lauantai 27. syyskuuta 2014

Kivusta oppinut

Kipu on siitä kummallinen, että vaikka lihassa se pysyy määrätyn ajan, saattaa sieluun siirtyessään muuttua pitkäksi vitsaukseksi. Sielun kipu, sydämen särkyinen jomotus. Kipua on niin monenlaista. Tylppää, terävää, raastavaa, tykyttävää, kirvelevää. Kipu muuttaa ihmistä. Aina jonkin verran kuitenkin.
Niin kuin eläin vetäytyy nuolemaan haavojaan, niin tekee ihminenkin.


Nainen lähti vastaanotolta miettien kumpi kirvelee tällä erää pidempään, kasvot vai sielu. Sielu vetäisi pidemmän tikun ja voitti ylivoimaisesti. Siinä ne olivat, kaksi kirvelevää länttiä. Kaksi uutta hoidettua ihosyövän alkua, numerot kuusi ja seitsemän. Stigmat. Kaksi vielä jäi seuraavaan kertaan. Kaksi ainakin.

”Sinulla on kaunis ja kuulakas iho” sanoi lääkäri lopetettuaan. Eikä Nainen ymmärtänyt miksi. Hänelle iho on vihollinen. Joukkotuhoase. Ikuinen muistutus kuolevaisuudesta, joka vaanii jokaisessa punaisessa läntissä, luomessa ja haavaisessa muutoksessa. Tämä ei lopu koskaan. Ei tämä vaan lopu. Jäädytetään, silvotaan, otetaan koepaloja. Montako kertaa vielä?

Nainen on aina ollut hyvä potilas. Jo lapsena antanut käsivartensa neulalle uudestaan ja uudestaan, heiluttanut isälle joka jätti osastolle, pelännyt yöllä sairaalan varjoja, mutta ei koskaan sanonut mitään. Ei poikkipuolista, ei edes vähän vinoon kääntynyttä. Nainen on aina ollut reipas. Niin on nytkin. Käänsi posken ja toisenkin. Tavallaan tähän on jo niin tottunut. Että aina jossain alkaa itää paha ja se paha pitää kitkeä pois, ennen kuin alkaa kasvaa ja levitä. Pitää puuttua ajoissa. Mutta voiko sellaiseen ihan todella tottua? Voi ja ei. Tarkkailuun voi. Hoitoihin voi. Vaan pelkoon ei ikinä. Joka kerta se lyö Naisen aivan yhtä maahan. Joka kerta se palauttaa Naisen pimeään sairaalaan, varjoihin ja viereisen huoneen hiljaiseen vaikerrukseen. Taloon, jossa synnytään ja kuollaan joka hetki, ja joista jälkimmäinen sai pienen tytön päättämään, että minä en kuole koskaan.  

Itkettää aamulla autossa matkalla töihin. Itkettää illalla sohvalla. Itkettää mainokset, itkettää ihmiset, eläimet, vieraat ja ystävät ja ystävien ongelmat. Eniten itkettää omat lapset. Eikä kukaan sitä huomaa, ei kukaan oikeastaan edes näe punaisina kirkuvia kirveleviä. Toinen on hiusten alla piilossa ja toinen leukaperässä. Kun töissä pitää päätään vähän sivuttain kohti näyttöä, eivät asiakkaat näe niitä. Mutta Nainen näkee. Vessan peilistä katsovat vanhuksen kasvot kauniin ja kuulakkaan alla. Eikä Nainen itke yhtään.

Niin uidaan syvissä vesissä yksin. Aikansa, hukkuvana luullen. Sillä juuri kun ajattelee luovuttaa, alistuen avata silmät, katsoa rohkeasti pimeään ja odottaa elämän lipuvan pois kylmän veden painaessa upottavaan pohjaan, jokin vetää takaisin valoon. Elämännälkä. Röyhkeä ilo. Että tässä minä olen. Elossa! Ihan niin kauan kunnes toisin käy.
Kipukin vähenee päivä päivältä. Se lihasta sieluun siirtynyt. Viikon kuluttua Nainen on jo noussut vedestä rantaan. Vääntää vettä vaatteistaan ja kävelee pois taakseen katsomatta. Sinne jäi syvä vesi. Sinne taas kerran.

”Sinun kanssa tulee aina niin hyvälle tuulelle”, sanoo ihana työkaveri ruokatunnilla. Nainen on huumorintajuinen, iloinen ja aina valoisa. Tietenkin on. Elämä on tänään ja lyhyt ja turha on tulvia murhetta ympärilleen, vaikka sisällä joskus yli läikähtäisi.

Niin se vaan on, että joitakin meitä pitää opettaa kovemman kautta. Joka kerta, kun Nainen katsoo peiliin, hän muistaa. Näkee arvet, joita moni ei. Ne nykyiset ja tulevat. Kaikessa kiireessä, ahdingossa ja arjen paineessa Nainen kuuntelee lapsiaan ajatellen, että suurin onni elämässä on olla elossa juuri tänään. Nostaa pyyhkeet lattialta. Motkottaa tyhjistä maitopurkeista jääkaapissa. Istua illalla sohvalla sikin sokin ja hieroa pieniä varpaita. On aivan turha kysyä saako Nainen koskaan omaa taloa, matkoja, Samuli Edelmanin näköistä miestä, joka halaa kuin karhu ja rakastaa Naista hiustupsusta varpaankynsiin. Ne tulevat, jos tulevat. Niin monta vuotta Nainen murehti. Niin monta eli miettien miksi ja koska ja entä jos ei ikinä. Sellaisella ei ole merkitystä. Onni on elää juuri tämä päivä. Halata lapsiaan. Soittaa ystävälle. Hymyillä tuntemattomille. Kiittää sitä, joka antaa tietä ja heiluttaa taaperolle takaisin. Vastata kysymyksiin mikäsenkoirannimi on saakositäsilittää? Saa. Saa silittää, halata, rapsuttaa ja saada sata märkää suukkoa. Saa laskea leikkiä ja mäkeä ja housut nilkkoihin ja pyllistää murheille, jotka tekevät samoin meille. Elämässä saa olla vähän hulvaton ja hauska, sillä niin moni murhe vaanii nurkan takana. Kipu on aina valmiina iskemään, mutta kivullekin voi olla valmis. Jos Naisen pitäisi kiteyttää kaikki kivusta oppimansa, se menisi näin;

Lietso onnea, älä vihaa. Kylvä iloa, älä katkeruutta. Naura. Opi uutta ja ole utelias. Vietä aikasi harkiten, sillä sitä ei ole loputtomiin. Jos ajattelet hyvää, sano. Jos ajattelet pahaa, harkitse. Jätä joka toinen huomautus väliin. Kerro että rakastat. Pyydä ja anna anteeksi. Näe pienet ihmeet ympärilläsi ja laita hyvä kiertämään. Uskalla olla onnellinen. Joka ikinen päivä.

 

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Ketjunsa katkaissut

Lapsiparvesta vain esikoinen tietää mitä on olla ainoa. Ja varsinkin mitä on luopua ainoan osasta. Kateuden taidon osaavat toki nuoremmatkin. Paikasta vanhempien auringossa kilpaillaan joskus verisestikin. Kakunsiivut mitataan viivoittimella ja kehujen määrä lasketaan. Moitteiden vielä tarkemmin. Vanhempien tehtävä on vakuuttaa, että kaikki ovat yhtä rakkaita. Vai ovatko?

Nainen oli ainokainen aika pitkään, miltei viisi vuotta. Se ainoa muistikuva mitä tuolta ajalta oikeastaan on, on tylsyys. Tylsää kun ei ollut leikkikaveria. Kinakaveria. Kaveria. Sitten syntyi pikkusisko. Odotusarvo oli korkealla. Siitä viltillä makaavasta pötköstä kasvaisi kelpo kaveri! Niin kävi. Aivan huippu tyyppi, tuki ja turva kasvoikin. Siihen meni vain odotettua kauemmin. Muutama vuosikymmen.
Nainen muistaa kitkerän kateuden alkaneen melko pian. Kaikki palvoivat vauvaa. Voi miten suloinen lapsi! Pikkusisko oppi jo varhain valjastamaan suloisuuden käyttöarvoksi. Eihän kukaan voinut olla vihainen niin ihanalle ja pienelle! Eikä juuri ollutkaan. Pikkusisko kun oli herkistä herkin. Kaikin tavoin. Ensimmäisen kerran Nainen muistaa ärsyyntyneensä siskoon, kun taapero kävi kerta kerran jälkeen sotkemassa nukkekodin ja leikit, eikä sitä koskaan kielletty. Ei ainakaan niin, että Nainen olisi kuullut. Eipä moite vuosikasta olisi estänyt sotkemasta uudelleen, mutta eleenä sellainen olisi aivan oma lukunsa. Vaan kun Pikkusiskoa ei voinut oikein komentaakaan, niin herkkä se oli. Ja kiltti. Maailman kiltein lapsi, sylikissa, väritön ja läpinäkyvä. Siskolle ei tarvinnut kuin pahaa silmää antaa, kun säntäsi pöydän alle piiloon. Nainen oli toista maata. Teflonia, jonka pintaa pitkin kaikki huudot valuivat pois, eikä ilmekään värähtänyt. Mutta sisällä värähti. Joka kerta.

Sisaruskateus on sisäsyntyistä, sitä ei tarvitse erikseen ruokkia. Vaikka toinen olisi miten herkkä tahansa, samasta teosta on oltava sama seuraus. Eihän se aikuisillakaan voi mennä niin. Että toinen voi ajaa vähän kännissä autoa ja toinen ei yhtään, koska se vähän känninen on niin herkkä mitä tulee rangaistuksiin. Tai toinen saa sakkoa ja toinen linnaa, koska sen linnaan passitetun luonne vähän niinku kestää sen paremmin. Sisaruksia ei saa koskaan vertailla heidän kuultensa, eikä asetella tulevaisuudenkuvia lapsuuden perusteella. Siitä hikipinkosuorittajasta voi tulla narkkari ja levottomasta säheltäjästä innovatiivinen yritysjohtaja. Never know. Lopputulos on lottoa, koska niin moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen nimeltä ihminen.

Siskosta kasvoi siis kiltti ja Naisesta tuhma. Sen sijaan, että he olisivat kaksi vahvaa koivua, rinnakkain kasvaneet ja juuret toistensa lomassa, heistä tuli koivu ja kuusi. Eikä epäilystäkään kumpi viihtyi valoisammalla paikalla. Mitä suloisempi sisko oli, sitä kamalampi Nainen. Ehkä jossain toisessa perheessä molemmat olisivat alkaneet kilvoitella kiltteydellä, mutta tässä kävi näin. Nainen teki kaikkensa ollakseen vähemmän rakastettava. Varasti rahaa kotoa niin pienestä kuin muistaa. Hyppi auton päällä. Karkasi. Valehteli. Sai selkäänsä ja eikä oppinut mitään. Paitsi valehtelemaan paremmin. Mitä enemmän ja kovemmin tuhmuuksista rangaistiin, sitä huonommin ne tehosivat.

Lapsuuden tähtihetket eivät olleet niitä, jotka vietettiin koko perheen kanssa. Äidin ja siskon kanssa kyllä tehtiin kaikkea kivaa, eikä kateus kirvellyt koskaan. Mutta milloin koko perhe oli koossa, asetelma kääntyi heti hyvä – pahaan. Nainen teki kaiken väärin, eikä mikään ikinä riittänyt. Miksi? Koska Nainen oli isänsä kuva, eikä isäkään koskaan riittänyt. Niin tuli Siskosta mitta, jota Nainen ei täyttänyt.

Kun Naisen esikoinen syntyi, ei tämä vielä nähnyt kaavaa. Äitiys nyt vain oli hankalaa ja lapsi lastattu odotuksilla, joita ei voinut mitenkään täyttää. Suurin osa suomalaisista omaa välttelevän kiintymyssuhteen, jota periyttää sukupolvelta toiselle. Niin myös Nainen.
Sitten syntyi toinen lapsi. Voi miten suloinen! Pieni ja siro menninkäinen, joka porasi paikkansa Naisen sieluun sillä sekunnilla kun pienet tummat silmänsä avasi. Kaikki palvoivat suloista lasta. Jossain kohtaa Nainen alkoi ymmärtää, että Esikoinen ei ollut hankala luonteensa, kokonsa tai kömpelöiden sosiaalisten taitojensa vuoksi. Esikoinen oli hankala, koska oli esikoinen. Aivan kuten Nainenkin. Siinä Nainen sitten oli. Kahden aivan erilaisen lapsen äiti, joka rakasti kumpaakin, mutta toista kai enemmän. Sitä pienempää, sitä jota oli niin paljon helpompi. Voiko niin sanoa? Ei. Sillä kaikessa pelottavuudessaan se on liian totta ja murtaisi myytin äidin suuresta sydämestä. Tietenkin kaikki lapset mahtuvat äidin sydämeen. Toiset vaan vähän lähemmäksi reunaa kuin toiset.

Nainen teki kaikkensa ollakseen tasa-arvoinen. Koskaan, ikinä heitä ei verrattu ”kunpa olisit kuin veljesi…”. Mutta niin kauan, kuin Nainen kantoi omaa painavaa kelpaamattomuuden viittaa, niin kauan se painoi myös vanhimman lapsen kapeilla harteilla. Sitten syntyi kolmas lapsi. Toivottu, keskenmenon jälkeinen lahja. Poika. Naisen viimeiseksi aiottu ei ollutkaan tyttö.
Kolmas sekoitti pakan. Rikkoi tahdottoman pyrkimyksen varhaisen lapsuuden toisintoon. Jossa toinen on hyvä ja toinen paha.

Koko äitiyden taival on ollut tasapainoilua sen suhteen, että ei toistaisi sukupolvisia virheitä. Ei torjuisi, ei väheksyisi, ei asettaisi ehtoja rakkaudelleen. Nainen ei koskaan nähnyt, miten hyvin oli vanhemmuudessaan onnistunut. Nainen näki ainoastaan vikansa ja heikkoutensa, riittämättömyyden ja murheen. Miksikö? Koska oli syntymästään asti elänyt vain virheidensä kautta. Mutta hiljalleen Nainen oppi näkemään muutakin kuin vajavaisen kuvansa. Nainen oli matkalla kokonaiseksi äidiksi. Sittenkin.


Viimeisenä syntyi pieni tyttö, Taivaan lahja, Elämän yllätys. Nainen ymmärsi miksi tyttö tuli vasta nyt, vasta kolmen veljen jälkeen. Jos esikoinen olisi ollut tyttö – tuollainen ilmetty äitinsä kuva – olisi Nainen vihannut sen hengiltä. Kuvainnollisesti tietenkin. Koska äitinsä kuva tuli vasta kaikkien niiden kasvun vuosien jälkeen, alkoi Nainen hoitaa myös pientä sisäistä tyttöään. Sitä, jossa oli kaiken pahuuden alla ollut niin paljon rakastettavaakin.

Voi miten helppoa ja mutkatonta olisi nyt tulla äidiksi! Voi miten valmis Nainen olisi. Miten täynnä tasapuolista rakkautta, kykyä kasvattaa, kärsivällisyyttä ja ymmärrystä. Vaan ei se ole niin. Naisesta tuli tällainen äiti vain siksi, että kulki oman kipeän tiensä ja kantoi lapsiaan niiden kuoppien ja upottavien soiden yli, joihin olisi voinut niin helposti langeta. Ei Nainen ole koskaan rakastanut Esikoistaan vähemmän, vaikka pitkään luuli niin. Jokaiseen lapseen tulee punotuksi erilainen suhde ja siihen punokseen vaikuttaa niin moni asia. Syntymäjärjestys, luonne, sukupuoli. Sen kanssa on vaikeinta, joka muistuttaa kipeistä asioista.
Olipa oma sukupolvien ketju millainen tahansa, se on mahdollista katkaista. Lasta ei saa lyödä. Lasta ei saa haukkua. Lasta ei saa vertailla, mitätöidä, väheksyä. Rakkaudelle ei saa asettaa ehtoja, eikä kiintymykselle sääntöjä. Lapsella on oikeus syliin, turvaan ja tunteeseen, että tapahtuipa mitä tahansa, vanhemmat ovat minua varten. Tapahtuipa mitä tahansa, minua rakastetaan. Lapsilla on oikeus tasavertaiseen kohteluun sisaruksiinsa nähden. Kaikilla lapsilla. Mutta sukupolvien ketjua ei voi katkaista, ellei sitä näe. Ellei ymmärrä, että roolien ja odotusten siirtyminen on automaatio, sisäänrakennettu koodi, jota täytyy alkaa systemaattisesti murtaa. Ellei anna anteeksi ja hyväksy.

Mikä sitten auttaa, jos mikään ei auta? Nainen oli paha, Pikkusisko hyvä. Sisaruksia pitää kohdella samalla tavalla, tasa-arvoisesti, luonteesta, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Mutta. Miten saada kuriin ja nuhteeseen lapsi, jonka ilmekään ei värähdä kun sille huutaa? Joka viettää aikansa nurkassa seisten ja lukee salaa Aku Ankkaa? Joka varastaa rahaa ja varastaa sitä vähän lisää jäätyään kiinni? Joka istuu kesäloman arestissa tupakoinnista, mutta lopettaa kyseisen harrastuksen vasta vuosien ja vuosien kuluttua pienen ihmisidun ilmoittaessa tulostaan? Pitää rankaista. Sitten pitää rankaista vähän lisää. Jaa ei vieläkään opi? Annetaan oikein rangaistusten rangaistus. Unohdetaan se, että jokaisessa lapsessa on sisäsyntyinen tarve hyvyyteen. Unohdetaan lapsen tahto olla vanhemmalle ilo ja ylpeys.
Entä jos sitä hyvyyttä olisi kaiken rankaisun sijaan lähtenyt ruokkimaan? Antanut aikaa. Pitänyt sylissä. Kehunut ja kiittänyt. Kiitoksella saa paljon enemmän aikaan, kuin moitteella. Keskustelulla enemmän kuin huudolla. Oli ihmisen ikä mikä hyvänsä, myönteisyys synnyttää myönteisyyttä ja hyvä hyvyyttä.
Ketju on katkennut. Katkeruus omia vanhempiaan kohtaan vaihtunut helläksi ymmärrykseksi. Kun Nainen alkoi luopua periytyneestä elämänvihastaan, hän sai tilalle myönteisyyden lahjan. Mitä sillä on väliä, että on tehnyt virheitä? Kaikki tekevät. Vain sillä on väliä, että oppii, antaa anteeksi ja rakastaa. Myös häntä, joka ei vaan parempaan kyennyt.

Jokainen päivä on mahdollisuus tulla hyväksi vanhemmaksi, ihmiseksi, läheiseksi. Sillä jokainen päivä on mahdollisuus onnistua.



perjantai 19. syyskuuta 2014

Siperia opettaa. Ja vähän äitikin.

Vanhempainillat eivät ole järin mieltä ylentävää puuhaa Naisen mielestä. Kun lapsia on monta, myös samat jorinat käydään läpi vuodesta toiseen kertaa monta. Koulussa pitää olla sisäkengät. Liikuntatunnilla liikuntavälineet. Kännyköitä ei räplätä tunnilla, välitunneilla mennään ulos, eikä piha-alueelta saa poistua. Keväällä on kevätjuhlat ja joululomalla ei ole koulua.
Yleisen jorinan jälkeen sukelletaan syvemmälle vanhemmuuden kasvatukselliseen ytimeen. Uusavuttomat vanhemmat kaipaavat kipeästi opastusta siitä, kuka perheessä määrää ja mitä. Esimerkiksi nukkumisen tärkeys tulee ihan uutena asiana joillekin vanhemmille. Hohhoijaa.

Jossain kohtaa avioliittoa Nainen ulkoisti tuskaisen puolitoistatuntisen vanhempainpiinan Lastenisälle, mutta eron jälkeen noppa näytti taas Naisen numeroa. Niinpä Nainen istui kerta kerran ja lapsi lapsen jälkeen kuuntelemassa miten koulussa pitää olla sisäkengät, liikuntatunnilla liikuntavälineet ja kännyköitä ei saa räplätä tunnilla. Ainoa ajatus mielessään, että tämänkin ajan olisi voinut viikata viikon korissa lojuneet puhtaat pyykit ja imuroida. Sitten seuraa tunnustus; Nainen on jättänyt muutaman vanhempainpiinan käymättä. Duunari-yksinhuoltajaäidin ilta kun on miinoitettu minuutilleen, eikä tuo tuskainen puolitoistatuntinen mene ikinä anniltaan ohi kotiaskareiden, joita ei kukaan muu tee sillä aikaa.

No, koska Kalle Koululainen on jo yhdeksännellä, oli Naisen ikään kuin sosiaalinen paine osallistua viimeisen vuoden vanhikseen ammatinvalintakysymyksien ja ulkomaan leirikoulun vuoksi. Vanhempainilta oli kai tarkoituksella järjestetty maanantaiksi. Päivä, jona Naisen asiakkaat heräämät hoitamaan virastoasioitaan, ja mielellään varsinkin sulkemisajan jälkeen. Niinpä Nainen ajoi kenkä pikkuruisen Yartsan konehuoneen puolella hakemaan ensin Tyttöprinsessaa iltapäivähoidosta, kotiin, laittoi ruuat, vei koiran, ohjeisti Eetun ja lähti jälleen kenkä pikkuruisen Yartsan konehuoneen puolella vanhempainiltaan ollakseen siellä TASAN kello 18.00 ja viimeinen.  
Ensimmäisen tunnin aikana käytiin läpi kaikki ne samat asiat, jotka Nainen osaa luetella tajuttomanakin. Sitten ne, jotka Nainen osaa muuten vaan. Miten haetaan yhteishaussa, miten valitaan ammattia, mitä eri vaihtoehtoja on ysin jälkeen. Juuri uunituoreen tutkinnon suorittaneena ja nuorten poluttamista tehneenä Nainen koki huomattavaa houkutusta tarttua hyvin palvelleeseen Lumiaromuunsa ja upota Faceboookin ihmeelliseen maailmaan. Puinen, kova ja epäergonominen tuoli sai kerran murtuneen häntäluun huutamaan Hoosiannaa ja Avemariaa. Mutta vielä enemmän niin alkoi tehdä Naisen pää, kun Rva Uusavuton pääsi ääneen. Tai äänessähän tuo oli koko ajan. Ollut kaikki ne yhdeksän vuotta, jotka Naisen ja Rva Uusavuttoman pojat ovat samaa koulua ja luokkaa käyneet.

Kun vanhempainiltaa oli kestänyt kriittiset 1,5 tuntia ja Naisen kipuraja perskannikan ja aikataulun vuoksi oli ylittynyt, Rva Uusavuton pääsi lempiaiheensa. Kotiintuloaikoihin. Rva Uusavuton oli kerran soittanut Naiselle tästä samaisesta, sillä Rva Uusavuttoman ainokainen oli keksinyt lausua kuolemattomat sanat; kaikki muutkin saavat. Nainen oli kärsivällisesti kertonut, että Kaikki Muutkin Saavat on urbaanilegenda ja täyttä paskaa jo siitä syystä, että ketä edes kiinnostaa mitä Kaikki Muutkin? Koska kaikki muutkin kuitenkin saavat, halusi Rva Uusavuton tietää saavatko. No tietenkin saavat. Joillakin ei ole hihnaa lainkaan, joillakin lieka on kireä ja kauhtunut. Siksi ei ole väliä, mitä kaikki muutkin. Maailma ei ikinä toimi niin, että kaikilla olisi samanlaiset keltaraidalliset potkuhousut ja punainen heijastin. Ainoa millä ON väliä, on se mikä omassa perheessä toimii ja mitä arvoja, sääntöjä ja kulttuuria omien seinien sisällä haluaa pitää yllä.

Naiselle ei ole koskaan tehnyt tiukkaa olla vähän natsimutsi. Asioista voi toki neuvotella. Määräysvalta on kuitenkin sillä, joka jääkaappia täyttää, ei sillä joka tyhjentää. Tietenkin lapset ovat samaa Kaikki Muutkin kuraa koettaneet äidilleen juottaa. Naisella on siihen yksi luottovastaus; ei kiinnosta. Kun tarpeeksi monta lasta ja vuotta hokee; ei kiinnosta, kaikki muutkin eivät asu meillä, piste, alkavat mokomat uskoa. Äiti ei murru joukkopaineessa, eikä korvaansa lotkauta mitä vapauksia muilla on. Ei vaan lotkauta. Tietenkin asioista voi neuvotella. Voi saada joskus joustoa kotiintuloaikaan, jos siihen on perustelu. Varmaan jo arvannet mikä ei käy perusteluksi. Viikolla aika ei tosin koskaan jousta. Arki on arkea teineilläkin.

Miten ne sitten saa tottelemaan, ihmetteli Rva Uusavuton. Hänen ratkaisunsa on määrätä koko kylän lapsille sama kotiintuloaika. Lääkärin jälkeläisistä aina illat paikallisessa istuvan alkoholisoituneen yksinhuoltajan huostaanottoa odottaviin nuppuihin. Kärjistäen, ymmärrät kyllä. Sitten vaan samanvärisiä potkuhousuja ostelemaan koko porukalle…
Niin, miten se saa uskomaan, että kotiin tullaan kello kymmenen? Kannattaa miettiä, kuka maksaa teinin puhelimen, viikkorahat, bensat, mopon vakuutusmaksut jne. Teini itse? Onnea jos sellainen asuu kotona. Harvalla asuu. Nainen on tehnyt omilleen selväksi, että säännöt ja rajoitukset johtuvat ainoastaan ja vain siitä, koska äiti rakastaa ihan liikaa päästääkseen ja salliakseen mitä mieleen juolahtaa. Ovia paiskovan teinin sydäntä sellainen perustelu koskettaa paljon enemmän, kuin ylhäältäpäin saneltu koska minä sanon niin.

Kerran pahimman angstin kärytessä kotona, Nainen laittoi jääkaapin oveen muina naisina lastenkodin strukturoidun viikko-ohjelman. Ihan vaan vinkiksi ja hiljaiseksi vertailukohdaksi, kun kotona on kuulemma niin natsia ja kaikki muutkin saavat. Eivät muuten suostuneet kokeilemaan uutta ”lukujärjestystä” puolen tunnin päivittäisine kännykkäaikoineen. Jännä juttu.
Teinien raskas osa on kapinoida ja vanhemman raskas osa ottaa se vastaan. Vanhempien osa on myös seistä sanojensa ja sääntöjensä takana, niin kauan kunnes teinit pitävät jalkojaan ihka oman pöytänsä alla. Viimeinen sana on AINA vanhemman.

Kävipä tässä taannoin niin, että Nainen huomasi esikoisensa autossa kaljut kesärenkaat. Siis todellakin, kaljut. Koska oli luvattu aurinkoista, Nainen antoi rengasliikkeiden numerot, rahaa ja kaksi päivää aikaa hankkia uudet kumit alle, tai ajaminen loppuu siihen. Takarajan umpeuduttua perjantaina, kysyi Nainen asian tilaa pojaltaan. Noup. Koska yks kaveri ehkä myy omansa ja emmääehtiny soittaa niihi liikkeisii, kun mulla on niin paljon ollu kaikkee hoidettavaa ja…
Perjantai-ilta, auto buukattu kavereita täyteen. Ainoa hoidettava asia oli renkaat. Oliko hoidettu? Ei.
Niinpä Nainen soitti Esikoiselle; ”Auto pihaan ja avaimet pöydälle”. Kymmenen minuuttia myöhemmin näin myös tapahtui. Miksi? Koska lasten – minkään ikäisten – ei tarvitse miettiä onko äidin ei todellakin ei. Syy ja sillä seuraus. Oi mikä arvokas oppi elämässä.

Vitutus lienee lievä sana kuvaamaan Esikoisen tuolloista tunnetilaa. Seuraavana päivänä Nainen ja Esikoinen tekivät nauruntäyteisen roadtripin ostamaan käytettyjä mutta käypäisiä renkaita, jotka löytyivät lopulta melko kivuttomasti Torin aarrearkusta. Poika laittoi ne alle, käyttipä oma-aloitteisesti viikolla katsastuksessakin ja vaihtoi jarrupalat kuluneiden tilalle.

Niin Rva Uusavuton, miten ne lapset saa tottelemaan? Johdonmukaisuudella. Rajoittamalla, rakastamalla ja huumorilla. Olemalla rohkeasti aikuinen. Kehen poikanen voi hädässä luottaa ja turvata jos omat siivet eivät kanna? Siihen häilyvään ja epävarmaan yli-ikäiseen teiniin, jonka ei on sittenkin ehkä? Kaverivanhemmuutta ei ole olemassakaan. On vain kavereita ja vanhempia.
Se, että kotona nauretaan paljon kantaa niidenkin aikojen yli, kun huudetaan vielä enemmän. Pitää jaksaa kuunnella, katsella yhdessä puuduttavia You Tube -videoita, olla kiinnostunut, mutta jättää myös rauhaan. Pitää seistä sanojensa takana ja uskaltaa olla ikävä, nolo ja tosi vanha. Syyn ja seurauksen oppi on yksi tärkeimmistä tässä elämässä. Joskus menee jakeluun helpolla, joskus vähän kovemman koulun kautta.
 
Siperia opettaa kyllä. Ja vähän äitikin.
 
 
 

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kirkas ja kutsuva energia

Mikään ei ole juuri kiusallisempaa naisotukselle, kuin ajautua olosuhteiden pakosta yökerhoon yksin. Tietenkin pakko on emävale. Kukaan ei pakota yksin mihinkään, mutta kun jossain kohtaa iltaa huomaa istuvansa kolmantena pyöränä pubin nurkkapöydässä, jäljelle jää tasan kaksi vaihtoehtoa. Jatkaa kolmantena pyöränä pubin nurkkapöydässä tai jatkaa yksin edeltä yökerhoon. Olisihan se kolmaskin vaihtoehto. Lähteä kotiin. Mutta se ei ole vaihtoehto sinkkuäidin lapsivapaana lauantaina kello meno parhaimmillaan. Se vaan ei ole.
Niinpä olosuhteiden pakko saattaa ajaa naisotuksen kiusalliseen yksinyökerhoiluun. Ja näin myös kävi.

Musiikki on hyvää, lonkero kylmää. Ja pylväs Naisen turva. Siihen on turva nojata, katsoa vellovaa tanssimerta, jossa hetkeä aiemmin oli Nainenkin huutanut Jannan tahtiin; ”hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa…” Paitsi että on, ainakin se persettä kähmivä pukumies. Eikä edes hullu vaan idiootti. Naiselle ei ole koskaan auennut, mitä iloa mies saa hiplatessaan ohimennen jonkun pyrstöä? Onko se muka jotenkin enemmän okei, että ei kouri kunnolla, vaan ikään kuin vähän vain? Apina… Mutta takaisin pylvääseen ja siihen orpona nojaavaan Naiseen. Nojaaminen vaikuttamatta tyrkyltä on taitolaji. Katseiden väistely varsinkin on taitolaji. Vaan katsetta ei voi väistää, jos se tulee selän takaa.
”Moi. Muistatko mua?”

Tietenkin. Muisti kun on ainoa osa-alue Naisen elämässä, joka ei katoa, ei pätki. Valitettavasti. Neitsytmieshän se siinä. He olivat kerran aiemmin jutelleet, jonkun tutun esitteleminä. Tai jutelleet ja jutelleet. Nainen piti neitsytmiestä tuolloin vähän tylsänä ja ujona. Nyt tuo tylsä ujo seisoo edessä, eikä vaikuta kummaltakaan. Jutellaan hetki, vaihdetaan kuulumiset.
”Saanko kysyä henkilökohtaisen kysymyksen?”
”Vaikka kaksi. Se on eri asia vastaanko”, sanoo Nainen ja hymyilee suloisintaan.
”Miten sinä voit olla vapaa?”
Hohhhoijaa. Taas sitä mennään.
Ennen kuin Nainen ehtii muotoilla terävää vastausta, neitsytmies jatkaa.
”En tarkoita vain ulkonäköä, vaan sinua. Siis olemuksena. Miten sinä voit olla vapaa?”
Niin. Sanopa se. Yli kaksikymmentä vuotta sitten tuli vedettyä Pysyvän Parisuhteen pakasta väärä kortti ja tässä sitä ollaan. Kaikki fiksut miehet lie varattuja ja siten pysyvät.
”Kai olen vaan niin kranttu, kun alkoholistit ei kelpaa, sanoo Nainen, ”entäs sinä? Oletko itse vapaa?”
”En ole, tunnustan heti”.
Et tietenkään. Kaikki fiksut lie varattuja ja siten pysyvät.
”Siinä tapauksessa, heihei. Pilaat flaksin. Elämäni mies voi kävellä tuosta ohi ja luulee meidän olevan pari. Sinun vuoksi olen ja pysyn sinkkuna. Ajatella, mikä sääli.”
Mies naurahtaa Naisen vitsille, mutta tietää että totta toinen puoli. Normaalisti Naista ei huvittaisi minuuttia suoda toisen omalle. Nyt ei ole normaali. Nainen on luovuttanut miesten suhteen, joten on yhdentekevää kenen kanssa sitä viettää ne välit, kun ei ole tanssilattialla huutamassa musiikin mukana.

Nainen häipyy aina välillä, mutta neitsytmies löytää luo uudelleen. Oikeastaan ihan kiva mies. Hauskaa juttuseuraa. Samanlainen hullu huumorintaju, nopeasti leikkaava.

Jutellaan kaikesta. Juoksemisesta. Opiskelusta. Tommy Hellstenistä ja terapiasuunnista. On ihanaa puhua miehen kanssa, jonka yleissivistys ylittää jääkiekon ämmämmät ja vanteiden pulttijaon. Neitsytmies ei puhu kertaakaan seurustelukumppanista, ei valita miten kotona ei ymmärretä, eikä anneta. Mitäpä se Naista kiinnostaisikaan. Keskustelu on kilttiä ja he viihtyvät toistensa seurassa oikein hyvin. Siksi yllättävä on miehen seuraava veto.
”Mitäs jos tulisin luoksesi teelle ja lähden sitten aamulla?”

Mitäs jos olisit jättänyt tuon vaan ihan sanomatta…

Taas. Jälleen. Aina. Mitäpä se kertoisi Naisesta, jos tämä lähtisi joka kerta miehen matkaan, joka häntä keksii haluta? Mitäpä se kertoo varatusta miehestä, joka lähtee teelle aamuneljältä vapaan naisen luo? Teelle. Hohhoijaa.
”Meillä ei ole teetä”, sanoo Nainen. Eikä äänensävy jätä mitään tulkittavaa.
He tanssivat vielä yhden kappaleen ja lähtevät kumpikin omaa matkaansa kotiin.


Koko yön Nainen näkee unta neitsytmiehestä.

Seuraavana päivänä tulee tekstiviesti. Mistä lie selvittänyt numeron, Nainen ei sitä antanut. Sukunimen saa toki yhteiseltä tutulta ja numeron netistä. Ei vaatinut sen suurempaa tuskaa kaivaa esille.
”Olisi kiva nähdä joskus…”
Miksi? Nainen voi jakaa sydämensä ja vuoteensa, vaan ei miestä.

Yksikään miehen viesteistä ei ole mauton, ei vonkaa sitä itseään, eikä Naista. Ne ovat aivan yhtä kilttejä, kuin puheetkin edellisenä iltana. Mutta. Ne ovat sitä itseään silti. Naista ärsyttää. Suunnattomasti. Ensinnäkin Nainen vietti illan tämän kiinnostavan miehen kanssa siksi, että ei etsi enää yhtään mitään. Jos joku, niin toisen oma on turvallinen keskustelukumppani. Tai niin Nainen luuli. Häntä kun eivät ukkomiehet ole juuri jahdanneet.
Neitsytmies on toki kiinnostava niin monin tavoin, mutta toisen oma on toisen oma. Nainen on vapaa tekemään mitä haluaa ja pelaa vain kaltaistensa vapaiden kanssa. Paitsi että on luovuttanut ihan kaikenlaisista miehistä.  Myös kaltaisistaan.

Ärsyttää olla oikeassa. Ärsyttää, että mies kehtaa pitää Naista viisaana, kiehtovana ja hauskana, mutta vain kertavetoa varten, korkeintaan pikku pikku seikkailua. Ottaisi jonkun helpon, jonkun aivottoman kanalinnun. Mitä sitä sängyssä keskustelutaidolla tai hyvillä vitseillä tekee? Sen kun painaa menemään. Ärsyttää todella.

 
Illalla Nainen huvittaa itseään lukemalla jousimiehen syyskuun horoskoopin kohdasta ”rakkaus”. 

Energiasi loistaa niin kirkkaana ja kutsuvana, että seurastasi kamppaillaan kovilla panoksilla. Älä siis usko ihan kaikkea aivan sellaisenaan. Moni on valmis tinkimään hetkellisesti periaatteistaan suosiotasi hakiessaan.


Huh. Naisessa ei ole mitään vikaa, syypää onkin vain kirkkaana ja kutsuvana loistava energia. Kylläpä helpotti.



sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sairaus nimeltä rakkaus

Niinkin tasokas Tv ohjelma kuin Sinkkulaiva sai Naisen kiinnostuksen heräämään. Ei kuitenkaan mahdollisuudesta mennä itse tarkistamaan millainen tarjonta on vihreä ”vapa tanassa” tarroin koristelluissa miehissä. Laiva täynnä lovea metsästäviä – sanan molemmissa merkityksissä – ei ihan ole sitä, mitä Nainen tässä kohtaa elämää haluaa. Ehei, kiinnostuksen herätti kulisseissa vaikuttava mediapersoona, joka kantaa ylvästä ammattinimikettä ”Love coach”, rakkausvalmentaja. Kyllä kääntyisi Naisen mummo erinäisetkin kierrokset haudassaan jos kuulisi, että nykymaailma tarvitsee valmentajan maailman luonnollisimpaan asiaan. Mutta sellaista se on, valmentajia on joka lähtöön. Potkimaan läskiperseelle, etsimään ammattia, hallitsemaan kaaosta ja aikaa ja parisuhdetta ja elämäntapaa ja… rakkautta.

Rakkausvalmentaja antaa vinkkejä, joilla ollaan kiinnostavampia vastakkaisen sukupuolen suhteen, mutta myös mitkä ovat sinkun pahimmat synnit. Näistä varsinkin suomalaisen naisen (???) tulee muistaa, että sänkyyn ei saa mennä ekoilla treffeillä. Perustelu on pomminvarma ja Nainenkin sen allekirjoittaa. Kun jonkun kanssa menee panohommiksi, alkaa kroppa kehittää sellaisia hassuja biologisia tuotoksia, kuten kiintymyshormoni oksitosinia. Tämä kun on täysin mitattavissa oleva todistettu fakta. Evoluutio ei ole vielä onnistunut luomaan naisen aivoihin kohtaa ”tilapäisseksi”, joka ymmärtää olla laittamatta kiintymysryöppyä liikkeellä yhtä matkaa Ison O:n kanssa. Mitä vahinkoa kiintymishormonissa sitten voisi olla? Tuskin kukaan menee tosi ällön kanssa pehkuihin, joten voi kai sitä kiintyäkin ihan kivaan? Paitsi että ei kannattaisi.  Ihan Kivassa alkaa sitten roikkua turhaan, koska kroppa hormonisumuissaan väittää, että tässä on The Man, vaikka olisi ihan tavallinen Markku Toijalasta vaan. Mitenkään Markkuja, Toijalaa tai tavallisuutta dissatakseen. Rakkausvalmentaja on siis aivan oikeassa, naisten kannattaa odottaa ja kuunnella tuleeko niitä kiintymyssignaaleja muutenkin, kuin sumutettuna. Mutta. Sen verran feministi allekirjoittanut on, että tämä antamisen ja ottamisen saaga ajaa apteekkiin ostamaan tuplapaketin Rennietä.


Naislaji on siis ressukka, joka erehtyy antamaan ekoilla treffeillä ollakseen mieslajille mieliksi? No, ehkä joskus seksuaalisen kanssakäymisen ensivuosilla, mutta silloin ei vielä oltu naisia eikä miehiä. Kyllä nainenkin voi ja saa haluta mennä sänkyyn ekoilla treffeillä. Naisissakin on heitä, jotka tekevät niin puhtaasta himosta, eivätkä mieti tulevan yhteisen olohuoneen sisustusta. Mikäpä siinä sitten, jos molemmilla on samat intressit. Kukaan kolkytplus daami ei voi enää olla niin huonolla itsetunnolla varustettu, että luulee sen jonka päällä istuu olevan ainoa kiinnostava asia itsessään. Ja siten ainoa, jolla saa miehen pidettyä (voi herramajee sentään).
Naisella on ystäviä, joiden vuosisadan rakkaustarina on alkanut yhden illan jutusta ja heitä, jotka ovat menneet kaiken taiteen sääntöjen ja säädyllisten treffimäärien mukaan. Molemmissa onnistumisprosentti on ollut jokseenkin sama. Rivienväli miesten ”näin käytät naista” –manuaalissa kuuluu kuitenkin yhä edelleen näin; jos tuo antoi minulle noin helposti, antaa tuo kenelle vaan.


Mutta mitäpä syöksy ykköspesälle kertoo miehestä? Paskamittari värähtää välittömästi. Jaa, tässä oli tämä tango kyseessä. Tanssitaan nyt Satumaa ja Tango merellä, ja ”soitellaan joskus” (not!) moi. Mikään ei saa Naisen mielenkiintoa sammumaan nopeammin, kuin *illuhaukan iltahuuto. Tai no. Tämän Naisen mielenkiinto nyt voi jäätyä nopeammin kuin kieli lipputankoon tammikuussa ja syy voi olla ihan mikä tahansa. Vaikka Merkuriuksen positio vesimiehessä. Mutta mikäli miehen motiivi on suunnistaa Naisen sydämeen tämän ala – eikä yläpään kautta, kartta on lyöty kouraan väärinpäin. Syy-seuraussuhde on selvä ja johtaa niihin kuuteentoista vuoteen, jotka Nainen jakoi lastensa isän kanssa. Ainoa tapa saada läheisyyttä ja kosketusta noiden vuosien aikana oli seksi. Lastenisä ei osannut muuta antaa, eikä Nainen pyytää. Ei kainaloa, syliä, olkapäätä. Ei kättä, joka sivelisi selkää ilman taka-ajatusta. Aina ja joka kerta, jos Lastenisä otti lähelleen tai koski, johti johonkin. Lopulta jo pelkkä hengityksen tihentymisestä johtuva pienen pieni ääni sai naisen hyivit… tilaan. Nainen teki kotona yksin aivan kaiken, hoiti lapset, kodin, koulun ja työn. Ja sitten olisi pitänyt hoitaa mieskin. Mies, joka ei koskaan pussannut ja halannut pyyteettä, koska heti alkaa panettaa. Amen.

Mikään ei siksi tapa Naisen mielenkiintoa niin nopeasti kuin pieninkin aavistus siitä, että Naisessa kiinnostavinta olisi sukupuolielin.  

On varmasti miehiä, jotka haluavat todeta melko pian suhteen alussa, että onko tässä samanlainen estynyt lahna kyseessä, kuin jonka kanssa jakoi aamiaispöydän pari viime vuosikymmentä. Aivan kuten naisetkin haluavat tietää mitä paljastuu Kinderin Yllätyksestä. Ikään kuin hoidetaan se yksi juttu pois tieltä ja voidaan sitten jatkaa. Edelleenkin; mutta. Jos miehen pitäisi koeajaa Nainen ekoilla treffeillä ollakseen varma, että tälle daamille kannatti eilen maksaa pizza ja taksi, mies kelpaa tasan yhteen asiaan. Maksamaan pizzan ja taksin. Ei muuhun. Ei. Kiinnosta. Kieli jäätyi jo kiinni lipputankoon.

Nainen ei tarvitse rakkausvalmentajaa tietääkseen, milloin mies on oikeasti kiinnostunut. Neljä eron jälkeistä vuotta ovat olleet hyvä koulu siihen. Sen vain näkee. Kaikesta. Sen näkee tavasta katsoa, puhua, ja eniten; kuunnella. Sen näkee, onko mies vailla lovea vai lovea. Joskus tilanteetkin muuttuvat. Joskus ystävistä tulee rakkaita ja rakkaista ystäviä. Joskus vain tanssitaan
pari kappaletta tangoa. Kaikki on mahdollista sairaudessa nimeltä rakkaus.

 

Se juhannus oli kahden yksinäisen yhteinen uni. Ihoa vasten uneksittu, kaunis ajatus. En koskaan muuta halunnut, kuin nukkua yhden yön sylissäsi. Turvassa.
Meistä ei saanut jutella. Meillä on yhteisiä ystäviä niin paljon. Mistä meistä? Ei ole meitä. Ei ollut silloin, ei ole nyt.
Tietenkin on tavattu sen jälkeen. Monta kertaa. Moikattu, juteltu, oltu ystäviä kuten ennenkin. Sinä olisit halunnut puhua pidempään, viihtyä seurassani, minulla oli aina kiire. Aina vähän kiire pois.  
Nyt ei ole. Olen tässä, koska jalat ovat väsyneemmät kuin mieli. Nojaan baaritiskiin ja yritän saada tarjoilijaa huomaamaan vaimean janoni. Työnnät pankkikorttini pois ja tarjoat. Kätesi viipyy hetken liian kauan käteni päällä. Hymyilet. Kuuntelet. Katsot kuin ensimmäistä kertaa. Vedät viereen, puhut, uppoat silmiini ja hymyyni ja vaikenet kesken lauseen.
Kysyt miksi minä en löydä miestä? Naurahdan. Tietenkin löydän, olen vain niin kranttu. Haluat tietää millainen miehen pitää olla. Vastaan jotain, jolle naurat. Olemme jutelleet näin niin monta kertaa. Olemme tanssineet illan viimeiset hitaat. Ystävinä. Olemme näin, emmekä koskaan ennen. Minä olen edelleen minä, aivan yhtä hassu ja hupakko ja kevyt ja vaikea. Sinä olet sinä, etkä kuitenkaan. Olet huomaavainen. Suojeleva. Katsot salin toiselta puolelta, kun tanssin. Kun juttelen. Kun jonotan baaritiskille. Tulet viereen, ja vieressäsi on tilaa. Missä haaremisi? Missä ne kikattavat ja omistavat naiset, jotka aina kulkevat vanavedessä?
”Siis onko teillä jotain mitä en tiedä?”, kysyy ystävä. Olen aivan yhtä hämmentynyt. 

Taksi on yhteinen, mutta sinä jatkat kotiisi. Lentosi lähtee huomenna, enkä halua sinua luokseni tänään. Suutelen otsaasi ja sanon; voithan sinä ottaa yhteyttä kun palaat takaisin. Vannot tekeväsi niin. Kumpikin tiedämme, että et. Törmäämme varmasti taas joskus. Sinä haluat puhua pidempään ja minulla on kiire. Haaremi vieressäsi raatelee minua silmillään. Mikään ei koskaan muutu. Paitsi sinä.

Jokin on muuttunut. Eikä siihen tarvita rakkausvalmentajaa kertomaan mikä.