sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Oma Viikko

Nainen oli varautunut pahimpaan. Huutoon. Tappeluun. Ikävän umpisolmuihin, joita avatessa menisi taas aikaa. Paljon aikaa. Hyvä, että varautui pahimpaan. Sillä sitä ei tullut.

Viikon verran Nainen oli yksin. Tai ei edes ollut, sillä kesätöitä saanut Eero Esikoinen ei kaikista uhoamistaan huolimatta jaksanut valvoa yöt kavereiden kanssa ja mennä samoilla silmillä päiväksi töihin ja sieltä kotiin nukkumaan, kunnes taas valvoisi yöt kavereiden kanssa ja menisi samoilla silmillä töihin. Päivän firman haalareissa hionnut poika tuli viimeistään yhdeksältä kotiin – milloin ei tullut jo töistä suoraan – ja kävi nukkumaan aikaisemmin kuin äitinsä. Aikuisuus, sanoi äiti pojalleen. Sellaiseksi sitä kutsutaan, kun käydään töissä ja nukutaan normaalin päivärytmin mukaan. Ikinä koskaan Nainen ei olisi uskonut, miten kivuttomasti kellonkääntäminen yöeläjällä sujui. 18v kun oli nukkunut päivät ja viettänyt yöt kalassa, naisissa, ajelemassa kavereiden kanssa minuutilleen siihen maanantaihin asti, jolloin aikuisuus alkoi kirjoittaa kalenteria.

Nainen vietti omaviikkonsa käytännössä yksin, sillä kaksi nuorinta majaili kesälomaa Lastenisällä ja Kalle rippileiriä satojen kilometrien päässä. Nainen kävi töissä. Salilla, lenkillä ja rullaluisteli. Teki pikkuannokset ruokaa ja haki pikkuostokset kaupasta. Vietti ihan tavallista arkea, joka ei ollut hänen arkensa. Kenen elämä tämä on, mietti Nainen? Kun siivosi, se pysyi. Kun osti ruokaa, jääkaappi oli täynnä päiviä. Kun pääsi töistä, oli monta tuntia aikaa. Koko ilta! Näinkö jotkut ihmiset elävät? Sellaiset, joiden taloudessa on vain kaksi töissä käyvää aikuista ja korkeintaan koira. Pyykkiä, tiskiä, sotkua, kaupassakäyntiä, KAIKKEA tulee vähemmän. Se aika, joka jää pyykiltä, tiskiltä, sotkulta ja alituiselta ruokarumbalta kaupassakäynnistä sen valmistamiseen, on omaa aikaa. Ja sitä on käsittämättömän paljon.

Koko viikon Nainen vietti toisessa todellisuudessa. Ikävöi lapsiaan, mutta vieraalla tavalla. Enää ei tuntunut, kuin puolet ruumiista ja sielusta olisi irronnut matkaansa. Tai tuntui, ensimmäisen päivän. Vasta sitten Nainen alkoi ymmärtää, miten uupunut olikaan. Miten väsynyt. Huolehtimaan ruuat ja lapset ja koiran ja kodin ja työt ja elämän joka meni vain kaikesta huolehtimiseen. Hiljaisuus parantaa. Joutilaisuus antaa voimia. Ihanaa olla ilman. Ihanaa saada takaisin.

Viikossa kukaan ei voi tuttuudestaan palaakaan menettää, mutta hämmentävän vieraalta lapset näyttivät. Nainen ajoi pihaan, nousi autosta, keräsi kassinsa, itsensä ja ajatuksensa ja oli valmiina ottamaan vastaan illan, joka kostaa kaikkien erossa vietettyjen edestä. Lastenisä istui autossaan ja odotti. Tyttöprinsessa kantoi rakasta nukkeaan hellästi sylissä, esitteli uutta nukenvaunujen hyttysverkkoa ja höpisi taukoamatta tuulen leikkiessä sen hiuksilla. Seuraavan kerran, kun mennään isille viikoksi, se vie meidät Funparkkiin, tai Särkänniemeen tai Puuhamaahan. Nainen poimi kurittomat suortuvat korvan taakse, jotta näkisi pienet sirot kasvot ja rakasti niin että sydän rutistui. Siinä se painautui pihassa äitiään vasten, lämpimänä ja tuoksuvana, kietoi pienet kädet ympärille ja puristi.
Näin suloinenko se olikin? Keiju pieni, prinsessa, äidin ainoa tyttö? Miten saatoin niinkin vähän sitä ikävöidä…

Hämmentävä vieraudentunne selvisi aika pian. Eetu Enseminäollu on lihonut varmasti tuplaten sen, mitä Tyttöprinsessa laihtunut viikon aikana. Pienessä ihmisessä kilo, kaksi tekee jo paljon. Toinen on istunut pelaamassa käsi karkkikulhossa ja toinen hyppinyt päivät trampalla. Nainen ei sano mitään. Jos jotain, niin sen on oppinut, ettei vaivaa maksa. Lastenisälle on täysin turha saarnata terveellisestä ruuasta ja päivärytmistä. Isäviikko on yhtä kuin mäkkisafkaa, karkkia ja rajoittamatonta pelaamista. Joka toinen viikonloppu ja kaksi kertaa vuodessa viikon. Siinä syy, miksi asiasta ei kannata enää natkuttaa. Jos ei ole neljässä vuodessa ymmärtänyt, ei sitä ymmärrä tulevinakaan. Piste. Hämmentävää onkin, että lapset ovat vihdoin alkaneet ymmärtää. Että isillä on niin ja äidillä näin. Että äidille ei tarvitse kostaa erossaoloa. Äiti on ja odottaa, eikä enää kysy ”oliko ikävä”? Sen kysyminen kun lastaa syyllisyyden taakan kapeille harteille. Tietenkin oli, mutta entä jos ei ollutkaan tarpeeksi ja koko ajan?

Neljä vuotta siihen meni. Lapset eivät riudu viikossa, eikä Nainenkaan. Eivät enää kysy miksi iskälle mennään ja kauanko siellä on pakko olla. Ei raastavaa itkua ja takertumista, ennen ja jälkeen. Lapset saavat nauttia isäviikosta aivan yhtä paljon, kuin äitikin. Jälkimmäinen tosin maalasi mieleensä muutaman mustan kuvan automatkoista; Lastenisän ajotaidosta ja moottoritienopeuksista. Niin ja muutaman muunkin worst case scenarion. Veden ainoa olomuoto tuli viikon aikana vain taivaalta, joten hukkumiskauhukuvia Nainen ei laatinut. Onneksi.

Oma viikko oli ihana, mutta voi niin kovin nopeasti ohi. Huono omatunto siitä, miten paljon hiljaisuudesta nauttikaan. Ja ajasta. Mutta eniten huono omatunto perjantaista, kun Nainen ajoi kotiin ja ajatteli huokaisten; tästä se taas alkaa. Niin kuin se nyt rakkautta vähentäisi tai arvoa alentaisi. Se että ei oikein jaksaisi kyntää ainaista arkipeltoa ja sanoo sen ääneen. Joskus vielä elämä on toisenlaista. Kevyempää. Tai sitten ei. Taitaa murheen määrä olla vakio kuitenkin. Mutta erilaista se vielä joskus on. Naisen elämä on muuttunut paljon neljässä vuodessa. Seuraavina se vasta muuttuukin. Kaksi vanhinta ovat sitten jo omillaan, kaksi nuorinta murkkuikäisiä menoineen. Absurdi ajatuksenakin. Että nyt on näin ja muutaman vuoden kuluttua aivan toisin.

Seuraavat kaksi viikkoa Nainen käy töissä, hoitaa lapset ja koiran  ja kodin ja kaiken. Ja järjestää yksin rippijuhlat siinä ohessa. Sitten se taas alkaa, kurkistus toiseen elämään ja tulevaan. Vuoden toinen ja viimeinen ihan(a) oma viikko!


sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Tunnoton

Ei se mennyt niin, juhannus. Ei mitenkään suunnitelmien mukaan ja sitten kuitenkin niin. Nainen ei lukenut yhden yhtä kirjaa. Ei nukkunut pitkään. Ei levännyt. Söi hyvin. Joi vielä paremmin. Nauroi. Tanssi. Tarttui hetkeen ja ihmiseen, kunnes aamu riisui paljaaksi kaiken. Miksi se riisui taas kaiken?

Juhlan jälkeen tyhjä pää
enkä voi käsittää
etten eilen voinut elää
ilman sinua
 
Olisi väärin kutsua häntä Herra Yritysjohtajaksi. Ammatit ja tittelit eivät saa Naista niiaamaan syvään, eikä sillä, tämä mies ei ole mitenkään tuonut ilmi asemaansa. Mutta Iso Herra hän on. Herrasmiesherra. Diplomaattinen Vaaka. Ja siinä vieressä ja lämmin ja saatavilla. Nauraa, katsoo silmiin, vetää luokseen. Niin monin tavoin vetää luokseen ja yhtä monin työntää pois. Nainen on aina ollut hyvä ratkomaan arvoituksia. Tätä hän ei voi. Mutta se ei estä valomerkin jälkeen huojumasta samaan taksiin, samaan kotiin ja nukahtamaan samalla henkäyksellä uneen, jonka kuvia humalainen mieli ei tulkitse. Sellainen ihme todella käy, sillä Nainen haluaa nukkua ihmistä vasten. Lähellä ja iholla, turvassa. Vaakamiehen kanssa ei tarvitse pelätä. Ei joutumista tilastoihin, Iltapäivälehtiin tai häpeään. Ja Nainen haluaa uskoa, että Vaakamies on aivan kuka tahansa. Aivan sama. Tyhjää parempi. Tämäkin mies.
 
Tahdoit niin uskoa
että olet mun ainoa
Mutta tunnoton oon
mulle käy kuka vaan
etkä pysty mua satuttamaan
 
He ovat tunteneet jo pitkään. Eronneet tahoillaan yhtä kauan aikaa sitten. Naisen ero on kirjoissa ja kansissa, Vaakamiehen ei. Avioliiton varjo on yhtä pitkä ja hyinen kuin ex-vaimonkin. Sellainen pilven pimentämä hiekkaranta, jossa tuuli pilaa kesäpäivän. Ei heistä tule koskaan mitään ja Nainen tietää sen. Vaakamies vielä paremmin. Nainen ei ole tarpeeksi sellaisille miehille, joille suhde on yhtä kuin yrityskauppa. Pitää tietää mihin sijoittaa ja mitä siitä hyötyy. Naisesta ei hyödy mitään. Naiselle miehet eivät ole yrityskauppa, liiketoimintasuunnitelma tai täyden tilikauden tasetarkastelu. Naiselle miehet ovat korkeintaan todiste siitä, että aika on mennyt ohi jo kauan sitten. Se. Aika. Jos koskaan olikaan.

Eilen uskoin että saat
mut hetkeksi loistamaan
mutta toivoin että aamu
sinut veisi mukanaan


Aamu, voi aamu. Se tekee kaikesta niin hankalaa. Kauniista rumaa ja helposta vaikeaa. Ripsivärijämät alaluomilla. Tyynyn pöyhimä pää. Punaiset silmät. Tärisevä käsi kaatamassa kahvia, jyskyttävän päänsäryn takana yksi ajatus; lähde.
Vaakamies puhuu kaikesta. Lapsista, avioerosta, elämästä. Juttelee kuin hyvälle ystävälle ja rakkaalle, eikä Nainen voi hetkeksikään unohtaa, ettei ole kumpaakaan. Ei nyt, ei koskaan.
Kunpa Nainen olisi häikäisevän kaunis. Pitkät vahvat hiukset. Valkoiset hampaat. Hoikkauumainen. Pystyrintainen. Pystypäinen. Kestäisi tämän kaiken. Putoaisi kuin kissa jaloilleen. Kestäisi tuon miehen, välttelevän katseen seinillä. Jääkaapin ovessa laskupino. Tiskipöydällä astiat. Ruoho leikkaamatta. Hyvät teot tekemättä. Rukoukset lausumatta. Aamu tekee kaikesta rumaa. Eikä vähiten Naisesta.

Tahdoin niin uskoa
että olet mun ainoa
Mutta tunnoton oon
mulle käy kuka vaan
etkä pysty mua satuttamaan

 
Sillä ainoa joka voi, on Nainen itse.


(Lainaukset; Jenni Vartiainen, Tunnoton)

 

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Juhlaton juhannus

Jälleen on vuosi kulkenut kesäiseen juhlaan, jota Nainen ei vietä. Nuoriso valtaa festarit, vanhempi väki lavat. Perheet grillaavat, saunovat ja mökkeilevät joko keskenään, tai toisten grillaavien, saunovien ja mökkeilevien perheiden kanssa. Pariskunnat nojaavat toisiinsa auringonlaskusta auringonnousuun ja liikenevän siinä välissä. Jostain ihmeen oikusta Nainen viettää jokaisen juhannuksen ilman lapsia. Tai ei se mikään oikku ole. Pariton viikonloppu. Aivan yhtä pariton, kuin Nainenkin. Sataisipa. Ja tuulisi oikein kovaa.

Juhannus, mittumaari, keskikesän kaunein. Sitä ei juuri juhlittu Lastenisän kanssa. Lapsi oli aina pieni ja kun vähän varttui, tuli uusi pieni. Kokot jäivät valvomatta, valkeat yöt varsinkin. Jos jotain, niin unta – tai edes mahdollisuutta siihen – arvosti enemmän. Pakkokivailta ahdisti jo tuolloin. Juhannus sitä ja juhannus tätä. Lehdet, ihmiset, koko maa täynnä yhtä rupista viikonloppua. Aamulla huojennus ja synninpäästö ilottomuudesta. Rullaluistelu tai juoksulenkki täydessä hiljaisuudessa oli kaupunkilaiselle kokemisen arvoista. Joka vuosi. Ei autoja, ei ihmisiä. Eikä pienintäkään krapulaa. Joskus grillattiin, yleensä kymmenasteisessa kaatosateessa. Sitten siitäkin luovuttiin. Kaikesta luovuttiin.


Viides eron jälkeinen juhannus, eikä mitään raportoitavaa. Ei suunnitelmia eikä odotuksia tälle päivää pidemmälle viikonlopulle. Erosta alkoi elämä, mutta juhannuselämä ei muuttunut juurikaan. Tarkastellaanpa lähemmin.
Eräänä juhannuksena Nainen grillasi makkaran ja joi kaksi siideriä. Niin ja kävi saunassa. Vau. Kerran ajeli autolla päämäärättömästi. Otti valokuvia silloista ja järvistä. Hyttyset purivat paukamille, jotka kutisivat hamaan raavittuun rupeen saakka.
Puitteiltaan ja suunnitelmiltaan paras meni Mies Ystävän kanssa Ahvenanmaalla hotellihuoneessa. Valitettavasti ei niissä merkeissä. Ilmainen vinkki; älä koskaan lähde reissuun kuivuneen alkoholistin kanssa, joka ei ihan vielä ole sinut juomattomuutensa kanssa. Voit löytää itsesi keskellä kauneinta kesää kello 21 jotain hotellihuoneesta lukemassa kirjaa, koska kuivunut alkoholisti ei voi olla terassilla, kadulla, missään, missä on ihmisiä jotka saattavat juoda alkoholia. Mutta olipa hienot amerikanrautojen kokoontumisajot. Ikkunasta näki.
Olihan siinä miehessä ja matkassa paljon muuta hyvää. Mutta juhannuksessa juuri ei.

Vuosi sitten Nainen oli yksin. Tai kävi erään ystävänsä luona pikaisesti grillaamassa, kolmantena pyöränä pyörähtämässä. Ja autolla pian kotiin. Nainen oli aivan liian järkyttynyt, epäuskoinen ja murheen murtama muuhun. Juuri ennen juhannusta kuului huonoja uutisia. Rakas ystävä ja Noitasisko sai nimen patille, sille josta kaikki sanoivat ”ei se mitään voi olla, kolmekymppisellä”. Oli se. Kuukautta myöhemmin lähti toinen rinta ja kainalon imusolmukkeet. Eipä Naisen tarvinnut juhannusta juhlia. Ei voinut. Ei mitenkään voinut.

Ei aina tarvitse niin kovasti juhlia. Nainen alkaa olla lopen väsynyt sellaiseen. Omat valmistujaiset päättyivät pitkäaikaisen ystävän, Herra Yritysjohtajan, kainaloon. Ei mitään raportoitavaa. Kaksi paritonta. Piste. Näyttää siltä, ettei Naisella juuri ole enää mitään mitä raportoida. Elämä on työtä, työtä ja työtä. Aamuvuoro asiakaspalvelussa ja iltavuoro kotona. Kellotettu kaaos. Muuhun ei ole aikaa, eikä muuta tarjolla. Radion rakkauslaulut saavat kääntämään kanavaa, saman genren elokuvat eivät pääse alkutekstejä pidemmälle. Eipä sen puoleen, että niitä jaksaisi loppuun koskaan katsoakaan. Väsyttää. Ihan koko ajan.
Elämä on tässä ja nyt. Ei vuoden päästä kesällä, kun on seuraava loma. Ei sitten kun on rahaa matkustaa johonkin, kun lapset eivät enää tarvitse koko ajan ja niin kovin paljon. Elämä. Nyt. Ei sitten kun. Eipä kyllä kaksista ole tämä nytten kun. Naisessa on eräs perustavaa laatua oleva valmistusvirhe. Kaikkea muuta kestää, vaan ei tylsää ja tasaista.

Lepo tulee juhannuksena tarpeeseen. Luen kirjoja ja katson leffoja ja nukun pitkään... Ja paskat. Lepo ei tule tarpeeseen. Matka tulisi. Matka pois ja kauas ja irti. Kaikesta irti. Ainakin elämästä, josta ei liikene kerrottavaa.
Yksin oleminen on ihanaa. Mutta vain silloin, kun se on vapaaehtoista. Sosiaalista eläintä vuoden sosiaalisin juhla ahdistaa viettää luolassaan. Tietenkin Nainen olisi voinut. Änkeä, tupata ja järjestää itsensä mukaan. Ja olla henkisesti yksin sittenkin. Kaltaistensa kanssa ei olisi yksin. Parittomien ja kurittomien. Lähteä vaikka päiväksi Porvooseen. Risteilylle. Lappiin. Suunnitella, toteuttaa, muistella. Sanovat että arki on elämässä parasta, mutta käsi sydämelle; kuinka moni muistelee viimeinen väri tukassaan miten autuasta oli pyyhkiä rätillä keittiön pöytää, ripustaa pyykit, kerätä sanomalehdet ja mainokset paperinkeräykseen? Miten hienoa oli käydä töissä. Ja kaupassa. Ja nukahtaa sohvalle kymmenen minuuttia siitä, kun ruotonsa sai oikaistua.

Arki on parasta, jos siinä on ilopilkkuja ja ihania hetkiä. Eron jälkeen alkoi Naisen elämä. Alkoi tapahtua. Joskus sattuakin. Nyt ei enää. Mitään. Ehkä kaikki mikä oli tullakseen, tulikin jo? Ensin ei tapahdu ja sitten kun alkaa tapahtua, tapahtuu tulevienkin vuosien edestä. Vaan ahne on ihminen. Kerättyään muistoja, matkoja ja kohtaloita, halajaa yhä enemmän. Ei isoa lavaa teatterissa tai sirkuksen värikkäintä. Mutta edes karuselliin, jookos? Ei Nainen tarvitse isoja puitteita ja lavasteita, mutta kaltaisiaan tarvitsee. Kaikki Naisenkaltaiset parittomat ja kurittomat ovat löytäneet puolikkaansa ja viettävät juhannusta ja kesää ja vuotta ja vanhuutta kanssaan. Nainen on yksin.

Juhannus. Huraa. Sataisipa. Ja tuulisi oikein kovaa.  
 
 
 

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Varjoäitiys

Mitä ikinä Nainen onkaan ajatellut lasten keskenään kotona pärjäämisen olevan, se pitää kokolailla paikkaansa. Varoitus. Seuraa ikävä toteamus kaikille, jotka ajattelevat laatuajan ja kännykän korvaavan tylsän ja tapahtumaköyhän läsnäolon; eivät muuten korvaa.

Kaikki menee hyvin, kunhan ei sada. Sateella ei ole mitään tekemistä. Ei niin mitään. Paitsi kiusata sisarusta. Syödä lakkaamatta, yleensä kaikki keksit ja jäätelöt ja vierasvarat. Pelata koko päivä, kunnes pleikka ja TV  huutavat punaisena kuin kiukaan kivet. Kaikki menee hyvin, kunhan ei paista aurinko. Paisteessa kukaan ei ole rasvaamassa, huolehtimassa hatuista ja varjoista ja juotavasta. Kaikki menee hyvin, kunhan naapurin lapset ovat kotona. Ylipäätään kaverit kotona, eivätkä mummolapuuhamaamökilläespanjassa. Kun on tekemistä ja vapaus. Silloin kaikki menee hyvin. Ja kun Nainen tulee lopen väsyneenä kotiin, saa hän tuta kaikkien niiden tuntien edestä, jolloin mikään ei niin mennyt.

Eivät isot lapset tarvitse kokoaikakaitsijaa ja kädestä pitäjää, mutta haluavat varmuuden, että mikäli sattuisivat tarvitsemaan, on sellainen saatavilla. Ei puhelinsoiton päässä kahden asiakkaan välissä. Ei illalla kello seitsemäntoista jälkeen, kun aamukymmeneltä olisi ollut asiaa. Mikä siinä erossa olemisessa on niin vaikeaa, ovathan he koko päivän koulussakin ja iltapäivällä kotona ilman aikuista? Kyllä, mutta vain muutaman hassun tunnin. Nyt koko päivän. Koko pitkän päivän.

Tämä kesä on nyt mentävä päivä kerrallaan. Maanantaina ovat kotona, tiistaina mummilla, juhannuksen jälkeen viikon Lastenisällä. Yhdestä päivästä kun selvitään, on taas seuraava päivä selvittäväksi. Kesän aikana on madallettava muutamaakin rimaa. Ruuan, siisteyden ja sairaaksi lukeutumisen suhteen. Aivan sama vaikka söisivät toisten äitien tekemää teollista kalpeaa makaronihöttöä, kunhan syövät. Aivan sama, vaikka ravaavat ovissa, sotkevat, jättävät, unohtavat, ja kasaavat tiskit, roskat ja muut epämääräiset niille kuulumattomille. Aivan todellakin sama, kunhan ovat tappamatta toisiaan päivän aikana. Kuvainnollisesti toki. Valitettavasti vähän kirjaimellisestikin.
Pikkunuha ja mahakipu, jolla talven aikana olisi menty kouluun ja töihin olkaa vähän kohauttamalla Burana-paketin kautta, saa Naisen nyt jäämään kotiin. Kesä ei tunnetusti ole sairastamisen sesonkiaikaa ja Naisen lapsilla on aivan tolkuton vastustuskyky. Sen siitä saa, kun Susilapset juoksevat puolialasti ulkona ja telmivät järvessä jäiden lähdöstä jäiden tuloon. Ikävä toivoa, mutta josko jalkapalloturnaus kymmenasteisessa kaatosateessa saisi aikaan edes pikkupikkuflunssan ja pikkupikkuisen sairaan lapsen hoitovapaan?  

Naista itseään ei haittaa yhtään olla töissä kesällä. Paahteinen lämpö ei ole häntä varten, aurinko vielä vähemmän. Paras aika päivästä on ennen ja jälkeen kellokortin hiirenklikkausta, kesän tapahtumatkin viikonloppupainotteisia. Mutta lapset saavat Naisen harkitsemaan parin sormen murtumista, sillä ainoa loma, viikon palkaton, on pidetty ja vuosilomasijaisen naurettavan pienessä korvauksessa viikon siivu tietää jo sellaisenaan talouden katastrofiaineksia. Tietenkään Nainen ei kaadu rullaluistellessa sormiaan, pyydä esikoista ajamaan autolla varpaiden päältä ja tai tee kylmällä selällä maastavetoennätystä. Mutta mikäli kesän aikana tulee tieto, ettei työsuhteelle ole saatu Rouva Isorouvalta anottua jatkoa, saattaapa olla että Nainen ottaa hatkat nimisen loikan kohti huoletonta yhteistä kesälomaa. Köyhyyteenhän tässä torpassa on jo totuttu. Ainoa syy, miksi Nainen ylipäätään otti harjoittelun päälle kesäksi tämän työn, oli miltei varma tieto sen jatkumisesta ainakin vuoden loppuun. Jostain pitää aloittaa, johonkin tarttua. Mutta että tarttua pinnan alle vajoavaan? Niin paljon ei Nainen pientä palkkaansa rakasta, että sen yhteisen loman edelle asettaa. Ja vaikka työ itsessään on ihan kivaa, on Nainen toki hakenut muutakin. Vakituista. Toivottavasti tieto tämän nykyisen jatkumisesta tai jatkumattomuudesta tulee mahdollisimman pian. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, varmaan viikkoa ennen sopimuksen päättymistä. Siihen asti on vain mentävä näin. Päivä kerrallaan.

Eivät lapset äitiään tarvitse ja tarvitsevat kuitenkin. Mutta mikä pahinta, äiti tarvitsee heitä. Lähelle, turvaan, silmän ja sydämen alle. Mikään pelko ei kouraise kovemmin, kuin tietoisuus lapsia ahdistelevan hiippailijan läsnäolosta. Tämä mielenterveysongelmainen paskiainen ahdisteli lähinnä esipuberteetti-ikäisiä morsioehdokkaita ja lähinnä koulumatkalla, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Mistään ei koskaan tiedä. Eikä varsinkaan kahdenkymmenen kilometrin päästä työpaikalta käsin.

Laita viesti sitten heti, kun olette heränneet. Oletteko jo syöneet? Onko maidot ja muut jääkaapissa ja ovi kiinni? Älkää päästäkö koiraa karkuun. Ei, et saa lähteä Lydialle. Omassa pihassa, kunnes äiti tulee. Kyllä, mennään uimaan illalla. Muistakaa juoda ja olla välillä varjossa. Moottoritiellä on toinen kaista suljettu ja liikenne seisoo, äidillä kestää nyt tulla…

Etäinen vanhemmuus. Varjoäitiys. Virtuaaliturva ja lohduttaja. Yritetään nyt selvitä tämä päivä. Ja huomenna taas uudelleen.  


torstai 12. kesäkuuta 2014

Kolmatta kesää juurtumaton

Kenties ihmisellä on vain yksi todellinen koti. Paikka, jossa tavaroiden sijaan asuu sielu. Sydämen ja mielen koti. Lakkaako sinne kaipaamasta koskaan?
 
Kauan sitten Naisella oli omenapuu. Herukkapensaat ja mansikkamaa. Villiintyneet vadelmanvarvut. Luumuja kirsikoita. Kuisti, terassi, piha. Ja vaikkei varsinainen puutarhaihminen koskaan ollutkaan, rakasti kaikkia näitä kaupunkilaistytön sydämellään. Tämä on pysyvää ajatteli Nainen, tänne kuulun. Kotiini. Sitten erottiin, talo myytiin ja Nainen muutti väliaikaiseen asuntoon. Väliaikainen mihin? Seuraavaan väliaikaiseen. Pysyvästä tuli väliaikaista, väliaikaisesta pysyvää. Eikä mistään enää puoltakaan.
Puolitoista vuotta kunnan vuokrakerrostalossa ammattijuoppojen, kannabiskeijojen ja etnisten ruuankäryjen kanssa, luulisi sen jälkeen rauhallisen rivitaloalueen olevan taivaasta seuraava. Vaan ei ole. Nainen havahtui tähän aamuna, jolloin katseli pölyisen pihan muuttumista sateisen vehreäksi. Kolmessa kesässä pensaat ovat kasvaneet paljon ja puut hieman. Kolme kesää tässä asunnossa. Tässä kodissa. Eikä vieläkään?
Toisin kuin naapurit, Nainen ei ole laittanut pientä pihaansa. Olisihan siihen voinut istuttaa herukkapensaat. Istuttaa muutaman mansikantaimen.  Vaikka edes vadelmia. Mutta miksi laittaa niitä väliaikaiseen? Miksi istuttaa jotain, joka ei ole omaa koskaan? Niin kuin mikään nyt tässä elämässä olisi. Yhtään mikään.

Pihan laittaminen ja pensaiden istuttaminen edustaa muuta, kuin vain laittamista ja istuttamista. Sillä on merkitys, jota Nainen ei ole ennen tullut ajatelleeksi. Istuttaminen merkitsee juurtumista, hyväksymistä ja pysyvää. Että tässä minä olen. Tähän minä jään. Ainakin toistaiseksi jään. Eikä Nainen halua juurtua jonkun toisen omaan. Väliaikaiseen. Eikä varsinkaan hyväksyä, että pieni pala pihaa on kaikki mitä koskaan tulee olemaan. Ehkä vaan pitäisi.
Voi miten helppoa olisi, jos voisi vain pyyhkiä kaiken pois. Jos voisi lakata muistamasta. Jos voisi herätä aamulla ajatellen, että tässä on kaikki mitä minulla on, ja todella tarkoittaa sitä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Ja niinhän Naisella onkin. Aivan kaikki mitä tarvitsee. Vaan ei puoltakaan siitä, mitä haluaa. Nainen haluaa oman talon ja pihan ja pihan täyteen lapsia ja elämää ja mopoja ja pyöriä ja trampoliineja ja sen tunteen, että tässä on kätteni jälki. Tässä on henkinen koti ja pysyvyys. Ainoa tie tuohon on lottovoitto tai kestävä parisuhde. Kummankin todennäköisyys on jokseenkin sama. Lottovoitolla tosin hieman parempi.

Elämästä ei koskaan tiedä. Sen mutkat ja käänteet ovat niin monituiset, että on aivan turha lähteä arvaamaan tulevaa. Muuten alkaa pian toteuttaa omaa ennustettaan. Muuten hyväksyy ja allekirjoittaa sopimuksen, jossa ei lue mitään elämän indeksikorotuksesta. Sellainen varaus kannattaa kuitenkin jättää. Naisella on jo kaikki mitä hän tarvitsee, miten itsekästä toivoa enemmän. Eikä enää toivokaan. Mutta varaus johonkin pysyvään, se ei poistu kai koskaan.

Naapureilla on kauniit pihat. Marjapensaat, kukat, kestopuiset terassit. Naisella ei mitään. Koiran takia, sanoo Nainen. Ei kannata laittaa ylimääräistä pihaan, jossa se temmeltää. Ylpeyden takia, tietää Nainen. Ehkä se sitten oli tässä. Pala unelmaa ja vielä pienempi pala unelman toteuttamista. Ehkä kannattaisi kaivaa kuoppa, laittaa siihen ravitsevaa uutta multaa ja istuttaa jotain. Laittaa samaan monttuun kuolleet unelmat ja kaipuun. Kastella ja vaalia tietäen, että vehreää ja kasvavaa ruokkii unelma, joka lakkasi olemasta. Ehkä kannattaisi ostaa kukkia ja kestopuiset laatat. Hyväksyä. Jäädä. Ajatella, että tämä oli tässä nyt sitten. Tämän elämän osalta. Katsotaan seuraavassa sitten.

Kauan sitten Naisella oli omenapuu. Nyt sellainen pieni ja kitukasvuinen on taloyhtiön puolesta pihan perimmäisessä nurkassa, eikä toista saa istuttaa. Säännöt kieltävät. Säännöt kieltävät niin paljon. Ääneen sanomattomat enemmän. Ei saa päristellä mopolla. Ei saa hyppiä, kiljua ja juosta. Ei saa. Koskaan enää saa.
Viikonloppuna Nainen ostaa uutta multaa, pensaita ja kukkia. Vihdoin täytyy vain hyväksyä, lakata ikävöimästä ja alkaa juurtua johonkin. Puuta ei saa istuttaa. Mutta edes pensas. Tai pari.
 
 
 
 

torstai 5. kesäkuuta 2014

Leipiintyneen narina

Jo pitkään piinannut horisontin keinunta ajoi Naisen varaamaan ajan tuttuun hierojakouluun. Tähän aikaan vuodesta, joitain päiviä ennen hierojien valmistumista ammattiinsa, on suoranainen synti maksaa 45 minuutin taivaasta vaivaiset 15 euroa. Taivaasta aika tosin eroaa siinä, että vain verhoin erotetut hierontapöydät takaavat esteettömän pääsyn muiden asiakkaiden mielenmaisemiin. Kaikki mitä tulee puhutuksi, tulee myös kuulluksi. Ikävä kyllä.

Tapahtuipa niin, että Naisen välittömään lähietäisyyteen ajautui möläyttäjä. Tietänet tyypin, pitää ääntä itsestään, mielipiteistään, elämästään ja kaikista superkiinnostavista ilmiöistä kuten ei yhtään mistään. Sellainen hedonistinen tyhjästämarisija, joka pajattaa täysin palkein koska kanssakärsijät eivät pääse karkuun. Korniksi tämän äänisaastemarisijan tarinoinnin teki se, että sattuipa olemaan kohtalaisen suuren kaupungin ansiokkaan ensiavun (ei niin ansioitunut) lääkäri. Sulkeissa olevan Nainen päätteli lähinnä siitä, että ilmeisesti kukaan ei ollut selittänyt pajattajalle lääkärinvalassa kohtaa "etiikka", tai jos oli, tämä valkoviitta siitä paskat nakkasi.

 
Möläyttäjä haukkui kaiken ja kaikki, aloittaen lääketieteellisestä. Hän, kiltti kympin tyttö oli onneksi pitänyt välivuosia ennen hakua, sillä olisi muussa tapauksessa palanut loppuun suorittajana. Toistamiseen hän olisi palanut loppuun, jos olisi joutunut jäämään terveyskeskukseen töihin. Omin sanoin, koska vihasi harjoittelua siellä. Terveyskeskus ei tunnetusti ole lääkärien TOP 1 unelma, mutta kuuluu osana opinpolkua aivan syystä.
Opinpolku niin, entäpä se sitten? Ensimmäinen vuosi erityisesti oli luokatonta kuraa! Möläyttäjä haki lääkikseen kuulemma ikään kuin läpällä. Kokeillakseen. Ja pääsi. Jeii! Riemu laimeni, kun työ ei vastannutkaan saippuasarjojen lumoa ja glooriaa. Gloorian sijaan möläyttäjä oli kitunut kymmenen pitkää vuotta opiskelijana miettien ostaako Sparia vai Pirkkaa. Niin, ja siellä terveyskeskuksessa harjoittelussa. Voivoi. Kyllä sellainen katkeraksi varmaan tekeekin.

Möläyttäjä haukkui potilaat. Kaikenlaiset, mutta varsinkin he, jotka tulevat turhaan lääkäriin. Kysymään tyhmiä, valittamaan tyhmiä, koska ovat niin tyhmiä. Seuraavaksi kunniansa sai kuulla potilaat, jotka tulevat lääkäriin kiduttuaan kotona monta päivää. MIKSI ne puoskarit yrittävät itse puhkoa paiseitaan ja hoitaa haavojaan? Niin tosiaan. Miksiköhän? Jos vastassa on kuuden tunnin jono ja leipänaamainen lääkäri.

Ihminen saa olla työstään mitä mieltä lystää. Ihminen saa olla toisista ihmisistä juuri ja tasan sitä mieltä mitä lystää. Vaan ihminen ammatiltaan lääkäri ei saa julkisesti haukkua potilaitaan ja työtään, viimeistäkään siksi, että valitus ei sisältänyt mitään konkreettisia epäkohtia. Ainoastaan sen seikan, että potilaat lähtökohtaisesti vituttavat. Etiikka, tuo vaikea laji.
Pahinta ei edes ollut marina. Pahinta oli ylimielinen asenne ja se, että joku hakeutuu lääkäriksi because I can –tyyppisesti, eikä siksi että haluaisi tehdä sitä työkseen. Ja mitä tekee lääkärillä, jotka lähtökohtaisesti vihaa asiakkaitaan ja työtään? Ei niin mitään.

Harva ihminen saa Naisen enää provosoitumaan. Tämä ammattietiikan antisaarnaaja pienesti sai. Tyytymättömyys työhön, negatiivisuus ja itselleen asettamat kahleet eivät ole vain yksilön itsensä asia. Myrkyttäjä, pajattaja, työpaikan ankeuttaja vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. Ei ole herkkua tehdä työtä, jota inhoaa. Nainen sen hyvin tietää. Ei se mukavalta tunnu elää toisten odotusten mukaan. Mutta pakko ei ole, kumpaakaan. Kukaan ei haulikonpiippu niskassa aja lääkäriä päivystykseen, lehdenjakajaa yöhön tai opettajaa luokkansa eteen. Jos siltä tuntuu, kannattaa miettiä mitä haulikko edustaa ja kuka sitä pitelee.

Samojen mietteiden edessä Nainenkin on. Taas. Alkaa olla siinä ja siinä, onko kiva jäädä joka päivä ylitöihin puristettuaan koko päivän itsestään ihan kaiken työnantajan pöydälle. Alkaa kysyä itseltään sellaisia, kuten miksi työntekijöillä on poissaoloja niin paljon ja miksi puhutaan koko ajan normaalitilanteessa sitä ja tätä, kun sitä normaalitilannetta ei työntekijöiden poissaolojen vuoksi ole juuri koskaan? Nainen ei halua katkeraksi pajattajaksi. Ei avautua tuntemattomille, kaataa päälle karkuunpääsemättömille. Elämä on alituista liikettä ja muodon muutosta. Ihminen voi pysähtyä paikoilleen, vaan jähmettyä ei koskaan.

Nyt on loma, eikä Nainen halua miettiä töitä, mutta työt miettivät Naista. Ne työt, joita Nainen todella haluaisi tehdä. Jotka kutsuvat ja houkuttelevat ja kysyvät mitä sinun haulikkosi edustaa ja kuka sen piippua niskassasi pitelee? Antaa ajan kulua ja asioiden hautua. Vastaus tulee kyllä, kun sitä tosissaan alkaa kysyä. Ihan vielä Nainen ei ole niin tosissaan.

Kaikella on aikansa. Kaikella on tarkoituksensa. Paitsi ehkä möläyttäjän pajatuksella. Paitsi ehkä on, sillä se sai Naisen pohtimaan omaa virkanaisuraansa. Niin ja myös kahta hämmentävää yksityiskohtaa; mitä kohtalaisen suuren kaupungin ansiokkaan ensiavun palkallaan lesoillut lääkäri teki hierojalla, joka on käytännössä ilmainen, ja varsinkin miksi kohtalaisen suuren kaupungin ansiokkaan ensiavun lääkäri puhuisi noin tietäen, että äänieristys on nolla ja äänenkantama koko asiakastilan?
Taisi olla valelääkäri. Mikä lie, lääkiksestä potkittu mielenterveysongelmainen wannabee. Mutta ihan siltä varalta että ei, Nainen päivittää lääkekaappinsa sisällön. Seuraavan kerran, kun hän itse puhkaisee märkivän paiseen tai teippaa siinä ja siinä tikataanko –haavan, ovat ainakin välineet kunnolliset. Nainen ei ole itse joutunut koskaan päivystykseen (koputtaa puuta). Mutta sitä riskiä, että menisi liian aikaisin tai liian myöhään kuuntelemaan hyvin tutulta kuulostavaa leipiintymisnarinaa ei voi ottaa. Ei vaan voi.

 

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Äidinhelvetti

Ovi käy aamulla kello kuusi. Nainen on juuri herännyt hymy huulillaan, katsellut valon kutsua pimennysverhon raosta ja ajatellut, tähän elämään minut on tehty. Kiireettömään, vapaaseen, oravanpyörästä pois. Vielä kun keksisi miten tällä elämällä voi elättää itsensä ja perheen. Pihasta lähtee auto. Nainen kurkottaa kännykän ja kirjoittaa lyhyen viestin; ”mihin menette?”. Poika vastaa vielä lyhyemmin; ”kalaan”.  Eero Esikoinen, ihana Eero. Lapsi joka asuu taas Naisen luona, virallisesti ja lopullisesti, kunnes muuttaa omilleen tai armeijaan. Lapsi, joka on muka aikuinen, mutta ei voi olla, jos lähtee kesäaamuna kello kuusi kalaan. Aikuiset kadottavat uskonsa, unohtavat että kesä on ikuinen ja lyhyt yhtä aikaa, eikä sitä voi tuhlata nukkumiseen. Nainen nousee, keittää kahvin ja ottaa koiran ilman hihnaa lehdenhakureissulle. Siinä se juoksee, pitkin pihaa, kirmaa kevyesti nuorin nivelin. Sillekin kesä on ikuinen ja lyhyt yhtä aikaa.

Viikko lomaa. Vaivainen viikko. Miten sillä jaksaa pitkän talven? Ei mitenkään. Mutta jos saa työtä, on sitä tehtävä. Jostain pitää aloittaa, ajattelee Nainen ja yrittää unohtaa miten monta kertaa on elämässään aloittanut. Ja lopettanut. Rakentanut ja myynyt ja rakentanut taas. Naisen jaksaminen on huolista pienin, sillä huolista suurin nakertaa hänen äidinsydäntään. Viikko lomaa ja sitten ovat omillaan. Naisen pahin pelko on jättää lapset yksin. Koiran lenkki, kaupassakäynti tai kuntosali ovat pientä verrattuna koko päivän poissaoloon. Pieniä, aivan liian pieniä ovat vielä. Teoriassahan eivät ole. Tyttöprinsessa on kahdeksan ja veljensäkin pian kymmenen. Heidän kanssaan kotona on miltei viisitoistavee ja täysi-ikäinen. Teoriassa. Käytännössä kotona on kaaos ja sekamelska ja sisarusten välinen loputon tappelu. Jääkaapin ovi unohtunut auki ja koira karannut. Kalle Koululainen saa kesärahaa kaitsiessaan ja ruokkiessaan pienempiään ja Esikoinen on ajokunnossa, jos jotain sattuu. Jos on kotona siis. Kaikki hyvin. Mutta entä jos ei ole? Entä kun viistoistavee nukkuu puoleen päivään ja pienet karkaavat uimaan? Käärmemetsään? Isolle tielle? Entä jos joku tulee ja nappaa vaalean ja suloisen, aivan liian luottavaisen ja rohkean? Miten ikinä Nainen voisi olla yhdeksän tuntia päivässä pois kotoa ja jättää lapset keskenään? Ei mitenkään ja voi. Koska on pakko. Kolme vuotta Nainen pystyi kituuttamaan ja kieltäytymään keikkakesätöistä ja jäämään kotiin lasten kanssa, kun kuitenkin vielä opiskeli. Nyt ei enää. Jostain on aloitettava ja se jokin saa Naisen suunniltaan. Mutta sitä ymmärtääkseen pitää tietää eräs. Kun tytöstä kasvoi nainen ja naisesta äiti, tämä päätti ettei kahta tapahdu. Lastensa ei tarvitse raataa kotitöitä, eikä pelätä yksin kotona.

 
Nainen vietti varhaisia vuosiaan aikoina, joita voisi diplomaattisesti muotoillen kuvailla melko huolettomiksi mitä kasvatukseen tuli. Kukaan ei kyseenalaistanut tai ihmetellyt asioita, joista nyt tehtäisiin lastensuojeluilmoitus. Lapsuuden arvo on sittemmin nostettu korkeammalle sijalle ja vanhemmat tuntuvat jopa ampuvan yli yrittäessään antaa jälkeläisilleen sen kaiken hyvän, joka heille jostain oikusta kulloinkin kuuluu.

Esikoisena Nainen teki kotitöitä. Ja paljon. Tiskasi, imuroi ja haki siskoa hoidosta, kun kynnelle ylsi. Lista vain piteni, mitä vanhemmaksi kasvoi. Äiti ei koskaan käskenyt, mutta isä senkin edestä. Nainen oppi pian, että olemalla pois kotoa välttyi raatamiselta, jollaisena kahden kerroksen asunnon imurointi ja muut ”askareet” hänelle näyttäytyivät. Siksi kai Naisen lapsuus oli aika huoletonta. Ihme että säilyi hengissä kaiken sen huolettomuutensa keskellä. Kesiä Nainen vietti maalla tuttavaperheen mukana, kukaan ei ollut kaitsemassa perään, kukaan ei vaatinut mitään, kukaan ei hengittänyt niskaan. Nainen saattoi monta tuntia viettää yksin pitkin metsiä ja rantoja, laidunmaita ja hakkuuaukeita. Noiden vuosien aikana Nainen oppi kolme asiaa. Rakastamaan vapautta, vihaamaan kotitöitä ja olemaan yksin.
 
Naisella oli ihan hyvä lapsuus. Sen ajan mittakaavan mukaan suorastaan loistava. Mistään ei ollut puutetta. Vanhemmat rakastivat toisiaan, ei ollut taloudellista huolta, ei alkoholismia, eikä Naisen tarvinnut koskaan nähdä poliisiauton valoja ikkunaa vasten. Silti lapsuutta varjosti pelko. Isänpelko. Tunnelma kotona oli aina kireä. Tai niin Nainen sen muisti. Kun isä ei ollut paikalla, tapahtui kaikki kiva. Äiti vei museoon, Särkänniemeen ja kaupungille. Äiti luki satuja, askarteli ja leipoi ja oli aina hyvällä tuulella. Äiti oli Naisen loputon rakkauden ja ihailun kohde, mutta isää vastaan ei noustu, isän sanaa ei kyseenalaistettu. Eikä Nainen juuri muuta tehnytkään.
Siihen aikaan maailmaa vanhemmat saattoivat jättää lapset kotiin nukkumaan ja poiketa aikuisten rientoihin. Tai ei siitä ainakaan sosiaaliviranomaisille joutunut vastaamaan. Nainen oli isosisko ja isosiskot pitävät huolta pienemmistään, eivätkä ainakaan pelkää ja pyydä vanhempia jäämään. Nainen ei koskaan kai pyytänyt. Isälle ei sanottu vastaan. Vanhemmat kertoivat kyllä mihin menevät ja moneltako tulevat ja että lapset jäävät nyt nukkumaan, Tyttö ja Pikkusisko. Tytöllä oli puhelinnumero. Tytöllä ei ollut mitään hätää. Eikä Tyttö nukkunut silmäystäkään, ennen kuin ulko-ovi taas kävi. Sisko halusi viereen, mutta jos sen otti, tuli ahdas ja kuuma ja kurjaa kuunnella, kun toinen nukkui. Miten se pystyikin nukkumaan? Tietenkin. Sillä oli isosisko, sillä oli turva.

Naisella ei ole muistikuvaa monestiko niin kävi, tuskin muutamaa kertaa ja tuntia enempää, mutta kyllin jättääkseen pelon ja hädän. Että on rohkea ja ei tässä mitään, mutta entä jos tulee murhaaja ja tulipalo? Mahtoivatko vanhemmat tietää, miten tytär makasi hereillä leipäveitsi tyynyn alla? Sellainen oli maailma silloin, nyt on toinen. Ja hyvä niin. Koskaan, ikinä ei olisi Naiselle tullut moinen äitinä mieleen. Kyllä Nainen sen ymmärtää, vanhemmat eivät päässeet koskaan kaksin mihinkään. Aivan kuten eivät sittemmin Nainen ja Lastenisäkään. Mutta maailma ehti muuttua siinä välissä ja hyvä niin.
Monta vuotta myöhemmin jo äidiksi ehtinyt Nainen muistaa uutisen, joka syöpyi häneen ikuisesti. Kaksi ala-asteikäistä lasta kuoli tulipalossa sillä välin, kun heidän äitinsä oli lähistöllä baarissa. Saman ikäisiä, kuin Tyttö ja Pikkusisko kauan sitten. Miten sellaisen syyllisyyden kanssa voisi koskaan elää? Sama kuristava pelko tulee kun Nainen ajattelee lapsiaan yksin kotona. Nyt ei ole yö, vaan kesä ja päivä ja Nainen jättää lapset keskenään, koska menee töihin, ei baariin. Mutta entä jos?
 
Vaivainen viikko lomaa. Ja sitten se on loppu. Nainen haluaa uinua ajatuksessa, että lapsilla on kaikki hyvin, että he eivät pelkää, kaipaa ja koe turvattomuutta. Että voivat sadepäivinä mennä mummille ja heinäkuussa pariksi viikoksi Lastenisälle. Että Kallen rippileirin ajaksi saadaan joku muu lämmittämään ruuat ja katsomaan päivittäin perään. Että tämä kesä kuluu pian ja tulee seuraava ja yhteinen ja loma. Että Nainen jaksaa, vaikka emo hänessä kuolee huolesta joka ikinen päivä. Että ei yhtenä päivänä vain saa tarpeekseen huolesta, irtisano itseään ja hyppää ikuiseen kesälomaan.

Vielä muutaman aamun Nainen herää hymyillen. Sitten se äidinhelvetti alkaa.