lauantai 26. huhtikuuta 2014

Superhessuja, pitkiä parisuhteita ja muita satuja

Yhden elämän sisällä voi elää monta pientä. Vaihetta. Ammattia. Parisuhdetta. Kaupunkia, maata ja mannerta. Yhden elämänraamin puitteissa on mahdollista pitää kokonainen taidenäyttely. Harkittuja yksityiskohtia, hengästyttävän tarkkoja ja todenmukaisia siveltimen vetoja. Kauniita kaaria. Hempeän hillitty pastellimaailma, pysähtynyt otos, jota on hiottu vuosia ja vuosia hartaudella, jonka vain pitkäjänteisen työn valmiiksi saattamisen riemu voi tuottaa.
Toiset taulut jättävät tulkinnanvaraa. Suuria linjoja, mahtavia kaaria, väkeviä värejä. Roiskeita. Röyhkeitä ja rähjäisiä. Joidenkin taulut ovat mitä sattuu, edustavat mitä sattuu, koska tärkeintä on elää yhden elämän sisällä monta pientä. Ei liene vaikea arvata mitä Naisen taulut ovat.


Joitakin aikoja sitten Nainen onnitteli ystäväänsä pitkästä parisuhteesta. Nämä teini-iässä katseesta koukkuun jääneet kyyhkyläiset ovat edelleen kaikkien vaiherikkaiden aikojen jälkeen rakastuneita ja onnellisia. Ja hyvä niin. Se, mikä Naista hieman hämmensi, oli kanssaonnittelijoiden runsain mitoin käyttämä termi ”saavutus”. Pitkä parisuhde on saavutus, paalu, merkki ja poiju siitä että olet onnistunut jossain. Ja se jokin on? Pitämään parisuhteen pitkänä. Jep. Väistämättä eniten tuota ”saavutus” osiota onnitteluihinsa ujuttaneet olivat itsekin pitkässä parisuhteessa. Hyvä me! Eli eronneet eivät saavuta? Eronneet vain menettävät? Älä ymmärrä väärin. Pitkä parisuhde ON saavutus, jos sellaisen on kirjannut Top10 tämän haluan saavuttaa elämässäni –listalle. Mutta on olemassa levottomien heimo, joiden Top10 on jo lapsen horjuvalla käsialalla toisin tehty. On olemassa heitä, joille suhteet ovat helminauha, monta kaunista ja pientä peräkkäin. Eivätkä he – valitettavasti – kadehdi lainkaan muiden pitkiä parisuhteita. Nainen ei olisi Nainen, ellei olisi kitaansa avannut tästäkin aiheesta. On ihanaa, että ihmiset ovat erilaisia. Haluavat eri asioita. Toteuttavat ainokaista ja arvokastaan kuten syntymäoikeutettuna ovat.
Keskustelusta tuli ihan hyvä. Loppuyhteenvetona toteamus, se mikä jollekin on saavutus, on toiselle melko yhdentekevää. Naiselle pitkä parisuhde ei ole yhtään sen enempää saavutus, kuin epäonnistuminenkaan. Se vain on, no, pitkä parisuhde. On hienoa, että joku on elänyt niin. Mutta siinä ei ole mitään enempää hienoa kuin fakta, että on saavuttanut jotain mitä on aina halunnut. Parisuhteen pituus itsessään ei siten ole lainkaan ihailtava asia. Nainen haluaisi laulaa kuin enkeli, heittää enemmän kuin kolme leipää ja oppia vislaamaan. Mutta pitkä parisuhde? Noup, ei löydy listalta. Silti Nainen voi vilpittömästi onnitella ja ihailla jonkun saavutettua sen, mitä on aina halunnutkin.

Erosta on kulunut kohta päivälleen neljä vuotta. Tuona aikana Nainen on seurustellut kaksi kertaa pidempään ja sen lisäksi tapaillut lukuisia enemmän ja vähemmän potentiaalisia joko päivän tai viikkoja. Kertaakaan Nainen ei ajatellut, että tässä nyt etsitään sitä lopunelämän miestä, vaikka kieltämättä erottuaan kahden vuoden suhteesta Miesystävän kanssa Naisella oli jonkin aikaa The Haku päällä. Pakkopakkopakko, treffejä, leffoja, illallisia, lenkkejä, tekstareita, sutinaa ja vipinää. Eipä siinäkään silti ajatuksena ollut, että tässä ehtisi vielä viisikymmentä vuotta potkia yhteistä Eslaa. Entä nyt? Ei mitään. Nada. EVVK. Neljä vuotta erostaan Nainen seisoo niin vakaasti jaloillaan, ettei niitä vie alta kukaan, eikä mikään. Vannomatta varmaan paras, mutta miehen pitäisi olla niin totaalisen nero, että ohittaisi Naisen palomuurin ja onkisi vakoiluohjelmallaan kaikki salasanat ja käyttäjätunnukset tämän elämään. Ja suokaa anteeksi yleistys, mutta he jotka vapaana vaeltavat, eivät juuri neron määreitä täytä. Nähty on. Ja valitettavasti myös kuultu.

Nainen uskoo kyllä rakkauteen. Nainen uskoo myös parisuhteeseen. Mutta eniten siihen, että yhden elämän aikana on mahdollista elää monta pientä. Kaikki ne vaiheet, vastoinkäymiset, läheisten ja rakkaiden järkyttävät kohtalot eivät ole tehneet Naisesta katkeraa tai pelokasta. Mutta elämälle nöyräksi ovat hioneet. Mitä tahansa voi sattua, tipahtaa eteen ja tulla viedyksi. Siinä se hienous juuri piileekin. Joka kerta kun Nainen herää keskeltä parivuodettaan asennossa X, hän hymyilee ja miettii miten ihanaa on nukkua ilman kuorsaavaa ja potkivaa hahmoa vieressä. Miten levollista ja virkistävää. Koko sänky yksin. Koko aamulehti yksin. Koko pitkä päivä ja elämä yksin. Melkoinen Superhessu, ken sen autuuden saa kyseenalaistamaan.


Neljässä vuodessa Nainen on oppinut tekemään, tarttumaan, selviytymään ja mikä parasta, nauttimaan itsenäisestä elämästään. Vapaa. Levoton. Aivan liian levoton Nainen. Kolme ammattia, kolme vuosissa mitattavaa parisuhdetta. Joillekin se on kauhistus. Mutta Naiselle kaikkea muuta. Nainen on onnellinen, kun vesi virtaa ja elämä vie. Kun tapahtuu ja liikkuu ja vaihtuu. Näin on hyvä, näin on tarkoitus. Eikä levottomuus ole yhtä kuin sitoutumiskyvyttömyys. Liitto Lastenisän kanssa käsitti kuusitoista vuotta ja neljä lasta. Opiskelutkin kolmeen eri ammattiin Nainen on aina suorittanut loppuun, vain neljännen kirvellen keskeytti eronsa vuoksi ja senkin äärimmäisen pakon edessä. Nainen on aina vienyt päätökseen sen, minkä on aloittanut. Puskenut läpi, raivannut ja rakentanut. Itsepäinen otus. Sitä raivattavaa ja rakennettavaa on vaan ollut niin paljon. Siitä asti, kun Nainen otti ensimmäiset haparoivat askeleensa ja tapaili ensimmäisiä sanojaa 10 kuukauden iässä, hän puki punaiset saappaansa ja sanoi ”mukaan”. Muutama vuosi myöhemmin Naisen hartain haave aikuisena oli asua maalla kahdeksan lapsen, kissojen, koirien, kanien, lehmien, marsujen…kanssa. Ilman miestä. Jos nämä kaksi asiaa eivät ole ennustaneet mitä tuleman pitää, niin ei sitten mikään. Elämää on aina pitänyt olla ympärillä. Isoja pensselinvetoja. Roiskeita ja rosoa. Parisuhde nyt vain sattuu olemaan synonyymi sanalle tylsyys, kunnes toisin todistetaan.

Vaan eihän sitä koskaan tiedä. Voihan elämä heittää eteen yhtä levottoman palomuurinmurtokykyisen neron. Universumin Kohtalonvastaava nakata Naisen jalkoihin vaikka millaisen Superhessun. Sattuuhan sitä oudompiakin. Joulupukki jakaa vuorokaudessa lahjat kaikille maailman lapsille. Sen suorituksen rinnalla yksi yhteisen Eslan potkuttelu tulevat 50 vuotta on aika pieni juttu. Vai mitä.

Oikein hyvää ja levollista lauantaihuomenta täältä parisängyn pohjalta.

 

torstai 24. huhtikuuta 2014

Terve potilas

Sairaalan ikkunan takana sälekaihtimen viipaloima maailma. Tällä puolen vain pysähtynyt hetki. Verhojen leikki tuulenvireessä, kuin kutsumattoman vieraan valssi. Ikkunassa lukee ”ei saa avata”. Joku teki niin ja päästi tuulivieraan sisään.

Tätä hiljaista ikkunaa ovat katsoneet niin monet. Kipeät. Kuolevat. Toivovat. Odottavat. Nyt sitä katsoo Nainen, eikä ole mitään niistä. Huoneen numero on kuusi. Nainen muistaa tummansinisen pukunsa, kiireiset askeleensa, taskussa pienet sakset, teippirulla, pari kanyylinkorkkia paketissa, kynä ja lappu, jossa merkintöjä 3:2, rr 140/98, p. 78. Nainen muistaa jaon, alkupäässä käytävää päiväkirurgiset potilaat, loppupäässä viipyvät. Niihin huoneisiin mentiin hiljaa. Lipuen ovesta, kopisevat kantapäät kurissa. Niissä ei kolisteltu, niissä kärsittiin, joskus kuoltiinkin. Seiskassa Naisen ikäinen äiti. Kukaan omainen ei tiennyt miten pitkälle syöpä oli syönyt. Ei tiennyt, koska ei saanut kertoa. Mies kai toivoi loppuun asti. Piti kädestä ja kuiski tulevaisuudesta, kun lapset leikkivät ikkunan luona ja ovella odotti noutaja. Elämä jatkui ja elämä päättyi tämän käytävän varrella. Ruokakärryt kolistelivat, TV:ssä uutiset, Emmerdale ja Salatut elämät loputtomana nauhana. Kipua. Kärsimystä. Kyyneleitä. Hoitajien juoksu aikaa vastaan. Liian vähän käsiä, liian paljon potilaita. Liian paljon hätää, jotta siihen ehtisi pysähtyä. Mutta Nainen teki niin. Katsoi lasten leikkiä, viipyi vanhuksen luona. Avasi ikkunan, vaikkei saanut. Opiskelijat tekivät niin. Opiskelijoilla oli aikaa. Voi miten paljon opiskelusta on jo aikaa! Osasto on tuttu, käytävä, kanslia, kahvihuone. Täälläkin ovat Naisen kädet käyneet. Kuitanneet soittokellon ovenpielestä, saattaneet vessaan, syöttäneet, poistaneet kanyyylia ja jakaneet lääkkeitä. Ovet syytivät sisään uutta joka aamu, nimet vuoteiden päissä vaihtuivat, kasvot, tarinat, sairaudet. Mutta jotkut jäivät mieleen. Ikuisesti.

Mummo puhuu itsekseen. Naisen kipu kramppeineen on jo poissa, mutta huono olo velloo väkevänä. Huone pyörii, lääkkeet painavat raskaita luomia kiinni. Kaikki äänet käyvät kipeää. Mutta mummo sen kuin puhuu. Selittää ja touhuaa.
Päiväkirurginen toimenpide, helppo ja nopea. Jotkut valitettavasti ovat hyvinkin kipeitä jälkeenpäin. Jotkut? Nainen on vaikea. Saa aina kaikki sivuvaikutukset, kaikki epätodennäköisyydet, kaikki ”yleensä näin ei käy”. Nyt vaikea Nainen sai kaikki mahdolliset lääkkeet vaikkei pyytänyt. Suoraan suoneen, monta kertaa lisättynä. Verenpaineet huitelivat pilvissä, kipu väänsi tiukkaan kippuraan. Ei, en halua enempää, sinnittelen! Kyyneleet ja hätä. Naisen piti päästä kotiin ja mitä enemmän annetaan, sitä myöhäisempään siirtyy. Entä lapset? Entä koira? ”Nyt ei ole kyse sinnittelystä, nyt pitää saada krampit laukeamaan”. Lempeä hoitaja lisäsi neljännen kerran lääkettä kanyyliin. Pää meni sekaisin, mutta krampit pysyivät. Anestesialääkäri totesi; ”Alkaa olla opiaattikatto täynnä. Jos annetaan sitä kovinta, pitää jäädä yöksi”. Nainen ei suostunut. Käänsi itsensä tiukempaan kippuraan ja painoi kasvonsa tyynyyn. Minä en valita. Minä en tuskaani huuda. Minä itken hiljaista ja hätäni piilotan. Minusta on kiinni niin moni. Anestesialääkäri laski tunteja ja totesi; ”annetaan nyt vähän ja lähdet sitten kuitenkin illalla kotiin. Hyväkuntoinen kun olet”. Kipu irrotti otteensa, kramppi laukesi. Maailma sai taas lempeät värit ja pehmeät muotonsa. Nainen vietiin osastolle ja huoneeseen numero kuusi, jossa pajattava mummo ja tuulen leikki verhoissa.

Torkun ja todellisen rajoilla raapii kimeä ääni. Pajattava mummo on saanut vieraan, puolikuuron ja huutavan vanhuksen. Kello on kaksi. Kun kello on kolme, Nainen on kuunnellut tunnin miten Pena kuoli kaksi vuotta sitten ja Markun hautajaiset sitä, Sirkan syöpä tätä. Kuolema. Kuolema. Kuolema! Miten salakavalasti munasarjasyöpä tulee ja miten nopeasti suolistosyöpä vie. On kuin elämä olisi näistä naisista jo irrottanut ja ainoa uutiskynnyksen ylittävä on se lopullinen. Millä oikeudella se tuossa huutaa? Kailottaa kuolemaa, esittää enkeliä, joka on saatellut monta viimeiselle matkalle. Kuinka hyvä ihminen hän onkaan ollut. Valvonut vierellä. Kuinka paha ihminen hän onkaan. Huutaa ihmisten asiat, syövät ja sairaudet kaikelle maailmalle, kertoo vaikkei kaikki maailma tahdo kuullakaan. Jos olisin vähääkään sairas, sanoisin. Huutaisin helvettiin ja heittäisin tyynyllä. Kutsuisin hoitajat ja vartijat ja olisin hankala. Vaatisin oman huoneen. Vaatisin arvokkaan sairastamisen. Vaatisin hoitajan, joka kävisi edes kerran kolmeen tuntiin. Joka kysyisi onko minun jano, kun tippani on loppunut jo aikoja sitten. Joka saattaisi vessaan, koska en itse pysty.

Mutta Nainen ei ole sairas. Luojalle kiitos, Nainen ei ole sairas. Nainen on vain päiväkirurgisessa toimenpiteessä, josta jotkut tulevat valitettavasti hyvin kipeiksi. Nainen on terve potilas.

Hoitaja tuo paperit. Kertoo jälkihoidosta, mahdollisuudesta jäädä osastolle, kysyy koska mies hakee. Mikä mies? Nainen on jo ties montako kertaa kuullut tämän saman. Mies voi tulla hakemaan operaation jälkeen. Mies voi soittaa ja kysyä. Mies sitä ja mies tätä. ”Ei minulla ole miestä”, sanoo Nainen, katsoo noloa hoitajaa ja jatkaa ”täysi-ikäinen poika tulee”. Siinä on jotain juhlallista. Että Naisella ei ole miestä, mutta poikapa on. Siitäs saat elämä! Nainen pärjää, koska poika voi hakea sairaalasta, ABC:ltä maitoa ja hoitaa miesten askareita.

Lopulta on pakko päättää makaaminen ja jättää sängyn lämmin pesä. Ensin pitää istua. Sitten nousta. Sitten ottaa askeleet joita on kahdeksan ja tasan yhtä monta liikaa. Paha olo lähtee syvältä. Se osuu kaikkialle muualle, kuin sinne minne pitäisi. Vaatteet, lattiat, seinät. Nainen soittaa kelloa ainoan kerran. Kiltit potilaat eivät soittele. Kiltit potilaat odottavat, ovat vaiti ja oksentavat vain vähän ja hillitysti kaarimaljaan. Joskus kauan sitten Nainen oli pieni potilas. Päivät matelivat, lapset vaihtuivat ja kesä kului samanlaisen ikkunan takana viisi kerrosta ylempänä. Sairaus oli yhtä kuin neuloja, kipua ja kulumatonta aikaa. Ehkä siksi Naisen on niin vaikea olla täällä. Vaikka ei olekaan enää sairas ja potilas. Eikä ainakaan kiltti.
Lämmin valuu nenästä norona huulille, huulilta punaisina pisaroina lattialle. Suussa maistuu veri ja oksennus. Hoitajan ilme on hämmentynyt. ”Pitäisikö sinun kuitenkin jäädä osastolle yöksi?” Ei pidä. Nainen ei ole sairas ja sairaalaan jäävät vain he, jotka ovat. Sitä paitsi Naisesta on kiinni niin moni.

Esikoinen tulee. Se on jotenkin juhlallinen. Aikuinen. Hakee äitinsä, koska täysi-ikäiset voivat tehdä niin. Kävelee kaksi askelta edellä, sillä Nainen on kalpea ja hidas. Varmaan sitä hävettää vähän, mutta autossa jo juttelee niitä näitä. Koko matkan velloo paha olo. Muovipussi sylissä, maisema pyörii. Miten joku voi vetää näitä lääkkeitä päihdekäyttöön? Laske pöhnä, mene pois. Tule vakaa ja liikkumaton.

Päivä on ollut pitkä matka vieraaseen ja takaisin. Illalla oma sohva, omat lapset. Ne pienet ja kyljissä kehräävät. ”Me paijataan sua, koska sää paijaat aina meitä”. Tyttöprinsessan pieni ja hento käsi selällä, veljensä hellä kieputus hiuksilla. Syövät iltapalat, menevät nukkumaan, ovat niin kilttejä että itkettää. Onneksi niiden äiti on terve. Onneksi niiden ei tarvitse leikkiä ikkunan luona kun maailman rakkain tekee lähtöä. Onneksi ei ole enää pajattavia mummoja, pitkiä tunteja, päätä, joka on niin raskas ja sekaisin, ettei se pysty edes painoaan suremaan. Onneksi on aina uusi aamu, uusi päivä olla tarmokas ja terve ja vaikka joskus vähän kipeä olisi, kuitenkin terve. Nainen nukahtaa kiitollisuus kasvoillaan.

Hyvää yötä maailma. Nähdään taas aamulla.

 
 

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Monta uutta edessä

Niitä päiviä laskettiin hartaasti. Pitkiä, puhkuvia, vaivalloisiksi käyviä.  Elokuu hyppäsi jouluun, joulu huhtikuuhun. Ja kaikki siinä välissä oli moneen kertaan käyty. Kiristävä takki, puristava sormus, pinkeän vatsanahan alla malttamaton. Maailmaan se tahtoi. Maailmaan sen tahtoi äitikin. Vaan maailma ei ollut vielä valmis lapsen tulla.
Laskettuna päivänä vatsaan repesivät pitkät railot. Violetit kynnenjäljet, raskauden raapima muistomerkki.  Joko? Eikö vielä? Ei. Ei vieläkään. Entä jos se ei synny? Entä jos se syntyykin nyt? Entä jos se kuolee ja kaikki tämä hautominen on ollut turhaa? Ei se kuole. Ei se kyllä synnykään. Ikinä tällä menolla.

Kolme yötä myöhemmin tulivat lapsivedet.


Niitä päiviä laskettiin hartaasti. Pitkiä, puhkuvia, vaivalloisiksi käyviä.  Elokuu hyppäsi jouluun ja joulu huhtikuuhun. Ja kaikki siinä välissä oli moneen kertaan käyty. Enää ei purista takki, sormuskin neljä vuotta sitten riisuttu. Vatsanahalla vain haalenneet muistomerkit. Mutta maailmaan se yhä tahtoo, vasta rinnalla värissyt. Miten se nyt voi olla täysi-ikäinen? Aikuinen muka. Saa äänestää, ostaa olutta, lotota. Mennä naimisiin, ravintolaan, armeijaan. Taskussa syntymälämmin ajokortti. Se halaa äitiään lämpimästi, eikä lakkaa hymyilemästä. Pitkä poika. Miehen mittainen, lapsen mieli. Kaksi viikkoa sitten Nainen leikkasi sen hiukset. Toisin kuin veljiensä, Esikoisen hius on untuvaa, pehmeää ja taipuvaa. Nainen katsoi lumoutuneena miten sakset kävivät ja untuvat putoilivat. Minä teen sinusta aikuisen. Muovaan miehennäköisen. Minä päästän sinut irti ja pois, ja kaikessa kivussaan se olkoon suurin rakkaudentekoni sinua kohtaa. Nainen luopui ja Esikoinen laski hitaita päiviä. Voi miten tuskaisen paljon päiviä. Voi miten vähän niitä oli.

Ensimmäinen matka yhdessä. Nainen antaa avaimet ja istuu autoon pelkääjän paikalle. Pelkääjä. Oikea lääninsellainen. Entä jos se ajaa kolarin? Entä jos se ajaa jonkun päälle? Entä jos se ajaa sillalta veteen, eikä pääse autosta pois? Hienosti se pysähtyy suojatien eteen, antaa pienen lapsen mennä. Käyttää vilkkua. Pitää turvaväliä. Ja sen äitiä itkettää koko ajan. Nyt luistaa kytkin hieman, väärä vaihde.  Voi miten varovasti se peruuttaa! Juttelee, mutta lause katkeaa monta kertaa. Pitää keskittyä. Liikaa liikkuvia osia. Kaistanvaihto. Liikenneympyrä. Kyllä se on varovainen. Onhan se yhtä varovainen silloinkin, kun äiti ei istu vieressä? Hurja mopopoika, peloton ja kuolematon. Se kertoo ajaessaan, ettei ole syönyt koko päivänä. Ei ehtinyt. Inssi koulun ruokatunnilla, koulu pitkälle iltapäivään, äidin kanssa hakemaan laina-autoa. Voi lapsi. Pitää muistaa syödä. Ei saa mennä rattiin nälkäisenä, väsyneenä, vihaisena, itsetuhoisena, ukkosmyrskyn kaatosateessa, eikä ikinä koskaan edes yhden kaljan kumarassa. Ei saa jättää juomaa pöytään, pitää lompakkoa takataskussa, etuilla nakkikioskilla, kävellä yöllä kotiin, eikä sammua hankeen. Ei saa uida kännissä, naida ilman kortsua, lähteä reissuun kertomatta.
Elämä on täynnä vaaroja ja huolia ja niistä jokaisen haluaisi Nainen kertoa. Aikuisuuden vaarat, sillä ilot se kyllä tietää.

Nainen on hämmentynyt. Haikea. Surullinen, mutta kaikkea tätä äidinylpeydellä. Työ on tehty. Yksi aika takana. Kahdeksantoista vuotta sitten Esikoinen teki Naisesta äidin. Riuhtaisi nuoruudesta alituiseen huoleen. Antoi syntymälahjanaan syyllisyyden, jota vain emot voivat poikasistaan tuntea. Näytti kaikki Naisen heikkoudet, kaikki huonoudet, keskeneräiset ja kasvukipuiset. Kunpa voisi kääntää ajan ratasta. Ottaa poikasen vielä syliin. Vielä monta kertaa syliin.

Onnea on ihana katsoa vierestä, vaikka oma sydän on rinnasta irti. Aikuiseksi kasvaneen onni.
Ilta on levoton. Yöllä huoli viipyy. Vaan murhe ei lasta kanna. Nosta yli liukkaiden kivien ja lennätä takaa taipaleiden. Pitää antaa kompuroida. Itse kulkea ja uljaana suuntansa päättää. Nythän se voi hakea Tyttöprinsessan koulusta. Käväistä kaupassa. Viedä ja hakea. Nyt sitä voi oikeasti kohdella kuin aikuista. Odottaa ja olettaa. Suru ja luopuminen irtoavat Naisesta ja myötäelävä riemu tulee tilalle. Miten hienoa olla täysi-ikäisen lapsen äiti! Miten etuoikeutettua seurata kasvua sivusta, kuin saisi itsekin palan vahvaa ja väkevää elämänmakuista. Levollinen uni hipaisee hymyn Naisen kasvoilta.

Aamulla varhain Nainen miettii uskaltaako avata silmät. Kännykkä ei soinut. Ovi ei käynyt. Tuliko Esikoinen kotiin? Sen piti laittaa viesti jos ei tule. Mitä jos… Verhonraosta nopea vilkaisu. Siinä se on. Auto hienosti ja suoraan parkkipaikalla. Peruutettuna ruutuun, kuten autokoulussa opetettiin. Miten sellaisestakin voi liikuttua? Äidit voivat. Aivan kaikesta.

Eilen Naisesta tuli aikuisen äiti. Yksi aika on ohi. Ja monta uutta edessä.  



keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ei mitenkään

”Miten sun sieluun pääsee?”, puuskahtaa mies. Narikkajono kiemurtelee horjuvia ja harittavia. Musiikki on lakannut, kirkkaat valot ajavat hämärän eläimet luolastaan. Ulos snakarille, taksijonoon, tihkusateiseen ankeuteen. ”Ei mitenkään”. Nainen hymyilee valloittavintaan. Mies on näyttää avoimen harmistuneelta. Jokin saa Naisen uskomaan, että varsin vilpittömästi myös on. Se ei silti vie asiaa toisenlaiseen lopputulemaan. Ei kahville huomenna. Ei puhelinnumeroa. Ei etunimeä enempää. Nainen tuntee tämän kaavan liian hyvin. Tavataan. Tavataan toisen kerran. Tavataan kunnes seurustellaan ja seurustellaan kunnes erotaan, koska Naisella ei ole aikaa tavata. Nämä haparoivat yritykset voidaan pika kelata loppuun ennen alkuaan. Ei mikään voi alkaa vain loppuakseen. Ei kannata.

Ilta on ollut iskurepliikkiä, vonkausta, yritystä päästä kuolemattomaan sieluun tai ehtaan kuolevaiseen ruumiiseen. Jälkimmäistä useammin. Sympaattinen päätä lyhyempi mies juttelee sympaattisia. Kunnes kysyy ”oletko koskaan ollut sängyssä itseäsi lyhyemmän miehen kanssa?” Kysymys on absurdiudessaan mielenkiintoinen. Ajatteleeko sen esittäjä flaksin olevan parempi jos Nainen on, vai ei ole ollut? Onko siitä jotain iloa, hyötyä, tai erikseen mainittavaa? Onko lyhyillä miehillä jokin erityinen rakastajan CV? Lähtökohtainen alemmuudentunto, joka saa tekemään kaikkensa jotta naaras ei lähde pidempien apajille. Naisella ei ole mitään syytä syrjiä ketään pituuden vuoksi, tyhmyyden kylläkin, mutta saa juuri viimehetkellä nielaistua kirpeä vastauksensa, joka olisi sisältänyt sanat ”alamittainen” ja ”takaisin järveen”.

Idiootti.

Nämä seinät on nähty. Nämä miehet on nähty. Nämä yritykset, vonkaukset ja aloitukset on nähty. Ja silti niitä pitää mennä näkemään joka toinen viikonloppu kun lapsiltaan ehtii. Ongelma – mikäli tässä nyt sellaista on ensinnäkään – on siinä, että Nainen ei etsi. Miehet etsivät. Eivätkä edes sitä lämmintä pesää, josta pudottuaan aina haluavat takaisin, vaan inhimillistä lämpöä. Syliä. Rakkautta. Suhdetta. Kylkiluutansa. ”Mä en jaksa käydä näissä paikoissa enää”. ”Mä oon ollut niin kauan yksin”. Surullista. Nainen jaksaa käydä näissä paikoissa.  Nainen ei ole ollut tarpeeksi kauaa yksin. Eikä sellaista kauaa kai ole olemassakaan, joka mittaisi Naisen kohdalla määreen nimeltä tarpeeksi. Jos illan aikana tulee viisi yrittäjää, joista yksi karsiutuu tarkoitusperiensä, yksi käytöstapojensa ja yksi sen vuoksi, ettei täytä ikäkriteerejä jommastakummasta päästä, jäljelle jää kaksi potentiaalista. Mutta tasan viittä yrittäjää kohden tulee tasan viidet pakit. Koska ei kannata. Naisen kanssa ei kannata alkaa, kannata tuhlata aikaa, kannata odottaa mitään, sillä ei ole mitään muuta odotettavaa kuin katkera loppu. Ja se loppu tulee aina.

”Hei moi, mun nimi on Mikko”
”Hei moi, mun nimi on kävele ohi vaan…”

Sunnuntai-ilta. Nainen viestittelee miespuolisen ystävänsä kanssa aiheesta naisen ja miehen välinen ystävyys ja voiko se olla fyysistä lajia sisältämättä kuitenkaan vaateiden riisumista. Voiko mies ja nainen olla halikavereita? Voivatko kaksi sinkkua katsoa sunnuntai-iltaisin leffoja sylikkäin vain koska haluavat lämpöä ja syliä? Vai alkaako toista aina sattua? Tässä tapauksessa on aika selvää kehen sattuu, eikä se ole Nainen. ”En mä tiedä pystyisinkö olemaan sun lähellä…” Mies tahtoisi koko paketin. Naisesta olisi tarjolla vain halikaveri. Minkäs teet, kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ja se ainoa joka olisi vähän kiinnostanut, talutti muutamia tunteja aiemmin narikkajonosta ulos tihkusateiseen ankeuteen daamin, koska Nainen oli kahta viikkoa aiemmin kiittänyt samaista tuttua herrasmiestä illan päätteeksi saatista ja noussut taksista yksin kotiinsa. Koska Naisen kanssa ei kannata. Koska Nainen näkee lopun jo ennen alkua.

Sama virsi. Samat sanat. Sama epävireinen poljento.

Tiistai-ilta. Nainen viestittelee toisen miespuolisen ystävänsä kanssa niin ikään aiheesta naisen ja miehen välinen ystävyys. Viestit alkavat saada absurdeja piirteitä. Koko asetelma alkaa saada varsin absurdeja piirteitä. Lämpöä. Kipinää. Ja sitten sammutuspeitteen päällensä, sillä toisin kuin lempeä ja kiltti toinen miespuolinen ystävä, tämä on ehta saalistaja. Tämä peto käy kurkkuun ja ravistaa. Tai puree pakenijan jaloista jänteet ja syö palan kerrallaan. Nainen ei ole saalis. Ei kummoinenkaan saalis. Mistä näitä miespuoleisia ystäviä tulee? Yrityksistä päästä Naisen kuolemattomaan sieluun tai ehtaan kuolevaiseen ruumiiseen. Niistä, jotka päättyvät Naisen sanoihin "voitaisiinko olla vain ystäviä".

Keskiviikko. Yllättäen Mies soittaa Naiselle. Puhelu alkaa hyvin ja loppuu ikävästi. Katkera. Jätetty. Parka. Loukkaus on ainoa ase. Takajänteet raadeltuna Mies sanoo ivaa äänessään. ”Olisihan se pitänyt ymmärtää, ettei sinun kanssasi voi olla. Neljä lasta. Mahdoton yhtälö. Eihän kukaan voi sellaiseen lähteä”.

Miten sun sieluun pääsee?

Ei mitenkään.

 

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kadonneet

Ne olivat pronssiset roikkuvat korvakorut, joissa upotettuina pienen pienet rubiinit. Eivät ehkä ihan Naisennäköiset, mutta lahja rakkaalta ihmiseltä menneisyydestä ja siksi arvossaan mittaamattomat. Eräänä päivänä korvakorut katosivat. Puf, tuosta vain. Nainen etsi. Ja etsi. Oletettavat ja olettamattomat paikat. Taskut, laukut, pesukoneen alta, hyllykön takaa, kaikkialta. Aluksi käänsi kotinsa nurin. Sitten harvakseltaan haeskeli, kunnes puoli vuotta myöhemmin luovutti kokonaan ja lakkasi ajattelemasta arvoitusta. Missä ikinä olivatkaan, eivät ainakaan Naisen kotona.

Jostain käsittämättömästä syystä korvakorut tulivat juuri tänään Naisen mieleen, kun hän istui autossaan aamulla. No, ehkä ne löytyvät vielä, ajatteli Nainen ja unohti sitten koko asian.

Aamu alkoi kuten aamuilla on tapana. Erona tosin se, että Naisella on palkaton vapaapäivä iltapäivän kypsyyskoetta varten. Ihanaa! Nainen laittoi lapset kouluun ja lähti salille. Eilispäivän stressi sai kyytiä kyykkyjen, toistojen ja tärisevien lihasten myötä. Eilinen, niin. Eilen oli opinnäytetyön esitys tutuille ja vieraille. Katseet Naisessa, joka veti osansa kuten huippuunsa hiotun näytelmän. Oli tehokas, jämpti, varma. Esitteli työnsä kuin hyvin siivotun kotinsa. Ylväästi. Tietäen, ettei nurkista tuule ja verhojen alla pöllyä. Ja vain hetkeä aiemmin keräsi itseään koulun ruokalassa purskahdettuaan lohduttomaan itkuun. Sisko oli juuri ollut vaikeassa leikkauksessa, juuri ennen kuin Naisen piti avata diat ja työnsä kaikkien arvioitavaksi, oli Siskon rintakehä suljettu. Sisko, pikkulisko, maailman rakkain aikuinen. Vakavasti sairas sisko ja Naisen paras ystävä.

Nainen on oppinut keräämään itsensä. Kokoamaan ajatuksensa. Pääsemään yli. Ajattelemaan, että pahin on ohi ja paras edessä. Mutta Universumipa koettelee tuota keräämisen taitoa alati. Vahvistaakseen vain, ajatteli Nainen vielä aamulla ja lisäsi painoja jalkaprässiin. Universumi näki ja lisäsi painoja elämänprässiin. Siskolta tuli viesti juuri kun Nainen oli ajamassa kotiin. Tilanne on vakava ja uusi leikkaus edessä vielä tänään.

Huuto lähtee syvältä. Se on samaa eläimellistä repivää emonhuutoa, jota Nainen on joskus ulvonut lastensa vuoksi. Kun käärme puri. Kun kuusi ampiaista pisti. Pelosta. Siitä pahimmasta. Tällä kertaa huuto ei lähde äidistä. Se lähtee pienestä isosiskosta, joka keinui vielä pienemmän pikkusiskon kanssa aurinkoisella pihalla. Ylös, alas, taivaaseen. ”Me ollaan naimisissa”, sanoi pikkusisko. Sen naurussa paahteinen päivä. ”Hölmö, ei me voida olla”, sanoi isosisko ja keinui yhä kovempaa. Eri tahtiin, ettei oltaisi. Keinunaimisissa.


Ikkuna on auki. Nainen ei välitä. Puistossa äiti pienen lapsen kanssa hiekkalaatikolla havahtuu huutoon. Katsoo, mutta ei näe sisälle. Nainen näkee vaikka ei katso. Kaikki ne riskit. Kaikki ne komplikaatiot. Kaikki ne tilaisuudet viedä maailman rakkain aikuinen.

Nainen alkaa siivota. Hullua, maanista siivoamista. Pesee roskiskaapin, jynssää seinät. Siirtää sohvan ja nostaa tuolit pöydille. Kuuraa, konttaa, järjestää. Niistää ikilimaa ja pyyhkiä silmiä, jotka turpoavat kireiksi. Leikkaus alkaa. Tunnit matelevat. Viestejä satelee kännykkään. ”Voimia siskolle ja kaikille läheisille”. Radiosta soi Samuli Edelmanin tähtipölyä. Sen jokainen sana käy kipeää.
Ihan kohta pitää lähteä. Hakea Tyttöprinsessa koulusta. Laittaa ruuat, katsoa läksyt ja ajaa sitten vielä omalle koululle viimeistä kertaa. Tänään on opparin kypsyysnäyte. Ja ainoa mitä oikeasti on tänään, on siskon leikkaus. Minuutit. Ne jotka eivät ennen riittäneet mihinkään. Nyt niitä on päivässä liian monta.

Nainen kerää lakanat sängystä syliinsä. Kiipeää portaat ylös kylpyhuoneeseen. Kumartuu pesukoneen luo ja jähmettyy paikoilleen. Luukun tiivisteestä törröttää jotain kiiltävää. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Toisinaan lasten taskuista löytyy kolikoita ja ruuveja, vaikka kuinka olisi kolunnut vaatteet ennen pesuun laittamista. Nainen poimii käteensä ensin toisen, sitten toisen kiiltävän.  Tuijottaa kämmentään hämmentyneenä. Miten monta kertaa Nainen on siivonnut samaisen tiivisteen puolen vuoden aikana? Lukemattomia. Ja siinä ne ovat. Kadonneet korvakorut. Ne, jotka hävisivät samoihin aikoihin, kun Siskon sydän petti. Jotka pysyivät piilossa, kun Siskon aivot alkoivat oireilla. Joilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kumpaankaan. Siinä ne nyt olivat.
Enne. Tämän on pakko olla hyvä enne. Ehkä Universumikin antaa nyt jotain kadonnutta takaisin. Siskon terveyden.

Voi Jumala, anna sen olla hyvä enne!


xxx

Tunteja myöhemmin.

Leikkaus mitä ilmeisimmin onnistui. Kivut ovat kovat ja toipuminen hidasta, mutta Wahvojen Naisten sukuun syntynyt selviää kyllä siitä. Sinnikäs sisko.




torstai 3. huhtikuuta 2014

Liian pitkä katse

Vapaudestaan nauttiva Nainen ei suinkaan aio erakoitua ja kiertää kaukaa luomakunnan kruunuja vain siksi, että sai Miehen muotoisesti tuta Universumin Rakkausvastaavan oikuttelevan luonteen. Se ei sitä paitsi auta, että Nainen kiertäisi miehet kaukaa. Miehet kun eivät näytä kiertävän Naista.

Ihmiseläinten soidinmenoissa on yksi ja samalla tärkein alkusiirto. Katse. Kun Nainen oli vielä naimissa, hänen katseensa osui – silloin harvoin kun yöelämässä pääsi käymään – lattiaan, lasiin, baaritiskiin, kattoon, kaiteeseen ja ihan mihin tahansa muualle, kuin vastakkaiseen sukupuoleen. Naisella ei ollut haku mielessä, eikä tutka päällä. Nainen oli niitä, joita ei juuri tanssiin haettu ja jonka pöytään ei kannettu juomaa. Kas kummaa. Aika pian eron jälkeen hänelle valkeni miksi. Häneltä puuttui tyystin se tärkein ja oleellinen. Avoin, hymyilevä ja helposti lähestyttävä katse.


Astumalla narikasta ravintolan puolelle, ihmisen katseesta voi jo suoraan sanoa kuka on vapaa, varattu tai jommastakummasta huolimatta haku päällä. Jos varattu ja uskollinen mies katsoo kaunista naista, hän katsoo kuin mitä tahansa silmää miellyttävää, ja jatkaa sitten sitä mihin oli jäänyt ennen Venuksen lipumista ohitse. Uskolliset ukkomiehet tunnistaa olemuksesta heti. Aivan kuten uskottomatkin. Ja vapaat. Epätoivoiset. Ikuiset poikamiehet.

Katseella voi kertoa paljon enemmän, kuin sanoilla. Utelias katse. Leikkivä katse. Flirttaileva katse. Hymyilevä katse. Lämmin katse. Ja sitten se, jonka Nainen loi taannoin vahingossa sillä mitään enempää tarkoittamatta; hieman liian pitkä katse.  

Ilta oli vasta nuori, kun kohtalo yhdisti kahden katseet. Kaurismies näki Naisen kaukaa, heti kun tämä laski takkinsa käsivarsiltaan, oikaisi hameensa ja keinui narikasta salin puolelle. Siinä ne olivat, hymyilevät, lämpimät silmät, jotka eivät irronneet Naisesta. Eivät silloin, eivätkä myöhemminkään. Kaurismiehellä oli yksi määrä, eikä enää irrottanut fokustaan tästä. Toisin kuin monen muun lajitoverin, Kaurismiehen piiritys oli kilttiä ja huomaavaista. Mutta hyvin sitkeää lajia. Nainen ei sitkeydelle juuri lämmennyt. Suhteen kuolinkorinoista huolimatta hän seurusteli tuolloin vielä virallisesti Miehen kanssa, ja oli tullut ravintolaan kolmensadan kilometrin päässä asuvan ystävänsä kera vain tanssimaan ja viettämään kivaa iltaa.  Piste.
Kaurismies ei lannistunut. Heillä oli yhteisiä ystäviä ja hauskasti kytkös työelämässä, joten keskustelu oli luontevaa ja varsin viatonta. Ainakin Naisen tarkoitusperistä käsin. Vaikka kieltämättä kivannäköinen ja ulkoisilta raameiltaan juuri sellainen, kuin Luoja oli miesvartalon tarkoittanut, uros oli ilo silmälle. Siinä kaikki. Nainen torjui kohteliaasti kaikki Kaurismiehen siirrot. Mutta Universumipa oli toista mieltä.

Kun on/off säätäminen Miehen kanssa, Nainen vannoi nauttivansa sinkkuudestaan pitkään ja hartaasti. Eipä mennyt aikaakaan, kun Nainen oli merkillisen kysymyksen edessä. Miksi juuri eronnut ja vapauttaan rakastava ihminen huomaa vastaavansa treffikutsuun kyllä? Koska on elämälle utelias ja sitä mieltä, että kevyt tapailu ei merkitse muuta kuin kevyttä ja pientä piristystä elämään. Sikäli kun kevyen tapailun saa mahtumaan elämäänsä ja sikäli kuin tapailu pysyy kevyenä. Ja pysyihän se. Niin he tapasivat kevyesti milloin lenkillä ja milloin kahvilla.


Kaurismies asui hulppeasti rivitalossa järven rannalla. Sisustus ja materiaalit kielivät pettämättömästä tyylitajusta. Kaikkialla oli siistiä, eivätkä lehtipinot ja tyhjät pizzalaatikot sisustaneet asuntoa perinteiseksi poikamiesboksiksi. Kaurismies tuntui olevan hyvin tarkka luonne muutenkin. Ja ahkera. Työhullu. Urheiluhullu. Mutta ei mitenkään muuten hullu. Sitten mies sanoi jotain niin hullua, ettei Nainen voinut sitä sivuuttaa.

Eräänä iltana he istuivat iltateellä Kaurismiehen sohvalla ja katselivat suosittua laulukilpailua. Naiselle valkeni, että Kaurismiehellä oli tapa arvioida naisia heidän ulkoisten avujensa perustella. Aika pian selvisi muutakin. Ylipaino oli miehelle ehdoton turn off, sen sijaan Minttu Mustakallio ja Anne Mattila edustivat Kaurismiehen parasta naismakua. Mikä huvitti Naista melkoisesti. Siinä mies nyt istui vaaleista vaaleimman punatukkaisen vieressä ja kuolasi tummien perään.  Äkkiä Kaurismies tokaisi;  ”Tuossa on jotain samaa, kuin sinussa”, ja naulitsi silmänsä esitysvuorossa olleeseen nuoreen naiseen. Kieltämättä kyllä, ajatteli Nainenkin. Jotain hyvin samaa. Se sama nuoruuden palo, sammumaton ja lannistumaton, kuin silloin kerran kun kaikki oli vielä edessä. Kaurismies liimasi katseensa nuoreen ja nättiin ja huokaisten totesi lopulta; tuollaisia ne kaikki ovat, ennen kuin menevät pilalle…”

Öööö…Tuota…Jaaha. Anteeksi kuinka?

Nainen on ollut raskaana ja synnyttänyt neljä. Valvonut ja kantanut hartiansa kumaraan ja imettänyt povensa pilalle. Elänyt 41 vuotta. Nauranut, itkenyt ja huolehtinut kasvoilleen uurteet, jotka vain eletty elämä voi tehdä. On naururyppyä. On huoliryppyä. On roikkuvaa nahkaa ja raskausarpia. On sielunarpia. Sellaisia, jotka aukeavat sanomalla, että kaikki naiset menevät pilalle. Lopulta kuitenkin pilalle. Nainen antoi Kaurismiehelle tilaisuuden pelastaa nahkansa. ”Ai, että tuollainen minäkin olin, ennen kuin menin pilalle...” Fiksu mies olisi omannut sen verran pelisilmää, että olisi kumonnut Naisen lauseen. Mies oli hiljaa ja tuijotti lumoutuneena nuorta naista. Mies ei ollut fiksu.

Liian pitkästä katseesta seurasi kevyt tapailu. Kevyt tapailu ei kuitenkaan koskaan saavuttanut tasoa, jossa Kaurismies voisi todeta miten pilalle Nainen onkaan mennyt. Nuorelta poikaselta lapsuksen voisi vielä ymmärtää, mutta ei kahdeksan vuotta Naista vanhemmalta. Olkoonkin sitten kuinka hyvin muodostunut ja säilynyt versio hyvänsä. Onko Nainen menettänyt täysin huumorintajunsa, vai kokiko hän lähtökohtaista alemmuutta täydellisen kodin, täydellisen kropan ja täydellisen arvosteluoikeuden edessä, mene ja tiedä. Mutta ihan vinkiksi kaikille maailman Kaurismiehille; Älä kuolaa treffeillä muita naisia.  


Ja muista pestä vessa.