keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Mitäpä tässä muutakaan

Saat sen mistä luovut. Kyllä sinäkin vielä. Kunhan vain lakkaat yrittämästä niin…
Vauva. Työpaikka. Asunto. Mies. Lista on loputon, mutta neuvot aina samat. Kunhan vain lakkaat yrittämästä ja miettimästä niin… Jaaha. Ensinnäkin, jos ihminen ei yrittäisi ja miettisi, ei kyllä mitään saisikaan. Eivät asiat aina vain putoa eteen. Joskus niitä pitää tavoitella. Joskus lopettaa kokonaan.

Naiselle oli kaksijakoinen suhtautuminen mitä tuli Suureen Rakkauteen. Toinen puoli uskoi, toinen ei. Toinen puoli tahtoi, toinen ei. Vapauttaan rakastava halusi kuitenkin jättää option. Jos sellainen uros kohdalle tulisi, joka kirjoittaisi Naisen maailmankirjat uudelleen, voisi tämä luopua periaatteistaan ja ikisinkkuudestaan. Jos. Ei tullut. Tuli totaalinen tympääntyminen. Miehiin, baareihin, kaikkeen. Romanttista rakkautta ihannoivaan yhteiskuntaan. Elokuviin, kirjoihin ja lauluihin. Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Nainen päätti kasvaa naavaa ja sammalta ja alleviivata mielipiteensä Universumin Rakkausvastaavan kyvystä muodostaa tasapareja ja käsikynkkiä. Pitäkää tunkkinne miehet.


Sanotaan, että elämä menee seitsemän vuoden sykleissä. Nainen ei edes muista niin kauas. Oli syklin pituus mikä hyvänsä, jotain on nyt meneillään. Se jokin pakottaa omaksi paljaaksi itsekseen. Kuka minä olen ja mitä minä haluan? Sitä ihmisen elo on. Yhtä halujen ja kysymysten sattumanvaraista tulitusta. Nainen ei mieti asioista, jotka ennen olivat tärkeitä. Kulkee helteellä narutopissa ja lyhyissä sortseissa. Maidonvalkoinen ei imartele reisiä, kuten ei allejakaan. So? Sitten Nainen lakkaa meikkaamasta, laittamasta hiuksiaan, kulkee menninkäisenä ja metsänpeikkona, sellaisena värittömänä mauttomana ja hajuttomana Mona Lisana, kuin Luoja suuressa vitsikkyydessään hänet tarkoitti. Tällainen minä olen, aivan sama mitä ajattelette.

Aivan. Sama.

Ensin tulee uhma. Jos elämän rakkaus ei tullut kohdalle silloin, kun oli näteimmillään, hauskimmillaan ja kaikin tavoin ihanimmillaan, ei se tule vastaan S-marketin kassallakaan sillä sattumanvaraisella hetkellä, kun Nainen näyttää huuhkajan ja lakanan tympääntyneeltä risteytykseltä. Olkoot. Nainen ei käy missään, ei katso silmiin, ei hymyile. Tämän enempää ihminen ei voi tehdä sen eteen, ettei koskaan mitään löytäisikään. Ei jaksa miellyttää muita, itseään ei tarvitse. Uhmakkuudessa on jotain hyvin ihanaa. Anarkistista. Lasten kanssa rannalla. Koiran kanssa metsällä. Salilla hikoilemassa. Sama menninkäinen ja metsänpeikko, Jumalan väritön vitsi. Omat hyväksyvät, muiden ei tarvitse.

Uhman jälkeen tulee kiitollisuus. Naisella on aina ollut satumainen onni asuntojen suhteen. Nainen on aina päässyt opiskelemaan, minne on halunnut. Nainen on saanut lapsia, tytönkin kun pyysi. Töitä. Kyvyn piirtää ja maalata. Ahkerat kädet ja terävän pään. Jos onni on myöten niin monessa, se on monessa. Ei koskaan kaikessa. Nainen on saanut yhden elämän tarpeiksi rakkautta, monenko edestä pitäisi?
Ahne, sellainen on ihmismieli. Ja nyt tämän ahneen kirves on haudattu syvälle salaiseen paikkaan. Sitä mitä ei näe, sitä ei ole. Nainen on luovuttanut. Ei tappiolla, vaan tavoittamatta. Miksi ajaa takaa sitä, mitä ei ole? Miksi tuhlata ajatustakaan siihen, mikä ei tapahdu? Turhaa energiaa, turhaa hukkaan. Yhden elämän voi elää niin monella tavalla. Kukaan ei tiedä mikä on oikea.

Syksyllä voisi aloittaa taas maalauskurssin. Nukkua viikonloput hyvin ja urheilla. Varata kirppispöydän ja myydä kaiken tarpeettoman. Lukea. Kirjoittaa. Aloittaa tavoitteellisen säästämisen ja kerätä rahaa matkaa varten. Katsella miten lapset kasvaa ja vuodenajat vaihtuu. Odottaa valmistujaisia, häitä ja lapsenlapsia. Elää vahvan itsenäisen naisen elämää. Jalkansa kuin juuret, syvällä maassa. Pää, joka ei pilviä tavoita.

 Syksyllä voisi aloittaa ihan uuden elämän. Mitäpä tässä muutakaan.


 

torstai 24. heinäkuuta 2014

Minkäs teet

”Luojan suunnitelmiin ei näytä kuuluvan ihmisen onni” toteaa itse Sigmund Freud teoksessaan Ahdistava kulttuurimme. Ollaanpa väittämästä – tahi sen sanojasta – mieltä mitä hyvänsä, ihmisen epäonni kuuluu kieltämättä Suunnitelmista Suurimpaan.

Väite. Naapurilla, pomolla tai kumminkaimanserkulla asiat ovat paremmin. Aivan oikein, niin todennäköisesti ovatkin. Johtuuko se siitä, että tuo Onnekas on ponnistellut enemmän, uskaltanut enemmän ja tehnyt oikeita valintoja? Sattumasta? Ei. Ihan vaan puhtaasti siitä, että vertailu tapahtuu aina itseään onnekkaampaan yksilöön. Ja niitä tässä elämässä piisaa. Onni sattuu olemaan siitä metka, että näyttää aina paremmalta sivusta katsoen. Vaikka onni ja epäonni näyttäisivät kasaantuvat yhdelle ja samalle, voi tuuri olla kumpaan tahansa suuntaan näennäisen pysyvä. Tämän päivän terveys, raha ja rakkaus voivat olla huomisen vakava sairaus, konkurssi ja avioero. Ja toisinpäin. Tai sitten ei.


Naisella olisi pitkälti aivan oikeutettu syy ajatella itseään epäonniseksi. Ja niin hän monta vuotta ajattelikin, kunnes lopetti sen jokseenkin hyödyttömänä. Elämä antoi syleittäin mahdollisuuksia kasvattaa kärsivällisyyttä, mutta yksi oli ylitse muiden; tehtyään kolmessa viikossa opinnäytetyön upouudella ohjelmistolla, joka kaatui alati, kasvatti Nainen itselleen lehmänhermot. Asialle ei voinut siinä aikataulussa mitään, joten vaihtoehtona oli raivota tai sopeutua. Kukaan ei jaksa riehua kolmea viikkoa, ei edes Nainen. Sopeutumisesta tuli hyvin nopeasti Naisen Pysyvä Olotila.

Aina ei ole ollut näin. Maanantaina syntynyt ihmisruumiillistunut Aku Ankka on maanantaikappaleiden ja omituisten tilanteiden magneetti. ”Ei nää yleensä hajoo näin”, ”ei ole koskaan ennen tullut vastaan” ja ”mutta yleensä tämä sivuoire on kyllä hyvin harvinainen” ovat toistuneet Naisen elämässä lukuisia kertoja. Jopa niin, että epäonnessa todellakin tarvitsee olla erityinen ja hyvin toistuva kaava. Oli tai ei, kärsimyksen minimointi ei ole kaavan löytyminen, ei edes tiedostaminen. Sillä tiedolla tekee yhtä paljon kuin lumikolalla heinäkuussa.
Avainasemassa on käsillä olevaan ongelmaan keskittymisen sijaan ongelman yli näkeminen, seuraava vaihe. Miten juuri tässä tilanteessa toimitaan ”siitä huolimatta että”.  
Esimerkki viikonlopulta:

Nainen osti uuden laukun. Sievän pienen vaalean, täydellisen kesälaukun. Täydellisen siitä teki yhteensopivuus sievien vaaleiden kiilakorkoisten kesäsandaalien kanssa. Ja sievän vaalean mekon. Sievässä vaaleassa kesälookissaan Nainen suuntasi kohti festareita ja ystäviä. Koska kyseessä oli Aikuisten Anniskelutapahtuma, lähti Esikoinen heittämään äitiään kaupunkiin, joskin useiden sattumien vuoksi jo valmiiksi myöhässä. Päästyään kaupungille Nainen huikkasi aikuislapselle heit ja lähti keinumaan kohti leppoisaa nurmikoilla ja kaduilla vastarannan esityksiä kuuntelevaa ihmismerta. Ystävien löytäminen tuhansien kasvojen joukosta olikin sitten haaste, sillä puhelin ei toiminut. Liikaa matkapuhelimia samalla alueella? Oikea vika selvisi noin kaksi minuuttia myöhemmin, kun Naisen silmät tavoittivat puhelimen sekoittaneen syyllisen; laukkuun oli unohtunut kiinni varashälytin. Hälytin ei todellakaan ollut mitenkään piilossa. Mutta juuri sen verran, että oli kiireessä jäänyt huomaamatta ensin kaupassa myyjän – ja sitten kotona Naisen toimesta. Siinä Nainen seisoi. Keskellä ihanaa kesäiltaa tuhansien ihmisten keskellä, yksin, puhelin mykkänä ja varashälytin näkyvästi kiinni laukussa. MITEN sellaista voi tapahtua? Helposti. Hyvin helposti.
Puoli tuntia myöhemmin Nainen oli tavannut ystävänsä, vaihtanut vaaleiden tilalle mustat sandaalit ja laukun ja nauranut maha kippurassa onnelle, joka pyyhkii puonsa Naiseen kerta kerran jälkeen.

Seuraavana päivänä nolo myyjä irrotti hälyttimen ja Nainen sai hyvitykseksi pikkupikkukukkaron. Sattuuhan näitä. Naiselle.
Joskus muinoin ilta olisi ollut pilalla. Tai jos nyt ei pilalla, niin pitkään tahmea. Nyt Naisen pää alkoi oitis raksuttaa.
Okei, ongelma on tämä. En voi julkisella paikalla kulkea hälytin näkyvästi kiinni laukussa. Puhelin ei toimi, mutta jos kävelen tässä tarpeeksi hitaasti, näen jonkun tutun tai joku tuttu näkee minut ja voi pitää hälytillistä murheenkryyniä, kun soitan kauempaa. Esikoinen voi tuoda toisen laukun tilalle autollani. Ja jos ei esikoinen ehdi, niin sitten menen ostamaan hätätilaveskan Sokkarilta, joka on auki vielä pari tuntia. Sinne en tietenkään voi mennä tämän nykyisen kanssa, jossa on hälytin, mutta jos tyhjennän laukun sisällön muovipussiin joka….

Ongelma. Toimintasuunnitelma. Varasuunnitelma. Ratkaisu. Lempiartisti jäi tosin kuulematta hälytinhässäkän vuoksi, mutta ilta oli hauska.

Esimerkki on kaikessa pienuudessaan ja pinnallisuudessaan kovin naurettava. Mutta niin ongelmat usein ovat. Jos koemme olevamme alati epäonnisia, varmasti olemmekin sitä, mutta sangen pienissä asioissa kuitenkin. Kymmenen harmin otannalla yhdeksän on pieniä. Maanantaikappaleinen laite, toiseen laukkuun unohtunut bussilippu, lätsähtänyt täytekakku, valkoiselle paidalle päätynyt kastiketahra juuri ennen tärkeää tapaamista, äkäinen finni ensitreffeillä… Epäonnea, voi mitä epäonnea! Miksi aina minulle käy niin?
Niin, miksi tosiaan? Sillä tiedolla ei tee mitään. Miettimisen sijaan Nainen on oppinut toimimaan. Ja nopeasti onkin. Mitä vähemmän käyttää aikaa epäonnesta raivoamiseen, sitä suorempaa pääsee toimintavaiheen kautta ratkaisuun. Kukapa haluaisi polttaa pärettä, kun voisi kokea tyytyväisyyttä ratkaisun tuomasta onnistumisesta?

Ehkä se on ikää ja laiskuutta, ehkä asian oivaltamista, mutta lehmänhermoisuus alituisen epäonnen ansiosta on tehnyt Naisesta myös kärsivällisemmän kasvattajan. Lapset tekevät pahaa. Lapset käyttäytyvät huonosti. Mutta lapsista kasvaa kuuroja tismalleen siinä kohtaa, kun sanoma on tavoittanut jo aikaa sitten ja aikuinen jaksaa jankuttaa ja raivota silkkaa omaa harminpurkuaan. Kato nyt, enkä minä sanonut, pitikö sinun TAAS, kerran vielä niin, nyt saat kyllä arestia ainakin KUUKAUDEN! Uudelleen. Ja uudelleen alusta. Kun raivo on laantunut, harmittaa oma käytös, langetetut kohtuuttomat rangaistukset ja se, että aina käy näin. Miksi elämä lasten / puolison / työyhteisön / äidin / naapurin kanssa on yhtä takkuamista? Miksi eivät usko ja tottele, asiat suju, eikä aurinko paista risukasaan?

Miten paljon Naisen elämästä onkaan kulunut murehtien näitä. Purkaen omaa harmiaan. Kiroten huonoa tuuria ja ottaen kierroksia mistä kulloinkin. Ihan suotta. Sellaista sattuu. Joillekin vähän enemmän, mutta minkäs teet. Vastaus on todellakin minkäs teet. Mitä tehdä, kun asiat eivät suju, ihmiset eivät toimi, eikä elämä mene kuten haluaa? Lamaantua? Raivota? Sopeutua? Aivan.

Freud taisi synkkyyttään olla oikeassa. Epäonni todellakin kuuluu Suunnitelmista Suurimpaan.

Vaan minkäs teet.


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Elämää vasemmalla kädellä

Minä en ole tämä. Tämä ei ole elämäni. Heijastus peilissä olen minä, mutta heijastus sisälläni ei. Minussa oli liekki. Nauru. Onni. Tahto mennä läpi. Tahto nousta. Jokaiseen aamuun heräsin, kuin mahdollisuuteen. Jokaisen ihmisen kohtasin, kuin opettajani. Menetin kaiken, jotta jäljelle jäi tärkein. Menin rikki, jotta tulin ehjäksi. Toivoin. Uskoin. Elin. Kaikki tämä minussa oli.

Oli.


Lauantai-iltana kello seitsemään mennessä Nainen ei ollut lakannut ajattelemasta työasioita. Ranta oli pilvien vuoksi miltei autio, mutta ilma lämmin. Lapset leikkivät vedessä, hyppivät ja riekkuivat, alla oli viltti ja pehmeä nurmi ja edessä kesäistä lukemista. Ja ainoa mikä oikeasti edessä, oli sunnuntai. Hukkapäivä, turhan murehtima. Päivä, jolloin jokainen minuutti vie kohti uutta uuvuttavaa työviikkoa.
Nainen oli nukkunut kellon ympäri, kuten aina viikon päätteeksi. Herännyt aamulla miettien, että tästä vapaapäivästä on kulunut jo kaksi tuntia hukkaan. Koska piti nukkua. Koska oli niin puhki. Tämä ei sinänsä kai yllättänyt Naista. Kaikki varoittivat, jo haastattelussa painotettiin työn vaativuutta. Opettajakin oli harjoittelun palaverissa kahden kesken sanonut, että vaikka työ on arvostettua, sitä pidetään yleisesti alipalkattuna raskauteen ja vastuuseen nähden. Mutta eihän palkka voi olla ainoa raskaan työn palkitsija ja kohtuuden mitta? Pitää olla taukoja, mahdollisuus purkaa ikäviä tilanteita, työnohjausta, mutta entä kun mitään näistä ei ole? Tämä valkeni kyllä Naiselle aika varhaisessa vaiheessa, mutta ei estänyt kirjoittamasta nimeään alle. Ensin kesäksi, sitten pidemmäksi. Samassa veneessä ollaan, lohdutti Nainen samaan aikaan aloittanutta kollegaa, joka avautui aiheesta ja kertoi olevansa niin uupunut viikonloppuisin, että aika menee vain palautumiseen. Eikä edes riitä siihen, kun on taas maanantai. Samassa veneessä, vaikka ei ollakaan. Kollega on lapseton, Nainen ei. Kollegalla on illat aikaa rauhoittua. Naisella ei. Ja silti kumpainenkin omine syineen matkalla kohti burnouttia.

Työn raskaus tekee kyyniseksi. Kyynisyys on yhdistelmä myötätuntouupumista ja kohtuutonta kurakaatopaikkana oloa. Lait ja asetukset eivät ole Naisen vika. Ei kai posteljooniakaan lynkata laskujen tuomisesta? Yhtä agressiivista asiakasta kohden pitäisi olla kymmenen säyseää, että tasapaino pysyisi, mutta entä ne päivät kun yhdeksän kymmenestä riehuu? Nainen on hyvä kohtaamaan vihaa. Aina saanut asiakkaan rauhoittumaan. Aina pärjännyt. Pahoitellut, ottanut vastaan ja saanut iloa siitä, miten paljon oma käytös vaikuttaa tilanteessa. Oma rauhallisuus, oma tahto ottaa vastaan. Mutta kurjuutta, hätää ja kiukkua ei voi ottaa vastaan loputtomiin, kerryttää vihapankkia ja surusäiliötä. Lopulta pitää maksaa hinta ja se hinta on kyynisyys.

Nainen ajatteli kyynisyyden kohdistuvan vain työhön. Koska elämäntilanne on niin kuormittava, koska iltaisin ei ehdi palautua päivästä ennen seuraavaa. Käytyään kahvilla hyvän ystävänsä ja lapsensa kummin luona, jonka on tuntenut pikkutytöstä asti, Nainen heräsi tilanteen vakavuuteen. Ystävä oli juuri eronnut, muuttanut satojen kilometrien päästä takaisin Naisen nurkille ja elämään, istui nyt siinä edessä hehkuvana ja onnellisena. Uusi asunto, opiskelujen loppusuora ammattiin, johon oli aina halunnut, työ, jota rakasti. Niin ja se, ihastus. Viimeinen kiilasi eteen kolmion takaa. Ei tietenkään siksi, että ystävä ihastui. Suhde josta oli äskettäin eronnut, oli pystyyn kuollut jo kauan sitten, ja alun perin väärä, mutta poiki paljon hyvää. Nainen näki niin selvästi sen tarkoituksen, aivan kuten aina. Muiden elämästä. Mikä Naisen yllätti, oli yllättävä kyvyttömyys iloita ystävän puolesta. Nainen tunnisti sen niin. Hymyn, onnen ja värinän, jota ei voi salata. Sellaista se oli Naisellakin ollut monta kertaa. Koko kevät yhtä ihastusta. Sen kohteet vain vaihtuivat. Oli, ennen kuin päätti luopua koko touhusta. Miehistä. Tahdosta rakkauteen. Tahdosta löytää sielunpuolikkaansa. Mitäpä hän sellaisella tekisi, parisuhdekyvytön raakki, joka vain huomiosta eli. Ensivärinästä, odotuksesta, verkon virittelystä.
Siinä Nainen sitten istui. Kivettynein kasvoin ja kateellisena. Mutta vielä enemmän, kyynisenä. No, odota vaan. Kyllä siitäkin miehestä jotain paljastuu. Narsisti, juoppo, impotentti, mitä näitä nyt on. Ja jos ei, korkeintaan kaksi vuotta kestää…

Seis!

Ystävä on onnensa ansainnut. Kaikin ja kuviteltavinkin tavoin. Ystävä on ansainnut myös hehkuttamisen ja jaetun ilon, johon Nainen on aina yhtynyt. Ei se ole Naiselta pois, jos joku löytää paikkansa ja palan pilvien takaista. Nainen tahtoi aina uskoa hyvään. Nainen tahtoi kaikille vain hyvää. Antaa anteeksi. Ymmärtää, etteivät ihmiset meitä petä, vaan odotukset. Kunnes vihapankki ja surusäiliö täyttyivät. Kunnes Naisesta tuli kyyninen.


Maanantaina Nainen ajoi töihin Isolla Asenteella. Tänään on ihan hyvä päivä. Tänään ON ihan hyvä päivä. Ja niin olikin. Kuten tiistaikin. Ainakin siihen minuuttiin asti, kunnes Nainen otti hiirestä kiinni ensimmäisen kerran. Kipu oli terävä. Kosketusarka, vihlova, lopulta jatkuvasti jomottava. Peukalon tyvestä ranteeseen. Kaksi asiakasta myöhemmin Nainen haki lainaksi rullahiiren näppäimistön alle. Sitten läheisestä apteekista napakan sidoksen. Ja illalla lääkärintodistuksen äkäisestä jännetulehduksesta, joka vaatii kuuden päivän ehdottoman levon. Aluksi.
Ei ennakkovaroitusta. Ei ainuttakaan vihlaisua ennen tiistaiaamua. Onko sellainen edes mahdollista…

Mihin kertyy työn kuorma? Sydämeen? Päähän? Selkään? Vai käteen, joka klikkaa hiirtä kymmeniä ja satoja kertoja päivässä, siihen uutteraan, joka kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Niinpä. Ihmeellinen on ihmiskeho. Kokonaisuutena täysin käsittämätön.

Menee se näinkin. Hitaasti, mutta näinkin. Vasemmalla kädellä tämä elämänä.

 

 

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Kiittämätön kesäasenne

Nyt se on todistettu. Suuri kiitollisuus ja aivan yhtä suuri tyytymättömyys yhtä ja samaa asiaa kohtaan on mahdollista. Nimittäin työtä.

Kesällä työskentely ei nypi yhtään, mikäli sää on kohdallaan; kymmenestä viiteentoista niukkaa plussaa ja tihkuinen tuuli. Tarkennus. Kesällä työskentely ei nypi yhtään kesäkuussa, mutta annas kun heinäkuu ja helteet saapuvat, jo alkaa aamuinen kehityskeskustelu auton ratissa kello oletjomyöhässä. Ja miksi olet myöhässä? Koska illalla tuli leffa. Koska ylipäätään tuli kaikkea. Koska ei huvittanut mennä nukkumaan. Eikä ainakaan herätä.

”No, pidät sitten syksyllä viikon palkatonta”. Joo. Ihan hyvä ajatus, mikäli tuolloin voisi singahtaa pakoon ankeaa harmautta, jonka sävystä saattaa erottaa onko kyseessä aamu vai ilta. Vaan kun ei voi karata mihinkään. a) ei voi b) ei vaan voi. Valivali.

Tietenkin Nainen on onnellinen, että sentään on töitä. On jatkettu sopimus kevääseen, on työpiste, jossa ilmanvaihto toimii sen tunkkaisen ja sisäilmaongelmaisen sijaan. On päivätyö, on viikonloput vapaata. Äärimmäisen suuresti kiitollinen. Ja täysin kiittämätön lurjus. Työ ei taida olla se mikä närästää. Vaan kaikki se, mitä vapaa kesä ja loma ovat aina edustaneet. Elämää isolla E:llä. Mikään ei kaduta niin paljon kuin elämätön elämä, silloin kun selaillaan sitä viimeistä kuvastoa ja valitaan puupalttoolle väriä.

Kaikki on jotenkin plaa. Mielialoja kaksi; ärtynyt tai masentunut.
”Taas sää oot tollanen”, sanoo  Tyttöprinsessa, ”vastaat vaan tollee nnnn”.
Tolleen? Lyhyesti, tylysti, kärsimättömästi. Kaikkeen ja kaikille. Kalle Koululainen haluaa lähteä Viroon kaverin perheen kanssa. Ilmainen matka, miksei muka, vinkuti vonkuti päiväreissu kuus tuntia, miksei, vinkuti ja lisää vinkuti. Kenen piti olla päivät nuorempiensa kanssa, ruokkia ja katsoa perään. Kenen piti viedä koira? Kenelle maksetaan mopokortti kesätyöstä? Ja kenen selkänahasta sekin mopokortti revitään....Viikko rippileirillä, satoja kilometrejä äidistä ja poika on ottanut jättiloikan näennäiseen itsenäisyyteen. Palattuaankin luulee, että on vapaa vastuusta, rutiineista. Sitä se on, miltei 15 vuotiaan itsenäisyys. Rusinat pullasta.

Pitää viedä lapset uimaan. Pitää käydä kaupassa. Pitää tehdä ruuat seuraavalle päivälle. Viedä koira. Pestä pyykkiä ja kuskata yhtä jalkapalloon ja toista kaverille yökylään katulamputtomien teiden taakse. Jokainen päivä venyy ylitöiksi "ehdinpäs" asiakkaan nujuessa kaiken kiireen kadottaneena työpöydän tuolla puolen palkanmaksun päätyttyä jo aikaa sitten.
Ehdinpäs? Kiitos. Oikein iso ja lämmin kiitos perheeni ajan viemisestä. Erityinen kiitos siitä, että sinulla oli koko päivä aikaa tulla tänne ja minun lapseni ovat koko päivän odottaneet, koska äiti tulee.
Kyynisyys ei käy käsikkäin asiakaspalvelijan hyytymättömän hymyn kanssa. Eipä käy oman ajan alituinen varastaminenkaan. Tietenkin ylityöt saa ja tuleekin pitää vapaana, ei toki kokonaisena päivänä, vaan tulemalla aamuisin max. puoli tuntia myöhempään. Josta onkin ihan hirveästi hyötyä. Valilvali.

Kuten kaikessa, lomattomuudessa on kyse asenteesta. Aivan kaikkeen voi vaikuttaa sillä, mitä pyörittää korvain välissä. Naisella ei ole lomaa, mitä sitten. Monella muullakaan ei ole. Kolmenkymmenen maan vertailussa oma maa mansikkainen oli neljäntenä mitä tulee lomapäivien määrään (vuosiloma plus arkipyhät). Edellä olivat vain Veli Venäläinen, Pizzamaa ja tietenkin Ruotsi. Neljän viikon kesäloma on täysin käsittämätön ajatus suurimmalle osalle maapallon väestöstä. Mutta niin on pitkä ja pimeä talvikin. Globaali vertailu ei vaan toimi, kun on länsimaiseen hyvään tottunut. Puolen vuoden valmistumiskirin ja hyvin pimeän talven jälkeen Nainen olisi niin ollut vailla aikataulutonta ja vapaata. Vaikka sitten palkatta. Mutta ei. Eihän se yhteiskunta niin pyöri.

Asenne kohdilleen, siitä kaikki lähtee. Asenne. Kohdilleen. Mutta kun sitä ei vaan saa kohdilleen. Ei niin millään.

Asenteen kohdistumattomuus on lähinnä vain kesän ongelma (toivottavasti). Sillä kun syksy saapuu, on herttaisen sama onko pitänyt kesällä lomaa vaiko eikö. Lepo, huolettomuus ja aikataulun nollaus pyyhkiytyvät kuin väriliitu asfaltilta syyssateiden myötä. ”On se hyvä, että sain relata lomalla”, on tässä työssä jokseenkin sama kuin sanoisi, ”on se hyvä, kun nukuin hyvin kaksi kuukautta sitten”. Ei juuri tuota iloa tähän päivään. On siis revittävä ilo illoista ja viikonlopuista. Nimenomaan revittävä. On oltava kiitollinen. Kaikilla ei ole töitä. Kaikilla ei ole kesälomaakaan. Koskaan.
Ensi viikon lapset ovat taas isällään. Ensi viikolla ei harmita yhtään olla töissä. Ja pianhan se on syksy ja kaikki ne lomakuvat ja terassifestariyöuintitorillamustikassa –päivitykset hautautuvat FB:n uutisvirtaan. Hyvä niin.

Nainen istuu viileässä toimistossa. Jonotusnumerolaite näyttää lohduttomia lukemia. Miksi ne tänne tulevat? Miksi eivät voi olla rannoilla, toreilla, nauttimassa tästä ainutlaatuisesta ja lyhyestä? Ikkunan takana on kesä kauneimmillaan. Pieni tyttö työntää puistossa nukenvaunuja. Oma tippui eilen keinusta. Satutti heiveröiset kylkiluunsa, rohkea taivaita kurkotellut. 
”Mitä jos päivällä alkaa sattua enemmän, laitanko tekstiviestin?”
Äidille ei saa soittaa. Jos äidille soittaa, on oltava äärimmäinen hätä, jotta äiti tietää puhelimen värinästä niin olevan.
”Laita tekstiviesti siinä tapauksessa.”
Laita viesti niin äiti puhaltaa puhelimeen...

Asenne. Kohdilleen. Huoh.

Aamulla kaksi takkutukkaista työn raskaan raatajamörköä raahustaa keittiön pöydän ääreen.
”Äite, tiäkkö mikä päivä tänään on?” kysyy miltei parimetrinen. Nainen miettii liputuspäivät ja  juhlapyhät, eivätkä aamuäreät aivot tavoita vastausta.
”En. No mikä?”
”Perjantai”

 Eikä muuten minuuttiakaan liian aikaisin.


maanantai 7. heinäkuuta 2014

Eroperheen rippijuhlat

Kolme vuotta sitten oli toisin. Juhlat järjestettiin ei kenenkään maalla, kahden vihollisleirin kaunaisessa aselevossa. Naisen ei tarvinnut laittaa, osallistua, järjestää. Ei tarvinnut, koska ei saanut. Lastenisän silloinen nuorikko omi esikoisen itselleen, eikä idylliä saanut särkeä edes ripille pääsyn päivänä sellainen ikävä tosiseikka, että lapsella sattui olemaan ihan oikea äiti.

Kolme vuotta myöhemmin esikoinen on jo aikuinen, Lastenisän nuorikko kaunainen ja katkera ex, ja Nainen yhä nelinkertainen äiti, joka ei idylleistä juuri tiedä. Ainakaan omastaan. Juhlat järjestetään Naisen maalla, vihollisleirit purettiin joutavina jo aikaa sitten, tykkien kumina vain vaiennut kaiku. He mahtuvat samaan kirkkoriviin, samaan kuvaan, samaan pieneen olohuoneeseen Naisen kotiin toistelemaan miten pian lapset kasvavat ja aika menee. Aikain ketju, juhlain ketju, jo toinen ripille päässyt. Juhlasta juhlaan ja lapsesta seuraavaan kertaa neljä. Tulee valmistujaisia, rippijuhlia, ristiäisiä ja häitä. Tulee vuosia ja niiden jälkeen vuosia, eikä mikään niistä muuta sitä. Että eroperhekin on perhe. Hamaan hautaan asti.

Lastenisä ei ole menettänyt hitustakaan ärsyttävyydestään. Ei miellytä silmää, ei sydäntä sen enempää, vaikka mustassa puvussaan edustaakin. Myönnetään. Nainen on aina ollut heikkona tummiin pukuihin, mutta ei tähän, vaikka on kieltämättä joskus ollut heikkona Lastenisäänkin. Sitten tuli liikaa väärää ja liian vähän oikeaa, ettei mikään enää pysynyt. Rakkaus vähiten. Vaikka mies onkin ärsyttävä, ei juuri saa Naista enää ärsyyntymään. Sellainen se vain on, jos eivät kuusitoista vuotta muuksi muuttaneet, tuskin niin tapahtuu seuraavinakaan. Lastenisältä voi kyllä pyytää, vaan ei odottaa. Ja kun tämän ymmärtää, ymmärtää jo paljon.

Seurakunta istuu, nousee, virret vuorottelevat. Tukahduttavan kuumassa käy pieni tuuli, kirkon ovet jättivät sentään auki. Takarivissä hajonnut perhe, syntiset kaukana kaikesta. Eteen menevät ehjät ja hurskaat, keskelle he, jotka ymmärtävät edes katua.  
Salaa penkin alla Nainen riisuu kengät. Kivilattia on varpaiden viileä taivas.

Pappi pyytää Jumalaa siunaamaan perheitä, vanhempia hyvinä ja huonoina aikoina, että ehjinä pysyisivät. Missä se Jumala silloin oli, kun varmoin vedoin piirrettiin nimet paperiin, vahvalla kädellä, miltei läpi ja asti? Tahdotko sinä erota tästä lastesi isästä, ottaa hänet ex-puolisoksi ja vihata ja halveksia häntä myötä ja vastoinkäymisissä? Tahdon, voi kyllä tahdon…
Saarna on tilaustyö ehjille perheille, ehjille unelmille, vaikka tässäkin ehjässä salissa on irtirevittyjä ja repeytyneitä, uusia kierroksia, uusia yrityksiä, virityksiä ja jälleen lannistettuja. Papit eivät eroa. Eivätkä näe ja kuule siksi. Nainen ei mene ehtoolliselle, eikä tunnusta syntejään. On liian monta mistä valita.

Sattuuko se? Ei enää. Avioliitto Lastenisän kanssa on kuin pesussa haalennut tahra. Se ei lähde koskaan, mutta oikeassa valossa on miltei huomaamaton. Tänään sen jäljen näkee. Kirkossa. Juhlassa. Illalla kodissa lasten mentyä. Naisen on pakko lähteä. Ajamaan helteiseen iltaan, ottaa kameran ja ajaa järvelle, jossa ui lapsena. Kiertää lenkin, jota kiersi lastenisän kanssa. Eikä kumpikaan tunnu enää tutulta. Ei lapsuus, ei aikuisuus. Eikä aika ennen eroa.

Ei satu enää, vaan haikeus, se on läsnä vähän kuitenkin. Kaikki on hyvin. Kaikesta on toivuttu. Kaksi neljästä päässyt ripille. Juhlitaan sovussa ja yhdessä, nämä juhlat ja kaikki tulevat. Ei välitetä papeista ja puheista ja idylleistä. Lasketaan leikkiä ja hymyillään, ollaan kohteliaita ja suvaitaan. Seistään kuvassa, kuin silloin ennen. Koska perhe, se ei lakkaa olemasta, vaikka rakkaus lakkaisikin. Lasten perhe. Äiti ja isä.