitoja. Luvannut pysyä hautaan saakka hiljaa asioista, joita hänelle on uskottu. Ja pysyykin. Siksi keskipaksu kirja oudoista tilanteista jää ikuisesti kirjoittamatta. Terapia, jota Nainen antaa ei tietenkään ole terapiaa alkuunkaan, eikä varsinkaan keittiöstä ohjattavaa, vaan hiljaista kuuntelua ja ihmisen omien myönteisten ajatusten vahvistamista. Jostain syystä Naiselta halutaan kuulla elämänhallintaan liittyviä asioita, vaikka tämä ei aina hallitse omaansakaan. Pyytää toivoa, vaikka se on toisinaan itseltäkin hukassa. Kuulla ne sanat, jotka jokaisella on sydämessään, mutta joiden kuuleminen toiselta tekee ne todemmiksi. Ei Nainen ole terapeutti. Ei guru. Ei filosofi, joka kertoo kuolemattomia viisauksia. Tavallinen Nainen, taivas sentään! Aika usein rähmällään haasteiden edessä. Aika usein oma päänsä on sotkuinen vyyhti sekalaisia ajatuksia, elämä kaikkea muuta kuin hallittua ja haaveetkin hukassa. Mutta jokin karma Naisella täytyy olla ajautuessaan alati tilanteisiin, joissa ongelman kokonaisluku on tärkeää. Kuten sanottu, sellainen on toki antoisaa. Kivaa. Merkityksellistä. Hyvää tekemällä tulee aina hyvä mieli. Mutta on tilanteita, jolloin kiva ja merkityksellinenkin on alkanut ärsyttää. Ne, joissa ammattilainen käyttää kuusnolla hyväkseen. Mitä lähemmäs Naisen valmistuminen tulee ammattiin, joka antaa täydet oikeudet tehdä kyseistä auttamistyötä verokortin kera, sitä enemmän ilmaisen voimaannuttamisterapian tarvitsijoita alkaa löytyä. Varsinkin niistä kummallisista asiakaspalvelukokemuksista. Nainen voisi olla töykeä. Nainen voisi ilmoittaa jo heti ovella, että haluaa olla hiljaa. Piirtää omat rajat ja kieltää tulemasta tontille. Eikä kertoa kysyttäessä, että opiskelee, eikä varsinkaan mitä. Mutta ei tee niin. Jokin tarkoitus tällä kaikella kai on. Karmallakin. Nämä tilanteet ovat toistuneet niin usein, että saavat Naisen miettimään onko tämä kaikki Universumin tapa kenties kehottaa painattamaan pieniä kiiltäviä käyntikortteja joita jakamalla saa ihan maksaviakin asiakkaita. Tai lakata käymästä missään. Kampaajalla, hierojalla, baarissa, kaupassa… Mikä on toki helppoa, koska siihen ei ole rahaa (sarkastinen naurahdus). Oli tai ei, Nainen valitsi toisen polun. Elämässä asioilla on näet tapana tavalla tai toisella järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa. Virkanaisura pienessä jakkupuvussa isossa organisaatiossa alkaa olla allekirjoitusta vaille valmis, kunhan Nainen nyt ensin suorittaa sellaiset pikkuseikat kuten pitkän harjoittelun kyseiseen tulevaan eläkevirkaansa ensi keväänä, tekee samaan aikaan opinnäytetyön, käy viimeisiä kursseja koulussa ja hoitaa työn, tehtävät ja neljä lastaan. Ansiokkaasti. Fiksusti. Taitonsa ja kykynsä näyttäen. Ei sairastu kertaakaan. Opettelee pärjäämään neljän tunnin yöunilla. Ja selviää keväästä ylipäätään hengissä. Mutta se on jo toinen tarina.

 

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Elämän antamat

Jääkaappi on tyhjä. Pyykkikori täynnä. Eteisessä valtavat kengät. Suihku valuu iloisesti 20 minuuttia yhtä soittoa, kunnes joku äkkää iloisen suihkussaseisojan. Yleensä Nainen. Kaikkea kuluu paljon. Ruokaa. Vessapaperia. Suihkushampoota. Vettä. Sähköä. Bensaa. Aikaa. Rahaa. Hermojakin. Ja rakkautta. Varsinkin rakkautta. Sillä kaiken tämän keskellä on Nainen, onnesta hyrissen.  
Joka aamu ilo läikähtää Naisen sydänrievussa. Siinä, jota on niin kyllin poljettu ja särjetty. Joka aamu, kun päitä pidempi kömpii alas, sanoo koiralle miau ja kysyy ”missä mun aamupala on?” Niin kuin nyt äiti enää tuon ikäiselle tekisi. Joskus tekee. Ihan vain, koska voi. Joka ilta kiitollisuus käy Naisen päälle, kuin onnen tilkkusista parsittu peitto. Kun koira nousee paikaltaan, istuu ovelle päin, korvat kohollaan, jokainen lihas valmiina hyppimään ilosta. Niin voisi Nainenkin tehdä. Hyppiä ilosta. Onnesta. Pakahduttavasta rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Lapsi on tullut takaisin.

Kolme vuotta Esikoinen asui isällään. Anteeksi, miltei kolme ja puoli. Sillä vuoden puolikkaallakin on väliä iässä, jossa lasketaan päiviä aikuisuuteen. Kolmessa vuodessa siitä tuli vieras. Sanokoot mitä kaunista tahansa laatuajasta ja etävanhemmuudesta, lapsi katoaa elämästä sillä hetkellä, kun ovi arkeen menee kiinni. Ei Nainen tiennyt, mitä pojalle kuului. Mitä ihan oikeasti kuului. Sai toki pieniä maistiaisia viikonloppuisin, jos poika nyt ylipäätään oli kotona. Yleensä ei. Nukkumassa kävi. Ja äitinsä sydämessä. Kävi. Mikä se sellainen äiti on? Etä-äiti. Puoliäiti. Osa-aikainen parka. Sitten tuli kesä.
Eero Esikoinen alkoi viihtyä äitinsä lihapadoilla yhä useammin. Kuin kesyyntyvää lintua varten, Nainen alkoi varata enemmän ruokaa. Enemmän aikaa. Enemmän tilaisuuksia olla sattumalta kotona juuri niinä aikoina, kuin tiesi lapsen kulmilla pyörivän. Monesti Eero jäi yöksi, kun muut lähtivät isälleen. Tuli vaihdossa, naureskeli Nainen. Naureskeli muutenkin. Kesään mahtui paljon naurua, sillä Eero ei enää ollut vihainen. Ei enää syyttänyt Naista erosta, talon myymisestä ja siitä, että joutui jakamaan äitinsä luona huoneen idioottiveljen kanssa. Sen sijaan kertoi elämästään. Päivistään. Suunnitelmistaan. Kavereista. Tiesi, ettei äidistä ole kaveriksi, mutta keskustelijaksi silti. Äiti ei koskaan osta olutta, ei anna siunausta mopolla koheltamiseen, eikä päästä yöksi ilman yöpaikan vanhempien kanssa keskustelua. Mutta tyttöystävälle päästää. Äiti tuntee nuoren ja haavoittuvan rakkauden.

Äiti on se, joka keskustelee mitä moottoripyöräpoliisin ammattiin tarvitaan. Äiti on se, jonka kanssa Eero jakaa asioitaan. Ja äiti on se, jonka luona Eero nyt on. Todellakin, on.

Kaikkeen tottuu. Aivan kaikkeen. Siihenkin, että lapsi on poissa. Asuu toisaalla, käy murtaakseen palan äitinsä rinnasta lähtiessään. Kaikkeen tottuu, vaikka ei hyväksyisikään. Lakkaisi kaipaamasta. Lakkaisi pienesti toivomasta, kuluvat vuodet, vaikka ikävä ei kuluisi koskaan. Kaiken ymmärtää, vasta kun sen saakin takaisin. Miten vailla ja vajaa oli. Miten tottunut, mutta tuskaisen irrallinen. Voi miten kokonaiselta elämä tuntuukaan. Hyvältä. Merkitykselliseltä. Miten paljon rakkautta mahtuu äidin sydämeen. Miten suurta onnea voi olla tyhjä jääkaappi. Veljesten väliset kinat. Märät pyyhkeet mytyssä pyykkikorin päällä. Koska kaikki nämä kertovat siitä, että kolme on paljon, mutta neljä on kaikki. Nainen on saanut neljä lasta, eikä kukaan heistä ollut poisannettavissa. Ei kukaan. Kyllä Nainen sen tietää, lainaa vain ovat. Lainassa kaikki ja varsinkin esikoinen. Kohta se saattaa muuttaa takaisin isälleen. Kohta kokonaan kotoa. Kaikki on mahdollista, mutta nämä kuukaudet, tämä syksy kokonaisen perheensä kanssa, sen pienen ja miehettömän, sen ainoan jonka Nainen enää perheeksi ymmärtää. Tämän Nainen todella tahtoi. Ei edes ymmärtänyt, miten paljon. Kunnes sen sai. Koskaan ei voi Esikoinen ymmärtää, miten äidin sydän hymyilee, kun kuulee tutut askeleet ovella. Ei lapsi sitä näe, miten aika pysähtyy, tähdet loistavat kirkkaammin ja tuulet tyyntyvät, kun astuu huoneeseen ja täyttää sen arkisella höpinällään. Arki. Se, joka oli äidiltään kadonnut.
Miten paljon Nainen antaisikaan, jos saisi takaisin kaikki menetetyt ajat. Nekin vuodet, jolloin lapsi kyljessä kasvoi, mutta sylissä oli jo niin monta muuta. Ei niitä saa. Mutta sai palan matkaa yhdessä. Saattaen aikuiseksi, saattaen maailmalle. Saattaen äitinsä suojissa. Enempää ei voi pyytää.

Lauma on  koossa, poikaset susiemon suojissa. Siinä ne hyörivät kotiluolan ovella, lähtevät, tulevat. Aina takaisin tulevat. Valmiina maailmalle. Uljaat turkit ja tassut. Emonsa lapset. Rakkaat. Ainoat. Elämän antamat.


lauantai 16. marraskuuta 2013

Sisko, pikkulisko

"Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on? Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa? Kumpi isän ruususista tärkeämpi on? Kenen olkapäällä taivaan lintu laulaa?" (Laura Närhi feat. Erin, Siskoni)

Siitä ei ollut koskaan epäilystäkään. Sisarukset olivat kuin yö ja päivä, punatukkaisen ja pisamaisen Naisen edustaessa sitä vuorokauden pimeämpää puolta, vaalean ja suloisen Siskon ollessa päivä parhaimmillaan. Nainen oli tuhma, äänekäs ja itsepäinen. Sisko kiltti, hiljainen ja mukautuva. Yö ja päivä. Huutomerkki ja huomaamaton. Sisko kai rakasti varauksetta Naista, mutta Nainen suhtautui varauksella miltei viisi vuotta nuorempaansa. Miksi sinä et voi olla kuin siskosi? Kylvetty, kasteltu, kateudensiemen.
Siinä se istui lapsuutensa äitinsä sylissä, pieni ja haviseva. Se kiltti, jolle kävi kaikki. Jonka tahto oli syvällä toisten taskussa. Missä Nainen oli silloin? Jossain ihan muualla. Pyydysti ampiaisia tulitukkuaskiin. Sukelsi laiturin alla naulojen ja lasinsirujen keskellä. Söi lunta ja työnsi kieltä mattotelineeseen talvipakkasella, vaikka juuri niin kiellettiin. Sisarusten lapsuudet kulkivat rinnakkain, mutta erilaiset ne olivat. Tarkka neitsyt ja joviaali jousimies. Joskus muinoin Naisen suurinta hupia oli siirtää viivoittimen tarkasti aseteltuja esineitä Siskon huoneen kirjahyllyssä. Että se nekin huomasi! Vain sisarukset tietävät, mitä on sisarusten välinen nahina. Mikään riitely ei elämässä enää sen koommin tuo samanlaista tyydytystä. Ärsyttävä pikkupentu. Ärsyttävän suloinen. Ärsyttävän lahjakas. Ärsyttävä.

”Sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu, sydämeni murtuu.”


Se mikä ei jatkunut, päättyi. Sisaruksista kasvoi aikuisia ja elämän kyllin potkiessa he alkoivat nojata toisiinsa. Rääväsuu rauhoittui, kiltti rohkaistui. Siskosta tuli paras ystävä. Siskolle voi sanoa suoraan. Siskolle voi aina soittaa. Ei ole asiaa, jota ei ensin kerrota siskolle. Miltei joka päivä, joskus kertaa montakin, he soittelevat. Yhdessä on naurettu, itketty ja ihmetelty. Analysoitu miehet ja elämät. Edelleen ovat toistensa yö ja päivä, mutta kuten jäisi vuorokausi vajaaksi vailla puolikkaitaan, he täydentävät toisiaan. Siskon kanssa voi tehdä melkein mitä tahansa. Paitsi kantaa sohvaa tai muuta painavaa. Jostain syystä molemmat saavat aivan hillittömän nauruhepulin juuri, kun pitäisi olla skarppina ja keskittyä. Nauruhepulit ovat sisarussuhteen helmiä. Sisko, pikkulisko. Maailman tärkein aikuinen.
Mikään ihmissuhde ei kestä niin kauan, kuin sisarusten välinen. Mikäli elämä etenee marssijärjestyksessä, vanhemmat kuolevat ensin, puolisotkin tulevat kuvioon auttamatta muutama vuosikymmen liian myöhään. Sisarus on hän, jonka tunnet lapsuuden alkuhämäristä. Sellaisen menettämisen pelko saa suunniltaan. Joskus kauan sitten Nainen ja Sisko sopivat miten menetellään, jos jompikumpi lähtee täältä kesken juhlien. Ei sellaista tarvitse onneksi miettiä. Ei voi miettiä. Kunnes Elämä kertoi, että mietit tai et, mitä tahansa voi tulla.

Oireita oli ollut jo hetken matkaa, viikkoja. Enkeleitä yhtä kauan. Olisi voinut. Olisi voinut ihan minä tahansa päivänä. Terveyskeskuslääkäri lähetti kotiin. Sydänfilmissä muutoksia, soittoaika viikon päähän. Terveellä, nuorella ihmisellä hengenvaarallinen muutos sydänfilmissä ja kotiin? Kaikki olisi voinut käydä toisin. Pahemmin. Ei käynyt. Niin monta onnekasta sattumaa tässä epäonnessa kulki myötä. Tarvittiin yksi viisas lääkäri samaisessa terveyskeskuksessa. Tarvittiin yliopistosairaalan asiantuntemus ja ammattitaito. Tarvittiin Universumi, jonka kanssa Nainen kävi hiljaista kauppaa iltaisin nukkumaan mennessä. Älä kiltti, älä ota pois… Kukaan ei tiedä mikä tähän johti. Kukaan ei tiedä, miksi terveen kolmekymppisen naisen sydän menee rikki ja siihen asennetaan tahdistin. Äkkikuoleman riski oli todellinen. Kaikkina niinä päivinä, kun Sisko ja Nainen puhuivat puhelimessa, ruotivat päivät ja miehet ja nauroivat. Ihan millä tahansa hetkenä Elämä olisi voinut viedä Naiselta sen, joka hänet on pisimpään tuntenut. Joka tietää ja tuntee kaikki kolkat sielusta, pimeimmätkin. Ja jonka Nainen tuntee. Jota Nainen niin kovin rakastaa. Kaikki tulevat joulut, kaikki tulevat vuodet. Sisko, pikkulisko. Elämä olisi sen voinut viedä. Miten sellaisesta voisi koskaan toipua?

”Sinä olet minun siskoni, en tahdo että erkanemme koskaan. Tule mua vastaan, oi siskoni mun…”

Voi miten monta kertaa Nainen on ollut tarttua puhelimeen soittaakseen jonkun hölmön jutun. Hölmön. Hauskan. Vertaistuellisen. Ihan mitä vaan. Soittaakseen Siskolle mitä kuuluu, vaikka juurihan se käytiin läpi. Mutta mitä nyt kuuluu.
Sisko pääsi eilen kotiin. Operaatiosta toivuttuaan voi elää normaalia elämää. Niin normaalia kuin se nyt 24/7 yksinhuoltajalla voi olla. Sisko alkaa vasta ymmärtää, miten lähellä reunaa kävi ja miten reunalla käytyään voi kaatua. Ja jos sen aika tulee, Nainen ottaa kiinni. Kantaa vaikka reppuselässään yli kivien ja kantojen, antaa viimeisen leipäpalansa ja vesitilkkansa. Tekee ihan kaikkensa, sillä kukaan muu aikuinen ihminen ei koskaan voi olla hänelle niin rakas. Ei kukaan.
 

Kesä -78. Takapihan nurmi kutittaa jalkapohjia. Aurinko paistaa, kuten lapsuudessa aina. Iso opettaa pientä kävelemään. Tapa on melko kyseenalainen, mutta erityisen hauska. Iso kävelee edellä ja pieni pitää ison housujen kauluksesta kiinni. Taapertaa, ottaa askelia ja nauraa kikattaa humpsahtaessaan kumoon. Vahingossa ja kai vähän tahallaankin. Siinä humpsahtaessa kun valahtavat ison housut nilkkoihin. Pientä kepposta, auttamista ja paljon naurua. Siitä on sisaruus tehty.

Universumi, Maailmankaikkeus, Ukko Ylijumala. Kiitos.

 

lauantai 9. marraskuuta 2013

Siinä iässä

Nekytplus nainen on aivan mahdottoman upea kokonaisuus. Tuo nahoissaan viihtyvä naislaji on menettänyt vuosien melskeessä miltei kaiken miellyttämishalunsa ja on siten yhtä helppo kouluttaa, kuin kissa poliisiksi. Vaikka kissalle pukisi virkavaatteet, antaisi aseen ja poliisiksi tarvittavat tiedot taitoineen, kissa viikset välittää miten sen odotetaan toimivan. Jos ei satu huvittamaan, ei vaan satu huvittamaan.
Nelikymppinen nainen osaa jo kantaa itsensä, arpensa, halunsa ja toiveensa. Vuodet ovat antaneet kylliksi vanhan toistoa, jotta uudetkin asiat osaa laittaa ansaitsemilleen paikoilleen. Se, mikä vielä 20 vuotta aiemmin oli elämän ja kuoleman kysymys, ei enää aiheuta kulmakarvan nostoa kummoisempaa reaktiota. Älä kuitenkaan erehdy luulemaan tätä vuosien hiomaa timanttia helpoksi. Pahimmillaan (tai parhaimmillaan, miten sen nyt ottaa) nelikymppinen nainen on näet kuin ei-sanan löytänyt uhmaikäinen lapsi. Ei. Ei käy, en halua, ei kiitos. Ei tällä, eikä monella muullakaan kertaa. Kiltitkin tytöt saattavat yllättää ja alkaa vähemmän kilteiksi ikää myöten. Monin tavoin. Tämän ikäinen sisar ei silti ole radikaalifeministi joka vihaa miehiä, yhteiskuntaa ja varsinkaan karvanpoistoainetta, jossa miehenmiellyttämiskulttuuri kulminoituu viattoman vaaleanpunaisen tuubin muodossa. Ehei. Tässä iässä ei vihata. Koska ei jaksa. Tai huvita. Ainakaan riehua. Paitsi kerran kuussa  PeeÄmÄssän aikana. Silloin kuulkaa riehutaan ja kunnolla. Tuleepa siivottua niin kaapit, kuin ihmissuhteetkin.

Nelikymppisenä sen minkä ihon ulkopuolelta menettää, sen sisäpuolelta voittaa. Tässä iässä uskaltaa ajatella, sanoa mitä ajattelee ja olla välittämättä mitä muut ajattelevat.

Eräs esimerkki.
Joskus muinoin juhlittiin Naisen siskon (sen, joka on tukevasti kartalla Naisen elämän äkkiväärissä käänteissä) syntymäpäiviä. Joukko naisia oli kokoontunut hyvän ruuan, seuran ja tietysti siskon vuoksi juhlimaan. Musiikki oli menevää ja yhteismeikkaus kylpyhuoneessa onnistunutta. Kun mukia oli kumottu boolimaljan pohjaan asti, alettiin vääntää jatkosijoituspaikasta. Koska Nainen oli, ja on edelleen muita viitisen vuotta vanhempi, hän kieltäytyi kohteliaasti, mutta päättäväisestä tulemasta teinipaikkaan, kuten asian ilmaisi. Vinkki; mikäli olet nainen, nelikymppinen ja kärsit toistuvista huonoista ja varsinkin huonoflaksisista ravintolakokemuksista, käyt todennäköisesti väärässä paikassa. Vaikka kuinka kantaisit itsesi, arpesi, halusi ja toiveesi.
Ja takaisin niihin syntymäpäiväbileisiin. Iloinen puheensorina taksissa vaihtui närkästykseksi. Miten niin Nainen ei tule samaan paikkaan kuin muut? Nythän on siskon juhlat, ei kukaan voi luistaa omille teilleen! Mikä on tavallaan ihan totta, mutta tavallaan ei. Nainen kysyi rakkaalta sisareltaan, onko tälle ongelma, jos Nainen ei tule, sai odottamansa vastauksen, ja vietti oikein hauskan illan paikassa, johon ei maksa liikaa, sillä se johon maksaa on nykyään teinien valtaama. Miten kukaan voi tehdä niin itsekkäästi? Koska voi. Ilta siihen asti oli ollut kiva, osa naisista jo lähtenyt kotiin helvetillisen sunnuntain välttämiseksi, osa jatkoi helvetilliseen sunnuntaihin. Kaikki pääsivät siis sinne, mihin halusivat. Win-win. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin oppii löytämään vaihtoehdoista sen itseään eniten miellyttävän. Mitä lähemmäksi loppua mennään, sitä vähemmän haluaa käyttää aikaa toisten miellyttämiseen itsensä kustannuksella. Elämässä on kyllin monta pakkoa, velvollisuutta ja suoritusta, jotta jokaiselle riittää uupumista.  Elämä ei kuitenkaan ole kitumisen kompromissi. Jos voi valita, saa valita. Jos tilanne ei vaadi kärsimään, miksi sitten pitäisi? Miksi mennä, tehdä, uhrautua vain kiitoksen toivossa? Ainoa jonka kiitoksella on väliä, on se, jota pitäisi rakastaa ensin, ja jota kohtaan pitäisi olla hyväksyvä ja armollinen. Se passikuvasta tuttu. Itsekkyys ja itsetuntemus ovat kaksi eri asiaa. Seuraavan kerran, kuin odotukset ja sinä olette ristiriidassa, mieti kenen ääni vaatii. Onko se puoliso, pomo vai äiti? Vai saattaisitko ihan itse vaatia itseltäsi asioita, joita et todellisuudessa tahdo, koska oletat jonkun muun niin tahtovan?

Ihmiskunnan alkuhämärissä naiset eivät ehtineet ihanaan uuden mahdollisuuden ikään. Mikäli selvisi synnytyksistä ja lapsivuodeajasta hengissä, he kuolivat silti juuri ennen parhaan ajan alkamista. Toisaalta kyseisessä hämärässä nelkytplus oli jo kehonsakin puolesta runneltu vanhus, eikä elämä muutenkaan niin individualismia ruokkivaa ollut. Myöhemmin ihmisen elinikäodote alkoi kasvaa yhtä käyrää vanhuuden arvostuksen kanssa. Kunnes kuolemanpelkoinen nykyisyytemme on yrittänyt jälleen palata ihmiskunnan alkuhämäriin palvomalla vain nuoruutta ja unohtamalla sen seikan, että kaikista meistä tulee Opeleita. Kuka kertoisi mainostajille, että emme halua photoshopattua kiiltokuvaelämää lehtien palstoilta? Että jo lapsen silmän alla on juonne, jota ei näy ryppyrasvaa mainostavan mallin kasvoilla. Sileä. Puhdas. Neitseellinen. Kuin synnitön Maria. Emme ole niin, emme tarvitse niin, emmekä varsinkaan usko niin. Nelikymppisen elämä alkaa oikeasti olla kivaa. Se mainostaja, joka keksii tämän, tienaa varmasti.

Eräs Naisen lempilauseista on; ”olen jo siinä iässä, ettei minun enää tarvitse”. Tämä ei ole tekosyy päästää otetta elämästä. Se ei ole tekosyy luovuttaa, lakata tahtomasta, tai unelmoimasta. Se on vain syy olla elämättä toisten odotusten mukaan. Aika on rajallista. Aika on lopulta ainoa valuuttamme tässä elämässä. Toiset antavat sitä, toiset vievät. Kaikki me kulutamme arvokkainta omaisuuttamme. Surutta, turhaan, säästäen tai itseään kuunnellen. Jos joku kymmenen vuotta sitten olisi sanonut Naiselle, että vaikka murheet lisääntyvät, elämä vain paranee, tämä olisi ottanut tyynyn ja peiton ja mennyt läheiselle moottoritielle päivänokosille. Onneksi ei kukaan sanonut, eipä sillä, tuskin olisi Nainen sitä uskonutkaan. Mutta elämä on. Parempaa. Ihanampaa. Ja mikä parasta, terveesti itsekkäämpää. Jos siis olet nainen, luet tätä ja kipuilet tahtotahojen ristivedossa elämän ruuhkavuosien kasatessa päällesi tukehduttavan suman velvollisuuksia ja kuormaa, makustele erästä lausetta. Pyörittele sanoja mielessäsi, anna niiden tulla ensin varovasti, sitten ponnekkaammin ulos. Sanat, jotka vapauttavat sinut vertailusta, piiskaamasta itseäsi liikaa, antamasta kaikkesi kiitoksen toivossa. Harjoittele, treenaa ja toista. Jotta olet varautunut. Jotta seuraavan kerran, kun sinua rutistetaan kuivaksi rätiksi – sillä ainahan sinusta on riittänyt rutistettavaa – voit hymyillen sanoa; ”olen jo siinä iässä, ettei minun enää tarvitse”. Ja jos et vielä ole, jonain päivänä olet. Usko pois.



torstai 7. marraskuuta 2013

Oho

”Minulla on teille hyviä ja huonoja uutisia”, sanoo Maailmankaikkeuden Kohtalovastaava Naiselle ja jatkaa, ”kummat haluatte kuulla ensin?”
”Huonot”, vastaa Nainen hetken tuumailtuaan. Koska palkintoa edeltää ahkera työ, myrskyn jälkeen on pouta ja lopussapa vasta se kiitos seisookin.

”Hyvä on. Elämänne tulee olemaan alituista kompurointia, turpiin ottamista ja vastatuulta. Erityisen paljon saatte tuta nahoissanne muiden tekosista. Vaikka kyllä omassa tyhmyydessännekin on mistä kitua”.
”Entäs ne hyvät sitten?”, kysyy Nainen ääni väristen.
”Tulette elämään kadehdittavan pitkän elämän täydessä ymmärryksessä aina viimeiseen hengenvetoon saakka.”

Jep.

”Miten aina sun kohdalle osuu tuollainen tuuri?” Aina saattaa olla hieman tukevasti mitoitettu ilmaisu, mutta kun sen lausuu Naisen sisko ja tämän elämän äkkiväärissä mutkissa pisimpään kartalla ollut ihminen, tukevoitu ilmaus sallittakoot.
Tuuri. Säkä. Mäihä. Onni. Lykky. Naisen kohdalla näiden etuliitteeksi voidaan pitkän ja intensiivisen seurannan perusteella liittää eräs ruskea ja haiseva ruumiintoiminnon sivutuote.
Esimerkkejä on lukuisia, tässä kirjoituksessa muutama niistä.
Eräänä päivänä Naisen postilaatikosta löytyi viattoman oloinen kirje. Valkoinen, litteä, tavallistakin huomaamattomampi kirje, joka ei millään tavoin antanut ymmärtää suistavansa Naisen maailmaa rahtusen lähemmäksi järkikullan kaikkoamista. Siinä se lepäsi,, mainosten ja Pirkka-lehden kanssa samassa viattomassa kasassa, koko sen ajan, kun Nainen purki kauppakassit, valmisti ruokaa, ratkoi sorron ja väkivallan tilanteet Tyttöprinsessan ja tämän veljen välillä. Kunnes alkoi selata päivän postia makaronien oltua siirtymävaiheessa raa’asta al denteen. Lähettäjän nimen paikalla luki "opintotukilautakunta", joten varsinaisesti vaahtokarkkia ja kiiltokuvia sieltä ei kannattanut odottaman. Referaatio kirjeen sisällöstä meni kutakuinkin näin; ”antakaa selvitys, miksi opintonne eivät ole edenneet odotetusti siihen ja siihen päivään mennessä, tai lakkautamme tukenne.”
Kylmä. Kuuma. Molempia yhtä aikaa. Miten niin eivät ole edenneet odotetusti? Ovat. Ihan päivälleen.

Kaksi päivää myöhemmin syy ja syyllinen löytyivät, eivätkä kumpainenkaan majaillut Naisen torpassa. Oli vaan käynyt sellainen pikkupikku ”oho”, ja kun virhettä sitten oli ”oho”:n tehneen toimesta jälkikäteen korjattu, kävikin niin, että korjaaminen vain pahensi ”oho”:a. Ja siksi Nainen sai kirjeen. Pitikö Naisen silti tehdä helvetillinen työ ja selvitys liitteineen? Piti.

Oho on aina seurannut Naista varjon lailla.

”Miten niin et ole saanut kutsua tutkimuksiin? Veloitamme silti käyttämättä jääneestä ajasta normaalin maksun”.
”Ei näissä yleensä ole tällaisia vikoja ollut”.
”Autonne ei läpäissyt katsastusta, sillä ööö…totaa…olet nainen, etkä voi ymmärtää näistä mitään (ja seuraavalla asemalla heittämällä läpi. Juu tiedetään, niin ei saisi tehdä. Kuten ei myöskään ajatella, että vika autossa olisi subjektiivinen käsite)”.
”Oho, maksoimme siis todella vain osan palkastasi? No, kuukauden päästä saat loput”
”Kesätyöntekijä laittoi selvityksenne silppuriin, voitteko tehdä uuden 17-sivuisen huomiseksi?”
”En osaa nyt sanoa, kenties kohdallasi on tullut nyt joku virhe?”

Joo. On. Pian 41 vuotta sitten.

Meillä kaikilla on jokin toistuva asia elämässämme, jokin jota voisi ajatella eräänlaisena karmana. Naisen kohdalla tämä liittyy yleensä rahaan.  Lukemattomat ovat kerrat, kun aamulla ostettu ja kauan harkittu jokin on iltapäivällä – tai viimeistään huomenna – alennuksessa. Kauppakuitissa veloitettu kuusi maitoa ostettujen viiden sijaan. -50% päiväysjauheliha täyteen hintaan.
”Oho”.
Nainen on tehnyt lukemattomia selvityksiä ja oikaisuja, koska joku ei huomannutkaan jotain, paikassa jossa jostain maksetaan kuukausipalkka.
”Oho”.
Jostain syystä esimerkiksi Naisen opintotuki on määrätty loppumaan helmikuussa, miltei vuotta aiemmin, kuin aikataulun mukainen valmistuminen olisi, koska joku oli tehnyt…TADAA: ”oho”:n. Mitään järjellistä syytä ei moiselle löytynyt. Nainen voi hakea uudelleen keväällä opintotukea ja lainaa. Hakea uudelleen, kun sen piti olla täysi selviö aina opintojen loppuun saakka? Miten paljon stressiä ihminen sietää asioista, jotka pitäisi olla itsestään selviä, vaan kun eivät ole, koska ne ovat OHO???

Oma erityinen lukunsa on jonkun muun kohtuuttomuus tai oma tyhmyys. Pari esimerkkiä parkkisakoista yhden ainoan viikon aikana. Nainen, ja moni muukin, on kaksi vuotta pysäköinyt autonsa mutkaan koulun välittömään läheisyyteen. Kaksi. Vuotta. Kyseinen koulun tienoo on varsinainen sakkorysä monimutkaisine vuoropysäköinteineen, ja katuun maalaamattomine parkkiruutuineen. Pari huolimattomuusvirhettä maksettuaan Nainen oppi tarkaksi. Mikään ei kuitenkaan varoittanut seuraavasta. Kahden vuoden pysäköimisen jälkeen mutkasta tulikin yllättäen risteys ja tuulilasiin 50 euron palkinto. Ei hätää, kartta satelliittikuvineen kertoi, että kyseessä on edelleen mutka. On ollut varmaan viimeiset 70 vuotta. Mutta. Kyse onkin nyt tieliikennelain tulkinnasta. Kahden vuoden jälkeen ilmeisesti joku uusi tulkitsija veti viininpunaisen, hyvin kireän hilkan päähänsä ja alkoi tulkita karttaa uudelleen. ”Ainahan sinä voit valittaa”, sanoi sitruunan niellyt luukkugerberos palvelunumerossa. Aina. Jos ei muualle, niin blogiin.
Viisikymmentäeuroa kirvelee enemmän kuin Kallion pojan tippuri, kun varsinaiset tulot ovat kaksataakuuskyeentkahdeksan euroa ja kakskyeent senttiä päälle. Sama numeroin; 268,20. Se kadehdittava opintotuki, joka loppuu ensi vuoden joulukuun sijaan jo helmikuussa. Täysin vailla katkeruutta sanoen siis. Köh.
Universumi säästi parhaan kuitenkin viimeiseksi. Tyttöprinsessan vaatekaapin ammottaessa tyhjää hänen kasvettuaan kaikesta ulos, ja Naisen lompakon ammottaessa samalla tavalla menojen kasvettua lompakosta ulos, alkoi Nainen miettiä vaihtoehtoista tapaa saada muutama käypänen vaatekappale pieneksi jääneiden tilalle. Kuinka ollakaan, hän kuuli järjestöstä, joka jakaa käytettyjä vaatteita ja tarvikkeita lapsille, otti yhteyttä sinne ja oli kuin olikin täysin kohderyhmää saadakseen muutaman käypäsen vaatekappaleen Tyttöprinsessalle. Koska Nainen ei ikinä unohda, eikä ikinä elä kiitollisuudenvelassa, hän oli jo päättänyt lahjoittaa samaiseen järjestöön Tyttöprinsessalle pieneksi jääneet. Noh. Tuumasta toimeen. Nainen ajoi paikan välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan pysäköintiruutuun ja työnsi kolikoita parkkimittariin. Tuloksetta. Mittari oksensi jok’ikisen ulos yhtä määrätietoisesti, kuin Nainen niitä siihen tunki. Kaikki ja kaiken kokoiset. Liennytkö täyteen syötetty, vai rikki, tiedä hänestä. Lähistöllä sijaitsevan huoltoaseman kiekkopaikka sai siis kelvata. Nainen pysäköi, laittoi kiekon kiltisti kojelaudalle ja haki tytölleen muutaman paidan ja muutamat housut. Ei rohmunnut, ei ottanut kuin vähän ja tarpeeseen, ei vaikka Tyttöprinsessa pyysi ja vinkui vaikka mitä. ”Otetaan vain se, mitä tarvitaan, että jää muillekin”, sanoi äiti tyttärelleen.
Nöyryys. Kiitollisuus. Häpeä. Kysymys, olenko minä oikeasti näin alhaalla?
Koska Nainen oli jo kerännyt Tyttöprinsessan pienet vaatteet pinoihin ja tarkastettavaksi eteenpäin toimittamista varten, hän ajatteli tätä vaihtokauppana. Helpotti henkisesti.
Vaan eipä hätiä mitiä, sillä llmaisia lounaita ei olekaan. Muutama ilmainen vaatekappale maksoi sievät 60€ euroa. Sen suuruisen lapun yksityisen valvontafirman edustaja oli ehtinyt kirjoittaa ja sujauttaa Naisen tuulilasinpyyhkijän alle vartin pysäköinnin aikana, tunnin kiekkopaikalla. Tällä erää kyse ei ollut tulkinnasta, vaan silkasta tyhmyydestä. Nainen oli näet sammuttanut auton moottorin kello 16.30, mutta laittanut kiekkoon 6.30. Kyllä. Niin teki. Hieno laji tuo yöllä murheidensa kanssa valvominen, väsyttää aivot toimintakyvyttömiksi ja tulee aika pirun kalliiksi. Idiootti. Tyhmä. Tyhmätyhmätyhmä. Parkkimittari rikki ja sitten kiekko väärässä ajassa. Sattumaa?

Koska elämässä aivan kaikki on opiksi, Nainen vetää tästäkin johtoisat päätökset; mikäli on tarpeeksi varakas ajaakseen autolla (julkisen liikenteen ollessa tosin tällä hervonperskaukana sijaitsevalla tuppukulmalla toimimaton ja järkyttävän kallis vaihtoehto), on tarpeeksi varakas maksaakseen neljälle lapselle vaatteet, kengät (kertaa monet vuodessa), koulutarvikkeet, urheiluvälineet, mopon bensat, koulukuvat, kaverilahjat synttäreille, puhelinlaskut, viikkorahat , lääkkeet ja voiteet ja mitä niitä nyt onkaan muiden välttämättömien menojen lisäksi. Niin Elämä sen hänelle kertoi ja hyvin selväksi teki. Yksi on ainakin varmaa. Tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Miten ohot ja huonon tuurin voi selittää? Koska ihmiset tekevät virheitä. Ihmiset ovat huolimattomia. Ihmiset laativat säännöt ja lait ja ihmiset niitä myös tulkitsevat. Koska ihmiset syntyvät joko kirkkaiden tai himmeiden tähtien alla. Koska Nainen on tyhmä, väsynyt ja oman elämänsä ikuinen Aku Ankka.


Kun Nainen oli kuullut Universumin Kohtalovastaavalta hyvät ja huonot uutiset koskien uuden uutukaista elämäänsä maa -nimisellä pallolla, ojensi Kohtalovastaava vielä kätensä Naista kohti.
”Kas tässä, ole hyvä”
”Mi-mikä tämä nyt sitten on?”, kysyi Nainen pelon kouraistessa kohtaa, johon uusi ja puhdas taulu oli juuri istutettu. Siihen saisi kirjoittaa kaikki kokemukset, mitä tulevassa elämässä vaan voisi eteen tulla.
”Älä huoli, se on vain päivämäärä ja viikonpäivä, jolloin sinun tulee syntyä”
Huh, ajatteli Nainen, hyvästeli Taivaan, oikaisi pian lapaluiksi kutistuvat siipensä, ja aloitti kauniin lennon kohti maata. Matkalla hänellä oli aikaa ajatella. Hyvät ja huonot uutiset. Hmm. Nainen päätti, että kummatkin uutiset olivat hyviä, sillä mikäli Universumin kohtalovastaavaa oli uskominen, ainakin elämä olisi täynnä mahtavia tilaisuuksia oppia asioita! Niin sen täytyy olla. Fiksut oppivat vähemmällä, tyhm…köh…sitkeimmät tarvitsevat enemmän toistoa. Vielä hieman ennen maata Nainen kaivoi enkelimekkonsa taskusta kirjeen, jossa oli kaksi joulukuulle sijoittuvaa numeroa ja sen jälkeen viikonpäivä. Siinä luki; ”Maanantai”
.


Oho.


lauantai 2. marraskuuta 2013

Älä osta mitään -elämä

Se, että ei ole rahaa, ei tunnu lompakossa. Se tuntuu päässä, rinnassa ja joka ikisessä päivässä.

Juuri kun Suomen raharikkaiden, ja vähän muidenkin, verotiedot ovat taas parahiksi julkaistu pimeimpään ja masentavimpaan vuodenaikaan perikansallisen kateudentunteen maksimoimiseksi, elää Nainen kenties elämänsä tiukinta aikaa. Verotiedot eivät silti Naista kiinnosta. Kenenkään tulot tai menot ylipäätään eivät Naista kiinnosta. Jos joku on ahkeruudella, viisaudella, viekkaudella, onnella, perimällä tai naimalla kasannut itselleen satumaisen tai edes runomittaisen omaisuuden, se ei ole Naiselta mitenkään pois. Menestymiseen kun tarvitaan muutakin, kuin tahto käyttää rahaa rajoitta.

Niin, se raha sitten. Rahatta elämisessä on sellainen ikävä puoli, että tilapäisesti se kyllä onnistuu. On helppo viettää ”älä osta mitään -päivää”, kun tietää, että säästyneet rahat voi sitten laittaa toisaalle. Mutta entä jos on jo vetänyt elämänsä niin tiukalle, että ostamatta juuri tänään mitään, sekään raha ei säästy yhtään sen enempää yhtään sen mihinkään?
Rahattomuus on subjektiivinen käsite. Toiselle se tarkoittaa, että kaupassa pitää punnita yhden ja kahden maitolitran välillä, kun taas jollekin toiselle rahattomuus merkitsee hetkellistä tiukkuutta, koska nelihenkisen perheen Thaimaanmatka pitää maksaa. Yhtä kaikki, rahattomuus on yksi elämää eniten kuormittavista tekijöistä. Entä jos sellainen on jatkunut vuosia?

Kun Nainen ja Lastenisä katsoivat toisiaan ystävän pitämässä pienessä ja nyt jo edesmenneessä pubissa hetken liian pitkään, ja näin tehden sinetöivät paitsi omansa, myös neljän syntyvän lapsen tulevaisuudet, oli Lastenisällä yksi ongelma. Vain yksi, ajatteli Nainen ymmärtämättömyyttään ja silkkaa lapsellisuuttaan. Ajatteli rakastuneen neitseellisellä uskollaan kaiken kestävänsä. Ja kestikin.  Lastenisän velat. Tämä kun oli lainan takaajana ja ainoana potentiaalisena maksajana koko hoito lankesi selkänahastaan revittäväksi juuri sen kohtalokkaan silmäyksen aikaan. Siitä alkoi kuuden vuoden velkahelvetti. Kun kuvion mahdottomuus lopulta valkeni Naiselle, venytti Eero jo pontevasti vatsanahkaa esikoisen oikeudella. Kaupassa piti punnita yhden ja kahden maitolitran välillä. Vettä, sähköä ja ihan kaikkea säästää jo ennen kuin ilmastonlämpenemisestä ja energiansäästötalkoista oli kuultukaan. Joskus oli nälkä. Ei koskaan lapsella, mutta toisinaan Nainen meni nälkäisenä nukkumaan, jotta kaikille olisi aamiaista. Lapsi sai onneksi kaiken kierrätettynä. Kaikki tarvikkeet, vaatteet, lelut. Silloinkin, äärimmäisessä köyhyydessä Nainen teki valinnan rakkauden vuoksi. Lastenisän velkaa kun ei – tietenkään – otettu missään menona huomioon. Ei asumisessa, ei päivähoitomaksuissa, ei missään. Velka oli maksettava joka ikinen kuukausi, lasinen, läpinäkyvä velka. Käännyttyään sen viimeisen puoleen, maksoi sosiaalitoimi ristiäisiä varten joitain ropoja, jonka jälkeen totesi, että Naisen tulisi nostaa kytkintä ja lapsi ja lähteä. ”Me huolehdimme sinusta ja lapsesta” tarkoitti, että Nainen saisi vihdoin edes minimistä minimin, toimeentulotuen. Nainen jäi. Valitessaan rakkauden rahan sijaan he elivät perheenä paljon pienemmällä, kuin mihin kuka tahansa Suomen kansalainen oli oikeutettu. Todellinen köyhyys ei näet asu tulojen pienuudessa. Todellinen köyhyys asuu velkaantumisessa.  Nainen ei osaa edelleenkään päättää kumpi oli vahvempi, rakkaus miestä kohtaan, vai pelko yksin jäämisestä.


Todellinen köyhyys loppui aikanaan, kun velka oli ohi. Kun alettiin pikkuhiljaa nousta alimmalta tikkaalta askel kerrallaan kohti keskiluokkaista unelmaa. Auto. Häät. Asumisoikeusasunto. Omakotitalo. Kireää oli koko ajan, mutta ei koskaan enää niin. Ja sitten meni taas kaikki. Todellinen köyhyys ei kuitenkaan ole se sama, jota Nainen nyt elää. Mutta pitkittyessään tämäkin köyhyys on nostanut tunnemuistista saman kuristavan olon, joka herätti öisin kuuden vuoden ajan.

Nainen on jo niin kauan elänyt ”älä osta mitään -päivää”, että ostamattomuudesta on tullut elämäntapa. Älä osta mitään -elämä. Nainen ei juuri osallistu lamantorjuntaan ostamalla palveluja tai tavaraa. Nainen leikkaa itse kaikkien hiukset, myös omansa. Nainen kierrättää, myy pieniä ja korjaa vanhoja. Myy ihan kaiken, mikä myytäväksi kelpaa. Ostaa kaupasta vain sen ruuan, mikä on pakko. Tammikuun alennusmyyneistä seuraavan vuoden talvikengät. Luistimet, sukset, pyörät käytettyinä. Kaiken käytettynä tai alennuksesta. Kaikissa vaatteissa, koruissa ja kengissä on ollut oranssi hintalappu jo pitkään. Nyt ei osteta enää niitäkään. Kukaan lapsista ei harrasta mitään kallista. Pihalla juoksevat susilapset. Nainen ei käy enää elokuvissa, viihteellä, ulkona syömässä. Risteilyllä tai edes shoppailemassa. Elämä ei ole silti ollut sama kuristava vankila, kuin se oli kuuden uuvuttavan vuoden ajan kauan sitten. Mutta kun viettää kyllin monta ”älä osta mitään päivää”, siitä tulee sellainen. Kuluttamatta mitään ei enää säästykään rahaa. Sitä ei jää säästettäväksi, sillä rahaa ei enää edes ole varattu minkään ostamiseksi. Kaikki vaan loppuu, hupenee ja kuluu. Kuin oravan talvivarastot keväällä. Mitä isommiksi lapset tulevat, sitä enemmän ne kuluttavat. Eero Esikoisen muutettua nyt Naisen luokse jouluun saakka, jääkaapin ovi käy tiuhempaan, kuin metroaseman. Normaalisti edes kouluruuan toisaalla ahmiva aikuisen mittainen poika käy työharjoittelussa ja syö vuorokauden sapuskakiintiön Naisen kaapista. Kaikki on lopussa. Koko ajan joku on käsi ojossa. Kouluun pitää ostaa nokkahuilu, kaverin synttäreille lahja. Mopoon bensaa. Uusi koulureppu sen elokuussa ostetun halvan ja nyt jo hajonneen tilalle. Yksi hukkaa englanninkirjat ja koulu vaatii korvauksensa. Toinen kasvaa kaikista vaatteistaan ulos. Kolmannen pyöräilykypärä on riekaleina. Koko. Ajan. Jotain. ”Äiti mä haluan joululahjaksi…”

Mitä tekee aikuinen, nelikymppinen opiskeleva yksinhuoltaja, joka valvoo yöt laskien lampaiden sijaan jotain ihan muuta? Menee vanhempien luokse hattu kourassa. Tietää, että ison laskun maksaminen on isosti pyydetty, mutta ei saa silti vielä edes vuokrarahoja kasaan. Pyytää Lastenisää ostamaan ruokaa, joka toki on kohtuullista tämän sysättyä omalla vastuullaan olevan esikoisen elatuksen kokonaan Naiselle. Priorisoi. Kirjaa ja laskee.  Luoja auta, selviä en…

Tilapäistähän tämä. Nainen valmistuu, menee töihin ja painaa taas pisteen yhdelle elämänkirjansa kituuttamisluvulle. Hah! Niinhän sitä voisi luulla. Naisella on valmistuttuaan pieni palkka, mutta iso laina. Yhtä monta suuta ruokittavana, kuin ennenkin, ja mikä parasta, bruttotulot edelleen samat. Palkka kun syö erinäiset tuet tai ainakin laskee niitä, elatusmaksu etunenässä. Yksi vinkuu ajokorttia, toinen mopoa, juuri sopivasti, koska Nainenhan on valmistunut ja (toivottavasti) töissä! Huraa.
Kituuttaminen siis jatkuu, mutta ei hätää. Johan tässä on laskujen priorisoinnin pitkä matikka tullut suoritettua.
On kuitenkin eräs seikka, joka säästäisi Naisen öiseltä lehdenjakelulta päivätyönsä päälle. Nimittäin avoliitto. Mikäli Nainen muuttaisi yhteen potentiaalisen laskujen jakajan kanssa, voisi tulevaisuuden kauppareissut olla tuskan sijaan ihan kelpo retkiä ruuanlaiton ihmeelliseen maailmaan. Työläisperheen elämä ei olisi ison lapsilauman kanssa varakasta, ei sinne suuntaakaan, mutta riittävän tavallista. Naisella on kuitenkin aina ollut periaatteensa, eikä hän ole koskaan epäröinyt valintaa rahan ja rakkauden välillä. Ei, vaikka päätös ajaisi valvomaan yöt ja murehtimaan päivät. Köyhälläkin on ylpeytensä, eikä sielu ole myytävissä järkiperustein. Ei edes köyhän sielu. Mikäli siis Nainen joskus muuttaa Miehen, tai jonkun tämän lajitoverin, kanssa yhteen, se tapahtuu vain ja ainoastaan rakkaudesta. Sellaista ei voi kiirehtiä, sellaista ei voi pakottaa. Se päivä tulee, jos on tullakseen ja ellei Universumin lottovastaavalla ole muuta tarjota, siihen saakka jatkuu jokin, jonka Nainen erityisen hyvin jo taitaa. Älä osta mitään -elämä.



perjantai 1. marraskuuta 2013

Lainakengissä

Istuessaan jälleen eräällä ”mitä minä täällä teen” tunnilla ajatusten sijaitessa toisaalla ruumiin paikkaan nähden, ja yrittäessään motivoida itseään taas uuteen rutkasti aikaa, vaivaa ja ylenpalttista ponnistelua edellyttävää projektiin, Nainen alkoi ratkoa mielessään alati pyörivää visaista pulmaa. Kumpi onkaan suurempaa viisautta; kyky luovuttaa – ihan missä tahansa vaiheessa – kun ei jaksa, pysty, kykene, eikä ainakaan huvita? Vai kyky viedä loppuun aloittamansa, mikäli maali sentään häämöttää, vaikka sinne joutuisi konttaamaan takaperin. Jäällä. Pimeällä jäällä, jossa on avantoja.  Ja karhunrautoja. Kontata pimeällä jäällä takaperin avantojen ja karhunrautojen keskellä siten, että joku heittelisi puukkoja ja nauloja päälle. Jep. Varmaan tuli idea selväksi. Karhunraudat? Älä kysy.
Vastakkainasettelun pohtiminen saa takuulla aikaan huokauksia ja muminaa, josta voi erottaa sanan ”idiootti”, mutta ennen kuin oikaistaan vastaukseen, lisätään hieman yksityiskohtia. Entäpä, jos maalissa huomaa, että ”mitä minä täällä teen” tunne on yhä huojennusta ja läpikäydyn onnea suurempi? Entäpä, jos jo päivänä kaksi on ymmärtänyt, että ei tämä ollutkaan sitä, mitä luulin, kumpi silloin on suurempaa viisautta? Aivan.

Naisesta on päivästä kaksi asti tuntunut, että hän kävelee jonkun toisen kengillä. Hyvältähän nuo näyttävät, mutta sopivuuden kanssa onkin sitten jo toisin. Toinen kenkä puristaa ja hiertää. Toinen klompsuu ja putoaa. Ihme ja kummastus, kengät ovat kuitenkin edelleen jalassa, sillä sen lisäksi, että näyttävät hyvältä, niitä ei oikein poiskaan enää osaa riisua. Jonkun toisen kengistä on tullut osa Naisen elämää. Nainen on oppinut kävelemään tarvittavalla tavalla, opetellut askeleet ja hymyilemään sievästi. Noukkimaan sitä putoavaa puolta parista milloin mistäkin. Olemaan välittämättä kivusta ja ketutuksesta. Mutta yhtä ei ole oppinut; huijaamaan itseään. Kengät eivät ole sopivat, piste. Ellet jo ensimmäisestä kappaleesta arvannut, Naisen jonkun toisen kengät ovat opiskelu ja tuleva ammatti.


Viimeinen vuosi koulutuksessa, joka valmistaa ei mihinkään, mutta jolla voi hakea vaikka mitä, joista suurin osa on projekteja, hankkeita ja lyhyitä pyrähdyksiä eri töissä. Stressaajan maanpäällinen helvetti. Yhtäaikaisia ja eri ryhmissä suoritettavia projekteja on useita. Liikaa. Ihan tuskaisen liikaa. Normaalistihan projektityöntekijä keskittyy projektiinsa. Siinä voi toki olla useita osa-alueita ja toimijoita, mutta harva projektityöntekijä joutuu hallitsemaan montaa vastuullista ja laajaa kokonaisuuttaa yhtä aikaa. Ilman työaikoja. Ilman palkkaa. Mutta opiskelijoillahan voi teettää ihan mitä tahansa. Päällekkäin. Plus tietenkin kaikki muut tentit ja tehtävät. Jokainen työelämäntaho on ollut ilahtunut saadessaan jonkun suunnittelemaan, polkaisemaan käyntiin ja toteuttamaan osan työstä, jota heidän itse kuuluisi tehdä. Jokainen opettaja toimii, kuten omansa olisi koko koulutuksen ainoa kurssi. Ei mitään käryä, että kaikki vaativat ja isotöisimmät kasaantuvat viimeisen vuoden syksyyn. Keväällä on sitten tyhjempää kalenterissa, kun tehdään pitkää harjoittelua. Maali häämöttää. Ja ne kengät tekevät niin pirun kipeää.

Pitää sietää. Jos yrittää ponnistella kohti jotain, jota kohti päästäkseen pitää vain sietää erinäisiä asioita päivästä toiseen, ei kannata juuri muusta huolehtia kuin sietämislihaksensa kunnossa pysymisestä. Kyseisen lihaksen sijaintipaikkaa Nainen ei ole vielä oikein hahmottanut, mutta sellainen on pakosti oltava olemassa. Sen verran paljon on tässä sietämistä treenattu. Miksi sitten Nainen ei lakkaa sietämästä? Heitä kenkiä helvettiin ja jatka vaikka avojaloin, kunhan saa jatkaa ilman vääriä kenkiään? Koska jollain lapsenomaisella uskolla ajattelee kaikella olevan tarkoituksensa. Kaiken järjestyvän. Kaiken olevan oppina. Koska kaiken tämän keskellä Nainen muistaa, että tiskattuaan 1,5 vuotta käsin viiden hengen astiat joka ikinen päivä, hän ei ole astianpesukoneella varustettuun asuntoon muutettuaan kertaakaan näiden kuluneen kahden vuoden aikana valittanut tiskeistä. Ei nalkuttanut koneen tyhjennyksestä, ei täytöstä, ei lavuaariin kertyvästä kasasta. Sillä kädet syvällä saippuavedessä Nainen teki päätöksen, ettei enää koskaan tiskaa koko porukan astioita käsin, eikä enää koskaan valita aiheesta. Samalla päättäväisyydellä ja lapsenuskolla Nainen ajattelee, että vaikka nyt pitää kärsiä päivästä toiseen ja nojailla epämukavuusalueensa takimmaiseen laitaan, tulee päivä, jolloin Nainen nämä epäsopivat kengät muistettuaan ajattelee olevansa siunattu ja onnellinen ihan vain siksi, että tämä kaikki on jo ohi. Aivan kuten tiskaaminen käsin (jota Nainen on syvästi inhonnut lapsesta asti) ei sitä tehdessä opettanut rakastamaan kyseistä askaretta, eikä kasvattanut juuri muuta kuin sietämislihasta, ei väärillä kengillä kävelykään sitä tee.

Kaikki järjestyy kyllä. Kaikki menee aikanaan ohi. Elämässä ihan kaikki vaiheet menevät ohi. Tuskat, ilot, onnet ja murheet. Taakse ovat jäävät. Joskus pitää sietää. Joskus luovuttaa. Jos Nainen tällä hetkellä ja tällä tietämyksellä saisi palata päivään kaksi, hän varmasti riisuisi lainakengät, ojentaisi ne jollekin, jonka silmistä loistaisi kaunis hymy. Sellainen, jonka vain toteutuva unelma voi saada aikaan.  Jatkaisi avojaloin toista polkua, tietämättä mistään, mikä häntä olisi tällä kyseisellä kohdannut. Mutta. Sen sijaan, että Naisen olisi mitenkään suotavaa enää ajatella, saati tuntea surua kyvyttömyydestään palata päivään numero kaksi, hänen pitäisi vain uskoa. Vuoden kuluttua Nainen on takuulla yksistään huojentunut ja ylpeä kontattuaan maaliin pimeällä jäällä, jossa on avantoja, karhunrautoja ja sangen terävä sade. Vaikka pimeässä sitä ei aina huomaa, onneen on monta polkua. Vaikka sitten lainakengillä edeten.