sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Talo täynnä rakkautta

Kun kaksi vanhinta lasta olivat vielä pieniä ja seuraavat kaksi vasta heijastuksia maailmankaikkeuden tähtipölyssä, omasi Nainen varsin konservatiiviset käsitykset mitä tulee nuorten kasvattamiseen. Kotiintuloajat, alkoholinkäyttö ja tyttöystävien yöpyminen olivat ikuisen ihmetyksen kohteena, mitä tuli eteen tuttavien jo vähän vanhempien lasten myötä. Edelleenkin Nainen on hyvin ehdoton tietyissä asioissa. Kotiintuloajat pitävät minuutilleen, alkoholi ja tupakka ovat K-18, eikä äidille haistatella. Kaikesta muusta voidaankin sitten neuvotella.

Mitä tahansa Nainen erotessaan odotti elämän murkkujen kanssa olevan, se ei ole toteutunut. Ei ainutkaan uhkakuva.  Tietenkin kahnauksia on ollut, teiniangstia ja ovien paukuttamista. Mutta joka ilta se pahin angstaaja kietoi kädet äitinsä ympäri ja toivotti hyvää yötä. Kietoo muuten edelleen, vaikka nukkuu tyttöystävän kainalossa tätäkin kirjoittaessa.

Nukkuu tyttöystävän kainalossa? 15v? Käsittämätöntä. Tämä on ollut se sivu teinikasvatuksen kirjassa, jota Nainen ei ehtinyt avata. Esikoinen alkoi tuoda tyttistään yöksi vasta täysi-ikäisenä ja nuorempi onnistui veljensä valokeilan tuolla puolen kaikessa hiljaisuudessa yllättämään seurustelukuviollaan. Nyt se seukkaa, äitin vauva! Mitä jos ne panee? Mitä jos tyttö tulee raskaaksi? Millaiset vanhemmat antavat tytön olla yötä pojan luona tuon ikäisenä? Patriarkaalinen kasvatus puskee läpi jostain Naisen historian alkuhämäristä.
Kyllä, ne panee. Aivan varmasti, vaikka eivät öitä yhdessä nukkuisikaan. Nainen itse on teinirakkauden hedelmä, eikä takuulla yön yli nukutun tulos. Löytyyhän se sopiva mätäs metsästäkin.
Ehkäisy ja sukupuolitaudit käytiin pojan kanssa läpi jo neljä vuotta sitten, kun lapsi halusi tietää kaikesta kaiken. Ja äiti kertoi. Vastasi nätisti ja asiallisesti, näytti kuvia netistä (no ei tietenkään sellaisia!) ja yritti olla nauramatta kysymyksille. Ilmeisen hyvällä menestyksellä, koska luottamus ei särkynyt kertaakaan. Millaiset vanhemmat päästää tyttönsä yöksi pojan luokse? Sellaiset, jotka luottavat. Tai sitten sellaiset, jotka eivät tiedä.

Vahinko voi käydä nuorellakin, mutta se voi käydä päivällä vanhempien parisängyllä, kun teinit lintsaavat yhteistuumin koulusta. Se voi käydä missä vaan. Ja se tässä on raastavinta. Aikuinen tietää, ja osaa pelätä seurauksia. Ihmistaimi kun on niin kovin raakile vielä monta vuotta täysi-ikäisyyden jälkeenkin, saati hauraassa teini-iässä.
Kuunneltuaan itse koko nuoruutensa ”Kato sitten ettet tule paksuksi” – mantraa, Nainen on tehnyt selväksi kerran ja ytimekkäästi, että lapsenlapsia ei tässä taloudessa sitten tulla hoitelemaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. Piste. Vaikka tietenkin hoitaisi. Jos niin kävisi, tekisi kaikkensa, kuten on aina tehnyt omiensakin kanssa. Leijonaemoilla ei ole tapana kääntää selkäänsä, tuli mitä tuli, vaikka se mikä tulee, tulisi aivan liian aikaisin. Mutta leijonanpennuille ei sellaista kannata tässä yhteydessä kertoa. Ei vaan kannata.
Ne siis seukkaa. Vanhimmat pojat. Naisen talossa kuljetaan Naisen säännöillä, eikä seurustelu tee siinä poikkeusta. Hyvänä päivänä se on ihanaa. Kun kotona on koko joukko, omat ja lainatut. Talossa naurua ja puhetta ja kengät sikin sokin eteisessä. Huonona päivänä se ei aina ole. Kun tulee väsyneenä töistä ja vanhin nujuu sohvalla tyttiksensä kanssa. Kun on ottanut päivällä yli sata asiakasta ja on uupunut kaikesta hektisyydestä, eikä sosiaalisuuden arkusta olisi enää ammennettavaa. Sitten ne tyhjentävät ja täyttävät astianpesukoneen. Tai vievät koiran lenkille. Istuvat rakastuneina kietoutuneina, vaikka mutsi siinä metrin päässä touhuaa arkea. Sellaisen näyn edessä sulaa.

En minä niin kovin suurta virhettä ole voinut kasvatuksessa tehdä. Jos se pystyy olemaan noin, näyttämään rakkautensa noin, olemaan avoin ja luottavainen. Miten siitä kasvoikin noin valmis ihminen?

Naisen ei olisi tullut mieleenkään viedä kotiin yöksi ystäviä, saati sitten poikamerkkisiä. Ei sellaista olisi voinut edes ehdottaa. Ei sellaista tullut edes mieleen. Kyse on luottamuksesta myös toiseen suuntaan. Nuori luottaa, että vanhempi on näin suuren asian arvoinen, että aikuinen osaa käyttäytyä ja kunnioittaa nuoren rauhaa. Ihan jokaisella on oikeus palaan yksityisyyttä. Myös sillä teinillä, joka sulkee huoneensa oven. Sulkee kyllä, mutta tekee sen tietäen, että oveen voidaan myös koputtaa koska tahansa. Mikään ei ole pahempaa nuorelle, kuin kasvojen menettäminen. Jos nuori tuo kotiin ystäviään, on se merkkinä ainoastaan hyvä. Niin monin tavoin. Silloin tietää, missä seurassa pyörii, silloin säilyy kosketus ja yhteys salattuun maailmaan, johon vanhempi ei voi koskaan enää palata. Sitä paitsi tyttöystävät pitävät tehokkaasti poissa pahanteosta. Jokainen omassa huoneessa nyhjätty leffailta, on ilta vähemmän mopolla liikenteessä autojen, toisten mopojen ja näyttämisenhalun seassa.

Rakkaus on aina ihanaa, ikään katsomatta. Miksi ihmeessä Naisella olisi jotain rakkautta vastaan? Hyvähän se on, että edes jollain tässä talossa käy flaksi. Vai mitä.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pettävällä jäällä


Mitä silloin suree, kun kaikki loppuu ennen kuin ehtii oikein alkaakaan? Toista ihmistä, itseään, haudattuja haaveita, vai kenties kohtaloaan, joka aina ottaa, eikä ikinä anna?

Kaikki oli niin hyvää. Kenties liiankin hyvää ollakseen totta. Mies kuin unelmien täyttymys, vastaus itsensä uneen itkijän kysymyksiin. Hellä, huomaavainen, älykäs, hauska, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja sitten kävi, kuten Naiselle tapaa käydä. Hyvä otettiin pois, ennen kuin se edes kunnolla syliin laskettiin.

Kahta teini-ikään sijoittunutta lukuun ottamatta Nainen on aina ollut se, joka lopettaa suhteen. Aina. Lyhyitä tapailuvirityksiä ja pidempiä yrityksiä on ollut lukuisia niiden 41 vuoden aikana, joita Nainen on tellusta tallustellut, joten syitäkin piisaa. Yhdellä oli huonot hampaat ja haiseva hengitys (yök!), yksi halusi muuttaa heti yhteen. Muutamalla ongelma lasisen laulukirjan kanssa. Suurin syy on ollut kuitenkin vetovoiman puute. Tässä miehessä sitä oli.
Niin, tässä miehessä sitä oli. Nainen tiesin sen heti. Heti siitä hetkestä, kun luki miehen lähettämän viestin treffipalstalta. Se vaan tulee tekstistä läpi, sellainen ihmisen persoonan osa, josta viriää toivo ja utelias odotus. Nainen tiesi, ja Nainen oli oikeassa. Voi miten ihana mies! Tunteja puhelimessa, syvimpiä ajatuksia, viestejä, odotusta, tapaamisia. Miten monta kertaa tarvitaan ihastumiseen? Riittävän monta. 

He viettivät ensimmäisen ihanan pitkän illan. Viimeisen. Sillä lähtiessään Nainen tiesi, tämä ei toistu enää koskaan. Sen vain tietää. Vaikka Nainen on kai keskimääräistä vahvemmalla itsetunnolla ja parkkiintuneella nahalla varustettu, mietti koko illan miksi. Mikä puski läpi, mikä langetti hyisen varjon? Syy oli lopulta niin naurettava ja ei kuitenkaan. Typerä. Täysin absurdi. Vuosien takainen virhe, josta lankeaa lasku jokaisen uuden orastavan ihmissuhteen myötä. Ei tosin Naiselle, sillä mies kertoi tuona ihanana iltana viruksesta, joka tarttuu ennemmin tai myöhemmin. Viruksesta, joka on joka viidennellä aikuisella, mutta osalla täysin oireeton. Virus, jota Naisella ei ole.

Mies ei halunnut tartuttaa sitä enää koskaan. Mies jätti Naisen.


"Se oli se, että minulla ei ole virusta. Ei. Se oli se, että en ole tarpeeksi. En tarpeeksi kaunis, fiksu, älykäs, hyvä, hauska. Että nahkani riippuu ja vatsaani on venyttänyt neljät pienet nyrkit ja terävät kantapäät. Se oli ajatukseni elämästä tässä ja nyt, ja kiitollisuudesta kaikkea kohtaan. Ei. Se oli se, että minulla ei ole virusta..."


Uudelleen ja uudelleen.

 
Jos on pakko tulla jätetyksi, niin olkoon syy sitten vaikka se, että Naisella ei ole virusta, jota mies ei aio ikinä koskaan edes tahattomasti kehenkään tartuttaa. Miten loistava huumorintaju on Universumin Rakkausvastaavalla! Tyylipuhdasta sarkasmia. Mitä paskaa… Miehen täytyy löytää joku toinen nainen, ja Naisen mies, joka saa hänet unohtamaan miten kohtalo kusee aamiaismuroihin kerta toisensa perään. Mies, joka pitäisi hetken kainalossa ja puhaltaisi kipeään kohtaan. Lääke löytyy läheltä; ystävän tuparit, kepeä nousuhumala ja vanha ystävä, Herra Yritysjohtaja eli Diplomaattinen Vaaka.
Aamulla Nainen herää Vaakamiehen vierestä ja miettii, että jokainen vapaa nainen tarvitsisi oman halikaverin. Oman sunnuntaisylin, joka tukka pystyssä ja tyynynpainauma poskella naurattaa hauskoilla jutuilla, joka tekee aamupalaa, katselee yhdessä Simpsoneita ja vie iltapäivällä kotiin. Joka ei vaadi, ei pyydä, ei kysy, koska ovat vain ystäviä ja sellaisina pysyvät. Nainen ja Vaakamies viihtyvät niin hyvin yhdessä, että ympärillä kuhistaan ja kysellään, mutta paria heistä ei koskaan tule.

Kotimatkalla lumihiutaleet putoavat pehmeästi sulan moottoritien pintaan, taivas on harmaa ja sakea. Autoradiosta soi Yön kappale Pettävällä jäällä.

 
”Riittäisikö täällä,
pettävällä jäällä
yksi jonka kanssa ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?

Matkallaan, he suojan saa
pienistä hetkistä toisiaan vasten
korkeuteen huokailee
varjele tiet tämän maan orpolasten
kun ilta viilenee”
 

Riittäisikö? Ei. Se ei riitä mitenkään.



torstai 20. marraskuuta 2014

Koeaika

Vaikka Nainen ajatteleekin olevansa tarhauksen paras poni, tulee hänen muassaan muutama tutustumista, seurustelua ja suhteen syvenemistä rajoittava ajankäytöllinen haaste. Nimittäin. Tarhauksen parhaan ponimutsin mukana tulevat pikkuponit.

My Little ponyt eivät ole enää varsinaisesti pikkuisia, eikä heitä enää pyöri kotona kuin kaksi nuorinta, kahden vanhimman näkyessä arjessa lähinnä jääkaapin ja pyykkikorin kautta. Toinen tyhjenee ja toinen täyttyy. Esikoista ei saa irti tyttöystävästä, eikä Kakkonenkaan kotona juuri näy päiväsaikaan kuin viikkorahapäivänä. Naisella on aikaa käydä lenkillä, kahvilla, ja roikkua puhelimessa kaksi tuntia illassa. Ja seurustella, kuten kuka tahansa työssäkäyvä yksinhuoltaja.  Mutta. Tämä kuka tahansa työssäkäyvä yksinhuoltaja on törmännyt merkilliseen ongelmaan, joka ei ole enää yhteneväinen lapsikatraan koon kanssa, vaan odotusten kohtaamattomuuden. Mikä on tarpeeksi, liian aikaisin tai aivan liian harvoin.

Esimerkki. Mukava Mies kirjoittelee. Mukava Mies on sangen kiinnostunut. Viehättynyt Naisen kuvasta, tavasta ja ajatuksista. Mukavalla Miehellä on kaksi lasta joka toinen viikko. Mukava Mies on silloin vain lastensa kanssa, mutta Mukava Mies ei ymmärrä, että niin on Nainenkin ne kymmenen päivää putkeen, jotka lapsensa hänellä ovat satunnaisia tapaamisia lukuun ottamatta. Mukavalle miehelle tämä ei riitä. Mukava Mies ei olekaan niin mukava. Tai ainakaan fiksu.
Lapset sinänsä eivät näytä olevan miehille minkäänlainen este. Vaan se, että lapsille esittäytyminen ei käy naps tuosta vaan. Miehillä tuntuu olevan kummallinen kiire alkaa elää yhteistä elämää nimenomaan niin, että ollaan yhdessä katraan kanssa. ”Joka toinen viikonloppu ei riitä”. Aha. Kuinka täyspäisiä tulee lapsista, joiden iskä esittelee uuden daamin joka toinen kuukausi, kun sen edellisen kanssa ei sitten natsannutkaan? Kuinka monta kertaa Erkki Naisen sohvalla voisi vaihtua, ennen kuin sellaisesta aletaan oireilla? Missä pysyvyys, hallittu varovaisuus ja aikuinen järkevyys? Nilkoissa. Siellä missä uroon housutkin mielellään sijaitsisivat.
 
Nainen on maailmaa nähnyt niinkin paljon, että uskoo jossain vielä olevan täysipäisiä ihmisiä. Myös miehiä. Sitten ottaa yhteyttä Järkevä Mies. Lapsensa aikuiseksi kasvattanut, hyvässä asemassa, elämä vakaa ja pää varsinkin. Mies on naista jo kahdeksan vuotta vanhempi, joten aivan ensitöikseen Nainen lataa tiskiin faktat, joita ei kaunistele yhtään. Miehellä on aikaa vaikka lampaat söisi, Naisella kuuluisat jokaitoisviikonloppunsa. Ja silloinkin haluaa tehdä niitä asioita, jotka kokee tärkeiksi. Niihin ei enää koskaan kuulu seistä autokaupassa neljä tuntia per viikonloppu, tai katsella kainalossa puuduttavaa yleisurheilua, vain koska haluaa olla mieliksi. Nainen on joskus ollut sellainen. Ei ole enää. On vain ihan oma kamalaihana itsensä, otti tai jätti.

Järkevä Mies sanoo, ettei ollut asiaa tarkemmin ajatelleeksi. Että Naisen mukana tulee kokonainen ponitarha ja vaikka mutsiponin kanssa kasvatusvastuuta jakaa ainakin nimellisesti myös iskäponi, niin aikaa niinkään ei. Niinpä Nainen kirjoittaa Järkevälle Miehelle manuaalin nimeltään "seurustelu naaraan kanssa, jolla on lapsia". Näin se menee.


  • Osa yksi, tutustuminen.

Käsittää joka toisen viikonlopun to-ma. Näitä ovat siis parittomat viikonloput. Ruhtinaallisesti aikaa vaikka mihin, ainoa rajoite musta eläin, joka tottelee nimeä Laku. Jos tottelee. Parittomat viikonloput ovat pohjatyötä, kivijalkaa ja perustaa kaikelle.

Parillisina viikonloppuina tutustuminen tarkoittaa lähinnä yhteisiä lenkkejä, kahveja tai jotain, joka käsittää tunnin-pari kerrallaan. Arki-illat ovat melko strukturoituja, joten viikonloppuihin painottuu aluksi tutustuminen. Parilliset ylläpitävät ja parittomat syventävät.


  • Osa kaksi, tutustumisen eteneminen seukkaamiseksi.

Vakava tilanne, jossa ollaan jo hyvin lähellä aikaa, jolloin hän (mies) tulee naaraan luo arkisinkin, kun ne ihmisiä huvikseen syövät pikkuhirviöt ovat paikalla / kavereissa / piilotettuna komeroon. Mahdollistaa näkemisen huomattavasti useammin, jolloin ylläpitämisen ja syventämisen rajat alkavat lähentyä toisiaan.

  • Seukkaamisen jatkuminen 

Hän (mies) jää yöksi viikonloppuisin. Joka toinen viikonloppu kaksin, pitkiä patikkareissuja metsässä, raukeita aamuja, risteilyä, vapaata aikuishengailua, äänekästä ja spontaania seksiä. Joka toinen viikonloppu naaraan kanssa tämän kotona pizzaa ja kynttilöitä, kun pikkuhirviöt menevät nukkumaan. Kainalossa, lähellä ja sitten hiljaa peiton alla.
 
  • Muutto yhteen

Sitten joskus. Jos siltä tuntuu. Lasten häitä ja lastenlasten ristiäisiä. Vanheta kauniisti yhdessä. Ihana talo ja omenapuita. Tai keskustakaksio, kesämökillä hiiriongelma ja haljennut saunanpiippu.
 
  • Poikkeustilanteet; koeaika, aikalisä ja määräaikaistarkistus.

Koeaika käsittää ajanjakson, joka on noin kuukausi tapailun alusta. Sen aikana kumpi tahansa voi irtisanoa seukkaamissopimuksen sen syitä enempää avaamatta. Syyksi riittää ihan hyvin se, että ei tämä vain tunnu siltä kuin pitäisi.
Aikalisä on nimensä mukaisesti pelin puhaltamista poikki pohdintaa ja strategian suunnittelua varten.
Määräaikaistarkistus. Haluanko, pystynkö, sitoudunko? Haluanko vielä kymmenen vuoden kuluttua?
 
 
Jossain vaiheessa alkaa hämärtyä se, mikä on ollut ennen meitä ja mikä sen jälkeen kun meistä tuli me. Mutta siihen pisteeseen on matka, joka on ajettava jokaisen mutkan ja risteyksen kautta, pysähdyttävä liikennevaloihin ja varottava jalankulkijoita. Se matka on vain ajettava, vaikka tekisi mieli lentää.

Mies hyväksyy tämän. Mies on myyty. Puhelut kestävät kaksi tuntia kerrallaan ja kumpikin sulkee profiilinsa treffipalstalla. Ainakin toistaiseksi.

Varovasti, vailla odotuksia, kuplivan kiinnostuksen kera. Koeaika julistetaan alkaneeksi.
 

 
 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Toistaiseksi viimeinen

Voiko elämänsä elää, kuin jokainen päivä olisi viimeinen? Voi ja ei voi. Kyse ei ehkä olekaan siitä voiko, vaan kannattaako.

Vuosi sitten Siskolle laitettiin ensimmäinen sydämentahdistin. Tuolloin tiedettiin ainoastaan, että jotain on peruuttamattomasti ja pahasti vialla. Sillä vialla ei vaan ollut oikeaa diagnoosia. Nyt on.
Vuosi sitten Nainen ajatteli, että Siskolla on sairaus, joka paranee lääkkeillä ja pahin on ohi. Että vaikka kylmä luoti poskea raapaisi, sai pitää rakkaimman aikuisensa ja luottoystävän. Ja saikin. Mutta asioiden todellinen tila on auennut vasta kuukausien saatossa. Pysähdyttävintä on ollut kuulla seuraava lause; kyseessä on sairaus, joka sydämeen iskiessään löytyy usein vasta ruumiinavauksessa. Siskolla kävi satumainen tuuri, tahdistin ehti ensin.

Sairaus voi siis iskeä ihan mihin tahansa ihmisessä ja seuraukset ovat silkkaa lottoa. Mahtavaa. Siskolla se näytti epäreilut ja harvinaiset kasvonsa iskemällä aivoihin ja sydämeen. Matkassa oli sekä hyvää, että huonoa tuuria. Lääkäreillä ei ole ollut tarvittavaa ammattitaitoa, edes Yliopistotasolla, saati terveyskeskuksessa tunnistaa mistä on kyse. Sisko lähettiin hengenvaarallisen johtumishäiriön kanssa kotiin, näköhäiriöt ja huimaus olivat kai luulosairautta. Sisko sai diagnoosin, se oli väärä. Ensimmäinen tahdistinkin oli väärä, vaikka tuolloin jo osattiin pienesti epäillä mistä voisi olla kyse. Mutta koska sairaus näin vaikeana on harvinainen niin… Vasta kalliit ja vastahakoiset tutkimukset kertoivat karun totuuden. Siskolla on nyt oikea tahdistin, Sisko on nyt turvassa.

Sairauteen on lääke? Kyllä. Lääke voi parantaa, pysäyttää tai olla jokseenkin hyödytön. Ennuste riippuu näistä kaikista tai kuun asennosta. Tai ei mistään. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä, mistä sai alkunsa. Pitää olla jokin tietty kudostyyppi ja jokin muu laukaiseva tekijä. Se tiedetään, että on sukuja, joissa esiintyy tätä osittain perinnöllistä sairautta. Siskon sydän ei koskaan parane ennalleen, joten tahdistin on muistona lopun elämäänsä. Tai uusi sydän. Kukaan ei tiedä.

Naiselle on valjennut eräs asia. Koska kyseessä on osittain perinnöllinen sairaus, jota on sisaruksilla ja vanhemmilla keskimääräistä enemmän, voi nyt kyseessä olla yksittäistapaus, tai iskeä sukuun toisen kerran ihan koska tahansa. Toisen. Kolmannen. Neljännen. Nainenkin voi lähteä aamulla töihin, kuten Sisko teki, kunnes päätyi kesken työmatkan sairaalaan ja leikkauspöydälle. Nainen voi ihan koska tahansa lähteä töihin viimeisen kerran. Meistä kuka tahansa voi. Mutta kaikilla ei ole perinnöllistä alttiutta vetää viimeistä henkäystä bussipysäkillä kello 7.20. Tiedon kanssa voi elää vain kahdella tavalla; se voi hallita pelolla tai antaa jokaiselle päivälle aiheen olla kiitollinen. Nainen on valinnut jälkimmäisen, mutta se ei pudonnut syliin ilmaiseksi. Sitä edelsi kauhu. Levoton tuskainen pelko. Merkkejä alkoi olla kaikkialla. Oireita, epäilyjä, kohtaloita.  

Sydän muljahtelee. Väsyttää ja huimaa. Liikaa kahvia ja niskat jumissa? Minä en ole sairas, minulla on neljä lasta. Minä olen terve. Työpöydällä asiakkaan lääkärinlausunto, etusivulta hyppää silmiin sanat ”tuloksekas elvytys”. Diagnoosin kohdalla samat kuin  Siskolla. Onko tuokin nainen äiti? Elvyttikö häntä puoliso kaksikymmentä minuuttia, kunnes ambulanssi tuli? Kaiken jaksamisen, kaikkien inhimillisten voimain tuolla puolen. Vai lyyhistyikö töissä, harrastuksessa, sadan metrin päässä sairaalasta? Voiko minulle käydä noin? Entä jos lapset löytävät elottoman äitinsä ja elävät traumaansa joka ikinen kerta, kun silmänsä sulkevat. Enkä minä enää koskaan voisi puhaltaa kipua pois…

Seis! Loppu! Katoa kireä pelko, pakene paha ajatus. Nainen on terve ja tolpillaan kunnes toisin todistetaan. 

Pelko ei ole kiva kaveri, kiitollisuus on. Siskon sairaus on ollut valtava tragedia, mutta siitä seurannut prosessi paljastui lopuksi lahjaksi Naiselle, joka on aina elänyt tulevassa, eikä juuri koskaan tässä. Niin monta vuotta meni hukkaan aina tulevaa miettien. Toivoen. Haaveillen. Meni pienet lapset ja varhaiset vuodet. Meni odottaen parempaa ja helpompaa. Sitä että elämä alkaa. Nyt ei mene. Nyt on vain tänään. Silti Nainen aina säpsähtää, kun sydän muljahtaa tai maa keikkuu jalkojen alla. Että joko nyt? Elämän päättyminen vailla varoitusta on ajatuksena aivan liian raastava. Vaikka söisi vitamiininsa, liikkuisi, kävisi säännöllisesti lääkärissä, käyttäisi heijastinta, kumia ja turvavyötä. Sekään ei ole pahinta, että unelmat jäisivät elämättä. Pahinta on, jos tämä päivä jää. Kun päivä kääntyy iltaan, ei viimeisen henkäyksen harmi liene siinä, että ei ehtinyt juosta maratonia ja kiivetä Himalajalle. Mutta se ottaisi isosti päähän, jos pitää miettiä tiesivätkö kuinka paljon heitä rakastin. Se todella ottaisi. Joten. Joka päivä kannattaa tehdä ainakin kahta; rakastaa ja nauraa. Joka päivä kannattaa kieltäytyä kaikesta turhasta vedoten siihen, ettei vaan huvita. Ymmärtää, että joitain asioita elämässä on vaan pakko tehdä, mutta suurinta osaa ei. Joka päivä kannattaa suunnitella vähän. Josko aloittaisi sen avantouinnin tai miettiä milloin olisi realistista varata lento Lontooseen. Sillä Nainen ei elä, kuin tämä päivä olisi viimeinen. Viimeisessä päivässä on verenmaku, tilinteko ja ehtimisen paniikki.  Tämä päivä ei ole viimeinen. Se on toistaiseksi viimeinen. Kaikki on mahdollista. 
 
Kaikki on vielä mahdollista.
 
 
 
 

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Huumoriksi havaittu

Havaintoja osa kaksi; huumori tehoaa miehiin. Tämä ei tietenkään yllättäne ketään – vähiten Naista – mutta koska nyt niin kovasti on vain havaintoja tekemässä treffipalstalla (eikä etsi tulevaa Herra Oikeaa hampaat irvessä, hehheh), niin havaintoja tulee kirjoittaman.

Huumori siis tehoaa, mutta on toki lajina vaikea. Nainen on saanut paljon viestejä koskien nimen omaan profiiliaan ja sen erottumista muista huumorinkukkasten vuoksi. Ja sitten on niitä, joissa pyydetään selittämään mitä Nainen tarkoittaa esittelyssään sillä tai tällä ilmaisulla. Tähän pätee eräs Suuri Viisaus: Jos sitä pitää niin kovasti selittää, se ei ole sen arvoista. Ja silti. Mikä Nainen on väittämään, että juuri hänen sarkastinen ja melko suora huumori olisi sitä ainoaa oikeaa laatua? Ei niin mikään.
 
Nainen on muokannut tekstiään lyhyestä pitkään, laittanut kuvan, ottanut kuvan pois, laittanut uuden kuvan. Ja kaikilla näillä on ollut vaikutusta siihen, kuinka moni katsoo profiilia, ja kuinka moni vastaa. Veikeällä kurkistuskuvalla sai suoria ehdotuksia. Vastaavasti utuinen nukkemorsian totisia lähestymisyrityksiä. Parhaiten toimisi varmasti ihan tavallinen maanantaina kello 16.50 marketin kassalla napattu väsähtänyt kuva ja tuiki tavallinen teksti. Sellainen lyhyt ja napakka (koska miehet eivät ymmärrä pitkiä ja vaikeita lauseita, tirsk). Tai. Mitä jos sittenkin kokeilisi kahta täysin eri lähestymistapaa?


Hei sinä mies 25 -65v. Olen nelikymppinen neljän lapsen yyhoo, joka tarvii miehen. Etsin lapsille uutta iskää, koska niillä kaikilla on eri ja kaks on linnassa, mutta toinen vaan taposta. Olis myös kivaa vaihtelua, jos sohvalla olis ihan suomalainen mies. Ei sillä, että noissa tummissa mitään vikaa on. Kätevyys on ehdoton vaatimus, koska pitäisi saada kaks Ikean hyllyä seinään ja talvirenkaat vaihdettua. Tosin sun pitää eka ostaa ne. Lisäks mulla on tosi paljon laskuja ja ajattelin, että voisit maksaa, ku mun työkkärit ei riitä. Nii ja lasten kans pitäis sitten tulla hyvin toimeen, koska tossa Pub Kaljasiepossa on tiistaisin tietovisa, keskiviikkoisin tikkakisat ja perjantaina karaoke, joissa käyn ja vaikka äiti asuu meillä, niin se ei voi sen tuberkuloosin takia hoitaa lapsia. Voisit sillä aikaa sitten siivota ulkohuussin. Ja Riku on iha kaveri vaa, vaiks nukkuu meillä joskus. Ja Pasi kans. Muuten en harrasta mitään, paitsi olen tosi hyvä tekemään ruokaa, varsinkin jos siinä paketissa lukee HK.  Ai nii, esittelytekstissä jäi painon edestä ykkönen pois, mutta en saa sitä enää korjattua, koska mulla loppuu aika tässä kirjaston koneella. Ps. En tiedä kekä tossa kuvassa on. Otin sen netistä, ku yks Aki opetti miten voi kopioira ja liittää.

Tai


Kaikki on hyvää ja tyyntä, vain sinä puutut.

Olet itsenäinen ihana mies. Pidät lapsista ja koirista ja minusta. Haluat aikuiseen suhteeseen, jossa molemmilla on aikaa ja tilaa paitsi toisilleen, myös harrastuksille ja ystäville. Mustasukkaisuus ei ole ominaisuutesi ja siksi arvostat, ettei minunkaan. Seisot omilla jaloillasi, eivätkä maailman tuulet ja tuiverrukset sinua juuri horjuta. Olet sielunkumppani, kadonnut puolikas, lopun elämäni rakkaus. Ihanaa, että olet.

 
Sama kakku eri kääreessä. Tyylilajit vetävät takuulla jokseenkin erilaista kohderyhmää puoleensa. Vai vetävätkö? Entä jos tekee kaksi aivan erilaista profiilia ja alkaa vertailla, saako niihin kumpaankin silti samoilta miehiltä yhteydenottoja? Loistava innovaatio! Kaikissa tutkimuksissahan on verrokki, miksi sitten ei tässä? Ilmaisia treffisivustoja on jo vaikka kuinka ja paljon, pikkurahalla vielä enemmän. Jos tehoaa huumori miehiin, niin myös uusi ja tuore profiili. Jokainen haluaa sen juuri tulleen, ei vanhaa ja kulunutta. Nälkä kasvaa syödessä, halu löytää aina vain paremman, fiksumman, hauskemman ja komeamman/kauniimman. Ikään kuin ihmisiä voisi vain valita ja poimia koriin. Tässä on hyvä, tämän minä otan. Eipäs kun tuo on parempi… Lopulta jää yksin.

Verrokin kätevyydestä huolimatta Nainen tyytyy pitämään vain yhtä ja ainokaista profiiliaan ja odottaa sen hedelmiä odottamatta juuri mitään. Treffisivusto on ikään kuin kiva olla olemassa, mutta sen varaan ei voi luottaa mitään. Yhtään mitään muuta kuin viihdearvon. On kiva kirjoitella. Joidenkin kanssa täysin aivotonta läppää, joidenkin kanssa hieman syvempää raapien. On kiva. Ihan kiva. Mutta se ihan kiva lämmitä sunnuntai-iltana kello 19, kun olisi ihan kiva käpertyä kainaloon.
Putoaako Naisen koriin mätiä vai ihan syötäviä omenoita? Jaa-a. Tähän asti ovat putoilleet korin ohi, mutta muutama mukava myös koriin, eli treffeille asti. Toisesta mukavasta tuli ystävä ja toisenkin kanssa on mitä kuuluu –viestejä vaihdettu. Kumpikaan ei koskettanut sitä kulmaa sydämestä, kuin olisi pitänyt. Tiedä sitten koskeeko kukaan enää.

Havainnoinnit jatkuvat toistaiseksi. Sillä havainnoimalla muita, havainnoi samalla myös itseään. Ehkäpä Naisellekin vielä joskus aukeaa, miksi kaikkea pitää niin kovin havainnoida, sen sijaan että eläisi havaintojaan todeksi.



lauantai 1. marraskuuta 2014

Kaikki mitä tarvitsee

Ahtaimpina aikoinaan Nainen toisteli mielessään erästä lausetta. Sanoissa sinänsä ei ole mitään maagista, mutta niiden ääneen sanominen pysähdytti ajattelemaan asioiden todella olevan siten. Nainen mietti lausetta aamuisin autonratissa, iltaisin vuoteessa ennen nukahtamista. Kirjoitti sen paperille ja sanomalehden kanteen. Siitä lauseesta tuli totta ja se lause meni näin; Minulla on jo kaikki mitä tarvitsen.

Ensin piti ymmärtää mikä ero on tarvitsemisen ja haluamisen välillä. Joskus ne ovat yksi ja sama asia, joskus eivät mitenkään. Otetaan esimerkiksi auto. Nainen ajaa pienen pienellä Japsikotterolla, jonka erottaa mopoautosta lähinnä siitä, että rekisterikilpiä on kaksi ja iso oranssi kolmio ei korista Japsikotteron takaosaa. Auto on niin pieni, että Naisen ego miltei mahtuu sinne. Ainakin jos avaa (veivattavan!) ikkunan. Moottoritilavuus yksi piste nolla, kiihtyvyys nollasta sataan ehkä iltaan mennessä, väri vaaleansininen (yök). Viiden hengen kauppakassit melkein mahtuvat auton takaluukkuun. Melkein. Auto on siis hyvä esimerkki.

Haluan uuden auton. Isomman. Haluan lämmitettävän tuulilasin, peruutustutkan ja moottoritilavuuden, joka takaa riittävän kiihtyvyyden täysperävaunullisen rekan ohittamiseen. Haluan. Mutta tarvitsenko? En. Minulla on jo auto ja autokatospaikka, jonka vuoksi tuulilasia ei tarvitse raapia pakkasella. Osaan tehdä taskuparkin vaikka toinen silmä kiinni, enkä ajele yksikaistaista maantietä juuri koskaan.

Tekisikö uusi auto Naisen onnellisemmaksi? Ehkä hetken. Tekisikö se Naisesta onnellisen siten, että vuoden kuluttua voisi tuntea samaa iloa istuessaan juuri oikeanmalliseen penkkiin, kääntäessään avainta virtalukossa ja kuullessaan ison moottorin kehräävän hyvän huomenen? Tuskin. Sillä Nainen on jo nyt kiitollinen siitä, että hänellä sentään on auto.

Kun Nainen alkoi mietti haluamisiaan tarvitsemisen kautta, valkeni hänelle miten rikasta elämää voi viettää ymmärtäen, että kaikki on jo tässä. Ihminen haluaa niin loputtomiin asioita, eikä siinä ole mitään väärää. Jäisi monta ammattia lukematta ja asuntoa vaihtamatta, jos aina vain tyytyisi siihen mitä on. Seis! Tässä on toinen oivalluksen sanapari; tyytyä vai hyväksyä? Tyytyminen on pysähtymistä paikoilleen, hyväksyminen liikkumista eteenpäin. Hyväksymällä asioita elämässä antaa tilaa uusille. Jos koko ajan viettää aikansa tahtotilassa tai tyytyy niin kovasti, kuluu elämä vain enemmän tahtomiseen tai pelkkään tyytymiseen. Huomaamalla, että minulla on jo kaikki mitä tarvitsen ja hyväksyä se kaikki mitä on, saa tilalle levon sen kaiken tahtomisen sijaan. Alituinen tahtominen kuluttaa. Sillä jos ihminen koko ajan tahtoo jotain enemmän, hän ei elä hetkessä. Ja ainoa mitä meillä ikään, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta on, on vain tämä hetki.

Tällä ainokaisella hetkellään Nainen lukee kirjaa, jonka lyhyt tiivistelmä menisi kutakuinkin seuraavalla tavalla; ”saat sen mitä haluat, kunhan todella haluat sitä”. Kyseessä ei ole mikään salatiede. Kautta aikojen ihminen on käyttänyt visualisointia vaikkapa urheilussa. Ajattelemalla intensiivisesti urheilusuoritusta, sen liikettä, toistoa ja täydellisyyttä, on mahdollista aktivoida aivoissa samoja alueita, kuin itse suorituksessa. Lentokone olisi jäänyt keksimättä ja hehkulamppu syttymättä, mikäli niitä ei olisi edeltänyt intohimoinen visio ja halu. Halu on yksi elämän suurimmista voimista. Halun vuoksi ihminen yltää yhä suurempiin ja suurempiin tekoihin. Halu ohjaa lisääntymistä, oppimista ja elämää eteenpäin. Mutta halu voi olla tuhoisaa. Halu voi olla yhtä kuin tyytymättömyys. Eikä tyytymätön koskaan ole onnellinen.  

Kirjan lukemisen myötä Nainen on ymmärtänyt jälleen erään asian itsestään. Miten syvällä onkaan ajatus siitä, että hänellä on jo kaikki mitä tarvitsee. Ja koska se kaikki on jo tässä, ei oikein osaa enempää haluta. Ajatus on samalla kertaa sekä kiehtova, että pelottava. Eikö Naisella ole enää unelmia? Tavallaan on, tavallaan ei. Matkat, talot ja uudet autot ovat siellä jossain tulevaisuudessa. Ja jos eivät ole, Nainen voi olla aivan yhtä onnellinen ilmankin. Entäs se kirjan kirjoittaminen? Niin. Tuoko se lisäarvoa elämään, jos voi sanoa kirjoittaneensa teoksen, jonka kannessa lukee oma nimi? Vai pitäisikö kirjan syntyä tarinasta, joka ansaitsee tulla kirjoitetuksi? Ehkä sitä tarinaa ei ole vielä syntynyt. Ehkä sitä ei koskaan synny.
No entäs se mies sitten, sen Nainen ihan varmasti haluaa! No tuota… Jos laittaa treffipalstalle ilmoituksen, eikä käy ainoillakaan treffeillä potentiaalisista ja kiinnostavista viis, niin kertookohan sekin jostain? Ehkä Naisella tosiaan on jo kaikki mitä hän tarvitsee, eikä osaa enempää haluta. Ei vaan osaa. Unelmat eivät ole kuolleet, ne vain syvästi nukkuvat.

Elämä on omituisessa pysähtyneessä seesteisyyden tilassa. Kiitollisuus on hieno tunne. Hyväksyntä. Nainen ponnisteli niin monta vuotta kovasti ja äärilaitojaan hipoen opiskellakseen yksinhuoltajana. Valmistuminen oli yhtä kuin rauhaisa satama, matala ja kirkasvetinen. Tyrskyt eivät Naista nyt houkuta. Nyt on aika levon ja tyynen.

Tietenkin Nainen alkaa vielä unelmoida jostain. Haluta. Suunnata satamasta kohti aavaa ja tuntematonta. Jättää levon ja tyynen. Mutta sen aika ei ole vielä.