torstai 26. helmikuuta 2015

Se, millä itsensä kauppaa

Vaikka deittiprofiili nyt kuollut ja kuopattu onkin, aihe elää ja voi hyvin. Nimittäin. Naisella on eräs miesmerkkinen ystävä, joka on roikkunut samaisella deittisaitilla. Avannut ja sulkenut profiiliaan. Toivonut, uskonut, pettynyt. Vika ei niinkään löydy miehestä. Tämä kiltti ja kunnollinen, ihan kivannäköinen ja huumorintajuinen yhdennaisenmies on juuri sitä ukkomiesgeenistä ja lapsirakasta laatua, jota suurin osa naisista kaiketi etsii. Mutta. Miehen ilmoituksessa on eräs lause, joka karsii myös potentiaalisia pois jo lähtökohtaisesti. Se menee näin. ”Etsin hoikkaa naista, mutta tarvittaessa tyydyn myös pyöreään”. Tietenkään lause ei mene täsmälleen noin, mutta sisältö on sama. Iso osa naisista ei laita viestiä, eivät edes hoikat. Iso osa naisista ei vastaa miehen lähestymisyrityksiin, edes hoikat.

Mikä miehen profiilissa sitten on niin vialla? No se lause. Yhdellä nopealla lukemalla voi päätellä miehen olevan karkea, ulkonäkökeskeinen idiootti. Mitä Naisen ystävä ei totisesti ole. Häneen on vain sisäänkoodattu viehtymys hoikkiin naisiin, jonka sitten rehellisesti tuo julki. Virhe! Ensinnäkin sellaisen kirjoittaminen on täysin turhaa. Miksi luetella ulkoisia ominaisuusrajoituksia, kun ne pystyy halutessaan helposti tarkistamaan häneltä, joka ottaa yhteyttä? Jopa vain yhdellä nopealla kuvan vilkaisulla? Ja jos toisen profiilissa ei ole kuvaa, eikä mitään mainintaa ruumiinrakenteesta, voisi päätellä että ne seikat on tahallaan jätetty kertomatta. Ihminen on mitä on, eikä isoa voi kaupata pienenä ja toisinpäin jäämättä siitä kiinni. Lopulta.

Tomuista majaa mittoihin ja raameihin runnovana aikana suuri osa kaikenkokoisista naisista kokee lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, jos heille asetetaan ulkonäöllisiä vaateita. Toki näitä mielen luomia rajoitteita meillä kaikilla on, mutta mitä jos hakee vain tummia ja elämän ihanin rakkaus olisikin vaalea, joka jää siksi koskaan löytymättä? Ihminen voi myös muuttua. Tämän päivän täydellinen (vaikkapa se hoikka) match voi olla muuta vuosien kuluttua. Vaikka siis olisikin valmis tekemään myönnytyksiä omista mieltymyksistään, tätä myöntymyksen lajia ei kannata koskaan kertoa ääneen.

Naista lähestyi kerran mies, joka kertoi lukeneensa tämän profiilin, ja vaikkei kaikki kohdat niin osuneetkaan, niin päätti kuulemma silti ottaa yhteyttä. Koska on jo tyytynyt siihen ajatukseen, että ei voi löytää kaikin tavoin itselleen sopivaa naista. Aha. Nainenpa ei tyydy, vaan on enemmin ilman. Toinen puolestaan pettyi, kun Nainen ei ollutkaan punapää siinä väripurkista revityn portonpunaisen merkityksessä. Noihan on niinku vaaleanruskeat hiukset… (ja sitä et tajunnut tarkistaa kuvasta?), mies halusi punatukkaisen naisen sen vuoksi, mitä punapäiden sanotaan olevan. Sängyssä. Tämä idiotismin ruumiillistuminen ei muuten koskaan käynyt selväksi kirjoittelun ja puheluiden aikana. Just. Next please…

Miesmerkkinen ystävä vuodattaa, miten monin tavoin sinkkuus on ahterista, ja pelkoaan siitä, että tulee olemaan elämänsä loppuun yksin. Koska mies ei käy baareissa, eikä harrastuksissa, joissa voisi ketään tavata, ei pelko lie täysin turha kuitenkaan. Nainen ehdottaa, että mies laajentaisi skaalaansa hoikista vähemmän, koska vain täydellinen lie oikeutettu vaatimaan täydellisyyttä. Mies kertoo tehneensä niin. Mutta kun ne pyöreätkään eivät lämpene! No da? Eivät kai, jos profiilissaan kertoo tyytyvänsä hoikemman puutteessa myös heihin, jotka ovat vähemmän. Kuka haluaa olla se, johon tyydytään?

Profiili on nyt suljettu, mutta edelleen Nainen miettii sitä. Tosin laajemmassa merkityksessään. Jos sellaisen joskus maailmassa vielä avaa, millaisilla sanoilla soisi itseään kauppaavan? Ihan kiva nainen, nöyrä ja kuuliainen… Vaan kun ei ole, eikä valehdellakaan ilkeä. Millaisen kuvan antaa itsestään, – oikean tai väärän – tahtomattaankin? Monet miehet sanoivat Naisen tekstistä, että ”rohkaistuivat” silti ottamaan yhteyttä. Toiset veikkasivat tämän kirjoittavan työkseen ja pahoittelivat omaa niukkaa ulosantiaan. Suurin osa ymmärsi ilmoituksen rivienvälin huumoria. Jaaha. Jokin Naisessa, edelleen, sekä kirjallisesti että IRL antaa signaalia, joka houkuttelee vain kuhnureita hunajapurkille. Koska tämä on ilmiönä toistunut nyt kyllin monta kertaa, alkaa käydä yhä epätodennäköiseksi että joku normaali viehtyisi Naisesta ja Nainen normaalista. Jos sellainen maailmankaikkeuden ihme sattuisi käymään, paljastuisi jotain karmeaa kuitenkin. Ja kukas meillä kolkuttaakaa ovella, kuin ehta Groucho Marx –syndrooma? Tervetuloa, käy sisään. Viivy ihan niin kauan kuin haluat.
Niin. Mikäpä Nainen on sitten ketään neuvomaan, mitä profiiliinsa laittaa tai on laittamatta. Ehkä se on sitten parempi, että miesmerkkinen ystävä roikottaa tuota rajoittavaa lausettaan profiilissa, koska kenties se kertoo hänestä jotain oleellista, jota Nainen vain ei suostu parisuhdeodotteen puuttuessa kaveripohjalta näkemään; tarjolla on kuin onkin karkea, ulkonäkökeskeinen idiootti. Saman ajatusmallin mukaan eräs toinenkin asia on vain ja ainoastaan hyvä. Että Nainen on sulkenut omansa kokonaan.



maanantai 23. helmikuuta 2015

Toisenlainen loma

Loma. Neljän päivän odotettu miniloma yhdessä lasten kanssa. Ulkona vastasatanut lumi, sisällä synkkä mieli.

Miten paljon ihminen voikaan vihata epäreilua elämäänsä? Vastaus; rajattomasti. Luulisi, että Naiselta olisi vähintään viety perna ja toinen munuainen ilman nukutusta, niin kipeä on hän, joka tuijottaa ikkunan läpi työttöminä seisovia suksiaan. Tämän loman piti olla toisenlainen, kaikkinaisen suorittamisen tuolla puolen. Piti olla aikaa lapsille, liikunnalle, levolle. Kivoille ja palauttaville asioille. Viis siitä, että lasten ystävät lähtevät Leville tai etelään. Naisella on neljä päivää aikaa olla tärkeimpiensä kanssa yhdessä  (anteeksi) siis niistää ja aivastaa miniloma loppuun, ja ylihuomenna töihin.
Koska Universumin Vittuiluvastaava huomaa ottaa lukuun sairastamisesta aiheutuvan maksimaalisen kärsimyksen, hän loihtii lapset jokseenkin jiiriin siihen mennessä, kun Nainen itse kaatuu sohvan pohjalle. Siinä on sitten kiva kuunnella marinaa mullaeioomitääntekemistä, koskamemennäänostaanmulleuikkarit ja miksmeeiikinämennäkylpylään. Ainoa järjellinen toiminto sohvan pohjalla on lukeminen. Mikä on sikäli vaikeaa, että vaikka kuume poistuu hetkeksi Burana-Panadol – kombolla, päänsärky ei. Se jäytävä, silmien takaa alkava tykyttävä piina. Keuhkoja repivään yskään ei auta mikään. Paitsi luoti.


Eihän nyt kukaan tapa itseään flunssan takia. Ei tietenkään. Mutta iskiaksesta voidaan alkaa jo neuvotella. Käypä niin onnenkantamoinen, että yhdellä rajulla aivastusputkella juuri vaivalla auki saatu neljän nikaman krooninen fasettilukko pamahtaa uudelleen jumiin.  Ja koska rintaranka avaa äänen, alaselkä yhtyy kuoroon. Iskias puree pakaraan jäljet, jotka eivät parane. Yhtälö on hyvin selkeä. Selkä ei kestä yhtään makaamista, eikä tauti liikkumista. Täydellistä.

Miten VOI olla mahdollista potea koko ajan jotain? Liennytkö ainuttakaan tervettä päivää ollut tämän vuoden puolella. Tauteja jo ties kuinka monta, selkäsirkus siinä ohessa viikkotolkulla. Töissä räkii asiakkaat, kotona lapset. Omat ja omien ystävät. Nainen ei ole koskaan ollut näin usein kipeänä. Pari flunssaa vuoteen on vaihtunut pari flunssaa kuukauteen, ja tämä jos mikä on syvältä. Nainen pesee käsiä, ei ikinä koske suuhun tai silmiin, eikä koskaan syö sormin mitään töissä, ottaa vitamiinit ja deet ja sinkit ja huuhtelee viruksia veks sarvikuonolla ja silti. Silti! Saatana. Ja pari muuta pahempaa. Kaiken muun vielä ymmärtää, mutta että loma, se ainoa oikeutettu, kun kesälläkään ei ollut. No, ensi kesänä sitten. Kyllähän tässä heinäkuun lopulle helposti jaksaa, samoilla hermoilla…

Ei ilmeisesti saisi odottaa mitään. Ei suunnitella olevansa suunnittelematta. Ei haaveilla sellaisista seikoista, kuten mahdollisuudesta liikkua ja ulkoilla. Leipoa yhdessä. Mennä uimaan. Eikä ainakaan siitä, mitä Naisen niin piti. Kirjoittaa ja paljon. Jo näinkin lyhyt sessio istua aamukahvin kera sormet näppiksellä kaataa pariksi tunniksi uupuneena petiin. Sitten on kyllin voimia alkaa taas vaihteeksi vääntää ruokaa. Viidelle hengelle. Joiden pyykki on pesemättä jo neljättä päivää. Kiva. Lapset kyllä tekevät, minkä omalta ololtaan kykenevät, tyhjentävät astianpesukonetta ja vievät koiraa, mikä ei juuri lohduta, kun itse haluaisi.

Yksi asia on varma. Seuraavalta lomalta Nainen odottaa vain ja ainoastaan HC-siivoamista. Vaikkapa varaston ja vaatehuoneen. Niin ja kaikkien mattojen kahteen kertaan pesemistä. Eipä sitten vituttane näin paljon, kun se(kin) haave romuttuu. Ni!




lauantai 21. helmikuuta 2015

Kaikki rakkaudelta vapautunut aika

Elvis has left the building.

Kolme kuukautta siihen meni, kunnes Nainen luovutti ja sulki profiilinsa deittisaitilta ennalta määräämättömäksi ajaksi. Lukuisat tunnit netissä, kirjoittelut, treffeillä käyminen, mikään niistä ei vienyt kohti parisuhde – nimistä päätepysäkkiä. Eipä sillä, matkanteko oli kieltämättä hauskaa. Aikansa. Koska elämällä näyttää juuri nyt olevan tarjolla vain vanheneva ruumis, Nainen päättää valjastaa aikansa ylevämpään tarkoitukseen. ”Kuolemattomaan taiteeseen”.

Astutaanpa kaksi askelta alemmas pilvilinnojen puutarhoista. Kuolematon taide ei tässä tapauksessa tarkoita sen ylevämpää, kuin kaikki ne kuvat ja tekstit, jotka eivät tule lasketuiksi tekijänsä kanssa samaan kuoppaan. Jälkipolville jäisi jotain, jos ei muuta, niin epäilys suvun matriarkan mielenterveydestä. Koska Nainen aikoo elää yhdeksänkymmenen tuolle puolen ja vieläpä älyllisesti kohtalaisen terävässä (?) kunnossa, on tässä viisikymmentä vuotta aikaa takoa sitä kuolematonta. Voi jälkipolviparat.
Kaiken sen vähänkin ajan, joka säästyy rakkauden ajattelemiselta, tapaamisilta, ja muulta melko vähävirikkeiseltä puuhalta, Nainen päättää kirjoittaa. Niin, ellei sitten tavoittele täydellisen lauseen sijaan täydellistä viivaa. Kirjoittaa mitä? Novelleja, runoja, jotain. Ja paljon. Koska paljon tekemisessä on sellainen iloinen puoli, että runsaasti roiskiessa aina jokin osuu kohdalleen. Aivan kaikki ei voi olla luokatonta kuraa.

Mitä kirjottaa, kun kaikki maailman tarinat on jo kerrottu? Ajatus on vaivannut Naista jo pitkään. Kaikissa tarinoissa on rakastettu, vihattu, kostettu, annettu anteeksi, synnytty, kuoltu, eletty, kaivattu, koettu vääryyttä ja onnea ja jokainen niistä on kirjoitettu jo ennen kuin Nainen syntyi. Onko kaikki maailmassa jo sanottu ja tehty? On. Ei. Ei tietoa.  
Nainen päättää aloittaa mahdollisimman absurdista lauseesta ja katsoa mihin tarina vie. Ja kyllähän se vie! Mahtavaa. Uusi maailma, uusi ulottuvuus. Vanha ja tuttu. Kun yhden idean päästää irti, kolme muuta pyytää vuoroaan. Ja siinä osassa mieltä missä ennen oli ajatuksia parisuhteelle ja rakkaudelle, on nyt loputon luovuuden virta. Ongelma vaan on edelleen sama. Aika.

Elämässä pitää siis valita, miettii Nainen. Valita kauniiden lauseiden ja kauniiden muistojen luomistyön väliltä. Ja kuitenkaan, ilman toista ei ole olemassa toista. Pitää siis elää vähän ja kirjoittaa vähän. Tai kirjoittaa paljon ja elää vielä enemmän. Rypeä, rikkoa, riekaloitua. Henkitoreissaan raapia viimeiset sanansa ennen seuraavia. Ja taas seuraavia. Valvoa yöt ja nukkua päivät ja palaa loppuun ennen vuoden kahta kiertoa. Mutta entä käydä siveästi töissä, hoitaa perheensä ja elää pienesti? Se jää nähtäväksi. Naisella ei ole enää ainuttakaan tekosyytä olla toteuttamatta sitä, mihin hänet on nahkaa ja luita myöten tehty. Ei enää illan viimeistä tuntia treffipalstalla, ei hätäisiä viestinlukuja kahvitunnilla. Ei puheluja. Tapaamisia. Tekosyitä. Sanoista on tuleva syli, kirjaimista kaipauksen täyttymys.

Voiko rakkaudesta kirjoittaa, ellei elä sellaista? Voi. Ken on kerran kevään nähnyt, pystyy kertomaan siitä talvellakin. Äkkiä kuolee kaikkinainen uskottavuuden puute, joka on Naisen mieltä vaivannut. Kaikki tarinat ovat ehkä jo kirjoitettu, mutta aivan kuten laulutkin, niiden samaa tarkoittavat sanat syntyvät yhä uudelleen. Osa jää elämään, osa kuolee syystä. Jälkipolvet saavat päättää.

Ehkä kaikella on tarkoituksensa. Silläkin, että matkansa taittaa yksin.


maanantai 16. helmikuuta 2015

Sosiaalinen erakko

Vaikuttaa siltä, että Naisessa on tasan kaksi kytkinasentoa, eikä mitään siltä väliltä. Hippaamisen, shoppaamisen ja sosiaalisen elämän kääntöpuolena on yhä erakoituvampi ja hiljaisuutta halajava mykkä puidenhalaaja. Koska viimeisintä on nyt kestänyt jo 1,5 kuukautta, alkaa kahden kytkinasennon omaavaa jo pienesti huolestuttaa. Lähipiiristä nyt puhumattakaan.

Nainen ei ole hipannut sitten uudenvuoden. Ennen kuin muotoilet mielessäsi kysymystä ”mitä sitten”, muistuta itseäsi niistä kahdesta ja puolesta vuodesta, jolloin Nainen kävi joka ikinen toisviikonloppu, ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Nekin tuli kirittyä tilastollisesti, sillä joskus pakollinen meno osui myös äitiviikonloppuun. Kuten parit häät.

Se, mikä Naista tässä mietityttää on oireilu mahdollisesta hiipivästä loppuun palamisesta. Esimerkki. Naisen piti mennä treffeille ihan kivan miehen kanssa, mutta ei saanut sovittua niitä. Syy? Ei jaksa laittautua. Ihminen, jolla on kaappi täynnä hippavaatteita, kauniita kenkiä ja koruja ei jaksa nähdä vaivaa nousta sohvalta ja lähteä? Aha.
Suorasukaiseen tapaansa Nainen totesi, että mukavuudenhalu ajoi nyt ohi halusta näyttä mukavalta ja tack, men nej tack. Eikä siinä mitään. Ihminen saa kuunnella itseään, olla väsynyt ja haluta omaa rauhaa. Naisihminenkin. Mutta jos sama ihminen sanoo haluavansa nyt vain lukea kirjaa sohvannurkassa ja tuijottaa tyhjyyteen kirja sylissään, lie jotain pahasti vialla.

Ystävänpäivä, yksin kotona, kirja sylissä. Yhdet bileet ja yhdet treffit vain pukeutumisen vaivan takana. Pukeutumisen, meikkaamisen, kihartamisen… Ei jaksa. Sosiaalinen elämä tuntuu lähinnä ponnistelulta, johon ei nyt liikene voimia. Pling! Diagnoosi selvä. Ihan selvä loppuun palaminen! Sitten tulee tekijä X. Burnoutin reunalla keikkuva ihminen tuskin jaksaa vetäistä yli tunnin hiihtolenkkiä, tai lähteä ex-tempore avaamaan ystävän fasettilukkoa kahdella golfpallolla. Masentunut ei samoile tuntikausia Ikeassa, tai keskity kaiken ulossulkien kynän kaareen valkoisella paperilla. Mikä Naista sitten vaivaa? Yltiösosiaalinen työ.

Vailla pienintäkään ylpeyttä ja ainoastaan toteavaan sävyyn, Nainen on hyvä työssään. Saa alati suoraa palautetta asiakkailta itseltään tavastaan palvella empaattisesti ja ystävällisesti, mutta ripeästi. Tietenkin, se nyt on vähintä mitä kuka tahansa luukun tuolla puolen voi tehdä. Mutta yltiösosiaalisella hektisellä työllä on hintansa ja se lasku maksetaan vapaa-ajalla. Nainen haluaa olla hiljaisuudessa, niin että kukaan ei puhu, radio ei soi, eikä televisio huuda. Toisinaan jättää vastaamatta puhelimeen, aika usein soittamatta. Töissä niin ripeä askel on vaihtunut vapaa-ajan verkkaiseen. Kiireentuntu kaikkineen on vastenmielistä. Miten kiire sitten liittyy haluttomuuteen mennä treffeille tai ystävänpäiväbileisiin? Kaikin tavoin ja ei mitenkään. Haluttomuus on alkaa laittautua, koska niin saa tehdä viitenä aamuna viikossa. Haluttomuus on olla hersyvä ja iloinen, koska niin saa olla viitenä päivänä viikossa. Haluttomuus olla mitään muuta kuin vain olla. Siten se liittyy.

Juuri kun Nainen on täysin vakuuttunut orastavan sekoamista enteilevän erakoitumisensa vakavuusasteesta, kertoo rakas ystävä kokeneensa täysin saman oltuaan 15 vuotta hektisessä asiakaspalvelutyössä. Asiakkaita tuli ja meni, työntekijöitä tuli ja meni, puhelimet soivat ja ovi kävi aamusta ehtooseen. Ja kaiken sen piti kasassa yksi ihminen, Ystävä. Hintana oli iltaerakoituminen, jolloin Ystävä ei jaksanut vastata puhelimeen, tai nähdä ketään. Ja nyt on kyseessä hän, joka on yltiösosiaalinen ja kuulu energisyydestään. Yhtäkkiä Naisen tuhannen palan palapelissä sopi kaksi saman sinistä toisiinsa. Vastenmielisyys käydä treffeillä tai ylipäätään missään johtuu siitä, että Nainen tapaa työssään joka päivä 80-100 ihmistä. Vierasta ihmistä. Jokaista pitää lukea heti, miten tätä voi palvella. Onko se moi vai hei vai päivää ja teitittely vai rempseä tapa. Tuo on sekakäyttäjä, tuo vihainen, tuo on muistisairas ja tuo jää asumaan tähän, jos en ole tarpeeksi jämpti… Jokaisen kanssa sana säästä tai päättäjistä ja siitä että onpa hieno juttu tai voi miten ikävää! Onko ihme, jos ei vapaa-ajallaan halua tavata ainuttakaan vierasta ihmistä?

Treffipalsta on tarjonnut sosiaalisen ikkunan sieltä, mistä ei tarvitse poistua ollenkaan. Kotoa. Naisesta on ihanaa kirjoitella, vaihtaa ajatuksia ja näkökulmia, mutta kirjeenvaihdon vuoksi ei kai kukaan palstalla roiku. Paitsi hän, joka ei halua poistua kotoa. Nainen.
Todistaakseen jotain itselleen ja koko ihmiskunnalle, Nainen raahautuu pois henkiseltä ja fyysiseltä mukavuusalueeltaan kohti kahvilaa ja kiusallisia ekoja treffejä. Voihan siellä olla ihan kivaakin? Kaksi minuuttia myöhemmin Nainen on valmis pyörtämään diagnoosinsa yltiösosiaalisen työn sosiaalista elämää rajoittavana. Haluttomuus lähteä treffeille osoittautui tässä tapauksessa intuitioksi. Miehessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mitä nyt kättely on kuollut ja keskustelu kankeaa. Hän on kuitenkin ihan tosissaan etsimään suhdetta, jopa pelottavan, ottaen huomioon että miltei kahdenkymmenen vuoden yhdessäolo oli päättynyt vasta neljä kuukautta sitten. Tunnin aikana käy selväksi, mitä introvertti tarkoittaa. Ja miten kaukana tunnejanalla on vastaeronnut ihminen, joka vielä kipuilee, vihaa, on katkera ja ajattelee epätoivoisesti uuden parisuhteen korjaavan kaiken. Tunti siinä meni. Tunti elämästä. Huokaus.

Illalla Nainen laittaa pitkän viestin miehelle, jossa muotoili, ettei miehessä ole mitään vikaa, kuten ei Naisessakaan, mutta toisilleen eivät ole sopivat. Koska mies oli kärsinyt sosiaalisen vaimonsa, tämän suvun ja ystävien rinnalla, totesi Nainen tämän saman kärsimyksen takuulla jatkuvan hänen muassaan. Hiljainen, hitaasti lämpiävä ja harkitseva mies tulisi hulluksi Naisen kanssa, joka arvostaa nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää tilannetajua, ja jonka mielestä hyvä stand up on jokaisen arkipäivän ulottuvuus. 

Nainen kertoi viestissään, mitä hyvää näki miehessä, eikä edes sivunnut sitä, mikä oli hänen vinkkelistään vähemmän. Kuten nyt täysin erilainen maailmankatsomus. Toivotteli hyvät jatkot, ja ihan vilpittömästi tarkoitti sitä.

Paluuposti saa intuition suorastaan riehaantumaan. Näennäisen rauhallinen viesti kätkee sisäänsä ivaa ja loukkaantuneen miehen paatosta. Naiset ovat omituisia, ekstroverttiys on yhtä kuin juoruilua ja aivotonta kälätystä ja että kyllä hän pystyy keskustelemaan, vaikka onkin hiljainen. Kaikki tämä, vaikka Nainen ei sanallakaan maininnut miehen sisäänpäin kääntyneen luonteen olevan mitenkään huono asia. Sitä paitsi, siinä on jotain omituista, että on eronnut jo 5 vuotta sitten ja seurustellut kaksi kertaa vakavasti sen jälkeen. Jotain vikaa Naisessa on, kun ei pysty pysymään suhteessa. Tämä selvä.

Joskus haluttomuus tavata uusia ihmisiä johtuu siis yltiösosiaalisesta työstä, joskus se on vain pieni ääni, joka kuiskaa ”ei maksa vaivaa”.

Jokohan sitä luovuttaisi.



perjantai 13. helmikuuta 2015

Lihapullia

Koska Naisen blogia lukee todistetusti vain kolme urosmerkkistä otusta, ei hänen tarvinne julkisesti esittää pahoitteluaan seuraavasta kirjoituksesta. Mutta ihan siltä varalta, että olet se neljäs; anteeksi.

Ensin Nainen ei halunnut uskoa. Mutta oltuaan kolme kuukautta treffipalstalla, kirjoiteltuaan kymmenien, tavattuaan muutamien miesten kanssa, on pakko nöyrtyen kammeta aivojensa analyyttisen osaston arkistointivastaava tilaan; teoria (useimmista) nelikymppisistä miehistä. Tämä teoria ei tosin ole hänen omansa. Samainen on jo esitetty tämän kyseisen blogin erään kirjoituksen kommenteissa, eikä se tullut Naiselta käsin.


Nelikymppinen mies on piloille lellitty lihapulla, joka kuvittelee olevansa sisäfileepihvi. Hän on vihdoin keksinyt oman kuolevaisuutensa ja veret suussa haluaa nyt ottaa elämästä irti kaiken sen, mikä on kohta auttamatta ohi. Niin, se elämähän tosiaan on kohta ohi. Viimeistään viisikymppisenä. Nelikymppinen mies haluaa todistaa itselleen ja muille, että salilla ja lahkeessa nousee edelleen. Kuin kaksikymppisenä konsanaan. Sitä todistaakseen lihapulla etsii nuorempaa naista, mielellään kuitenkin sellaista kaks-kolmekymppistä, joka olisi jo teini-ikään ehtineet lapsensa tehnyt, jotta aikaa jää täydelliseen antautumiseen ruumiin ja sielun riemuihin aikuisten kesken. Jos kolkytveen lapset ovat jo viidentoista paremmalla puolen, ei yhtälö ihan toimi. Mutta lihapulla ei tästä piittaa. Hän  h a l u a a !!!

Nelikymppinen mies ei voi seisahtua yhden kohdalla. Pitää tavata montaa ja vertailla ja jos löytyy hyvä, niin entä jos jossain on vielä parempi? Koska aikaa ei ole enää (viisikymppisenä elämä on ohi) pitää jäljellä olevat vuodet viettää laadukkaasti. Samaan aikaan luoda uraa ja vähentää töitä, ajaa Harley Davidsonia, nuorta Mirkkua ja läheiset hermoromahduksen partaalle kaiken sen nuoruudentodistelun vuoksi. Nelikymppinen mies voisi kaikkein parhaiten samanikäisen jo elämää nähneen naisen kanssa, sielukkaan ja syvällisen, mutta entä jos joku näkee? Nelikymppinen nainen kun näyttää jo, no, nelikymppiseltä.

Entäs viisikymppinen mies sitten? Hän on tavoittanut tuon Luojansuoman vuosien luvun ja ymmärtää edelleen olevansa elossa. Elämä ei ole ohi. Ei alkuunkaan. Viisikymppiselle miehelle tie on auki taivasta myöten ja rinnalle kelpaa taas ihan omanikäinen daami, sillä hän haluaa viettää jäljellä olevat vuodet laadukkaasti. Viisikymppisellä ei ole enää verta ja katkenneita hampaita suu täynnä. Kuten miehet kai aina, tämäkin vuosikerta katselee nuorten Mirkkujen perään, mutta ehkä enemmän kaihoisalla ajatuksella ”ollapa vielä nuori”. Sillä toisin kuin nelikymppinen, hän jo tietää ettei ole. Nuoria ovat vain he, joiden alkuperäisen ajokortin kuva oikeasti korreloi peilin kanssa. Tietenkin toisille viisikymppisille kelpaa ainoastaan huomattavasti nuorempi nainen. Aivan kuten ihan kaikki nelikymppiset miehet eivät ole lihapullia. Mutta se kuuluisa viidenkympin kriisi on kyllä takuulla valunut vuosikymmen alemmas, vaikka joukkoon mahtuukin näitä kriisimyöhäisheränneitä.  
Naisen sisäinen ikäkytkin on pysähtynyt näyttämään lukua, jossa mies on turvalliset kaksi vuotta vanhempi. Siten nuoremmat tai paljon vanhemmat haarukoituvat pois potentiaalisista. Nainen haluaa uskoa, että suht samat asiat samaan aikaan kokenut voisi olla se paras match kaikin tavoin kuitenkin. Jokaisella ikävaiheella kun on omat tehtävänsä, kriisinsä ja tavoitteensa. Ja hyvä niin. Seurusteltuaan kaksi vuotta itseään 14 vuotta vanhemman miehen kanssa, Nainen voi todeta että ikäero sekä näkyi, että ei. Eikä kumpikaan ollut huono asia lainkaan. Elämästä ei edes koskaan tiedä. Se voi jatkua vähän tai kauan ja olla laadultaan ihan mitä vain. Mutta ainakaan lähtökohtaisesti ajatus yhteisestä vanhenemisesta ei pidä sisällään omaishoitajuutta ja kahdenkymmenen vuoden leskeyttä miesten elinajanodotteen ollessa ne karut noin kuusi vuotta vähemmän. 14 vuotta ikäeroa alkaa näyttäytyä viimeistään silloin, kun vanhuus ja raihnaisuus saapuvat ruumiin vieraaksi. Kyllä. Tiedetään. Poikkeuksia on ja lehmät lentää. Nainen haluaa silti omanikäisensä miehen, mutta omanikäinen nyt vain sattuu olemaan pilalle lellitty lihapulla, joka kuvittelee olevansa sisäfileepihvi.

Entäs nuoremmat sitten? No, nej ja njet. Naisen ikärasismi toimii molempiin suuntiin. Miksi ihmeessä kukaan nuorempi edes haluaisi olla vanhemman naisen kanssa? Kunnes sitten kävi mielenkiintoisen keskustelun, missäpä muuallakaan kuin eräällä treffipalstalla.
Jostain syystä Naista lähestyvät nuoret ja hyvin nuoret miehet. Hyvin nuoret etsivät puumakokemusta, koska se on niin hot. Sekä trendi – että siinä toisessa merkityksessään. Tai sitten heillä olisi hyvin paljon puhuttavaa terapeutille aiheesta äitisuhde. Mutta entäs ne nuoret sitten? Tai siis Naista nuoremmat, miinus viisi - seitsemän vuotta. Profiilissaan tämän ikäryhmän miehillä on yleensä kaikkein suurin hajonta mitä tulee ihannekumppanin ikään. Voisi ajatella, että kolmevitonen on melko kaikkiruokainen. Sopeutuva. Vielä onnellisen tietämätön nelikymppisyyden kuristavasta otteesta aivan käsivarren mitan päässä. Vaikka Nainen ei koe viehtymystä nuorempiin miehiin, yksi sai hänet vakavasti kyseenalaistamaan ajatuksen, että ei voisi koskaan ikinä ja missään olosuhteissa tapailla itseään nuorempaa, saati jakaa elämänsä, unelmansa ja vuoteensa tämän kanssa.

Asiahan on niin, että Naisen kolme rakkainta ystävää ovat 10 vuotta vanhempi ja 8 – ja 15 vuotta nuoremmat. Nainen hyväksyy siis naisista rinnalleen ikään katsomatta heidät, jotka kokee sielunkumppaneikseen. Miehen tulisi kuitenkin olla säädylliset kaksi vuotta vanhempi? Sellainen tekee Naisesta varsin konservatiivisen, ennakkoluuloisen ja kankean yleistäjän, jonka totuus on ainoa oikea. Eli juuri sellaisen, jota on yrittänyt koko elämänsä välttää olemasta. Tänks.

Oivallus ei tosin poista sitä seikkaa, että Nainen haluaa ikäisensä lihapullan ja ikäisensä lihapulla haluaa kunnon pihvin. Mutta se sai Naisen ajattelemaan uudelta kantilta. Jos mies etsii itseään hieman vanhempaa naista, hän tuskin etsii sitä ryppyjen ja roikkuvan nahan himossa. Syy on henkinen yhteys, ei ulkoinen täydellisyys. Niin ainakin tämä kyseinen mies väitti. Että on aina kokenut itseään vanhemmat naiset kiinnostavampana, kuin nuoremmat. Eikä nyt puhuta edes mistään plus kymmenen ja yli vuotta. Nyt puhutaan siitä, että voi puhua ihan mistä vaan. Voi jakaa ja tulla ymmärretyksi syvällä henkisellä tasolla. Vau. Entä teoria eri ikäkausien tehtävistä, kriiseistä ja tavoitteista? Jaa-a. Ehkä se sittenkin on, että Naisen tässä hankalassa iässä pitää löytää joko itseään nuorempi tai vanhempi ja jättää herkässä kuolevaisuusymmärryskaudessa kärvistelevän ikäkumppaninsa rauhaa. Tai sitten ei. 
 
Nainen lopettaa teorioinnin tältä erää ja lähtee sinne, josta vielä saa  hyviä lihapullia kohtuupienellä panostuksella. Ikeaan.

Morjens.


sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Kannattiko

Tästä piti tulla vain kommentti eilisen kirjoituksen perään. Piti. Mutta aihe suorastaan vaati ihan oman postauksen.

Naiselta on kysytty usein eroon liittyen eräs vaikeimmin vastattava. Nimittäin; kannattiko. Vastauksen vaikeuden muodostaa se, että se on kaikessa helppoudessaan varsin yksipuolinen. Kukaan ei voi tietää mitä olisi tapahtunut, jos Nainen ei olisi eronnut. Ei voi siten vedenpitävästi vertailla vaihtoehtoja. Siitäkin huolimatta ainoa ja oikea vastaus Naisen omalta kohdaltaan on; kannatti.

On totta, että eron jälkeen ongelmien määrä pysyy ennallaan, mutta niiden aiheet vaihtuvat. Siinä missä pääsee eroon sohvalla lohnaavasta marisijasta, joutuu kantamaan arkivastuun kaikesta aivan itse. Hetkinen. Naisen tapauksessahan perheen naarasmerkkinen niin teki aviossa ollessaankin. Se, että joku joskus täytti astianpesukoneen, pesi pyykkiä tai imuroi, on menettämisenä pieni hinta henkisestä vapaudesta. Kaiken, siis korostaen aivan kaiken muun teki Nainen itse. On siis täysin eri asia erota suhteesta, jossa työtaakka tasapainottuu edes jotenkin tasan, kuin sellaisesta jossa kantaa pakkasen kohmettamia takkapuita takapihan pressun alta saunalle lämpiämään, jotta huomenna olisi taas kuivaa poltettavaa varaavassa takassa pitkän päivän jälkeen, kun mies makaa sohvalla ja marisee, että kaikki olisi hyvin jos vaan saisi panna enemmän. SE alkoi nimittäin olla niitä viimeisiä niittejä tämän kamelieläimen selässä viitisen vuotta sitten. Nainen oli koulussa päivät, luki tentteihin ja teki tehtäviä illat, työskenteli viikonloput, ja kantoi ne helvetin takkapuutkin sisälle lämpiämään joka ikinen päivä, kun toinen narisi, nalkutti ja huuteli makuuasennosta käsin. Kaikki, aivan kaikki vastuu neljästä lapsesta oli naisella. Nainen kävi kaupassa, koska Lastenisä ei osannut käyttää rahaa. Nainen teki ruuat, kuulusteli läksyt, katsoi sukset ja luistimet ja allekirjoitetut koepaperit seuraavalle päivälle, varasi hammaslääkärit, seisoi pulkkamäet, lajitteli, noukki, järjesti, viikkasi ja hankki aivan kaiken tarvittavan. Lastenisä imuroi toisinaan, laittoi pyykit kuivumaan ja tiskit koneeseen. Niin ja vaihtoi renkaat autoon kaksi kertaa vuodessa. Vau.

On aivan eri asia erota suhteesta, jossa kaikki on kuollut, kuin siitä, jossa toivoo että olisi. Nainen ja Lastenisä ärsyyntyivät jo huomenen sanomisesta, koska sekin oli muka jokseenkin vittuilevaan sävyyn muotoiltu. Eläminen saman katon alla oli yksinkertaisesti niin tukalaa, että oli pakko tehdä jokin ratkaisu, ennen kuin yksi liikaa sanottu ”huomenta” olisi aiheuttanut "revin tuolta pään irti"–reaktion. Mitään ei voinut enää puhua, mitään sopia, koska kaiken kumpikin tulkitsi toisin.

He olivat alusta alkaen väärät ihmiset toisilleen. Mutta Nainen halusi perheen, jaksoi ja sieti, aivan kuten Lastenisäkin kuusitoista pitkää vuotta. He olivat toisilleen väärät ja siksi ainoa oikea teko oli erota. Kannattiko? Ei olisi kannattanut mennä yhteen alkujaankaan. Ero oli vain päätepiste virheelle, jota ei olisi pitänyt tapahtua.
Ei Lastenisä ole paha ihminen. Eikä varmaan edes patalaiska. Siellä pitää nyt yksin isoa omakotitaloa, jossa on pakkosiivous sunnuntaisin asuntonäytön vuoksi. Tosin kukaan ei ole siellä sekoittamassakaan. Ehkä Nainen teki hänestä sellaisen, laiskan. Toisenlainen mies ei toisenlaisessa suhteessa olisi, mutta tämä oli. Patalaiska ja nariseva. Toisenlainen nainen olisi saanut tämän patalaiskan ja narisevan aivan toisenlaisiin suorituksiin. Tämä ei saanut.

Nainen ei kadu eroa. Ei kadu yhteistä taivalta. Aikansa katui molempia, mutta ei sellaisesta ole mitään hyötyä. Ero juuri tästä miehestä ja juuri tästä suhteesta oli ainoa oikea ratkaisu. Monta muuta sitä ennen olisi saanut jäädä tapahtumatta, jos nyt halutaan lähteä purkamaan kysymystä kannattiko. Sitä paitsi, mikä merkittävintä; ei Nainen ole koskaan katunut eroa miehestä. Unelmasta ja pilvilinnasta, elämänpituisesta suunnitelmasta kylläkin. Kaikkein tärkein pointti eroa mietittäessä on, haluanko pysyä yhdessä tämän ihmisen kanssa, vai tämän elämäntavan. Kai jokainen haluaisi olla merkityksellinen ja rakastettu, ei vain talouden jakaja? Jos Naiselta itseltään kysyttäisiin, hän ei haluaisi olla minuuttikaan suhteessa mieheen, joka on tämän kanssa vain siksi, että on niin kiva kun toinenkin käy kaupassa ja on talot ja autot ja kaksi lyhentämässä asuntolainaa. Entä rakkaus? Edes syvä kiintymys?


Jos siis miettii eroa, ainoa kysymys johon rehellisesti joutuu vastaamaan on; haluanko olla tämän ihmisen kanssa. Juuri tämän. Nainen ei. Nainen halusi olla unelman kanssa, sen jossa on kokonainen perhe omakotitalossa, jossa käydään töissä ja harrastetaan ja vietetään jouluja ja juhannuksia vaikka sydämessä tuulee pohjoisesta.
Vielä yksi kysymys, joka edellistä selventää; haluaisinko olla juuri tämän ihmisen kanssa, vaikka konteksti muuttuisi? Jos meidät siirrettäisiin tästä ihanasta talosta ja idyllisestä elämästä kaupungin rähjäiseen kerrostalokaksioon, työmarkkinatuki kerta neljään viikkoon tuloina, riittäisikö meillä rakkautta ja tahtoa olla yhdessä hamaan hautaan saakka, kunhan vain saamme olla yhdessä? Kysymykseen oli naurettavan helppo vastata. On yhä edelleen.

Nainen erosi, kannattiko? Kyllä. Mutta tuntematta kenenkään tilannetta, seisomatta kenenkään saappaissa Nainen ei koskaan lähtisi yllyttämään ketään. Poikkeuksena kaksi; siskon juoppomies ja ystävän narsisitimulkku. Näistä Nainen muuta juuri jankuttanutkaan. Niin kauan, kuin on tunnetta, on toivoa. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Kun Nainen katsoo Lastenisää, mikään ei värähdä. Ei niin mikään. Siksi he ovat voineet käydä vaikkapa risteilyllä yhdessä lapsineen. Mutta joka kerta oltuaan elämänsä merkittävimmän ihmisen seurassa kymmentä minuuttia pidempään, alkaa Nainen muistaa; niin tuon takia me muuten erottiin. Toimeen tullaan erillään, mutta toimeen ei tultaisi yhdessä.

Surut ja murheet kuuluvat elämään, niiden aiheet vain kulloinkin muuttuvat. Parisuhde voi perustua toveruudelle, yhteisille muistoille, tuleville intresseille, mutta se ei voi perustua sille, että on kiva asua kauniissa talossa.

Se vaan ei voi.

 

lauantai 7. helmikuuta 2015

Viisivuotisjakso

Siitä on kohta viisi vuotta aikaa. Ajatus perhe-elämästä kauniissa itse rakennetussa puutalossa mäen päällä alkaa olla yhtä kauas ammuttu, kuin etelämanner pohjoisesta. Toisinaan Nainen hämmentyy viipyvän muiston varrella, kun Tyttöprinsessa katsoo vanhaa valokuva-albumia, tai vanha naapuri tulee yllättäen kaupassa vastaan. Ai niin joo... Mutta kaukana se on. Hyvin kaukana.

Viisi vuotta on pitänyt sisällään käänteitä uskomattoman paljon, huomattavasti enemmän, kuin yksikään aiempi. Siitäkin huolimatta, että erään viisivuotisjakson aikana syntyi sentään kaksi lasta ja rakennettiin talo. Viimeisen viiden vuoden aikana Nainen on asunut kolmessa eri asunnossa, lukenut kahta eri ammattia, nähnyt lukuisia eri harjoittelupaikkoja ja työyhteisöjä, valmistunut, tehnyt töitä, saanut paljon uusia ystäviä, seurustellut ja tapaillut, matkustellut, surrut, iloinnut, kasvanut ainakin satakymmenen senttiä ja vaihtanut maailmankatsomuksensa paatuneesta pessimismistä onnelliseen optimismiin. Aika hyvin. Vaikka Nainen ei ehkä ihan aina tiedä mitä kulloinkin haluaa, tietää ainakin mitä ei. Ajastaan ei enää koskaan kulu hukkaan minuuttiakaan väärien ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka syövät kaiken hapen tilasta ja joiden ainoa hyvä teko elämässä on sulkea ovi lähtiessään.
Mikään ei enää koskaan satuta, kuten ehjän perheen menettäminen. Vaikka tulisi millainen rakkaus ja sen menettäisi, muassaan ei menisi samaa määrää unelmia, odotuksia ja historiaa, kuten meni viisi vuotta sitten. Ei tule enää ketään, jonka kanssa Nainen perustaisi perheen. Taloja voi rakentaa ja saman hautapaikan varata, mutta kukaan ei enää kanna vastasyntynyttä kotiin. Kukaan ei enää kasva Naisen kanssa aikuiseksi, kukaan ei enää todista miten tytöstä tuli äiti ja äidistä nainen. Ajatus on yhtä aikaa surullinen ja ei. Pöytä on puhdas ja luurangot siivottu kaapeista.
Elämään kuuluu erilaisia jaksoja ja yhä useammalla ne jaksot ovat aika ennen ja aika jälkeen eron. Valitettavasti. Mutta erosta selviää. Ihan kaikesta selviää. Paitsi omasta kuolemasta.

Jos joku olisi viisi vuotta sitten kertonut Naiselle, että tämä asuu edelleen yksin lasten kanssa, edelleen ahtaassa asunnossa ja edelleen venyttää pennin lisäksi pinnaa riittämättömyyttään, olisi tämä varmasti masentunut. Onneksi ei kertonut. Sellainen  elämä voi äkkiseltään kuulostaa juuri eronneelle masentavalta, vaikka ei ole. Kuluneet viisi vuotta eivät ehkä sysänneet Naista juurikaan lähemmäs olettamaansa onnea ja auvoa, mutta silti ovat rikkaudessaan olleet korvaamattomia. Ainakaan tylsää ei ole ollut, ja se on jo paljon se. Levottomalle jousimiestytölle. Monta on uutta ihmistä tullut elämään tänä aikana. Osa on käynyt, osa jäänyt. Muutama ystävyys on jäänyt vuosien jalkoihin. Ei ole enää mitään yhteistä. Ei vaan ole. Aika aikaansa kutakin.

Naisesta on tullut itsekäs. Ei sillä alleen polkevalla ilkeällä tavalla, vaan rajansa tuntevalla ja niitä kunnioittavalla. Elämä on pitänyt rakentaa pienistä ja usein kadoksissakin olevista palasista, ettei kenenkään mielipide, ennakkoluulo tai oletus enää juuri hänen puitaan ravistele. Korkeintaan hymyilyttää sisäisesti. ”Vai niin…” Kaikkia ei voi miellyttää. Eikä edes tarvitse. Mutta itseään kyllä. Miellyttää, helliä, kuunnella ja kohdella kuin parasta ystävää. Sillä kukaan muu ei niin tee, ellei itse ensin.

Koska kaikkea ei voi, pitää valita mihin yhden ihmisen aika riittää. Jos Naisen pitää valita lähteäkö hiihtämään vai hoitaako taloudenpidollisia velvollisuuksia, tapahtuu ensimmäinen. Aivan varmasti. Jos joku siis tulee Naisen luo kylään, saa hän varautua nostelemaan jalkojaan barbilaatikon, tyynyröykkiön, pleikkarinohjaimien ja sekalaisen epämääräisen tavaraläjän yli kahvipöytään, jossa ei totisesti tarjoilla tuoretta nisua. Ei kukaan kuitenkaan tule katsomaan sisustusta tai nauttimaan taidolla ja tunteella leivottua kulinaristista elämystä. Ja jos tulee, eipä tule toista kertaa.  Jatkuvaan kaaokseen tottuu ja aikansa oppii repimään sieltä ainoasta, mistä se on otettavissa. Kotitöistä.
Tietenkin Nainen haluaisi enemmän. Löytää elämänsä rakkauden, matkustella, liikkua, nähdä ja kokea enemmän, asua nätissä kodissa, siistissä ympäristössä tai ainakin käydä vessassa, joka ei ole kolmen poikamerkkisen jäljiltä. Kenties niin onkin jo seuraavan viiden vuoden kuluttua. Sen aika tulee vielä. Nyt hiihdetään.




sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Närästys

Sarjassamme asioita, jotka yleisesti närästävät sijaitsee eräs keskeneräisyyttään kahden vuoden jälkeen kirkuva taloudellinen katastrofi. Nimittäin Lastenisän edelleen myymättä oleva lemmenpesä edesmenneestä match made in hell –suhteesta Mustasurman kanssa. Kuuluuko asia Naiselle? Kuuluu. Elatussopimus on päättynyt jo aikapäiviä sitten, sillä sen uusiminen on odottanut talon myymistä ja Lastenisän vakiintuneiden asumiskustannusten selviämistä. Nainen ruokkii, vaatettaa, hankkii tavarat ja varusteet neljälle summalla, joka on määrätty vuosia sitten kolmelle, ja jonka mukaan yksi on miltei kokonaan ja kolme edes osan aikaa kuukaudesta isällään. Eivät muuten ole. Tilanne on kauniisti sanoen kaikin tavoin päivittämättä. Koska sopu on rahaa tärkeämpää, on Nainen päättänyt pitää suunsa supussa aiheesta nimeltä lasten elatus ja tapaaminen.

Vaikka Esikoinen viettää liikenevät aikansa tyttöystävän ja tämän siskon kimppakämpässä, asuu poika edelleen virallisesti Naisen luona. Seitsentoistakesäistä tyttöä kun ei voitane velvoittaa ruokkimaan, eikä naurettava keskiasteen opintotuki kata nuoren miehen järkyttäviä ruokamenoja, käy äitilässä jääkaapin sarana aivan yhtä tiuhaan, kuin ennen tyttöystävän nurkissa nujuamistakin. Laki on siitä jännä, että elatusvelvollisuus päättyy kahdeksaantoista vuoteen. Mutta. Lapsi voi jopa haastaa vanhempansa oikeuteen, mikäli nämä eivät kohtuudella elätä häntä keksiasteen loppuun saakka, ts. koulutusavusta häntä. Koulutusavustusvelvollisuutta ei ole, mikäli lapsi – anteeksi aikuinen – asuu avoliitossa. Eero ei asu. Eikä tarvitsekaan.
Älä ymmärrä väärin, Nainen myisi vaikka vaatteet päältään lastensa vuoksi, ovat nämä minkä ikäisiä tahansa. Närästystä kohtaan alkaa sen sijaan olla sietokyky nollassa.
 
Kävipä niin, että Eero Esikoinen oli ilmoittamatta mennyt käymään isällään. Sijaitseepa tuolla säästösyin lämmittämättömässä kakkoskerroksessa edelleen hänen oma huoneensa ja tavaransa, joskaan Eero siellä enää ei. Lastenisä ei siis ollut kotona, mutta tuore palkkalaskelma sitä vastoin kyllä. Keittiön pöydällä lojui viaton aanelonen, jonka Eero oli uteliaisuuttaan napannut kätöseensä. Siitäkös vasta kalabaliikki syntyi. Kun Lastenisä oli ymmärtänyt pojan käyneen kotona, ja koskeneen hänen salaisimpaan, eli tulotietoihin, sai hän kansanomaisesti muotoiltuna keskiraskaan paskahalvauksen. Miksi? No kas kun Eero oli ehtinyt taltioida verkkokalvoilleen kuukausipalkan lisäksi myös edellisvuoden kertymän. Herra Olensaanutylennyksen tienaa ihan kivan tuokkosen riihikuivaa kuukaudessa, eikä se suinkaan ole sama kuin Lastenvalvojalla vuosia sitten esitetty. Ja mitä tekee Nainen? Ei yhtään mitään. Lastenisän palkka menee taloon, lainoihin ja laskuihin, jotka sitten omaisuuden jaossa vähennetään rouvan viivan päälle jääneestä. Mikäli viivan päälle enää mitään jää. Luottokortti on tapissa, auto tallissa ja mies pyörällä töissä, koska bensaan ei ole rahaa. Iso talo ja iso talolaina nielevät yhden ihmisen tienestit aika kustannustehokkaasti. Aikansa pankki kai suostui pelkkien korkojen maksamiseen, mutta jos talo on myymättä kaksi vuotta, alkaa tulla kaikkien ymmärryksen raja vastaan. Eikä vähiten Naisen. Ennen kuin tunnet suurta säälinpuuskaa Lastenisän taloudellista ahdinkoa kohtaan, kerrottakoon että finanssipolitiikka ei koskaan ole ollut tämän miehen vahvuus. Röökiin ja kaljaanhan on toki edelleenkin varaa…

Munanviemä ääliö. Pitikö se talo ostaa lemmenpesäksi silmät sidottuina rakkaudesta, harkitsematta ja koemuuttamatta vaikka vuokralle sitä ennen? Piti. Ilmeisesti.

Ei Nainen halua lisää rahaa. Mutta jaettua ostovastuuta kylläkin. Millä 18v maksaa hammaslääkärilaskunsa? Entä talvikenkänsä? Millä 15v mopoon uudet tulpat, bensat ja kaasarin sen hajonneen tilalle? Uuden sisärenkaan sai sentään vaihdettua kaverilta viidellä kananuudelipaketilla päivänä, jolloin tiliin oli vielä aikaa, eikä Naisella yhtään rahaa. Ei sitten latin latia. Tietenkään Naisen mielestä auto ei ole välttämättömyys, kuten ei mopokaan. Mutta kysypä sitä nuorilta miehiltä itseltään. Niinpä priorisoidaan kaikesta muusta. Parturia nämä nämä sankarit eivät ole koskaan nähneetkään. Äidin sakset sen sijaan kyllä, trimmattava koira mukaan lukien. Vaatteet ostetaan aina alennuksesta, kaupassa käydään vain kun on pakko. Leffat katsotaan, kun tulevat maksuttomilta kanavilta, ruuat tehdään itse, matkustella ei koskaan, tarpeettomat ja pienet myydään netissä. Kasvava lapsi / nuori voi samoilla suksilla, luistimilla ja monoilla mennä kolme vuotta. Ensimmäisenä vuonna ovat isot, seuraavana sopivat ja viimeisenä pienet. Vain kerran on sukset ostettu uusina. Nyt ne näyttävät olevan Tyttöprinsessan käytössä. Aika tehokasta kierrätystä.

Lapset tietävät, eivätkä juuri pyydä. Ja jos pyytävät, pyytävät viimeiseen hätäänsä. Kun Esikoinen kysyy äidiltään, onko tällä antaa yhtään rahaa ja saatuaan 10€ Nainen kysyy mielessään toisenlaisen kysymyksen. Kuinka moni 18v on onnellinen saatuaan näin mitättömän summan? Tämä on. Sillä saa muutaman litran bensaa ja pääsee ajamaan tyttöystävän luo maalle. Opetus se on sekin, että elämässä pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Kaikesta huolimatta Nainen on onnekas, sillä tähän asti on jääkaapissa vielä riittänyt muutakin täytettä, kuin 15 watin Osramin kelmeä valo. Luottokortti ei ole tapissa, eikä hätävaratili koskaan täysin nolla. Kiitos niiden vuosien, kun piti velkaisen ja holtittomasti rahaa käyttävän miehen rinnalla ruokkia perhe ja keksiä mitä mielikuvituksellisempia tapoja säästää.
Yhä useammin isiviikonloppuna päivällispöydässä istuu edelleen viisi suuta molempien poikien tyttöystävät mukaan lukien, kun pitäisi olla vain yksi suhteellisen pieniruokainen nainen. Naisesta se on yksinomaan ihanaa. Paitsi siinä kohtaa kaupassakäyntiä, kun kortinlukija niistää tililtä jälleen kolminumeroisen summan. No, hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan, ja kaikki mikä naisen on, on myös lasten ja heidän sydämensä valittujen.

Jo kaksi vuotta tässä on menty väliaikaismoodilla, pidätelty henkeä ja toivottu, että Lastenisän talo menee kaupaksi. Lastenisä muuttaisi lähemmäs ja osallistuisi kasvavien ja alati tarvitsevien kustannuksiin enemmän. Niinhän se ainakin lupasi. Siihen asti ei auta, kuin kipata henkinen Rennie huulen alle ja toivoa ettei närästys yltyisi nykyistä suurempiin mittasuhteisiin. Niin ja erityisesti sitä, että isot omakotitalot alkaisivat vihdoin käydä kaupaksi.