lauantai 29. maaliskuuta 2014

Taivaslauantai

Ja niin taivas laskeutui maan päälle. Soitti huiluin ja harpuin, lauloi heleällä äänellä nurmet vihreiksi ja niityt kukkiviksi. Sopi sodat ja ruokki nälkäiset. Ja kaikkialla oli hyvä ja rauha.
Sillä niin saapui lauantai.


Miten voi yksi päivä vaivainen viikonpäivä saada ihmisen hyrisemään onnesta? Helposti. Siihen tarvitaan vain ”poikkeusviikko”, jolloin on poikkeuksellisesti ollut paljon sairauspoissaoloja, joiden vuoksi poikkeuksellisesti on painettu joka päivä jaksamisen äärirajoilla ja tehty poikkeuksellisen paljon ylitöitä. Poikkeuksellisen pienellä palkalla, koska on harjoittelija, joka tosin poikkeuksellisesti lasketaan täydeksi työvoimaksi.
Koko viikon Nainen teki toimeksiantoja, perusteli lakeja, soitti ja selvitti. Kirjasi. Tulosti. Kopioi. Opasti ja ohjasi eteenpäin. Otti vastaan asiakkaan toisensa perään, pienessä kuumassa huoneessa, jossa ilma oli yhtä kuin seisahtunut sekoitus hikeä, pahanhajuista hengitystä, voimakasta partavettä, vanhaa ja vähän uuttakin viinaa. Eikä mikään niistä Naisesta peräisin. Aulassa vastasyntyneen itku ja vanhuksen huokaus. Kello, jonka armottomien viisarien tikityksen peitti radion tasainen taustahäly. Silti asiakkaat hymyilivät.  Aivan kuten Nainenkin. Vielä silloin, kun vuoronumerolaite näytti sulkemisaikaan lohduttomia lukemia.
Täytyihän sen näkyä. Kiireen. Hymy, joka ei jaksanut enää kiivetä silmiin. Ääni, jossa paljon puhuneen kireä käheys. Sanat, jotka unohtuivat kahdella kielellä. Täytyihän sen näkyä, ettei Nainen voinut tehdä työtään kuten oli tarkoitus. Kukaan ei valittanut. Ei Nainenkaan.
 
Päänsärky ei loppunut koko iltana.

Lauantaiaamu on kuin kesäkuun ensimmäinen päivä. Kaikki vielä edessä ja elämättä. Kaikki vielä mahdollista ja kivaa. Kuten ikuista kesää, ei ikuista lauantaitakaan osaisi arvostaa. Kai. Tai ei Nainen tiedä. Mutta sen tietää, että ellei ole koskaan talvea kokenut, ei kesästä tiedä.
Vielä viimeyönä Nainen paiski töitä. Heräili ja käänsi. Mietti menikö tilitys oikein ja mikä olikaan englanniksi ”muutoksenhaku”. Ensiyönä enää ei. Silloin Naisen ainoa harmi on tuntia lyhyempi aika tanssia jalat rakoille. Mutta sitä ennen on kokonainen päivä aikaa ihastella taivasta, joka on laskeutunut. Pilvetön, aurinkoinen se on.

 Ainakin salille pitää mennä ja saunaan. Koiran kanssa pitkä lenkki. Koiran voisi kyllä pestäkin, leikata kynnet ja trimmata tassut. Mutta ensin se voisi juosta vapaana pellolla. Pesisikö sitä talvivaatteet jo pois? Tyttöprinsessan kevättakin alle mahtuu villapaita. Se mummin kutoma ihana. Kaupassakin tarvitsee käydä. Viikon ostokset, koska töiden jälkeen ei ehdi. Koskas broilerisuikaleet menikään vanhaksi…Ai niin, raitisilmasuodatin pitäisi ostaa ja vaihtaa autoon. Paikata Tyttöprinsessan pyöränkumi. Siivota lastenhuone. Gerbiilien häkki. Niin ja tehdä diat opinnäytetyön esittämistä varten. Moneltakohan kaupunginkirjasto aukeaa? Pitää palauttaa nuo kyllä nyt kiireesti. Päivällä on luvattu plus kymmentä ja puolipilvistä. Mitähän sitä laittaisi illalla päälle? Harmaa hame vai vaaleat housut? Jasso, jouskarin horoskoopissa väitetään tänään;” Vaikka monet muut haluavat tehdä tästä päivästä hiukan nihkeän itsensä lisäksi myös sinulle, niin siihen leikkiin ei tarvitse mennä mukaan. Nauti sinä elämästäsi ja sen hienoista vivahteista tai tavallista voimakkaammasta intensiteetistä kaikessa rauhassa”.

Juuri niin aikoo Nainen tehdä.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Oravanpyöräelämä

Oma aika. Näiden sanojen päällä lepää rauha ja hyvä. Kirja johon tarttua. Ystävä jolle soittaa. Kupillinen kahvia ja painomusteen tuoksu. Auringonsäteiden leikki ulkona. Oma aika. Ihana aika.

Työ, työstä, työhön. Viimeiset viikot muutamat on Nainen suorittanut tunnollisesti kaksivuoroelämäänsä. Aamuvuoro töissä ja iltatuuri kotona. Elämää leimaa ainainen kiire, huono omatunto ja kasaantuvien asioiden lista. Ralli kodin ja työpaikan välillä on yhtä kiivas kuin hävitty kisa kelloa vastaan. Aikaa vastaan Nainen häviää aina. Aina.
Työ on mielenkiintoista ja uuden omaksuminen antaa loputtomia onnistumisen elämyksiä. Mutta. Arki ei yksinkertaisesti riitä kasaantuvien asioiden listan purkamiseen.


Iltana eräänä Nainen selaili muuatta elämäntaitokirjaa suurella hilpeydellä. Liinatukkainen osa-aikaelämäntapavalmentajavegaanipilatesohjaaja, jonka mies tekee ruuat ja tuorepuurot, pesee pyykit, hakee ja vie lapset, ja maksaa siivoajalle perjantaisin palkan, hymyilee opuksen takakannessa hymyä, joka ei oikein tahdo tarttua elämän neljän ruuhkassa liikenneympyrään sammuneen Naisen kasvoille.  Liinatukka on ilmeisesti lukenut pitkän matikan, jota Nainen ei, sillä heidän X on yhtä kuin ei ole likimainkaan sama. Liinatukka kertoo kirjassaan jokaisen työn raskaan raatajan omaavan kahdeksan tuntia omaa aikaa per vuorokausi. Kahdeksan! Wuhuu! Mahtavaa. Toivottavasti Liinatukka pitää myös kalliita luentoja, jotka aliarvioivat ihmisen kykyä ymmärtää asioita vähän monimuotoisemmin, kuin taskulaskimen muotoisen teorian kautta. Liinatukan yhtälö menee näin; kun ihminen nukkuu yössä kahdeksan tuntia, käy töissä toiset kahdeksan tuntia, hänelle jää vielä kolmas kahdeksantuntinen aikaa. Ihan ikiomaa aikaa! Joten mitä te läskiperseet burnoutit niskajumit valitatte, ylös ulos ja salille, espanjaa lukemaan ja autotallikirppistä järjestämään. Kahdeksassa tunnissa ehtii mitä vain! Kyllä. Liinatukalle oma aika on yhtä kuin ei työnantajan aika. Aha.

Tarkastellaanpa Naisen vuorokautta.  Oletetaan, että Nainen nukkuu (jos onni käy myötä) tarvitsemansa kahdeksan tuntia. Työhön menee matkoineen ja Tyttöprinsessan viemisineen yhteensä kymmenen. Vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä jää siis kuusi. Vau. Niin paljon omaa aikaa. Sitten esitetään kysymys, jota Liinatukka ei ollut tullut ajatelleeksi saatuaan kirjanmuotoisen loistoajatuksen. Mikä on omaa aikaa? Onko oma aika sitä, jolloin aikaamme ei omista joku toinen, vai onko oma-aika aikaa, jolloin voimme tehdä mitä haluamme, esimerkiksi liikkua, olla jouten rakkaittemme parissa, syventyä asioihin, joista sytymme ja hengitämme? Ihan keneltä tahansa keskivertojärjen omaavalta ihmiseltä kun kysyy mitä oma aika tarkoittaa, saa taatusti vastaukseksi jotain, joka ei käy yksiin Liinatukan matematiikan kanssa. Oma aika on aikaa, jolloin teemme jotain omaa. Jokin oma on palauttavaa ja lataavaa. Palauttava ja lataava on harvemmin yhtä kuin kaikki se aika, jonka vietämme pois työpaikalta. Joillekin toki on. Onnea, jos se joku olet sinä.

Palataanpa Naisen kuuteen omanajantuntiin. Herätyskellon soitosta avaimen kiertymiseen auton virtalukossa menee noin tunti. Sinä aikana Nainen on juossut suihkun kautta aamupalalle, laittanut vaatteet, kasvot, hiukset, lapset kouluun ja koiran tarpeilleen. Onko se omaa aikaa? Noup. Jäljelle jää siis kuudesta viisi. Työmatkat sisältyvät kymmeneen tuntiin, jotka Nainen lukee työnantajan ajaksi. Hetkinen. Nehän ovat Liinatukan mukaan omaa aikaa. Paitsi jos omalla ajallaan haluaisi tehdä muuta kuin siirtyä paikasta a paikkaan c. No. Voihan siinä kuunnella musiikkia samalla kun etsii parkkipaikkaa viidentoista minuutin juoksumatkan päästä työpaikalta, koska lähemmäs ei saa ilmaiseksi autoa, joka puolestaan on välttämätön julkisten kulkuvälineiden ollessa kaikkea muuta kuin julkisia tällä kulmalla maailmaa. Autolla ajaminen ON omaa aikaa, mikäli ajelee ystävän luo toiseen kaupunkiin, shoppailemaan, harrastuksiin, ihan mihin tahansa muualle, kuin töihin. Liinatukalle tiedoksi, työmatkat ovat työnantajan aikaa. Piste.

Yksitoista tuntia aamuisesta kellonsoitosta Nainen on siis juossut vartin matkan töistä autolle, ajanut urku auki Tyttöprinsessan iltapäiväkerhoon hakemaan viimeisenä orpona odottavan lapsensa hetkeä ennen sulkemisaikaa ja saapuu kotiin. Niin siis olettaen, ettei ole jäänyt ylitöihin, jolloin ei ehdi hakea Tyttöprinsessaa ajoissa. Mutta se onkin jo eri lukunsa. Kotona odottavat nälkäiset lapset, tiskivuori, koira jalat ristissä ja eilen vanhaksi mennyt jauheliha. Omaa aikaa? Noup. Yhdeksään mennessä illalla Nainen on vienyt koiran lenkille, laittanut kaksi kattausta (päivällinen ja iltapala) ja lapset nukkumaan, hoitanut tiskit, pyykit, kuulustellut läksyt, imuroinut hiekkaiset olohuoneeseen johtavat jäljet (joihin kukaan ei ole tietenkään syyllinen), laittanut itselleen ja kahdelle nuorimmalle vaatteet valmiiksi aamun palomiestapaista lähtöä varten, katsonut Wilmat ja sähköpostit, maksanut laskut, pessyt vessan/kypyhuoneen/ovenpielen/jääkaapin/tiskialtaan, kerännyt lehdet ja mainokset, nostellut sohvatyynyt, noukkinut ja viikannut ja järjestänyt, allekirjoittanut kokeita, laittanut kännykkään muistutuksen ostaa gerbiileille kylpyhiekkaa ja herätyksen. Sitten, SITTEN koittaa Ihan Oma Aika, tuntia ennen tajuttomuutta.
Tunti! Aikaa käydä salilla, tavata ystäviä, käydä treffeillä, kirjoittaa blogia, maalata, ommella…huomannet sarkasmin. Tunti omaa aikaa juuri ennen nukkumaan käymistä ei ole kovin käypäistä omaa aikaa ihmiselle, joka kärsii unettomuudesta. Uneton ihminen ei tingi mahdollisuudestaan käyttää yö sen biologisperustaiseen tarkoitukseen. Uneton ei tingi yöunistaan, eikä tee mitään mikä piristää. Uneton ihminen tietää hyvin, mitä tarkoittaa uniaika meni ohi. Unettomalla se ei voi mennä. Ja Nainen on uneton. Liinatukka ei ole. Kuten ei ole myöskään neljän lapsen äiti ja yksinhuoltaja elämän neljän ruuhkan liikenneympyrässä. Naisella on arkisin tasan yksi tunti omaa aikaa. Sen hän pyhittää venyttelylle, piikkimatolle ja rauhaan laskeutumiselle ravistellen kiireisen päivän harteiltaan. Ja nakkaa Liinatukan elämäntaitokirjan hyvin, hyvin syvälle lattialta poimittujen sohvatyynyjen väliin.

Miten jaksaa elää lähinnä vain suorittaen ja kiirehtien päivästä toiseen? ”Koska on pakko”, olisi laiska oikaisu helppoon vastaukseen. Ihmisen on pakko lähinnä kuolla, muusta voi aina neuvotella. Nainen jaksaa, koska aikaa ei tarvitse enää korvamerkitä Miehelle, koska on kevät ja valo ja koska työ on mielenkiintoista. Sitä paitsi Nainen on lupaavasti saamassa jalkaansa työpaikka - nimisen oven väliin. Sopimusta jatkettiin juuri syksyyn saakka, joka tietää kesälomatonta mahdottomuutta lastenhoidon saralla, mutta paikan saaminen on tärkeää pitkässä juoksussa. Kuka hoitaa lapsia kesän, Nainen ei tiedä. Vielä. Näin se elämä nyt menee. Viikot juoksevat kohti viikonloppua ja viikonloput ryntäävät kohti viikkoa. Ja juuri kun murehtii, että ei ehdi tehdä mitään, onkin taas uusi päivä ja lauantai. Kotitöistä ja juostavista huolimatta omaa aikaa, sillä sitä aikaa ei kukaan muu omista. Tänään on mahdollista hoitaa rästiin jääneitä asioita, käydä salilla, korjauttaa silmälasit, ostaa gerbiileille kylpyhiekkaa, viedä lapset jätskille kaupunkiin ja… Ai niin. Ei voikaan.

Auto on hajosi eilen.


sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Väistämätön

Hetken kaikki oli selvää. Kirkasta ja kaunista. Eikä sittenkään enää. Sillä tunne ei tottele järkeä, eikä sydäntä ruoki sääli.

Nainen ja Mies erosivat, ottivat aikalisän ja palasivat yhteen. Se miten yhteen palaaminen tapahtui, ei ole ihan valjennut Naiselle. Niin vain kävi. Kivikasvo kyynelten kätkijä itki, eikä Nainen ole koskaan voinut kestää sellaista. Jokainen suolainen kyynel hukutti Naisen syyllisyyteen. Syyllisyydestä kasvoi ikävä. Tahto nähdä ja halata kipu pois. Lopulta he tapasivat, puhuivat, puhuivat ja puhuivat. Mies kertoi Naiselle asioita, joita ei koskaan ennen kellekään. Luottamus oli syvä ja täydellinen. Nainenkin kertoi asioita joista aina ajatteli, ettei Mies kestäisi. Kesti se. Harmi, että jokin muu ei sitten kestänytkään.

Mies otti enemmän osaa. Auttoi Naista. Halusi olla tätä varten. Nainen otti avun vastaan. Tapansa mukaisesti takahampaitaan kiristellen, mutta otti kuitenkin. Pärjäämään tottunut. Hetken Nainen mietti, että näin tässä mennään. Että näin on puhuttu isot auki ja voisi aloittaa alusta Miehen kanssa. Rakentaa purkamisen sijaan, suunnitella ja uskoa. Se mitä hän nyt Miehestä tiesi, lisäsi halua suojella, kannatella ja antaa se kaikki hyvä, joka syntymäoikeutena Miehelle kuului. Kaikki se, mistä oli vaille jäänyt. Varjossa kasvaneet tarvitsevat runsaasti valoa. Ja Nainen niin tahtoi olla se valo. Vaan ei yhtä ymmärtänyt. Sillä hetkellä, kun sääli tulvi sydämeen, rakkaus valui sieltä pois.

Alku näytti hyvältä. Uusi alku. Sitten Naisen sydän alkoi kuiskia. ”Hiljaa”, tiuskaisi Nainen. Nosti kädet korvilleen ja puristi silmät kiinni. Mutta vähänpä sellaisesta on apua, jos ääni ei tule ulkoa. Hetken kuiskittuaan sydän alkoi puhua. Yhä äänekkäämmin se vaati tulla kuulluksi. Että rakkaudesta se sykkii vahvasti. Intohimosta pakahtuu. Mutta säälistä, siitä sydän lopulta kuihtuu. Mutta kun minä tahdon tätä niin paljon, yritti Nainen vakuuttaa sydäntään. Tahdon! Tahdon? Mitä tahdon? Olla loukkaamatta. Satuttamatta. Olla jotain muuta kuin se, joka kieltää syntymäoikeuden kaikkeen siihen hyvään, joka Miehelle kuuluu.

Syntymäoikeus ei ole olla loukkaantumatta ja kivutta. Syntymäoikeus on tulla aidosti rakastetuksi.

Jos Nainen ei pysty rakastamaan Miestä, kuten Mies häntä, ei ole mitään järkeä jatkaa. Mikä on oikea syy olla yhdessä, jos ei ole yhteisiä lapsia? Ei ainakaan sääli. Nainen on eronnut lastensa isästä. Jättänyt kaiken. Paljosta luopunut. Sydän on aivan oikeassa. Mihinkään puolikkaaseen se ei enää voi tyytyä. Ei kaiken menettämänsä jälkeen. Miten Nainen ikinä voi tämän kaiken Miehelle kertoa? Että ei enää tunne niin. Ei voi pitää sydäntään rautahäkissä, jonka avaimet ovat toistensa kanssa ystävystyneillä lapsilla, Miehellä, harteille lasketuilla toiveilla, jotka eivät käy yksiin kahlitun kanssa. Eikä Nainen osaa päättää kumpi on vaikeampaa. Kertoa lapsille vai Miehelle.

Olisi niin paljon helpompaa, jos Nainen ei tuntisi mitään Miestä kohtaan. Jos Nainen uskoisi, ettei ole velvollinen kantamaan ketään. Jos ei olisi niin kiltti. Olisi vain pitänyt erota kokonaan. Ilman aikalisiä, ilman sääliä. Olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin. Olla uskomatta yhteiseen elämään. Olla kertomatta lapsille. Olla kävelemättä Mistä vastaan silloin kauniina heinäkuisena yönä. Olisi ollut helpompaa luottaa heti intuitioon. Siihen, joka sanoi ei. Ensimmäisenä ei, kunnes alkoi sittenkin kyllää hokea. Olisi niin paljon helpompi pysyä ikuisesti vapaana. Tähän se taas johti.

Mies sanoi aina surua äänessään, ettei ole päässyt Naisen pään sisälle. Nainen tietää nyt miksi. Käsivarren mitan päässä piti aina, kuten kaikkia, jotka tahtovat lähemmäs. Koska Naisen olisi  myös pitänyt tahtoa. Eikä hän sittenkään halunnut. Ei tarpeeksi.
Väistämätön edessä. Eikä Nainen tiedä kumpi heistä romahtaa enemmän. Miksi rakkaus on niin vaikeaa? Rakastaa oikein. Rakastaa palavasti. Rakastaa yhtä paljon ja samalla tavalla. Eikä se kai ole mahdollistakaan. Aina toinen kaipaa, tahtoo ja uskoo enemmän. Suhteessa aina toinen rakastaa enemmän. Aina.

Voi Luojani. Anna voimia tappaa Miehen unelma.
 
 
 

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Saman veneen soutajat

Aina on ihmisiä, jotka piiloutuvat toisten selän taakse. Sillä jokaista piiloutujaa kohden on selkä, jonka takana olla.  

Naisella ei ole koskaan ollut tarvetta yrittää näyttää viisaammalta, pärjäävämmältä tai tärkeämmältä kuin on. Aloitellessaan pitkää ja ansioitunutta äitiuraansa hän törmäsi omituiseen ilmiöön. Naiset esittivät lapsen saatuaan toisilleen kaunista teatteria, jossa kohtaukset etenivät käsikirjoituksen mukaan yleisön huokaillessa täydellisen harmonian edessä. Nuo vaunuja työntävät ylipapittaret pitivät kotinsa, miehensä ja varsinkin lapsensa nuhteessa ja kurissa, kävivät jumpassa ja kampaajalla ja tekivät öisin gradua, kun heijasivat vatsavaivaista pienokaista olkapäällään. Sitten oli Nainen. Olipa hän etukäteen kuvitellut mitä tahansa elämästä vauvan kanssa, se kumoutui kohta kohdalta varsin ripeästi. Äitiyden kauniista puutarhasta tuli lopulta rankametsä. Voi miten paljon olisi lohduttanut joku yhtä paljon väsynyt, yhtä paljon hajalla ja varsinkin yhtä paljon kahvilla koko touhusta ollut, mutta heitä löytyi tuolloin vain netin nimettömiltä keskustelupalstoilta. Lohduttavia kanssasisaria, joille elämä ei ollut hyvin hiottu näytelmä, kuten Naisen suunnan hiekkalaatikon äideillä oli. Nainen ei alkanut näytellä. Hän alkoi kiertää kaukaa äitiyhteisöt.

Kun Nainen sai toisen lapsen, hän päätti että ei enää koskaan osallistu äitiyden kultakehräisen illuusion ylläpitoon, eikä karta ainuttakaan hiekkalaatikkoyhteisöä siksi, että näyttää osaamattomalta idiootilta. Älä ymmärrä väärin, äitiys ON ihanaa, mutta toisinaan myös hyvin uuvuttavaa. Nainen oli juuri niitä, jotka raahautuivat aamulla hiekkalaatikon reunalle tummanpuhuvat pussit silmien alla valmiina myymään joko pennun tai pennut riippuen kuka ansaitsi äidinvalvottajan manttelin ja laati tämän henkisen myynti-ilmoituksen toisten äitien tiettäväksi. Toki visusti pikkukorvilta piilossa. Aika moni samaisilla tummanpuhuvilla silmäpusseilla varustettu alkoi nyökytellä lämmin ymmärrys silmissään. Hiekkalaatikon kupeesta kehkeytyi lopulta paikka, jossa puhuttiin ihan oikeista asioista, itkettiin väsymykset, naurettiin omat mokat ja vähän kai miehenkin. Niin ja rakastettiin niitä pikkupentuja ymmärtäen, että oma mussukka on maailman keskipiste ja silmän terä vain ja ainoastaan oman mussukan äidin ja isän mielestä. No, ehkä myös mummin ja muutaman muun sukulaisen. Osa näistä lämpimistä ystävyyksistä on jatkunut tähän päivään saakka. Mutta niin on eräs toinenkin asia jatkunut; Nainen on edelleen se, joka tunnustaa olevansa pihalla ja hidas ollessaan sellainen.


Harjoittelua uudessa työpaikassa on nyt takana päivän päälle yksi viikko, ja Nainen jälleen törmännyt omituiseen ilmiöön. Hänen kanssaan samaan aikaan aloittanut nuori tyttö on toistuvasti narahtanut eräästä piirteestä. Aluksi Nainen ajatteli sen olevan sattumaa. Mutta viikon kuluessa on käynyt enemmän kuin selväksi, että tyttö joko omaa epävarmuuttaan, kokemattomuuttaan tai jonkin pimentoon jääneen syyn vuoksi yrittää peittää tietämättömyyttään ja käyttää siinä Naista suojaavana peittona. Nainen on se joka kysyy, joka haluaa kerrata ja joka blondiutensa vuoksi saa tytön näyttämään fiksulta. Eipä Naista närästä lainkaan olla blondi, mutta se alkaa närästää, kun kirjoitetaan jälleen samoja rooleja samaan vanhaan näytelmään, jota Nainen ei totisesti aio esittää.

Koulutus on tiivis ja asiaa tulee tuutista enemmän, kuin keskiverto pää ottaa vastaan. Uusia ohjelmistoja opeteltavaksi, uusia tapoja, käytäntöjä ja ihmisiä. Voi sitä tiedon määrää, joka on korvien välissä ja sieltä ulos seilannut. Koska Nainen on oppinut potilastietojärjestelmiä ja erinäisiä muita ohjelmia kuitenkin melko kivuitta ja kyennyt olemaan tappamatta ketään hoitovirheen vuoksi sairaalassa, hän kyllä luottaa oppivansa kyseisen paikan ohjelmistot ja tietopaketit, kunhan vain saa itse kokeilla ja tehdä. Mutta. Joka kerta pudotessaan koulutuksen kärryiltä, hän myös ilmaisee asian tolan. Kas kun Naisen ajattelee, että uuden tiedon omaksumisessa on tärkeämpää pysyä mukana, kuin vain näyttää siltä. Hämmentävää kyllä, harjoittelijakollegan mielestä on ilmeisen suuri häpeä tunnustaa olevansa pihalla ja mikä hassuinta, hän antaa hienovaraisin keinoin ymmärtää Naisen olevan ainoa sitä lajia. Seuraavassa hetkessä tyttörukka jää kuitenkin kiinni, ettei ole ollut itse kartalla enää aikoihin. Tytön kehonkieli on tosin kavaltanut asian jo kauan ennen kuin suu sen myöntää.

Esimerkkejä on viikon aikana tullut useista. Tyttö antaa ymmärtää tehneensä asiat paremmin ja erilailla kuin Nainen, mutta lopulta tehneensä pilkulleen samalla tavalla. Sanonta ”peura auton ajovaloissa” on alkanut aueta Naiselle. Se ilme, se on pelästystä puhtaimmillaan. Kyse ei ole siitä, että tyttö luulee tehneensä oikein, vaan tietää olevansa aivan yhtä urpo alkutekijöissään kuin Nainen, mutta ei vaan halua näyttää niin urpolta. Mikä hassuinta, kukaan ei vaadi, että kolmen viikon koulutuksessa ensimmäisen viikon jälkeen olla muuta kuin edelleen alkutekijöissään. Päinvastoin. Taito tulee ajan kanssa ja kuluu taatusti se kuuluisa vuoden kierto, kunnes voi sanoa olevansa perillä jokseenkin kaikesta.

Nainen on viikon aikana nostanut kädet ylös monituiset kerrat ja antanut nuoremman kollegan voittaa kilpailun paremmuudesta. Hän ei ole silti varma pitäisikö olla imarreltu vai ärsyyntyä tästä ilmiöstä. Tyttö ilmiselvästi pitää Naista jonkinlaisena kilpailijana, vaikka samassa veneessä tässä soudetaan. Yhdellä airolla. Katkenneella. Myrskyssä ja aallokossa ja säkkipimeässä. Ehkä Naisen itsevarmuus on uhka tytölle. Ehkä se ärsyttää, että joku voi todella sanoa olevan hidas tai pudonnut, tai ehkä eniten ärsyttää se, että itsekin on vaikka ei haluaisi. Mutta kenenkään luottamus omaan oppimiseensa ei ole tytöltä pois! Naisella se on tulosta siitä, että on elämässään ollut tarpeeksi monta kertaa pihalla ja silti päässyt sisään. Aina. Jokainen virhe on lisännyt ymmärrystä selviämisestä. Jokainen kaatuminen on lisännyt uskoa kykyyn nousta. Viimeisten viiden vuoden aikana Nainen on aloittanut uutena työntekijänä tai harjoittelijana lukuisissa työyhteisöissä ja aina oppinut asiat ja tullut toimeen kaikkien kanssa. Uudessa porukassa tärkeintä on vähän haistella ilmapiiriä millaista huumoria ja millaista persoonaa tilaan mahtuu. Ja yleensä on hyvin mahtunut. Kaikista hän ei ole toki pitänyt, eivätkä takuulla kaikki Naisestakaan. Silti toimeen on aina tultu hyvin. Aikuiset ihmiset. Niin käy varmasti tässäkin. Nainen haluaa uskoa, että he molemmat oppivat järjestelmät ja tietopaketit, ja tietynlainen – joskin sangen yksipuolinen – kilpailuasetelma väistyy rennomman työkaveruuden tieltä. Sillä jos jotain, niin kilpailuviettiä Nainen ei omista lainkaan. Toivottavasti tyttökin ymmärtää sen pian.