keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kuin viimeistä päivää

Lääkärin katse ei kerro mitään, mutta kädet tekevät niin. Ne roikkuvat sylissä kämmenet ylöspäin ja sormet avuttomasti harallaan, kuin valmiina ottamaan kopin oikeasta vastauksesta. Kukaan ei kuitenkaan heitä sellaista. Vain kysymykset lentävät raskaiden perhosten lailla, pyristelevät kohti ja törmäävät toistuvasti, eikä mikään niistä levollisesti laskeudu. Miksi nämä kysyvät aina? Haluavat tietää syyt ja seuraukset ja ennusteet, eivätkä ymmärrä ettei sillä ole väliä. Miksi potilaille ei ole opetettu, että millään muulla ei ole väliä, kuin että on sairaus, hoito ja joko se tehoaa tai ei. Näkemiin ja seuraava.
”Miksi”, kysyy Nainen. Kuin uhmallaan, vaikka ei sitten kuitenkaan. Haluaa vain tietää monta miksi -alkuista. Liian monta. Miksi nyt? Miksi näin paljon? Loppuuko nämä? Mitä jos ei lopu? Mitä jos ei hoideta? Mitä jos… Lääkäri ei tiedä. Roikottaa käsiään kämmenet ylöspäin. Sen katseessa käy sääli, mutta se ei tavoita, eikä osu. Älä sinä ala minua säälimään. Kerro! Vastaa! Perustele! Esitä tilastoja ja lukuja. Mutta lääkäri ei voi. Ei näin nuorelle. ”Tämä pitäisi hoitaa nyt pikimiten”.
Nainen hymyilee, nyökkää kiitokseksi ja kävelee vastaanotolta pois. Ulkona aurinko, josta tuli paha. Se leikkii rannan kaiteissa ja katselee kuvajaistaan tummasta vedestä. Miksi se niin tekee? Julmuuttaan ihailee? Auringon kuvajaisen alla tumma koski uhmaa pakkasta. Se ei jäädy, sillä sen pyörteet ovat levotonta lajia. Aivan kuten Nainenkin.

Pahanlaatuinen ihomuutos. Taas. Kuudes jo. Ja juuri kun ne edelliset hoidettiin. Juuri kun Nainen ajatteli puhtaan pöytänsä, teki tilinsä pelolle ja järjesti vähäeleiset hautajaiset epätietoisuudelle, juuri kun kaikki oli mahdollista ja uutta ja maailma auki. Juuri silloin se menikin taas kiinni. Se kaikki vietiin, eikä mitään silti poistunut. Sen mahdollisen, uuden ja maailman päälle laitettiin kupu ja kuristava kelmu. Köysi. Ansa. Epäilys. Tätäkö tämä tosiaan on? Ikuiseen pelkoon tuomittu.
Uhmaikäinen Naisessa polkee jalkaa ja takoo henkisiä nyrkkejään. ”Ei. Eieiei! En tahdo tätä!” Teini-ikäinen sanoo; ”mitä välii, voit tehdä ihan mitä vaan, millään ei ole väliä. Kuolet kohta kuitenkin”. Eikä Järkevää Aikuista näy missään. Sitä viisasta ja tyyntä, joka pyytää jälleen malttamaan. Joka sanoo, että hoidetaan tämäkin nyt ja toivotaan parasta. Ehkä se ei enää kehtaa tulla. Ehkä se on jo liiaksi kehottanut toivomaan. Tai jos Järkevä Aikuinen onkin kuollut, eikä Naiseen jää kuin pieni kiukkuinen lapsi ja viimeistä päivää elävä nuori.

Nainen voi tehdä ihan mitä vaan. Syödä, juoda, juhlia. Lakata ottamasta vitamiinit ja vehnänoraat. Tehdä velkaa ja haistattaa ihmissuhteilla. Miksi käyttää voidetta, joka saa ihon kuoriutumaan ja kirvelemään, sen joka uudistaa ja parantaa ja ennaltaehkäisee uusia. Ei se ehkäissyt tätäkään. Tätä taas nopeasti edennyttä. Naisen päässä käy uhmakas nuotanveto. Se nostaa väärää saalista, limaista ja kurjaa. Elämälle vihainen Nainen, miksi sille pitää aina niin kovin olla?
 
”Me selvitään tästä”, sanoo Mies. Miten niin me? Sinut minä kippaan ensimmäisenä. Sinä pahanilman lintu. Kaikki on tapahtunut sinun aikanasi. Millään ole mitään väliä, voin tehdä mitä vaan. Koska kuolen kuitenkin. Uhmaikäinen ja teini sylkevät sanoja, joita Nainen ei tarkoita. Eikä se olekaan niin. Ehkä Järkevä Aikuinen Naisessa ei ole poistunut tai kuollut. Se odottaa tyynesti, kunnes huuto laantuu. Ja aivan kuten uhmaikäisten kanssa pitääkin, sen lempeä syli on valmis, kun aika koittaa.

Miten voi luottaa, että elämä kantaa, jos se aina vaan pudottaakin? Nainen ei tiedä. Täytyy taas niin tehdä, toivoa, luottaa ja odottaa. Että tämä olisi tässä ja viimeinen. Vaikka ei olisikaan. Tuskin on. Mutta jos vaikka tällä kertaa olisi. Kun lasi menee rikki, sen voi liimata. Koskaan siitä ei tule enää ehjää ja täydellistä, mutta lasi se on kuitenkin. Entä kun lasiin tulee vain särö? Sellainen tiskikoneessa kolhittu Ikean halpa, josta ei enää oikein arvaa juoda. Milloin tahansa se voi hajota käsiin ja tehdä kipeän haavan. Miten sellaisen kanssa vain ollaan ja luotetaan, kun koko ajan saa pelätä rikkimenoa?

Naisen tekisi mieli elää, kuin viimeistä päivää. Ottaa laina ja lähteä matkalle. Viedä lapset aurinkoon ja istua itse varjossa varmuuden vuoksi. Tai ei. Tekisi maata rannalla uhmakkaasti ja kohtaloa pilkaten auringossa ja lämmössä. Mitä sillä on enää väliä? Kaikki vauriot ovat jo tapahtuneet. Kaikki nämä ovat nyt seurausta siitä, johon Nainen ei ole edes voinut vaikuttaa. Lapsuudesta. Mutta Nainen ei tee niin. Pitää elää hienosti ja kieli keskellä suuta, jos vaikka nuhteettomin tavoin voisi ostaa lisää aikaa. Lisää päiviä pelotta, luottamusta, uskoa. Pitää olla järkevä ja suunnitelmallinen, eikä ainakaan kuin olisi kiire kokea kaikki ja siksi pyyhkiä kalenteri tyhjäksi.

Huomenna on viimeinen päivä koulua. Maanantaina alkaa opinnäytetyön kirjoittaminen ja sitten pitkä harjoittelu. Toukokuussa juhlitaan Naisen valmistujaisia. Uhmaikäinen ja Teini nyyhkyttävät Järkevän Aikuisen sylissä, eivätkä jaksa enää huutaa ja polkea jalkaa.

Ehkä me sittenkin selvitään tästä.



sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Elämän resurssienhallinta

Sosiaalityön tenttikirjojen taikamaailmassa toistuu alati käsite, joka saa naisen niskavillan varsin pörhistyneeseen tilaan. Siis sen lisäksi, että kysymyksessä on juuri Tentti Kirja. Tämä termi on nimeltään elämänhallinta. Hakujätti Google tarjoaa sanalla 139 000 tulosta, joiden sivut ylitsevuotavat ehdotuksia ja tapoja parempaan, johtoajatuksena, että elämää ylipäätään voisi hallita. Joskin nopean silmäilyn perusteella mikään taho ei unohda sitä faktaa, että ei muuten voi. Koska Nainen omaa lähtemättömän kyvyn saivarrella kaikista kuviteltavissa asioista, hän kernaasti tekee niin myös kyseiselle. Elämänhallinnan sijaan pitäisi käyttää sanaa ”resurssienhallinta”. Miksi? Siitä seuraavassa. 

Kaksi sormea kenen tahansa Pyhällä Kirjalla, Nainen on törmännyt ihmisiin, jotka todella uskovat hallitsevansa elämää. Nämä Universumin Hannu Hanhet käyskentelevät maallista kamaraa kuten kaikki heidän saamansa hyvä olisi vain osoitus siitä, että he hallitsevat kaikkea niin hyvin. Koska ovat päättäneet hallita, koska ovat vähän enemmän älykkäitä, vähän enemmän ahkeria ja vähän enemmän suunnitelmallisempia. Elämänhallinnan vastakohta, elämänkaaos, on siten heikomman aineksen oikeutettu osa rämpiä vastoinkäymisestä toiseen. Mikäli olet törmännyt Hannu Hanhen ylimieliseen puoleen, ole huoleti. Nämä ihmisraakileet tulevat vielä oppinsa saamaan. Elämää. Ei. Voi. Hallita. Aivan yhtä vähän kuin aikaa, säätä tai auringonpilkkuja.

Ihmismieli on varsin huono kestämään kaaosta. Rytmisenä otuksena haluamme hallita, varautua ja olla vahvoilla. Ihmisen kyky selviytyä on puhtaasti alkukantainen vietti; sellaista ei edes tiedosta omaavansa. Selviytyvä ihminen kylvää siemen ja korjaa sadon. Jauhaa jyvät, leipoo leivän, paistaa ja syö sen. Tämä on suunnitelmallisuutta ja elämänhallintaa. Entä jos halla vie sadon? Entä jos tulee sairaus tai vamma, joka estää minkä tahansa prosessin siemenen kylvöstä aina huumaavaan tuoreen leivän tuoksuun? Entä jos ei voi terveydellisin syin syödä tuttua, helposti saatavaa viljaa, vaan joutuu ponnistelemaan säänkestävyyden kannalta heikomman lajikkeen kanssa? Entä jos salama iskee myllyyn ja polttaa sen kivijalkaan? Onko hän, joka saa helpolla leipänsä jotenkin parempi ja osaavampi ihminen, vai eikö hänen kohdalleen ole vielä osunut elämän lottoarvonnassa ruksia sarakkeeseen ”muuttuva ulkoinen tekijä”? Niinpä. Elämänhallinta on todellisuudessa vain omien resurssien hallintaa.

”Pitää vain elää just sellaista elämää ja tehdä vaan niitä juttuja joita haluaa, muuten tule vanhana katkeraksi”, sanoo Nuori Tyttö kahvitauolla opinahjossa, jota Nainen käy. Koska lause tulee kakskytjotain suusta, annettakoon johtopäätösten pysähtyä ikää osoittavan viisarin kohtaan. Pitää elää sellaista elämää, sellaisissa raameissa jotka on annettu, muistaen, että ainoa johon voi vastoinkäymisissä ja väistämättä elämää rajoittavissa asioissa vaikuttaa, on oma suhtautuminen niihin. Liian pitkä lause hänelle, joka on vasta vähän elänyt. ”Miksi” on oiva kysymys, mutta vastoinkäymisien kohdalla varsin epäkelpo. ”Miksi” sisältää ajatuksen siitä, että en ansaitse tätä. Joka puolestaan perustuu pelolle ja häpeälle, etten ehkä sittenkään osannut, hallinnut, yrittänyt tarpeeksi, vaikka mielestäni teinkin niin. En ehkä sittenkään hallinnut elämää... Nykyaika luo hallittavuuden harhan, vaikka kaikki me ryntäämme kohti kuolemanpelkoista loppua yrittäen kauhoa lisää hiekkaa elämäntaidon tiimalasiin. Vaikeuksia ja onnettomuuksia tulee, olet sitten hyvä tai paha tai ahkera tai patalaiska. Toki oma käytös voi olla tuhoisaa ja onnettomuushakuista, mutta se onkin eri lukunsa. ”Miksi minulle” sijaan pitää pohtia miten pääsen tästä yli ja mitä voin tästä oppia.

Joojoo, tiedetään. Ollaan puhkikuultu jo tämä ja moni muu elämänoivallus. Tylsää, kerro jotain uutta.
 
Nainenkin on aina tiennyt tämän ja monta muuta. Ja silti sokeasti kadehtinut Hannu Hanhia ja kun lakkasi kadehtimasta jatkoi astetta kevyemmin, ärsyyntymällä niiden pöyhkeästä tavasta alleviivata omaa erinomaisuuttaan, omaa kykyään osata elää vähän paremmin. Sillä Hannu Hanhethan tekevät vain oikeita ratkaisuja tai sitten heitä varten on ainoastaan kullattuja katuja ja timanttikivetyksiä.
Ei tätä elämää voi elää vähän paremmin verraten jonkun toisen vastaavaan, sillä lähtökohdat ovat niin erilaiset. Toisilla vaikeudet ovat jo takana, toisilla vasta edessä, ja vaikka ihminen niin tekee, ne eivät koskaan ole vertailtavissa keskenään. Resurssejaan sen sijaan voi hallita. Elämän kanssa voi yrittää neuvotella vähän parempia reunaehtoja muuttamalla omaa ajatteluaan, sillä hyvä vetää puoleensa hyvää. Kyse ei edes ole magiasta tai karmasta, vaan siitä puhtaasta totuudesta, että ajattelutapa on linssi, jolla ympäristöä katsomme.

Eräässä onnellisuustutkimuksessa laskettiin pessimistien ja optimistien vastoinkäymisten määrä. Oli raskaan sarjan kurjuuksia, kuten eroja ja lopputilejä ja sitten keveämpiä alituisia pikkuharmeja. Vastoinkäymisten lukumäärä oli suhteellisen sama molemmilla. Ainoa ero oli siinä, minkä nämä kaksi eri ryhmää ajattelivat ja kokivat vastoinkäymiseksi. Optimistit todella uskoivat olleensa onnekkaita, vaikka yhtä suurella monolla olivat päähän potkitut.
Pessimisti kenties kysyy "miksi" ja optimisti "miten pääsen tästä yli ja mitä voin oppia?", jos nyt edes laskee vastoinkäymisiään. Pessimisti on myös hän, joka huomaa Hannu Hanhet, mutta jättää huomioimatta sen, että kokemus ongelmasta on subjektiivinen, eikä onnea ole elämässä muutenkaan annosteltu samalla litran mitalla. Oikeus siihen silti on. Universaalinen oikeus onneen omassa pikku todellisuudessaan.

Edelleenkin Nainen huomaa aina silloin ja tuolloin Hannu Hanhia ympärillään. Onnekkaita pikku pas…köh…otuksia. Mutta yhä useammin yhtä nopeasti kuin onnenotus ohi livahtaa, yhtä nopeasti päähän tulee se toinen ajatus. Uusi ajattelumalli, uudet lasit katsella ympärille. Elämä ON täynnä mahdollisuuksia. Epäonni voi kääntyä onneksi. Ketään ei ole tuomittu elämänkaaokseen, aivan yhtä vähän kuin oikeutettu lähtökohtaisesti parempaan elämänhallintaan. Kaikista ponnisteluista huolimatta asiat voivat mennä pieleen. Mutta aivan yhtä suurella todennäköisyydellä asiat voivat onnistua, vaikkei niiden eteen juuri hikoilisikaan. Kaikista murheistaan, vastoinkäymisistään ja turhalta vaikuttavista ponnisteluistaan huolimatta, Nainen on alkanut nähdä onnen ja siunauksen ja mahdollisuuteensa hallita sitä, miten asioihin suhtautuu.  

Elämän resurssienhallinnassa oleellista ei ole murheiden luku. Oleellista on ainoastaan usko tulevien onnistumisten määrään. Vain toivolla on lopulta merkitystä.




perjantai 24. tammikuuta 2014

Kysymykset vastausta vailla

Kauan sitten tyttö ja poika hyvästelivät lapsuudenkotinsa, irtisanoivat vanhemmilleen näiden elatusvelvollisuutta koskevat sopimukset ja muuttivat yhteen. Epävirallisen toisella punkkaamisen sijaan heistä tuli avopuolisot. Tämä kelkka lähti kuitenkin väärään mäkeen jo heti ensimmäisestä pakkasen kuuraamasta kumpareesta, sillä katala kompa piili sanassa poika”ystävä”. Se, mikä on ystävä, ei voi olla puoliso. Edes avosellainen. Koska poika oli ensimmäinen vakavaa lajia laskettavaksi, tyttö ei osannut arvioida rakkauden tapaa olla läsnä heidän suhteessaan. Näin tämä kai kuului olla, hän ajatteli sen paremmin edes ajattelematta. Henkinen yhteys ja syvä kiintymys. Rakkaus, joka vaati saada olla yhdessä, tehdä yhdessä, kirmata ja kokea sitä ihanaa ja maanista nuoruutta. Kaikki oli turvallista ja hyvää. Sisko ja sen veli. Ja siitä kaikesta puuttui täysin se, mikä erottaa naisen ja miehen suhteen sisarellisesta ystävyydestä. Intohimo.
Kului vuosi tai kaksi. Tyttö alkoi muistuttaa sitä, mikä nyt Naisena tunnetaan. Sitten tuli kohdalle hän, joka jo katseellaan sytytti katuvalot hämärillä kujille. Nainen olisi voinut myydä sieluriepunsa vain siitä hetkestä, kun katseesta tulee viipyvä kosketus. Eikä tuo luonnonvoimien lailla elämää ravisuttanut mies ollut Lastenisä, hän tuli vasta myöhemmin. Sitten, kun Nainen enää voinut ajatella, että suhteessa ihastuksia tulee ja menee, eikä sellaisesta tarvitse välittää. Naisen ja avomiehen ystävyydestä ei koskaan kasvanut todellista rakkautta. Se ei ollut sitä ensisilmäyksellä, ei viimeisellä. Eikä missään siinä välissä.

 
Mitä on miehen ja naisen rakkaus? Voiko elämänmittainen suhde alkaa järkipäätöksellä vain alkaa seurustella? Entä yhdestä silmäyksestä? Onko hitaasti tutustuminen parempi tapa kuin räminällä ja kolinalla kaikki raamit kaulassa? Voiko rakkaus sittenkään olla tahdon asia, vai läsnä ainoastaan jos lakkaa niin kovin tahtomasta? Voiko pää tahtoa, jos vartalo ei? Voiko vartalo tahtoa, jos pää on ihan toisaalla? Voiko ystävyydestä kasvaa intohimo vai laimeneeko intohimo aina lopulta ystävyydeksi? Onko elämänmittainen rakkaus edes mahdollista, vai ovatko joillakin ihmissuhteet vain sarja kauniita helmiä nauhassa? Jälleen perimmäisten kysymysten äärellä tasan yhtä monen jatkokysymyksen kera, kuin on niitä esittänytkin. Vaan oikeita vastauksia ei ole. On kysymyksiä ja lisää kysymyksiä ja syitä ja seurauksia, jotka eivät etene mitenkään johdonmukaisesti. Kerran aikaisemminkin Nainen on kysynyt nämä itseltään. Kerran Naisen kohdalle osui tällainen puhdas, viaton ja syvä rakkaus, kuin nyt. Ystävyyteen perustuva. Ja mitä sitten kävikään. Jos suhteen alussa ei ole riittämiin kipinää, ei sitä myöhemminkään tule. Jokaisessa suhteessa on toki vääjäämättä aikoja jotain, mutta noiden aikojen ylitse muisto kipinästä voi kantaa. Tämä lienee juuri se syy, miksi pitkään yhdessä olleet päättävät jatkaa. Ja tämä on se syy, miksi rakkaus on myös tahdon asia. Sitä se pohjimmiltaan onkin, mutta vain, jos jokin kyllin vahva on yhteen alun perin saattanut. Kukin määritelkööt kyllin vahvansa itse.

Kaikki suhteet, joissa Nainen on räminällä ja kolinalla kaikki raamit kaulassa ollut niin sanottua vietyä naista, ovat päättyneet. Kaikki suhteet, joissa Nainen on tutustunut rauhassa, ajatellut, että hiljaa hyvä tulee ja yhteisestä päätöksestä lopulta alkanut seurustella, ovat päättyneet. Ylipäätään Naisen kaikki edelliset suhteet ovat päättyneet, perustuivat ne sitten intohimoiselle tai sisarelliselle rakkaudelle. Muutamia viikkoja, kuukausia, pari vuotta. Ja sitten se pitkä kuusitoista vuotta ja neljä lasta. Kaikki ympyrät lajistaan huolimatta ovat sulkeutuneet siihen, että pää ei halua, eikä niin tee vartalokaan. Ja kun sellainen piiri jatkuu kyllin kauan, ei ole järkeä enää jatkaa. Eikä reilua. Ei kumpaakaan kohtaan.
Ainoa, jossa rakkaus lopulta punnittiin tahdon asiana, oli suhde Lastenisään. Heillä oli niin paljon lapsia ja vuosia ja menetettävää, että Nainen teki kaikkensa, jotta sekä pää että vartalo tahtoisivat, vaikka kumpikaan enää ei. Sen tajuamisen hetkestä kului vielä monta aikaa eroon. Liian monta. Käytiin parisuhdeterapiassa, keskusteltiin, yritettiin. Tahdottiin, koska vihkivalassa luvattiin niin tehdä. Hyvinä ja pahoina päivinä.

Jokaisessa suhteessa tulee aikoja, jolloin ei huvita mikään. Kyllä Nainen sen tietää. Kaikki latistuu aikanaan. On aikoja, jolloin laiva käynnistelee moottoreitaan ja taivaanranta siintää tyynenä kuin kuiskaten; nyt olisi hyvä aika lähteä. Mutta miksi yrittää suhteessa, jossa ei ole vielä liian paljon menetettävää, varsinkin, kun se vasta alkuaskeliaan ottaa? Miksi tahtoa jaksaa yli enää yhtään ja kenenkään kanssa, jos ei ole yhteisiä lapsia? Miksi yrittää ohjata tunteita, jos ne voisivat vapaina poluillaan kirmata? Jos nyt jo pää sijaitsee muualla ja eikä vartalo suostu valehtelemaan, mikä on tulevaisuus? Aika paljon ratkaistavaksi. Kuitenkin ainoa, mikä pitäisi, on ”miksi”; Miksi Nainen kysyy näin.
Ehkä Naisella on nyt vain liikaa kaikkea. Kenties mieli alkaa keventää siitä, mikä viimeksi on matkaan tullut. Siitä ainoasta, josta voi keventää. Kenties Nainen ei vain kykene enää parisuhteeseen. Tai mies on sittenkin väärä hänelle. Kaikesta tästä on kuitenkin puhuttu. Mies tietää kyllä kuinka hyvä Nainen on lähtemään. Mies tietää, että Nainen haluaisi olla kannettava ja heikko, ja miten pieninä palasina Naisen aika on. Mies hyväksyy ja ymmärtää. Mutta onko se, että joutuu niin paljon ymmärtämään reilua ensinnäkään?

Nainen ei tee mitään. Ei siirtoa suuntaan, ei toiseen. Jos Universumin rakkausvastaava antoi hänelle ihmissuhteen, joka on kyllä hyvää ja kaunista, mutta ei ihan kaikki kohdallaan kuitenkaan, Universumi antaa myös vastauksen kysymykseen miksi. Jokin opetus tähän sisältyy. Ehkä Nainen pyörtää puheensa ja alkaa uskoa sielunkumppanuuteen palavan rakkauden sijaan. Ehkä Nainen huomaa, että hänen ajatuksensa eivät ole hänen, vaan kiireen ja läsnäolon vaikeuden sanelemat. Tai pelon. Sitoutumiskammon ja parisuhdetrauman. Väsyneen mielen virsi. Mitään ei tarvitse päättää nyt. Eikä ainakaan mitään, mitä katuisi myöhemmin. Vastaukset löytyvät, sillä kaikki maailman viisaus asuu ihmisessä itsessään. Pitää vain kuunnella sydäntä ja mieltä ja niin tehdessään ottaa vastaan se, minkä on saanut. Toisinaan pitää pysähtyä ja odottaa, eikä ratkaista.  
 
Yksi ihmismielen mysteereistä on, että joskus kun lakkaa kysymästä, saa vastauksen. Sydämessään Nainen taitaa sen jo tietää.
 
 
 
 

lauantai 18. tammikuuta 2014

Kuin sisko pientä veljeään

Hiljaa irtoavat isot laivat satamasta. Rantojen rauhaa varoen, jättävät hellät aallot hyvästiksi. Hiljaa lähtevät ja ulapalle karkaavat. Uusiin tuuliin, myrskyihin ja paahteisen auringon alle. Eivät aina tiedä matkansa mittaa, eivät satamassa levättyä aikaansakaan. Mutta ne lähtevät silti. Kutistuvat kohti maailmankaikkeuden ja meren välistä viivaa.  


Missä kohtaa rakkaudesta tuli sellainen? Haalea kahvi. Hapoton juoma. Pöydänkulmalle unohtunut maito. Edelleen samalta näyttää, vaan ei ole. Missä kohtaa katosi näkymä, kahden usko yhteneväinen? Nainen ei tiedä. Hän makaa iltaisin sohvalla Miehen takana kaikki raajat ripustettuina ja pitää Miestä sylissä ettei yksikään aalto voisi häntä viedä. Nainen nuuhkii niskakuoppaa, korvan kaarta, silittää poskea ja kaulaa. Mikään ei satuta. Ei elämä, eivät päivät varalle lasketut. He ovat yhtä. He ovat yksi ja sama. Heitä suojelee Nainen.

Miehellä on pelottava aura, mutta hyvä sydän. Mies on heidän heimoaan, jotka voivat sanoa mitä tahansa saamatta viimeistä leimaa korttiinsa. Kun Mies jyrähtää, maailma kuuntelee. Tuuli lakkaa leikkimästä puiden lehdillä ja linnut kääntävät päänsä siipien suojaan. Ihmiset pelkäävät Miestä, vaan Mies ei mitään. Paitsi Naista.
Entä Nainen sitten? Hän näkee toisin silmin. Voi miten kaunis Mies! Miten Pehmeä. Hauras ja hellä, varhain äidiltä viety. Sen silmissä on kaikki tulet ja kipinät, vaikka paljaat varpaat palelevat maailmalla. Nainen ei pelkää, eikä väistä, ei sanojaankaan varo. Ripustaa kaikki raajansa iltaisin miehen ympärille ja nuuhkii niskaa ja korvan kaarta. Vain siten voi estää väistämättömän. Vain siten voi piirtää taulun uudelleen ja sanoittaa laulun toisin. Eikä mikään muuta niitä kuitenkaan.

Rakkaus on tahdon asia! Niin Nainen päättää ja alkaa tahtoa yhä kovemmin. Pinnistää pitääkseen näyn edessään, saman uskon ja saman suunnan polut. Kun vain tarpeeksi tahtoo, kaikki onnistuu. Mies on niin sopiva. Arvoiltaan, tavoiltaan, elämältään. Ymmärtäväinen. Mies on enemmän rakastunut kuin koskaan ja rakkaudessaan valmis siirtämään vuoria ja mantereita ja odottamaan Naista vaikka päiviensä päähän, kunhan he vain toisensa saavat. Kunhan jonain päivänä karsivat kahdet tavaransa mahtumaan yhden oven taakse. Ja Mies tulisi iltaisin, käpertyisi Naisen syliin ja tietäisi kaiken odotuksen olleen tämän onnen väärti. Niin Nainenkin tahtoo. Tämän miehen ja elämän ja rakkauden, koska tahtoo paljon ja vain paljon tahtomalla onnistuu. Nainen rakastaa niin kovin. Kuin sisar veljeään ja äiti lastaan. Kaunis ja puhdas on sellainen rakkaus. Eikä oikeaa lajia ollenkaan.


Nainen ja Mies näkivät saman näyn, uskoivat saman suunnan polkuihinsa. Kaikki oli hyvää ja totta, eikä sitten enää kuitenkaan.  Nainen ei tahdo särkeä ketään, kaikkein vähiten Miestä. Siksi pitää tiukasti kiinni uskostaan ja toivoo järjen vakuuttavan sydämen. Rakkaus on tahdon asia ja tässä on ihminen jonka Nainen todella tahtoo. Universumi olkoon hyvä ja korjatkoon väärään suuntaan lähteneen tunteen. Sen jossa Nainen haluaa vain suojella ja pitää huolta ja kantaa yli kaikkien kivien,  kuin sisko pientä veljeään, eikä heittäytyä naiseksi miehisille käsivarsille. Missä kohtaa rakkaudesta tuli sellainen, Nainen ei tiedä. Ja vaikka kuinka silmänsä sulkisi ja korvansa kuulevan kieltäisi, sen lähdön surun jo aavistaa.  Aina ja lopulta kuitenkin. Laiva on irtoava satamasta.



maanantai 13. tammikuuta 2014

Nälkäinen koira

Mies tuli kysymään viisaalta intiaanivanhukselta neuvoa: ”Minun sisälläni on aivan kuin kaksi koiraa, jotka kilpailevat elintilasta. Kumpikin yrittää saada minusta otteen. Toinen ärisee ja murisee, toinen on hyvä ja seurallinen koira. Mitä minun tulee tehdä?” Intiaanivanhus vastasi: ”Asia on yksinkertainen. Se koira voittaa, kumpaa sinä ruokit.”

Tämä vanha tarina sai Naisen havahtumaan eräänä kuristavana sunnuntaiaamuna. Tenttikirjapino ja kalenteri kävivät aamukahvipöydässä kohteliasta keskustelua siitä, onko seitsemänpäiväinen viikko merkkinä ahkeruudesta vai hulluudesta. Tenttikirja perusteli asiansa kyllä hyvin. ”Mitä pidemmälle meidät siirrät, sitä hankalampaa tulee olemaan” sanoi niistä paksuin nimeltään Vanhuus ja sosiaalityö. Lastensuojelun materiaalit seurasivat keskustelun etenemisen suuntaa valmiina puolustamaan omaa paikkaansa. Kalenteri yritti vielä, mutta sen ääni oli pieni ja hauras; ”Minä olen kyllä ihan täynnä. Tänään on sunnuntai ja Naisen piti leipoa ja mennä pulkkamäkeen lasten kanssa”. Silloin aikuissosiaalityön kirja huomasi vuoronsa tulleen. ”Saanen muistuttaa, että lähiopetusta on enää tammikuun ajan. Kaikki tehtävät ja tentit tulee olla valmiita ja sinä hyvin tiedät sen. Sunnuntai, who cares. Nyt on meidän vuoro”. Kalenteri myöntyi apeana. Sen ennen niin kirjavat ja iloiset sivut täyttyivät nyt ainoastaan takarajoista, tenteistä, ryhmätapaamisista ja punaisista huutomerkeistä. Ja näiden punaisten huutomerkkien jälkeen pitäisi kolmessa viikossa väsätä opinnäytetyö ennen harjoittelun alkamista, joka olisi kuulemma kyseisen ammattikorkeakoulun virallinen ennätys.

Koko lauantai oli kulunut koulutehtävien parissa. Niistä suuritöisin, viiden sivun essee, kolmea eri näkökulmaa ja lähdekirjallisuutta käyttäen, vei aamun pitkälle kohti iltapäivää ja sitä hetkeä, jolloin hämärä kertoi vapaapäivän olleen pian jo auttamatta illassa. Esseen aihe oli johtamisosaaminen. Siinä ruuanlaiton, nahistelun, ikuisen metelin ja loputtomien keskeytysten lomassa Nainen havaitsi kohtalaisen uskottavuusongelman; miten kukaan sellainen voi kirjoittaa johtamisesta, joka ei pysty edes omaa palettiaan johtamaan? Mielenkiintoinen teema, mutta ei tämän päivän aihe. Tämän päivän aihe nimittäin kertoo, miten Nainen lopetti äreän koiran ruokkimisen.

Nainen siis istui sunnuntaiaamuna kahvikuppinsa kera lehteä silmäillen ajatukset jo seuraavassa. Ja sitä seuraavassa. Ja kuunteli puolella korvalla, miten Tyttöprinsessa latasi päivään odotuksia, jotka eivät olleet lainkaan yhtäläiset Naisen kalenterin kanssa. Äreys alkoi hiipiä Naiseen. Se oli jo livahtaa sanoiksi suupielestä ulos sillä hetkellä, kun kahvikuppi koski huulta, mutta joutuikin tummapaahtoisen ja maidolla ryyditetyn tulvan alle. Nainen nieli ärtymyksen, se kitui hetken vatsahapoissa ja kuoli. Vastedes pyhitän sunnuntain vapaapäiväksi, ajatteli Nainen ja niin myös teki. Sunnuntai sai aivan uuden merkityksen, jota ymmärtääkseen pitää avata, mitä sunnuntai perinteisesti edusti. Sunnuntai on ollut Wirallinen Panikointipäivä. Se, jolloin pää siirtyy jo tulevaan viikkoon, vaikka ruumis sijaitsee vielä vapaalla. Ja mitäpä tehdä ruumiilla, josta on pää irti. Ei niin mitään. Nainen otti sunnuntaihin aivan uuden kannan. Vastedes tämä viikon viimeinen on vapaa. Eikä mikä tahansa vapaa, vaan  v a p a a ! On vain kaksi asiaa, joita Nainen tekee kaikkina tulevina; on lastensa kanssa (aidosti ja oikeasti läsnä) ja lukee kirjoja. Sunnuntaista tulee koko perheen lötköpäivä. Ja niin siitä tuli. Miten kauan Nainen onkaan murehtinut, ettei ehdi lukea. Kaikki ne ihanat kirjat, jotka katkaisevat arjen ja laittavat mielen liitämään murheiden yllä. Kaikki ne lukemattomat. Mutta miten paljon enemmän Nainen onkaan murehtinut, ettei ehdi olla lastensa kanssa. Miten monta kertaa leivotaan sitten joskus. Mennään puistoon sitten joskus. Kootaan palapeli, muovaillaan, luetaan satu sitten joskus. Koska sitten joskus? Kun matkalaukut täyttävät auton takapenkin ja edessä istuu pitkäksi venynyt lapsi jännitystä ja haikeutta vuorotellen lähtiessään opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, silloinko Nainen kiirehtii ovelle pukien essua ja innostusta leivontakulho kainalossa?

Tämä loppuu nyt. Tämä väärän koiran ruokinta. Niin Nainen sen päätti ja niin sen teki. Kukaan ei voi sijaita jatkuvasti sietokykynsä äärirajan tuolla puolen. Nainen kyllä valmistuu vielä joskus, mutta hinta on ollut aivan liian kallis ja loppua kohden sen summa vain nousee. Laskua ei maksa Nainen. Sen maksavat lapset. Eikä sellainen käy mitenkään.
Elämä on lopulta aika yksinkertaista. Jos haluaa siihen jotain lisää, pitää sille jollekin raivata tilaa. Vaikka se tietäisi silmien sulkemista ja pään työntämistä tekemättömät työt -nimiseen pensaaseen. Pitää vain päättää kumpaa koiraa haluaa ruokkia.

Sunnuntaina leivottiin kaurakeksejä. Ulkoiltiin. Katsottiin yhdessä elokuvaa. Nainen luki yhden pienen kirjan. Jätti avaamatta tietokoneen, alustamatta raporttia, miettimättä missä välissä tekee tenttikirjoista tiivistelmät. Kuudessatoista tunnissa ehtii lopulta hyvin paljon, kun ei yritä ehtiä mitään.
Illalla lapset olivat jo nukkumassa. Nainen makasi piikkimattonsa päällä unta enteilevän raukeuden levitessä suloisesti, kun hän kuuli aivan hentoa ääntä. Kuin pientä huisketta, iloisen koiranhännän heiluntaa. Eikä sillä koiralla ollut enää nälkä.




lauantai 11. tammikuuta 2014

Anopin toinen puoli tarinaa

Naisella on usein tapana lukea päivän lehti vasta koulusta kotiin palattuaan. Opiskelijaetuna puoleen hintaan tilattu broadsheet- muotoinen lakana kannetaan postilaatikkoon toki jo silloin, kun Nainen kääntää kylkeään keskimäärin kuudennen kerran ”yöunensa” aikana. Mutta kas kun minuutilleen ohjelmoidut aamut eivät käsitä kohtaa lehden luku, joten Nainen tavoittaa uutisensa niiden ollessa historiaa jo hyvän matkaa enemmän. Se ei haittaa, sillä suurimmat otsikot ovat jo salaluetut kännykän näytöltä haukottelun verkkaisilla tunneilla, joissa opettajalla on valta ja voima jarruttaa kellon viisareita.

Lehden luku on pyhä toimitus, väliaika päivä- ja iltaraatamisen välillä, jonka kullasta ja mirhamista tahtovat lapsetkin usein osansa. Niinpä Nainen taistelee ykköslukijan paikasta pienten ja keskisuurten päiden pyöriessä näkökentässä. Aika usein sensuroitavien uutisten dilemman ratkaisee se, että Nainen lukee ääneen sopiviksi katsomiaan uutisia. Kataisen hallituksen… no ei vais. Nainen lukee ääneen poliisikoirista, jotka löytävät kadonneita lapsia ja vanhuksia, lumen tulosta ja roskikseen pudonneesta, joka ei loukkaantunut, mutta haisi kovasti pahalle. Onneksi päivän lehti ei ole ainoastaan ahdistuksen maksimointia. Yleensä.

Toisin kuin Mies, Nainen silmäilee aina lukijalta -sivun. Ihmisten mielipiteet ovat mielenkiintoisia, hauskoja ja ajatuksia herättäviä. Kevään merkit eivät suinkaan ole haistettavissa ensimmäisenä lumipenkkojen reunoilla, vaan koirankakkasota alkaa mielipidesivustolla. Joka vuosi. Talvella mieltään voi pahoittaa milloin juron kassaneidin, ylituttavallisen naapurin tai hiekoitetun jalkakäytävän tematiikan parissa. Kesällä alkaa läskisota. Joidenkin mielestä se nyt vain on täysin sietämätöntä, että maankamaralla taittaa matkaansa muitakin kuin nuoria, kiinteälihaisia ja kauniita ja vieläpä vähentävät nuo mokomat vaatetustaan helteen nuollessa löysää nahkaa. Ja sitten on vielä marina naisten ”pitkistä kalsareista”. Sukista sandaaleissa. Lauantaina huutaa naapurin kotibileet ja sunnuntaina ruohonleikkuri. Aina sataa. Aina paistaa. Makkara on epäterveellistä ja kalja kallista. Mansikoissa hometta. Lapset hyppivät verkkohunnutetuilla maisemanrumistuksilla aamusta iltaan. Lapset istuvat vain kotona koneella. Ihmisten mielipiteet ovat hauskoja.

Eräs kirjoitus pysähdytti kauneudellaan. Lyhyesti referoiden se meni näin; anoppi kirjoitti miniälleen avoimen kirjeen, jossa kertoi järkyttyneensä poikansa erosta. Kirjeessä anoppi kuvaili vuolaasti ja lämpöä huokuen suhdettaan miniäänsä. Miten läheisiä he ovat ja miten välien ei tarvitse eron vuoksi muuttua. Anoppi tahtoi edelleen olla miniälleen tuki ja turva, jonka luokse voisi tulla huolineen ja murheineen. Kanssakulkija ja ystävä, ja ottaa myöhemmin avosylin vastaan miniän mahdollinen tuleva uusi kumppanikin. Koska ystävyys on syvää ja elämä arvaamatonta.

Voi, miten ihanaa! Mahtaako miniä ymmärtää, miten suuri sydän hänen pian entisen puolisonsa äidillä on? Mikä rikkaus, jos erossa säilyy välit myös sinne ”väärän puolen sukuun”. Miten hienosti anoppi muotoilikaan sen, ettei elämässä kannata kantaa katkeruutta ja kaunaa. Ymmärtääkö miniä, tarina ei kerro. Kenties tarinalla on toinenkin puoli. Kenties anoppi on aina päättänyt kaiken verhon väreistä alkaen, kantanut pojalleen sämpylöitä ja karjalanpaistia, koska eihän se tyttösuttura osaa niitäkään tehdä. Kenties anoppi on piinannut poikansa valittua kaikki nämä vuodet ystävyydeksi verhotulla kontrollilla, ja nyt on miniän aika irrottautua kuristavasta anopinpannasta. Kenties. Tarina ei kerro. Mutta monet ja monet muut tarinat kertovat. Että on mahdollista säilyttää sukulaisia ja ystäviä heistäkin, jotka tulivat vasta myöhemmin. Joiden osa kirjattiin suhde- nimiseen sopimukseen puolison myötä. On mahdollista järjestään lapsille syntymäpäiviä, rippijuhlia ja häitä ja istua samassa pöydässä entisen suvun kanssa. On mahdollista nousta viivan yläpuolelle, jossa jaotellaan ihmisiä hyviin ja pahoihin vain sen mukaan, kenen verta suonissa virtaa. Kyllä se on. Siihen tarvitaan vain kyllin suuria sydämiä, kyllin ymmärtäviä sieluja ja loppu onkin vain tahdosta kiinni.

 Ei ole salaisuus, että Naisen Anoppi vihasi tätä. Jo aivan suhteen alkuhämärissä Anoppi jätti mm. kattamatta Naiselle pöydässä.” Ainiijoo”. Sekin vielä meni, sillä Nainen ei tuolloin juonut kahvia ja teenjuojat ovat toista rotua, ei niille oikein muista kattaakaan. Mutta että joulupöydässä ei ollut Naiselle sijaa, meni jo liian paksuksi. Mitä Nainen oli tehnyt ansaitakseen hyytävän välinpitämättömyyden? Erehtyi näkemään näytelmän taakse. Anopilla oli näet kuolematon tapa saada huomio ja sääli itseensä. Hän kertoi vuolaasti, miten rankkaa elämä hakkaavan juopon kanssa oli. Joka. Ikinen. Kerta. Miten äiti ja lapset saivat osansa kovasta kädestä, nälästä, pelosta ja jatkuvasta nöyryytyksestä. Miten otsaan ommeltiin tikkejä ja miten naapurit kantoivat köyhäinapua. Vaan Nainenpa ei nähnyt silmissään äitiä, jonka osa oli kova ja kylmä. Nainen näki vain lapset, jotka kasvoivat kaurapuurolla, herranpelolla ja välinpitämättömyydellä. Lapset, joita ei pidetty sylissä, vaan kurissa. Nurkassa tai nyrkin alla. Pojan, jonka kanssa iskä lähti sukuloimaan ja joka lukittiin saunakamariin, jotta isä sai ryypätä rauhassa. No, eipähän lapsi pudonnut esim. kaivoon tai hukkunut rantaveteen. Miten jaloa. Nainen ei osannut sääliä aikuista ihmistä, sillä kyseisen aikuisen ihmisen lapsen kanssa hän elämäänsä eli. Ja näin ollen myös ainoa, jota sääli.
Ihminen saa ottaa turpaansa. Sietää nöyryytystä. Vihaa. Jäädä suhteeseen, jossa rakkaus on niin kovaa, että sen vähän kuuluukin tehdä kipeää. Saa, jos sellaisessa viihtyy. Ihminen saa, mutta äiti ei. Sillä hetkellä, kun naisesta tulee äiti, hänen elämänsä ei ole enää vain hänen. Ja jokaisesta äidistä tulee mahdollisesti myöhemmin anoppi.
Kun Lastenisä alkoi lopulta itse ymmärtää surullisen elämänsä tragediaa, hän lakkasi pitämästä yhteyttä äitiinsä. Nainen ei siihen ajanut, joskaan ei juuri tehnyt eletä toiseenkaan suuntaan. Taisi olla tyytyväinen, että sääliteatteri loppui ja korkeintaan kannusti puhumaan asioista, vaikka sellainen kipeää tekisikin. Mutta Lastenisä valitsi pitkän vaikenemisen ja siitä pitkästä välirikosta Anoppi Naista syytti, jopa niin, että eron jälkeen Esikoisen rippijuhlissa käänsi päänsä pois, eikä lausunut sanaakaan katalalle miniälleen, joka on käärme ja Eeva samassa viekkaassa puvussa.

Anoppi kyllä erosi lopulta, lasten kannalta valitettavasti liian myöhään. Ukko otti ja lähti, eikä häntä sen koommin näkynyt. Teki toisaalla pitkän ja ansiokkaan uran ammattijuoppona, kunnes muutama vuosikymmen myöhemmin tempaisi viimeisen huikan. Sossu peräsi hautajaiskuluja lapsilta. Ei saanut. Koko omaisuus, pankkitilin noin 70€, jaettiin vissiin kuitenkin.

Tarinoilla on aina kaksi puolta. Ilmeisesti Appiukolla oli persoonallisuushäiriö, tai jopa hoitamaton skitsofrenia. Anoppi – joka ei ole koskaan pitänyt lapsenlapsiaan sylissä, kuin valokuvan ottamista varten – kasvoi itse hyvin kylmän äidin tyttärenä. Vaikka isä oli lämmin, äiti ei. Ja äitien osa on usein tuhoisampi, mitä tulee lasten tarkenemiseen maailmalla.
Tarinoilla on aina kaksi puolta. Kenties Anoppi pitää Naista tunteettomana, kun kehtasi kyseenalaistaa suhteen laadun lasten kasvualustana? Kun kehtasi mielessään ajatella, miksi ei antanut poikaansa kasvattilapseksi siihen maataloon, jossa tämä tapasi kuitenkin aina olla? Miksi kelpasi köyhäinapu, vaan ei mikään sellainen, joka tähtäsi itsenäiseen elämään vailla pullon ja nyrkin varjoa? Vaikka kuinka yrittäisi hyväksyä, Nainen ei vain osaa ja kykene. Anopilla on silti oma puoli tarinaansa. Eikä sitä taatusti kerrota lehden mielipidesivulla.


maanantai 6. tammikuuta 2014

Siedettävä kevät

Loppiaisen vieras mieli. Huomenna alkaa arki, vaikka loma ei oikein ehtinytkään. Kuusen kohdalla tyhjä paikka silmän tottua. Tähdistä ja tontuista riisutuilla ikkunoilla on kylmä. Niiden takana hämmentynyt luonto ja välistä pudonnut vuodenaika. Paju miettii itkeäkö talvea, vai pukeako pieniä kissoja ylleen. Se valitsee kissat. Pienet, pulleat ja ahnaasti kasvavat kissanpennut, jotka pian pettyvät. Putoavatko ne kuolleina, vai vetäytyvätkö kuoriinsa, kun ensi viikolla tulee talvi? Huoli pois, pajunkissat. Huomenna alkaa kevät.

Kevät. Niin Naisen kalenteri näyttää, vaikka järvi ei ole vielä jäätakkiaan vaihtanut. Tällä keväällä ei ole mitään tekoa termisen sisarensa kanssa. Oikea kevät kestää vain kuudesta yhdeksään kalenteriviikkoa. Tämä ikuisuuden. Tarkalleen sanottuna sata päivää ja neljä päälle. Sadassa kaksikymmentä sunnuntaita, jolloin Nainen vetää pitkään ja ahnaasti henkeä ja sukeltaa syvänteeseen. Harjoittelee yhä syvemmälle mennessään päästämään ilmaa hiljalleen, säätelemään hiilidioksidin kulkua keuhkoista ulos, kunnes kaikki on poispuhallettu. Nainen opettelee sietämään sitä hetkeä aina hieman pidempään, jolloin keho huutaa ja tekee kaikkensa uidakseen kohtia valoa ja pintaa ja vetääkseen typpeä, happea ja pieniä määriä muita kaasuja ja vesihöyryä keuhkoihinsa kuin kinainen ja vasta äidistään irronnut.  Ja juuri kun Nainen luulee hukkuvansa, on jälleen sunnuntai. Kunhan vain kevään jaksaa, jaksaa mitä tahansa. Pientä ovat avioerot, sairaudet, keskenmenot, takausvelat ja talonmyynnit sen rinnalla, tai sitten mieli on rakennettu niin; se unohtaa kovimman kivun silittäessään arpiaan. Vain yhtä kerrallaan voi mieli surra.

Hetki ennen sukellusta on pahin. Tippuisipa taivas niskaan, tai lottovoitto tilille. Tekisipä joku puolesta. Repeäisipä kalenterista kolme kuukautta, kuten repesi monta viikkoa talvesta, joka ei koskaan ala. Liikkuisipa Naisen maa akseliltaan ja meret paikaltaan merkkinä siitä, että ei tarvitsekaan sietää enempää. Ei enää koskaan. Ei enää viettää elämää, jossa jaksaminen on höyheniä ja velvollisuudet teräskontteja. Ei enää töitä, joita vihaa, palkkaa jolla ei elä, ihmissuhteita, joita on pakko roikottaa mukana, sillä niistä roikkuu niin paljon muita ihmisiä. Pieniä ihmisiä. Liian pieniä. Mutta Naisen maa ei liikahda akseliltaan, eivätkä meret paikaltaan. Huomisesta alkaa kevät, eikä sillä ole oikeastaan jaksamisen kanssa mitään tekoa. Pitää vain sietää. Siitä keväässä on lopulta kyse.

Eräs ihmistaimen tärkeimmistä taidoista on oppia odottamaan vuoroaan. Oikeastaan lapsi ei opi odottamaan, vaan sietämään. Joku muu on ensin ja sitten vasta on minun vuoro. Elämässä pitää sietää niin paljon. Kädestä vietyjä hiekkalapioita ja räkätappia naapurin Niilon nenässä. Ohimennyt Marian rooli päiväkodin joulunäytelmässä. Lapsuuden loppuminen ensimmäiseen koulupäivään. Jumppamaikan tamburiinia ja sitä hakkaavaa uutteraa kättä. Syvemmällä, korkeammalle, nopeammin. Noin, noin, noin! Pitää sietää Sannaa, jonka henki haisee ja takapulpetin Teroa, joka kastaa letinpäät vesiväriin. Pitää sietää keskiarvon vertailua. Vaateiden vertailua, kodin, vanhempien, sisarusten, harrastusten ja aivan kaiken vertailua. Pitää sietää yläaste uutena oppilaana. Kiusaus ja nimittely. Pitää sietää keuhkoissa kirvelevä punainen mallu ja kouriva pojankäsi. Pitää sietää joka kerta yllättävät kuukautiset ja finnit, vääränmuotoinen vartalo ja elämä josta määrää kaksi mielipuolta seniiliä. Sitten pitää sietää yhteisvessaa käytävällä ja paperinohuita seiniä, kunnes pääsee ensimmäiseen milteiomaan. Pitää sietää idioottia esimiestä ja tyhmiä työkavereita. Paskatöitä. Paskakesiä, jolloin sataa vettä ja paskajuhannuksia, jolloin grillataan kalpeaa lötköä beemakkaraa kahdeksan asteen kylmyydessä. Pitää sietää purevia, lyöviä ja huutavia uhmaikäisiä ja vittuilevia murkkuja. Pitää sietää oksennusta yöpaidalla ja puhkeavia vesirokkonäppyjä. Korvatulehduksia. Painajaisia. Kasvusärkyisiä jalkoja. Ikuisia riitoja ja tiukkaa elantoa. Miestä, joka marisee miten kaikki olisi hyvin jos vain lovea saisi. Pitää sietää, että nyt on toisten vuoro ja sitten minun ja sitten vielä se, ettei minun vuoro koskaan tullutkaan.

Se, joka väittää ettei elämässä tarvitse oppia sietämään, on hyvin väärässä. Liekö elänyt ollenkaan.

Arki saapuu. Nainen on ostanut uuden kalenterin, siirtänyt siihen tärkeät edellisestä, pakannut kynät ja vihot ja valinnut vaatteet. Nainen on niin valmis, kuin keskeneräisessä elämässään voi. Kevät hirvittää. Hirviökevät. Mutta kun se on ohi, on Nainen sietänyt yhden vaativimmista vaiheistaan. Viisi ja puoli vuotta, jonka aikana tapahtui kaikki.

Nainen vetää keuhkot täyteen ilmaa ja sukeltaa syvemmälle kuin koskaan. Huomenna alkaa kevät.


torstai 2. tammikuuta 2014

Takaisin tulleet värit

Äkkiä maailma sai värinsä takaisin. Taivas roikotti vielä harmaata sen kaikissa sävyissä, mutta huurteisen tuulilasin läpi piirtyi kirkkaita valoja, muotoja ja elämän ääriä. Terävät linnunsilmäkatseet jäivät taakse. Ne jotka näkivät, käänsivät katseensa pois, katsoivat salaa uudelleen. Kirveli. Ei enää niin paljon sielurievussa, vaan niissä neljässä. Mutta värit, ne tulivat.

”Äiti, mä en halua että susta tulee ruma! Mä en halua, että ne tekee sulle kymmenen reikää naamaan ja laittaa sen kamalan rasvan!” Tyttöprinsessan alahuuli värisee vähän. Lapsen iho on pehmeä sormien kulkea. Silittää. Suojella. Nainen nostaa hiuskiehkuran Tyttöprinsessan korvan taakse. Se karkaa pian uudelleen. Voi miten suloiset keijunkorvat! Keiju, niin sen mummi sitä sanoi. Keijuprinsessa, kevyt ja pieni. Salakuuntelija keiju.

Yöstä tuli pitkä. Siinä laskettiin tunnit koepalojen määrällä, kerrottiin minuutit muutoksilla ja jaettiin pelon sekunneilla. Kuuma ilman peittoa. Kylmä peiton alla. Tyynyssä tuhat tukahtunutta tarinaa. Levoton oli tyyny.

Nainen ei koskaan ollut erityisen kaunis. Ei se, jonka perään vihellettiin kadulla, ei koulun kuningatar, ei edes prinsessojen sukua. Kesti miltei 40 vuotta, kunnes oppi kantamaan itsensä, laittamaan kasvonsa, valitsemaan ylleen ne vaatteet, jotka saivat hehkumaan. Kesti kauan, kunnes oppi ottamaan katseet ja näkemään ääriviivansa. Nuoruuden nälkävuosista jäi muistoksi muutakin haurasta, kuin vanhan naisen luut. Vielä toisinaankin Nainen yllättyy nähdessä kuvajaisensa kauempaa. Olenko minä tuossa? Noinkin pieni? Ovatko nämä ranteet minun? Joista voi laskea luiden luvun ja tarkistaa jänteiden määrän. Kuuluvatko nämä kasvot minulle, joiden piirteitä ovat vuodet parantaneet, vai olenko vain oppinut itseni hyväksymään? Jotain tapahtui Naiselle eronsa jälkeen, jokin tuli sisältä pintaan, valaisi kasvot ja silmät ja ripusti kuut ja tähdet poskiensa päille, kun katkeruus irrotti otteensa ja rauha silitti uurteet. Ja sen jonkin menettämistä Tyttöprinsessa sylissä suri.

Niillä on nimi. Aktiininen keratoosi, okasolusyövän esiaste. Niitä on neljä. Kaksi nopeimmin tullutta pahimmat. Toisessa pieni haavauma, toinen jo vallireunoja kasvatti. Ja sitten kaksi pienempää. Vain yhdestä otettiin koepala, siitä lievimmästä, muut tulivat vasta jälkeen. Kuukaudessa. Ne kaikki jäädytettiin nestetypellä. Pitäisi tehota näihin isompiinkin...Kirveli, äkäiset punaiset laikut ympärillä ja myöhemmin tulevat vesikellot, kunnes rupina pois putoavat. Jokaisesta jää muistoksi jäljet. Aivan kuten siitä viisi vuotta sitten hoidetusta. Arvet, kuten elämästäkin.

”Onko niitä neljä? Vaan neljä? Eikö ne tee kymmentä reikää?” Tyttöprinsessa hymyilee silmiinsä asti ja silittää Naisen kasvoja. Varoen, siitä vierestä. On. Kyllä. Eivät tee.
Hetki sitten Nainen oli teräviä linnunsilmäkatseita väistellen rientänyt autoonsa ja ajanut parkkihallin luiskaa ylös kohti harmaata roikottavaa taivasta. Vaikka kasvoissa kirveli, sisällä hyvä ja lämmin. Pelko ja tarkkailu jäävät, sillä Nainen sai lopuksi ikää voiteen, joka ehkäisee uusia ja parantaa jo syntyviä. Kuorii ja kirvelee, kunnes iho tottuu. Toisin kuin pelkoon ja tarkkailuun. Niihin Nainen ei koskaan tottunut. 

Kasvoissa on neljä kirvelevää. Niistä kaikista jää jäljet ja arvet. Mutta maailma, se sai juuri värinsä takaisin.