perjantai 30. toukokuuta 2014

Juhlattoman juhlat

Naisen valmistujaisia juhlitaan kahtena tulevana viikonloppuna. Nainen ei järjestä silti lainkaan juhlia. Miksi? Ei huvita. Juhlien järjestäminen on uuvuttavinta, mitä Nainen tietää. Juhliminen sitä vastoin ei, sillä juhliminen ei edellytä siivoamista, leipomista, laittamista, passaamista ja jälkien korjaamista, jonka jälkeen pitää seuraavana päivänä raahautua kuolemanväsyneenä töihin. Kaksi ihanaa ystävää tiesivät tämän ja veivät Naisen syömään ja helteisen illan terassille varaslähtönä valmistujaisille. Lämmin kiitos heille.

Tänään lyödään piste eräälle aikakaudelle. Tai huutomerkki se kai lie. Punainen. Nainen lakkaa olemasta opiskelija yhdellä hiiren klikkauksella. Vai liekö tuo automaattinen deletetointiasetus. Lakkaa kuitenkin. Huomenna Nainen juhlii luokkakavereidensa kanssa, joskin kyseiset bileet sovittiin jo aikoja sitten tietämättä kuka kulloinkin valmistuu. Nainen avaa nelikymppislahjaksi saamansa skumppapullon, jota on vaalinut odottaen hyvää syytä. Nyt jos koskaan sellainen on. Ja viikkoa myöhemmin istuu virallisessa juhlassa koululla kera kevään aikana valmistuneiden. Insinöörit, sairaanhoitajat, kaikki. On kuitenkin eräs toinen syy, miksi Nainen ei järjestä juhlia tuona toivottavasti kauniina kesäpäivänä.

Kävipä niin, että tutkintotodistuksen anomisen aikaan samassa sähköisessä lomakkeessa kysyttiin aikooko valmistunut osallistua AMK:n juhlaan. Tietenkin, ajatteli Nainen ja klikkasi ruksin ruutuun. Kakkukahvit ja viimeinen silmäys kouluun, jota niin kauan oli käynyt. Seuraava kysymys sai Naisen närästyslääkepurkille. ”Montako henkeä osallistuu juhlaan?” Siis miten niin montako? Nainen oli työntänyt juhlan jonnekin niin syvälle mielensä sopukoille, ettei muistanut. Totta tosiaan, läheisillä on tapana tulla juhliin mukaan. Lapset ovat silloin isällään, eivätkä muutenkaan jaksa kahta tuntia jaarittelua ja puheita. Sisko on huonossa kunnossa edelleen ja siinäpä ne läheisimmät sitten olivatkin. Montako? Voi helvetti. Nolla. Yksi. Kaksi… Miten lohdutonta laittaa nolla, miten toiveikkaalta yksi. Edes yksi. Kyse ei ole siitä, ettei Nainen saisi juhlaan ketään. Kyse on siitä, että Nainen ei saa juhlaan ketään, joka olisi seissyt rinnalla, tukenut, työntänyt eteenpäin ja kantanut kaikki nämä vuodet. Kannustanut ja rakastanut ja uskonut, että tämä päivä vielä tulee. Vetänyt illalla kylkeen kiinni ja vakuuttanut, että Nainen kyllä jaksaa. Tämä päivä tuli. Mutta mitään muuta ei.

Kauan sitten Nainen näki päivän toisin. Näki rakkaat ja tärkeät ympärillään, näki juhlat ja juhlien jälkeen matkan ja matkalla miehen, joka lentokoneessa ottaisi kevyesti leuasta kiinni ja suuteli sata perhosta lepattamaan. Vaikkei Nainen ole parantumaton romantikko, eikä usko elämänmittaisiin, uskoo onneen hetkittäin. Uskoo haaveisiin, jotka kantavat. Ainakin siihen asti, kunnes pudottavat todellisuuteen. Nainen ei todellakaan aio järjestää juhlia. Ei siksi, ettei olisi hyvää syytä, eikä edes siksi, että juhlien järjestäminen on uuvuttavinta ikinä. Vaan siksi, että ei huvita. Nainen kyllä juhlii, kuten juhlisi mitä tahansa muutakin. Vetämällä päätä puolilleen ja tanssimalla jalat rakoille, kuin päivässä ei olisi mitään erityistä. Aivan kuten elämässäkään. Vaikka molemmissa varmasti on.

Tämä nyt meni näin. Tämäkin. Kesällä on kyllä juhlia ja menoja riittämiin. Kolmen synttärit, yhden rippijuhlat. Kummityttökin pääsee ripille, joka tietäisi viikonloppua Oulussa. Lauantaiaamuna lähtö ja sunnuntai-yönä paluu. Ja aamulla taas töihin. Kaikesta työstään uupunut Nainen ei lomattomana jaksa järjestää yhtään ylimääräistä ja ainoa joista voi tinkiä, ovat omat menot. Omat juhlat. Oma elämä. Ei tästä nyt ihan tullut sellaista, kuin piti. Nainen aikoo silti tehdä sen, mitä tehtävissä on. Ostaa nätin mekon ja ruusuja ja vaahtokarkkeja ja juo kuohuvaa. Tanssii aamuun ja ajattelee niin tehdessään, että Universumin Rakkausvastaava saa vetää eräänkin ruumiinosan päähänsä. Nainen viettää sellaista elämää vastedes, jossa viikonloppu on yhtä kuin hyvä kirja ja villasukat. Tai ainakin opettelee katsomaan ohi ja lattiaan, jos tarpeeksi hyvän syyn vuoksi tulee houkutelluksi kesärientoihin.

Mutta sitä ennen on kaksi tulevaa viikonloppua, jolloin Nainen juhlii, vaikkei juhlia järjestäkään. Kaikesta huolimatta.


 

tiistai 27. toukokuuta 2014

Kahdeksan vuotta omenankukista

Miksi sitä ei voi palauttaa mieleen, yhtä vahvana, elävänä, miltei kosketeltavana? Nainen muistaa kyllä omenankukat, mutta niiden tuoksu ei tunnu enää sormenpäissä, kuten tuntui nukkainen poski pieni muutamia tunteja myöhemmin. Pölyisen tien raskas askel. Valo. Aamu. Lapsi, joka uinui kohtu-untaan viimeistä päivää.

Yöllä lapsi saapui maailmaan, kuin enteenä tulevalle. Vain hämärä sen näki, kun rakkaus syntyi yhtä matkaa. Ja vaikka lapsi ei, rakkaus tuli kivuitta ja helposti. Kätilö leikkasi napanuoran. Isä saapui myöhemmin. Minun, ajatteli Nainen. Vain minun. Ja vaikkei Nainen sitä vielä tiennyt, niin oli oleva.

Pieni tyttö. Voi miten pieni. Täydellinen. Kaksi mustikkasilmää ja kymmenen puolukkavarvasta. Siro. Nätti. Ihana. Tunti ensikirpaisusta ensiparkaisuun. Ei ihme, ettei Nainen oikein ymmärtänyt mitä juuri tapahtui. Missä se iso ja harteikas pojaksi luultu, se joka täydentäisi veljessarjaansa ja uhkuisi voimaa vahvoilla käsivarsillaan ja väkevillä nyrkeillään. Missä se, kun tämä tässä loukkaantunutta itkua väristen väänsi. Pieni linnunluinen. Keijujen sukua. Vaan tämäpä kaikki ne yhdeksän kulunutta kuukautta kertoi äidilleen; olen tyttö ja tuittupää ja tahdon maailmaan! Ja vaikka isä ei, Nainenkin tahtoi. Heti siitä hetkestä kun kaksi vahvaa viivaa piirtyi valkoiseen tikkuun. Tämän lapsen. Tämänkin lapsen.

Elämä kävi raskaaksi, mutta Nainen tanssi pehmeiden pilvien päällä. Järjesti ristiäisiä ja kaksivuotisjuhlia samaan aikaan vauva rinnoilla ja pieni jaloissa. Kaksi isompaa lasta. Koira. Talo. Mies, joka oli masentunut monta vuotta. Raskaaksi kaikki kävi, mutta äideissä on voima, jonka määrä on mittaamaton. Se lisääntyy, kasvaa ja vahvistuu yhtä matkaa elämän raskauden kanssa.
Viikoista tuli kuukausia. Kesistä talvia ja kuukausista vuosia. Nainen väsyi ja uupui, vaan rakkaus ei. Kahdeksan vuotta. Kahdeksan laihaa vuotta. Tyttöprinsessa teki Naisesta onnellisimman ikinä. Ihme. Onni. Lahja. Hän, jonka ei pitänyt koskaan tullakaan.

Kerran täysikuuta valvoessaan Nainen kuiskasi tytön pieneen korvanlehteen, unesta pehmeän posken nukkaan; koskaan sinua ennen, enkä koskaan enää tule olemaan näin onnellinen. Kuiskauksen keveät sanat putosivat painavina. Tarkoittaen. Ymmärtäen käsillä olevan pyhyyden. Sillä niin se oli. Sellainen onni tulee vain kerran elämässä. Eikä mikään sen jälkeen tunnu samalta.
Aika pian auringossa alkoi venyä surun varjot. Sairauksia, huolia, raskaita aikoja. Yhä raskaampia aikoja. Millainen äiti toivoo lapsen kasvavan pian? Väsynyt äiti. Sellaisen sai Tyttöprinsessa. Sellaista paremmasta ei tiedä. Mutta kukaan toinen ei olisi enempää rakastanut.

Päivälleen kahdeksan vuotta sitten syntyi Tyttöprinsessa. Pieni se on edelleen, siro ja ihana. Mutta sisukas ja itsepäinen. Haluaa äidiksi ja kehitysmaihin auttamaan lapsia. Kun Nainen katsoo pientä tyttöään, katsoo ihmetellen. Sinäkö se suloinen tuhisit liinassa rinnallani? Sinäkö minun viimeiseksi jäit? Sinä varsanjalka, notkea varpu. Iso tyttö ja ikuisesti äitisi pieni. Sinun syntymäsi oli kirjoitettu tähtiin jo kauan ennen äitisi ensimmäistä henkäisyä. Sinä halusit syntyä ja sinä myös synnyit. Maailman rakkain Tyttöprinsessa. Kunpa voisi yhden päivän elää uudelleen. Sen, jolloin kaksi pientä mustikkasilmää katsoi suoraan sieluun ja sydämeen.


Nainen muistaa kyllä omenankukat, mutta niiden tuoksu ei tunnu enää sormenpäissä.



sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Amorin ampumaradalla

Reunalta voi kurkistaa ja kurotella, etsiä rajaa, pintaa ja kohtaa, jossa uteliaasta tulee kippuraan vääntynyttä kipua. Viisas ei mene liian pitkälle. Viisas etenee ryömien. Tunnustellen. Valmiina perääntymään. Viisas voi vain varoen katsoa vuorelta alas. Nainen ei ole viisas.

Naisen intuitio ei ole koskaan erehtynyt. Nainen sitä vastoin on. Voi miten monta kertaa. Miksi? Koska ei ole kuunnellut vaistoaan. Sitä maisemaa, josta mieli piirtää kuvan, ennen kuin kukaan ehtii esittää valmista ja vanhaa. Olisi niin kiva uskoa ihmiseen. Tilaisuuteen. Totuuteen. Uskoa, vaikka jokin sanoo ensin ei. Se jokin on aina oikeassa. Aina. Ja aina oli nytkin. Kyllähän Nainen sen tiesi. Pedot kyllä tunnetaan. Ne pukevat pehmeän ja pörröisen, puhuvat kehräten ja terävät hampaansa peittävät. Piilottavat kynnet ja pistävät silmät. Petoja silti ovat. Kaiken sen tiedon ja ikiaikaisen viisaudenkin jälkeen niiden paulaan tanssitaan edelleen. Hymyssä suin, iloa siinä kivussa, joka kohta tulee.

Aluksi he olivat vain ystäviä. Tai ei, ihan aluksi Peto tahtoi enemmän, mutta Naisella ei ollut aikomustakaan olla muuta kuin oma hankala itsensä. Vastaili viesteihin milloin sattui huvittamaan ja miten sattui huvittamaan. Sitten tapahtui jotain. Viikkojen aikana Nainen kai tottui. Viattomiin viesteihin. Keskusteluihin. Tottui, odotti ja ilahtui. Joskus Pedosta ei kuulunut päiviin. Mutta sitten kun taas alkoi kuulua, kuului koko ajan. Nainen torjui Pedon yritykset raapia pintaa syvempään. Peto hyväksyi ja pysyi pinnan tuolla puolen. Viekas ja katala.


Tietenkin se oli ihanaa. Että joku kysyi miten päivä meni. Kertoi omastaan. Oli arkinen ja kiva. Työnsi reunalle ja veti pois. Oli turva ja vaara ja viehätys. Eikä Nainen koskaan tehnyt elettäkään Pedon suuntaan. Nainen ei juokse perässä. Kukaan, kenen perässä pitää juosta, ei ole kaiken sen hengästymisen arvoinen. Niin peto seisoi vuorella ja Nainen toisella ja kummallakin oli omat syynsä siihen. Jokin sai kuitenkin Naisen tahtomaan alas. Naisesta tuli varomaton. Hän alkoi kurkkia, etsiä tietä tai polkua, edes vakaita kiviä laskeutua vuoreltaan. Koko sen ajan Peto katsoi vuoreltaan, jota mäeksi väitti.

Seis! Aikalisä, ajatteli Nainen. Aika löytää elämälleen muutakin merkitystä, kuin haaveilla paremmasta. Kuin odottaa että osana voisi olla onni. Kuin uskoa, että vielä joskus laittaisi oman mansikkamaan ja istuisi käsikkäin iltaa kuistilla. Koska Universumi alati heittää Naiselle haasteita, Nainen lakkasi ottamasta niitä vastaan. Kädet kylkiä myöten, heitä vaan, otan kopin, hahhahniinvarmaan. Nainen allekirjoitti diilin itsensä kanssa ja päätti luopua. Elää, kuin kaikki se mikä oli jo tapahtunut, oli kaikki se mikä on ikinä tapahtuman. Nainen vesitti mahdollisuudet joutua Amorin ampumaradalle. Kun ei käy missään, ei tapaa ketään ja nostaa kädet pystyyn, mitä tekee Universumi? Ei yhtään mitään. Siitäs saa sitten. Kotoa ei kukaan hae ja hyvä niin.

Ihana helteinen viikonloppu. Aamu yhdeksältä Nainen oli jo lenkillä ystävänsä kanssa, sitten shoppailemassa pitkän kaavan mukaan ja lopulta salilla. Päätös pysyä kotona kaiken ulottumattomissa piti. Kyllähän häntä kyseltiin. Tuletko? Oletko? Miksi et tule? Nainen piti päänsä. Amorin ampumarata on Naisen puolelta nähty. Neljän vuoden nuolisateen tuloksena vain arpia ja osumia. Ei. Kiitos. Enää. Ja muutama tunti myöhemmin Nainen makasi Pedon kainalossa helteestä hikisenä katsomassa jääkiekkoa. Kuin olisi kuulunut. Kuin olisi ollut siinä aina. Osaamatta selittää kumpaa oli enemmän; onnellinen siitä, että horjahti reunalle, vai kauhuissaan putoamista seuraavasta kivusta.

Pedolle voi esittää saalista. Antaa lämpimän sylinsä ja pehmeän puolen pintaa. Kiehnätä ja kehrätä ja viime hetkellä hypätä pois. Muuten käy huonosti. Muuten edessä on väistämätön. Eikä sellainen kuulu kymmenvuotissuunnitelmaan. Naisella ei ole enää koskaan aietta tulla arvioiduksi sen myötä, mitä paketin mukana tulee. Lapset, köyhyys ja mahdoton. Naisen kanssa ei matkustella, Naisen kanssa ei osteta taloa. Intuitio sanoo, että tässä kävisi taas niin. Eikä Naisen intuitio ole vielä koskaan erehtynyt. Siksi Naisen kanssa istutaan sylikkäin katsomassa peliä ja puhutaan henkeviä, mutta kun Peto selkänsä kääntää, pinkaisee Nainen karkuun. Eikä sen perässä kannata juosta. Sangen vikkeläksi on Nainen oppinut Amorin ampumaradalla. Sangen taitavaksi, ettei enää osu. Enää ikinä osu.

Peto. Mies, ystävä, ihminen ja mahdollisuus. Ehkä. Mutta Naisen sydäntä kukaan ei enää särje.



sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Yhden ajan loppu

Kaikki on tehty. Oppari julkaistu, kirjaston sakot maksettu ja tutkintotodistus anottu. Kaikki on tehty ei kuitenkaan  sujunut aivan kaavan mukaan, sillä Universumi järjesti Naiselle satasen aidat aikaa vastaan.

Kävipä niin, että kaksi päivää ennen tutkintotodistuksen anomista selvisi, että erinäisten ”korjaa, säädä, vaihda ja viheltele” sotkun vuoksi opintosuoritteesta puuttui pisteitä. Ja paljon. On kai jokseenkin turha edes mainita, että tämä kaikki opintopisteuupujasta riippumattomin syin. Samaisen sotkun vuoksi Nainen teki aikoinaan selvityksen opintotukilautakunnalle siitä, miksi opinnot eivät edisty. Häneltä, joka on käynyt joka ainoan harjoittelun, suorittanut joka ainoan kurssin ja kirjoittanut joka ainoan raportin, esseen ja tehtävän valmistuakseen etuajassa. Opinnot kyllä edistyivät, mutta eräs ei niiden kirjaamisessa rekisteriin. Mutta ei siinä mitään, tulipa vetäistyä parit vesiesteet kaksinkilpailussa aikaa vastaan. Maaliviivan ylitti ensin Nainen, aika tuli hyvänä kakkosena.


Asioiden tolalleen saattaminen työpaikalta käsin oli jokseenkin turhauttavaa. Äänimerkin jälkeen voit jättää viestin ei käy yksiin hektisen asiakaspalvelun kanssa. Juuri kun ehti painaa vuoronumerolta seuraavan ja huikata hei, miten voin palvella, värisi mykkä Nokia taskussa. Ja aika kului. Tik ja tak, tiimalasista pois. Toki Nainen sen tiesi, kaikki selviää kyllä. Kysymys kuuluukin, miksi asioiden pitää aina ”selvitä”? Miksi eivät vain ole selvää, kun kaiken tekee niin, ettei pitäisi olla mitään selvitettävää. Ikinä. Vaan sinnikkääksi elämä yhä opettaa, kun ei muuta ymmärrä.

Kyllä sitä sinnikkyyttä on tarvittukin. 5,5 vuotta ja 1,5 tutkintoa. Nainen on paitsi helpottunut, myös hyvin hämillään. Tähänkö kaikki työ nyt päättyi? Kaikki se paine, kun yritti opiskella ja luotsata perhettään yksin. Yritti? Ei se ollut mikään yritys. Se oli ihan oikea teko. Se oli ihan oikeaa työtä ja puurtamista. Hatunnoston arvoista. Kaiken sen kiipeämisen ja kompuroinnin arvoista. Vuorikiipeilyn.
Vuorta voi katsoa alhaalta kahdella tapaa. Suurena ja loputtomia ponnisteluja vaativana, tai vain kasana kiveä, jonka mannerlaattojen liike on muinoin muovannut.  Oli katsontakanta kumpi tahansa, ylös pääsee vain askel kerrallaan.

Opiskelu on muuttanut Naista. Molemmat, myös se keskenjäänyt. Näiden vuosien aikana on tapahtunut niin paljon.
Nainen on hoitanut syntyviä ja kuolevia. Istunut vieressä kivussa, pelossa ja epätoivossa. Syöttänyt, pukenut, pessyt ja hoitanut. Kuunnellut ja rohkaissut, iloinnut ja itkenyt. Nainen on järjestänyt, ottanut selvää, kulkenut rinnalla. Miettinyt tulevaisuutta ja kuunnellut mennyttä. Saanut eväitä ja työkaluja aivan eri tavalla kohdata kärsimystä ja vääryyttä. Voi miten rikkaampaa elämä on kaiken tämän jälkeen. Miten etuoikeutettua on ollut nähdä kahta eri kokonaisuutta, aivan eri näkökulmaa. Miten hienoa, jos omaakin elämäänsä voisi vielä joskus katsoa yhtä armollisin silmin.

Kaikki on tehty. Kesäkuisena lauantaina Nainen nousee kuultuaan nimensä juhlasalissa, kävelee eteen, ottaa todistuksensa ja ruusunsa ja hymyilee leveämmin kuin pitkään aikaan. Sataa, paistaa aivan sama. Naisen sydämessä laulavat kesälinnut ja silmissä sädehtii järvenselän aurinko. Työ on tehty, matka tullut päätökseensä. Ja voi millainen matka. Sen raskautta ei onneksi etukäteen tiennyt. Onneksi tiennyt. Monikaan asia elämässä ei tuo samanlaista tyydytystä kuin valmiiksi saattaminen. Mitä pidempi ja haastavampi projekti, sen suurempi euforia. Ei tule ikävä. Ei sitä stressiä, venymistä ja aikataulua aikataulun perään. Ei ehdi tulla, sillä aikaisintaan kahden vuoden päästä voisi hakea lukemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Tai ehkä kenties yliopistoon? Taideterapeutin tutkinto olisi kyllä melko pitkä ja kallis, mutta toisaalta kahden intohimon yhdistämistä, nyt kun siihen on vaadittu pohjakoulutuskin. Hullu. Hullu mutta sen verran viisas hullu, että aikaa antaa tulevien kahden vuoden kertoa. On niin paljon kaikkea kivaa, mitä voisi tehdä ja suorittaa. On niin monta polkua tutkia, monta intohimoa syttyä ja monta elämää nähdä yhden ainokaisen aikana.

Yksi aika on tullut päätökseensä. Toivottavasti vielä monta uutta edessä.

 

perjantai 9. toukokuuta 2014

Erään työmoraalin kuolinkorina

Töistä pois oleminen on aina ollut Naiselle vaikea pala. Niin, ellei siis oteta huomioon kaikki niitä vanhempainvapaita, jolloin töistä pois oleminen on ollut hyvin helppoa, ainakin silloin kun se ei ole ollut hyvin, hyvin vaikeaa. Nainen on tehnyt töitä kipeänä. Pikkukuumeet ja flunssat ovat menneet siinä ohessa. Selän peruttua elinikäisen takuunsa, kulki Nainen vinossa kumarassa ja purki kuormaa erityistavaraliikkeessä, kuin se olisi ollut omansa. Ja niinhän se melkein olikin, sillä siellä jos missä tunsi olevansa korvaamaton. Pienessä yrityksessä sairausloma tiesi sijaisetonta piinaa työkaverille. Pienestä yrityksestä ei niin vain olla pois.

Korkean työmoraalin omaavalla Naisella on aina ollut kaksi periaatetta. Saikulla ei olla turhaan ja jos töihin saakka on omin kintuin päässyt, sieltä ei kesken päivän lähdetä. Eikä niin tapahtunutkaan. Ainoana poikkeuksena se kerta, kun vauvanalku numero kolme luovutti yksiönsä avaimet ja alkoi tyhjentää kohtukotiaan samaisen erityistavaraliikkeen kivilattialle. Silloinkin kollegan toinen lause oli ”entäs minun huominen vapaapäivä?” Entäs niin. Kiinnosti juuri sillä hetkellä kovasti.

Töissä sairaana oleminen ei oikeasti ole osoitus korkeasta työmoraalista, vaan silkasta tyhmyydestä ja aivan liian ankarasta omastatunnosta. Viime keväänä Nainen tapaili miestä, joka sai elinikäisen muistutuksen tyhmyydestään sydämen vajaatoiminnan muodossa. Mies oli tehnyt töitä kuumeessa, sai tulehduksen sydämeensä ja menolipun sairauteen, josta ei ikinä toivu. Ikinä. Kannattiko? Miehen lääkearsenaalia katsoessaan Nainen alkoi pohtia sangen korkean työmoraalin tyhmyyttään aivan uudelta kantilta. Viimeisen naulan arkkuun naputteli oman rakkaan siskon sairaus, joka iski sydämeen ja aivoihin.  Tämä viheliäinen ja vaikeaselkoinen tulehduksellinen tila tarvitsee perinnöllisen alttiuden lisäksi jonkin laukaisevan tekijän. Yhtenä vahvana ehdokkaana ovat ympäristöön liittyvät. Sisko työskenteli vuosia paikassa, jossa tiedettiin olevan sisäilmaongelmia. Huom. Tiedettiin. Ja remontoitiin ja ihmeteltiin. Erinäiset oireet seurasivat erinäisiä vuosia. Sitten meni terveys kokonaan.

Nainen ei ole koskaan ollut turhaan pois töistä, mutta juuri tällä samaisella hetkellä istuu keittiön pöytänsä äärellä miettimässä onko tarpeeksi sairas sittenkään. Käyvätkö aallot nyt vesilasissa, vilkkaasti liikkuvan mielen myrsky. Kävipä nimittäin niin, että Nainen sai harjoittelunsa päätteeksi töitä. Tosin alkuun määräaikaisen sopimuksen elokuun viimeiseen päivään saakka. Ensin työn piti melko suurella varmuudella jatkua siitä vielä ainakin toisella pätkällä tammikuun loppuun. Historia tiesi kertoa, että taloon on tultu jäämään näiden parin määräaikaisen jälkeen. Naisella oli hyvä ja luottavainen mieli. Sitten tuli rekrykielto ja epävarmuus. Epävarmuus on siitä mielenkiintoinen seuralainen, että sijaisen mielessä se alkaa tehdä myyräntyötään sitoutumisen suhteen. Sitä huomaa aika pian esittävänsä itselleen sellaisia kysymyksiä, kuten jaksanko oikeasti hymyillä yhä uudelleen ja uudelleen, ottaa asiakkaan vihan vastaan, olla sijaiskärsijä, ylittää sietokykyni ja jaksamiseni rajat joka ikinen päivä. Jaksanko? Tietenkin Nainen jaksaa. Nainen on se, joka painaa töitä tosissaan. Purkaa jonoa, on tehokas ja ripeä, jotta olisi potentiaalinen siinä sijaisten kilpailussa, jossa palkintona on jatkosopimus. Ja Nainen on se, joka fyysisesti istuu työpaikalla jossa on sisäilmaongelmia, joista on nyt alkanut oireilla. Mikä koomisinta, Naisen työpiste on juuri se, jossa kaikki saavat pahimmat oireet. Jaksanko? Niinpä.

Ensin ei ollut mitään. Korkeintaan pientä päänsärkyä iltapäivällä, sillä ilma ei vaihdu huoneessa ollenkaan. Nainen ajatteli, että paniikki on lietsonut paniikkia ja ihmiset oireilevat kollektiivisen oireilun vuoksi. Tai ovat vain herkempiä kuin Nainen. Sitten alkoi selittämätön lämpöily, joka paheni loppuviikkoa kohti. Huimaus. Kovempi päänsärky. Uupumus. Syvä uupumus. Kovempi huimaus. Äänen pettäminen. Poskionteloiden särky. Koska loppuviikot ovat selkeästi pahempia, on syytä epäillä että työstressi pahentaa oireita ja oireet työstressiä. Mutta työmoraalistaan Nainen piti kiinni. Niin ja mahdollisuudestaan saada jatkoa sopimukselle, sillä opintolainat painavat päälle ja säännöllinen palkka kaiken epäsäännöllisen säädön jälkeen on taloutensa ainoan elättäjän taivas. Nainen huomaa kuitenkin viipyvänsä yhä useammin olemattomien työpaikkailmoitusten äärellä ja pienesti toivoo iltaisin, että joku lapsista valittaisi nuhaa tai mahaa ja voisi jäädä kotiin. Mutta ei. Töitä ei löydy ja lapsetkin lähtevät joka aamu kouluun, jos nyt eivät reippaina, niin ainakin kovin terveinä.

Sitoutuminen työhön tuntuu yhä vain vaikeammalta, kun jatko on epävarma ja niin on terveyskin. Toistaiseksi on vielä ollut mahdollisuus käydä joitain päiviä eri toimipisteessä töissä, mutta kesäkuun alusta alkaen Nainen istuu toimistossa, jossa kaikki vakituiset työntekijät oireilevat. Elämä on jo nyt silkkaa työtä ja siitä toipumista. Illat ovat toipumista, viikonloput varsinkin. Työpäivää seuraa toinen kotona. Kuolemanväsyneenä. Tässä souvissa ei ole mitään järkeä. Opintolainat painavat päälle, aivan kuten pakkorako saada jatkoa sopimukselle.
Nyt on perjantai ja saikkua ja kolme päivää aikaa saada itsensä taas työkuosiin. Ja silti Nainen istuu kotona keittiön pöytänsä ääressä miettimässä olenko minä tarpeeksi sairas? Olen. Hyvin sairas jos edes ajattelen tekeväni töitä terveyteni kustannuksella. Kolme päivää tunkkaisessa kopissa ja taas nousi lämpö. Taas lähti ääni, mutta mikä pahinta, taas pyöri maisema ja liikkui lattia. Pää oli puuroa, eikä siellä ajatus pysynyt. Nainen pelkää kuollakseen, että saa saman diagnoosin kuin Sisko. Sillä neljän lapsen äiti ei voi sairastua niin vakavasti. Ei vaan voi. Kuollakseen pelkääminen alkaa uhkaavasti tappaa työmoraalia. Nainen kyllä selittelee vielä toistaiseksi itselleen. Siitepölyt voivat tehdä olon huonoksi ja äänen käheäksi. Seisova ilma saa lattian keinumaan ja päätä särkemään. Mutta entä se lämpöily sitten? Entä jos ne höyrystyvät liimat ja kemikaalit ovatkin syyllisiä? Ne joita nyt vahvasti epäillään. Selittelyt peittyvät pelon alle. Perinnöllinen alttius ja ympäristötekijät. Voi helvetti.

Entä jos ei halua enää mennä töihin?



 

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Alkuvirhe

Joskus Naisen valtaa selittämätön suru. Sillä ei ole määrää, ei matkaa. Se vain on. Viipyy päivän, ehkä kaksi. Joskus viikkoja vierailee. Suru on siitä hankala, että lapset vaistoavat sen. Jos luulit että antavat emon sukia siipensä ja painaa päänsä niiden pehmeään rauhaan, että hiljenevät ja miltei henkeään pidättävät, erehdyt. Lapsista tulee hirviöitä, kaksipäisiä petoja, joiden kumpikin suu vääntyy rujoon huutoon. Jotka repivät toisiaan kappaleiksi, härnäävät, huitovat, heittäytyvät vuoroin marttyyreiksi ja vuoroin leijoniksi, jotka vaativat loputtomasti, sotkevat loputtomasti ja tappelevat loputtomasti. Ja sen kaiken keskellä on Nainen ja suru. Eikä yksi ole olemassa ilman toista.

Miksi elämä meni näin? Miksi onnessa on aina pieni murhe ja ilon piilossa suru? Miksi ei voinut mennä ja tulla opiskella ja matkustella ja luoda uraa ja sitten pysähtyä? Miksi piti ottaa ensimmäinen mahdollinen isä lapsille, kun olisi pitänyt ottaa sopiva mies itselle, vaikka ei edes tiennyt kuka itse on? Virhe ei ollut erota. Virhe ei ollut edes tehdä neljä lasta. Virhe oli ottaa mies, joka oli kaikin tavoin väärä. Alkuvirhe. Atomi. Kaiken ydin ja kuori. Miten sellaisen virheen kanssa voi elää? Ei mitenkään ja joka päivä.
Elämästä on tullut tällainen. Näin on hyvä. Näin on parempi, kuin kitua liitossa, joka natisi ja vuoti. Neljä vuotta. Siitä kaikesta on jo neljä vuotta. Siitäkö suru tällä erää? Melankolia, mollisointu, epäonnisen laulu.

Jos joku olisi neljä vuotta sitten sanonut Naiselle, että edelleen yksin kuormasi kannat, edelleen yksin nouset päivään ja iltasi laitat, ja edelleen elät, kuin mitään muuta ei osaksesi voisi koskaan tullakaan. Olisiko Nainen epäillyt? Naurahtanut väkinäisesti, kuten silloin kun kirkonmies sanoi; ”jos eroat, varaudu siihen, että saatat elää lopun elämääsi yksin”. Varaudu? Voi kyllä, siihen jos mihinkä Nainen on varautunut.
Miksi Nainen ei voi olla normaali? Miksi ei haluta yhteistä tulevaisuutta kenenkään kanssa. Miksi ei jakaa elämäänsä. Maailma on täynnä miehiä, jotka ottaisivat fiksun ja täysipäisen naisen kiljuen. Ja maailma on täynnä miehiä, jotka eivät koskaan ottaisi neljän lapsen äitiä, vaikka tämä olisi kuinka fiksu ja täysipäinen tahansa. Maailma on täynnä vääriä miehiä. Maailma on täynnä. Ja Nainen tyhjä.

Neljä vuotta on kulunut. Entä tulevat? Lapset kasvavat. Työpaikat vaihtuvat. Miehet vaihtuvat. Miesten kasvot, kädet, tavat. Harrastukset. Ammatit. Tumma. Vaalea. Ristiverinen. Leijona. Rapu. Vaaka. Kyllä rakkaus voi jatkua koko elämän. Sen toinen osapuoli vaan ei. Helmiä rakkauden kauniissa nauhassa, niin Nainen sen tahtoi. Koska joillekin meistä ei ole yhtä ja suurta suotu. Koska jotain Naisen sisällä on liian monta kertaa hylätty. Liian usein torjuttu ja yksin jätetty. Se jokin oppi kuudentoista vuoden aikana elämään yksin. ”Varaudu siihen”, sanoi kirkonmies. ”Varauduin”, vastasi Nainen, ”jo monta vuotta sitten”. Mutta selittämättömään suruun ei osannut varautua. Miten syliltä näyttää tumma vesi. Miten kutsuvalta siltarumpu. Miten kirkkaalta korkeus ja tyyni.

Kun Nainen suree, lapsista tulee hirviöitä. Se on niiden ainoa keino vetää emo elämään, irti tummista vesistä ja kirkkaista korkeuksista. Ne rääkyvät, jotta Nainen ei unohtaisi. Mitään muuta ei enää ole jäljellä kuin lapset. Eikä niiden tarvitsisi niin tehdä. Nainen ei koskaan voisi unohtaa, ei elämää paeta. Ei sukeltaa syvään syliin, ei ajaa kohti lopullista pimeää. Ei ole murhetta. Ei lupaa surra. On vain lapset ja elämä joka on varauduttava elämään yksin. Mitään muuta ei enää ole. Pitää vain jaksaa.

Alkuvirhe. Atomi. Kaiken ydin ja kuori. Miten sellaisen virheen kanssa voi elää? Ei mitenkään ja joka päivä.



torstai 1. toukokuuta 2014

Katala peto

Naisella on ystävä, joka sattuu olemaan kaksilahkeista lajia. Ystävyys alkoi aikoinaan pienellä pilkkeellä, flirtillä ja mitä näitä nyt on. Tai ei. Ei ystävyys niin alkanut. Se alkoi melko pian pilkkeen ja flirtin jälkeen, kun kävi selväksi että miehellä on naisystävä, mutta suhde joka tavalla löyhä ja tapailuperustainen ja siksi miehelle riittämätön. Kenties Naisesta olisi enempään? Mutta Nainenpa haistoi suunnitelman, kuin Canis lupus familiaris koirapelon. Mies halusi verrata kumman haluaa. Tai paremminkin, kumpi hänet haluaa. Mies halusi naisen, joka taistelisi hänestä. Joka pitäisi miestä niin palkintona, että katkoisi kyntensä ja raapisi polvensa sitä vuorta kiivetäkseen, jonka laella tämä Luojan lahja seisoi. Ja pyh. Jos joku, niin Nainen inhoaa korkeita paikkoja.
”Minulla ei ole lainkaan kilpailuviettiä. Nostan kanssasi kädet pystyyn”, sanoi Nainen ja asian vakuudeksi myös niin teki.
”Minäpä haluan naisen, joka ei nosta heti käsiään pystyyn”, sanoi mies. Tummissa silmissään palava. Peto. Suloinen ja viekas.

Näillä sanoilla sinetöitiin pilke ja flirtti puhtaaksi ystävyydeksi. Sillä kun Nainen jonkin ajatuksen päähänsä päästää, se ei sieltä poistu.


Ystävyys on yhtä kuin tekstiviesti silloin, puhelu tuolloin. Ihan mukavia arkisia. Toisinaan aikoja, jolloin ei miehestä juuri kuulu. Eikä pahemmin Naisestakaan. Mutta tällä tähtitaivaan tulisieluisella skorpionimiehellä on ylimaallinen vaisto. Aina ja joka kerta kun Naisella on vientiä ja sutinaa, alkaa kuulua. Mies ei voi sitä mistään tietää. Ei niin mistään. Mutta niin vain käy. Kun Nainen on tavannut potentiaalisen taluttajan ja vaihtelee tämän kanssa haparoivia ensimmäisiä tekstiviestejä, kuka mahtaa laittaa väliin omansa? Ken näytöllä vilkkuu, kun Nainen on treffeillä? Ja kun pyörre laskee ja tuuli tyyntyy, ei mitään. Kunnes taas alkaa seuraava kuhina. Kaava on toistunut tässä aikain saatossa jo kertaa useita. Ainakin niin monta, että Naista naurattaa ääneen. Hyvä vitsi. Paitsi ettei edes ole. Mies ei tiedä missä Nainen liikkuu, ketä tapaa, eikä varsinkaan mitä punaisten hiusten alla liikkuu. Ja silti ne tulevat, aina ja uudelleen. Elonmerkit. Viestit. Poikkeavat arkisista, mutta niin kiltisti ja piiloutuen, ettei Nainen voi laittaa miestä miksi –nimistä seinää vasten. Näissä viesteissä on vihje ja aarrekartta. Löydä minut, ne kuiskivat.

Löydä sinut?

Millä oikeudella se niin tekee? Miksi ottaa yhden askeleen eteen ja monta loikkaa taakse? Miksi vihjaa, antaa ymmärtää ja vihjaa sitten uudelleen vain aloittaakseen radiohiljaisuuden? Miksi Nainen ottaa jokaisen vihjeen, kuin vesipisaran hanhenselkäänsä? Ohittaa ja väistää. Koska Nainen ei kilpaile. Ja koska Nainen ei kilpaile ja mies haluaisi olla palkinto, jatkuu ystävyydellä verhottu kissa-hiiri leikki loputtomiin. Tai ainakin siihen saakka, kunnes jompikumpi löytää parempaa puuhaa kuin istua kotona vappuaattona läppärin hämärässä valossa kaksi tuntia kirjoittelemassa toisilleen elämän syvällisiä. Ihan ystävinä vaan. Kaikki mahdolliset salasanat, avaimet, kartat ja koordinaatit kätkettyinä viattomien sanojen syliin. Joo. Ystäviä oikein isolla Y:llä. Ei Nainen halua muuta sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole rankaa lopettaa nykyistä suhdetta, jota tapailuksi kutsuu. Joka pitää naisystäväänsä kuin löyhiä lankoja käsissään, vaikka haluaisi enemmän. Joka odottaa, että Nainen marssisi saappaat savessa tupaan, löisi kirveen pöytään ja ajaisi miehen niin nurkkaan, ettei siitä pois pyristellä. Ei Nainen sellaista miestä halua. Eikä Nainen mitään muuta haluakaan.

Voihan se olla, ettei miehellä ole enää suhdetta, tarvetta vertailla, olla palkinto sittenkään. Voihan se olla, että mies on tullut niin varovaiseksi, ettei uskalla ottaa sitä todellista askelta Naisen luo. Tai on kuten Nainen, niin levoton ettei tiedä haluaako olla vapaa vai sidottu ja jos on sidottu, kuinka tiukkaan. Eikä sillä ole väliä. Nainen ja mies ovat ystäviä. Nainen ottaa vihjeet sateena hanhenselkäänsä ja mennä porskuttaa pitkin polkuja, joista mies ei mitään tiedä. Paitsi että tietää. Vaistoaa pirulainen. Nainen ei halua seurustella, ei yhteistä tupaa ja perunamaata. Ei kenenkään kanssa. Mutta. Se ei silti estä suostumasta lenkille kun miltei naapurissa asuva ihan kiva mies, kohtelias ja fiksu, keksii pyytää lenkille. Se ei estä Naista keskustelemasta, nauramasta, katsomasta ihan kivaa ja hyvin pitkää miestä silmiin pilkkeellä ja pienellä flirtillä. Eikä se estä tähtitaivaan tulisieluista skorpionia vaistoamasta tätäkään viatonta kävelylenkkiä koleana vappupäivänä.

Kirottu peto. Katala ja viekas. Se tietää millainen on tie vaikeiden naisten mieliin.