tiistai 31. joulukuuta 2013

Poisotettu joulubonus

”Ei ole todellista!” Nainen kuulee miten Miehen ääni värisee. Kuvittelee kasvot, kiukkuisten silmien siristys, kireät poskipäät, ohuet viivat jotka valuvat suun pielistä. Puhelimessa on hetken hiljaista. Sitten Mies jatkaa. ”Ei ole todellista. Eiköhän tuo jo yhdelle ihmiselle riittäisi?”

Ei. Ei se vaan mitenkään riitä.

Lämmin naisenääni puhelimessa muutama tunti aiemmin kertoi, miten opintotuki loppuu helmikuussa, kymmenen kuukautta ennen valmistumista. Ei se ollutkaan erehdys. Ei, vaikka kaksi virkailijaa toista aiemmin sanoi. Se, jolta Nainen kysyi lopetettuaan kätilöopinnot eronsa vuoksi ennen toisen opiskelupaikan vastaanottamista. Saanhan minä sitten varmasti opintuen? Saat. Tuki on aina tutkintokohtainen. Niin sanoi toinenkin virkailija syksyllä, kun postista tipahti kirje. Se, jossa luki että kuukaudet alkavat käydä loppuaan. Että tässä on nyt jokin virhe vaan, ole huoleti ja hae uudelleen. Tutkintokohtainen. Kyllä, mikäli aiemman tutkinnon on suorittanut loppuun. Ei, mikäli eron vuoksi lopettaa, kun ei voi jättää yksin lapsia öiksi, illoiksi ja aamuiksi pärjäämään keskenään, ehtiäkseen leikkaussaliin aamulla tasan seitsemän, kun kolmannen eskari toisaalla vasta alkaa silloin, samalla kellonlyömällä. Että ykstoistavee laittaa pienemmät nukkumaan ja yrittää olla pelkäämättä, koska on jo iso, vaikka onkin ihan pieni. Että äiti menee nyt. Kaapissa on leipää ja pakastimessa jätskiä. Laittakaa ovet lukkoon mennessänne ja olkaa tappelematta. Nähdään kuuden viikon kuluttua…

Tutkintokohtainen. Ei se sitten mennytkään niin. Ei Nainen olisi koskaan ottanut paikkaa vastaan, jos olisi tiennyt, että keskeytetyt opinnot lasketaan lukuun mukaan. Että aika ei riitä. Että mikään ei riitä. Eikä Nainen koskaan asiaa epäillyt, ei tarkistanut. Miksi olisi, kun se hänelle niin kerrottiin?
Onhan se järkeenkäypää. Eihän kukaan voi vaan opiskella ja opiskella ja vaihtaa alaa valmistumatta. Järkeenkäypää. Ei kenenkään syy. Ei sen virkailijan, joka oletustaan tiedoksi luuli. Ei Naisen, joka lähti väärää polkua. Sokkona. Luottaen. Elämä kantaa.

”Voin kuvitella, miltä sinusta tuntuu”, Mies sanoo.

Et voi. Et sinä, eikä kukaan. Ei kukaan toinen, kuin neljän lapsen opiskeleva yksinhuoltaja, jolta viedään leipä ja jonka ihossa kasvaa jotain hyvin pelottavaa. Joka pakottaa katsomaan peiliin kerran tunnissa. Joka valvottaa yöt. Joka kadottaa päivät ja tunnit ja hukkaa viikot, koska kalenterissa on olemassa vain yksi ja siinä punainen merkintä; lääkäri. Et sinä voi kuvitella. Ei kukaan voi. Sillä tämä ei oikeastaan edes tunnu miltään. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Nainen uskoo, että elämä kantaa. Että kaikesta voi oppia. Aivan kaikesta. Hänen uskoaan vain koetellaan. Koettelemalla se vahvistuu. Miksi uskoa mihinkään, joka olisi itsestään selvää? Toimeentulo ei ole. Terveys ei ole. Ihmissuhteet ne vasta tuulisella paikalla seisovatkin. Koetellaan, jotta vahvistuisi. Koska kaikesta huolimatta Nainen kai piti niitä saavutettuina etuina. Elämän joulubonuksina laihan palkan päälle. Eivät ne olleet. Tai jos olivatkin, hyllytettiin ilman yt-neuvotteluja. 
Kelaan pitkä selvityskirje, punainen merkintä kalenterissa lähenee. Askelia. Ylösnousuja. Märästä maasta ja polviltaan.  

Uusi vuosi. Ihan kohta se on tässä. Muutama tunti ja raketit valaisevat taivaat, kuin tuhannet alasammutut planeetat ja räjähtävät tähdenlennot, joita katsoessa saa toivoa. Nainen ei lupaa mitään, eikä niin tee Elämä.

Pitää vain luottaa. Uskoa. Ja yhä uudelleen nousta. Ensi vuodesta tulee hyvä.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vahva Nainen

Mies on aina kantanut muita. Ollut vahva. Järkevä. Se, joka huolehtii laskut ja saatavat. Huolehtii muista. Sitten Mies tapasi Naisen.
Nainenkin on aina kantanut muita. Ollut vahva. Järkevä ja huolehtinut laskujen lisäksi saatavat ja muut. Voi miten vahva Nainen!
Mies ihailee Naista monin tavoin. Huumoria, sitkeyttä, järkeä ja kykyä taipua, mutta ei koskaan murtua. Naisen tapaa selviytyä aivan mistä tahansa. Ilman apua. Ilman ketään. Eikä ymmärrä, että ihailemalla sitä ainoaa, josta Nainen mielihyvin luopuisi, tulee kirjoittaneeksi saman tarinan yhä uudelleen.
 
Miten luovutaan vahvuudesta? Ei mitenkään. Ei ainakaan jos vahvuus on se piirre, johon toinen on hyvin ihastunut. Eikä kuka tahansa toinen. Mies, Naisen valittu. Mies ei halua tuppaantua Naisen elämään. Ongelma onkin siinä, että Nainen tarvitsisi miehen, joka vähän tuppaantuukin. Joka vaihtaisi talvirenkaat, eikä vain puhuisi siitä. Veisi koiran lenkille, kun näkee ettei Nainen ehdi. Pojan kalaan ja uimahalliin. Osallistuisi. Olisi läsnä koska niistä yhteisistä kauhoista haaveilee. Mutta eniten Nainen tarvitsisi miehen, joka kantaisi vähän häntäkin. Antaisi olla heikko. Ei siksi, etteikö pärjäisi neljän lapsensa kanssa. Vaan siksi, että viides pyytäjä on jo liikaa. Vaikka ei Mies kyllä mitään pyydä, korkeintaan saada olla Naisen kanssa silloin ja tuolloin. Nähdä, puhua ja koskettaa. Joskus sekin on liikaa.
 
Nainen on Miehestä niin paljon. Mies kyllä hyväksyy lapset ja kiireet, ymmärtää ja antaa tilaa. Joskus vähän turhankin kanssa. Naisen mukana tulee koko paketti ja Mies hyväksyy sen. Väittää tietävänsä mihin ryhtyy, mutta ryhtyminen ei ole tainnut vielä oikein alkaakaan. Onhan se kiva, sellainen järkevä Nainen siinä. Omin tolpin seisova. Entä kun tulee päivä, jolloin Nainen ei jaksakaan? Horjuu, herkeää pieneksi ja tarvitsevaksi? Tahtoo nojata? Mies on oikeassa. Ei sellaista tule. Ei sellaista voi tulla. Jos Nainen kaatuu, kaatuu mukana kaikki.
Mikä sitten neuvoksi? Naisen pitää osata pyytää. Puhua. Sanoa, että mikäli pullasta kelpaa vain rusinat, herra voi hankkia pelkästään niitä, mutta jostain toisaalta kuin Naisen luota. Sillä mitään ylimääräistä ei ole jaettavaksi häneltä, jonka aika on pieninä palasina. Ei mitään.

Miehestä ei voi tulla jälleen yhtä rusinanruikuttajaa, yhtä osuutensa anelijaa muiden joukkoon. Miksi Nainen ei sitten vain pyydä, delegoi ja osallista Miestä? Siksi. Kun he aloittivat seurustelun, Nainen epäröi jaksaako Mies tätä sirkusta, apinatarhaa ja metroaseman lailla väkeä lappaavaa yhtälöä. Ymmärtääkö mihin lähti. Mies vannoi jaksavansa ja ymmärtävänsä, mutta pienin askelin. Mies ei ole se, joka ensimmäisenä ottaa ohjat, joka tulee joukkoon millaiseenkaan ja paikkansa löytää. Ei ole se rohkein. Omilleen kyllä, mutta koska Naisesta tulee se oma? Kun he aloittivat seurustelun, Mies kertoi tavanneensa aiemminkin neljän lapsen äidin ja yksinhuoltajan. Tuolloin punnittuaan sirkusta, apinatarhaa ja metroaseman lailla väkeä lappaavaa yhtälöä, luovutti. Totesi, ettei ole hänen raitansa matossa, vaikkei neljän lapsen äidissä kai mitään vikaa ollut. Kaikessa muussa vain oli. Mies lisäsi, että Naisen kanssa kaikki on toisin, koska Mies rakastaa ja haluaa tämän kaikkine mukana tulevine. Ja hyvä niin. Siihen voisi vaikka uskoakin. Että ei ole väliä vaikka Nainen olisi tehnyt kymmenen lasta ja tienannut laivatyttönä Puolassa, mennyt on mennyt ja Nainen se, jonka Mies haluaa. Sellaiseen voisi vaikka uskoakin. Kunnes Mies sanoi jotain, joka jäi aaveeksi Naisen mieleen. Sinun kanssahan minä olen. En lastesi.

Todellakin. Niin Nainenkin ajatteli. Että olisi mahdollista saada aikuinen suhde, johon ei kuulu lapsia. Ja onhan se! Tapaillaan, seurustellaan, asutaan kumpikin tahoillaan ja pidetään omat elämät siinä sivussa ja ohessa. Kaikki menee hyvin, kun kaikki menee hyvin. Mutta entä kun tulee se päivä, jolloin ei menekään? Kun vahva alkaa horjua? Valvoo yöt suunnitellen hautajaisiaan ja päivät taipuu taipumistaan murtumiskohtaansa peläten? Entä kun tulee jälleen yksi joululoma, jonka päätyttyä Nainen on väsyneempi, kuin sen alkaessa? Koska selvittelee ikuisia riitoja, pyykkejä, tiskejä ja yrittää yksin venyä kaikkien tarpeisiin. Entä kun koko ajan on jotain? Jokin tilanne meneillään?

Mies ihailee Naista. Vähän kai pelkääkin. Sillä Nainen on niin paljon. Mies sanoo aina halunneensa jonkun, jonka kanssa pitää olla vähän varpaillaan. Naisen, joka on niskan päällä ja niin vahva, ettei sitä tarvitse kantaa. Joka selviytyy aivan kaikesta. Ja nyt vihdoin löytäneensä sellaisen.
 
Miten väärässä ja oikeassa Mies voikaan olla. 
 
 

 

perjantai 27. joulukuuta 2013

Sellainenkin joulu

Juhlista jaloin, ja nyt se on ohi.

Vuoden ihanin meni omalla painollaan vailla turhaa säätöä. Kaapit jäivät siivoamatta, sormenjäljet tunnollisesti pyyhkimättä. Tyttöprinsessa sairasti kaikki kolme päivää kuumeessa ja kovassa päänsäryssä. Koiralla juoksu. Mutta tunnelma ei olekaan yhtä kuin täydellisyys. Edes lumeton maa ja vesisade eivät mieltä latistaneet. Takapihan vihreän nurmen sai taiottua kadoksiin laittamalla verhot kiinni ja kynttilät palamaan. Piiloutuivat ne tunnollisesti pyyhkimättömät sormenjäljetkin samalla. Lehtipinot ja perkaamattomat laskut jääkaapinovessa jatkoivat elämäänsä, eripariset haarukat ja veitset pöydällä. Tästä joulusta tuli rento, emäntänsä oloinen. Tämänkin joulun Nainen vietti lastensa, Siskon ja Siskon tytön kanssa. Oma perinne, oma ja uudelleen muotoutunut.
Jotain perinteiden uudelleenmuotoutumisesta kertoo, että Nainen joutui pinnistämään muistiaan miettiessään oliko tämä kolmas vai neljäs eron jälkeinen. Kaukana ovat ajat, jolloin Nainen ja Lastenisä ripustivat kotiinsa ja kuuseensa yhteisten vuosien aikana kertyneet koristeet. Kaukana ajat, jolloin lapset olivat pienempiä ja synnit keveämpiä. Kaukana kaikki.

Rento ja rauhallinen oli tunnelma, mutta haikeus pienesti läsnä. Miksi? Jokin joulussa saa Naisen aina hieman surulliseksi. Tunteelliseksi. Jokin osa tahtoisi kokonaisen perheen, kokonaisen elämän, kokonaisen onnen vailla puuttuvia palasia. Ei takaisin siihen, mitä joskus oli. Toisenlaisen, täyden. Kauniin ja eheän tahtoisi Nainen. Eikä sillä, näin on hyvä. Näin tämän pitää olla. Mutta kolme vuotta sitten juuri joulun alla Nainen myi talonsa ja omaisuutensa ja pakkasi loput muistonsa pieniin laatikkoihin, joita ei koskaan avata. Kolme vuotta sitten jouluun saakka Nainen jaksoi, sitten tuli seinä vastaan. Nainen uupui. Nukkui kahdentoista tunnin yöunia. Yritti ja venyi, väsyi yhä enemmän. Ero vaati veronsa. Vieläkin se muistuttaa, mennyt. Sillä mikä tapahtuu ennen joulua, tulee mieleen jouluna. Haikeus oli läsnä, kun sisarukset laittoivat ruokaa pöytään, juttelivat niitä ja näitä. Toisella sydämessä tahdistin, toisella huoli. Siinä haikeus oli, kun lapset availivat lahjoja. Pienimmät ajattelivat näin aina olleen, isommat muistivat toisenlaiset. Ne, joissa isän kanssa käytiin saunasta hangessa ja äidin kanssa koristeltiin kuusi. Siinä haikeus oli, kun Mies Ystävältä tuli hyvän joulun viesti aamulla niin varhain, että Nainen tiesi yön valvoneen. Puolitoista vuotta sitten heidän tarinansa taputeltiin loppuun, eikä se vieläkään lakkaa elämästä miehen mielessä. Haikeus. Se oli myös läsnä, kun Nainen pyysi joulupäivän iltana miestä käymään. Aatot oli vietetty tahoillaan, sukulaiset käyty ja perinteet eletty. Molemmat istuvat iltaa kodeissaan. Joulunherkkä mieli sai käden tahtomaan tarttua, sylin kietoutua. Katseen hakeutua rakkaaseensa. Mies ei tullut. Mies ei halua tuppaantua Naisen elämään. Koska joulu on perhejuhla, eikä Mies ole Naisen perhettä. Vielä. Joskus on, mutta ei vielä. He ikävöivät tahoillaan, omilla sohvillaan, omissa kodeissaan vain kivenheiton päässä toisistaan. Ja siinä tahoillaan ikävöidessä Naisen mieli alkoi harhailla, eikä sellainen harhailu ole koskaan vielä hyvää tiennyt, mitä tulee suhteisiin ja niiden tiloihin.

Joulu saa mielen herkäksi ja herkkä mieli on löyhässä narussa. Ja niin se oli nytkin. Tämä oli hyvä, lämmin ja jo perinteeksi käynyt. Mutta vielä joskus Naisella on enemmän. Kaunis ja eheä, onni kokonainen, hyvästelty haikeus. Vielä joskus joulu, jolloin kaikki rakkaimmat läsnä. Pöydässä neljä aikuista ja neljän aikuisen lapset. Nainen, Sisko ja molempien miehet, kenties miesten lapsetkin. Isommat lapsista ehkä vain käyvät ja taas tahoilleen lähtevät. Niillä on jo omat elämät ja seurustelunsa. Pienemmät valvovat ja kuuntelevat toisella korvalla aikuisten tarinoita. Kaikilla on hyvä ja lämmin ja rakkaus läsnä. Tulee päivä, jolloin ei ole väliä, rikkooko Lastenisä lupaamansa. Tulee päivä, jolloin Nainen ei tarvitse kykyä niellä kyyneleitä. Ei surusta, ei pettymyksestä, ei muistosta vuosien takaa. Tulee päivä, jolloin Nainen jakaa elämänsä, aikansa ja aamiaisensa ihmisen kanssa, joka ei ajattele tuppaavansa tullessaan joulupäivänä.
Vielä tulee sellainenkin joulu.

 

perjantai 20. joulukuuta 2013

Kiire


Kiire. Ruokakassit painavat, loska kiipeää kenkään. Sohjossa kärryt vetävät vinoon, kuten aikataulukin. Yhdelle kypärää ostamaan, toisen kanssa mopoon osia. Koira lenkille, ruokaa, pyykkiä, läksyissä auttamista. Illalla joulujuhlat. Kameran akku lataamatta. Kiire.

Kiire. Kaikki valot päälle, kirkkautta kelloaan torkuttaneelle. Suihku liian lyhyt. Vaatteet väärät. Hiukset pitkin päätä. Kasvoissa punaisia läikkiä, jotka eivät laske. Lapset kouluun, koira pikaiselle pissalle, vartin päästä lastensuojelulaitoksen tutustumiskäynnille. Kiire.

Kiire. Puolitoista tuntia aikaa, käydään tämä läpi tunnissa. Ohjaaja kertoo kylmissään, nälissään ja yksin jätetyistä. Ei kerro Eerikoista ja pahoinpidellyistä kaksivuotiaista, jotka yltävät otsikoihin. Kertoo niistä, jotka eivät. Yleisesti toki. Tunnistamatta. Kertoo, kun Nainen kysyy mitkä ovat ne syyt? Mitkä näyttäytyvät työssä eniten? Kysyy, koska niin kuuluu. Kirjaa ylös, nyökkää, ymmärtää. Vaikka ei halua ymmärtää, eikä edes kysyä. Ei nähdä. Ei, koska ei voi pelastaa kaikkia. Ei ketään. Ei sitä poikaa, joka äsken nauroi kovaan ääneen, eikä sitä tyttöä, joka ei katsonut silmiin, kun ohi käveltiin. Opiskellaan ammattiin, jossa elämä näyttää nurjan puolen paitaansa. Pahimman puolen. Tulee iholle, lähelle ja kotisohvalle illalla, kun omat kiipeävät syliin ja viereen. Kuka niitä toisia pitää? Kuka halaa? Kuka silittää hiuskiehkuran poskelta? Niitä, jotka eivät edes perheeseen pääse. Pienet. Henkilökunta tekee kaikkensa. Vakituiset. Sijainen, joka tuli paikkaamaan iltavuoroa. Opiskelija, joka lopettaa kuuden viikon kuluttua. Kaiken sen, mitä äiti ei.

Kiire. Jälleen yhdet kaverisynttärit. Yksi yhtäälle, toinen toisaalle. Välillä asioita, juostavaa kaupungilla. Naisen ajatus kaukana, seuraavassa. Juostavaa. Muistettavaa. Hoidettavaa. Ehdi, ehdi, ehdi. Kiire. Lapsi istuu lähellä.  Ulkona pimeää. Tähdet lyhtyjä tummalla taivaalla, kuin kurkistusreikiä toiseen todellisuuteen. Jutellaan vähän. Raketeista, joulusta, mummin uudesta koirasta. Äkkiä Eetu kysyy, voiko ruumis herätä kuolleista. ”Ei”, vastaa Nainen, ”ruumis on kuollut ja pysyy, mutta sielu on ikuinen”. Lapsi on hämmästynyt. Lapsi, joka käy koulussa uskonnon tunnit ja lapsi jonka kanssa on takuulla tämäkin taivastematiikka läpi käyty, on kehittänyt mielessään oivan kierron elämän kulkuun; ensin eletään ja sitten kuollaan, eikä sen jälkeen ole mitään. Kaikki loppuu viimeiseen henkäykseen. Yhdeksänvuotiaan suuri suru kuolemassa on, ettei sitten voi olla enää äidin kanssa.
Kiire. Se kuoli juuri. Lämpimässä autossa yöntumman taivaan alla käydään keskustelu kuolemasta ja elämästä ja sieluista, jotka menevät pienten lyhtyjen luo korkeuksiin. "Onko siellä koiria?" tahtoo Eetu tietää. "Toiset uskovat niin, toiset eivät. Jokaisella on oikeus uskoa minkä oikeaksi kokee. Uskoa. Olla uskomatta. Miten sydän sanoo", vastaa Nainen.
Mihin Nainen uskoo? Tarkoitukseen. Merkitykseen. Rakkauteen ja hyvyyteen. Eräänlaiseen karmaankin. Sieluun, joka ei koskaan kuole. Meneekö sielu sitten taivaaseen, vai syntyy uudelleen, sitä ei kukaan tiedä. Moni arvaa, mutta paraskin arvaus on vain puhkinyöri  lanka, eikä uskolla punota köyttä. Maailman julmuutta ei voi lapselle selittää, aivan kuten ei voi uskoakaan. Arvoitus on elämä kaikkinensa. Lapsi on helpottunut. Hän voisi elää pitkään ja tavata vielä äidinkin taivaassa sen jälkeen.
”Ei koskaan kannata polttaa tupakkaa. Eikä maata vaan sohvalla. Pitää liikkua ja syödä kasviksia”, tuumaa Eetu, ”Paitsi sitten voi polttaa tupakkaa, jos haluaa nopeammin äidin luokse”.

Nopeammin äidin luokse. Voi pientä. Voi tätä pientä ja niitä kaikkia pieniä, jotka haluavat nopeammin äidin luokse. Kaikkia niitä pieniä laitoksissa, sijaisperheissä ja tilapäismajoituksissa, jotka elävät toivosta ja pettyvät ikävästä. Voi näitä kaikkia elämän murheita, jotka pitäisi itkeä, mutta joita ei voi. Koska jos aloittaa, ei muuta ehdi tehdä. On niin kiire. Pitää purra hammasta ja mennä, säilyttäen sisällään pienen lapsen, sen joka kykenee liikuttumaan. Välittämään. Lohduttamaan.

Kiire. Enää neljä yötä. Nainen ei ole tehnyt paljoakaan joulun eteen. Ei siivonnut. Ei laittanut. Ei leiponut. Naisella on niin kiire. On niin kiire pitää lapsia sylissä illat. On niin kiire jutella niiden kanssa, näyttää miten piirretään mallista, antaa liimaa ja vessapaperihylsyjä askarteluun. Olla läsnä. On niin kiire katsella teinien loputtomia Youtubevideoita. Niitä hauskoja. On kiire nähdä, miten kasvavat. Miten viisaita puhuvat. Kaikesta kaiken tietävät ja maailmalle lentävät. On niin kiire tehdä pitkiä lenkkejä koiran kanssa. On niin kiire puhua Miehen kanssa puhelimessa. Elää. Nähdä. Hengittää, maistaa, haistaa ja kaikesta haaveilla. On niin kiire, ettei ehdi ajatella sitä josta otettiin koepala, eikä niitä muita samanlaisia. Ei ehdi ajatella kirjettä, jossa luki taas masentavat sanat. Ei ollut se Iso M, vielä ainakaan ja onneksi. Mutta onnen kanssa ei ole mitään muuta tekoa. Kasvoissa punaisia läiskiä, jotka eivät laske. Verestävät. Hilseilevät. Ne eivät koskaan parantuneet. Ja Naisella aivan liian kiire huomata. Niitä on monta ja ne pitää kaikki hoitaa. Kaikki. Nämä ja tulevat. Kaikki esiasteet, jotka etenevät, kasvavat ja ilmestyvät kuin sienet sateella. Vielä pieniä ja viattomia, mutta alaspäin juurtuvat. Leviävät. Kuin sokeat myyrät kaivautuvat. Ei niitä kukaan osaa katsoa. Ei niitä juuri näe. Ei kukaan muu kuin Nainen. Katsoo monta kertaa päivässä ja näkee joka hetki katsomattakin. Yleensä niillä kestää vuosia kasvaa ja edetä. Nämä tulivat viikoissa.

Kiire. Jouluun enää neljä yötä. Koulutehtäviä tekemättä. Lahjat hankkimatta. Koti siivoamatta. Silti tämä on se ihanin aika vuodesta. Elämästä. Kaikesta. Kun ovat jo isoja, mutta vielä pieniä. Nainen on ripeä ja tehokas. Pelko pysyy poissa, jaloissa ja kurissa. Kun ei ehdi. Ei jouda. Ei edes kiireitään ajatella. Sillä jos alkaa ajatella, ei sitten enää muuta ehdikään. Vielä neljä yötä vuoden ihanimpaan juhlaan. Eikä mikään voi sitä pilata.
 
 
 

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Ilosta kiljuvat päivät

Aika on jälleen nitkahtanut kohtaan, jossa Naisen tarina kerrotaan vuotta pidempänä. Aika on ollut rikas. Aika on ollut armollinen. Julma, raskas, ihana, tärkeä ja opettavainen on aika ollut. Yksi vuosi veljistään, joiden lukua ei kukaan tiedä. Ja voi millainen vuosi! Yhtenäkään edellisenä ei ole sattunut ja tapahtunut – kumpaakin samalla tasalla vaakaa – kuin kuluneena. On kuin kaikki kiihtyisi, planeetat pyörisivät nopeammin ja kesät ajaisivat talvia takaa. Kuin aika sisällyttäisi itseensä enemmän vähetessä vääjäämättä. Miksi? Sitä ei kukaan tiedä.

Eräänä päivänä Nainen alkoi miettiä elämäänsä. Ei sinänsä siis mitään uutisarvon rimaa hipaisevaa, miettiihän tämän naisotus ihan joka ikinen päivä (kuten miten ”en minä ainakaan” voi kuulua kolmesta suusta, kun vadelmakiisseli piirtää karttaa keittiön vaalealle matolle, tai että miksi kukaan ei ole tehnyt väitöskirjaa aiheesta ”monetko sisäpelikengät/hanskat/ulkohousut/luistimet/vaijerilukot voi hukata yhdessä lukuvuodessa?” Ehkä siksi, että vastaus kuuluu yksinkertaisuudessaan näin; aivan yhtä monet, kuin niitä hankkii). Mietinnän aasille suunnattu silta sijaitsi kirjeessä, joka tulee vielä ennen joulua kertomaan joko sanat maligni tai benigni. Edellisellä kerralla kirje viipyi kuusi viikkoa. Missä? Kuulemma patologilla, hoitavan lääkärin pöydällä ja sitten paikassa jossain. Koska oli kesä ja lomat ja kaikkee. Toki tiedossa oli että kestää, koska oli kesä ja lomat ja kaikkee, mutta kuusi viikkoa on mahdottoman tukala aika odottaa. Toivoton ja  pitkä, sillä siinä ehtii järjestää monet henkiset hautajaiset. ”Pahoittelen”, sanoi hoitaja puhelimessa. Ensin, koska Naisen kohdalle osui tällainen sekaannus (voi miten valtava yllätys) ja sitten, koska tuloksissa ei varsinaisesti kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria kerrottu. Kuten aina, Nainen maalasi kuuden pitkän viikon aikana eteensä sen pahimmasta pahimman, vaikka tämä sinänsä pieni juttu oli lopulta sinänsä pienellä hoidettu. Epätietoisuus, pelko. Ne saavat maalaamaan arvaamattomin värein.


Henkisistä hautajaisista on kulunut nyt viisi ja puoli vuotta, eikä niihin ole enää palaaminen. Ei, vaikka Nainen odottaa jälleen kirjettä. Jossain se toki on, taustalla, pieni pelko pahainen. Sen sijaan miettii muuten elämäänsä uuden numeron lävähtäessä tauluun. Neljäkymmentä ja yksi. Aika hieno luku. Aika hienoja asioita on lukuun mahtunut. Aika surullisia. Oli aika, jolloin Nainen katui ihan kaikkea. Valintojaan. Vuosiaan. Turhaksi käynyttä elämää. Toivoi, että saisi palata lähtöruutuun elon Monopolissa. Valita nappulansa ja pelikaverinsa. Ostaa hotellin. Tai edes välttää vankilan. Hukkaan menivät lasten varhaiset vuodet, sumussa sekoittuivat toisiinsa. Joulut, vaput, uudet ja tulevat vuodet, valokuvissa vain. Ei niitä osannut silloin arvostaa. Ei ehjää perhettä. Ei perinteitä arkisia, ei pyhiä juhlan. ”Me”. Ei sitä silloin nähnyt. Nyt näkee, etäällä kulkeva. Kyllin kauas kompuroinut.
Nainen voisi kantaa syyllisyyttä kaikista niistä vuosista, kun ei elämästään juuri iloinnut. Kun tahtoi kuolla ja pois ja kaiken muun kuin eteen aukeavan. Ja kieltämättä kauan syyllisyyttä kantoikin. Miten epäkiitollinen! Mitä tuhlausta! Jotkut ihmiset rukoilivat edes yhtä elinpäivää lisää rakkaidensa kanssa ja Nainen heitti hukkaan jokaisen. Odotti vain iltaa ja unta. Odotti, että elämä alkaa. Ja kun niin kävi, kaikki alkoi kiihtyä. Planeetat pyöriä nopeammin ja kesät ajaa talvia takaa.

Nainen ei ole koskaan hävennyt ikäänsä, muutamaa pienehköä ja asiaankuuluvaa kriisiä lukuun ottamatta. On ainoastaan mahtavaa, että vuosia on yhden yli neljäkymmentä. Elämä on ollut rikas monin tavoin. Rikas, koska se on antanut niin paljon tilaisuuksia oppia. Mutta eniten rikas, koska se on antanut niin paljon tilaisuuksia olla oppimatta yhtään mitään. Joihinkin Nainen on tarttunut. Toiset päästänyt käsistään. Miksi itkeä niitä, joihin ei yltänyt? Miksi katua sitä, että ei ymmärtänyt vuosien arvoa? Arjen arvoa? Elämän arvoa? Vuosilla oli merkityksensä, nyt sen näkee. Sillä se, joka on joskus kyllin välinpitämättömänä eteensä katsonut, voi löytää kiitollisuutta, nöyryyttä ja hiljaista hyväksyntää jokaista uutta päivää kohtaan taakseen katsoen. Elämä antaa siihen tilaisuuden kyllä. Jos oikein tarkkoja ollaan, Elämä on opettanut Naiselle erään Suuren Viisauden kumoavan; ”Elä, kuin jokainen päiväsi olisi viimeinen”. Ja pah. Ei jokaista päivää tarvitse elää niin. Eivät kaikki päivät voi jäädä mieleen, eivät kalliomaalauksiksi paahteiseen kiveen. Päivä voi olla hyvä sisältämättä mitään sinänsä hyvää. Päivä voi olla hyvä, vaikka et tekisi mitään mieleenpainuvaa, et maailmalle tai itsellesi merkittävää, et ylipäätään mitään. Päivä on hyvä siitä yksinkertaisesta syystä, että se kestää aamusta iltaan, eikä mikään, mikä kestää aamusta iltaan tarvitse olla suurta. Kukaan ei voi elää 365 päivää yhtä soittoa eläen jokaisen, kuin se olisi viimeinen. Ei niin kukaan. Joten seuraavan kerran, kun kuulet ”elä kuin jokainen päiväsi olisi viimeinen”, älä. Ryhdy kapinaan. Elä tylsä päivä. Ole itsellesi armollinen, ettet tänäänkään viettänyt päivää, joka voisi ylpeydellä olla viimeisesi. Sillä se ei ole. Joku vielä on, mutta tämä ei ollut. Mitä ikinä teetkin, tai olet tekemättä turhina päivinäsi, voit olla onnellinen, että sinulla on tämä yksi. Tylsäkin. Ja kun alat hyväksyä, ettei kaikkien päivien tarvitse olla rikkaita, kaikkien vuosien kokemuksin kyllästettyjä, alat yllättäen pitää niitä sellaisina. Niin on käynyt ennenkin. Niin on käynyt Naiselle. Tai kenties kaikki vain kiihtyy loppua kohden. Kenties Elämä jakaa kokemuksia kahdella kädellä, kunnes kokemuksien määrä on käyty ja aika alkaa jarruttaa ehtoopuoleen. Hidastua. Tarjoilla haaleaa polttavan sijaan, leutoa jäätävän. Kunnes kaikki vuodet veljineen on lasketut. Kenties. Mutta hyväksymällä tylsyyden ja tapahtumattomuuden elämässä, hyväksymällä epäkiitollisuuden ja ymmärtämättömyyden osana kuun pimeää puolta mitä ihmismieleen tulee, voi vapautua paljosta. Kivan päivän taakalta. Sen, joka piti elää kuin viimeinen. Sen, joka ei sitä ollut. Onneksi.

Aika on jälleen nitkahtanut kohtaan, jossa Naisen tarina kerrotaan vuotta pidempänä. Vuosi on ollut rikas. Vuoteen on mahtunut paljon. Aikoja monituisia. Suurin joukko päivistä ei sano mitään. Mutta ne, jotka sanovat, suorastaan huutavat, laulavat ja ilosta kiljuvat. Jäävät mieleen. Jäävät elämään. Niin sen pitää olla.

 

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Ehta mörkö

Missä vaiheessa se tapahtui? Kukaan ei tiedä. Tarvittiin vuosia ja vuosia ja vuosien sisään tarvitsijoita kädet ojossa ja suut ammollaan. Aina joku pyytämässä jotain. Aina jotain. Aina sellaista jotain, jonka vain yksi ihminen taisi. Kukaan ei tiedä, ei osoittamaan kykene sitä päivien kohtaa, mutta niin kävi. Naisesta tuli mörkö.

Eikä vain aamumörkö. Naisesta tuli päivä-, ilta- ja erityisesti yömörkö. Mörön merkeistä tunnusomaisia ovat kurtistuneet kulmat, kireä ja matala ääni ja suupielet, jotka vetävät ryhdin kohti lattiaa. Möröt ovat kauneimmillaan yksin ja hiljaisuudessa. Silloin ne sulavat hymyyn ja riisuvat hyiset kaapunsa. Silloin ne eivät ole enää mörköjä.
Äiti. Äitiäitiäiti. Äiti toi kiusaa. Äiti tuu kattoon. Äiti mun hanskat hukku kouluun. Ne uudet. Taas. Äiti tuu hakee. Äiti anna rahaa. Äiti missä on mun… Äiti, se oli tolleen kun mä koskin siihen. Äiti, mun jalkoja särkee ja mä en saa unta. Äiti toi söi mun karkit! Äiti anna sukset ja monot. Ne, jotka ovat varastossa alimpina. Äiti. ÄitiäitiÄITI!!!

Äiti, tuo ihana sana.

Kasvakaa äkkiä. Kaikki. Kaivakaa itse suksenne, selvittäkää riitanne ja siivotkaa jälkenne. Älkääkä puhuko minulle mitään ennen kuin olen kahvipannulliseni nauttinut. Älkää tulko aamulehden päälle selvittämään asiaanne, riitojanne, loputtomia kanteluitanne. Sillä lehti ei ole lavaste. Minä todella luen sitä. Yritän lukea. Yritän hetkeksi upota maailmaan, jossa on uutisia, eikä ikuista vanhan jankkaamista. Jossa voi juoda kupin kahvia ilman, että laittaa välissä laastaria tai langettaa jäähyjä. Antakaa minulle edes puoli tuntia ennen vaatimuksianne. Kasvakaa äkkiä.  

Perheessä, jossa on monen ikäisiä lapsia, on monenlaisia haasteita. Perheessä, jossa on monen ikäisiä lapsia, monenlaisia haasteita ja yksi kaikkialle venyvä aikuinen on kaaoksensietokyky koetuksella. Hallinnan osa-alueita on useita. Liikaa. Eikä sittenkään. Kyllä Nainen ne hallitsee. Hieman möröltä näyttäen. Mörkö ovat lajina hankala. Kerran möröksi tultuaan kiltistäkin ihmisestä kuoriutuu ärhäkkä ja jankutusherkkä nipo. Kieltämättä monesti mörkö kompastuu erinäisiin mietintöihin, kuten mikä mahtaa olla tulevien talvien määrä, kun vieläkin samasta ”kengät jalassa sisään” asiasta väännetään? Älä. Tule. Kengillä. Sisälle. Miksi? Koska kengissä tulee lunta. Ja kuka siihen sulaneeseen lumeen sitten kävelee? Kuka muu, kuin Nainen sukillaan. Pieni asia. Naurettavan pieni asia. Mutta talven kestäessä useamman kuukauden, ja useamman lapsen tehdessä saman marssin tuulikaapista tupaan useamman kerran päivässä tuvan tulviessa pienimuotoisen Pohjanmaan verran, pienestä asiasta tulee mittakaavaltaan melkoisen suuri. Ainakin mikäli sattuu olemaan mörkö sen aamukahvimellakan vuoksi.

Entäs tahdot sitten? Tyttöprinsessa tahtoo luistimet sillä talvi on jäädyttänyt pihan liukkaaksi. Talvi on jäädyttänyt pihan, hiekoitushiekan ja asfaltin kahden viimeisimmän mahdollistaessa lonkkamurtumatta etenemisen. Tyttöprinsessa tahtoo luistimet, jotta voisi luistella pihassa hiekoitushiekan ja asfaltin lomassa. Tahtoo kaksi päivää. Jankuttaa, tahtoo. Tahtootahtootahtoo. Kunnes lumi sataa päälle ja tahtoo sukset. Siihen hiekoitettuun pihaan. Missä vaiheessa lapsen ymmärrys ylittää tahdon? Ei missään, toteaa Nainen, sillä teinien kanssa väännetään ihan samalla teemalla. Enää eivät tahdo paskoa teriä asfaltilla, eivätkä suksia hiekalla, mutta vänkäämisen aiheet ovat aivan yhtä turhia. Kun tahtojien joukkoon luetaan vielä Lastenisä alkaa Naisen tahtomitta saavuttaa punaisen pisteen.  Lastenisä tahtoo mennä aamulla rauhassa töihin ja tuoda lapset jo edellisenä iltana Naiselle, äidille, joka ei yhtenäkään aamuna pääse lähtemään rauhassa. Varsin riitaisia ovat ihmisten tahdot. Tätäkin kirjoittaessa on Nainen selvittänyt tahtoriitoja pihalla. Joku on tehnyt lumilinnan ja toinen haluaa rikkoa sen. Elämässä, jossa on ihan oikeitakin ongelmia, näissä pienissä polkeminen tuntuu turhauttavalta. Hyvin. Turhauttavalta.

Sitten on vielä Mies. Mies tahtoo puhtaassa rakkaudessaan Naiselle pelkkää hyvää. Mutta Mies pelkää, että Nainen ei sitä näe. Että Nainen antaa hatkat koska Mies on liikaa. Ja onhan se. Kun lapset lähtevät isälleen, Naisessa taistelee kaksi tahtoa; tahto olla yksin ja tahto olla lähellä. Kumpi voittaa? Toisena päivänä toinen, toisena ei. Mies pelkää ja syystä. Jokin on alkanut luovuttaa Naisessa, jokin tahto hellittää. Tahto olla yhdessä. Tahto onnistua. Tahto selviytyä. Tahto niihin yhteisiin kauhoihin. Kesällä helpottaa kunhan vain jaksaa sinne. Mutta entä jos Nainen ei jaksakaan? Entä jos painoa on liikaa ja kyydistä putoa silloin se ainoa, joka on pudotettavissa? Mies. Se, jonka tahdolla ei tässä kohtaa tahtojen taakkaa ole oikeastaan merkitystä, koska kaikkien tahtoon ei yksi taivu. Ei Nainenkaan. Kyse ei ole rakkaudesta. Kyse ei ole siitä, etteikö Nainen rakastaisi olla lastensa ja Miehen kanssa. Täydellisessä elämässä he kaikki olisivat yhtä perhettä. Täydellisessä elämässä rakkaus ylittäisi tahdon ladata akkuja aivan yksin. Täydellisessä elämässä ei edes olisi tarvetta ladata akkuja, sillä ne eivät kävisi tyhjiin loputtomilla tahdoilla, tavoilla, riidoilla ja tarpeilla. Vaan taivaankannen alla pätee kaksi totuutta; Täydellistä elämää ei ole ja Naisesta on tullut ehta mörkö.



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Möykky

Miksi se ei tule? Puhdistava, ravistava, sydäntä huuhtova itku. Syvät vedet ovat toki silmissä käyneet. Kassajonossa, iltapäiväkerhon pihassa, paikoissa vääränmuotoisissa. Käyneet ja paikoilleen puristuneet, niin syvälle ovat kyyneleet pakatut, ettei Nainen osaa niitä enää  itkeä.

Se ei tullut kertaakaan. Kun Sisko makasi sairaalassa. Valkoisempana kuin lakana allaan. Kun Sisko vietiin leikkaussaliin, eikä pystynyt sanomaan sitä, minkä Nainen tiesi sanomattakin. Kyllä. Pidetään huolta lapsesta. Kerrotaan joka ikinen päivä, miten paljon äiti rakasti. Ei anneta unohtaa, jos… Se ei tullut, kun Sisko itki puhelimessa, shokkinsa alkoi hellittää ja todellisuus tulla iholle. Tikkien poistosta alkoi paraneminen, sen sieluun tulleen syvän haavan. Sydämentahdistin kolmekymppisenä on valtava asia, eivätkä valtavat asiat tule koskaan osaksi elämää itkuitta. Sisko itki, Nainen kuunteli. Otti osaksi omaansa, surujensa taakkaa suurta. Mutta itku, se ei tullut.

Se ei tullut kertaakaan. Kun lapsi soitti hysteerisenä, että verta on joka paikassa. Juuri silloin, kun Nainen kävi mielessään sekunnin hengenvetämisen aikana vaihtoehdot. Kaatunut puukkoon? Jäänyt pihassa auton alle? Ei kumpikaan. Se ei tullut, vaikka Naista sattui lapsen hätä enemmän kuin koskaan. Rauhallinen, rationaalinen, loppuun saakka hillitty. ”Ota keittiöpyyhe. Kiedo tiukkaan käden ympäri. Äiti tulee”. Ja niin äiti tuli. Oli kuin ei näkisi verta vaatteilla. Repussa. Lavuaarissa ja lattioilla. Ammottavaa haavaa kädessä. Halasi ja vaikka tahtoi painaa lapsen itseään vasten ja itkeä tuoksuvaan  hiuspehkoon, painoikin vain emon itsestään pois. Rauhallinen. Rationaalinen ja hillitty. Terveyskeskukseen ja tikit. Mutta itku, se ei tullut.


Se ei tullut kertaakaan. Kun lääkäri katsoi kasvoja ja sanoi; otetaan tästä koepala. Ensimmäisenä päivänä Nainen oli luottavainen. Hälytys varmasti tällä kertaa väärä, mutta hyvähän se on varmistaa. Mielessä toisen lääkärin sanat viisi vuotta sitten; ”tätä se sinun elämäsi tulee olemaan”.  Jokainen rupi luomessa, jokainen punainen hilseilevä läikkä ylittää hälytystason. Hyvähän se on varmistaa. Toisena Päivänä Nainen oli vihainen. Miksi hänen elämänsä on varmistamista? Epäilyä, vastausten odottamista. Kaikki tulevat vuosikymmenet? Tikin alta jomottaa ja punoittaa. Mutta itku, se ei tullut.

Miksi se ei tule? Nainen osaa montaa. Hallitsee, tietää ja kykenee. Vaan yhtä oikein ei. Itkeminen on aina ollut hankalaa, mutta nyt jotenkin erityisen. Nainen kyllä liikuttuu, äänensä värisee ja vedet nousevat silmiin, mutta kun möykyn sisältä pitäisi liueta suolaiseksi vedeksi, se ei niin tee. Ei kai oikein osaa. Kaikki ne haudatut, tukahdutetut ja vaaditut. Kaikki ne väärissä paikoissa orastaneet. Kun on pitänyt olla vahva. Rationaalinen. Hillitty. Kaikki ne nousevat Naisessa vain ärtymyksenä. Kireytenä. Loputtomana väsymyksenä.
Nyt ei itku auta. Mitä siinä poraat. Luuletko tuolla saavuttavasi jotain? Sano niin lapsellesi. Sano niin rakkaallesi. Sanomalla niin, luot ihmisen joka seisoo aina selkä suorassa. Mutta jonka sisällä painaa valtava kasvain.

Lapset lähtevät isälleen huomenna. Oli fiilis sitten mikä tahansa, Nainen marssii videovuokraamoon, valitsee pari takuuvarmaa nyyhkyleffaa joissa rakkaat kuolevat ja elämä kohtelee kurjasti. Joissa kärsitään, ikävöidään ja toivotaan niin että sattuu, ja katsoo ne yksin yösydännä käpertyneenä sohvalle koiran pehmeää turkkia vasten. Kaikista maailman olennoista sen hiljainen lämpö ottaa surun vastaan, eikä se silti lisää omaa taakkaansa.

Vapise möykky, huomenna sinä lähdet.
 
 
 

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kirje Joulupukille

Rakas Joulupukki. Kirjoitan sinulle ties monettako kertaa, välissä on vain kulunut vuosia monta.
Olen ollut tuhma. Tiedetään. Olen kiroillut, karjunut, käyttäytynyt kuin pahainen kakara useammin kuin kerran. Mutta vain hyvästä syystä. Ai mitä? Mikä teko? Ai siis teko
syy. No ihan miten vain. Tänä vuonna kirjoitan sinulle, koska todella haluan jotain. Ehei, en uutta Lumiaa, en edes Jollaa. En lahjakorttia menkkahaukkaan, kasvokidutuksesta puhumattakaan. Mutta jos jotain konkreettista nyt ihan väkiseltään haluat tuoda, sellainen seitsemään kaivattuun numeroon oikeuttava kuponki tulisi tarpeeseen. Lupaan ostaa kehitysmaihin vuohia ja lahjoittaa lastensairaalaan. Oikeasti. Niin, tässä jo hieman paljastin itseäni. Sillä jos hereillä olit, huomasit ettei toiveeni ole tänä vuonna konkreettinen. Pyydän sinulta arvoisa Joulupukki yhtä ainoaa asiaa. Joulumieltä.


Ymmärrän. Toiveeni saattaa kuulostaa hieman erikoiselta, varsinkin kun muistanet miten olen aina ollut jouluihminen henkeen ja vähän siihen vereenkin. Mutta tänä vuonna todella tarvitsen sitä sylikaupalla. Haluat varmaan tietää miksi? Minäpä kerron.
Kun teini kysyy paljonko hänen joululahjabudjetti on tänä vuonna, tarvitsen joulumieltä etten vastaisi ”no mitä luulet” ja lyö jääkaapin ovesta laskunippua eteensä.
Joulumieli tulisi tarpeeseen, kun selaavat lelukuvastoja, tekevät listoja, ovat niin liikuttavan kilttejä, että haluan oikeastaan vain tiuskaista ”turhaan olette. Tapelkaa, kiroiltaa, olkaa aivan rauhassa hankalia. Hukkaan menee tuokin kiltteily”.
Tarvitsen joulumieltä, kun kävelen Prisman käytävillä kärryissä tarjouskäntty leipää ja rustolla jatkettu jauhelija, etten revi kylttejä irti. Niitä, joissa on hieno lause; ”koko perheen Joulu”.
Tarvitsen myös joulumieltä, jotta jaksan kirjoittaa tekstiviestejä. ”Tänä vuonna ei tule korttia, pahoittelen. Tänä vuonna ei muuten tule lahjaakaan”. Kiittävät varmaan, että valitsivat juuri minut aikoinaan kummiksi.
Erityisesti siksi tarvitsen joulumieltä, sillä jouluruokiin varattu veronpalautus menee hammaslääkäriin. Paikan vuoksi, joka ei kestä hampaassa kuin rajatun aikaa, koska puren niin lujaa leukojani yhteen. Jok ikinen yö. Nyt muistutat varmaan minua hellän isällisesti, että omistan kyllä purentakiskonkin. Olet oikeassa. Ja univamman, jonka vuoksi en kykene nukkumaan nyrkki suussa kuin kolmessa promillessa. Joka tapauksessa joulumieli olisi tarpeen, jotta voin ajatella hammaslääkärinkin tarvitsevan kenties rahaa jouluruokiin. On se ilo sitten imeä lanttulaatikkoa ehjällä legorivillä. Kunnes kirottu paikka irtoaa.
Joulumieli olisi tervetullut, jotta saisin siivottua kaapit, laitettua koristeet ikkunaan ja haettua kuusen. Joista mikään askar eivät nappaa sitten yhtään. Ei niin yhtään. Tarvitsen edes lievästi motivaatiota vuoden ihaninta juhlaa kohtaan, etten sysäisi lapsia isälleen keuhkokuumeripuliaivoveritulppa tekosyyllä ja tee opinnäyteyötä kaikki pyhät villasukat jalassa ja tukka pesemättä. Sinähän tiedät, että tekosyyt osuvat aina omaan nilkkaani, eikä keuhkokuumeripuaivoveritulppa ole juuri nyt kovinkaan tervetullut.

Nyt varmaan huudat houhou partaasi ja alat paasata joulun sanomaa. Säästä vaivasi. Tiedetään. Joulu on muutakin kuin materialistinen juhla. Joulu on mielentila. Läheisiä ihmisiä. Kerrankin aikaa hiljentyä ja levätä. Paskat. Kyllä, luit oikein. Pas-kat. Pee, aa, äs…kat. Ai meni lahja? Älä viitsi. Ei niitä kukaan aikuisille osta. Minäpä kerron sinulle muutaman sanan joulun sanomasta. Joulu ei ole lepäämisen aikaa perheensä ainoalle orjalle. Jouluna ei ole kertaakaan hetkeä, jolloin joku ei olisi koko ajan läsnä, äänessä ja liipaisinherkkä pelkästään jo siitä jännittävästä syystä, että on joulu. Jouluna ei pääse mihinkään karkuun. Edes vessaan ilman, että joku takoo nyrkeillä ovea. Onneksi ovea, ei silmää. Olen siitä kiitollinen.
Joulu on lasten juhla. Selitä sitten niille aineettomista lahjoista ja tarjousmaksalaatikosta ja siitä, että ensi vuonna kaikki voi olla toisin. Siksi tarvitsen erityisesti joulumieltä. Että voisin taas tehdä ihmeen ja taikoa taikoa tyhjästä kaiken. Sinä tiedät, olen hyvä taikomaan. Mutta ilman joulumieltä en jaksa vedellä kaneja hatusta.  Joten pyydän. Anna ilo. Lämpö. Odotus. Anna joulumieli tähän torppaan.

Ja mikäli et pysty tuomaan edellämainittuja, kuponki ja seitsemän oikeaa numeroa siinä välttää oikein hyvin. Kiitos.


joitain sinulle