keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kupla suurennuslasin alla

Viikkoa ennen koko kevään kattavan harjoittelun alkamista tulee viesti, joka toivottaa lämpimästi tervetulleeksi koulutukseen. Kahdensadan kilometrin päähän. Nainen makaa mahataudissa kylpyhuoneen lattialla. Kaksi metriä ovelle on tasan kaksi metriä liian pitkä. Pitäisi. Pitäisi käydä kaupassa ja hakea Tyttöprinsessa hoidosta. Pitäisi järjestää kaikille neljälle lapselle hoito yhteensä viiden koulutuspäivän ajaksi, joka ilmoitetaan viikkoa ennen. Lattialla maatessa Nainen miettii, miten saada kaikki asiat järjestymään.

Sellaisia asioita on niin paljon.


Yksinään lapsia huoltavan todellisuus on aivan toinen. Joskus Nainen ajattelee elävänsä kuplassa, joka on puhallettu niin pitkälle ja korkealla kaiken tuolle puolen, ettei sinne kukaan ole näkevä. Kupla on kuitenkin ainoa todellisuus, jonka Nainen enää tuntee. Siinä kuplassa on paljon muutakin. Se on yksinään lapsia huoltavan opiskelevan nelikymppisen, pienituloisen, terveytensä puolesta pelkäävän ja löyhäsilmäisen turvaverkon kupla, eikä samanlaista toista ole. Siellä se leijuu, avaruuden laitamilla. Kaikesta kaukana.

Kylpyhuoneessa makaamisen on päätyttävä viimeistään kello 15.30 ja niin tapahtuu. Lattialta kuin haudastaan noussut kalpea mörkö raahautuu autoon, hakee abcilta hätäruokaa ja Tyttöprinsessan hoidosta muovipussi oksennusvalmiudessa. Koulutuksenkin ajaksi järjestyy lopulta ratkaisu. Kyse ei ole siitä, ettei Nainen pysty. Joskus ei vaan jaksaisi. Ei jaksaisi miettiä mitään tavallista ylittävää, sillä arkeakin on haastavaa saada pysymään pystyssä. Sen kaataa pienikin vire. Eikä kaada kuitenkaan. Ei sitä mikään kaada.

Eräs yksinhuoltajan todellisuuden ärsyttävin piirre on, ettei sen painoa ymmärrä ennen kuin itse vetää kyseistä pulkkaa. Vaan pulkat ne eivät ole samanlaisia ensinnäkään, sillä yksinhuoltajat eivät ole homogeenista sakkia. Mukaan mahtuu 24/aina totaaliselviytyjiä ja heitä, joilla on jonoksi asti apukäsiä ovella. Ja kaikkea siltä väliltä. On siivoajia, lääkäreitä, opettajia, kaupan kassoja ja puhelinmyyjiä. On ammattikoulua, alempaa ja ylempää tutkintoa, maisteria ja perskoulunsa keskeyttäneitä. Yksi heitä kaikkia yhdistää; yksinhuoltajan pitää aina olla parempi kuin muut. Yksinhuoltajan pitää olla arjen uupumaton sankari, joka paikkaa toisen huoltajan kokonaan. Lasten pitää olla paremmin menestyviä, paremmin käyttäytyviä, puettuja, kammattuja, kasvatettuja yltääkseen samaan, kuin ydinperheen automaattisesti tuottama vesa.
Yksinhuoltajan lapsi saa huonommat eväät elämään. Homeista leipää ja hapanta maitoa. Tai ainakaan leivän päällä ei ole leikkelettä ja reilu siivu juustoa. Yksinhuoltajamutsin lapset eivät elä kurissa ja nuhteessa, koska sohvalla ei enää makaa kaukosäätimenjatke jakamassa kohtuutta ja kotiarestia. Yksinhuoltajan lapsella on enemmän unohduksia, levottomuutta koulussa ja lukihäiriö, joka sillä tosin oli jo syntyessään. Entäs se äitee sitten? Kaikkihan sen tietää. Yyhoolta irtoaa helposti, sillä vaihtuu miehet ja jos se jonkun saa huijattua jäämään, alkaa uusperhehelvetti ja sitten ne lapset vasta oireileekin. Päihdeongelmaa ja rajattomuutta. Ja alempaa sosiaaliluokkaa. Sitä tarjotaan yhteiseksi nimittäjäksi siivoajien, lääkäreiden, opettajien, kaupan kassojen, puhelinmyyjien ja kymmenien muiden ammattien, elämäntarinoiden ja lähtökohtien edustajille. Todellisuudessa heitä yhdistää vain suurennuslasin alla oleminen. Saat olla eri mieltä. Nainenkin on. Mutta nämä kaikki – kärjistäen – poimitut yleistykset ovat alan kirjallisuudesta, tutkimuksista ja artikkeleista, joita Nainen on kolme viimeistä viikkoa kahlannut. Kaikki kilvan huutavat, miten ero on paha ja hyi ja vaikka se ei ole merkki yksilön epäonnistumisesta, se ennakoi huonompaa menestymistä lapsille. Muutama lähde kehtaa asettaa kysymyksen toisin. Sen sijaan, että kysytään mitä näille lapsille tapahtuu eron vuoksi, voisi pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat eivät olisi eronneet. Niinpä.

Maailma on täynnä tutkimuksia, jotka aivan oikeutetusti todistavat lasten kärsivän vanhempiensa erosta, sillä lapset todella kärsivät siitä. Vaikka viime aikoina onkin alkanut putkahdella yhä enemmän myös toisenlaista tietoa, joka ymmärtää avioeron kauan sitten alkaneeksi prosessiksi, joka jatkuu eron jälkeen. Äänessä ovat silti enemmän sormella osoittavat besserwisserit. Todellisuudessa eron vaikutukset lapsiin ovat suoraan verrannollisia aikuisten tapaan erota ja hoitaa vanhemmuuttaan eron jälkeen. Ero on aina luopumista. Aina tragedia lapselle. Mutta se ei ole yhtä kuin syy karsinoida kaikki sosiaaliset ongelmat tähän hyvin erilaisista ihmisistä koostuvaan joukkoon. Se ei ole syy osoittaa sormella, eikä syy sille, että yksin lapsiaan kasvattavan pitää aina olla parempi, kuin muut. Se ei saisi olla.

Jos joku koheltaa mopolla, se on takuulla Naisen poika. Tähän tulokseen tuli eräs naapuri, joka keksi työntää nimettömän syytekirjeen Naisen postiluukkuun. Tietenkin se on Naisen poika. Pojat eivät kohella mopoilla, vain koska ovat poikia ja virittelevät menopelejään vertaillen testosteroninkatkuisissa porukoissaan kuka uskaltaa eniten. Jos joku koheltaa, sen täytyy olla eroperheen esikoisen, rajattoman ressukan. Siihen tulokseen tuli naapurikin, eikä ihme. Niin ihmiset tapaavat ajatella. Vaan kun ei ollut. Ihan keskituloista paremman ydinperheen poika oli, iskänsä kanssa illat viritellyt. Tällä kertaa. Seuraavalla se voi olla Naisen Esikoinen, eikä sillä ei ole mitään tekemistä eron kanssa. Nainen tietää, että rikkoakseen nämä henkiset raamit, joihin hänet lapsineen on väkisin tungettu, täytyy olla parempi. Äiti. Kasvattaja. Ihminen. Arki yksin on hyvin raskasta, mutta raskaammaksi sen tekee ponnistelu parempaan ollakseen muuta kuin potentiaalinen epäonnistuja. Eronneella on aina leima. Aina. Nainen on painottanut lapsilleen, että näiden pitää pärjätä elämässä vähän paremmin. Opiskella paremmin. Käyttäytyä paremmin. Olla parempia kuin muut, sillä heitä tarkkaillaan suurennuslasilla. Näiden pitää kerta kerralta todistaa olevansa muuta kuin erolapsia. Olevansa erosta huolimatta vain lapsia.

Ero on uhka yhteiskunnalle, sillä se ravistaa moraalikäsityksiä perheistä ja yksilönvapaudesta. Ennen riitti että liitto pysyi kasassa ja se tuotti jälkeläisiä. Nyt liiton pitää olla onnellinen pysyäkseen kasassa jälkeläisistä huolimatta. Jos jotkut kehtaavat kyseenalaistaa onnensa, miten käy jos kaikki alkavat kyseenalaistaa? Siksi tarvitaan yksinhuoltajuutta ruotivaa kurapuhetta. Siksi heitä pitää edelleen niputtaa samaan pinoon, vaikka eivät ole siihen niputettavissakaan. Kehtaisiko joku sanoa, että yksinhuoltajissa on kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajien lisäksi myös leskiä ja menestyviä yksineläviä naisia, jotka haluavat vain lapsen. Hui mikä ajatus.

Jokaisen kupla on erilainen. Naisella se nyt on tällainen ja muuttaa vielä muotoaan. Nyt opiskellaan ja venytetään pennin lisäksi pinnaa. Joskus sitten on toisenlaisen aika. Paras lahja lapsilleen on pärjätä. Siksi Nainen nousee sängystä, kylpyhuoneen lattialta, jokaisesta vastoinkäymisestä ja haasteesta kohti seuraavaa. Naisen lapset eivät selviydy erosta huolimatta. He selviytyvät, koska heillä on äiti, joka jaksaa aina uudelleen nousta. Kuplasta ja suurennuslasista huolimatta.

 

maanantai 10. helmikuuta 2014

Lopulta kuitenkin huokaa

Olkapäillä kaksi ääntä. Yksi kumpaisellakin. Äänet kertovat, perustelevat ja pohtivat. Toinen säälii ja toinen ärtyy. Toisella on kipeä ikävä. Ja toinen, se on helpottunut ja vapaa.

Mies soittaa joka ilta. Itkee. Mies, joka on elänyt, kuin mikään maailman kipu ei olisi syy itkeä. Ehkä Miehen kipu ei ole nyt tästä maailmasta.
Kaksi iltaa Nainenkin itkee. Lapset ovat jo nukkumassa, huoneessa hämärä ja Miehen ääni. Puhelut ovat hyviä. Pääasiassa hyviä ja rakentavia. Ne eivät sorru syyttämään, kerjäämään tai heittämään lokaa. Sitten tuli kolmas ilta.

Päivällä he näkivät. Illalla Nainen oli sekaisin. Ne askeleet, jotka jo otti, palasi kontaten takaisin. Tahtoako? Vai sittenkin ei. Miten ihana oli nähdä, koskettaa, olla vieressä ja kuunnella! Miten kipeää silti. Mies kärsii niin kovin. Eikä Nainen voi sellaista kipua osumitta katsoa. Nainen lupasi kulkea rinnalla. Olla tuki ja turva, puhelimen mitan päässä. Saa soittaa. Saa laittaa viestin. Saa purkaa erontunteet, kaipuun, vihan, irtirevityn sydämen. Nainen ottaa sen kaiken vastaan. Koska on huolissaan ja koska välittää. Koska on sen velkaa syyllisyydelleen.
Nainen ikävöi, epäröi, puhkimietti ne syyt, jotka tähän johtivat. Omat taustansa, omat traumansa. Miten vaikeaa on päästää lähelle niin, että itsekin ymmärtää päästäneensä? Ja kun siten käy, miten vaikeaa on olla lähtemättä pois. Kolmantena iltana Nainen oli ihan sekaisin. Ja sitten tuli neljäs.

Koko päivä oli yhtä tunnista revittyä minuuttia. Nainen yritti joka välissä tehdä tappotahtista päättötyötään. Jokaisen neljän lapsen välissä. Koiran. Kahden kattauksen. Kahden pyykkisouvin, kahden astianpesukonekierroksen. Koska meillä on karkkipäivä? Mulla ei ole mitään tekemistä. Mua oksettaa… Pakko. Pakkopakkopakkokiireheti! Pakko saada valmiiksi. Pakko vain puristaa. Pakko tehdä mahdottomasta mahdollinen.  Ja sitten tulee Miehen viesti;
mun on pakko saada puhua sun kanssa, olen ihan hajalla! Pakko? Eikä muuten ole.
Koska Nainen on kiltti ja sitäkin enemmän syyllinen, hän lupasi. Tietenkin puhutaan. Tietenkin sinä kaadat päälleni kaiken kipusi, kaipuusi ja syyllistät minua jotta hukuttaisin itseni yhä enemmän työhön. Jotta peittäisin meteliin tunteeni ja lakkaisin etsimästä vastausta, kun en kuule edes kysymystä. Tässä minä olen, sinua varten tehty. Sinua ja kaikki muita. Enkä koskaan itseäni.

Koko päivän Nainen oli ärtynyt. Ja iltaan mennessä hän ymmärsi miksi.

Ennen kuin Mies ehti edes kunnolla aloittaa, ennen kuin äänen narinasta saattoi lukea pitkien tuntien odotus ja tukahtunut poru, Nainen piirsi heidän väliinsä viivan. Tässä menee raja ja tämän yli sinä et tule. Nainen kertoi, että nyt saa riittää. Että todella luuli voivansa kantaa Miehen surun. Tukea ja kuunnella. Mutta se ei ole mitenkään kohtuullista. Miehellä on tuska erosta. Naisella on tuska erosta, tuska Miehen tuskasta, vuorokausi, jonka tunnit eivät mitenkään riitä, seitsemän mörkömuutosta kasvoissa ja sydän, joka taas oireilee. Ei tässä elämässä kohtuutta jaeta, mutta ei sitä saakaan, ellei vaan ota. Joskus kohtuuteen riittää, että piirtää rajan ja siihen sanat;. tämän yli sinä et tule.

Sovittiin aikalisästä. Mies ei ensin ymmärtänyt, että Naiselle aikalisä merkitsee totaalista rauhaa. Ei viestejä, ei puheluita. Ei yritystä vaikuttaa millään tapaa. Naisen pitää saada olla rauhassa nyt. Ikävöidä. Miettiä. Ehtiikö niitä kumpaakaan hektisessä aikataulussa ja puristuksessa, vaikea sanoa. Mutta jatkuvat viestit kääntyivät lopulta itseään vastaan. Syyllisyydestä kasvoi ärtymys.
Sovittiin, että näin nyt tehdään. Että Mies ei soita, ei ota yhteyttä. Sovittiin viikosta, vaikka Nainen tietää sen olevan vain puhallus tukehtuneen kasvoille. Mitä tekee viikolla, jos vaa’assa on koko elämä? Miksi ollaan aina tilanteessa, jossa toisella on kaikki aika maailmassa ja toisella ei yhtään? Miksi taas Nainen on ainoa valo majakassa, ainoa syy nousta aamulla, ainoa kaikkea, mutta vain koska ei enää sitä ole? Miksi jälleen Naisella on selvästi läheisriippuvainen mies? Miksi läheisriippuvaiset aina rakastuvat heihin, jotka eivät samaan takertumiseen kykene? Miksi Nainen ei kykene?

Aika paljon mietittävää viikoksi.

Aikalisä on varmasti hyvä ajatus, mutta toisaalta se saattaa vain pitkittää väistämätöntä. Kun Nainen on niin valmiiksi ajatustyönsä punonut, että päättää eron olevan ainoa vaihtoehto, nähnyt liian paljon vikoja ja syitä, ei hänen päätään ole enää aikalisään käännetty. Nyt on. Syyllisyydestä vai toivosta? Aika näyttää. Mutta viikko sitä tuskin tekee.

Niin kai se sitten on. Ihminen lätäkössään soutaa ja huopaa, ja lopulta kuitenkin vain huokaa.


 

 

torstai 6. helmikuuta 2014

Siitä puhuttiin kyllä

Mikä on oikea syy lopettaa suhde? Joskus sellaista ei ole. Joskus on vain nippu vääriä ja kun vääriä on tarpeeksi, väistämätön tapahtuu.

Nainen jatkaa tahollaan, miettii Miestä ja menneitä kuukausia. Kiitollisena, rakkaudella. Pitää muistoa kuin pientä ja haurasta linnunlasta. Puristaa hieman, jotta voisi tuntea lämmön, varoen hauraita siipiä. Mieskin jatkaa tahollaan. Miettii Naista ja menneitä kuukausia. Kysyy, miksi elämä antoi, mutta sittenkin enemmän otti. Molempiin sattuu, mutta kivulle korvamerkitty aika ei kestä ikuisesti. Sen he molemmat tietävät liian hyvin.
Suhde kesti epäilyt. Kiireisen syksyn. Vielä kiireisemmän tammikuun. Se kesti kahden erilaisen maailman. Ja kuitenkin niin samanlaisen. Se kesti liian monta lasta ja vähäisen ajan. Epätietoisuuden, pelon ja neljä mörkömuutosta. Mutta ei kolmea seuraavaa. Kun Nainen sai tietää niistä, hän päätti ettei enää. Ei ollenkaan ja eikä mitenkään. Kieltäytyi tarjotusta rakkaudesta. Aivan kuten tarjotusta hoidostakin. Ei enää. Ei ollenkaan ja eikä mitenkään. Vaikka Nainen elää alitajuisessa pelossa, kenenkään muun ei tarvitse.


Siitä puhuttiin kyllä. Mies on nähnyt, miten sairaus söi vanhempiensa voimat. Vei hoitoihin ja sairaalaan ja sairaalasta kotiin. Odotti vuoteen viereen hälytettynä ja tuli vielä monta kertaa uudelleen. Kaikkien ennusteiden jälkeenkin. Mies on haudannut kaksi rakkainta ihmistään, ja vaikka Naisella ei ole pienintäkään aikomusta tulla niin tehdyksi vielä vuosikymmeniin, pelko kulkee vierellä. Kuolemanpelko, silkka ja rujo. Sellaista ei tarvitse Miehen katsoa. Ei tuskaa, ei takaumia. Neljä se kesti, mutta ei enää kolmea seuraavaa. Tai ehkä Mies olisikin, mutta Nainen ei. On parempi erota, päätettiin yhdessä. Kumpikin ajattelee näin säästävänsä toistaan. Kumpikin säästää kai itseään.

Eniten itseään.

Siitä puhuttiin kyllä. Miten Mies käänsi toisen poskensa, kerta kerran jälkeen. Väisti. Vaikeni. Kun Naisesta tuli kurja käpertynyt varjo nauravasta kesästä. Nainen näki, miten Mieheen sattui. Joka ikinen kerta. Seitsemän. Ei se ole onnenluku, se on eronluku. Nainen tiesi, miten Mies olisi halunnut olla niin paljon enemmän, mutta jäi aina käsivarren mitan päähän. Mitä enemmän maailma potki, sitä enemmän Nainen työnsi Miestä pois, vaikka maailmaa olisi kai kaiketi pitänyt. Mies yritti olla mieliksi puuttumatta, tuppaamatta, tarjoutumatta liikaa. Eikä Nainen osaa sanoa olisiko sittenkin pitänyt. Ehkä Naisen elämään ei vaan voi kävellä kyselemättä. Ehkä ei voi jättää kävelemättä. Eikä sillä ole väliä. Ei enää mitään väliä.

Rakkauden loppu on haaveiden hautausmaa. Kuolleen toivon kätkyt. Mies piti kiinni yhteisistä kauhoista, Nainen päästi irti. Jossain kohtaa kaikesta irti. Mies ei olisi ikinä jättänyt Naista, vaikka mikä olisi tullut. Nainen jätti ennen kuin ehti todistaa Miehen väitteet vääriksi. Heillä oli hyvä sylikkäin, turva ja satama, eikä sitä enää ole. Naisen syli oli Miehen sydämen koti. Mutta Naisella ei taida sydäntä ollakaan.  

Siitä puhuttiin kyllä. Nainen itki, Mies itki. Sanoi, ettei koskaan voisi vihata. Ja vihasi sitten kuitenkin. Sanoi ymmärtävänsä ja kunnioittavansa Naisen päätöstä ja seuraavana päivänä ei enää. Mies lääkitsee itsensä sillä ainoalla, joka painaa sydänsurut humalan hukuksiin. Nainen pelkää Miehen hukkuvan hengiltä. Nainen joutuu elämään sen pelon kanssa, joutuu katsomaan silmiin Miehen lapsia kylillä ja vaikka kukaan ei tiedä, Nainen kaikkien muidenkin edestä. Eikä sille pelolle voi tehdä mitään. Sillekään. Elämä on pelkoa, sen aiheet vain vaihtuvat. Ja silti pysyvät.


Elämä antoi, mutta sittenkin enemmän otti. Ehkä joskus Nainen vielä ymmärtää miksi. Ehkä lakkaa odottamasta vastausta. Pudottiko Kohtalo syliin vastoinkäymisiä, jotta Nainen olisi oppinut tarvitsemaan ja turvaamaan Mieheen? Vai siksi, että he ymmärtäisivät erota? Lakkasiko Nainen uskomasta yhteisiin kauhoihin ja rakastamasta Miestä naisenlailla, koska ei voi nähdä itseään paloista liimatussa perhepotretissa? Vai koska Mies oli kaikessa sopivuudessaan sittenkin väärä?

Nainen teki sen, minkä välttämättömäksi näki. Käveli pitkän ja vaikean taipaleen syvälle tiettömään, avasi ansaraudat ja päästi kärsivän vapaaksi. Sen pelokkaissa silmissä oli yhtä aikaa kipu ja helpotus. Sylissä se paranisi paremmin, vaan jossain vapaana nyt vaeltaa. Vapaa on Nainenkin. Aivan kaikesta vapaa.

Siitä puhuttiin kyllä. Mutta Mies ei mitenkään ansainnut tätä.