torstai 25. joulukuuta 2014

Joulu mahdollisimman pienellä

Ja niin tuli joulu. Jälleen vähän erilainen, eikä vähiten sen järjestäjän kaaduttua vain viikkoa ennen syvälle patjan ja peiton väliin. 

Kävipä niin, että työssäkäyvä lomaton jätti hyörinän viimeiseen mahdolliseen viikonloppuun. Siihen vapaaseen, jolloin lapset pakataan ja postitetaan isilään. Lahjojen täsmäosto, ruuat, kukat, kaikki oli tarkoitus hoitaa tuona aikana. Kaksi päivää tehokasta shoppailu – ja järkkäilyaikaa kaiken muun arjenpyörittämisen ohessa riittää jouluun kyllä. Ainakin olettaen, että shoppailujärkkäilijä on jokseenkin ruumiin ja sielunkuosistoisessa. Yleisön pyynnöstä kuusi oli sentään tuotu tupaan jo viikkoa aikaisemmin, koristeltu ja valoköynnöksin viimeistelty. Ja hyvä niin. Kaikki joulujaksaminen kun loppui juuri tuohon kyseiseen kuusenkoristelupäivään.

Nainen ei ole ollut vuosiin näin kipeänä. Neljän lapsen perheessä toki sairastellaan, mutta perheen kruunaamaton pää ei montaa päivää kerrallaan. Niin, tämä siis ennen kuin altistui kuukausia sädenimiselle sienelle työpaikassaan kunnes sai siirron toiseen yksikköön. Sen jälkeen on vastustuskyky ollut jokseenkin surkea. Sen jälkeen ovat pienetkin taudit kaataneet petiin. Jotakin Universumin Kohtuullistamiskomitean Ajoitusvastaavan luonteesta kertoo, että tämänkertainen kipeys iski katalat kyntensä vain viikkoa ennen aattoa. Erityinen kiitos tästä.
Universumin  Kohtuullistamiskomitean Ajoitusvastaavapa ei yhtä tiennyt. Että Nainen ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa pappia kyyditsemässä, mitä tehokkaaseen ajankäyttöön tulee. Niinpä viimeisenä mahdollisena vapaana viikonloppunaan nähtiin eräs punanenäinen Buranalla buustattu pihisevä ja pärskivä äiti-ihminen ostamassa lahjat ja ruuat. Keuhkoputkentulehduksen bonuksena kun iski vielä korvasellainen. Jääkaappi täyttyi niiskuttavan äiti-ihmisen toimesta ja lopulta kotikin kiilsi, sillä Tyttöprinsessan kummitäti oli urhea ja tuli viihdyttämään lapsia ja tekemään joulusiivouksen päivää ennen aattoa. Kummitädin onneksi Naisen kotola ei ole kahdensadan neliön lukaali.  

Ja niin tuli joulu. Mahdollisimman pienellä. Naisen pöydässä iloinen hyörinä, kun kolmen naisen ja viiden lapsen vatsat täyttyivät mitä ihanimmista herkuista. Nyyttikestiperiaatteiseen kahden siskoksen jouluun liittyi tänä vuonna Tyttöprinsessan keväällä eronnut kummitäti. Jouluna ei tarvitse kenenkään läheisen istua yksin kotona. Ellei sitten itse halua niin.  
Kesken iloisen hyörinän Nainen mietti, miten on koskaan voinut ylipäätään repiä paniikkia ja ahdistusta joulunalusajasta. Miten se on ollut juhla, johon on ladattu niin paljon odotuksia, mutta joka on usein vain tyhjyyden lupaukset täyttänyt. Eron jälkeen jouluista tuli rentoja. Omannäköisiä. Ihan sitä ensimmäistä lukuun ottamatta, kun suru painoi vielä kumaraan. Ihminen toipuu, tottuu, rakentaa uutta ja purkaa vanhaa. Joskus molempia yhtä aikaa. Ja hyvä niin.
Tänä vuonna kaikki lapset asuvat äidillään, seuraavana voi kaikki olla jo toisin. Esikoinen saattaa olla jo omillaan, vaikka toki varmaan äitilään tulee aattoa viettämään. Vuoden kuluttua viimeistään alkaa pesän reunalla kuitenkin tapahtua. Tammikuussa 2016 Esikoinen aloittaa armeijan. Niin ne menevät, vuodet ja ihmiset. Eteenpäin ja tulevaa kohti.


Jo neljä vuotta on saanut viettää joulua lastensa ja Siskon kanssa. Jo neljä vuotta siinä on ollut naurua, onnea ja kiitollisuutta. Tunnelma on sama, vaikka itse tehdyt lahjat eivät taaskaan päätyneet paketteihin ja askarrellut kortit postiin. Joulun taika ei ole sen eteen nähdyssä vaivassa, vaan sen aikana koetussa onnessa. Vaikka joulun valmistelu on toki ihanaa ja palkitsevaa. Vielä joskus on aika, jolloin Naisen tuvassa käynnistyy kortti - ja lahjapaja hyvissä ajoin. Nyt ei ollut se aika. Nytkään. Vuodet muokkaavat ja muuttavat perinteitä, aivan kuten sen viettäjiäkin. Lapset kasvavat, väki vanhenee. Jos luoja suo, kaksi siskosta viettävät vielä jouluja, joissa ovat puolisoineen ja lapsineen yhdessä. Lapsenlapsineen. Joissa perhe on laajempi käsite, kuin saman veren velvoittama. Joskus vielä Naisella on iso talo, johon mahtuu elämää ja ääniä. Tai Siskolla. Tai jollakin lapsista. Joulu, johon he kaikki itseoikeutetusti kuuluvat ja kokoontuvat viettämään perinnettä, jossa on paljon vanhaa ja paljon uutta. Elämä on ihanaa. Ja toisinaan yhtä juhlaa.

Hyvää joulua Sinulle!

 

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Läpänheittäjän taivas

Nainen on törmännyt erikoiseen ongelmaan nettideittiseikailuissaan, joka todennäköisesti koskee vain ja ainoastaan häntä itseään.

Tapahtuupa niin, että Nainen ja mies alkavat kirjoitella. Jos sanojen piirtyminen näytölle alkaa parisuhdeodotteella, homma on jokseenkin jiirissä. Mies kysyy ja Nainen vastaa. Nainen kysyy ja mies vastaa. Kauanko on erostasi, mitä harrastat, mitä haluat elämältä? Mutta entä jos Nainen heittää ensipallon, joka on nimeltään ”kysy vaan”. Ja mies kysyy:

Miksi kamikaze-lentäjillä on kypärät päässä?
Miksi kuolemaantuomitun neula striloidaan?
Jos kilpikonna menettää kuorensa, onko se koditon vai alaston?
Miksi on niin vaikea vastata kysymykseen: ''Mitä kuuluu?''
Jos mykkä kiroilee, pestäänkö häneltä kädet saippualla?
Mikä on toinen sana synonyymille?
Mitä sinun pitäisi tehdä nähdessäsi uhanalaisen eläimen syömässä uhanalaista kasvia?
Jos kerta mikään ei tartu tefloniin, niin miten se saadaan tarttumaan pannuun?
Jos ajat valon nopeudella ja sytytät ajovalot, niin mitä tapahtuu?
Syövätkö pesukoneet todellakin silloin tällöin sukkia?


Vanha rimpsu, mutta aina se vaan jaksaa naurattaa.

Tämä on se maailma, jota Nainen rakastaa. Läpänheitto, huumori, kevyt kirjoittelu vakavan äärellä. Valitettavasti tämä on myös se, joka ostaa Naisen lokeroaivoille menolipun ”parisuhdeodotteesta” ”kaveriläppälandiaan”.  
Kirjoittelu on kivaa, mutta pitkittyessään siinä piilee riski. Kirjoittelemalla alkaa luoda mielikuvia toisesta, jonka vuoksi pettyy väistämättä, mitä pidempään mielikuvia luo näkemättä. Ihminen on yhtä kuin eleet, ilmeet, kokonaisuus. Huumorilla alkanut viestittely lähtee heti alkuunsa siihen Naiselle ominaiseen, eli rentoon sanailuun. Toki sanailu toimii myös jäänmurtajana ja herättää kiinnostuksen. Mutta. Riskinä on, että läpänheitto jatkuu läpänheittona ja kun sitten pitäisi ­ – anteeksi – saisi tavata, on mielikuva väistämättä jo väärä. Kaveripohjalla. Kas kun Naisella on miesmerkkisiä ystäviä, joiden kanssa ollaan täysin samalla verbaalisella tasolla. Sellainen on kivaa, sellainen on mukavaa. Mutta ei yhtään sen enempää.

Mitä tästä opimme? Tai mitä Nainen oppii. Kyseisellä palstalla ollaan etsimässä rakkautta, ei ystäviä. Heti, jos mielenkiinto herää, tulee kartoituksen alkaa; onko vastapelaajalla samat säännöt, saati edes sama peli kyseessä, onko tarpeeksi samaa ja tarpeeksi eroavaisuuksia. Vastapelaajaa tulee miettiä "sillä tavalla", että tässä tosiaan etsitään rakkautta, ei ystävyyttä. SE on Naisen ongelma virtuaalimaailmassa. Rakkautta ei hauskanheitolla löydä, jos omaa Naisen lailla lokeroivat aivot. Sitä paitsi Nainen on ylipäätään haluton nähdä ketään. Näkeminen on niin vaivaannuttavaa, sokkotreffailu vieraan ihmisen kanssa, "jos tästä vaikka tulis jotain". Nainen ei usko rakastumiseen ensisilmäyksellä. Nainen ei usko rakastumiseen järjestettynä. Nainen ei taida uskoa oikein rakastumiseen millään tasolla, nyt kun asiaa tarkemmin miettii.

Miehet haluavat kirjoitella mahdollisimman vähän ja tavata mahdollisimman paljon. Nainen haluaa kirjoitella mahdollisimman paljon ja tavata mahdollisimman vähän. Miksi ihmeessä tuhlata aikakultaansa istumalla treffeillä, jotka ymmärtää virheeksi jo ensimmäisen kolmen minuutin perusteella, kun saman pettymyksen voisi huomata kotosohvalta käsin? Ihmisen persoona tulee läpi tekstistä, kirjoitti tämä sitten mitä hyvänsä. Sen näkee kielenkäytöstä, sanavalinnoista, kaikesta. Ohuen siivun toki, mutta kyllin kuitenkin. Kirjoittelemalla edes muutaman tovin on Nainen saanut karsittua mm. ex-vaimon vihaajat pois. Nämä katkerat-Kalevit ovat aivan muita naisia varten, jos ketään.

 Mä en ymmärrä tätä nykyaikaa kun muksuja tehdään ja erotaan ihan sen vuoksi kun on opittu että kuuluu erota ja se on jopa muodikasta mullistaa lapsen elämää, pitäiskö niiden uskoa vielä Joulupukkiinkin?
(eronnut mies, ei missään väleissä ex-vaimon kanssa)


Kirjoittelun lisäksi ihmisen äänellä on suuri merkitys. Tapa puhua ei ole vain joukko sanoja. Tapa puhua on suurempi siivu persoonaa, kuin kirjaimet näytöllä. Näistä molemmista voi jo päätellä paljon, vaikkapa kannattaako pestä tukka, laittaa ripsaria ja raahautua kahvilaan. Puhuminen edellyttää kuitenkin joko tapaamista, tai numeron antamista. Joista jälkimmäinen puolestaan sisältää turvallisuusriskin. HC-käyttäjät avaavat kuulemma treffipuheluita varten prepaidin, mutta Nainen ei jaksa nähdä näin suurta vaivaa. Nainen ei juuri numeroaan anna. Epäluuloinen kun on.

Ehkä pitäisi tulla alas läpänheittäjän taivaasta, lakata kirjoittamasta pitkään ja toimia kuten miehet; tavata pian edes jokseenkin potentiaalinen sillä ajatuksella, että onpahan jälleen yksi karsittu. Ehkä.
Niinpä oltuaan ties kauanko kuumeessa ja infernaalisessa flunssassa, Nainen raahautuu treffeille ajatuksella, tästä ei voi kuin parantaa. Pakko on joka tapauksessa jo lähteä liikkeelle, kauppaan ja apteekkiin ainakin. Mies on ihan kiva. Keskustelu niin luontevaa, kuin se nyt voi kahden vieraan ihmisen kesken olla. Silti treffeissä on jotain perin vaivaannuttavaa.  Kuin kaupankäyntiä; tuon ominaisuuden minä siedän, tuota täytyy vähän punnita. Nainen haluaa tavata lyhyesti, mies pettyy hieman. Illalla pitkä puhelu. Viimeisessä tekstiviestissä ”mun taitaa olla vähän ikävä jo…” Huokaus.

Pitäisikö kuunnella sitä ihan ensimmäistä ääntä? Sitä joka sanoi heti miehen nähtyään, että ihan kiva tuo on. Pyörit hänen kanssaan parista kuukaudesta pariin vuoteen. Teillä on ihan kivaa. Mies on ihan kiva. Vaan siinä se.

Mies on siis myyty. Nainen ei. Miehet nyt kuulemma tapaavat ihastua paljon herkemmin, kuin naiset. Puolisonvalinta evoluution kannalta kun on mennyt seuraavalla tavalla; uros punnitsee naarasta potentiaalisena perimän siirtäjänä ja sellainen potentiaali nyt on nopeasti silmäilty. Naaras punnitsee urosta paitsi perimän siirtäjänä, myös reviirin suojelijana, ruuan tuojana, petoeläimien hätistäjänä, jälkeläisten kasvattajana, taljantekijänä ja niin edelleen. Eivätkä nämä seikat suinkaan aukea muutamalla silmäyksellä. Tämä on totta asfalttiviidakkoon siirrettynäkin. Viettimme ja vaistomme noudattavat ikiaikaista parinvalintakoodia, iästä ja ajasta riippumatta.

Toki naisetkin ihastuvat ensisilmäyksellä. Mutta ihastuuko Nainen? Ei sitä ihmettä taida eteen tulla. Pitäisikö vaan katsoa kortit herra Opettajan kanssa, muutamat treffit ja sitten todeta, että ei näistä tikuista tule tulta? Tai jos vaikka tuleekin, oikein kunnon roihu? Intuitio on aina ollut oikeassa. Aina. Tilastollisesti sen pitäisi olla edes joskus väärässä. Tämä vaan ei taida vielä olla se kerta.




torstai 18. joulukuuta 2014

Sitä kohti sitten

Kuten ihmisten yleensä, on Naisenkin suhteissa läsnä sama kaava. Nainen ihastuu miehiin, jotka eivät pysty sitoutumaan henkisesti, olemaan täydet sata läsnä ja rakastamaan ehdoitta. Miehessä pitää olla jotain etäistä, saavuttamatonta, kylmää. Freud hakkaisi haamuisia käsiään tässä kohtaa kirjoitusta yhteen, sillä juuret totisesti juontavat syvälle Naisen lapsuuden alkuhämäriin.  Isä kun ei ollut koskaan kotona, ja jos olikin, isän läsnäolo ei ollut millään muotoa miellyttävää. Freudin haamu voi tässä kohtaa laskea kätensä, sillä toisin kuin opukset opettavat, Nainen ei ripustaudu mahdottomiin rakkauksiin. Nainen päättää suhteen. Aina ja lopulta kuitenkin.

Varmimmin Naisen rakkaus syttyy viinaan meneviin miehiin. Toisin kuin luulisi, isä ei toiminut oppaana tähän kosteikkoon. Kotona ei koskaan tarvinnut katsella kännistä iskää, ei edes hilpeästi humalaista. Vain sitä etäistä ja torjuvaa. Älä ymmärrä väärin, viinaan menevät miehet voivat olla hyvinkin lämpimän oloisia, ihania ja näennäisen kyvykkäitä tunnesiteeseen. Mutta jokainen suurkäyttäjän läheinen tietää, että alkoholistit ovat henkisesti satojen kilometrien kaukana.


Se, mikä tässä kaavassa on perin merkillistä, on jokin, jota toiset kutsuvat vetovoimaksi. Sen täytyy tapahtua tiedostamatta. Mies tutustuu Naiseen ja Nainen mieheen. Aletaan tapailla, viihtyä yhdessä. Hakeutua toistensa luo yhä useammin. Kokonaiskuva alkaa hahmottua Naiselle, kun tämä on jo korviaan myöten suossa. Sillä jokaisen viinanmenevän ominaisuus on paljastunut Naiselle vasta, kun ihastuminen on vääjäämättä tapahtunut. Jokin näissä miehissä morsettaa Naiselle, että minua et muuten kokonaan saa. Se on intuitio, tunnelukko, kohtalo, jokin. Tai sitten kaikki nelikymppiset vapaat miehet vain ovat alkkiksia. Mene ja tiedä.

Jottei kaava olisi näin ilmeinen, sattuu hutilöyntejäkin. Mies, jonka kanssa Nainen seurusteli miltei vuoden, rakasti pyyteettä. Avasi sielunsa ja sydämensä ja kertoi vielä viimeksi törmätessä parantelevansa itseään erosta edelleen. Auts. Kiltti ja kiva Mies. Eikä Nainen kestänyt kilttiä ja kivaa enää yhtään enempää. Nainen ei kestänyt, että joku kohteli häntä niin hyvin.

Okei, ongelma on henkisesti saavuttamattomat miehet. Miten sitten ohjelmoida itsensä uudelleen? Miten voisi alkaa ihastua vain sellaisiin, jotka tarjoavat turvallisen sylin olematta tylsiä? Jotka rakentavat paitsi yhteisen omakotitalon kahden keinutuolin kuisteineen, mutta myös kotinsa Naisen sydämeen? Miten voisi löytää rakkauden, joka on intohimoinen, väkevä ja kaunis vielä kymmenien vuosien kuluttua, miehen joka on henkisesti tässä ja nyt ja tulevaisuudessakin? Ei mitenkään. Sillä jos mies ihastuu Naiseen, on mies jollain tapaa pilalla. Ja jos Nainen ihastuu mieheen, on mies jollain tapaa pilalla. Nainen on mennyt jo valuvaiheessa pilalle. Ja pahasti. Amen.

Jokin Naisessa vetää heitä puoleensa. Mahdottomia miehiä. Peto on alkanut taas ottaa yhteyttä monen kuukauden radiohiljaisuuden jälkeen. Loukkaantui parka, kun Nainen latasi totuuden tiskiin tämän alkoholin käytöstä ja sen sopivuudesta Naisen pirtaan. Väittää nyt olleensa iisisti ja kotona miltei koko syksyn. Tekstiviesteistä tuoksuu läpi terävän viinan tylsä mieli. Entäs seuraava HC-käyttäjä? Vaakamies on työmatkalla mailla kaukaisilla, mutta muisti kyllä laittaa lentokentältä viestin, miten kallis iso tuoppi siellä onkaan. Hauska läppä, ihan näin ystävien kesken. Joo, niin minäkin sinua…

Miksi siis rimpuilla kohtaloaan vastaan? Miksi haluta muuttaa jotain, joka tähtiin kirjoitettiin jo kauan ennen kuin enkelipöly pois puhallettiin pienen tytön olkapäiltä? Jos Nainen ihastuu mahdottomiin, niin fine. Siten olkoot. Rakkaus on aina kaunista, kesti sitä sitten hetken tai ikuisuuden. Ajan pituus ei ole määre eikä mikään maailmankaikkeudessa.
Entä jos Nainen vain alkaakin ottaa vastaan kaiken, mitä on hänen varalleen valittu. Sen paremmin pohtimatta, uteliaana todeta, että vai tällainen tällä erää. Voisiko siten huomata joku päivä, että hetkinen, tässä on oltu jo hyvä tovi ja edelleen hyvältä tuntuu? Nainen ei tiedä. Mutta sen tietää, että on aivan turha haluta asioita, vain koska ne ovat oikein. Ne ovat oikein jollekin toiselle.

Mikään ei auta sydänsuruihin paremmin, kuin uusi tilaisuus murskata tuo uskollisesti sykkivä pieni ja lämmin. Vaakamies saa toistaiseksi pohtia ison tuopin hintaa missä ikinä onkaan. Naisella ei ole aikomustakaan tietoisesti rakastua mieheen, joka rakastaa juomista. Jarrukahva kiitos, tämä juna pysähtyy nyt. Vaakamiehen ajattelun sijaan Nainen jatkaa analyysia miesten sieluttoman mielen maisemasta. Kas kun kaikessa hiljaisuudessaan ja aivan yllättäen, on kirjoittelu nettideittisaitilla saanut uuden sävyn. Mies on potentiaalinen. Kiinnostava. Älykäs, huumorintajuinen, tasapainoisen oloinen. Niin monin tavoin. Eikä juuri juo, koska sellainen ei häntä juuri kiinnosta. Sen sijaan Nainen kiinnostaa. Ja mehän kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa. Jotain tästäkin miehestä taas paljastuu. Yhtälönä mahdotonta.

Sitä kohti sitten.  


 

lauantai 13. joulukuuta 2014

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti...

Maailmankaikkeuden suurin klisee lienee seuraava väittämä; rakkaus tulee, kun sitä vähiten odottaa. Jaaha. Mikäli tämä pitäisi paikkansa, avioeroprosentti olisi lähemmäs sata. Harva kai sitä odottaa uutta rakkautta tukevasti ja pysyvästi naituna. Tai, no.
Rakkaus ei myöskään aina tule yllättäen. Kaksi kauneinta tarinaa Naisen kirjaan on kynäilty heistä, jotka tulivat hiljalleen. Siksi varuillaan Nainen on yrittänyt olla mitä tulee ystävyyteen yhdenkään miehen kanssa. Joskus varovaisuudesta ja yrittämisestä huolimatta, käy miten käy. Elämä yllättää.


Vaakamies, voi Vaakamies. Ensinnäkin on epäreilua verhota itsensä ystävän viittaan ja silti käyttäytyä, kuten käyttäytyy. Ilahtua, kun näkee Naisen. Liimautua kylkeen koko illaksi. Naurattaa, tarjota juotavaa, käyttäytyä omistavasti ja suojelevasti ja kuten kuuluisi viereen. Katsoa silmiin vähän liian kauan.

Tavallaan se ei ole Vaakamiehen syy. Miehen käytös on vallan mainiosti sopinut Naiselle. Ilta Vaakamiehen seurassa on huomattavasti sisältörikkaampi, kuin ilta Pertti Persevonkaajien kanssa. Kyllä Nainen hyvin tietää, että Vaakamies torppaa mahdollisuudet löytää Elämän Rakkaus yökerhon baaritiskiltä. Aivan kuten Nainenkin torppaa Vaakamiehen vastaavat. Silti. Silti ja aina vaan yhdessä ollaan. Vaakamies on kivaa seuraa, kiva halailla, pussailla ja varsinkin katsella. Turvallinen kaikkeen tähän, koska heistä ei ikinä tule paria. Niin Nainen on ajatellut ja niin he ovat Vaakamiehen kanssa sopineet.

Koska Vaakamiehen pitää ajatella mainettaan, he eivät tutussa yökerhossa voi juuri kaulailla. Ilta päättyykin siksi usein pieneen rähjäiseen baariin, jossa ei ole kuin toistensa silmät joihin upota ja ympärillä hoippuva tuntemattomien meri. Koska Vaakamiehen pitää ajatella mainettaan... Tämäkään ei ole Naista haitannut. He eivät lukuisista ihmettelyistä huolimatta seurustele, eikä Naisella ole halua huppelin hellyyspuuskan hurmassa tulla leimatuksi Herra Yritysjohtajan seuraavaksi edustusvaimoksi. 
Sitten tulee ilta, jolloin Nainen juhlii vuosittaista viisautumistaan ja vähän Suomen itsenäisyyttäkin. Siinä Vaakamies taas on. Hyväntuoksuinen, hyvännäköinen ja hyväntapainen mies. Koko illan kyljessä kiinni. Nauretaan, jutellaan, juovutaan.
"Lähdetään", pyytää Vaakamies. Mutta jokin särkyy. Taika, lumous, sadan vuoden uni. Naiselle kaksin karkaaminen ei enää käykään. Jos Vaakamies ei kehtaa olla täällä, kaikkien ihmisten edessä, niin menkööt. Nainen jää.
Se mitä seuraavaksi tapahtuu, yllättää Naisen täysin. Siinä baaritiskillä, kaikkien tuttujen ja tuntemattomien todistaessa Vaakamies vetää Naisen lähelleen ja suutelee. Tietenkin se nähdään ja rekisteröidään. Vastapäätä baaritiskiä nousee kolme peukkua ja onnitteluviestit alkavat. Ei, ei, ei. Takoo Naisen päässä. Kyllä, kyllä, kyllä. Suloinen sinfonia, sanat silkkaa hulluutta.

Vaakamies otti askeleen, eikä se ollut ylipäätään suudelma. Kyllä tässä on puolin ja toisin pussailtu, ihan kaveripohjalla sitäkin. Kuten on halailtu ja kaulailtu. Ajeltu taksilla pitkin pilkun jälkeen saatilla. Nukuttu yhdessä. Mikään niistä ei ole askel. Askel on julkinen suudelma.

Ilta on hauska ja ilo kupliva, Nainen juo muutaman liikaa. Vaakamies huolehtii kotiin, nukkumaan ja jää viereen. Vaatteet päällä, valmiina lähtemään. Peitto tuoksuu kolme päivää kunnes enää ei. Sydän kirvelee kauemmin.
 
Miksi se kirvelee? Löytämistä, vai katoamista?

Ei tässä näin pitänyt käydä. Eikä käykään. Ei! Vaakamies ei halua vakavaa suhdetta, eikä Naisesta ole edes kevyeen. Mies on aivan liian kiinni elämänsä kaikissa naisissa, tulleissa ja menneissä. Ja Nainen on aivan liian irti ja riippumaton. Nainen päättää kaikki suhteet, eikä mies edes aloita.
 
Miehestä ei juuri kuulu vapaiden viikonloppujen välillä. Sitten pyytää syömään ulos syntymäpäivän vuoksi. Ei. En minä lähde. En halua ajatella sinua, kaivata sinua, tahtoa näkemistäsi.
”Kyllä. Mennään vaan”. Nainen istuu vastapäätä pöytää ja miettii miksi kaikki tarinat eivät pääty;  ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Ja he kiersivät rakkauden planeettaa kuin Saturnuksen kuut, koskaan toisiaan tavoittamatta.
Vaakamies istuu vieressä, niin lähellä että polvet koskettavat. Käsi kädessä salaa pöydän alla. Puhuu. Hymyilee. Nauraa. Kertoo tarinoitaan ja tarjoaa illan, kuten herrasmiehet tekevät. Ja Nainen on tarjota sydämensä halvalla. Yhdestä tuollaisesta hymystä, tuollaisesta tavasta katsoa. Tuollaisesta miehestä.  

Siinä Nainen istuu, vieressä. Uppoaa silmiin ja hetkeen ja miettii miksi kaikki tarinat eivät pääty; ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sillä ne vain eivät.


lauantai 6. joulukuuta 2014

Takaisin valoon

Piintyneen pessimistin matka valoon on ollut pitkä. Ainakin neljä vuotta määrältään. Epävirallisen ihmiskokeen perusteella Nainen voi todeta, että synkkyys ei ole yhtä kuin syntymävelvoite, perimä, tai mallioppiminen. Pessimismi on valinta. Jotta asiat eivät olisi ihan näin yksinkertaisia, tuo valinta ei ole tietoinen. Lapsi ei synny ajattelemaan, että maailma on paha, ihmiset pettävät ja jättävät ja onni täällä vaihtelee, mutta itsellä ikinä ei. Aivan kuten lapsi ei kasva ajattelemaan, että alanpa tässä odottaa pahinta kaikesta, sillä pettymykset rikkovat muuten hauraan mieleni. Tietoisesti. Ihmisestä voi tulla pessimisti aivan missä tahansa vaiheessa elämää. Vaikeudet muovaavat meistä jokaista, ja kun niitä toistuu, toistuu, toistuu, alkaa mieli suojella. Helppoahan se on ajatella positiivisesti, jos elämä on yhtä hymyä ja juhlaa. Suurin vastoinkäyminen flunssa kerta vuoteen. Vau. Pessimisti ei pety. Ei niin. Pessimistillä on vahvistunut käsitys siitä, että elämä on yhtä loputonta pettymystä. Mutta yllätä se enää ei. Aivot voidaan kuitenkin ohjelmoida uudelleen. Se on mahdollista.

Ihmisellä on noin 60 000 ajatusta joka päivä. Hämmentävää sinänsä, suurin osa näistä on samoja päivästä toiseen. Jos 55 000 ajatusta kuluttaa uraa ”elämä on paskaa” alueella aivoja, niin onhan se. Ihan luonnotonta kuraa. Negatiivisuus myös tarttuu. Tekeekö väärä seura ihmisestä synkän? Takuulla. Kyynisen, katkeran ja näköalattoman. Nähty on, sellainenkin aivojen minievoluutio.
Kun Nainen ja Lastenisä kantoivat kapioarkkunsa samaan muuttoautoon, oli Nainen vielä täynnä odotusta ja iloa. Niin oli kai Lastenisäkin. Elämä oli yhtä avointa tietä ja auringossa höyryävää asfalttia. Sitten tuli kaikkea. Ensimmäiset kuusi vuotta maksettiin miehen takausvelkaa pois. Kuristava köyhyys on huono kämppis ja vielä huonompi kolmas pyörä parisuhteessa. Tuli kaikkea. Liikaa ja koko ajan. Kumpi sitten tuli ensin, pessimismi vai loputtomat ongelmat? Olisiko Nainen jaksanut kantaa vuosien painot, jos olisi valoisammin ajatellut? Jos olisi nähnyt tulevaan, onnen hetkiin häikäiseviin? Kukaan ei tiedä, voi vain arvata. Nainen ja Lastenisä eivät olleet luodut toisilleen. Niin eri puista veistetyt. Synkkyys tarttui, ikävä iskostui, kaiho johonkin muuhun kasvoi vuodesta toiseen. Tyytymättömyys. Riidat. Ero. Erossa meni kaikki, raavittiin iho ja sydän ja sielu. Ero ajoi yli ja peruutti päältä. Ero oli kaiken loppu. Mutta se olikin vain kaiken alku.

Pahimmillaan Nainen halusi kuolla. Katseli siltarumpuja ja lääkepurkkia pimein silmin, silmin joista uupui kaikki valo. Mietti miten kävelisi pakkasyönä metsään kolmen vartin viinapullo kädessä. Kenelle painaisi viimeisen viestin ennen puhelimen sammuttamista? Se viimeinen viesti oli pitkään tallennettuna puhelimeen. Niin raastavana kalvoi ajatus epäonnistumisesta ja kaiken menettämisestä. Katkeruus. Suru. Viha. Pettymys, koska elämä ei mennytkään niin.


Leijonanpennut pitivät hengissä. Niistä huolehtiminen oli suunnaton taakka. Niistä huolehtiminen oli suunnaton lahja. Ainoa, joka piti elossa. Sillä mikään muu ei lopulta ollut vaihtoehto. Mikään muu kuin selviytyminen. Selviytyminen on toipumista, toipuminen selviytymistä. Kumpaakaan ei ole ilman toista. Nainen alkoi kirjoittaa tarinoita erostaan. Nainen alkoi selviytyä.

Matka on ollut pitkä ja kuitenkin vain henkäys. Voi kunpa joku olisi näyttänyt sille Naiselle edes yhden kuvan nykyisestä. Mikä se olisi ollut, se joka olisi saanut vakuuttumaan että kannattaa jaksaa, kannattaa itkeä itkut ja kerätä yliajetut luut ja nahanriekaleet kadulta, koota uudeksi ja kestäväksi. Mikä se kuva olisi ollut? Nainen nauramassa kahden vanhimman kanssa, kaksi pienintä kainalossa sohvalla? Rippijuhlat, joulut, arki-illat vai sunnuntaiaamut? Nätti koti, kiva työ ja kaikki ne uudet ihmiset, jotka elämään ovat tulleet? Vai olisiko se kuva, jossa Naisen hymy kiipeää korviin ja sytyttää tähdet silmiin, koska nyt vaan sattuu olemaan niin onnellinen omasta pikku elämästään? Voi kun sellaisen kuvan olisi joku Naiselle tuolloin näyttänyt. Ehkä näyttikin. Ehkä se oli koko ajan siellä jossain, syvällä. Elämänilo.

Ensin tuli kiitollisuus. Nainen alkoi nähdä onnistumisiaan ja mitä enemmän näki, sitä enemmän onnistui. Joka ilta Nainen ajatteli ainakin kolmea onnistunutta asiaa kuluneessa päivässä. Joskus sellaisten keksiminen oli hyvin vaikeaa. Usein olivat aina ne samat. Mutta kun sitkeästi vaan jatkoi, alkoi onnistumisia tulla enemmän ja enemmän. Kiva, että löysin tyhjän parkkipaikan heti ensi yrittämällä. Kiva, että muistin ostaa astianpesuainetta. Kiva, että jaksoin tehdä tunnin lenkin koiran kanssa. Tyhmiä, pieniä ja arkisia. Vai ovatko? Kun muistaa 60 000 ajatuksen totuuden, alkaa kuva piirtyä toisin. Mitä suurempi osa näistä ajatuksista on myönteisiä, kiitollisia ja onnellisia, sitä vähemmän jää tilaa vatvomiselle ja elämän nurjan puolen näkemiselle. Tietenkin ne ovat siellä olemassa, epäonni ja pettymys, kriisit on surtava ja murheet itkettävä, mutta paskauraa on aivan turha aivoihin aurata. Aivan turha. Aina kun aura kääntyi väärälle uralle, Nainen sanoi mielessään seis! Joskus huusi ääneen, joskus käänsi musiikin täysille, löi kätensä yhteen, teki mitä tahansa joka katkaisi negatiivisen kierteen. Ja se auttoi. Se todella auttoi.

Elämä on hyvää, täynnä lämpöä. Onnea. Pakahduttavaa iloa siitä, että on elossa. Terve. Että on perhe jota rakastaa ja työ jota tehdä. Kokonainen perhe, kokonainen lauma. Tässä ei ole enää mitään raajarikkoa ja vajaata. Naisella on kaikki hyvä.

Tätä kirjoittaessa on isiviikonloppu. Kaksi vanhinta ja vanhimman tyttöystävä heräilevät yläkerrassa. Nainen ei ole ollut moneen kuukauteen yksin yhtäkään viikonloppua, sillä isommat enää harvoin käyvät isällään. Koska tahansa voi asetelma kääntyä toisin, siksi Nainen on kiitollinen juuri tästä päivästä. Tästä hetkestä. Tästä raukeasta rauhasta.
Ihan kohta Nainen hiljenee katsomaan Tuntematonta sotilasta ja illalla heittää korkkarit kattoon ihanien ystävien kanssa Linnan juhlien kotikatsomon emännöinnin jälkeen. Juhlitaan itsenäistä Suomea, ja vähän kai Naisen tulevaa viisautumista jälleen yhdellä vuodella. Elämä on ihanaa, on ollut jo pitkään. Kaikkien kyynelten jälkeen. Nainen on päässyt takaisin valoon.



torstai 4. joulukuuta 2014

Se pahin

Tätä kirjoitusta ei pitänyt koskaan tulla. Aihetta on käännelty, selitetty milloin väsymyksellä, milloin riittämättömillä tukitoimilla. Että perheet ovat niin ahtaalla, että vanhemmat väsyvät ja riidat kärjistyvät. On käännelty nyt niin paljon, eikä Naisella ole mitään lisättävää. Tämä kirjoitus tuli siitä huolimatta.  

Pienet tytöt leikkimässä. Pienten tyttöjen barbimaailma, pikkuponit ja nukenvaunut. Pienet tytöt uimassa. Pelaavat mölkkyä. Harjoittelevat tanssiaisiin. Hyppivät trampalla taivaaseen.

”Katsotko hetken, kun käyn kaupassa?” Tietenkin katsotaan, puolin ja toisin. Kunnes ovat jo niin isoja, että voi jättää yksin.
Maailman söpöimmät viihtyvät aina yhdessä. Pienet tytöt. Hyppynaru, pihakeinu ja ruokakauppa hiekkalaatikon reunalla. Lehdet leipinä, kuravellikahvia hienolla hiekkasokerilla. ”Yksi kuppi äidille, kiitos.” Voi miten viattomat ja pienet. Sitten tuli pahuus.

Ensin se on unta. Kolinaa, paiskomista, huutoa. Kestää hetken kunnes äänet kaivautuvat tietoisuuden läpi. Ne kaikuvat pattereista ja seinistä, ja Nainen luulee niiden tulevan yläkerrasta. Tuleekin, muttei omasta.
”Olkaa hiljaa!” huutaa pojilleen hämmentyneen vihaisena, miten ne nyt tuolla tavalla metelöivät.
”Äiti, se ei kuulu täältä..”
Se ei kuulu täältä. Se kuuluu seinän takaa. Huutoa, kolinaa, lisää kolinaa. Hysteeristä huutoa. Paiskomista. Sitten hiljaisuus. Uni lähtee. Poliisi tulee ennen kuin Nainen saa noustua. Tapon yritys, lähestymiskielto.  Hyvän perheen isä.

Kukaan ei olisi sitä arvannut. Ei edes pienen tytön äiti. Kymmenen vuotta yhdessä, eikä koskaan käsi noussut. Ei kumpikaan niistä, jotka kaulalle kivuksi kiertyivät. Kukaan ei voinut arvata. Kukaan ei vaan voinut. Myöhemmin pienen tytön äiti kertoi koko tarinan, yksityiskohtia, joita Nainen ei kirjoita. Siinä ei ole mitään mässäiltävää, että Iltalehdestä jäi otsikko. Se olisi voinut tapahtua. Se pahin. Se kävi aivan liian lähellä.

Miten selittää omalle pienelle tytölle? Että sen kivan perheen kiva isä ei koskaan enää tule takaisin. Että se haki tavaransa ja muutti, eikä pelaa enää ensi kesänä mölkkyä lasten kanssa. Miten selittää huuto seinän takaa ja poliisit pihalla, kun unenlämpimät heräsivät ihmettelemään? Entä sen, miksi varmuuden vuoksi pienelle tytölle ei nyt voi mennä leikkimään, mutta pieni tyttö voi kyllä tulla meille. Ei mitenkään. Ei sitä voi selittää. Se täytyy vain kertoa, mahdollisimman pieninä pehmeinä palasina. Totuus on parempi kuulla äidin sylissä, kuin koulun käytävällä. Että joskus ihmiset tekevät niin pahaa, eikä sitä voi mikään enää korjata. Että sillä tavoin ei saa koskaan menettää malttiaan, koskaan ei saa ketään lyödä. Silloin joutuu lähtemään pois. Se on ainoa totuus, jonka Nainen tyttärelleen kertoo. Ja toivoo ettei kukaan kerro siitä enempää. Lasta on suojeltava pahalta.  

Varttihullu. Se on termi, jolla selitetään sinänsä ihan terveen ihmisen mielen pimenemistä sillä pahimmalla tavalla. Varttihullut tappavat pikaistuksissaan, sekoavat hetkeksi ja laskevat astalon kädestään ymmärtämättä mitä tuli tehtyä. Voiko varttihulluksi tulla kuka tahansa? Näköjään voin. Sekin, jonka luulee tuntevansa.
Mikä ihmisiä vaivaa? Mikä tässä ajassa on? Uutisointi? Mallioppiminen? Miten nainen voi vieläkin olla miehen omaisuutta? Ja jos mieheltä menee kaikki, ei nainenkaan ansaitse elää. Vastaavaan julmuuteen kykenee tosin myös käsi, joka kehtoa keinuttaa. Perhe on pelkkä pelinappula, lapset oman itsen jatke. Jos oma itse lakkaa olemasta, lakkaa myös perhe. Samaan lohduttomaan kuoppaan vaan, elämät edessä tai takana. Mikään ei saa Naista enempää tolaltaan. Tai saa. Pedofiilit, psykopaatit, kaikki pahuus viattomia vaanimassa. Kaikki saa Naisen tolaltaan. Äänet tulevat uniin. Poliisiautojen siluetit pimeää vasten. Se olisi voinut tapahtua. Se pahin. Oman seinän takana.

Yksi ei jätä Naista rauhaa. Se hetki, jolloin mietti painaako kolme numeroa puhelimen näytölle. Se lyhyt hetki ennen kuin ehti nousta sängystä, kun ajatteli onko se liioittelua, puuttumista, vai pitääkö ensin mennä soittamaan ovikelloa ja kysyä onko joku hätänä? Montako minuuttia siinä olisi mennyt hukkaan? Vetää vaatteet päälle, ottaa avaimet, laittaa kengät, avata ovi, kävellä kolme askelta, soittaa ovikelloa ja odottaa että joku avaa. Olisiko pitänyt ensin varmistaa vai heti soittaa? Se ajatus ei jätä rauhaan, vaikka sillä ei ole mitään väliä. Poliisit olivat jo matkalla, kun Nainen vasta unessa ääntä tapaili. Mutta sillä on väliä, jos on aina ajatellut olevansa se, joka puuttuu ja uskaltaa. Ja varmasti onkin, mutta kun ei vaan voinut uskoa todellisen hädän olevan kyseessä. Ei, vaikka se olisi tussilla kirjoitettu omaan otsaan. Vaikka se kuului selvästi seinän läpi.
Ihminen elää omassa turvallisuuden kuplassaan, ja kun kupla särkyy alkaa epäillä kaikkea ja kaikkia. Myös omaa kykyään tehdä järkeviä ratkaisuja. Mitä jos se ratkaisu olisi ollut Naisen kädessä ja tämä olisi valinnut väärin? Järki sanoo, että tätä et nyt ala vatkaamaan. Mutta tunne näkee pienet tytöt supattamassa päät vastakkain. Tunne tietää, että tarvittaessa Leijonaemot puolustavat myös toisten leijonaemojen pentuja. Ja siksi tuntevat samaa emontuskaa pelkästä ajatuksestakin.

Se pahin olisi voinut tapahtua. Se pahin ei kuitenkaan tapahtunut. Kiitos Elämä.

 

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Talo täynnä rakkautta

Kun kaksi vanhinta lasta olivat vielä pieniä ja seuraavat kaksi vasta heijastuksia maailmankaikkeuden tähtipölyssä, omasi Nainen varsin konservatiiviset käsitykset mitä tulee nuorten kasvattamiseen. Kotiintuloajat, alkoholinkäyttö ja tyttöystävien yöpyminen olivat ikuisen ihmetyksen kohteena, mitä tuli eteen tuttavien jo vähän vanhempien lasten myötä. Edelleenkin Nainen on hyvin ehdoton tietyissä asioissa. Kotiintuloajat pitävät minuutilleen, alkoholi ja tupakka ovat K-18, eikä äidille haistatella. Kaikesta muusta voidaankin sitten neuvotella.

Mitä tahansa Nainen erotessaan odotti elämän murkkujen kanssa olevan, se ei ole toteutunut. Ei ainutkaan uhkakuva.  Tietenkin kahnauksia on ollut, teiniangstia ja ovien paukuttamista. Mutta joka ilta se pahin angstaaja kietoi kädet äitinsä ympäri ja toivotti hyvää yötä. Kietoo muuten edelleen, vaikka nukkuu tyttöystävän kainalossa tätäkin kirjoittaessa.

Nukkuu tyttöystävän kainalossa? 15v? Käsittämätöntä. Tämä on ollut se sivu teinikasvatuksen kirjassa, jota Nainen ei ehtinyt avata. Esikoinen alkoi tuoda tyttistään yöksi vasta täysi-ikäisenä ja nuorempi onnistui veljensä valokeilan tuolla puolen kaikessa hiljaisuudessa yllättämään seurustelukuviollaan. Nyt se seukkaa, äitin vauva! Mitä jos ne panee? Mitä jos tyttö tulee raskaaksi? Millaiset vanhemmat antavat tytön olla yötä pojan luona tuon ikäisenä? Patriarkaalinen kasvatus puskee läpi jostain Naisen historian alkuhämäristä.
Kyllä, ne panee. Aivan varmasti, vaikka eivät öitä yhdessä nukkuisikaan. Nainen itse on teinirakkauden hedelmä, eikä takuulla yön yli nukutun tulos. Löytyyhän se sopiva mätäs metsästäkin.
Ehkäisy ja sukupuolitaudit käytiin pojan kanssa läpi jo neljä vuotta sitten, kun lapsi halusi tietää kaikesta kaiken. Ja äiti kertoi. Vastasi nätisti ja asiallisesti, näytti kuvia netistä (no ei tietenkään sellaisia!) ja yritti olla nauramatta kysymyksille. Ilmeisen hyvällä menestyksellä, koska luottamus ei särkynyt kertaakaan. Millaiset vanhemmat päästää tyttönsä yöksi pojan luokse? Sellaiset, jotka luottavat. Tai sitten sellaiset, jotka eivät tiedä.

Vahinko voi käydä nuorellakin, mutta se voi käydä päivällä vanhempien parisängyllä, kun teinit lintsaavat yhteistuumin koulusta. Se voi käydä missä vaan. Ja se tässä on raastavinta. Aikuinen tietää, ja osaa pelätä seurauksia. Ihmistaimi kun on niin kovin raakile vielä monta vuotta täysi-ikäisyyden jälkeenkin, saati hauraassa teini-iässä.
Kuunneltuaan itse koko nuoruutensa ”Kato sitten ettet tule paksuksi” – mantraa, Nainen on tehnyt selväksi kerran ja ytimekkäästi, että lapsenlapsia ei tässä taloudessa sitten tulla hoitelemaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. Piste. Vaikka tietenkin hoitaisi. Jos niin kävisi, tekisi kaikkensa, kuten on aina tehnyt omiensakin kanssa. Leijonaemoilla ei ole tapana kääntää selkäänsä, tuli mitä tuli, vaikka se mikä tulee, tulisi aivan liian aikaisin. Mutta leijonanpennuille ei sellaista kannata tässä yhteydessä kertoa. Ei vaan kannata.
Ne siis seukkaa. Vanhimmat pojat. Naisen talossa kuljetaan Naisen säännöillä, eikä seurustelu tee siinä poikkeusta. Hyvänä päivänä se on ihanaa. Kun kotona on koko joukko, omat ja lainatut. Talossa naurua ja puhetta ja kengät sikin sokin eteisessä. Huonona päivänä se ei aina ole. Kun tulee väsyneenä töistä ja vanhin nujuu sohvalla tyttiksensä kanssa. Kun on ottanut päivällä yli sata asiakasta ja on uupunut kaikesta hektisyydestä, eikä sosiaalisuuden arkusta olisi enää ammennettavaa. Sitten ne tyhjentävät ja täyttävät astianpesukoneen. Tai vievät koiran lenkille. Istuvat rakastuneina kietoutuneina, vaikka mutsi siinä metrin päässä touhuaa arkea. Sellaisen näyn edessä sulaa.

En minä niin kovin suurta virhettä ole voinut kasvatuksessa tehdä. Jos se pystyy olemaan noin, näyttämään rakkautensa noin, olemaan avoin ja luottavainen. Miten siitä kasvoikin noin valmis ihminen?

Naisen ei olisi tullut mieleenkään viedä kotiin yöksi ystäviä, saati sitten poikamerkkisiä. Ei sellaista olisi voinut edes ehdottaa. Ei sellaista tullut edes mieleen. Kyse on luottamuksesta myös toiseen suuntaan. Nuori luottaa, että vanhempi on näin suuren asian arvoinen, että aikuinen osaa käyttäytyä ja kunnioittaa nuoren rauhaa. Ihan jokaisella on oikeus palaan yksityisyyttä. Myös sillä teinillä, joka sulkee huoneensa oven. Sulkee kyllä, mutta tekee sen tietäen, että oveen voidaan myös koputtaa koska tahansa. Mikään ei ole pahempaa nuorelle, kuin kasvojen menettäminen. Jos nuori tuo kotiin ystäviään, on se merkkinä ainoastaan hyvä. Niin monin tavoin. Silloin tietää, missä seurassa pyörii, silloin säilyy kosketus ja yhteys salattuun maailmaan, johon vanhempi ei voi koskaan enää palata. Sitä paitsi tyttöystävät pitävät tehokkaasti poissa pahanteosta. Jokainen omassa huoneessa nyhjätty leffailta, on ilta vähemmän mopolla liikenteessä autojen, toisten mopojen ja näyttämisenhalun seassa.

Rakkaus on aina ihanaa, ikään katsomatta. Miksi ihmeessä Naisella olisi jotain rakkautta vastaan? Hyvähän se on, että edes jollain tässä talossa käy flaksi. Vai mitä.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pettävällä jäällä


Mitä silloin suree, kun kaikki loppuu ennen kuin ehtii oikein alkaakaan? Toista ihmistä, itseään, haudattuja haaveita, vai kenties kohtaloaan, joka aina ottaa, eikä ikinä anna?

Kaikki oli niin hyvää. Kenties liiankin hyvää ollakseen totta. Mies kuin unelmien täyttymys, vastaus itsensä uneen itkijän kysymyksiin. Hellä, huomaavainen, älykäs, hauska, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja sitten kävi, kuten Naiselle tapaa käydä. Hyvä otettiin pois, ennen kuin se edes kunnolla syliin laskettiin.

Kahta teini-ikään sijoittunutta lukuun ottamatta Nainen on aina ollut se, joka lopettaa suhteen. Aina. Lyhyitä tapailuvirityksiä ja pidempiä yrityksiä on ollut lukuisia niiden 41 vuoden aikana, joita Nainen on tellusta tallustellut, joten syitäkin piisaa. Yhdellä oli huonot hampaat ja haiseva hengitys (yök!), yksi halusi muuttaa heti yhteen. Muutamalla ongelma lasisen laulukirjan kanssa. Suurin syy on ollut kuitenkin vetovoiman puute. Tässä miehessä sitä oli.
Niin, tässä miehessä sitä oli. Nainen tiesin sen heti. Heti siitä hetkestä, kun luki miehen lähettämän viestin treffipalstalta. Se vaan tulee tekstistä läpi, sellainen ihmisen persoonan osa, josta viriää toivo ja utelias odotus. Nainen tiesi, ja Nainen oli oikeassa. Voi miten ihana mies! Tunteja puhelimessa, syvimpiä ajatuksia, viestejä, odotusta, tapaamisia. Miten monta kertaa tarvitaan ihastumiseen? Riittävän monta. 

He viettivät ensimmäisen ihanan pitkän illan. Viimeisen. Sillä lähtiessään Nainen tiesi, tämä ei toistu enää koskaan. Sen vain tietää. Vaikka Nainen on kai keskimääräistä vahvemmalla itsetunnolla ja parkkiintuneella nahalla varustettu, mietti koko illan miksi. Mikä puski läpi, mikä langetti hyisen varjon? Syy oli lopulta niin naurettava ja ei kuitenkaan. Typerä. Täysin absurdi. Vuosien takainen virhe, josta lankeaa lasku jokaisen uuden orastavan ihmissuhteen myötä. Ei tosin Naiselle, sillä mies kertoi tuona ihanana iltana viruksesta, joka tarttuu ennemmin tai myöhemmin. Viruksesta, joka on joka viidennellä aikuisella, mutta osalla täysin oireeton. Virus, jota Naisella ei ole.

Mies ei halunnut tartuttaa sitä enää koskaan. Mies jätti Naisen.


"Se oli se, että minulla ei ole virusta. Ei. Se oli se, että en ole tarpeeksi. En tarpeeksi kaunis, fiksu, älykäs, hyvä, hauska. Että nahkani riippuu ja vatsaani on venyttänyt neljät pienet nyrkit ja terävät kantapäät. Se oli ajatukseni elämästä tässä ja nyt, ja kiitollisuudesta kaikkea kohtaan. Ei. Se oli se, että minulla ei ole virusta..."


Uudelleen ja uudelleen.

 
Jos on pakko tulla jätetyksi, niin olkoon syy sitten vaikka se, että Naisella ei ole virusta, jota mies ei aio ikinä koskaan edes tahattomasti kehenkään tartuttaa. Miten loistava huumorintaju on Universumin Rakkausvastaavalla! Tyylipuhdasta sarkasmia. Mitä paskaa… Miehen täytyy löytää joku toinen nainen, ja Naisen mies, joka saa hänet unohtamaan miten kohtalo kusee aamiaismuroihin kerta toisensa perään. Mies, joka pitäisi hetken kainalossa ja puhaltaisi kipeään kohtaan. Lääke löytyy läheltä; ystävän tuparit, kepeä nousuhumala ja vanha ystävä, Herra Yritysjohtaja eli Diplomaattinen Vaaka.
Aamulla Nainen herää Vaakamiehen vierestä ja miettii, että jokainen vapaa nainen tarvitsisi oman halikaverin. Oman sunnuntaisylin, joka tukka pystyssä ja tyynynpainauma poskella naurattaa hauskoilla jutuilla, joka tekee aamupalaa, katselee yhdessä Simpsoneita ja vie iltapäivällä kotiin. Joka ei vaadi, ei pyydä, ei kysy, koska ovat vain ystäviä ja sellaisina pysyvät. Nainen ja Vaakamies viihtyvät niin hyvin yhdessä, että ympärillä kuhistaan ja kysellään, mutta paria heistä ei koskaan tule.

Kotimatkalla lumihiutaleet putoavat pehmeästi sulan moottoritien pintaan, taivas on harmaa ja sakea. Autoradiosta soi Yön kappale Pettävällä jäällä.

 
”Riittäisikö täällä,
pettävällä jäällä
yksi jonka kanssa ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?

Matkallaan, he suojan saa
pienistä hetkistä toisiaan vasten
korkeuteen huokailee
varjele tiet tämän maan orpolasten
kun ilta viilenee”
 

Riittäisikö? Ei. Se ei riitä mitenkään.



torstai 20. marraskuuta 2014

Koeaika

Vaikka Nainen ajatteleekin olevansa tarhauksen paras poni, tulee hänen muassaan muutama tutustumista, seurustelua ja suhteen syvenemistä rajoittava ajankäytöllinen haaste. Nimittäin. Tarhauksen parhaan ponimutsin mukana tulevat pikkuponit.

My Little ponyt eivät ole enää varsinaisesti pikkuisia, eikä heitä enää pyöri kotona kuin kaksi nuorinta, kahden vanhimman näkyessä arjessa lähinnä jääkaapin ja pyykkikorin kautta. Toinen tyhjenee ja toinen täyttyy. Esikoista ei saa irti tyttöystävästä, eikä Kakkonenkaan kotona juuri näy päiväsaikaan kuin viikkorahapäivänä. Naisella on aikaa käydä lenkillä, kahvilla, ja roikkua puhelimessa kaksi tuntia illassa. Ja seurustella, kuten kuka tahansa työssäkäyvä yksinhuoltaja.  Mutta. Tämä kuka tahansa työssäkäyvä yksinhuoltaja on törmännyt merkilliseen ongelmaan, joka ei ole enää yhteneväinen lapsikatraan koon kanssa, vaan odotusten kohtaamattomuuden. Mikä on tarpeeksi, liian aikaisin tai aivan liian harvoin.

Esimerkki. Mukava Mies kirjoittelee. Mukava Mies on sangen kiinnostunut. Viehättynyt Naisen kuvasta, tavasta ja ajatuksista. Mukavalla Miehellä on kaksi lasta joka toinen viikko. Mukava Mies on silloin vain lastensa kanssa, mutta Mukava Mies ei ymmärrä, että niin on Nainenkin ne kymmenen päivää putkeen, jotka lapsensa hänellä ovat satunnaisia tapaamisia lukuun ottamatta. Mukavalle miehelle tämä ei riitä. Mukava Mies ei olekaan niin mukava. Tai ainakaan fiksu.
Lapset sinänsä eivät näytä olevan miehille minkäänlainen este. Vaan se, että lapsille esittäytyminen ei käy naps tuosta vaan. Miehillä tuntuu olevan kummallinen kiire alkaa elää yhteistä elämää nimenomaan niin, että ollaan yhdessä katraan kanssa. ”Joka toinen viikonloppu ei riitä”. Aha. Kuinka täyspäisiä tulee lapsista, joiden iskä esittelee uuden daamin joka toinen kuukausi, kun sen edellisen kanssa ei sitten natsannutkaan? Kuinka monta kertaa Erkki Naisen sohvalla voisi vaihtua, ennen kuin sellaisesta aletaan oireilla? Missä pysyvyys, hallittu varovaisuus ja aikuinen järkevyys? Nilkoissa. Siellä missä uroon housutkin mielellään sijaitsisivat.
 
Nainen on maailmaa nähnyt niinkin paljon, että uskoo jossain vielä olevan täysipäisiä ihmisiä. Myös miehiä. Sitten ottaa yhteyttä Järkevä Mies. Lapsensa aikuiseksi kasvattanut, hyvässä asemassa, elämä vakaa ja pää varsinkin. Mies on naista jo kahdeksan vuotta vanhempi, joten aivan ensitöikseen Nainen lataa tiskiin faktat, joita ei kaunistele yhtään. Miehellä on aikaa vaikka lampaat söisi, Naisella kuuluisat jokaitoisviikonloppunsa. Ja silloinkin haluaa tehdä niitä asioita, jotka kokee tärkeiksi. Niihin ei enää koskaan kuulu seistä autokaupassa neljä tuntia per viikonloppu, tai katsella kainalossa puuduttavaa yleisurheilua, vain koska haluaa olla mieliksi. Nainen on joskus ollut sellainen. Ei ole enää. On vain ihan oma kamalaihana itsensä, otti tai jätti.

Järkevä Mies sanoo, ettei ollut asiaa tarkemmin ajatelleeksi. Että Naisen mukana tulee kokonainen ponitarha ja vaikka mutsiponin kanssa kasvatusvastuuta jakaa ainakin nimellisesti myös iskäponi, niin aikaa niinkään ei. Niinpä Nainen kirjoittaa Järkevälle Miehelle manuaalin nimeltään "seurustelu naaraan kanssa, jolla on lapsia". Näin se menee.


  • Osa yksi, tutustuminen.

Käsittää joka toisen viikonlopun to-ma. Näitä ovat siis parittomat viikonloput. Ruhtinaallisesti aikaa vaikka mihin, ainoa rajoite musta eläin, joka tottelee nimeä Laku. Jos tottelee. Parittomat viikonloput ovat pohjatyötä, kivijalkaa ja perustaa kaikelle.

Parillisina viikonloppuina tutustuminen tarkoittaa lähinnä yhteisiä lenkkejä, kahveja tai jotain, joka käsittää tunnin-pari kerrallaan. Arki-illat ovat melko strukturoituja, joten viikonloppuihin painottuu aluksi tutustuminen. Parilliset ylläpitävät ja parittomat syventävät.


  • Osa kaksi, tutustumisen eteneminen seukkaamiseksi.

Vakava tilanne, jossa ollaan jo hyvin lähellä aikaa, jolloin hän (mies) tulee naaraan luo arkisinkin, kun ne ihmisiä huvikseen syövät pikkuhirviöt ovat paikalla / kavereissa / piilotettuna komeroon. Mahdollistaa näkemisen huomattavasti useammin, jolloin ylläpitämisen ja syventämisen rajat alkavat lähentyä toisiaan.

  • Seukkaamisen jatkuminen 

Hän (mies) jää yöksi viikonloppuisin. Joka toinen viikonloppu kaksin, pitkiä patikkareissuja metsässä, raukeita aamuja, risteilyä, vapaata aikuishengailua, äänekästä ja spontaania seksiä. Joka toinen viikonloppu naaraan kanssa tämän kotona pizzaa ja kynttilöitä, kun pikkuhirviöt menevät nukkumaan. Kainalossa, lähellä ja sitten hiljaa peiton alla.
 
  • Muutto yhteen

Sitten joskus. Jos siltä tuntuu. Lasten häitä ja lastenlasten ristiäisiä. Vanheta kauniisti yhdessä. Ihana talo ja omenapuita. Tai keskustakaksio, kesämökillä hiiriongelma ja haljennut saunanpiippu.
 
  • Poikkeustilanteet; koeaika, aikalisä ja määräaikaistarkistus.

Koeaika käsittää ajanjakson, joka on noin kuukausi tapailun alusta. Sen aikana kumpi tahansa voi irtisanoa seukkaamissopimuksen sen syitä enempää avaamatta. Syyksi riittää ihan hyvin se, että ei tämä vain tunnu siltä kuin pitäisi.
Aikalisä on nimensä mukaisesti pelin puhaltamista poikki pohdintaa ja strategian suunnittelua varten.
Määräaikaistarkistus. Haluanko, pystynkö, sitoudunko? Haluanko vielä kymmenen vuoden kuluttua?
 
 
Jossain vaiheessa alkaa hämärtyä se, mikä on ollut ennen meitä ja mikä sen jälkeen kun meistä tuli me. Mutta siihen pisteeseen on matka, joka on ajettava jokaisen mutkan ja risteyksen kautta, pysähdyttävä liikennevaloihin ja varottava jalankulkijoita. Se matka on vain ajettava, vaikka tekisi mieli lentää.

Mies hyväksyy tämän. Mies on myyty. Puhelut kestävät kaksi tuntia kerrallaan ja kumpikin sulkee profiilinsa treffipalstalla. Ainakin toistaiseksi.

Varovasti, vailla odotuksia, kuplivan kiinnostuksen kera. Koeaika julistetaan alkaneeksi.
 

 
 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Toistaiseksi viimeinen

Voiko elämänsä elää, kuin jokainen päivä olisi viimeinen? Voi ja ei voi. Kyse ei ehkä olekaan siitä voiko, vaan kannattaako.

Vuosi sitten Siskolle laitettiin ensimmäinen sydämentahdistin. Tuolloin tiedettiin ainoastaan, että jotain on peruuttamattomasti ja pahasti vialla. Sillä vialla ei vaan ollut oikeaa diagnoosia. Nyt on.
Vuosi sitten Nainen ajatteli, että Siskolla on sairaus, joka paranee lääkkeillä ja pahin on ohi. Että vaikka kylmä luoti poskea raapaisi, sai pitää rakkaimman aikuisensa ja luottoystävän. Ja saikin. Mutta asioiden todellinen tila on auennut vasta kuukausien saatossa. Pysähdyttävintä on ollut kuulla seuraava lause; kyseessä on sairaus, joka sydämeen iskiessään löytyy usein vasta ruumiinavauksessa. Siskolla kävi satumainen tuuri, tahdistin ehti ensin.

Sairaus voi siis iskeä ihan mihin tahansa ihmisessä ja seuraukset ovat silkkaa lottoa. Mahtavaa. Siskolla se näytti epäreilut ja harvinaiset kasvonsa iskemällä aivoihin ja sydämeen. Matkassa oli sekä hyvää, että huonoa tuuria. Lääkäreillä ei ole ollut tarvittavaa ammattitaitoa, edes Yliopistotasolla, saati terveyskeskuksessa tunnistaa mistä on kyse. Sisko lähettiin hengenvaarallisen johtumishäiriön kanssa kotiin, näköhäiriöt ja huimaus olivat kai luulosairautta. Sisko sai diagnoosin, se oli väärä. Ensimmäinen tahdistinkin oli väärä, vaikka tuolloin jo osattiin pienesti epäillä mistä voisi olla kyse. Mutta koska sairaus näin vaikeana on harvinainen niin… Vasta kalliit ja vastahakoiset tutkimukset kertoivat karun totuuden. Siskolla on nyt oikea tahdistin, Sisko on nyt turvassa.

Sairauteen on lääke? Kyllä. Lääke voi parantaa, pysäyttää tai olla jokseenkin hyödytön. Ennuste riippuu näistä kaikista tai kuun asennosta. Tai ei mistään. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä, mistä sai alkunsa. Pitää olla jokin tietty kudostyyppi ja jokin muu laukaiseva tekijä. Se tiedetään, että on sukuja, joissa esiintyy tätä osittain perinnöllistä sairautta. Siskon sydän ei koskaan parane ennalleen, joten tahdistin on muistona lopun elämäänsä. Tai uusi sydän. Kukaan ei tiedä.

Naiselle on valjennut eräs asia. Koska kyseessä on osittain perinnöllinen sairaus, jota on sisaruksilla ja vanhemmilla keskimääräistä enemmän, voi nyt kyseessä olla yksittäistapaus, tai iskeä sukuun toisen kerran ihan koska tahansa. Toisen. Kolmannen. Neljännen. Nainenkin voi lähteä aamulla töihin, kuten Sisko teki, kunnes päätyi kesken työmatkan sairaalaan ja leikkauspöydälle. Nainen voi ihan koska tahansa lähteä töihin viimeisen kerran. Meistä kuka tahansa voi. Mutta kaikilla ei ole perinnöllistä alttiutta vetää viimeistä henkäystä bussipysäkillä kello 7.20. Tiedon kanssa voi elää vain kahdella tavalla; se voi hallita pelolla tai antaa jokaiselle päivälle aiheen olla kiitollinen. Nainen on valinnut jälkimmäisen, mutta se ei pudonnut syliin ilmaiseksi. Sitä edelsi kauhu. Levoton tuskainen pelko. Merkkejä alkoi olla kaikkialla. Oireita, epäilyjä, kohtaloita.  

Sydän muljahtelee. Väsyttää ja huimaa. Liikaa kahvia ja niskat jumissa? Minä en ole sairas, minulla on neljä lasta. Minä olen terve. Työpöydällä asiakkaan lääkärinlausunto, etusivulta hyppää silmiin sanat ”tuloksekas elvytys”. Diagnoosin kohdalla samat kuin  Siskolla. Onko tuokin nainen äiti? Elvyttikö häntä puoliso kaksikymmentä minuuttia, kunnes ambulanssi tuli? Kaiken jaksamisen, kaikkien inhimillisten voimain tuolla puolen. Vai lyyhistyikö töissä, harrastuksessa, sadan metrin päässä sairaalasta? Voiko minulle käydä noin? Entä jos lapset löytävät elottoman äitinsä ja elävät traumaansa joka ikinen kerta, kun silmänsä sulkevat. Enkä minä enää koskaan voisi puhaltaa kipua pois…

Seis! Loppu! Katoa kireä pelko, pakene paha ajatus. Nainen on terve ja tolpillaan kunnes toisin todistetaan. 

Pelko ei ole kiva kaveri, kiitollisuus on. Siskon sairaus on ollut valtava tragedia, mutta siitä seurannut prosessi paljastui lopuksi lahjaksi Naiselle, joka on aina elänyt tulevassa, eikä juuri koskaan tässä. Niin monta vuotta meni hukkaan aina tulevaa miettien. Toivoen. Haaveillen. Meni pienet lapset ja varhaiset vuodet. Meni odottaen parempaa ja helpompaa. Sitä että elämä alkaa. Nyt ei mene. Nyt on vain tänään. Silti Nainen aina säpsähtää, kun sydän muljahtaa tai maa keikkuu jalkojen alla. Että joko nyt? Elämän päättyminen vailla varoitusta on ajatuksena aivan liian raastava. Vaikka söisi vitamiininsa, liikkuisi, kävisi säännöllisesti lääkärissä, käyttäisi heijastinta, kumia ja turvavyötä. Sekään ei ole pahinta, että unelmat jäisivät elämättä. Pahinta on, jos tämä päivä jää. Kun päivä kääntyy iltaan, ei viimeisen henkäyksen harmi liene siinä, että ei ehtinyt juosta maratonia ja kiivetä Himalajalle. Mutta se ottaisi isosti päähän, jos pitää miettiä tiesivätkö kuinka paljon heitä rakastin. Se todella ottaisi. Joten. Joka päivä kannattaa tehdä ainakin kahta; rakastaa ja nauraa. Joka päivä kannattaa kieltäytyä kaikesta turhasta vedoten siihen, ettei vaan huvita. Ymmärtää, että joitain asioita elämässä on vaan pakko tehdä, mutta suurinta osaa ei. Joka päivä kannattaa suunnitella vähän. Josko aloittaisi sen avantouinnin tai miettiä milloin olisi realistista varata lento Lontooseen. Sillä Nainen ei elä, kuin tämä päivä olisi viimeinen. Viimeisessä päivässä on verenmaku, tilinteko ja ehtimisen paniikki.  Tämä päivä ei ole viimeinen. Se on toistaiseksi viimeinen. Kaikki on mahdollista. 
 
Kaikki on vielä mahdollista.
 
 
 
 

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Huumoriksi havaittu

Havaintoja osa kaksi; huumori tehoaa miehiin. Tämä ei tietenkään yllättäne ketään – vähiten Naista – mutta koska nyt niin kovasti on vain havaintoja tekemässä treffipalstalla (eikä etsi tulevaa Herra Oikeaa hampaat irvessä, hehheh), niin havaintoja tulee kirjoittaman.

Huumori siis tehoaa, mutta on toki lajina vaikea. Nainen on saanut paljon viestejä koskien nimen omaan profiiliaan ja sen erottumista muista huumorinkukkasten vuoksi. Ja sitten on niitä, joissa pyydetään selittämään mitä Nainen tarkoittaa esittelyssään sillä tai tällä ilmaisulla. Tähän pätee eräs Suuri Viisaus: Jos sitä pitää niin kovasti selittää, se ei ole sen arvoista. Ja silti. Mikä Nainen on väittämään, että juuri hänen sarkastinen ja melko suora huumori olisi sitä ainoaa oikeaa laatua? Ei niin mikään.
 
Nainen on muokannut tekstiään lyhyestä pitkään, laittanut kuvan, ottanut kuvan pois, laittanut uuden kuvan. Ja kaikilla näillä on ollut vaikutusta siihen, kuinka moni katsoo profiilia, ja kuinka moni vastaa. Veikeällä kurkistuskuvalla sai suoria ehdotuksia. Vastaavasti utuinen nukkemorsian totisia lähestymisyrityksiä. Parhaiten toimisi varmasti ihan tavallinen maanantaina kello 16.50 marketin kassalla napattu väsähtänyt kuva ja tuiki tavallinen teksti. Sellainen lyhyt ja napakka (koska miehet eivät ymmärrä pitkiä ja vaikeita lauseita, tirsk). Tai. Mitä jos sittenkin kokeilisi kahta täysin eri lähestymistapaa?


Hei sinä mies 25 -65v. Olen nelikymppinen neljän lapsen yyhoo, joka tarvii miehen. Etsin lapsille uutta iskää, koska niillä kaikilla on eri ja kaks on linnassa, mutta toinen vaan taposta. Olis myös kivaa vaihtelua, jos sohvalla olis ihan suomalainen mies. Ei sillä, että noissa tummissa mitään vikaa on. Kätevyys on ehdoton vaatimus, koska pitäisi saada kaks Ikean hyllyä seinään ja talvirenkaat vaihdettua. Tosin sun pitää eka ostaa ne. Lisäks mulla on tosi paljon laskuja ja ajattelin, että voisit maksaa, ku mun työkkärit ei riitä. Nii ja lasten kans pitäis sitten tulla hyvin toimeen, koska tossa Pub Kaljasiepossa on tiistaisin tietovisa, keskiviikkoisin tikkakisat ja perjantaina karaoke, joissa käyn ja vaikka äiti asuu meillä, niin se ei voi sen tuberkuloosin takia hoitaa lapsia. Voisit sillä aikaa sitten siivota ulkohuussin. Ja Riku on iha kaveri vaa, vaiks nukkuu meillä joskus. Ja Pasi kans. Muuten en harrasta mitään, paitsi olen tosi hyvä tekemään ruokaa, varsinkin jos siinä paketissa lukee HK.  Ai nii, esittelytekstissä jäi painon edestä ykkönen pois, mutta en saa sitä enää korjattua, koska mulla loppuu aika tässä kirjaston koneella. Ps. En tiedä kekä tossa kuvassa on. Otin sen netistä, ku yks Aki opetti miten voi kopioira ja liittää.

Tai


Kaikki on hyvää ja tyyntä, vain sinä puutut.

Olet itsenäinen ihana mies. Pidät lapsista ja koirista ja minusta. Haluat aikuiseen suhteeseen, jossa molemmilla on aikaa ja tilaa paitsi toisilleen, myös harrastuksille ja ystäville. Mustasukkaisuus ei ole ominaisuutesi ja siksi arvostat, ettei minunkaan. Seisot omilla jaloillasi, eivätkä maailman tuulet ja tuiverrukset sinua juuri horjuta. Olet sielunkumppani, kadonnut puolikas, lopun elämäni rakkaus. Ihanaa, että olet.

 
Sama kakku eri kääreessä. Tyylilajit vetävät takuulla jokseenkin erilaista kohderyhmää puoleensa. Vai vetävätkö? Entä jos tekee kaksi aivan erilaista profiilia ja alkaa vertailla, saako niihin kumpaankin silti samoilta miehiltä yhteydenottoja? Loistava innovaatio! Kaikissa tutkimuksissahan on verrokki, miksi sitten ei tässä? Ilmaisia treffisivustoja on jo vaikka kuinka ja paljon, pikkurahalla vielä enemmän. Jos tehoaa huumori miehiin, niin myös uusi ja tuore profiili. Jokainen haluaa sen juuri tulleen, ei vanhaa ja kulunutta. Nälkä kasvaa syödessä, halu löytää aina vain paremman, fiksumman, hauskemman ja komeamman/kauniimman. Ikään kuin ihmisiä voisi vain valita ja poimia koriin. Tässä on hyvä, tämän minä otan. Eipäs kun tuo on parempi… Lopulta jää yksin.

Verrokin kätevyydestä huolimatta Nainen tyytyy pitämään vain yhtä ja ainokaista profiiliaan ja odottaa sen hedelmiä odottamatta juuri mitään. Treffisivusto on ikään kuin kiva olla olemassa, mutta sen varaan ei voi luottaa mitään. Yhtään mitään muuta kuin viihdearvon. On kiva kirjoitella. Joidenkin kanssa täysin aivotonta läppää, joidenkin kanssa hieman syvempää raapien. On kiva. Ihan kiva. Mutta se ihan kiva lämmitä sunnuntai-iltana kello 19, kun olisi ihan kiva käpertyä kainaloon.
Putoaako Naisen koriin mätiä vai ihan syötäviä omenoita? Jaa-a. Tähän asti ovat putoilleet korin ohi, mutta muutama mukava myös koriin, eli treffeille asti. Toisesta mukavasta tuli ystävä ja toisenkin kanssa on mitä kuuluu –viestejä vaihdettu. Kumpikaan ei koskettanut sitä kulmaa sydämestä, kuin olisi pitänyt. Tiedä sitten koskeeko kukaan enää.

Havainnoinnit jatkuvat toistaiseksi. Sillä havainnoimalla muita, havainnoi samalla myös itseään. Ehkäpä Naisellekin vielä joskus aukeaa, miksi kaikkea pitää niin kovin havainnoida, sen sijaan että eläisi havaintojaan todeksi.



lauantai 1. marraskuuta 2014

Kaikki mitä tarvitsee

Ahtaimpina aikoinaan Nainen toisteli mielessään erästä lausetta. Sanoissa sinänsä ei ole mitään maagista, mutta niiden ääneen sanominen pysähdytti ajattelemaan asioiden todella olevan siten. Nainen mietti lausetta aamuisin autonratissa, iltaisin vuoteessa ennen nukahtamista. Kirjoitti sen paperille ja sanomalehden kanteen. Siitä lauseesta tuli totta ja se lause meni näin; Minulla on jo kaikki mitä tarvitsen.

Ensin piti ymmärtää mikä ero on tarvitsemisen ja haluamisen välillä. Joskus ne ovat yksi ja sama asia, joskus eivät mitenkään. Otetaan esimerkiksi auto. Nainen ajaa pienen pienellä Japsikotterolla, jonka erottaa mopoautosta lähinnä siitä, että rekisterikilpiä on kaksi ja iso oranssi kolmio ei korista Japsikotteron takaosaa. Auto on niin pieni, että Naisen ego miltei mahtuu sinne. Ainakin jos avaa (veivattavan!) ikkunan. Moottoritilavuus yksi piste nolla, kiihtyvyys nollasta sataan ehkä iltaan mennessä, väri vaaleansininen (yök). Viiden hengen kauppakassit melkein mahtuvat auton takaluukkuun. Melkein. Auto on siis hyvä esimerkki.

Haluan uuden auton. Isomman. Haluan lämmitettävän tuulilasin, peruutustutkan ja moottoritilavuuden, joka takaa riittävän kiihtyvyyden täysperävaunullisen rekan ohittamiseen. Haluan. Mutta tarvitsenko? En. Minulla on jo auto ja autokatospaikka, jonka vuoksi tuulilasia ei tarvitse raapia pakkasella. Osaan tehdä taskuparkin vaikka toinen silmä kiinni, enkä ajele yksikaistaista maantietä juuri koskaan.

Tekisikö uusi auto Naisen onnellisemmaksi? Ehkä hetken. Tekisikö se Naisesta onnellisen siten, että vuoden kuluttua voisi tuntea samaa iloa istuessaan juuri oikeanmalliseen penkkiin, kääntäessään avainta virtalukossa ja kuullessaan ison moottorin kehräävän hyvän huomenen? Tuskin. Sillä Nainen on jo nyt kiitollinen siitä, että hänellä sentään on auto.

Kun Nainen alkoi mietti haluamisiaan tarvitsemisen kautta, valkeni hänelle miten rikasta elämää voi viettää ymmärtäen, että kaikki on jo tässä. Ihminen haluaa niin loputtomiin asioita, eikä siinä ole mitään väärää. Jäisi monta ammattia lukematta ja asuntoa vaihtamatta, jos aina vain tyytyisi siihen mitä on. Seis! Tässä on toinen oivalluksen sanapari; tyytyä vai hyväksyä? Tyytyminen on pysähtymistä paikoilleen, hyväksyminen liikkumista eteenpäin. Hyväksymällä asioita elämässä antaa tilaa uusille. Jos koko ajan viettää aikansa tahtotilassa tai tyytyy niin kovasti, kuluu elämä vain enemmän tahtomiseen tai pelkkään tyytymiseen. Huomaamalla, että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen ja hyväksyä se kaikki mitä on, saa tilalle levon sen kaiken tahtomisen sijaan. Alituinen tahtominen kuluttaa. Sillä jos ihminen koko ajan tahtoo jotain enemmän, hän ei elä hetkessä. Ja ainoa mitä meillä ikään, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta on, on vain tämä hetki.

Tällä ainokaisella hetkellään Nainen lukee kirjaa, jonka lyhyt tiivistelmä menisi kutakuinkin seuraavalla tavalla; ”saat sen mitä haluat, kunhan todella haluat sitä”. Kyseessä ei ole mikään salatiede. Kautta aikojen ihminen on käyttänyt visualisointia vaikkapa urheilussa. Ajattelemalla intensiivisesti urheilusuoritusta, sen liikettä, toistoa ja täydellisyyttä, on mahdollista aktivoida aivoissa samoja alueita, kuin itse suorituksessa. Lentokone olisi jäänyt keksimättä ja hehkulamppu syttymättä, mikäli niitä ei olisi edeltänyt intohimoinen visio ja halu. Halu on yksi elämän suurimmista voimista. Halun vuoksi ihminen yltää yhä suurempiin ja suurempiin tekoihin. Halu ohjaa lisääntymistä, oppimista ja elämää eteenpäin. Mutta halu voi olla tuhoisaa. Halu voi olla yhtä kuin tyytymättömyys. Eikä tyytymätön koskaan ole onnellinen.  

Kirjan lukemisen myötä Nainen on ymmärtänyt jälleen erään asian itsestään. Miten syvällä onkaan ajatus siitä, että hänellä on jo kaikki mitä tarvitsee. Ja koska se kaikki on jo tässä, ei oikein osaa enempää haluta. Ajatus on samalla kertaa sekä kiehtova, että pelottava. Eikö Naisella ole enää unelmia? Tavallaan on, tavallaan ei. Matkat, talot ja uudet autot ovat siellä jossain tulevaisuudessa. Ja jos eivät ole, Nainen voi olla aivan yhtä onnellinen ilmankin. Entäs se kirjan kirjoittaminen? Niin. Tuoko se lisäarvoa elämään, jos voi sanoa kirjoittaneensa teoksen, jonka kannessa lukee oma nimi? Vai pitäisikö kirjan syntyä tarinasta, joka ansaitsee tulla kirjoitetuksi? Ehkä sitä tarinaa ei ole vielä syntynyt. Ehkä sitä ei koskaan synny.
No entäs se mies sitten, sen Nainen ihan varmasti haluaa! No tuota… Jos laittaa treffipalstalle ilmoituksen, eikä käy ainoillakaan treffeillä potentiaalisista ja kiinnostavista viis, niin kertookohan sekin jostain? Ehkä Naisella tosiaan on jo kaikki mitä hän tarvitsee, eikä osaa enempää haluta. Ei vaan osaa. Unelmat eivät ole kuolleet, ne vain syvästi nukkuvat.

Elämä on omituisessa pysähtyneessä seesteisyyden tilassa. Kiitollisuus on hieno tunne. Hyväksyntä. Nainen ponnisteli niin monta vuotta kovasti ja äärilaitojaan hipoen opiskellakseen yksinhuoltajana. Valmistuminen oli yhtä kuin rauhaisa satama, matala ja kirkasvetinen. Tyrskyt eivät Naista nyt houkuta. Nyt on aika levon ja tyynen.

Tietenkin Nainen alkaa vielä unelmoida jostain. Haluta. Suunnata satamasta kohti aavaa ja tuntematonta. Jättää levon ja tyynen. Mutta sen aika ei ole vielä.