sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa vähän.

Kirjat, elokuvat, tarinat ties monessako polvessa kertovat epätoivoisesta rakkaudesta. Sellaisesta jossa melkein saadaan toisensa, ja joka jää tarinaksi elämään ehkä juuri siksi, että vain melkein. Epätoivoisen rakkauden kokenut tietää millaista on kärsiä yhdessä, mutta kärsiä vielä enemmän erossa. Kärsiä kaikki tyynni kuitenkin.

Mitä sana kuvaisi parhaiten juuri tätä rakkautta? Mikä on tarpeeksi kuvaamaan tunnetta, jota tuskin itsekään ymmärtää? Ei mikään. Tai sittenkin, epävarmuus. Jäytävä, inhottava, kaikkialle tunkeva epävarmuus.
Tämän pitäisi olla vielä vain kivaa. Kutkuttavaa. Uutta. Iloista. Tämä on kaikkea muuta. Ei sillä, että he koskaan riitelisivät. Ehei, aikaa on aivan liian vähän sellaiseen. He nauravat paljon. Puhuvat paljon. Makaavat toistensa hengitystä kuunnellen. Mutta he myös itkevät. Kaksi kyyneliin kyvytöntä vuotavat suolaista vettä tahmaisina, paljaina, kaikkein eniten haavoittuvina. Ei mies sellaista kestä. Naista, joka saa itkemään. Naista, joka saa tuntemaan itsensä heikoksi. Naista, joka menee siihen kohtaan pimeää, josta ei koskaan puhuta. Ei mies kestä sellaista. Naista. Mitä tekee mies, joka itkee naisen vuoksi? Menee kuoreen. Henkiseen tavoittamattomaan. Mitä enemmän mies on piilossa, sitä enemmän nainen kärsii. Molemmat kärsivät. Hän ja Nainen.

Ei hän ole Naiselle ihmiskoe, yksi psykologinen tulkinta kiehtovasta mielestä, mutta Naisen noitavaistot taitavat vain olla hänelle liikaa. Nainen on liikaa. Pistää polvilleen ja ryömimään ja kaivamaan tunnekuonaa, jota ei kai koskaan ole joutunut. Sellainen yhteys, sellainen mielenliikkeitä tietävä sielunkumppanuus voi olla niin kovin pelottavaa. Mitä tekee ihminen, joka pelkää? Ennustaa. Alkaa elää ennustamaansa. Kun kuitenkin tämä päättyy… Ja päättyyhän se. Nainen on elänyt kaiken jo niin monta kertaa. Nainen on elänyt kyllin monta elämää, rakkautta, alkua tämän yhdenkin aikana tietääkseen, miten paljon voi valehdella itselleen, miten kaikki on vain valheen eteen valjastettua tekosyytä. Että alkaa rajoittaa tapaamisia. Sanomisia. Tekemisiä. Lakkaa ottamasta kädestä. Olemasta aito, läsnä ja haavoittuva. Koska se kaikki sattuu niin paljon. Kaikki se hyvä, josta jäi lapsena vaille. Saada nyt pyyteetön kiintymys. Syvä ja ehdoton rakkaus. On helpompaa rakastaa sellaisia, jotka eivät rakasta takaisin. Tuttua, totuttua, turvallista. Kaikki muu on kaaos.

Nainen näkee sen hänestä niin monin tavoin. Katselee peilikuvaansa. Miten monta vuotta ajatteli aivan samoin. Näki lähtönsä jo ennen saapumista. Näki kyyneleitä ja loppuja aluissa. Näki, koska halusi nähdä. Miten paljon helpompaa oli rakentaa aina uutta, kuin vahvistaa vanhaa. Jossain tuli piste, jolloin lähtö oli parempi. Aina jossain tuli. Kun ei ollut yhteisiä lapsia ja lainoja ja vuosia. Ja olihan se toki niinkin. Mutta se kaikki oli vain kivun karttamista. Sellaisen, jossa lasketaan oma pienuus toisen kädelle ja toivotaan, ettei tämä murskaa sitä. Monta vuotta Nainen sanoi ei kaikelle oikealle ja kyllä kaikelle väärälle. Nainen ei ollut valmis oikeaan, nyt on. Hän ei.

Pitäisi osata erottaa mahdollinen mahdottomasta. Toivo tyhmyydestä. Pitäisi valita kahdesta. Kun toinen kaikin tavoin pyytää lähelle ja käskee pois. Kun toinen keksii tapoja kartella, vaikka silmät pyytävät ottamaan syliin. Kun toinen sanoo, että kun se sattuu niin kovin. Oman heikkouden huomaaminen. Kipukohtansa, keskeneräisyytensä. Ei luota siihen, että Nainen ei koskaan häntä siten loukkaisi. Miksi tekisi niin? Naisella olisi kaikki maailman keinot ylipäätään loukata ihmisiä, kostaa, valjastaa tarkkaavaisuutensa pahuudelle, noitavainunsa katkeruudelle. Miksi ihmeessä tekisi niin? Ihminen, joka kaikin mahdollisin tavoin yrittää elää tämän elämänsä hyvin ja mahdollisimman vähäisiä vauriota kenellekään aiheuttaen. Nainen, joka inhoaa kaikkea vallankäyttöä ja väkivaltaa, alistamista, loukkaamista, tappelua. Edes alhaisimmat riidat Lastenisän kanssa eivät koskaan tähdänneet siihen, mikä peruuttamattomasti tekisi tuhoaan. Mutta mistä hän sen voisi tietää?

Suhde häneen on omituisessa pysähtyneisyyden tilassa. Nainen vaistoaa hengitystä pidättävää odotusta. Ehkä mies miettii, tuliko tämä kaikki liian varhain eron jälkeen, liian vakava, liian ihon alle käyvä. Ehkä pohtii pakoaan. Ehkä jäämistään. Ehkä yllättyy siitä, miten Nainen ei vaadi, ei pyydä. Vain on, ja antaa olla. Sillä Nainen tietää, ettei mikään lie kuristavaa kyselyä inhottavampaa, kun ei vielä edes itsekään osaa asioita sanoiksi pukea. Nainen ei siis kysy. Nainen antaa ajan kulua.

Mitä jos hän haluaakin oikeasti irti, vaan ei osaa sitä sanoa? Kehtaa sanoa? Pelkää kenties tekevänsä virheen niin tehdessään, mutta yhtä suuren jäädessään? Ehkäpä hän haluaisi olla oikeasti vapaa ja miettimättä miksi on niin vaikea pyytää lähelle? Jos Naisen vainu onkin väärässä? Miten Nainen voisi ylipäätään vainuta mitään sellaista, jota toinen ei vielä edes tiedä? Mahdotonta. Jotain niin suurta ja erityistä tässä on, ettei Nainen voi alkaa sitä kiirehtimään, kaikkein vähiten vaatimaan. Mitä jos vain olisi ja toivottaisi kaiken elämässä tervetulleeksi? Kaikki tunteet ja tapahtumat ja tapahtumatta jäävät? Mitä jos vain hyväksyisi sen, ettei kaikki ole omassa kädessä, läheskään? Mitä jos vain uskoisi, että se mikä tapahtuu, tapahtuu syystä ja sillä kaikella syyllä on aina hyvä tarkoitus? Jos lakkaisi ajattelemasta, että pitää tehdä valinta, erottaa mahdollinen mahdottomasta, toivo tyhmyydestä? Onko se Naisen tehtävä ensinnäkään, jos kerran elämä kantaa. Sillä kantaa se. Tämänkin yli taas.

Rakastaa. Ei rakasta. Rakastaa. Ehkä vähän kai kuitenkin. Hän ei soita. Eikä niin tee Nainenkaan.




sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Pitkäviikko

Allekirjoittanut aloitti jo hyvän matkaa kirjoittamaan viimeisimmästä käänteestään pariutumisrintamalla, mutta sitten suhteen tilapäivitys muuttui jälleen. Todellakin, ihan kesken kirjoittamisen. Koska suhde häneen on yhtä vuoristorataa ”ollaan, ei olla” – vatulointeineen, eikä vieläkään ole varmassa tiedossa tuliko siihen tarinaan nyt piste vai pilkku, keskittyy Nainen tällä kertaa vakaampiin asioihin. Jouluun ja lomaan.

Loma. Lomalomalallalaa. Viikon vaivainen, mutta loma silti. Mikään ei voisi tulla enempää tarpeeseen. Nainen ei ollut ymmärtänyt miten uupunut oli työstään ja sen ikävistä lieveilmiöistä (mm. melko hyytävä tappouhkaus) kunnes etsi kaksi tuntia hätävaralukulaseja, joita ei ollut sittenkään ostanut ja väitti ystävälleen, että nyt ei ole lapsilla iskäviikonlppu, vaikka olikin. No sattuhan näitä. Kuka äiti nyt ei unohtaisi, että lapset ovat isällään, eikä yläkerrassa nukkumassa. Tai no.
Oman mausteensa aivojen ylikuormitukseen toivat sellaiset pikkujutut, kuten kahdet eri koulun joulujuhlat kaikkine oheisjärjestelyineen, kaverisynttärit, lahjaostokset, todistustenjaon juhlavaatetuksen organisointi isilään, kortit ja pikkumuistamiset opettajille ja sotilointi Lastenisän käytöksen typeryyden julistumaa johdosta. Normaalin koti – lapset – koira rallin päälle. Muutamana hengästyttävänä työnjälkeisiltana tämä kaikki oli vain yksikertaisesti liikaa. Ja sitten hän…

Viikko. Miten siinä ehtii tasaamaan kierrokset ja rentoutumaan? Lapset kihisevät ensin odotuksesta ja jännityksestä ja sitten pitkien pyhien strukturoimattomuudesta. Vaan kun kyseinen viikko asettuu jouluun, voi valita kahdesta; stressata kaikesta touhusta ja tohinasta, vai heittäytyä ja nauttia kaikesta touhusta ja tohinasta. Nopea otanta joululahjaostoksilla kauppakeskuksessa muutaman tuhannen muun kanssa kertoo, että aika iso osa on valinnut vaikkapa perheriitapaikan sen julkisuusarvon mukaan. Mitä enemmän ihmisiä ympärillä, sitä makoisampi sanaharkka. Nainen ei ole henkilökohtaisesti koskaan ymmärtänyt kahta asiaa; miksi pitää raahata vastahakoinen mies väkisin kauppaan mukaan ja miksi pitää tapella julkisella paikalla. Nainen nyt ei ole ymmärtänyt montaa muutakaan asiaa. Että eipä sillä. Kertokoot joku viisaampi syyt edellä mainituille, jos osaa.

Kun päiviä aattoon on enää neljä, on Naisen kotona jo asiat aika hyvällä tolalla. Suurin osa lahjoista hankittu, ainakin alakerta näennäisen siisti. Ja lapset isilässä. Ikkunat ja uunintakunen takuulle pesemättä, mutta kynttilän hämärässä sellaista ei edes huomaa. Toisarvoista, vähempikin riittää.
Tänä jouluna vietetään ehkä viimeistä kertaa perinnejoulua Naisen kotolassa, kolmen naisen ja lasten Oman Näköistä Juhlaa. Muutoksen tuulia kun on ilmassa itse kullakin. Joulun jälkeen on enää kourallinen päiviä, kun Eero Esikoinen lopettaa työt ja astuu asepalvelukseen. Ikävä, sen haikeus on nyt jo läsnä. Mutta sitä ennen on aikaa täyttää mieli rauhalla, riemulla ja eniten, rakkaudella.

Viikko. Miten siinä ehtii tasaamaan kierrokset ja rentoutumaan? Kun 16v kysyi äidiltään tämän loman pituutta, ja sai vastaukseksi ”vain viikko”, laski lapsi kätensä Naisen olalle ja sanoi; älä välitä äiti. Se viikko tulee tuntumaan  t o d e l l a  pitkältä…




 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Uusi lukema

On taas se aika vuodesta, kun Nainen opettelee piirtämään ikäsarakkeeseen uuden luvun. Kriisistä toiseen elonsa aikana matkannut naisotus vietti vielä vuosi sitten syntymäpäiväänsä ajatellen, etteivät nelosella alkavat luvut voi häntä millään tavalla suistaa surkeisiin mietteisiin elämästä, sen rajallisuudesta, eikä ainakaan Siitä Kamalasta; keski-iästä.
Kunnes Se iski.

Hakukone Google antaa keski-iällä mitä hajanaisempia lukuja. Evoluution mittakaavassa ihmisotuksen parasta ennen päivämäärä sijoittuu lukujen 30–40 välille. Jos taas ikää tarkastellaan muutoin kuin lisääntymiskoneiston suhteellisen moitteettomana toimintona, keski-ikäinen on (lähteestä riippuen) 36–59,  45–60 tai 40–65-vuotias. Masentavaa. Mitä niin yhteistä on jopa yli kahdenkymmenen vuoden ajanjaksossa ihmisen elämässä? Tasannevaihe. Kuulemma. Sen määritelmän mukaan Nainen ei saavuttane koskaan tuota merkkipaalua.

Oli miten oli, keski-ikä on aikaa nuoruuden ja vanhuuden välillä. Alle 40 (tai 45, tirsk) on siis nuori. Joku tutkimus väittää keski-iän alkavan 53-vuotiaana. Silloin ihminen alkaa valita vaatteensa mukavuuden  – ei ulkonäön –  perusteella, ei pysy enää mukana listahiteistä, eikä nuorempien puheenaiheissa. Kymmenen vuotta siis vielä. Enää.

Neljäkymmentäkolme. Miten se voikin olla jo niin? Voi. Ja on. Valitettavasti.
Miten tässä nyt pitäisi, lakata pukeutumasta nuorekkaasti, piirtämästä kissarajauksia, kihartamasta hiuksia ja laittamasta rusettia, perhospinniä tai kukkaa niihin? Leikata helppohoitoinen eiminkäänmallinen lässähtänyt poikatukka, koska sellainen ei korosta ikääntyvien kasvojen roikkumista? Siirtyä salilta sauvakävelyyn ja kirjoittamisesta kirjapiiriin? Vaihtaa listahitit Yle puhe –kanavaan?

Naisesta on sanottu, että ikääntyminen sopii hänelle. Se lie kiertoilmaus ”olit lapsena suohirviö, etkä nuorena aikaisenakaan ruusu vallan”. Tai jotain. Muuta selitystä Nainen ei ole ilmiölle keksinyt. Tai tietenkin on, kantaa itsensä jo ihan toisin, uhkuu sellaista itsevarmuutta, jota vain elämää nähnyt ja siitä selviytynyt voi kantaa. Plaaplaa. Sopi vuosien kasaantuminen kuin lumikinos kulkuväylälle tahi ei, yksi on varmaa. Se ei ole kivaa. Sillä minkä henkisessä hyvässä voittaa, sen ruumissa rapistuu.

Suurin harppaus kohti ”vanheta kauniisti, tai vähemmän” tapahtui kutakuinkin neljänkymmenen korvalla. Rypyt? Kuiva iho? Viihdevuosien ensimerkit? Ehei. Suvussa, jossa hedelmällisyys jatkuu ”loppuis nyt jo prkl” vuosiin ja yli, finnivoidetta tarvitsee aivan yhtä kauan kuin ehkäisyäkin. Vaan maan vetovoimaa ei voita hyvätkään geenit.
Ensin alkoi roikkua toinen silmäkulma. Sitten suupieli. Leukalinja. Tuskin havaittavasti, mutta roikkua kuitenkin. Sangen pinnallista puhetta häneltä, joka on laittanut satoja ja taas satoja euroja kasvoihinsa hoitoihin. Ja jos hetken luulit, että mikroneulaukseen, botoxiin tai muihin ajan viisareita kääntäviin, erehdyit. Kasvohoidot tarkoittavat Naisen kohdalla uusien ja taas uusien ihosyövänalkujen poistamista. Kipeitä toimenpiteitä, koepaloja, lovea lompakossa. Juuri edelliset hoidatettuaan, huomasi muutama päivä sitten taas uutta pukkaavan. Sekin pitää hoitaa, halusi tai ei, ettei etene. Maan vetovoimasta viis, mutta nämä vanhusväestölle tyypilliset ihovaurioiden ilmentymät eivät näillä vuosirenkailla ihan hirveästi herätä hyväksyntää sitä prosessia kohtaan, jota ikääntymiseksi kutsutaan.

Entäs ruumis sitten? Toipuminen on yhä hitaampaa. Saatpa mustelman tai haavan mihin tahansa, sen paraneminen k e s t ä ä . . .  Salipäivän jälkeinen ei mene enää ihanassa lihaskivussa, vaan maitohapot hyppäävät päivän yli. Helvetillinen en kävele enää koskaan tuska kyllä tulee, mutta vasta ylihuomenna. Lie jokin merkki lihasten, ainakin naismerkkisten lihasten, palautumisesta ja kyvystä kehittyä? Ja ne lihakset sitten. Katoavaa kansanperinnettä. Kaksi viikkoa flunssassa ja saat aloittaa kaiken alusta. Ei sentään kävelemään opettelun. Vielä. Sekin päivä kai tulee.
Aineenvaihdunta hidastuu. Enää ei voi ahtaa kebabrullaa, litraa jäätelöä ja kuudensadangramman irtaripussia sen asettumatta vyötärölle. Lautasmalli tarkoittaa yhä useammin hiilareista luopumista, vaikka elämäntapa on liikkuva kaikin tavoin. Ihan uusi tuttavuus, selluinen liitti, suunnittelee rantautumista reisiin. Rytmihäiriöt lisääntyvät, mikä sydänsairauksien sekalaisessa suvussa aiheuttaa ahdistusta sekin. Selkä on jatkuvasti kipeä, koska se ei palaudu työstä. Kahdeksan tuntia staattista jännitystä hartioissa ja lapojen välissä kaipaisi kahdeksan päivän tauon palautuakseen. Lääkkeitä menee ja reseptejä tulee. Huraa.

Entäs ne positiiviset fyysiset puolet ikääntymisessä? Tässä pohdintaa sellaisista;










(niitä ei ole)



Lippu salkoon ja parempaa mekkoa päälle, ehta esikeski-iänkriisi on saapunut Naiselaan.
Oikeesti. Aikuisten oikeesti (joka on sanonta, jota kukaan katu-uskottava ei muuten enää käytä. Että tiedoksi vaan). Ei Nainen tietenkään vietä aikaansa peilin edessä murehtimassa, kroppaansa kyttäämässä, eikä elonsa mediaania laskiessa. Tietenkään. Nainen on vielä monessa mittakaavassa nuori, hyväkuntoinen ja ihan kehittymiskelpoinen yksilö. Eikä sellaiseen olisi edes aikaa, kaikki hauska jäisi tapahtumatta.
Ja koska ”hänen paikkaansa on kyselty” (aikuisten oikeesti), yksinäinen vanhuus ei lie mitenkään selviö tässä vaiheessa vielä kuitenkaan, meni suhde hänen kanssaan syteen tahi saveen. Tämä oli sitten sitä sarkastista huumoria, mikäli blogia lukee totisempi kanssaolento. Jota Nainen syvästi epäilee.

Eilen lävähti uusi lukema Naisen digitaalinäyttöön. Miten se voikin olla jo niin? Voi ja on. Paree sopeutua sitten.



maanantai 7. joulukuuta 2015

"Se viikonloppu"

Millaiset edellytykset on suhteella, jossa nähdään kahden viikon välein kaksi päivää kerrallaan ja kaiken muun ajan ollaan viestin ja muutaman puhelinsoiton kantamina? Tätä kysymystä Nainen on viime ajat miettinyt, eikä lopputulema ole lainkaan kiveen tahi kallioon hakattu.

Kaksi viikkoa elämä menee näin. Viikonloppu. Ensin varovasti tunnustellen tapaillaan suhteen tilaa. Miltä tuntuu nähdä, mitä ajattelen, mitä tunnen, mikä on toisen reaktio, onko aika jo viilentänyt. Sitten on kivaa ja helppoa ja mutkatonta ja ihanaa sunnuntai-iltaan saakka. Suru. Ahdistus. Ero. Muutama päivä menee arkisumussa, ikävöiden, musertuen siitä tiedosta, että toinen on jossain siellä, mutta ei yhtään tässä. Että hänet saattaa erottaa sadat kilometrit, vaikka ajatuksissa on vain sekunnin tuhannesosan päässä.
Päiviä kuluu. Ikävä on yhä läsnä, mutta ei enää jokaisen valveillaolohetken ainoa ajatus.
Päiviä kuluu tarpeeksi. Tietoisuus siitä, että häntä ei voi nähdä vieläkään yli viikkoon saa mielen tekemään temppujaan. Alkaa ”mitä jos”. Tässä ei ole mitään järkeä. Mitä jos vaan luovuttaa. Nyt heti ja ajoissa. Meistä ei koskaan tule tämän enempää.

Hän ei koskaan tule arki-iltana Naisen ja lasten luo. Vielä vähemmän Nainen koskaan tulee tapaamaan hänen lapsiaan. Ja koska kahdenkeskistä aikaa on niin vähän, suurin osa elämästä on vain odottamista. Mitä jos vain luovuttaisi? Sitten tulee ”se viikonloppu”. Varovasti tunnustellaan suhteen tilaa, kunnes kaikki on taas kivaa, helppoa ja mutkatonta ja ihanaa.

Ja sama alusta.

Tietenkään Nainen ei vain odota. Käy töissä. Kaupassa. Kotona taas ennen seuraavaa sumeaa aamua koneistossa, josta nykyisen säädännön mukaan hyppää pois 66 vuoden ja kahden kuukauden iässä. Jokainen joskus rakastanut tietää millaista on ajaa puolilla valoilla kaikki aika, jota ei vietä rakkaansa lähellä. Turhauttavaa. Turhaa. Vaikka onhan se toki ihanaa, että sentään on joku jota ikävöidä? Niin siis, onhan?

Ei tässä ole mitään järkeä. He ovat niin eri lähtökohdissa. Nainen jo niin kauan sitten eronnut, edellisestä ”hei lapset, tässä on äidin ystävä” lasketaan jo vuosissa. Naisen lapset tietävät, etteivät äiti ja isi koskaan enää palaa yhteen. Naisen lapset haluaisivat äidilleen uuden kumppanin, miehenmallin, aikuisen kaverin, jonka kanssa voisi joskus käydä kalassa. Eikä kyse ole vain mitä Naisen lapset haluavat. Nainen haluaa. Jakaa elämäänsä muutakin kuin kahden viikon ohuissa siivuissa, josta suurin osa ajasta menee kaiken tämän järkevyyden kyseenalaistamiseen. Jos on näin rakastunut, miten voi olla näin onneton?

Hän on vastaeronnut. Varovainen, tietenkin. Hänen lapset vasta alkavat ymmärtää mitä ero tarkoittaa, mitä kahden asunnon välin kulkeminen oikeasti on ja miten kaikki tulee muuttumaan. Joulut, juhannukset, syntymäpäivät. Ei Nainen voisi ikimaailmassa näyttäytyä hänen lapsilleen, jo lähtökohtaisesti vihattuna, vieraana viekkaana naisena, joka estää vanhempien yhteen palaamisen. Mikä ei tietenkään ole totta, mutta niin Naisenkin kotona pienet päät aikanaan pähkivät. Kun Lastenisä ja Mustasurma sittemmin erosivat, oli se ainoa este poissa. Ainoa este ainakin seitsenvuotisen mielessä. Mitkään muut syyt eivät vakuuttaneet Tyttöprinsessaa, kuten vakaa  ja painokas ”äiti ja isä eivät koskaan enää ole yhdessä”. Lapsen usko on vahvinta lajia ikinä. Ei Nainen voisi näyttäytyä hänen lapsilleen. Nainen ei voisi olla vielä kuukausiin, ehkä vuosiin läsnä.

Entä hän sitten? Hän ei halua. Vastaeronneen henkinen hälytysjärjestelmä flippaa joka ikinen kerta, kun siihen tiirikoituu ajatuskin Naisen nuorimmaisten tapaamisesta. Liian aikaista? Liian vakavaa? Lasten tapaaminen merkitsee askelta, jota hän ei halunne ottaa. Tai mistä Nainen sen tietää. Näistä ei puhuta. Ei pilata sitä vähää yhteistä ruotimalla aina vaan mitä me ollaan ja millaista on olla suhteessa, jossa ei perusteta yhteistä pesää. Millaista on olla vain kahden viikon välein kaksi pientä vuorokautta?

Kamalaa.

Nainen halusi aina tapailuperustaisen aikuisen suhteen. Ja eläessään sitä, ymmärtää, että tapailuakin on niin monen tasoista. Rakkaus vaatii syvetäkseen muutakin kuin tahdon pitää sitä yllä. Kylliksi aikaa. Jos voisi nähdä joka viikko. Edes hetken. Jos voisi kuulla äänensä puhelimessa, puhua meistä ja varmistua siitä, että hän ajattelee samoin. Ei Naisella ole mikään kiire. Ei Nainen raahaa häntä alttarille, yhteiseen kotiin, edes osittaiseen yhteiseen arkeen. Hän haluaa silti kuulua Naiselle, Nainen hänelle. Miksi tämä sitten on niin kovin vaikeaa?
Koska Naista kalvaa tunne, että hän ei elä samaa tarinaa. Ja koska sellainen järjen syrjäyttänyt tunne elää ja voi hyvin, Nainen tekee sitä minkä parhaiten osaa. Lähtöä. Siihen voi mennä viikko, siihen voi mennä kuukausia. Mutta mieli on alkanut puhaltaa kuurankukkiaan ajan ikkunaan, joka heidät erottaa.

Älä tee sitä. Odota. Anna ajan kulua ja katso loppuun saakka. Aina sinä luovutat, keräät helmasi ja juokset, kun tulee hankalaa. Ja jos jokin vain on liian vaikeaa, et edes aloita. Tee toisin, edes tämän kerran. Odota.

Kohta on joulu. Tuleeko Nainen koskaan viemään häntä joulupäivänä vanhemmilleen? Tapaako koskaan hänen perhettään, ystäviään, onko osana elämää oikeasti, ei vain joka toinen viikonloppu? Nainen ei tiedä. Kukaan ei tiedä. On vain tunne, eikä se tunne ole hyvä.  


”Se viikonloppu” taas takana. Laskeutuminen arkeen alkaa. Ikävä alkaa. Tai sitten pako tästä kaikesta. Kun itsensä pitää tavallaan jäädyttää, laittaa säilöön aina kahdeksi viikoksi ja sitten sulattaa uudelleen, mikään ei ole varmaa. Vain yksi on. Joka kerta, kun sytytät saman kynttilän, sinulla on yksi kerta vähemmän jäljellä.


lauantai 28. marraskuuta 2015

Kaikkea muuta

Mustasukkaisuus ei koskaan ole kuulunut Naisen sanavarastoon. Ja miksi olisikaan, hänelle joka aina lähtee kuitenkin. Joka kyllästyy ensin. Joka alati etsii puolikastaan, eikä siksi tyydy neljäsosaan. Vaan kun se puolikas löytyy, kasvaa muukin kuin sanojen varanto. Inhottava, pimeä epäily. 

Hän on Naisen sielunkumppani. Rakastava. Omistautunut. Uskollinen. Ainakaan sanojensa mukaan koskaan aikoinaan vaimoaan pettänyt.
Hän on Naista nuorempi. Komea. Tumma. Hauska. Hyvässä virassa ja edustaa paljon. Matkustaa paljon. Näkee paljon. Kauniimpia, nuorempia, parempia.

Parempia?

Hyvä itsetunto, elämänkokemus, tietoisuus siitä, että vientiä varmasti olisi, miksi eivät kumoa epävarmuutta? Parempi rakastaa päivän, kuin pelätä kymmenen. Blaablaa.
Pettäköön, jättäköön, meressä riittää kaloja.
Nainen ajattelee heitä. Sitä yhtä, joka jaksoi yli vuoden pyydellä Naista, kunnes toissapäivänä laittoi viestissä poistavansa Naisen numeron puhelimestaan. Ei häiritse enää. Niin kuin se nyt koskaan häirintää olisi ollut.  Ja sitten sitä toista, joka lauantaina pyysi Naista ihan ilman taka-ajatuksia käymään. Koska oli maassa, yksin, surullinen ja kaksi vuotta vuodattanut sydänvertaan Naiselle. Ja entäs Peto sitten? Yhä ja edelleen hänestäkin kuuluu. Heitä Nainen ajattelee, kun usko horjuu. Että eihän Nainenkaan heihin ryntää, vaikka olemassa olisivat. Kiusaus ei ole kiusaus, kun sydämen täyttää hän. Miettii näitä miksi sitten? Vain Luoja tietää. Ja vähän kai Nainenkin. Sillä vaikka meressä riittää kaloja kyllä, ei toista häntä.


Sitä voi kuvitella niin paljon itsestään, olevansa valmis, ehjä, vapaa ajatusten kahleista ja kompastua niihin kuitenkin. Ei Nainen ole oikeasti mustasukkaista lajia! Ei vahtia ketään, sitoa patteriin ja ruokkia. Nainen haluaa luottaa ja uskoa. Mennä itsekin maailmalla tietäen, että heistä huolimatta Naiselle on vain hän.

Ihmisen vapaa tahto, näennäisen vapaa. Mitä se tahtoo? Uusia ja taas uusia. Paljon, kaikkea yhtä aikaa. Olla kivun tuolla puolen, tahtotilassa, saajana ja voittajana. Niin se tahtoo, vapaa tahto. Kaikki tämä sotii sitä vastaan, jota Nainen yrittää elämässään toteuttaa. Ettei kulkisi ego edellä, antaisi pienen pettyneen sisäisen lapsen sanella mitään. Minäminä, entä minä, kysyy ego, tuo viettien ja yliminän välinen mielen kerros. Nainen ei vastaa. Heittäytyy sydän auki ja sieluun saakka näkymä. Tähän asti ainakin. Nyt jo ajatus ajaa kauhuun.
Sillä se, että nousee yhä uudelleen ylös, ei tarkoita etteikö kaatuminen sattuisi. Joka ikinen kerta.

Hän lähtee työmatkalle. Toiseen maahan, hotelliin. Edustaa illat, ne samaiset, jotka Nainen istuu kotona. Tietenkään ei koko ajan mieti ja epäile. Tietenkään. Mutta jossain taustalla silti. Miksi? Korventava epäilys alkoi siitä, kun taivas putosi ja vuoret murenivat, kun he erosivat jo kerran. Jotain meni pienesti pois, eikä se jokin tahdo nyt millään palata takaisin. Miten hän olikin niin siinä ja samalla mietti pintansa alla, että tämä on pakko päättää? Että kaiken yhdistäminen erotti enemmän kuin liitti yhteen. Palapeli lapsista, työstä, matkustelusta, ex-vaimosta vaatimuksineen, harrastuksista ja sitten vielä Naisesta. Jokin oli liikaa ja se jokin oli Nainen. Kuorma keveni kerran, miksi hän sitä nyt jaksaisi kantaa? Jotenkin se, että toinen oli roolivaatteet päällä, mutta jalka jo ovenraossa, on liian valtava pettymys mennä kevyesti yli, vaikka kaikki merkit olivatkin luettavissa. Hän pyysi aikalisää, Nainen laittoi pisteen pyynnölle. Lopulta se oli kummankin yhteinen päätös. Eikä se päättänyt yhtään mitään.


Ehkä Naisen pitää vain heittäytyä virtaan, luottaa sen vievän hellästi, kantavan kivikot, lämmin ja lempeä. Niin kuin nyt virta lempeä koskaan olisi. Painaa pinnan alle, repii keuhkot ja kylkiluut, hukuttaa hyiseen pyörteeseen. Sen arvoista? Ei. Ehdottomasti. Eikä sillä ole edes väliä, jokin muu ohjaa nyt, jokin järjen kantamaton.

Miten tämä on näin vaikeaa? Sielunkumppani, sanoo hän ja tarkoittaa sitä. Sielunkumppanin tehtävä lie näyttää kipuisat pisteet, osoittaa vahvaksi luultujen kohtien heikkous ja viedä luottamuksen käsite äärimmäiselle tasolle. Hän näyttää Naiselle, että kaikessa varmuudessaan, kaikessa tyyneydessään ja kaikessa luottamuksessaan elämän kantamaan, Nainen vain tuulessa värisee, säiden ja aikain armoilla. Ei voi kuin ottaa vastaan kaiken mikä tulee, sellaisena kuin tulee. Tai luovuttaa. Nyt.  


Kauan sitten Nainen pyysi saada kasvaa rakkaudessa. Että tulisi päivä, jolloin Elämä toisi eteen ihmisen, joka ei päästä helpolla. Joka asettaa pelkällä olemassaolollaan kyseenalaiseksi kaiken opitun, kaiken koetun, murtaisi ja pakottaisi rakentumaan uudelleen mitä tulee kykyyn rakastaa. Kasvaa rakkaudessa, kasvaa kyvykkääksi rakastaa. Tavalla, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Miten ihana ajatus. Vaan totena kaikkea muuta.

Niin, oikeassa he kai olivat, viisaat, kun näin sanoivat. Pitäisi varoa mitä toivoo.


maanantai 16. marraskuuta 2015

Tähtiin kirjoitettu

Ensin tulee totaalinen seinä. Jäähileinen avanto, siltarumpu, aukeamaton laskuvarjo. Kaikki pysähtyy. Aivan kaikki. Mitä juuri tapahtui? Mieli ei ymmärrä.

Mielikuvia ja otoksia, toisistaan irrallaan. Hän keskipäivän helteessä. Kaupan kassajonossa. Laittamassa takkaan valkeaa, tekemässä ruokaa. Nauramassa. Hänen kätensä, tuoksunsa, ihonsa. Hän. Pakkomielle ja ikävä.
Hän itkee puhelimessa. Voi miten sellainen saa Naisen sulamaan pieneksi! Mitä enemmän mies itkee, sitä vahvempi Nainen on. Rauhallinen, vakaa, kaiken kivun ulottumattomissa. Kun toinen romahtaa, toinen ei voi. Hänen surunsa sattuu, mutta tuntuu myös hyvältä. Nainen ei ole yksin tässä kivussa. Nainen ei ole yksin.

Nainen on lohduttoman yksin.

Päivien kuluessa totuus alkaa valjeta. Ei. Valjeta on väärä sana. Siinä on sentään valo ja toivo, tämä vain pimeää. Hyistä synkkyyttä. Naisen on vaikea päättää kumpaa kaipaa enemmän, niitä kymmeniä hassuja pieniä viestejä päivässä, vai ajan laskemista seuraavaan tapaamiseen. Puhelin on kovin hiljaa. Tulee uusia viestejä, uusia puheluita, ei yhtäkään häneltä. Hänen nimensä hautautuu yhä alemmas näytöllä, kunnes lakkaa enää näkymästä. Näin sovittiin. Näin ei väistämätön pitkity.

Mikään ei tunnu miltään. Aamulla pitää nousta töihin. Ajaa töihin. Tehdä töitä. Ajaa kotiin. Ilta on yksi lyhyt pyrähdys ennen unen tajuttomuuteen vajoamista. Ja sama taas uudelleen. Pitää. Ei saa. Kaikki hidastuu. On aivan sama. Kunhan vain aika kuluu, aika, tuo surevan syli. Niin kuin nyt muutamalla kuukaudella hänen kanssaan olisi väliä perheen, talon, avioliiton, unelma-ammatin rinnalla. Kaikesta on noustu, tästäkin.
Ystävä ihmettelee, kun Nainen ei ole oma itsensä. ”Sinä kun yleensä toivut niin nopeasti”. Ihan tosi? Nainen yrittää joka ikinen valveillaolonsa hetki ymmärtää mitä tapahtui. Miten jostain voi toipua, jota ei edes ymmärrä?

Shokki. Epäusko. Suru. Pettymys. Viha. Voi miten vihainen Nainen oli! Kidutti itseään ajatuksella, että kaikki oli vain näytelmää. Taitavasti kirjoitettua, niin taitavasti, että Nainen todella luuli elävänsä sitä.

Nainen eli. Se ei ollut näytelmä.

Terävin kipu taittuu. Laantuu. Tomuuntuu. Tulee hetki, on pakko nousta. Repiä itsensä elämään, ystäviin, rientoihin. Juoda itsensä kauniiksi ja kaivautua jonkun vanhan heilan kainaloon. Ja juuri ennen sitä hetkeä, kulkua peruuttamattoman ovesta, Elämä heittää eteen yllätyksistä suurimman. Hänet.

Miten mikään maallinen, mikään elämäntilanne, ihmisen käden piirtämä voisi heidät koskaan erottaa?

Jotkut tarinat kirjoitetaan tähtiin. Sellaisina ne pysyvät iäti.


 

 

lauantai 7. marraskuuta 2015

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen. Ja kaikki ne muut laulut.

Siitä piti tulla ihana viikonloppu. Suunnitelmat valmiina, kaikki mahdollisuudet uusien ihanien muistojen tekemiseen. Siitä tuli kaikkea muuta. Lehdetön puu. Valoton päivä. Surujen raskas koura olkapäällä.

Hän. Kukaan ei koskaan tule ylittämään sitä, mitä hän oli. On. Kai edelleen. Kaikki, aivan kaikki osui kohdilleen. Kaikki, paitsi ajoitus.
Nyt Nainen sen tietää, sielunkumppanuutta on olemassa. On mahdollista, että maailmaa matkaa niin samankaltainen ihminen, joku jonka kanssa aivan kaikki osuu kohdilleen. On olemassa täydellisiä miehiä kaikkine puutteineen, kaikkine sellaisine, jotka Naisestakin löytyy. Ainakin yksi aivan Täydellinen Mies. Mitä tällä tiedolla sitten tekee, ei niin mitään.

Kymmeniä viestejä päivässä. Päivien laskemista, joskus tuntien. Hänen kädet ympärillään Nainen oli hetken kuolematon. Jokin hänessä jatkaisi ikuisesti vielä sen jälkeen, kun viimeinen henkäys erkanee huuliltaan. Rakkaus. Kaikki rakkaus jonka sai, kaikki jonka laittoi eteenpäin. Koska se alkoi muuttua? Nainen ei tiedä. Ei osaa nimetä hetkeä, ja onko sillä niin väliäkään. Viestit vähenivät. Tapaamiset harvenivat. Hänellä on syynsä ja Nainen sen syyn hyvin ymmärtää. Vika ei ole hänessä, aivan kuten vika ei ole Naisessa. Joskus asioita vain tapahtuu. Nyt kävi näin.

Puhelin on hiljainen huutomerkki pöydällä. Ehkä sellainen juuri on pahinta tässä. Tietoisuus, että hän on siellä jossain, mutta ei enää tuossa. Näytöllä, muutaman hipaisun takana. Hänelle ei voi enää laittaa viestiä keskellä päivää. Ottaa kuvaa jostain hassusta oivalluksesta. Häneen ei ole pääsyä. Meitä ei enää ole.

Olisi niin helppoa olla katkera elämälle. Vihata. Että eteen annetaan jotain täydellisyyttä hipovaa ja juuri kun olet koskettamassa, se katoaa. Puf. Tuosta vaan. Kaikki katoaa. Aina. Olisi niin helppo katkeroitua. Sulkeutua surun tummaan syliin ja jäädä iäksi. Siellä ei ole mitään. Vain pimeää. Nainen on selviytynyt elämässään niin paljosta. Hakattu maahan, potkittu, ruhjottu ja aina noussut. Nousee tästäkin. Tieto siitä ei vähennä yhtään kivun määrää, sillä kivun määrä on vakio. Se tulee aina samalla voimalla, tehden aina yhtä pahaa jälkeä. Vain sillä hetkellä on merkitystä, kun makaa maassa ja silmät sumentuvat kivusta. Nouseeko, vai jääkö.

Kun tähän kaikkeen tulee vähän etäisyyttä, Nainen ehkä ymmärtää merkityksen. Nyt sellaista ei näe. On vain tyhjyys. Sellainen, josta ei voi edes kirjoittaa. Siihen ei ole sanoja. Tai on. Ne sanat, joista laulut kertovat. Niin monet laulut.


”Taas olen yksin, mutta eri ihminen. Puhelinta selaan, se on kovin hiljainen.

Silloin kun olit mun, en kaivannut ketään toista.
Siksi en tunne yhtäkään näistä vanhoista numeroista.

Elämä lupaa mulle, että teet tilaa jollekin paremmalle.
Elämä lupaa mulle, etten jää sun hyökyaallon alle.
Jos uppoudun pohjalle, nostathan takaisin pinnalle?

Elämä lupaa mulle syy, nyt tuntu tarkoituksettomalle…”

(Elias Kaskinen & Päivän Sankarit)

 

 

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kiinnostuksen puutteet

Jos Naisen pitäisi nimetä yksi parisuhteen laatua parantava ja ylläpitävä lause, se olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava. ”Mitä sinulle kuuluu?” Yllättävää, eikö. Klassikko ”minä rakastani sinua” kalpenee sen rinnalla, että toinen kokee suhteessa jatkuvaa kiinnostuksen puutetta. Mies voi sanoa rakastavansa, poistaa hämähäkit ja kolata lumet sanattomana osoituksena lujasta kiintymyksestään, mutta millä osoittaa olevansa aidosti kiinnostunut? Kysymällä. Ja mikä tärkeämpää, kuuntelemalla myös vastaus.

Joillekin miehille seksi ja rakkaus ovat yksi ja sama asia. Se, että ylipäätään haluaa naarasmerkkistä, on siten suurimman mahdollisen kiinnostuksen ilmaisu. Ei halua, ei kiinnostusta. Valtaosalle naarasmerkkisiä tilanne ei ole lainkaan näin yksiselitteinen. Harvaa imartelee olla pala lihaa, jonka päivänkulku on jokseenkin samantekevä seikka, kunhan vain on muuten kyllin himottava.


Esimerkki elävästä elämästä. Milla (nimi muutettu) tapaa Jounin (nimi muutettu) ja he alkavat seurustella. Yhteydenpito on lähestulkoon kokonaan Millan vastuulla. Milla on aina se, joka laittaa kesken päivän viestin, johon Jouni toki vastaa. Mutta ei koskaan toisinpäin. Jouni kyllä tapaa mielellään Millaa, muunkin kuin sen kauneimman merkeissä. Käyvät leffassa, kävelyllä, istuvat kynttiläillallisia. Heillä on ihan hauskaa yhdessä, sitä kemiaakin enemmän kuin riittämiin. Jouni vaikuttaa kaikin tavoin pitävänsä Millasta kovin, mutta jotain puuttuu. Jouni ei näet kysele Millalta oikeastaan mitään. Mistä tämä pitää, mitä tämä on tehnyt elämässään, ja mikä eniten kaihertaa, mitä hänelle kuuluu. Tänään, eilen, koskaan. Lopulta Milla jättää Jounin.

Loppuiko rakkaus? Ei. Ainoastaan Millan kärsivällisyys opettaa miestä olemaan kiinnostunut.

Jokainen on joskus törmännyt ystävään/tuttuun, joka ei aidosti kuuntele. Saattaa näennäisesti kyllä kysyä ne kiinnostusta osoittavat sanat, alkaakseen pian kuitenkin puhua vain lempiaiheestaan, itsestä. Parisuhteessa kuulluksi tulemattomuus käy sietämättömäksi, sillä toisin kuin itsekeskeisestä ystävästä, suhteesta ei voi pitää pitkiäkin hengähdystaukoja. Jos toinen ei koskaan kysy, häntä ei juuri kiinnosta.

Nainen on istunut muutamankin kerran treffeillä miehen kanssa, joka puhuu, puhuu ja puhuu. Itsestään. Maan hiljaisimmaksi ei voi Naistakaan sanoa, sosiaalisena olentona pystyy kyllä osoittamaan olevansa hereillä keskustelun aikana muutoinkin, kuin nyökkäilemällä. Koska eräällä treffikumppanilla näytti olevan hyvinkin hauskaa ja viihdyttävää, päätti Nainen tehdä pienen ihmiskokeen. Se meni näin. Joka kerta kun puhe kääntyi Naiseen – tämän itsensä ansioista – mies alkoi eleillään osoittaa, ettei kiinnosta. Liikkua levottomasti, vilkuilla ulos, välttää katsekontaktia. Ja joka kerta kun aihe siirtyi häneen itseensä, keskittyminen palasi täydellisenä. Kaksi (!) tuntia myöhemmin mies halasi lämpimästi, kiitti seurasta, kertoi nauttineensa kovin tapaamisesta Naisen kanssa ja kysyi kuinka pian he voisivat nähdä uudelleen. Arvannet, että sitä toista kertaa ei tullut koskaan.

Mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Luulisi, että rakkauden tunnustaminen on suuremman puserruksen tuotos, kuin aidolta vaikuttavan välittämisen osoittaminen. Vaan ei ole. Naisella on kokemusta kummastakin mieslajista, siitä joka osaa ja siitä joka ei. Jälkimmäinen ei vaan opi, yritetty on. Puhua, pyytää, vaatia. Olla hiljaa ja odottaa maailmanluokan ihmettä. Sitä ei tule. Millan ratkaisu on siten hyvin helppo ymmärtää. Sellaista mitä toisella ei ole, ei voi pakottamalla saada esille. Toki elämässä on erilaisia vaiheita. Murheet ja masennus tekevät ihmisestä omanapaisen, mutta pitkässä juoksussa kiinnostuksen puute on vain eräs luonteenominaisuus, jota ei voi opettaa ilman ihmisen omaa halua muuttua. Tai. Sitten se on kylmästi ja kaunistelematta niin, että juuri tämä kyseinen naarasmerkkinen ilmestys ei vain kiinnosta miestä. Ei muutoin kuin palana lihaa.

Saattaa herätä kysymys, miten erottaa nämä kaksi miestyyppiä toisistaan, sen jota kiinnosta vain seksi ja sen, joka ei osaa kysyä, saati kuunnella. Onko sillä mitään väliä. Kuka edes haluaa olla suhteessa ihmiseen, jolle on jokseenkin sama. Milla ei halunnut, Milla lähti. Jouni jäi todennäköisesti ihmettelemään miten tässä nyt näin kävi. Kaikista lukuisista kehityskeskustelualoitteista huolimatta. 

Nainen uskoo, että myös miehille on tärkeää tulla kuulluiksi. Kaikille on. Sukupuoleen ja ikään katsomatta. On kivaa, kun joku kysyy miten päivä meni. On kivaa tulla huomatuksi, kohdatuksi, kohdelluksi tärkeänä. Ehkä sitä taitoa pitäisi opetella jokaisessa suhteessa enemmän, ei vain sen rakkaimman kanssa. Olla parempi vanhempi, ystävä, työkaveri, lähimmäinen. Aito ja läsnä.

Naisen lapsuudessa oli tapana pitää pientä kirjaa, johon kukin sai kirjoittaa runoja ja mietelauseita toisilleen. Ihan ensimmäisellä sivulla koreilee vanha miete, jonka täydellisen merkityksen Nainen ymmärsi vasta vuosia, jopa kymmeniä myöhemmin. Se meni näin.

Lie havainnut Luoja sen viisahaks, yks suu mut sen sijaan korvaa kaks…

Hei, kivaa kun tulit lukemaan blogia. Mitä Sinulle kuuluu tänään?



perjantai 30. lokakuuta 2015

Juhla dinosaurusten tapaan

Lähestyvä halloween ei aiheuta Naisen kotolassa minkäänlaisia juhlintapaineita. Joulutonttujen lailla leikatut lepakot eivät korista ikkunoita, eikä kauhurekvisiitta istu sulassa sovussa kurpitsalyhtyjen kera katetun noutopöydän, jossa tekoverilammikon päällä lilluu sormennäköisiä nakkeja. Zombiet, kummitukset ja yliluonnollisella mässäily kiinnostaa yhtä paljon kuin kottikärryllinen kiviä, paitsi että kivet kiinnostavat enemmän. Tosikko vanha pieru? Ihan varmasti. Kukin saa kuitenkin innostua tästä alun perin kelttien uutta vuotta aloittaneesta juhlasta sillä innolla ja intensiiviteetillä, kuin haluaa. Se ei ole mitenkään Naiselta pois. Rauhaisa rinnakkaiselo dinosaurusnaisen ja nykyajan välillä onkin ollut mahdollista, ainakin näihin päiviin asti.  

”Miksi meillä ei juhlita halloweenia?” Tyttöprinsessa on lähdössä halloweendiscoon, suuri tapaus kolmasluokkalaisen elämässä. Mitäpä siihen vastata?
”Koska äitisi ehti nähdä opiskeluaikoina sen verran saattohoitoa, että eipä siinä kuolemassa mitään juhlimista ole? Jenkkikarnevaali ei istu suoraan suomalaiseen jäyhään kulttuuriin? Koska pääkallot, lepakot, vampyyrit, zombiet ym. nyt vain sattuvat olemaan inhokkilistan top 10 kärkikastia, eikä sellaisiin asuihin laiteta tässä taloudessa latin latia niin kauan kuin mietitään mistä tilistä ostetaan talvikengät koko poppoolle?”
Mitäpä siihen vastata sitten niin. Tietenkään lapsi ei halua juhlia kuolemaa. Lapsi haluaa juhlia. Kaikki muutkin juhlivat! Paras asu palkitaan ja kaikilla on joku asu. Kaikilla paitsi Tyttöprinsessalla. Urheasti lapsi haluaisi laittaa päälleen ikivanhan jokaisella sisaruksella kiertäneen naamiaisasun, maailman söpöimmän leopardipuvun! Nainen näkee jo silmissään sitä kiusaamisen määrää, kun kauhubileisiin saapuu täysin teemaan kuulumaton suloinen pieni leopardi. Koulun discossa kolmasluokkalaiset kun ovat sitä pienintä sakkia kuitenkin.


Nainen yrittää selittää juhlan ideaa ja ehdottaa erilaisia kasvomaalausvaihtoehtoja.
”No hyi!” tuhahtaa Tyttöprinsessa jokaiselle. Lopulta huudon ja itkunsekaisen kirkumisen jälkeen saapuu rauha kuin riidan päälle laskettu lakana. Ja sitä se itse asiassa onkin. Lakana, johon on leikattu kaksi reikää silmille. Söpö pieni leopardi on nyt söpö pieni kummitus ja kaikki tyytyväisiä. Tänä vuonna tiukin paikka ohitettiin yhden lakanan uhrauksella, ensi vuonna voi olla jo suuremmat paineet hankkia ihan oikeaa kauhurekvisiittaa naamiaisiin. Mutta yksi asia on varma. Naisen kotiin halloween ei sellaisenaan koskaan tule. 

Illalla Nainen on miettinyt vastaustaan ja varsinkin halloweenvastenmielisyyttään kylliksi ja kertoo, että viikonloppuna voidaan kyllä juhlia, kuten joka vuosi on kaikessa hiljaisuudessa tehtykin. Voidaan polttaa kynttilöitä, syödä hyvin ja olla yhdessä. Alun perinhän halloween on ollut pyhäin(miesten)päivä, johon aikain saatossa syystöiden loppumisen sadonkorjuujuhla, kekri, myös lopulta vakiintui, mutta ihan ihan alun perin kelttien uusivuosi. Pakanallinen juhla, jonka tarkoitusperää sieluja vaanivien vainajien vuoksi Nainen ei kuitenkaan kerro. Jännä juttu. Eipä tuo iloinen karnevaali ison meren tuolla puolenkaan juuri alkuperäänsä muista, keveimmillään on vain aikuisten ja lasten karkki tai kepponen – tyyppinen leppoisa naamiaisjuhla. Ja mikäs siinä, aina on aihetta iloon ja juhlaan. Se miten hyvin kiinalainen uusivuosi, hanukka tai gruusialainen murekepäivä sopivat härmäläiseen kulttuuriin on ihan sovittelukysymys. Kaikelle on varmasti tilaa kaupallisen krääsäjuhlakalenterin sarakkeissa.

Kun Nainen avautuu ystäväpiirissään aiheesta ”en pidä halloweenista”, saa hän yllättäen varsin runsaslukuisasti kannatusta ajatukselleen. Naistahan nyt ahdistavat tunnetusti muutkin pyhät joulua lukuun ottamatta, mutta se että ihan täysipäisiä kanssasisaria vaivaa sama tosikkoisuusvirus, on jokseenkin yllättävää. Hekin, jotka jollain tapaa ja lasten vuoksi ovat mukana hippailemassa, syvällä sisimmässään käpertyisivät vilttien alle ja sytyttäisivät ihan ne tavalliset kynttilät kurpitsalyhtyjen sijaan. Mistä lie sekin sitten kertoo, kulttuurin muuttumisen siirtymäajasta.

Nainen ei millään muotoa tuomitse tulevaa juhlaa tai sitä juhlivia. On vain hienoa, että joku jaksaa leipoa, koristella ja paneutua ihailtavalla antaumuksella järjestämään jotain kivaa läheisilleen. Jokainen voi halutessaan räätälöidä itsensä näköisen juhlan vaikka kansallisesta korvapuustipäivästä (myöhäistä, meni jo). Kynttilät, lyhdyt ja tunnelmavalot kera vähän paremman naposteltavan tekevät lapsillekin juhlantuntua ja korvaavan kokemuksen kaiken sen kauhuilun sijaan. Ja vaikka Tyttöprinsessa onkin toista maata, villipäisten pelottomien heimoa, Eetu Enseminäollu herkkänä rapupoikana ainakin huokaa salaa helpotuksesta. Äiti jos joku sen kovan kuoren alaisen arkuuden määrän tietää. Sillä kuka lopulta pääsee lapsen pään sisälle katsomaan, millaisia ajatusten Tonavia pääkallot ja kummitukset omassa sängyssä kello kaksi yöllä kussakin herättää. Natsimutsi, tosikko muinaisjäänne dinosaurusnainen ei välitä mitä muilla on ja varsinkaan mitä muut ajattelevat. Juhlapyhinäkään.

Siitäkin huolimatta ja sen ansioista, iloista kekriä kaikille!






sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Etäisen ymmärrys

Voisipa elää niin, että hukuttaa sydämen unelmiin. Silmät kiinni, vauhdin viedä. Kieputa, lennätä, janoa, ennätä! Vaan mieli, sen kirkkaana pysyvän soisi.

Koko. Ajan. Sellaisen hauraana ritisevän jään kantamana Nainen ylittää järvenselkää. Peläten putoamista niin paljon, että alkaa lopulta toivoa sitä. Sekin on parempi. Mikä tahansa on parempi, kuin tämä tietön tie, vaaroja vaaniva tuntematon. Kylmä sukellus ei pelota. Epävarmuus tekee niin.
Sanovat, että rakkauden mukana tulee epävarmuus. Blaablaablaa. Joo, tiedetään. Tiedetään sekin, että parempi rakastaa kuin lakata sen pelosta. Kaikki kliseet ja sananlaskut ja totuudet ovat jo tiedossa. Se ei tee tästä yhtään sen helpompaa.


Hän on poissaoleva vaikka makaa vieressä. Menee karkuun huomaamattaan, siirtyy fyysisestikin kauemmas. Tekisi mieli ottaa sitä paidanrinnuksista kiinni, ravistella takaisin, vaatia puhumaan, kun näkeehän sen nyt että jotain on. Jotain, jota ei kerro. Mutta kun sen jonkin ei tarvitse millään muotoa liittyä Naiseen. Sepä se. Kaikki tunnetilat, ongelmat, ajatukset eivät johda Naiseen, ole tämän syytä tai tästä lähtöisin. Hänellä on oikeus omiin vaikeisiin hetkiinsä, vastaeronnut parka, räpistelevä ja hauras. Mikä oikeus Naisella on? Kenties tuntea olevansa turvassa. Lämpimässä, suojassa, ihan muualla kuin kylmällä jäällä. Edes tuntea, vaikka ei olisikaan.

Aina toisella on enemmän oikeuksia, kuin toisella. Toisella isompi huoli.

Jotakin tästä nyt puuttuu. Kun näkee harvoin, kaikki harvat hetket nyhjätään toisiinsa kietoutuneina. Mikä on toki ihanaa, mutta pitkässä juoksussa käy – no ei ehkä tylsäksi – mutta ohueksi ehkä? Ei käydä oikein missään, ei tutustuta toisen ystäviin ja perheeseen, kuljetaan käsikkäin vain katseelta piilossa. Etteivät lapset huomaa. Lasten ystävät. Hänen lasten. Hissutellaan maailmankaikkeuden kaukaisimmassa kolkassa, kuun pimeällä puolella, henkisessä piilossa muilta. Miksi? Koska on niin vähän hetkiä olla yhdessä, nekin vähät ollaan vain yhdessä. Vai. Koska tämä loppuu pian kuitenkin…

Ei vaistolleen mitään voi. Naisen vaisto voi olla oikeassa, aivan yhtä paljon kuin väärässä. Hän on aivan liian liki Naisen sydäntä, jotta tämä voisi tehdä rauhassa tulkintojaan. Ei näy metsää puilta, edes risukoltakaan. Hän ihan varmasti haluaa olla Naisen kanssa. Tavata, viettää aikaa, suunnitella ja supatella. Hän ihan varmasti haluaa olla vapaa. Tavata uusia ihmisiä, olla suunnittelematta ja antaa mielen viedä. Ja kuitenkin on sitäkin jo nähnyt, eikä kaipaa takaisin. Kaipaa, ei kaipaa. Ihminen voi niin paljon ja yhtä aikaa.
”Sinun täytyy ymmärtää”, sanoo Ystävä, ”olet itsekin eronnut, kyllä sinä tiedät mitä se on”. Voi kyllä. Yhtä junnaamista, aika ainoana puolella. Mutta kun Naisen pitää ymmärtää niin paljon. Lapsia. Lastenisää. Asiakkaita. Naapureita. Eroa, elämää ja häntä. Kuka ymmärtäisi Naista? Kärsivällisyyskoe vai kärsimyskoe, kärsittävää kaikki tyynni.
Pitää ottaa vastaan se, mikä tulee. No da? Ihan kuin olisi muista vaihtoehtoja. Kieltäytyä. Ei nyt en kyllä ota matkalleni yhtään sydänsuruja, kiitos. Kenties joku toinen kerta sitten. Valehtelija. Et ottaisi silloinkaan. Sinä sileän tien tahtoja.


Vaan sileitä teitä ei ole. Kivien kauneus jää näkemättä, jos pelkää vain kompastuvansa niihin.

Hän vetäytyy. On etäinen, vaikea ja torjuu kaikin tavoin. Ja juuri kun Nainen on lausumassa ne viimeiset sanat, jotka tekevät tästä kaikesta hulluudesta edes piirun verran järkevämpää, jotka lopettavat kivun ja aloittavat toipumisen sulkemalla nämäkin muistot johonkin hämärään, kunnes niitä voi joskus katsoa tuntematta kaikenviiltävää epätoivoa, tapahtuu odottamaton. Hän tulee takaisin lähelle. Maa ei pudonnutkaan radaltaan, kuu ei lakannut olemasta, eikä aurinko sammunut iäksi. Järjestys palasi, kuin tomusta puisteltu rakas peitto. Taivaan kattojen päällä soi taas ikuinen kevät.


torstai 15. lokakuuta 2015

Kiehtova kirja ja torjuntalukko

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa. Kun päivä menee pilveen, varjo katoaa… "

Pokela ja Koskimies ansaitsevat sanoituksellaan Universumin Suuri Ajattelija –palkinnon. Sillä niin oikeassa he ovat. Aina, aina se varjo vaan seuraa. Mitä kirkkaampi on loiste, sitä terävämpi piirtonsa tummuus. Vaan kun päivä menee pilveen, on vain tasaisen harmaata ja ankeaa. Kumman siis valita, auringon kera vaanivan varjon, vai tasaisen ja tapahtumattoman?

Tavallaan Nainen tiesi sen aina. Jossain tuolla on mies, jonka ajatukset kulkevat samoja polkuja, jonka luonne, tavat, arvot, huumori, kaikki käy kohdilleen. Jolla on paljon lapsia ja elämää ja ymmärrystä. Jolle laskun maksaminen eräpäivän jälkeen silkan unohduksen (ei typerän rahankäytön) vuoksi ei ole maailmanluokan häväistys, tai jonka auto on aivan yhtä paljon imuroimaton ja pesemätön kulkuväline, kuin Naisenkin. Joka on hyvä isä, tekee hyvää ruokaa ja hoitaa hyvin talouttaan itsestäänselvyytenä. Joka on korkeasti koulutettu, virassa ja sivistynyt, mutta ajatuksiltaan aivan yhtä poukkoileva ja nopea kaikessa keskittymisvaikeudessaan. Mies, joka rakastaa lapsia ja luontoa ja historiaa ja nähtävyyksiä ja jolle voi kertoa kaikkia niitä hassuja evoluutiobiologisia nippelijuttuja, kuten miksi haukotus tarttuu tai miten aivojen peilisolut ylipäätään toimivat. Joka ymmärtää unettomuutta ja liika-analysointia luonteen ominaisuutena. Joka ei jahtaa keskiluokkaista unelmaa. Jonka perhetausta on jopa täysin samanlainen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Jossain tuolla on Hän, Nainen sen aina tiesi. Kulki harmaudessa, hytisi pimeässä, kylmästä väristen väärästä sylistä syliin. Etsien, lakaten etsimästä, etsien taas uudelleen.
Kunnes sitten saapui aurinko Naisen elämään. Hän ja hänen varjonsa.

Sanotaan, että suhteessa toinen rakastaa aina enemmän. Aina. Nainen on hullaantunut miltei telepaattisesta yhteydestä heidän välillään. Siitä, kun toinen ajattelee samaan aikaan samaa asiaa toisaalla ja kaikista niistä pienistä hassuista sattumista, jotka eivät voi olla sattumia maailmankaikkeuden kartalla.

Miten tuollaisia miehiä on olemassakaan? Onko tämä luonnonoikku, poikkeus, kerran elämässä koettu kaunis uni? Miten kaikki voi osua niin kohdalleen, kuin Hän olisi vain Naista varten veistetty ja Nainen häntä.

Sitten saapuu torjunta. Ei tästä tule mitään. Tämä loppuu. Varaudu jo, pidä käsivarren mitan päässä, älä lähempänä. Kyllä nyt hymyilet, mutta kohta sattuu. Vaan älä sinä siitä huoli, tunne on tuttu ja hyvä. Siinä sinut on kypsytetty niin monta kertaa ennenkin. Marinoitu murheilla, tiputettu kiehuvaan kipuun ja katseltu, miten elämä pakenee sinusta. Vaikka ei koskaan näin…
Ääni. Sisäinen ja sitkeä. Miksi?

He ovat niin eri kohdissa taivaltaan. Toinen vasta sormuksensa riisunut, toinen jo hyvän matkaa taittanut. Nainen on saanut vuosien aikana mennä niin paljon. Nähdä baarit ja miehet ja ihanat kesäyöt. Tavata, tutustua, juopua elämästä ja ihmisistä ja koota palasista tarinansa uudelleen niin monta kertaa, että on vihdoin valmis aloilleen. Naisella on ollut kyllin monta joulua ja rippijuhlaa ja kipeää vaihetta eronsa jälkeen. Vaan entä Hän?
Ainoa tapa säästyä kivulta on varjella itseään torjumalla sen aiheuttajaa.  Varautua pahimpaan. Olen laastari, tämä kestää vain hetken…

Sitten vielä ”se toinen seikka”. Ikä. Naisen miehet ovat kaikki olleet ainakin perinteiset kaksi vuotta vanhempia. Vaakamies oli kahdeksan – ja Mies Ystävä 14 vuotta nähneet elämän ihmeitä ennen Naisen ensiparkaisua. Hän on Naista nuorempi. Sillä tavalla säädyllisesti, mutta sanottavasti kuitenkin. On ihanaa olla ihmisen kanssa, joka jakaa saman musiikkimaun, saman energisyyden ja elämännälän. On ihanaa ajatella, että Häntä ei uhkaa pappautuminen, mukavuudenhaluinen lupa luovuttaa itselleen ja elämälleen. Mutta vähemmän ihanaa ajatella, kauanko itse kelpaa?

Naisen ei ole koskaan tarvinnut pelätä tulevansa vaihdetuksi nuorempaan. Ei koskaan ennen.

Miksi rakkauden mukana tulee aina epävarmuus? Kelpaanko, kauanko kelpaan, olenko tarpeeksi ja oikein? Koska valon mukana tulee varjo. Koska suhteessa aina toinen rakastaa enemmän, hän jolla on enemmän menetettävää. Nainen on niin monta kertaa ollut niskan päällä. Se, joka menettää vähemmän, joka rakastaa vähemmän. Joka on jättänyt, ei pelännyt tulevansa siten. Nainen on ollut vapaa jo niin kauan, että vapaus on ainoa olomuoto jonka omakseen enää tuntee. Ei, he eivät ole perustamassa uusperhettä, ei nyt, ei koskaan. Aikuinen suhde on juuri sellainen, kuin Nainen sen aina kuvitteli. Rusinoita pullasta, marmeladia jokaisen leivän päälle. Aikuisessa suhteessa ei tarvitse riidellä tiskivuoroista tai lököverkkareista. Eipä sillä, Hänen kanssaan ei edes voisi. Mutta aikuinenkin suhde on sen henkisessä sitovuudessaan pelottava sellaiselle, joka on kauan kulkenut vain omien tuulien mukaan.

On vaikea heittäytyä ja uskoa että elämä kantaa tässäkin. Vaikea erottaa onko torjuntalukko Naisen mielessä seurausta intuitiosta, pelosta vai tottumattomuudesta ylipäätään taas parisuhdemoodiin. Mutta todellinen se on. Inhottava.

Nainen lukee merkkejä ja enteitä, Häntä kuin kiehtovaa kirjaa, jonka juoni on ennalta arvaamaton. Lukee ja pelkää niin kovin. Eikä silti malta laskea kädestään.

Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa…

 

 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Muuriton vihan vankila

Nuori nainen on kaunis. Sellaisella eksoottisella tavalla suloinen, vahvat pitkät hiukset, suuret ruskeat silmät, tumma meikki, joka ei näytä yhtään halvalta, vaikka vaaleammilla sisarillaan saattaisi. Ei huivia, ei miesten laatimien sääntöjen kahleita. Tummista silmistä ei voi päätellä lyöntien määrää. Kivun. Pelon. Alistumisen. Katse on vahva, uhmakaskin. Nuori nainen kertoo olevansa nyt turvassa. Hänelle on kerrottu Suomessa naisilla olevan oikeuksia ja vaikka lähestymiskielto ei pidätä hullua aviomiestä, tieto siitä, että sellaisen on voinut edes hakea kantaa naista. Tyttöä. Nuori nainen on lapsi vasta. Nainen voisi olla hänen äitinsä. Hakatun ja alistetun saman kokenut emo. Vaan ei ole.

Naista ei ole koskaan yksikään miehistään lyönyt. Seurustelukumppaneita on neljäänkymmeneen kahteen vuoteen kieltämättä mahtunut, mutta kukaan ei kättään nostanut. Tai no. Ensimmäinen avomies ja kihlattu löi kerran humalapäissään riidan jälkeen nyrkillä vaatekaapin oveen sillä seurauksella, että rystyset murtuivat. Seuraavana aamuna päivystyksessä selitti nolona lääkärille, ettei ikinä voisi lyödä naista. Ovea kylläkin. Lääkäri – harmaantunut vanha herra – sanoi, että jos jotain, niin ovea sitten vissiin, paree olisi olla lyömättä sitäkään. Mutta mikä ylipäätään saa ihmisen lyömään yhtään mitään? Viha tietenkin. Pitelemätön, varttihullu ja pimeä suuttumus. Väärin.  Viha ei saa ketään lyömään. Ainoastaan kypsymättömyys sietää sitä.


Jos jokin, niin ihmisen kyvyttömyys kohdata yhtään mitään negatiivista on tullut Naisen työssä tutuksi. ”Vedä käteen vitun huora”, ”haista vittu”, ”vittu” eri taivutusmuodoissaan. Ihmiselle, joka tekee työtään, joka ei millään tavalla liity asiaan, joka ei ole laatinut ainuttakaan lakia ja asetusta, ja joka ei käytä valtaa mihinkään asiaan, omaa edes oikeutta päättää niistä. Joka istuu turvalasin takana, koska se tuoli, jota raivohullu aulassa potkii, voisi lentää kohti. Kohtuuttominta asiassa on se, että Naisen työssä viha ei kohdistu edes kyseiseen työpaikkaan, saati sen työtä tekevään. Ylipäätään vituttaa. Kaikki. Yhteiskunta. Säännöt. Ihan kaikki. Se, että saa häädön kun juo ja narkkaa vuokrarahat. Se, että saa karenssin, kun ei ota vastaan tarjottua työtä tai istu höpöhöpökurssilla tai suostu ilmaiseksi työntekijäksi työkokeiluun yhdeksän euron päiväpalkalla. Sossu ei anna rahaa, eikä Kela korvaa. Ja miksi sitä työkyvyttömyyseläkettä ei muka saa kolmekymppisenä siksi, että sima maittaa, työ ei? Ihan ihmisen kiusaamista. Lait on keksitty vain kyseisen ihmisen kiusaksi, eivätkä ole edes yritys saada yhteiskuntaa toimimaan tavalla, joka olisi kaikille yhdenvertainen. Aina löytyy heitä, jotka haluavat olla ainoita poikkeuksia. Pärstäkerroin valittuja, oikeutettuja oikkuja.

Ja sitten ovat he, jotka voisivat riehua ihan syystä. Joilla olisi kaikki Universumin syyt purkaa vihaansa kohtuuttomuudesta. Joilta kuolee lapsi. Palaa asunto. Viedään rinta tai raaja tai kyky nousta vuoteesta sairauden vuoksi, sellaisen, joka ei ole seurausta täysin vapaaehtoisesta itsensä tuhoamisesta. He maan hiljaisimmat. Liian lannistuneita valittamaan, nöyriä sen edessä, että elämä ei kohtele erityisvarauksella ketään.

Yhden tunnin aikana Nainen lohduttaa leskeä, kuuntelee syöpään kuolevan ja toisen siitä parantuneen tarinaa, onnittelee vauvan saanutta pariskuntaa, antaa nuorelle juuri kotoa muuttaneelle opastusta muistakin käytännön asioista, kirjaa harhaisen ja muistamattoman vanhuksen tilannetta. Niin ja on likakaivo ja sylkykuppi asioille, joihin ei vain voi millään tavalla vaikuttaa. Niille vihaansa vangituille ihmisille, joille pitää vaan olla joku pahan olon purkukohde. Olemalla töykeä, ilkeä, kohtuuton ja suurimmaksi osaksi väärässä paikassa. Kuka menee Prismaan huutamaan Maskun kuvasto kädessä, että Sotkassa oli nämä satasen vuodesohvat loppu? (Satasen? Siinähän lukee 399…) Noin esimerkkinä. Erittäin kuvaavana sellaisena. Ihmisen loputon typeryys tulee todistetuksi ihan joka ikinen päivä. Tavalla tai toisella.

Raivo. Jossain vaiheessa ihmistaimen pitäisi oppia vihanhallintaa edes alkeellisimmalla tasolla, sellaisella, jossa ei vahingoiteta toista ihmistä, mielellään niitä kaappejakaan? Entä ne passiivis-aggressiiviset kilteiksi kasvatetut katalat, raivonsa kieltäneet virastovittuilijat?
Iso osa on impulssiherkkiä kirjainyhdistelmädiagnoosin luvalla riehujia. Kun mulla nyt on tää… Silti iso osa impulssiherkistä kirjainyhdistelmädiagnoosisista elää vailla väkivaltaa ja vielä isompi osa väkivaltaan taipuvilla vailla diagnoosia. Ellei sitten idioottiutta lasketa sellaiseksi. Aivan kuten narsismi on liian herkästi lyöty leima kaikelle itsekkäälle käytökselle, on huonon käytöksen selittäminen jollain oikeutetulla syyllä pelkkää selittelyn selittelyä. Sanotaan, että väkivallan (henkisen tai fyysisen) tekijä kärsii itse. Väärin. Väkivallan tekijä nauttii. Hän on yhä se lapsi, joka saa hiekkalaatikolla vietyä lapion toisen kädestä ja iloitsee vallastaan. Lapsihan on tietyssä kehitysvaiheessaan hyvin itsekäs ja väkivaltaan taipuvainen, puree, potkii ja lyö saadakseen sen minkä haluaa. Aikuisen tehtävä on kasvattaa lasta kestämään vihaansa. Joskus sekään ei auta. Joskus ei ole ketään kasvattamassa, kun kasvattajakin on aivan yhtä lapsi. Väkivalta periytyy. Kuka ketjun katkaisee?

Suuttua saa. Aiheesta ja aiheen kohteelle. Sijaiskärsijän käyttäminen raivon oikeutuksena on kypsymätöntä. Anteeksi pitää pyytää. Sellaistakin tapahtuu. Nainen saa joka päivä päälleen myös ryöpyn, jota ei ota lainkaan sellaisena. Asiakas menettää malttinsa, suuttuu, huutaa, aiheesta, ei Naiselle. Mutta moni pyytää silti anteeksi. Ymmärtävät, ettei se tämän ihmisen syy ole. Ymmärtävät, että tämä kyllä tuntee itsekin sen kaiken turhautumisen, säästöt, leikkurit, elämän epäoikeudenmukaisuuden. Sellaisten kiukku valuu kuin vesi hanhen selästä. Se ei kaivaudu ihon alle. Uhkailu, silmittömyys ja silkka viha. Ne tekevät niin. Joskus uniin asti.

Onnekas, sellainen Nainen on ollut. Pysynyt omassa elämässään erossa näistä kuumakalleista, karttanut ja kiertänyt raivohullut ja puuskariehujat. Ovat ihmissuhteet sitten mitä tahansa olleet, yhteenkään ei ole kuulunut väkivalta. ”Onnekas” on kuitenkin katala ansa. Eihän se ole onnea, että ei ole saanut tuta rakkauden kovaa kouraa, kylmää nyrkkiä silmäkulmassaan. Se on vain normaalia. Normaalin raja kuitenkin hämärtyy, jos työssään katselee riehumista päivästä toiseen. Impulssiherkkyyttä, kontrollin puutetta. Silmitöntä vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan, koska sitä ainoata jota pitäisi vihaa eniten, ei kykene. Itseään. Kun näkee aina saman pariskunnan, nainen taas silmä mustana, kuin se olisi jotain normaalia ja häpeämätöntä, miehinen tapa merkata suurta välittämistään, alkaa säälin sijaan aikaa myöten vihata itsekin. Miestä, joka lyö, naista joka jää. Kuinka heidät saisi ymmärtämään, että Suomessa naisilla on oikeuksia?

Nuori nainen saa asiansa hoidettua ja lähtee. Nainen toivottaa tälle vielä kaikkea hyvää ja kovasti onnea matkaa. Mielessään miettii; vaihda nimeä, paikkakuntaa, elämää! Nyt kun olet päässyt pakenemaan, pakene kyllin kauas. Kulje onnellinen taival ja rakkaus, jossa käsi ei nouse lyömään, kuristamaan tai vetämään hiuksista pitkin asuntoa. Jossa viisi minuuttia pidempään kauppamatkalla ei ole oikeutus mustasukkaisuusraivoon, jossa koti ei ole muuriton vihan vankila. Ehkä hänestä nyt tulee se lääkäri, joksi aina halusi, mutta ei voinut, koska mies kielsi opiskelun. Ehkä hakkaaja saa vielä ansionsa mukaan. Kaikki on vielä mahdollista, nuori nainen ei ole menettänyt mitään peruuttamatonta. Hänellä on vielä se korvaamattomin tallella.

Itsekunnioitus.



lauantai 3. lokakuuta 2015

Vastaeronneen viemät

Jos jonkin uuskierrosihmissuhteisiin kiteytyvän yleispätevän ohjeen voisi tiivistään vain kahteen sanaan, se olisi seuraava; varo vastaeronnutta.
Varoitusta sinänsä ei tarvinne tässä erikseen lähteä aukaisemaan. Sen sijaan tilanteessa kärvistelevän toisen osapuolen tolaa kylläkin. Kaikki tuntevat eronneen tarinan, vaan entä se toinen sitten?

Mies ja nainen tapaavat. Oletetaan, että tässä tapauksessa mies on se varottava vastaeronnut ja nainen jo kyllin kauan sitten laastaristaankin irronnut. Roolien sijoittumisella ei sinänsä ole merkitystä, ainoastaan tavalla surra, joka miesmerkkisillä ilmenee usein näennäisen kevyenä. Eroon liittyy kuitenkin aina surua. Ken muuta väittää, valehtelee. No, he siis tapaavat ja rakastuvat (?). Lähtökohdat suhteelle ovat aivan erilaiset, mutta nainen ajattelee, että miehen keskeneräinen tilanne ei tule iholle, saati sen alle. Vaan kun tulee. Siinä saa eturivin liput näytelmään, jossa ei sanoissa ja teoissa säästellä ja vaikka niin tehtäisiin (ne sivistyneet erot), eropyykin likavettä roiskuu näyttämöön asti.


Kaikki miehet eivät kärsi. Mitä siitä, että meni kaksikymmentä vuotta kankkulaan. Nyt menee hyvin ja lujaa, eikä ero tunnu missään. Omia tunteitaan voi peittää, paeta ja varsinkin tukahduttaa niinkin eksoottisiin ilmentymiin, kuten työnarkomaniaan, juomiseen, lennosta kumppanin vaihtoon. Treffipalstat ovat pullollaan vastaeronneita, miehiä, jotka joko näkivät juuri vaimon tilaaman muuttoauton takavalot, tai ovat vasta sellaisen tilaamiseen havahtuneet. Heitä. Pitää. Varoa. Miksi? No koska. Laastarina voit saada tuntea hetken olevasi korvaamattoman ihana tukija ja ymmärtäjä, erityinen alfanaaras, joka herättää miehisyyden aivan uusiin ulottuvuuksiin. Vaimo se oli lahna ja nalkuttaja, mutta sinä, voi sinä... Kyse on kuitenkin lähinnä loukatun miehisyyden korjaamisesta sinä –nimisellä paikalla. Lopulta uros joko

a) luikkii takaisin vaimolaan tai

b) sulateltuaan kohmeista erokokemustaan vähän aikaa sinussa, löytää elämänsä naisen ja perustaa elämän hänen kanssaan. Se samainen uros, joka oli eroprosessinsa käynyt läpi jo aikaa sitten avioliiton aikana, kun kaikki oli vuosia kuollutta. Paskat. Ero tulee yleensä (huom. yleensä) miehelle yllätyksenä.  Siinä ei ole prosessia käyty läpi minuuttiakaan ennen vaimon ilmoitusta.

Kaikki miehet eivät ole tunteilleen sokeita. On heitäkin, jotka tunnustavat olevansa – aloitteen tekijästä huolimatta – erosta hajalla, eivät voi luvata mitään, eivät tiedä mihin ovat valmiita ja koska. Näitä eksyneitä tekee erityisesti mieli ottaa kädestä ja johdattaa valoon. Ja siinä sitä sitten ollaan. Tempaistuna mukaan tangoon, jossa kolme talloo toisiaan varpaille. Joko kuulet exästä alati, tai sitten et ollenkaan, mutta näet, että mietintämyssyssä on. Mies kaipaa lapsiaan ollessaan erossa, mies kaipaa elämäänsä olleessaan erossa, mies kaipaa kaikkea mihin olet lähinnä hetken huojennus.
Vastaeronneen kanssa voi olla aivan lumoavan ihanaa, mutta kukaan tai mikään ei voi kilpailla ajan kanssa. Kaiken sen, joka tuli vietettyä entisessä elämässä. Exällä on tarjota joulut ja juhannukset ja lasten syntymät. Oli puusavottaa appiukon kanssa, oli exän veljen varpajaiset. Oli perhe ja suku ja ystäväpiiri, josta yksi on repäisty ja rikki. He, jotka eivät enemmän tai vähemmän ole, täyttänevät erään tautiluokituksen kriteerit.

Varo vastaeronnutta. Helppoa. Vaan kun elämässä joskus käy niin, että oikeat ihmiset tulevat väärään aikaan ja väärät ihmiset oikeaan. Aina ei käy ajoitus samaa aikaa elämäntilanteen kanssa.
Voit siis joko olla laastari, tai ihanan uuden alku. Miten erottaa nämä toisistaan? Ei mitenkään. Mutta kärsivällisyyttä kysyy edes yrittää.  

Nainen on saanut aitiopaikalta seurata näitä tarinoita. Toiset päättyvät, toiset jatkuvat. Yksi kysymys jää edelleen vastausta vaille. Kuinka paljon exästä voi puhua?


Esimerkki.


Mies on etäinen, murheellisen oloinen tai kiukkuinen. Aavistat jälkien johtavan miehen entiseen vaimoon. Kysyä, vai sivuuttaa? Ollako se, joka terapoi ja jauhaa, kantaa yli eron vaikka väkisin ja tukasta, vai majakan valo, tyyni satama ja lämmin? Pitäisikö kaiken ymmärtämisen, kuuntelemisen ja laastaroinnin sijaan fokusoida mies ainoastaan tulevaan? Paha sanoa.

Äkkiä ollaan tilanteessa, jossa vastaeronneen kanssa keskustelu on kuin puhuisi lapselle seksistä. Yrittää olla hienotunteinen, vastata vain siihen mitä kysytään, muotoilla asiat ikätason ja ymmärryksen mukaan. Valehdella ei saa. Lapsia ei tuo haikara, aivan yhtä vähän, kuin taivaan portit ja onnen autuus avautuvat ja kaikki mennyt katoaa uuden ihmissuhteen myötä.
Kun alkaa miettiä sanojaan, yllättää itsensä miettimässä muitakin. Hajuvesi. Käyttikö exä samaa? Kännykän soittoääni, tapa nauraa, lakata punaisella varpaankynnet? Mikä tahansa voi toimia triggerinä vaimolaan. Oli sitten vastakohta tai klooni, aina tietää tulevansa verratuksi. Sillä niin on aina vastaeronneen kanssa, onneksi yleensä hyvässä mielessä. Yleensä. Heitäkin on, joille ei vaimokullan voittanutta ole, ei tule.

Vastaeronnut seisoo kaltevalla pinnalla, mikä tahansa saattaa syöstä hänet mielleyhtymien kuiluun. Viaton riitakin. Varo siis ristiriitoja. Hajuvettä. Puheenaiheita.

Älytöntä.

Mikä on sitten vastaeronnut ajassa? Tunti tai viisi vuotta. Kaikki siltä väliltä. Ei ole olemassa Wirallista Suruaikaa, vain viitteellisiä määreitä, joista jokaisen on luonut keskivertoajatus siitä, milloin pitää olla toipunut. Voidaan sanoa vaikkapa, että kuukausi jokaista vuotta kohden. Naisen kohdalla tämä piti kutakuinkin paikkansa, sillä 16 vuotta kuittaantuivat noin puolessatoista vuodessa. Paitsi että eivät. Viiteen vuoteen on mahtunut aikoja ja aikoja. Toiset parempia kuin toiset. Mutta tavallaan tuollainen määrä aikaa siihen meni. Laastarisuhde kesti kaksi vuotta, rakoillen viimeiset kuukaudet. Auts. Oma kokemus todistaa jälleen oikeaksi sen, että laastari kyllä irtoaa aikanaan. Aina.

Kuka on laastari? Sen tietää vain vastaeronnut itse. Jos hänkään. Laastaristakin voi tulla vakavaa ja vakavasta laastari. Kannattaako vastaeronneeseen sitten kajota. Kannattaa, ei kannata. Yhtä vähän ja paljon kuin ylipäätään mikään tässä elämässä. Ei voi tietää. Voi vain antaa virran viedä ja valita kohta, jossa nostaa kanoottinsa kuivalle maalle.

Tai sitten pysyä vain visusti rannalla.




lauantai 26. syyskuuta 2015

Työmäärän vaaka

Blogin kirjoittamisen ehdoton helmi ovat sitä lukevien ihmisten kommentit. Näistä kirjoitusten kultaisista jälkimainingeista on noussut monta oivallusta ja aihetta uuteen kirjoitukseen. Niin myös tällä kertaa.

Suhteen jatkumattomuus elämän loppuun saakka ei ole epäonnistumista, tätä allekirjoittanut on jauhanut erinäiset kerrat erinäisissä kirjoituksissaan. Parisuhde päättyy, piste. Suhteen päättyminen on surullista, traagista, turhauttavaa ja monta muuta vähemmän maireaa, mutta epäonnistumista se ei ole. Korkeushyppääjän suoritus epäonnistuu, jos ei ylitä rimaa. Ihmissuhteissa sen sijaan ei ole samanlaista joukkoa enemmän ja vähemmän hallittavia asioita, kuten konkreettisessa urheilusuorituksessa, vaikka harjoittelemalla toki kummassakin voi kehittyä oikein hyväksi. Ihmissuhteessa harjoittelukaan ei aina tuota tulosta, sillä siinä on kaksi osapuolta, joilla kummallakin omat odotuksensa, toiveensa, historiansa ja kaikkien niiden yhteen sovitettavuutensa. Ei ole helppo hyppy tuntemattomaan tämäkään. Siksipä l
yhyt parisuhde ei ole seinään ajettu, virhearvio, rysäys ja iso lasku. On olemassa vain niin kovin eripituisia suhteita. Toiset kestävät miltei ihmisiän, toiset eivät. Jokainen suhde päättyy kuitenkin joskus. Mutta. Perheen päättyminen on epäonnistumista. Tämän kaksoisviestinnän Nainen oivalsi lukiessaan edellisen kirjoituksensa kommenttia.

Perhe meni, eikä mennyt. Ydinperhe, ydinsuhde, ydinajatus siitä, että vanhetaan yhdessä. Itse perhe ei mennyt mihinkään, se jakautui kahdeksi yksiköksi, joiden välillä muuttuvat tekijät kantavat unilelunsa ja pettymyksensä isiviikonlopusta äitiviikkoihin. Tähän on jo niin totuttu. Paitsi että ei. Edelleenkin Tyttöprinsessa jaksaa valittaa Lastenisälle menosta, miksi te ette voi mennä takas yhteen, kun on niin raskasta mennä taas sinne? Näin kysyy lapsi, joka viettää isilässä kaksi viikonloppua neljästä ja viikot aina äidillään. Toivottavasti onnistuvat omiensa kanssa aikanaan paremmin. Ai niin, onnistuminen ei ollut hedelmällistä pohdintaa. Se ei totisesti ole sitä.

Mikäs sitten? Kenties juuri toistuvan kaavan löytäminen. Tähän on ensin pakko sanoa, että ei kateeksi käy, mieheltä vaaditaan niin paljon. Pitää olla pehmeä perheenisä, tasa-arvoinen pullanpaistaja, joka tarvittaessa luotsaa laumansa kauheiden karikoiden yli, vaimon nojatessa jykevään olkapäähän lasten roikkuessa käsivarsilla. Pedot, tuulet, tyrskyt. Kaikki se kestää.

Miehen pitää ottaa. Miehen pitää antaa. Miehen pitää olla herkkä ja itkeä ja olla tarpeeksi kova ja vahva. Ihan vaan muutaman mainitakseen. Ihan vain siksi, että Naisen piti olla tätä kaikkea omassa ydinsuhteessaan.
On ainoastaan hyvä, että on olemassa erilaisia tapoja olla me. Yksikkö, jossa asiat hoituvat. On täysin eri asia jos mies käy päivät töissä ja illat remontoi yhteistä taloa, kuin että mies käy päivät töissä ja niin käy nainenkin, mutta hoitaa sen lisäksi kaiken muun, kun herra raapii muniaan kylmä kalja sohvatyynyyn tuetussa kädessä. Siinä kohtaa alkaa niin sanotusti närästää, kun kaivaa jäisiä takkapuita hangen alta tai levittää kasetillisen multaa kottikärryillä ja pistolapiolla herran kerätessä voimia toipuakseen ruokailun aiheuttamasta uupumuksesta. Ihan hirveästi ei vuosittainen autonkatsastus tai edes viikoittainen imurointi riemuhuutoja ja aplodeja heruta. Sillä käykö mies Wilmassa ei ole verran väliä, jos edes joskus käy muualla kuin paskalla ja jääkaapilla.
Ihminen voi olla ahkera niin monella tapaa. Kotitöiden tasan jakautuminen ei ole mitenkään parisuhteen mitta. Sekään, että sihteerin osa lankeaa sille sosiaalisemmalle ja vuosia lapsia kotona hoitaneelle helpommin, kuin sille, joka kaiken sen mahdollistaneen kantoi kotiin heräämällä joka aamu paikkaan, jonne ei aina ihan niin haluaisi mennä. Mutta valitettavasti suhteen mitaksi lasketaan, jos ylipäätään työmäärän vaaka on täysin vinossa.

Nainen teki kotona lähestulkoon kaiken, eikä edes ymmärtänyt miten kieroon kuroutunut tilanne oli. Ei ennen kuin on eronsa jälkeen tavannut erinäiset määrät miehiä, jotka ihan tosissaan osaavat selviytyä elämästä joko tekemättä siitä numeroa, tai jopa ymmärtämättä että siitä edes voisi. Sanotaan, että miehen rakkaus on tekoja. No, eipä Lastenisä sitten vissiin koskaan ole Naista kai rakastanut. Eron jälkeen Nainen on saanut tutustua sellaisiin huolenpidon muotoihin, joita uskoo suurimman osan naissukupuolta arvostavan. Henkisen huolenpidon. Ei sillä ole merkitystä kuka tiskaa, jos parisuhteessa on sellainen tunne, että tuo tuossa ottaa vastuuta meistä. Perheestä. Millaista vastuuta ottaa sellainen, joka ei osallistu mihinkään?
Mikä ylipäätään oikeuttaa miehen irtisanoutumaan mistään kotiin, taloon, lapsiin liittyvästä sillä perusteella, että on ollut päivän töissä, jos kerran vaimokin on ollut? Laiskuus. Avuttomuus. Tekihän tuo talon, että eipä sillä. Pääsi vain unohtumaan, että niin teki Nainenkin. Pienin potki kylkiluita, vuosikas käsivarsilla, kaksi isompaakin huolehdittavana, koira, koti, kaikki. Yksin. Sellaisessa yksinäisyydessä oli enää mahdoton olla me.

Se toistuva kaava sitten. Väittämä; kaikki Naisen rakkaudet ovat olleet laiskanpulskeita sohvien miehiä. Paitsi että eivät ole. Vain yksi oli. Lastenisä. Hetkinen. Koska ainoastaan yksi suhde on ennustanut loppuaan jo heti alusta, eivät ne toisetkaan ole päättyneet väärän kaavan vuoksi. Siksi, että Nainen etsii alatilaiskaa passattavaa saadakseen tuntea itsensä tärkeäksi ja osaavaksi. Hallitakseen kaikkea ja kaikkia. Naisen on kyllä vaikea ottaa apua vastaan, totta, mutta kenties siksi, että niin monta vuotta oli elettävä ilman. Oli helpompi olla odottamatta, pettymättä. Itse asiassa mitään odottamattomuus oli suhteen kantava ajatus. Mahtavaa.


Kenties Nainen teki Lastenisästä sellaisen. Kastroi henkisesti, otti pala palalta enemmän kantaakseen, vastuuta ja töitä. Kasvatti neljä lasta, koska teräsnaiset tekevät niin. Juurevat Niskavuoren Hetat, tiukkasuiset ja kireäposkipäiset selviytyjät. Vahvojen naisten suku. Sellaisten, joiden synty kerrotaan Naisesta, joka periyttää kahleensa tyttäreltä tyttärelle, jonka kova tarina hakataan hautakiveenkin. Ehkä Naisessa oli aivan yhtä suuresti vikaa, ehkä niin vain tapahtui vuosien ja tulevien myötä. Ei osannut vaatia, vain valittaa.
Joskus asiat ajautuvat omille urilleen, kun eivät ole enää kenenkään ohjaksissa. Aikaa myöten urat syvenevät, eikä sieltä ole enää nouseminen. Niin vain käy.
 
Toiset ihmiset kukoistavat tahoillaan, mutta yhdessä vain kuihtuvat.
 



torstai 17. syyskuuta 2015

Ensitreffit missä tahansa

Romantiikannälkäisten lempisarja Ensitrefftit alttarilla alkoi jälleen ihmisten iloksi ja kiukun kohteeksi. Kyseessähän on sarja, josta jokainen muodostaa mielipiteen, tunsi formaatin tahi ei. Juonenjuoksu on mitä perinteisin. Eri alojen asiantuntijat valitsevat toisilleen mahdollisimman sopivat parit ja tutustuminen tähän toivottavasti loppuelämän kumppaniin alkaa vasta häiden jälkeen. Hetkinen. Perinteisin, millä tavoin? No, näin on menty naimisiin kaikkina niinä aikoina, jolloin romanttinen rakkaus ei ollut kuin harvojen hullunrohkeiden etuoikeus ja näin mennään naimisiin yhä edelleen osassa maailmankolkkaa. Joku muu on päättänyt kumppanin puolesta. Äkäisesti ääneen avioliittoinstituution häväisyä huutavat siis tavallaan vain vastustavat järjestettyjä liittoja. Että joku voi mennä naimisiin niinkin heppoisin perustein, kuten sopivin, eikä rakastunein? Aika hauskasti käännetty ajatus.
Ensitreffit alttarilla eroaa menneiden aikojen järjestetyistä liitoista kuitenkin siten, että heillä on mahdollisuus purkaa se, mikä on toisaalla sovittu. Yhtäläinen mahdollisuus, kuin kenellä tahansa meistä. Ja hyvä niin.

Ohjelma ei herätä Naisessa intohimoja suuntaan tai toiseen. Eronneelle avioliiton sakramentti ei ole niin vatsahappojen eritystä lisäävä asia, etteikö ohjelmaa voisi tarkastella sen kaikkein kiinnostavimmasta näkökulmasta; rakkauden syntymekanismin. Jos hinaa itsensä romanttisen rakkauden vaateen avioliiton solmimisperusteena yli, ohjelmaan voi suhtautua ihmiskokeena, joka raottaa parisuhteen mysteeriä. Voiko toista oppia rakastamaan? Riittääkö kaikin tavoin sopiva? Mistä kemia syntyy?  Onnistuuko, jos vain on kyllin sitoutunut projektiin, eli tässä tapauksessa avioliittoon tuntemattoman kanssa? On formaatista sitten mieltä mitä hyvänsä, sen herättämät ajatukset ovat varsin kiehtovia. Kaikki kunnia siksi heille, jotka jakavat elämänsä, kotinsa ja sydämensä heti ensitapaamisesta asti arvostelevien katseiden ja pahansuopien puheiden alla.  Ei ole helppoa, ei.


Otetaan mies ja nainen. Katsotaan, että arvot ajatukset ja odotukset osuvat yksiin. Seulotaan harrastuksia, ulkoisia ominaisuuksia, koulutusta ja monia muita rakennuspalikoita, joista muodostuu ihmisen olemus ja sijainti ihmiskartalla. Tähän perustuvat myös useat seulontalomaketta käyttävät treffipalstat. Onhan jokseenkin vähäisempää sulattelua vaativaa tinkiä silmien väristä, kuin täysin toisistaan poikkeavista maailmankuvista.

Mies ja nainen valittu. Laitetaan sitten nämä toisilleen sopivat treffeille ja toivotaan parasta. Kaikkien laskelmien mukaan sopivalla parilla on parhaat mahdollisuudet onnistua, koska ovat… no, sopivia toisilleen. Ei hädän häivää, paitsi että on. Sopivuus takaa ehkä sopuisan yhteiselon, mutta romanttiseen rakkauteen perustuvassa nykyisyydessä siihen se sitten jääkin. Sopuisa on kuin haalea kalasoppa, melkein terävä veitsi tai juhlista jäänyt avonainen sipsipussi; näyttää kyllä ihan hyvältä, mutta ei oikein ole sitä mitä pitäisi. Aika moni liitto perustuu sopuisaan rinnakkaiseloon, eikä siinä ole mitään pahaa. Kymmenen, kahdenkymmenen vuoden paikkeilla. Mutta että heti alkuun?

Tarvitaanko hyvän suhteen alkuliimaksi suuria tunteiden tulipaloja ja rakkauden roihua? Kemiaa, kiihkoa ja kohtalontunnetta? Ehkä ei. Ihmiset ovat niin erilaisia. Nainen on yhden kolmen vuoden avoliiton elänyt täysin toverillisessa hengessä, hissutellut henkisin villasukin, kunnes törmäsi Lastenisään. Se oli menoa se. Kaikin tavoin ja loppuun asti, yhtä iloista alamäkeä. Intohimoinen rakkaus ei taannut sen parempaa onnea, kuin syvä ystävyyskään. Kumpikin päättyi.
Reilut 20 vuotta myöhemmin Nainen on jälleen lähtöruudussa. Jokaista suhdetta rakennetaan eri lähtökohdista ja eri tavoin, kuin edellisiä. Toivottavasti ainakin. Jokaisesta suhteesta ottaa mukaansa hyviä ja huonoja puolia matkalla henkiseen yhteyteen, samankaltaisuuteen ja tuttuuteen. Kumppanuuteen jossa niin moni pieni palanen loksahtaa hämmästyen kohdalleen. On omassa kädessä, miten paljon vanhaa tuo uuteen.

Tunteiden palo? Mielenkiintoinen kysymys. Kun aamiaispöydässä lukee toisilleen lehdestä ääneen juttuja ja pakahtuu onnesta, että juuri tuo ihminen istuu vastapäätä, kun se kahdeskymmeneskin viesti päivässä hymyilyttää, kun käsi hakeutuu käteen kassajonossa, kävelyllä, liikennevaloissa ja se tuntuu oikealta ja hyvältä, onko sellainen tunteiden paloa? Tarvitseeko tunteiden edes palaa ja jos, niin miksi sitten on ikävä, vaikka ei?

Itsesuojelu. Varautuminen pahimpaan. Pelko. Niistä epäily saa virtaa. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse miettiä puhki. Jokaista tunnetta ei tarvitse arvottaa, joskus voi vain ottaa kaiken vastaan. Joskus voi antaa vain mennä ja sen menon keveys tässä Naista hämmentääkin. Ensimmäistä kertaa ei ole tavoitetta. Ei ahdistusta. Ei oman ajan laskemista, koska suhde nielee minuuden. Sillä se ei tee niin. Voi luottaa. Uskoa. Ajatella hyvää. On ihana olla tässä ja näin ja niin kauan kuin tätä kestää, miettimättä kauanko on kauan. Huomiseen, ikuisuuden. Kukaan ei tiedä. Mistään suhteesta ei tiedä. Ei intohimoisen rakkauden roihusta alkunsa saaneen, ei ensimmäistä kertaa alttarilla kohdanneiden. Se tässä elämässä hienoa onkin.

Kaikilla meillä on mahdollisuus onnistua, jokaisen epäonnistumisen jälkeenkin.