torstai 25. joulukuuta 2014

Joulu mahdollisimman pienellä

Ja niin tuli joulu. Jälleen vähän erilainen, eikä vähiten sen järjestäjän kaaduttua vain viikkoa ennen syvälle patjan ja peiton väliin. 

Kävipä niin, että työssäkäyvä lomaton jätti hyörinän viimeiseen mahdolliseen viikonloppuun. Siihen vapaaseen, jolloin lapset pakataan ja postitetaan isilään. Lahjojen täsmäosto, ruuat, kukat, kaikki oli tarkoitus hoitaa tuona aikana. Kaksi päivää tehokasta shoppailu – ja järkkäilyaikaa kaiken muun arjenpyörittämisen ohessa riittää jouluun kyllä. Ainakin olettaen, että shoppailujärkkäilijä on jokseenkin ruumiin ja sielunkuosistoisessa. Yleisön pyynnöstä kuusi oli sentään tuotu tupaan jo viikkoa aikaisemmin, koristeltu ja valoköynnöksin viimeistelty. Ja hyvä niin. Kaikki joulujaksaminen kun loppui juuri tuohon kyseiseen kuusenkoristelupäivään.

Nainen ei ole ollut vuosiin näin kipeänä. Neljän lapsen perheessä toki sairastellaan, mutta perheen kruunaamaton pää ei montaa päivää kerrallaan. Niin, tämä siis ennen kuin altistui kuukausia sädenimiselle sienelle työpaikassaan kunnes sai siirron toiseen yksikköön. Sen jälkeen on vastustuskyky ollut jokseenkin surkea. Sen jälkeen ovat pienetkin taudit kaataneet petiin. Jotakin Universumin Kohtuullistamiskomitean Ajoitusvastaavan luonteesta kertoo, että tämänkertainen kipeys iski katalat kyntensä vain viikkoa ennen aattoa. Erityinen kiitos tästä.
Universumin  Kohtuullistamiskomitean Ajoitusvastaavapa ei yhtä tiennyt. Että Nainen ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa pappia kyyditsemässä, mitä tehokkaaseen ajankäyttöön tulee. Niinpä viimeisenä mahdollisena vapaana viikonloppunaan nähtiin eräs punanenäinen Buranalla buustattu pihisevä ja pärskivä äiti-ihminen ostamassa lahjat ja ruuat. Keuhkoputkentulehduksen bonuksena kun iski vielä korvasellainen. Jääkaappi täyttyi niiskuttavan äiti-ihmisen toimesta ja lopulta kotikin kiilsi, sillä Tyttöprinsessan kummitäti oli urhea ja tuli viihdyttämään lapsia ja tekemään joulusiivouksen päivää ennen aattoa. Kummitädin onneksi Naisen kotola ei ole kahdensadan neliön lukaali.  

Ja niin tuli joulu. Mahdollisimman pienellä. Naisen pöydässä iloinen hyörinä, kun kolmen naisen ja viiden lapsen vatsat täyttyivät mitä ihanimmista herkuista. Nyyttikestiperiaatteiseen kahden siskoksen jouluun liittyi tänä vuonna Tyttöprinsessan keväällä eronnut kummitäti. Jouluna ei tarvitse kenenkään läheisen istua yksin kotona. Ellei sitten itse halua niin.  
Kesken iloisen hyörinän Nainen mietti, miten on koskaan voinut ylipäätään repiä paniikkia ja ahdistusta joulunalusajasta. Miten se on ollut juhla, johon on ladattu niin paljon odotuksia, mutta joka on usein vain tyhjyyden lupaukset täyttänyt. Eron jälkeen jouluista tuli rentoja. Omannäköisiä. Ihan sitä ensimmäistä lukuun ottamatta, kun suru painoi vielä kumaraan. Ihminen toipuu, tottuu, rakentaa uutta ja purkaa vanhaa. Joskus molempia yhtä aikaa. Ja hyvä niin.
Tänä vuonna kaikki lapset asuvat äidillään, seuraavana voi kaikki olla jo toisin. Esikoinen saattaa olla jo omillaan, vaikka toki varmaan äitilään tulee aattoa viettämään. Vuoden kuluttua viimeistään alkaa pesän reunalla kuitenkin tapahtua. Tammikuussa 2016 Esikoinen aloittaa armeijan. Niin ne menevät, vuodet ja ihmiset. Eteenpäin ja tulevaa kohti.


Jo neljä vuotta on saanut viettää joulua lastensa ja Siskon kanssa. Jo neljä vuotta siinä on ollut naurua, onnea ja kiitollisuutta. Tunnelma on sama, vaikka itse tehdyt lahjat eivät taaskaan päätyneet paketteihin ja askarrellut kortit postiin. Joulun taika ei ole sen eteen nähdyssä vaivassa, vaan sen aikana koetussa onnessa. Vaikka joulun valmistelu on toki ihanaa ja palkitsevaa. Vielä joskus on aika, jolloin Naisen tuvassa käynnistyy kortti - ja lahjapaja hyvissä ajoin. Nyt ei ollut se aika. Nytkään. Vuodet muokkaavat ja muuttavat perinteitä, aivan kuten sen viettäjiäkin. Lapset kasvavat, väki vanhenee. Jos luoja suo, kaksi siskosta viettävät vielä jouluja, joissa ovat puolisoineen ja lapsineen yhdessä. Lapsenlapsineen. Joissa perhe on laajempi käsite, kuin saman veren velvoittama. Joskus vielä Naisella on iso talo, johon mahtuu elämää ja ääniä. Tai Siskolla. Tai jollakin lapsista. Joulu, johon he kaikki itseoikeutetusti kuuluvat ja kokoontuvat viettämään perinnettä, jossa on paljon vanhaa ja paljon uutta. Elämä on ihanaa. Ja toisinaan yhtä juhlaa.

Hyvää joulua Sinulle!

 

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Läpänheittäjän taivas

Nainen on törmännyt erikoiseen ongelmaan nettideittiseikailuissaan, joka todennäköisesti koskee vain ja ainoastaan häntä itseään.

Tapahtuupa niin, että Nainen ja mies alkavat kirjoitella. Jos sanojen piirtyminen näytölle alkaa parisuhdeodotteella, homma on jokseenkin jiirissä. Mies kysyy ja Nainen vastaa. Nainen kysyy ja mies vastaa. Kauanko on erostasi, mitä harrastat, mitä haluat elämältä? Mutta entä jos Nainen heittää ensipallon, joka on nimeltään ”kysy vaan”. Ja mies kysyy:

Miksi kamikaze-lentäjillä on kypärät päässä?
Miksi kuolemaantuomitun neula striloidaan?
Jos kilpikonna menettää kuorensa, onko se koditon vai alaston?
Miksi on niin vaikea vastata kysymykseen: ''Mitä kuuluu?''
Jos mykkä kiroilee, pestäänkö häneltä kädet saippualla?
Mikä on toinen sana synonyymille?
Mitä sinun pitäisi tehdä nähdessäsi uhanalaisen eläimen syömässä uhanalaista kasvia?
Jos kerta mikään ei tartu tefloniin, niin miten se saadaan tarttumaan pannuun?
Jos ajat valon nopeudella ja sytytät ajovalot, niin mitä tapahtuu?
Syövätkö pesukoneet todellakin silloin tällöin sukkia?


Vanha rimpsu, mutta aina se vaan jaksaa naurattaa.

Tämä on se maailma, jota Nainen rakastaa. Läpänheitto, huumori, kevyt kirjoittelu vakavan äärellä. Valitettavasti tämä on myös se, joka ostaa Naisen lokeroaivoille menolipun ”parisuhdeodotteesta” ”kaveriläppälandiaan”.  
Kirjoittelu on kivaa, mutta pitkittyessään siinä piilee riski. Kirjoittelemalla alkaa luoda mielikuvia toisesta, jonka vuoksi pettyy väistämättä, mitä pidempään mielikuvia luo näkemättä. Ihminen on yhtä kuin eleet, ilmeet, kokonaisuus. Huumorilla alkanut viestittely lähtee heti alkuunsa siihen Naiselle ominaiseen, eli rentoon sanailuun. Toki sanailu toimii myös jäänmurtajana ja herättää kiinnostuksen. Mutta. Riskinä on, että läpänheitto jatkuu läpänheittona ja kun sitten pitäisi ­ – anteeksi – saisi tavata, on mielikuva väistämättä jo väärä. Kaveripohjalla. Kas kun Naisella on miesmerkkisiä ystäviä, joiden kanssa ollaan täysin samalla verbaalisella tasolla. Sellainen on kivaa, sellainen on mukavaa. Mutta ei yhtään sen enempää.

Mitä tästä opimme? Tai mitä Nainen oppii. Kyseisellä palstalla ollaan etsimässä rakkautta, ei ystäviä. Heti, jos mielenkiinto herää, tulee kartoituksen alkaa; onko vastapelaajalla samat säännöt, saati edes sama peli kyseessä, onko tarpeeksi samaa ja tarpeeksi eroavaisuuksia. Vastapelaajaa tulee miettiä "sillä tavalla", että tässä tosiaan etsitään rakkautta, ei ystävyyttä. SE on Naisen ongelma virtuaalimaailmassa. Rakkautta ei hauskanheitolla löydä, jos omaa Naisen lailla lokeroivat aivot. Sitä paitsi Nainen on ylipäätään haluton nähdä ketään. Näkeminen on niin vaivaannuttavaa, sokkotreffailu vieraan ihmisen kanssa, "jos tästä vaikka tulis jotain". Nainen ei usko rakastumiseen ensisilmäyksellä. Nainen ei usko rakastumiseen järjestettynä. Nainen ei taida uskoa oikein rakastumiseen millään tasolla, nyt kun asiaa tarkemmin miettii.

Miehet haluavat kirjoitella mahdollisimman vähän ja tavata mahdollisimman paljon. Nainen haluaa kirjoitella mahdollisimman paljon ja tavata mahdollisimman vähän. Miksi ihmeessä tuhlata aikakultaansa istumalla treffeillä, jotka ymmärtää virheeksi jo ensimmäisen kolmen minuutin perusteella, kun saman pettymyksen voisi huomata kotosohvalta käsin? Ihmisen persoona tulee läpi tekstistä, kirjoitti tämä sitten mitä hyvänsä. Sen näkee kielenkäytöstä, sanavalinnoista, kaikesta. Ohuen siivun toki, mutta kyllin kuitenkin. Kirjoittelemalla edes muutaman tovin on Nainen saanut karsittua mm. ex-vaimon vihaajat pois. Nämä katkerat-Kalevit ovat aivan muita naisia varten, jos ketään.

 Mä en ymmärrä tätä nykyaikaa kun muksuja tehdään ja erotaan ihan sen vuoksi kun on opittu että kuuluu erota ja se on jopa muodikasta mullistaa lapsen elämää, pitäiskö niiden uskoa vielä Joulupukkiinkin?
(eronnut mies, ei missään väleissä ex-vaimon kanssa)


Kirjoittelun lisäksi ihmisen äänellä on suuri merkitys. Tapa puhua ei ole vain joukko sanoja. Tapa puhua on suurempi siivu persoonaa, kuin kirjaimet näytöllä. Näistä molemmista voi jo päätellä paljon, vaikkapa kannattaako pestä tukka, laittaa ripsaria ja raahautua kahvilaan. Puhuminen edellyttää kuitenkin joko tapaamista, tai numeron antamista. Joista jälkimmäinen puolestaan sisältää turvallisuusriskin. HC-käyttäjät avaavat kuulemma treffipuheluita varten prepaidin, mutta Nainen ei jaksa nähdä näin suurta vaivaa. Nainen ei juuri numeroaan anna. Epäluuloinen kun on.

Ehkä pitäisi tulla alas läpänheittäjän taivaasta, lakata kirjoittamasta pitkään ja toimia kuten miehet; tavata pian edes jokseenkin potentiaalinen sillä ajatuksella, että onpahan jälleen yksi karsittu. Ehkä.
Niinpä oltuaan ties kauanko kuumeessa ja infernaalisessa flunssassa, Nainen raahautuu treffeille ajatuksella, tästä ei voi kuin parantaa. Pakko on joka tapauksessa jo lähteä liikkeelle, kauppaan ja apteekkiin ainakin. Mies on ihan kiva. Keskustelu niin luontevaa, kuin se nyt voi kahden vieraan ihmisen kesken olla. Silti treffeissä on jotain perin vaivaannuttavaa.  Kuin kaupankäyntiä; tuon ominaisuuden minä siedän, tuota täytyy vähän punnita. Nainen haluaa tavata lyhyesti, mies pettyy hieman. Illalla pitkä puhelu. Viimeisessä tekstiviestissä ”mun taitaa olla vähän ikävä jo…” Huokaus.

Pitäisikö kuunnella sitä ihan ensimmäistä ääntä? Sitä joka sanoi heti miehen nähtyään, että ihan kiva tuo on. Pyörit hänen kanssaan parista kuukaudesta pariin vuoteen. Teillä on ihan kivaa. Mies on ihan kiva. Vaan siinä se.

Mies on siis myyty. Nainen ei. Miehet nyt kuulemma tapaavat ihastua paljon herkemmin, kuin naiset. Puolisonvalinta evoluution kannalta kun on mennyt seuraavalla tavalla; uros punnitsee naarasta potentiaalisena perimän siirtäjänä ja sellainen potentiaali nyt on nopeasti silmäilty. Naaras punnitsee urosta paitsi perimän siirtäjänä, myös reviirin suojelijana, ruuan tuojana, petoeläimien hätistäjänä, jälkeläisten kasvattajana, taljantekijänä ja niin edelleen. Eivätkä nämä seikat suinkaan aukea muutamalla silmäyksellä. Tämä on totta asfalttiviidakkoon siirrettynäkin. Viettimme ja vaistomme noudattavat ikiaikaista parinvalintakoodia, iästä ja ajasta riippumatta.

Toki naisetkin ihastuvat ensisilmäyksellä. Mutta ihastuuko Nainen? Ei sitä ihmettä taida eteen tulla. Pitäisikö vaan katsoa kortit herra Opettajan kanssa, muutamat treffit ja sitten todeta, että ei näistä tikuista tule tulta? Tai jos vaikka tuleekin, oikein kunnon roihu? Intuitio on aina ollut oikeassa. Aina. Tilastollisesti sen pitäisi olla edes joskus väärässä. Tämä vaan ei taida vielä olla se kerta.




torstai 18. joulukuuta 2014

Sitä kohti sitten

Kuten ihmisten yleensä, on Naisenkin suhteissa läsnä sama kaava. Nainen ihastuu miehiin, jotka eivät pysty sitoutumaan henkisesti, olemaan täydet sata läsnä ja rakastamaan ehdoitta. Miehessä pitää olla jotain etäistä, saavuttamatonta, kylmää. Freud hakkaisi haamuisia käsiään tässä kohtaa kirjoitusta yhteen, sillä juuret totisesti juontavat syvälle Naisen lapsuuden alkuhämäriin.  Isä kun ei ollut koskaan kotona, ja jos olikin, isän läsnäolo ei ollut millään muotoa miellyttävää. Freudin haamu voi tässä kohtaa laskea kätensä, sillä toisin kuin opukset opettavat, Nainen ei ripustaudu mahdottomiin rakkauksiin. Nainen päättää suhteen. Aina ja lopulta kuitenkin.

Varmimmin Naisen rakkaus syttyy viinaan meneviin miehiin. Toisin kuin luulisi, isä ei toiminut oppaana tähän kosteikkoon. Kotona ei koskaan tarvinnut katsella kännistä iskää, ei edes hilpeästi humalaista. Vain sitä etäistä ja torjuvaa. Älä ymmärrä väärin, viinaan menevät miehet voivat olla hyvinkin lämpimän oloisia, ihania ja näennäisen kyvykkäitä tunnesiteeseen. Mutta jokainen suurkäyttäjän läheinen tietää, että alkoholistit ovat henkisesti satojen kilometrien kaukana.


Se, mikä tässä kaavassa on perin merkillistä, on jokin, jota toiset kutsuvat vetovoimaksi. Sen täytyy tapahtua tiedostamatta. Mies tutustuu Naiseen ja Nainen mieheen. Aletaan tapailla, viihtyä yhdessä. Hakeutua toistensa luo yhä useammin. Kokonaiskuva alkaa hahmottua Naiselle, kun tämä on jo korviaan myöten suossa. Sillä jokaisen viinanmenevän ominaisuus on paljastunut Naiselle vasta, kun ihastuminen on vääjäämättä tapahtunut. Jokin näissä miehissä morsettaa Naiselle, että minua et muuten kokonaan saa. Se on intuitio, tunnelukko, kohtalo, jokin. Tai sitten kaikki nelikymppiset vapaat miehet vain ovat alkkiksia. Mene ja tiedä.

Jottei kaava olisi näin ilmeinen, sattuu hutilöyntejäkin. Mies, jonka kanssa Nainen seurusteli miltei vuoden, rakasti pyyteettä. Avasi sielunsa ja sydämensä ja kertoi vielä viimeksi törmätessä parantelevansa itseään erosta edelleen. Auts. Kiltti ja kiva Mies. Eikä Nainen kestänyt kilttiä ja kivaa enää yhtään enempää. Nainen ei kestänyt, että joku kohteli häntä niin hyvin.

Okei, ongelma on henkisesti saavuttamattomat miehet. Miten sitten ohjelmoida itsensä uudelleen? Miten voisi alkaa ihastua vain sellaisiin, jotka tarjoavat turvallisen sylin olematta tylsiä? Jotka rakentavat paitsi yhteisen omakotitalon kahden keinutuolin kuisteineen, mutta myös kotinsa Naisen sydämeen? Miten voisi löytää rakkauden, joka on intohimoinen, väkevä ja kaunis vielä kymmenien vuosien kuluttua, miehen joka on henkisesti tässä ja nyt ja tulevaisuudessakin? Ei mitenkään. Sillä jos mies ihastuu Naiseen, on mies jollain tapaa pilalla. Ja jos Nainen ihastuu mieheen, on mies jollain tapaa pilalla. Nainen on mennyt jo valuvaiheessa pilalle. Ja pahasti. Amen.

Jokin Naisessa vetää heitä puoleensa. Mahdottomia miehiä. Peto on alkanut taas ottaa yhteyttä monen kuukauden radiohiljaisuuden jälkeen. Loukkaantui parka, kun Nainen latasi totuuden tiskiin tämän alkoholin käytöstä ja sen sopivuudesta Naisen pirtaan. Väittää nyt olleensa iisisti ja kotona miltei koko syksyn. Tekstiviesteistä tuoksuu läpi terävän viinan tylsä mieli. Entäs seuraava HC-käyttäjä? Vaakamies on työmatkalla mailla kaukaisilla, mutta muisti kyllä laittaa lentokentältä viestin, miten kallis iso tuoppi siellä onkaan. Hauska läppä, ihan näin ystävien kesken. Joo, niin minäkin sinua…

Miksi siis rimpuilla kohtaloaan vastaan? Miksi haluta muuttaa jotain, joka tähtiin kirjoitettiin jo kauan ennen kuin enkelipöly pois puhallettiin pienen tytön olkapäiltä? Jos Nainen ihastuu mahdottomiin, niin fine. Siten olkoot. Rakkaus on aina kaunista, kesti sitä sitten hetken tai ikuisuuden. Ajan pituus ei ole määre eikä mikään maailmankaikkeudessa.
Entä jos Nainen vain alkaakin ottaa vastaan kaiken, mitä on hänen varalleen valittu. Sen paremmin pohtimatta, uteliaana todeta, että vai tällainen tällä erää. Voisiko siten huomata joku päivä, että hetkinen, tässä on oltu jo hyvä tovi ja edelleen hyvältä tuntuu? Nainen ei tiedä. Mutta sen tietää, että on aivan turha haluta asioita, vain koska ne ovat oikein. Ne ovat oikein jollekin toiselle.

Mikään ei auta sydänsuruihin paremmin, kuin uusi tilaisuus murskata tuo uskollisesti sykkivä pieni ja lämmin. Vaakamies saa toistaiseksi pohtia ison tuopin hintaa missä ikinä onkaan. Naisella ei ole aikomustakaan tietoisesti rakastua mieheen, joka rakastaa juomista. Jarrukahva kiitos, tämä juna pysähtyy nyt. Vaakamiehen ajattelun sijaan Nainen jatkaa analyysia miesten sieluttoman mielen maisemasta. Kas kun kaikessa hiljaisuudessaan ja aivan yllättäen, on kirjoittelu nettideittisaitilla saanut uuden sävyn. Mies on potentiaalinen. Kiinnostava. Älykäs, huumorintajuinen, tasapainoisen oloinen. Niin monin tavoin. Eikä juuri juo, koska sellainen ei häntä juuri kiinnosta. Sen sijaan Nainen kiinnostaa. Ja mehän kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa. Jotain tästäkin miehestä taas paljastuu. Yhtälönä mahdotonta.

Sitä kohti sitten.  


 

lauantai 13. joulukuuta 2014

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti...

Maailmankaikkeuden suurin klisee lienee seuraava väittämä; rakkaus tulee, kun sitä vähiten odottaa. Jaaha. Mikäli tämä pitäisi paikkansa, avioeroprosentti olisi lähemmäs sata. Harva kai sitä odottaa uutta rakkautta tukevasti ja pysyvästi naituna. Tai, no.
Rakkaus ei myöskään aina tule yllättäen. Kaksi kauneinta tarinaa Naisen kirjaan on kynäilty heistä, jotka tulivat hiljalleen. Siksi varuillaan Nainen on yrittänyt olla mitä tulee ystävyyteen yhdenkään miehen kanssa. Joskus varovaisuudesta ja yrittämisestä huolimatta, käy miten käy. Elämä yllättää.


Vaakamies, voi Vaakamies. Ensinnäkin on epäreilua verhota itsensä ystävän viittaan ja silti käyttäytyä, kuten käyttäytyy. Ilahtua, kun näkee Naisen. Liimautua kylkeen koko illaksi. Naurattaa, tarjota juotavaa, käyttäytyä omistavasti ja suojelevasti ja kuten kuuluisi viereen. Katsoa silmiin vähän liian kauan.

Tavallaan se ei ole Vaakamiehen syy. Miehen käytös on vallan mainiosti sopinut Naiselle. Ilta Vaakamiehen seurassa on huomattavasti sisältörikkaampi, kuin ilta Pertti Persevonkaajien kanssa. Kyllä Nainen hyvin tietää, että Vaakamies torppaa mahdollisuudet löytää Elämän Rakkaus yökerhon baaritiskiltä. Aivan kuten Nainenkin torppaa Vaakamiehen vastaavat. Silti. Silti ja aina vaan yhdessä ollaan. Vaakamies on kivaa seuraa, kiva halailla, pussailla ja varsinkin katsella. Turvallinen kaikkeen tähän, koska heistä ei ikinä tule paria. Niin Nainen on ajatellut ja niin he ovat Vaakamiehen kanssa sopineet.

Koska Vaakamiehen pitää ajatella mainettaan, he eivät tutussa yökerhossa voi juuri kaulailla. Ilta päättyykin siksi usein pieneen rähjäiseen baariin, jossa ei ole kuin toistensa silmät joihin upota ja ympärillä hoippuva tuntemattomien meri. Koska Vaakamiehen pitää ajatella mainettaan... Tämäkään ei ole Naista haitannut. He eivät lukuisista ihmettelyistä huolimatta seurustele, eikä Naisella ole halua huppelin hellyyspuuskan hurmassa tulla leimatuksi Herra Yritysjohtajan seuraavaksi edustusvaimoksi. 
Sitten tulee ilta, jolloin Nainen juhlii vuosittaista viisautumistaan ja vähän Suomen itsenäisyyttäkin. Siinä Vaakamies taas on. Hyväntuoksuinen, hyvännäköinen ja hyväntapainen mies. Koko illan kyljessä kiinni. Nauretaan, jutellaan, juovutaan.
"Lähdetään", pyytää Vaakamies. Mutta jokin särkyy. Taika, lumous, sadan vuoden uni. Naiselle kaksin karkaaminen ei enää käykään. Jos Vaakamies ei kehtaa olla täällä, kaikkien ihmisten edessä, niin menkööt. Nainen jää.
Se mitä seuraavaksi tapahtuu, yllättää Naisen täysin. Siinä baaritiskillä, kaikkien tuttujen ja tuntemattomien todistaessa Vaakamies vetää Naisen lähelleen ja suutelee. Tietenkin se nähdään ja rekisteröidään. Vastapäätä baaritiskiä nousee kolme peukkua ja onnitteluviestit alkavat. Ei, ei, ei. Takoo Naisen päässä. Kyllä, kyllä, kyllä. Suloinen sinfonia, sanat silkkaa hulluutta.

Vaakamies otti askeleen, eikä se ollut ylipäätään suudelma. Kyllä tässä on puolin ja toisin pussailtu, ihan kaveripohjalla sitäkin. Kuten on halailtu ja kaulailtu. Ajeltu taksilla pitkin pilkun jälkeen saatilla. Nukuttu yhdessä. Mikään niistä ei ole askel. Askel on julkinen suudelma.

Ilta on hauska ja ilo kupliva, Nainen juo muutaman liikaa. Vaakamies huolehtii kotiin, nukkumaan ja jää viereen. Vaatteet päällä, valmiina lähtemään. Peitto tuoksuu kolme päivää kunnes enää ei. Sydän kirvelee kauemmin.
 
Miksi se kirvelee? Löytämistä, vai katoamista?

Ei tässä näin pitänyt käydä. Eikä käykään. Ei! Vaakamies ei halua vakavaa suhdetta, eikä Naisesta ole edes kevyeen. Mies on aivan liian kiinni elämänsä kaikissa naisissa, tulleissa ja menneissä. Ja Nainen on aivan liian irti ja riippumaton. Nainen päättää kaikki suhteet, eikä mies edes aloita.
 
Miehestä ei juuri kuulu vapaiden viikonloppujen välillä. Sitten pyytää syömään ulos syntymäpäivän vuoksi. Ei. En minä lähde. En halua ajatella sinua, kaivata sinua, tahtoa näkemistäsi.
”Kyllä. Mennään vaan”. Nainen istuu vastapäätä pöytää ja miettii miksi kaikki tarinat eivät pääty;  ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Ja he kiersivät rakkauden planeettaa kuin Saturnuksen kuut, koskaan toisiaan tavoittamatta.
Vaakamies istuu vieressä, niin lähellä että polvet koskettavat. Käsi kädessä salaa pöydän alla. Puhuu. Hymyilee. Nauraa. Kertoo tarinoitaan ja tarjoaa illan, kuten herrasmiehet tekevät. Ja Nainen on tarjota sydämensä halvalla. Yhdestä tuollaisesta hymystä, tuollaisesta tavasta katsoa. Tuollaisesta miehestä.  

Siinä Nainen istuu, vieressä. Uppoaa silmiin ja hetkeen ja miettii miksi kaikki tarinat eivät pääty; ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sillä ne vain eivät.


lauantai 6. joulukuuta 2014

Takaisin valoon

Piintyneen pessimistin matka valoon on ollut pitkä. Ainakin neljä vuotta määrältään. Epävirallisen ihmiskokeen perusteella Nainen voi todeta, että synkkyys ei ole yhtä kuin syntymävelvoite, perimä, tai mallioppiminen. Pessimismi on valinta. Jotta asiat eivät olisi ihan näin yksinkertaisia, tuo valinta ei ole tietoinen. Lapsi ei synny ajattelemaan, että maailma on paha, ihmiset pettävät ja jättävät ja onni täällä vaihtelee, mutta itsellä ikinä ei. Aivan kuten lapsi ei kasva ajattelemaan, että alanpa tässä odottaa pahinta kaikesta, sillä pettymykset rikkovat muuten hauraan mieleni. Tietoisesti. Ihmisestä voi tulla pessimisti aivan missä tahansa vaiheessa elämää. Vaikeudet muovaavat meistä jokaista, ja kun niitä toistuu, toistuu, toistuu, alkaa mieli suojella. Helppoahan se on ajatella positiivisesti, jos elämä on yhtä hymyä ja juhlaa. Suurin vastoinkäyminen flunssa kerta vuoteen. Vau. Pessimisti ei pety. Ei niin. Pessimistillä on vahvistunut käsitys siitä, että elämä on yhtä loputonta pettymystä. Mutta yllätä se enää ei. Aivot voidaan kuitenkin ohjelmoida uudelleen. Se on mahdollista.

Ihmisellä on noin 60 000 ajatusta joka päivä. Hämmentävää sinänsä, suurin osa näistä on samoja päivästä toiseen. Jos 55 000 ajatusta kuluttaa uraa ”elämä on paskaa” alueella aivoja, niin onhan se. Ihan luonnotonta kuraa. Negatiivisuus myös tarttuu. Tekeekö väärä seura ihmisestä synkän? Takuulla. Kyynisen, katkeran ja näköalattoman. Nähty on, sellainenkin aivojen minievoluutio.
Kun Nainen ja Lastenisä kantoivat kapioarkkunsa samaan muuttoautoon, oli Nainen vielä täynnä odotusta ja iloa. Niin oli kai Lastenisäkin. Elämä oli yhtä avointa tietä ja auringossa höyryävää asfalttia. Sitten tuli kaikkea. Ensimmäiset kuusi vuotta maksettiin miehen takausvelkaa pois. Kuristava köyhyys on huono kämppis ja vielä huonompi kolmas pyörä parisuhteessa. Tuli kaikkea. Liikaa ja koko ajan. Kumpi sitten tuli ensin, pessimismi vai loputtomat ongelmat? Olisiko Nainen jaksanut kantaa vuosien painot, jos olisi valoisammin ajatellut? Jos olisi nähnyt tulevaan, onnen hetkiin häikäiseviin? Kukaan ei tiedä, voi vain arvata. Nainen ja Lastenisä eivät olleet luodut toisilleen. Niin eri puista veistetyt. Synkkyys tarttui, ikävä iskostui, kaiho johonkin muuhun kasvoi vuodesta toiseen. Tyytymättömyys. Riidat. Ero. Erossa meni kaikki, raavittiin iho ja sydän ja sielu. Ero ajoi yli ja peruutti päältä. Ero oli kaiken loppu. Mutta se olikin vain kaiken alku.

Pahimmillaan Nainen halusi kuolla. Katseli siltarumpuja ja lääkepurkkia pimein silmin, silmin joista uupui kaikki valo. Mietti miten kävelisi pakkasyönä metsään kolmen vartin viinapullo kädessä. Kenelle painaisi viimeisen viestin ennen puhelimen sammuttamista? Se viimeinen viesti oli pitkään tallennettuna puhelimeen. Niin raastavana kalvoi ajatus epäonnistumisesta ja kaiken menettämisestä. Katkeruus. Suru. Viha. Pettymys, koska elämä ei mennytkään niin.


Leijonanpennut pitivät hengissä. Niistä huolehtiminen oli suunnaton taakka. Niistä huolehtiminen oli suunnaton lahja. Ainoa, joka piti elossa. Sillä mikään muu ei lopulta ollut vaihtoehto. Mikään muu kuin selviytyminen. Selviytyminen on toipumista, toipuminen selviytymistä. Kumpaakaan ei ole ilman toista. Nainen alkoi kirjoittaa tarinoita erostaan. Nainen alkoi selviytyä.

Matka on ollut pitkä ja kuitenkin vain henkäys. Voi kunpa joku olisi näyttänyt sille Naiselle edes yhden kuvan nykyisestä. Mikä se olisi ollut, se joka olisi saanut vakuuttumaan että kannattaa jaksaa, kannattaa itkeä itkut ja kerätä yliajetut luut ja nahanriekaleet kadulta, koota uudeksi ja kestäväksi. Mikä se kuva olisi ollut? Nainen nauramassa kahden vanhimman kanssa, kaksi pienintä kainalossa sohvalla? Rippijuhlat, joulut, arki-illat vai sunnuntaiaamut? Nätti koti, kiva työ ja kaikki ne uudet ihmiset, jotka elämään ovat tulleet? Vai olisiko se kuva, jossa Naisen hymy kiipeää korviin ja sytyttää tähdet silmiin, koska nyt vaan sattuu olemaan niin onnellinen omasta pikku elämästään? Voi kun sellaisen kuvan olisi joku Naiselle tuolloin näyttänyt. Ehkä näyttikin. Ehkä se oli koko ajan siellä jossain, syvällä. Elämänilo.

Ensin tuli kiitollisuus. Nainen alkoi nähdä onnistumisiaan ja mitä enemmän näki, sitä enemmän onnistui. Joka ilta Nainen ajatteli ainakin kolmea onnistunutta asiaa kuluneessa päivässä. Joskus sellaisten keksiminen oli hyvin vaikeaa. Usein olivat aina ne samat. Mutta kun sitkeästi vaan jatkoi, alkoi onnistumisia tulla enemmän ja enemmän. Kiva, että löysin tyhjän parkkipaikan heti ensi yrittämällä. Kiva, että muistin ostaa astianpesuainetta. Kiva, että jaksoin tehdä tunnin lenkin koiran kanssa. Tyhmiä, pieniä ja arkisia. Vai ovatko? Kun muistaa 60 000 ajatuksen totuuden, alkaa kuva piirtyä toisin. Mitä suurempi osa näistä ajatuksista on myönteisiä, kiitollisia ja onnellisia, sitä vähemmän jää tilaa vatvomiselle ja elämän nurjan puolen näkemiselle. Tietenkin ne ovat siellä olemassa, epäonni ja pettymys, kriisit on surtava ja murheet itkettävä, mutta paskauraa on aivan turha aivoihin aurata. Aivan turha. Aina kun aura kääntyi väärälle uralle, Nainen sanoi mielessään seis! Joskus huusi ääneen, joskus käänsi musiikin täysille, löi kätensä yhteen, teki mitä tahansa joka katkaisi negatiivisen kierteen. Ja se auttoi. Se todella auttoi.

Elämä on hyvää, täynnä lämpöä. Onnea. Pakahduttavaa iloa siitä, että on elossa. Terve. Että on perhe jota rakastaa ja työ jota tehdä. Kokonainen perhe, kokonainen lauma. Tässä ei ole enää mitään raajarikkoa ja vajaata. Naisella on kaikki hyvä.

Tätä kirjoittaessa on isiviikonloppu. Kaksi vanhinta ja vanhimman tyttöystävä heräilevät yläkerrassa. Nainen ei ole ollut moneen kuukauteen yksin yhtäkään viikonloppua, sillä isommat enää harvoin käyvät isällään. Koska tahansa voi asetelma kääntyä toisin, siksi Nainen on kiitollinen juuri tästä päivästä. Tästä hetkestä. Tästä raukeasta rauhasta.
Ihan kohta Nainen hiljenee katsomaan Tuntematonta sotilasta ja illalla heittää korkkarit kattoon ihanien ystävien kanssa Linnan juhlien kotikatsomon emännöinnin jälkeen. Juhlitaan itsenäistä Suomea, ja vähän kai Naisen tulevaa viisautumista jälleen yhdellä vuodella. Elämä on ihanaa, on ollut jo pitkään. Kaikkien kyynelten jälkeen. Nainen on päässyt takaisin valoon.



torstai 4. joulukuuta 2014

Se pahin

Tätä kirjoitusta ei pitänyt koskaan tulla. Aihetta on käännelty, selitetty milloin väsymyksellä, milloin riittämättömillä tukitoimilla. Että perheet ovat niin ahtaalla, että vanhemmat väsyvät ja riidat kärjistyvät. On käännelty nyt niin paljon, eikä Naisella ole mitään lisättävää. Tämä kirjoitus tuli siitä huolimatta.  

Pienet tytöt leikkimässä. Pienten tyttöjen barbimaailma, pikkuponit ja nukenvaunut. Pienet tytöt uimassa. Pelaavat mölkkyä. Harjoittelevat tanssiaisiin. Hyppivät trampalla taivaaseen.

”Katsotko hetken, kun käyn kaupassa?” Tietenkin katsotaan, puolin ja toisin. Kunnes ovat jo niin isoja, että voi jättää yksin.
Maailman söpöimmät viihtyvät aina yhdessä. Pienet tytöt. Hyppynaru, pihakeinu ja ruokakauppa hiekkalaatikon reunalla. Lehdet leipinä, kuravellikahvia hienolla hiekkasokerilla. ”Yksi kuppi äidille, kiitos.” Voi miten viattomat ja pienet. Sitten tuli pahuus.

Ensin se on unta. Kolinaa, paiskomista, huutoa. Kestää hetken kunnes äänet kaivautuvat tietoisuuden läpi. Ne kaikuvat pattereista ja seinistä, ja Nainen luulee niiden tulevan yläkerrasta. Tuleekin, muttei omasta.
”Olkaa hiljaa!” huutaa pojilleen hämmentyneen vihaisena, miten ne nyt tuolla tavalla metelöivät.
”Äiti, se ei kuulu täältä..”
Se ei kuulu täältä. Se kuuluu seinän takaa. Huutoa, kolinaa, lisää kolinaa. Hysteeristä huutoa. Paiskomista. Sitten hiljaisuus. Uni lähtee. Poliisi tulee ennen kuin Nainen saa noustua. Tapon yritys, lähestymiskielto.  Hyvän perheen isä.

Kukaan ei olisi sitä arvannut. Ei edes pienen tytön äiti. Kymmenen vuotta yhdessä, eikä koskaan käsi noussut. Ei kumpikaan niistä, jotka kaulalle kivuksi kiertyivät. Kukaan ei voinut arvata. Kukaan ei vaan voinut. Myöhemmin pienen tytön äiti kertoi koko tarinan, yksityiskohtia, joita Nainen ei kirjoita. Siinä ei ole mitään mässäiltävää, että Iltalehdestä jäi otsikko. Se olisi voinut tapahtua. Se pahin. Se kävi aivan liian lähellä.

Miten selittää omalle pienelle tytölle? Että sen kivan perheen kiva isä ei koskaan enää tule takaisin. Että se haki tavaransa ja muutti, eikä pelaa enää ensi kesänä mölkkyä lasten kanssa. Miten selittää huuto seinän takaa ja poliisit pihalla, kun unenlämpimät heräsivät ihmettelemään? Entä sen, miksi varmuuden vuoksi pienelle tytölle ei nyt voi mennä leikkimään, mutta pieni tyttö voi kyllä tulla meille. Ei mitenkään. Ei sitä voi selittää. Se täytyy vain kertoa, mahdollisimman pieninä pehmeinä palasina. Totuus on parempi kuulla äidin sylissä, kuin koulun käytävällä. Että joskus ihmiset tekevät niin pahaa, eikä sitä voi mikään enää korjata. Että sillä tavoin ei saa koskaan menettää malttiaan, koskaan ei saa ketään lyödä. Silloin joutuu lähtemään pois. Se on ainoa totuus, jonka Nainen tyttärelleen kertoo. Ja toivoo ettei kukaan kerro siitä enempää. Lasta on suojeltava pahalta.  

Varttihullu. Se on termi, jolla selitetään sinänsä ihan terveen ihmisen mielen pimenemistä sillä pahimmalla tavalla. Varttihullut tappavat pikaistuksissaan, sekoavat hetkeksi ja laskevat astalon kädestään ymmärtämättä mitä tuli tehtyä. Voiko varttihulluksi tulla kuka tahansa? Näköjään voin. Sekin, jonka luulee tuntevansa.
Mikä ihmisiä vaivaa? Mikä tässä ajassa on? Uutisointi? Mallioppiminen? Miten nainen voi vieläkin olla miehen omaisuutta? Ja jos mieheltä menee kaikki, ei nainenkaan ansaitse elää. Vastaavaan julmuuteen kykenee tosin myös käsi, joka kehtoa keinuttaa. Perhe on pelkkä pelinappula, lapset oman itsen jatke. Jos oma itse lakkaa olemasta, lakkaa myös perhe. Samaan lohduttomaan kuoppaan vaan, elämät edessä tai takana. Mikään ei saa Naista enempää tolaltaan. Tai saa. Pedofiilit, psykopaatit, kaikki pahuus viattomia vaanimassa. Kaikki saa Naisen tolaltaan. Äänet tulevat uniin. Poliisiautojen siluetit pimeää vasten. Se olisi voinut tapahtua. Se pahin. Oman seinän takana.

Yksi ei jätä Naista rauhaa. Se hetki, jolloin mietti painaako kolme numeroa puhelimen näytölle. Se lyhyt hetki ennen kuin ehti nousta sängystä, kun ajatteli onko se liioittelua, puuttumista, vai pitääkö ensin mennä soittamaan ovikelloa ja kysyä onko joku hätänä? Montako minuuttia siinä olisi mennyt hukkaan? Vetää vaatteet päälle, ottaa avaimet, laittaa kengät, avata ovi, kävellä kolme askelta, soittaa ovikelloa ja odottaa että joku avaa. Olisiko pitänyt ensin varmistaa vai heti soittaa? Se ajatus ei jätä rauhaan, vaikka sillä ei ole mitään väliä. Poliisit olivat jo matkalla, kun Nainen vasta unessa ääntä tapaili. Mutta sillä on väliä, jos on aina ajatellut olevansa se, joka puuttuu ja uskaltaa. Ja varmasti onkin, mutta kun ei vaan voinut uskoa todellisen hädän olevan kyseessä. Ei, vaikka se olisi tussilla kirjoitettu omaan otsaan. Vaikka se kuului selvästi seinän läpi.
Ihminen elää omassa turvallisuuden kuplassaan, ja kun kupla särkyy alkaa epäillä kaikkea ja kaikkia. Myös omaa kykyään tehdä järkeviä ratkaisuja. Mitä jos se ratkaisu olisi ollut Naisen kädessä ja tämä olisi valinnut väärin? Järki sanoo, että tätä et nyt ala vatkaamaan. Mutta tunne näkee pienet tytöt supattamassa päät vastakkain. Tunne tietää, että tarvittaessa Leijonaemot puolustavat myös toisten leijonaemojen pentuja. Ja siksi tuntevat samaa emontuskaa pelkästä ajatuksestakin.

Se pahin olisi voinut tapahtua. Se pahin ei kuitenkaan tapahtunut. Kiitos Elämä.