perjantai 27. maaliskuuta 2015

Inhimillinen koskemattomuus

Yle uutisoi muutama päivä sitten erinäisin syin Naista kiinnostavaa aihetta otsikolla ”Rakkauden puute voi aiheuttaa kärsimystä – sinkkuus on silti parempi kuin onneton parisuhde”. No da? Jälkimmäiselle siis. Kyseisen lauseen uutiskynnyksen ylittäminen kertonee päivän aiheiden vähyydestä. Idioottikin kun ymmärtää, että on sinkku saattaa hyvinkin olla onnellisempi yksin, kuin pahoinvoivassa suhteessa kituva kanssasisar tai -veli.

Samainen juttu räjäyttää potin jo heti toisessa lauseessa seuraavasti; ”Rakkautta ja parisuhdetta kaipaava voi kärsiä tilanteestaan kovasti. Yksinäisyys voi muun muassa aiheuttaa päänsärkyä ja muuttaa nukkumista, liikkumista ja plaaplaaplaa...” Hetkinen. Rakkautta ja parisuhdetta kaipaava voi toki kärsiä tilanteesta, Nainen ei voi kuin kuvitella esimerkiksi sitä tuskaa, jota kolkytplus nainen kokee kuullessaan biologisen kellon viisarin jokaisen värähdyksen, eikä rakkautta vaan löydy. Rakkaudettomuudesta voi kärsiä monin tavoin. Mutta mitä on rakkaudettomuus ja onko rakkautta ja parisuhdetta kaipaava oletusarvona aina yksinäinen?

Nainen on yksin, mutta koska Nainen ei ole yksinäinen, hän ei voi myöskään kaivata rakkautta ja parisuhdetta? Niin paitsi, että. Nainen ei ole yksin. Edes silloin kun pitäisi. Eli koska Nainen ei ole koskaan yksin, hän ei voi olla yksinäinen, eikä siksi kaivata rakkautta ja parisuhdetta, sillä niitä kaipaava ihminen on yksinäinen kaikkine somaattisine oireineen? Miksi sitten rakkautta ja parisuhdetta kaipaavan täytyy olla yksinäinen. Koska sinkkuja on vain kahta lajia. Heitä, jotka ”harrastavat” paljon. Irtosuhteita, extremelajeja, työnarkomaniaa, mitä tahansa, joka nielee kaiken mahdollisen elämässä. Tämä sinkkutyyppi julistaa kovaan ääneen ja ylpeänä olevansa ja pysyvänsä vailla elinkautista vankeutta nimeltä parisuhde. Naiset ovat lapsia vihaavia äärifeministisiä uraohjuksia kera vaikealuontoisen kissan ja vain valkoisella sisustetun kodin. Miehet panevat kaikkea mikä edes vaivoin hengittää ja lähtevät aamulla yhtä varmasti, kuin jäät Laatokasta. Bileitä, matkoja, ihanaa itsekästä minäminäelämää. Ja sitten se toinen sinkkutyyppi. Säälittävä. Yksinäinen. Epätoivoinen.
Miksi? Koska eron mahdollisuus horjuttaa avioliittoinstituutiota ainoana parisuhdemallina ja sinkkuus parisuhdetta ylipäätään. Siksi sinkkuus pitää esittää aina ja iankaiken joko kevytkenkäisenä itsekkyytenä tai yksinäisyytenä. Sinkkuus on välitila, odotusaika, rakkauden karenssi. Pysäkki, jossa odotetaan bussia, joka poimii onnekkaimmat kyytiin.

Suomessa liki neljäsosa aikuisväestöstä asuu yksin. Aika helvetillinen määrä kevytkenkäisiä tai reppanoita. ”Ihmislaji on myös sopeutuva, joten ihminen sopeutuu elämään ilman rakkautta, jos rakkautta ei ole”. Hyvä. Nyt miljoonan ihmisen ei tarvitse syöksyä kasvot edellä asfalttiin viidennestä kerroksesta. Sinkkuja on toisaalta vaikea laskea, sillä kaikki yksinasuvat eivät ole parittomia, aivan kuten kaikki parittomat eivät ole yksinäisiä. Vaikka niin lie turvallisinta olettaa, mikäli uutisointiin on uskominen.

Jutussa sukelletaan myös altaan syvään päähän ottamalla sinkkuuden käsikynkän, seksielämän tapetille. ”On täysin yksilöllistä, kaipaako sinkku enemmän säännöllistä seksiä vai kumppanuutta”. Eikä? Oikeesti? Oodi yksilöllisyydelle.  ”Seksikin kuuluu niihin asioihin, joita ilman tottuu elämään. Toisaalta on myös liittoja, joissa ei ole seksiä”.

Huokaus. Kenelle tämä uutinen tulee uutisena? Koskahan sinkkuudesta voitaisiin puhua vailla tätä onnen vastakkainasettelua?
Rakkautta saa kaivata. Suhdetta, jakamista. Mutta ei se tee ihmisestä oletusarvoisesti yksinäistä. Sinkkuuskaan ei tee kenestäkään oletusarvoisesti yhtään mitään. Sosiaalisesti heikkolahjaista, ulkonäöllisesti rajoittunutta, vajavaista ja rampaa. Sinkku on ihminen joka ei ole parisuhteessa, ja parisuhteeton ihminen voi olla ihan mitä vain. Miksi tämä sitten Naista niin närästää? Siksi, että kirjoituksessa kaivataan vain parisuhdetta tai seksiä tain ehkä molempia, mutta unohdetaan se oleellisin, se josta ihmisyydessä on kyse. Kosketuksesta.

Yksin eläminen sekä on, että ei ole Naisen oma valinta. Yksin oleminen on vapauden hinta. Eron. Väärinvalitun kumppanin. Aivan yhtä paljon, kuin se on palkinto näistä kaikista. Ansiota ja syytä. Nainen on hyväksynyt ansion ja syyn. Osansa. Mutta ihon ikävä ei katoa hyväksymälläkään. Iho on ihmisen suurin elin, kaksi neliömetriä pelkkää hermopäätettä. Ihminen tarvitsee kosketusta ja syliä koko ikänsä. Lapsi ei kasva halaamatta, kosketus voi yltää myös tajunnan tuolle puolen viimeisten henkäysten saatellessa vanhuksen Suuren Salaisuuden luo. Kosketus tekee meistä ihmisiä, olentoja, jotka kaipaavat lähelle muunkin kuin lisääntymisviettinsä lähettiläinä. Yksinolossa pahinta ei ole lainkaan yksinäisyys, seksin -tai parin puute. Pahinta on se, että kukaan ei koske. Tai koskeehan Naistakin toki. Kylkimyyryn pienet kädet kietoutuvat ympärille monta kertaa päivässä. Paijaavat, kuten Nainenkin paijaa kylkimyyryä. Pitää maailman rakkainta tyttöä sylissä ja lähellä ja maailman rakkain tyttö on maailman ihanin ja lämmin siinä vieressä. Entä kun lapset kasvavat? Ajatus on musertava.
Ei Nainen ikävöi himoa. Ei hikisiä lakanoita ja vaativia käsiä varrellaan. Mutta että saisi olla lähellä. Että joku joskus silittäisi.

Parisuhde on jo täysin absurdi ajatus. Tuskin sellainen enää kohdalle tulee, hyvästelty ja hyvä niin. Miten kukaan niin itsenäinen kuin Nainen, voisi elämäänsä jakaa, niin väärä ja vaikea. Kun joka ikinen suhdekin on ollut vain väärä ja vaikea. Että kyllä, uutinen oli ihan oikeassa. Sinkkuna voi paremmin, kuin onnettomassa suhteessa. Ilman rakkautta ja seksiäkin oppii elämään. Oppiiko ilman inhimillistä kosketusta? Saas nähdä.
 
 



lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kylmä sota

Erolapsi elää alituisessa ikävässä. Tottuu, sopeutuu, lakkaa kysymästä. Jos lakkaa. Viisi vuotta kaksi nuorinta ovat kulkeneet joka toinen viikonloppu isällään, milloin vastaan hangoitellen, milloin sopuisasti. Viiteen vuoteen on mahtunut satujen noita-akkaäitipuoli, jonka vuoksi lapset eivät isälleen juuri halunneet. Noita-akka tukehtui omaan omenaansa, eikä sen koommin olen ilmapiiriä isilässä myrkyttänyt. Siksi hämmentävää on Tyttöprinsessan viestittely äidilleen.

”Mää haluan kotiin. Nyt.”
”Miksi, onko jotain sattunut?”
”Ei. Mää en halua olla täällä, ku sää et oo.” ”Mun on ikävä sua”
”Voi muru pieni, isikin haluaa olla teidän kanssa. Nyt on isin vuoro.”
”Joo”
”Nähdään sit maanantaina, meette kohta saunaan ja nukkuun, huomenna on parempi mieli, jookos?”
”Joo”

Mistä Nainen sen tietää onko parempi mieli huomenna, kun isi muuttaa takaisin samoille nurkille, vai koskaan? Mistä Nainen tietää, mitä pieni pää sisällään pyörittää? Ei mistään. Nainen ei ole eroperheestä. Nainen ei ole reissannut kahta kotia, elänyt kahta tapaa ja ikävöinyt kahta elämänsä tärkeintä ihmistä vuoron perään vuodesta toiseen. Tyttöprinsessa ei koskaan ikävöi isäänsä äitinsä nähden, ei lähettele itkuisia tekstiviestejä. Mutta sydämessään kai kaipuuta kantaa. Isän ikävää. Millaisen isän? Sen, joka taas huusi? Sen joka lupasi ostaa Jopon silloin, kun osti itselleen satojen eurojen suksipaketin ja perui sitten? Sukset seisovat varastossa, Jopo ei. Sen, joka vatvoi asuntoasioitaan aamukolmeen, tappeli puhelimessa Mustasurman kanssa, oli poissaoleva ja äreä lasten nähden? Kyllä, juuri sitä isää Tyttöprinsessa kai ikävöi. Ainoaa tuntemaansa. Nainen haluaa tukea isyyttä, vaikka mieli tekisi haistattaa pitkät koko touhulla.

Voi miten pahoillaan Nainen on, ettei ole voinut tarjota lapsille toisenlaista isämallia. Sitä jolta ei niistetä rahaa mopon bensaan tilipäivänä, koska viikon päästä ei ole yhtään. Sitä, joka ei huuda ja ole pelottava. Pahoillaan erosta, pahoillaan että ei onnistunut parivalinnassaan paremmin. Eikä edes korvaavaa kokemusta antaa. Lapset olisivat ansainneet edes turvallisen ja luotettavan isäpuolen, jos eivät muuta. Nyt alkavat olla jo siitäkin yli kasvaneet. Eniten Naista korpeaa se lupailujen määrä. Sitten kun. Sitten kun muutan lähemmäs, alan maksaa enemmän, osallistua enemmän, ottaa enemmän. Sitten Kalle Koululainen ja Esikoinen alkavat taas käydä isällään, kun nyt eivät yhtään.


Paljon puhetta, vähän tekoja. Vaan lunastuksen aika tulee. Talokaupat on taputeltu. Lastenisä muuttaa takaisin samoille nurkille. Valtakunnassa kaikki hyvin. Vai onko?

Kolme lupausta. Lastenisä alkaa maksaa enemmän. Osallistua enemmän. Ottaa lapsia enemmän. Ensinnäkin ensimmäinen esittää kuolinkorahduksensa Lastenisän varmistaessa ylisuuren asunnon puolesta maksukyvyttömyytensä. Ts. maksaa ennemmin tyhjistä neliöistä, kuin lastensa elatuksesta. Miten tyhjät neliöt menevät läpi Naiselle, lastenvalvojalle tai ylipäätään matematiikan alkeisiin kykeneville? Vastaus on lupauksessa numero kolme; "ottaa lapsia enemmän". Ei, se ei suinkaan tarkoita lasten vierailujen lisääntymistä, vaan lasten ottamista. Kirjaimellisesti.


Eero Esikoinen on asunut Naisella nyt kohta kaksi vuotta. Välillä poikaa ei juuri näkynyt, nujusi tyttöystävän nurkissa. Kävi kotona korkeintaan jääkaapilla, suihkussa ja nukkumassa. Viime ajat näkyvät poika ja tyttöystävä. Alati. Esikoinen täyttää huhtikuussa 19 vuotta ja valmistuu ammattiin kuukautta myöhemmin. Nainen on alkanut hiljalleen totuttaa poikaa itsenäisen elämän ajatukseen. Tuuppia pesän reunalle, kuten emojen kuuluukin. Mutta ei hätää, poikanen ei pesästä putoa, vaikkei osaisikaan lentää. Lastenisä ottaa kopin ja asumaan luokseen. Helpottaa sitten Naistakin, kun poika on pois jääkaapilta. Juttu menisi paremmin läpi, ellei Lastenisä olisi seuraavassa lauseessa niin kovin kiinnostunut saiko Esikoinen kesätöitä. Tietenkin on. Haistaa tulonlähteen. Tietää ettei Nainen koskaan vaatisi maksamaan sänkypaikasta. Tietää, että poika muuttaa ennemmin omaan huoneeseen ”täysihoitoon”, kuin omaan kotiin. Naisen luona on vain sänkypaikka kahden nuoremman huoneessa. Isällä jakamaton. Sillä on hyvä  sitten rahastaa.

Esikoinen tekee toki, mitä tahtoo, ei Naisella ole mitään sitä vastaan, että muuttaa isänsä luo. Muutto johonkin on edessä kohta joka tapauksessa. Voitaneen laittaa pitkäveto, kauanko menee ennen ensimmäistä kunnon kukkotappelua. Yhtä sotaa se oli jo ennen pojan muuttoa Naiselle. Yhtä sotaa se on ollut kaikki ne kerrat, kun poika on isällään sen jälkeen käynyt. Nainen ei niihin sotiin enää ala sovittelijan viittaa pukemaan. Mutta kun Lastenisä alkaa veivata vuoroasumiskuviota ja Kalle Koululaisen muuttoa, ei Naiselle enää niin sovikaan.
”Sinä voisit sitten muuttaa pienempään asuntoon” (niin minun ei tarvitse enää maksaa elatusmaksuja). Hienosti myyty ajatus.


Miten isä, joka ei viiteen vuoteen ole juuri ollut kiinnostunut ottamaan enempää lapsiaan, haluaa vuoroasumista ja sen lisäksi kahta vanhinta? Isä, joka ei osaa tehdä ruokaa, käyttää rahaa, joka ei ole elänyt arkirumbaa lastensa kanssa, eikä tahdo jaksaa kahta pitkää viikonloppua kuukaudessa? Sama mies, jonka asumiskustannukset tekivät yli tonnin kuussa, ja joka vannoi osallistuvansa elatukseen enemmän talokauppojen jälkeen, kertoo vakavalla naamalla hankkivansa taas ison asunnon, josta on täsmälleen samat kulut. Koska menetti Mustasurman ja talon vuoksi kaikki säästönsä ja alkaa nyt taas nollasta keräämään omaisuutta. Mikäpä siinä, onhan se fiksumpaa lyhentää omaa asolainaa, kuin pelkkää vuokraa. Ja hups, ei voikaan osallistua elatukseen enää enempää, mutta mitäpä jos Nainen itse vaihtaisi pienempään kämppään, niin tälle jäisi rahaa enemmän? Jaha. Ainoa mitä Nainen on elämältä halunnut, ovat lapset. Ja nyt niitä ollaan taas jakamassa.

Vuoroasuminen toki käy Naiselle, jos lapset sitä haluavat. Mikäli yhden yhtä viestiä ei tule viikon aikana, ainuttakaan itkuista puhelua, tai itkuhuutopotkuraivaria isillemenon aattona. Kaksi vanhinta saavat muuttaa aivan samoin perustein. Kunhan järjestelyt lähtevät lapista ja heidän tahdostaan, ei isänsä ahneudesta. Kaikista hauskinta on se, että Lastenisä kuvittelee edelleen kaikkien näiden vuosien ja temppujen jälkeen, että Nainen ei tunne häntä. Että Nainen ei haista todellista syytä selitysten takaa. Mutta Nainenpa tietää mistä narusta vetää. Ei auta huuto, ei järkipuhe. Mutta oveluus, se tekee niin.

Nainen kertoo Lastenisälle ihan rauhallisesti, että vuoroasumiseen ei lähde, eri asia sitten kun lapset ovat vanhempia ja itse sitä haluavat. Nyt heillä pitää olla yksi koti. Mutta jospa tehtäisiin niin, että vaihdetaan sopimusta päikseen? Kaikki lapset tulevat Lastenisälle kokonaan ja Nainen hankkii pienemmän kämpän, vaikka ihan oman pienen kivan yksiön tai kaksion. Sellaiseen varmaan saisi asuntolainankin. Ottaa lapset joka toinen viikonloppu, ainakin niin kauan kuin jaksavat kaikki nukkua samassa huoneessa patjoilla lattialla. Murkkuiässä se varmaan tulee olemaan haaste, mutta voivathan sitten muuten vierailla äidillään, käydä päiväseltään, kuten kaksi vanhinta ovat nyt isänsä kanssa tehneet. Lasten muutto voisi olla ihan hyvä juttu. Viisi vuotta äidillä, viisi isällä. Sopimuksen vaihto päikseen. Reilua. Ja Nainen voisi vihdoin ostaa ihan oman pienen asunnon!”

Ei käynyt. Jännä juttu.

Aika näyttää. Epämiellyttävä menettämisen pelko on kuitenkin taas läsnä. Vaikkakin epärealistinen, ihan niin kauan kuin niitä itkuisia "mulla on ikävä sua" –viestejä tulee. Lapset lähtevät jossain vaiheessa kuitenkin, kukin vuorollaan. Miten se sitten tapahtuukaan, on oltava heistä itsestään lähtöisin, sitten kun ovat valmiita. Siihen saakka Nainen ei voi kuin rakastaa jokaista hetkeä, jolloin saa pitää laumansa. Millään muulla tässä elämässä ei ole väliä, vain lapsilla.

Komminikointi on yhtä kylmää sotaa, välirauhaa, rauhanneuvotteluja ja taas sotaa. Siinä missä ennen tapeltiin veripäissä tosissaan, käydään nyt oveluudella kauppaa. Nainen on tullut hyväksi siinä. Elämässä saa luopua niin paljosta. Mutta luovuttaa, sitä ei aio koskaan.


sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Hiljaisuudella hoitaminen

Viisi vuotta tiukkatahtista opiskelua kahden täysin erilaisen tutkinnon tiimoilta. Lukemattomia harjoittelu – ja keikkapaikkoja. Uusia asioita, ihmisiä, ulkoa opettelua, anatomiaa, farmakologiaa, lääkelaskuja, Maslowin tarvehierarkiaa, esseitä, lakeja, asetuksia, aikatauluja ja määränpäitä. Suurin osa ensin avioeron ja sittemmin yksinhuoltajuuden ikeen alla. Ennen tätä kaikkea vuosien valvominen pienten lasten kanssa. Muistikapasiteetin rajat tulivat hyvin pian selviksi.

Nainen ei olisi selvinnyt opiskeluajoistaan ilman ihanaa ystäväänsä, joka toimi inhimillisenä kalenterina silloin, kun Naisen aivot hehkuivat punaista. Eli lähes aina. Ystävä muistutti milloin on senjasen tehtävän takaraja, varasi kirjoja kirjastosta (koska niitä ei ikinä riittänyt kaikille, vain nopeille), muistutti, kannusti ja jaksoi uskoa vielä paljon sen jälkeenkin, kun Nainen enää ei. Ystävyys ei tietenkään ole yksisuuntainen tie. Nainenkin valoi uskoa. Tsemppasi, maalasi kuvia valmistumisesta ja piinan loppumisesta. Että ei se ole helppoa äiti-ihmisten kantaa rekeä kivikossa, kun nuoremmat tuntuvat vain leppoisasti laskettelevan, mutta sinnillä ja sisulla. Yhdessä. Yhdessä kuljettiin kohti maalia, toinen toistaan raahaten. 

Nainen valmistui, ystävä sairastui vakavasti. Elämä, tuo julma pila.
 

Valmistumisen jälkeen Nainen aloitti työn, jonka ainoat välineet ovat aivot ja ripeä kymmen(kuusi)sormijärjestelmä. Niin, ja terävä muisti. Kolmen viikon perehdytyksen jälkeen hänet ja muut juuri aloittaneet laitettiin työhön, jonka kaikkia ulottuvuuksia ei kukaan pysty täysin hallitsemaan. Siksi heitä jatkuvasti koulutetaan, oli työvuosia takana sitten nolla tai kaksikymmentä. Oman mausteensa tuovat lakimuutokset, joita tulee joka vuosi. Juuri kun hallitsee täysin yhden asian, se muuttuu. Kiva.

Työ on hyvin hektistä, mutta siinä sen viehätyskin piilee. Hektisyydellä ja keskittyneellä aivotyöllä on kuitenkin hintansa. Muistiongelmat. Lähes kaikki työyhteisössä kertovat aivojensa yksinkertaisesti kuormittuvan niin paljon, että muistiongelmat ovat jokapäiväisiä. Naiselle ovat olleet sitä jo viisi, ellei kymmenkunta vuotta! Mitäpä siinä, jos pitäisi vain oma tonttinsa haravoida. Mutta kun on muutama muukin täynnä lehtiä ja roskia. On lasten hammaslääkäreitä, retkipäiviä, 14 lukematonta Wilma-viestiä. Uikkarit jäi pesemättä, riisikattila takapihalle ja eiliset pyykit koneeseen. Niin ja entäs se kerta, kun Eero Esikoinen soitti perjantai-iltana kello nukahdinjosohvalle, että autovero oli jäänyt maksamatta. Jaa mistä tiesi? No poliisit ystävällisesti kertoivat sen pysäytettyään pojan. Onneksi eivät sentään irrottaneet kilpiä. Siellä se oli, jääkaapin ovessa sievästi. Lasku hautautuneena tuoreempien alle.  

Siinä missä Nainen ennen unohti lukea kalenterista mitä piti muistaa, hän ei muistanut edes kirjoittaa siihen. Tästä kaikesta huolimatta elämä kulki radallaan. Kaikki hengissä, vuokra maksettu, jääkaappi täynnä, autoissa kilvet ja öljyt ja koiran kynnetkin tuli leikattua viimeistään silloin, kun ropina parkettia vasten kävi kyllin äänekkääksi. Hektinen elämä, muistiongelmat ja jatkuva riittämättömyyden tunne eivät vielä ajaneet Naista elämäntapamuutokseen, mutta seuraavapa teki.

Kävipä niin, että Nainen alkoi kärsiä vakavista stressioireista töissä. Syke oli nopea, rinnasta puristi, huimasi, ahdisti, koko päivä oli yhtä adrenaliiniryöppyä. Kädet tärisivät, milloin kiireestä, milloin aggressiivisista asiakkaista. Kotona odotti toinen työpäivä, vähät tunnit rajanaan. Nainen oli tehokas, askel ripeä ja ajatus nopea, ja hyvää vauhtia palamassa pahasti loppuun. Muistiongelmat pahenivat, ajatus pätki, ahdisti. Oli alettava tehdä tekoja, ei vain aikeita. Oli hidastettava, vähennettävä, luovuttava ja hoidattava itseään. Nainen alkoi tietoisesti puhua hitaammin, kävellä hitaammin, rauhoittaa työpäivää ja hoitaa vapaa-ajalla itseään hiljaisuudella. Ei vastannut aina puhelimeen, usein jätti soittamattakin. Luopui. Lakkasi käymästä viihteellä. Lopetti nettideittailun. Vähensi kaiken virikkeen ja kuormittavan niin pieneen, kuin se on mahdollista. Vaihtoi jopa työmatkansa vähän pidempään, mutta sellaiseen, jossa ei tarvitse istua liikennevaloissa tai vaihdella kaistaa verenmaku suussa aamuruuhkassa. Jossa näkee miten jääpeite vähenee järvenselällä ja aamuaurinko kultaa puiden latvat.

Viimeinen piste tälle kaikella oli maata kuusi päivää kuumeessa sohvalla. Lapset siinä lähellä, kaikki tekeminen ja suorittaminen kuorittu. Tietenkään neljän lapsen yksinhuoltajasirkus ei pyöri jatkuvasti niin, että sen täysivaltainen nappula on pelattu laudalta pois. Mutta kuusi päivää kuumeessa todisti, miten vähällä se tarvittaessa pyörii.
Jos tehokkuus on sitä, että rinnasta puristaa ja mahassa vihloo, että maa keikkuu ja kädet ovat maitohapoilla, Nainen ei halua olla tehokas. Ei varsinkaan, jos hintana on lähimuistin menetys. Siksi Naisesta on tullut vähän hidas. Läsnä oleva, jopa viipyvä. Kaupassa ei juosta, kaasujalka ei ole raskas, takaraivossa ei hakkaa loputon lista tekemättömiä. Onko se sitten kevät vai hiljaisuudella hoitaminen, Nainen on alkanut taas soitella ystävilleen ja ajatella, että kai sitä joskus voisi jossain käydäkin.

Ihmisen kiirekapasiteetti rajallinen. Downshiftata voi kuitenkin eroamatta työstään ja muuttamatta maalle. Omassa pienessä elämässään voi tehdä hidastamisen tekoja ja hoitaa kuormittunutta mieltään. Tietenkään elämä ei ole yhtä kuin venyttynyt filmi, Naisenkaan. Ihminen saa olla tehokas ja nopea, harrastaa rankkaa liikuntaa tai ratkoa mielessään maailmankaikkeuden ongelmia, niin Nainenkin toki edelleen tekee, mutta kun päässä alkaa pätkiä, on syytä pysähtyä. Muistiongelmat eivät ole syy, ne ovat seuraus. Tai eräällä tavalla ovat. Syy hoitaa itseään.

Ja hyvä syy onkin.



sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Ei maksa vaivaa

Naistenpäivänä minkään muun kuin naiseuden oodin julkaiseminen blogissa tuntuu lievältä rikokselta sukupuoltaan kohtaan. Tämä antijuhlapyhäilevä rintamakarkuri kirjoittaa kuitenkin häpeilemättömän omanapaista tarinaa osastaan nimeltä Nainen. Siitä huolimatta, hyvää naistenpäivää teille kaikille ihanille kanssasisarille! Toivottavasti saatte paljon halauksia ja ruusuja.

Sitten siihen omaan napaan.



Nainen, joka ennen eli viikonlopuista, hauskanpidosta, sutinasta, kauniista vaatteista ja koruista ja mitä näitä nyt on, on vanhentunut vuosikymmeniä vain muutamassa viikossa. Muutos hämmentää häntä itseäänkin, mutta erityisesti lähipiiriä. Tai vanhentunut lie ehkä väärä sana. Sulkeutunut, näivettynyt, hiljentynyt, jotain.
On kuin sosiaalinen viisari olisi heilahtanut täysin toiseen ääriasentoonsa. Askel pysähtynyt, piha hiljennyt, autotalon verhot roikkuvat vaisuina. Sosiaalisen viisarin suunnanvaihto ei koske naismerkkisiä ystäviä. Mutta otuksesta nimeltä mies on tullut Naiselle yhä vain kaukaisempi ja saavuttamaton. Työyhteisö on yhtä kuin naisia, ystäväpiiri on yhtä kuin naisia (tai sellaiseksi muuten laskettavia, heh) ja harrastukset ovat yhtä kuin yksin. Elämä on kodin, työpaikan ja S-marketin pyhä kolminaisuus. Se on täysin Naisen oma valinta ja silti täysin sattumaa. Kun Nainen sulki nettideittiprofiilinsa ja samalla viimeisenkin ikkunan miehiseen sielunmaisemaan, hän koki yhtä lailla huojennusta, kuin haikeutta. Huojennusta siksi, että ei tarvitse panostaa. Haikeutta samasta syystä.

Ei tarvitse panostaa. Ei käydä turhilla treffeillä, kampaajalla, ostaa vaatteita, varsinkaan alussellaisia. Voi syödä suklaata välittämättä finneistä. Voi jättää jalat raspaamatta ja sääret ajamatta. Varpaiden punainen lakkaa saa kasvaa rauhassa, kunnes on enää kuunsirppinä kärjessä, eikä pian enää sitäkään. Voi ja saa aivan rauhassa mummottua ja mökkiytyä ja sellainen tuntuu jotenkin kummalla tavalla lohdulliselta. Että näin tämä meni ja tämän minä hyväksyn. Jonain päivänä joku voi vielä maailmaani keikauttaa, aivan kuten muutkin sadut alkavat ”olipa kerran” ja päättyvät ”sen pituinen se”.

Nainen on vähitellen lakannut katsomasta miehiä. Kaupassa. Liikennevaloissa. Missään. Töissä niitä ei ole tähänkään saakka tullut katsoneeksi, sillä he ovat  a s i a k k a i t a. Ehdoton turn off ihan jo siksi. Nainen elää siis omassa pikku todellisuudessaan, johon mahtuu perhe, ystävät, työ ja harrastukset. Eikä suo enää ajatustaan otukselle nimeltä mies.
Viimeisen naulan rakkauden arkkuun löi yritys alkaa uudelleen deittailemaan. Kas kun Nainen ajatteli, ettei siinä voi olla mitään normaalia, jos parhaassa iässään kasvaa naavaa ja sammalta ja antaa polkujensa ruohottua. Muutaman päivän tätä makusteltuaan, avasi uudelleen profiilin ja kirjoitti varsin erilaisen tekstin. Vain sulkeakseen profiilin peräti kolmen minuutin jälkeen. Ei pysty, ei kykene. Naista alkoi ahdistaa aivan liikaa. Että pitäisi taas panostaa, olla kiva ja kiinnostunut ja treffailla turhaan. Nou Tom Hänks. Niin Nainen luopui parisuhdeodotteistaan ja lakkasi katsomasta miehiä sillä - tai millään muullakaan silmällä.

Nainen alkaa olla jo sitä ikää ja auktoriteettia, ettei työpaikallaan juuri saa lähestymisyrityksiä osakseen. Toki asiakkaat flirttailevat ja kaksi kertaa jopa kosittu. Kun toisen lausui tapajuoppo vakiasiakas ja toisen maahanmuuttaja, joka etsi toista vaimoa suomalaisesta naisesta, ei liene kovin vakavasti otettavista pyrkimyksistä puhe kuitenkaan. Siksi hämilleen Nainen meni eräänä työpäivänä.
Kävipä niin, että asiakkaaksi tuli aivan tavallisen oloinen mies. Aivan tavallinen erottuu joukosta siksikin, että suurin osa on kännissä, pillereissä, mielenterveysongelmissa tai muuten vain estyneitä aivan tavalliseen. Nainen selvitti tavallisen oloiselle miehelle työasiaa, puhui työäänellä, oli niin työmoodissa, ettei kiinnittänyt huomiota miten Naisen silmiin keskittynyt katse alkoi harhailla. Vastoin odotuksia, se ei pudonnut ja jämähtänyt 25 senttiä alemmas. Se kiersi Naisen hiuksilla, kaulalla, poskipäillä.  Se pehmeni hymyksi ja lakkasi kuuntelemasta. Nainen jatkoi selvittämistä kärsivällisesti ja toivotti sitten hyvät päivänjatkot. Se mitä mies sanoi, yllätti täysin ja johti tahattoman peittelemättömään nauruun. Nainen, jolla ei ole ikinä koskaan pokka pettänyt töissä nauroi hämmentyneenä ääneen. Mies näet kiitti ja huikkasi hymyillen lähtiessään niin vilpittömästi kuin vain kukaan voi; "ihanat hiukset".

Ihanat hiukset? Jos Naisessa jotain ihanaa olisi, ehkä katse, hymy, mutta että likaiset, mallistaan kasvaneet ja vain muutaman väsyneen kiharan päätänuoleva kammotus? Kaikista maailman kommenteista hän ei koskaan olisi voinut tätä olettaa tulevan. Lakannut panostamasta, välittämästä ja näkemästä ketään. Mutta vaikka Nainen niin tekisi, miehet eivät. Niin se maailma vain jatkaa pyörimistään, vaikka maisema vaikuttaisi pysähtyneen.


Kaikessa kiltteydessään kommentissa oli jotain hyvin röyhkeää ja sittenkään ei. Se oli röyhkeää, koska Nainen ei halua olla arvioitavana. Ja se oli kilttiä, koska jollain hassulla tavalla siitä tuli hyvä mieli. Siitä, että meitä on niin moneen lähtöön ja se mikä on toisen kamala, on toisen ihana. Että virttynyt villatakki, silmälasit, likainen tukka saavat jonkun hymyn pehmenemään. Että vaikka lakkaisi panostamasta, on aina joku, jonka mielestä ei edes tarvitse. Lohdullista. Niin ainakin sikäli, kun sillä tiedolla mitään tekisi.

Huomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Nainen ja Mies lakkasivat olemasta me. Vuoteen on mahtunut kaikenlaista, eikä sittenkään oikein mitään. Naisesta on tullut vähän vanha, väsynyt ja vaisu. Mutta ei luovuttaneella, eikä ainakaan katkeralla tavalla. Nyt on vain tällainen jakso elämässä, eikä kukaan tiedä kauanko tätä vielä kestää. Viikon, vuoden vai loppuelämän. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kaukaisemmaksi käy ajatus parisuhteesta ja miehistä. Omaa normaaliaan alkaa niin äkkiä pitää ainoana oikeana, eikä muuta osaa enää kaivatakaan. Täysin absurdia, että olisi joku, jonka kanssa viettää viikonloput, saati herätä vierestä arkenakin. Yhtä absurdia, kuin nelikakkosena lakata panostamasta.

Kun Nainen eronsa tiimoilta viisi vuotta sitten asioi perheasiain sovittelussa, lausui miestyöntekijä hänelle kysymyksen, joka on jäänyt mieleen kummittelemaan. Mies näet kysyi, onko Nainen ottanut huomioon, että erotessaan lastensa isästä, saattaisi olla lopun elämäänsä yksin? No tuota… Ei. Ei Nainen ollut sellaista ottanut huomioon, ei ajatustakaan suonut. Yksin? Minkä helvetin takia yksin? Epäilikö mies, että Nainen ei saisi ketään, että kukaan ei huolisi neljän lapsen äitiä, edes sitten kun pesä alkaa poikasista tyhjentyä? Millä lihaksilla se sellaista väitti? Paha sanoa. Mutta saattoipa tuo olla oikeassa. Että kerran erottuaan ihminen ennemmin elää yksin, kuin vähääkään vaillinaisessa suhteessa. Että vaikka aluksi vielä niin tekeekin, jossain kohtaa vaan lakkaa uskomasta ja näkemästä. Tulee hiljainen hyväksyntä, näin tämä elämä menee. Sillä mitä kauempana eropäivä on, mitä pidempään on yksin, sitä vaikeampi on enää muuta osata. Ja mistä se yksinolo lasketaan? Siitä kun viimeksi asui yhdessä, siitä kun viimeksi seurusteli, vai siitä, kun viimeksi tunsi käsivarret ympärillään? Kaikista on kauan, toisista vain enemmän.

Ehkä tuo sovittelun vanha parrakas mies oli oikeassa, ehkä langetti kirouksen. Lopputulema on kaiken panostamisen ja yrittämisen suhteen silti sama. Eipä maksa vaivaa.
 
 
 
 

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kahlehdittu

Jokainen on jossain hyvä, on maailmanluokan valhe. On ihmisiä, jotka eivät ole hyviä missään, ainoastaan keskinkertaisia ja sitä aivan kaikessa mihin ryhtyvät. On toki mukavampi olla keskinkertainen, kuin puhtaasti huono. Huonojakin löytyy. Huonoksi voi myös tulla.

Nainen oli lapsena luokkansa paras laulaja. Näytteli jokaisessa koulun näytelmässä ja musikaalissa, kirjoitti runoja, joita lausuttiin ääneen. Säästöpankin piirustuskilpailussa tuli toiseksi ja sai palkinnoksi väriliidut ja paperia. Sitäkin hauskempaa oli istua pankinjohtajan huoneessa syömässä pullaa ja juomassa mehua kesken koulupäivän. Tuon ajan lapsille makea ei ollut ihmisoikeuskysymys, nykyään on.
Voisi sanoa, että Nainen oli lapsena luova, rakasti ilmaista itseään, näytellä, laulaa ja keksiä tarinoita, mutta ei silti mitenkään erityisen lahjakas. Tämä ei Naista haitannut, sillä hän ei koskaan ajatellut olevansa huono missään. Sitten tapahtui jotain. Muutto toiselle puolelle kaupunkia, uuteen kouluun ja kolmen vuoden helvetti, jonka aikana Nainen poljettiin niin maahan, että ei koskaan sen jälkeen. Nainen ei ollut ennen tiennyt olevansa huono, ei ennen kuin se kerrottiin hänelle joka päivä.

Varhaisin muisto häpeästä oli aivan seitsemännen luokan alusta. Koulun kuoroon etsittiin laulajia uusien tulokkaiden joukosta. Naisella ei ollut tuolloin kuin yksi ystävä uudessa koulussa, enkeliääninen Kirsi, joka oli jokseenkin yhtä syrjitty venäläisen sukunimensä vuoksi, kuin Nainen aivan kaiken keksittävissä olevan. Opettaja halusi Kirsin kuoroon, Kirsi halusi Naisen. Muuten ei suostuisi. Lopulta opettaja sopi kaupan, jolla myytiin jo viikkoja rääkätyn viimeinenkin itsetunnon ripe. Naisen pitäisi tulla kuoroon, mutta laulaa ei saa, aukoa vain suutaan. Jotta enkeliääni kantoi kortensa kuoron kekoon, sen eteen uhrattiin toisen kaikki itsekunnioitus.

Miten luokkansa parhaasta laulajasta tuli koulunsa huonoin?  Ei ihmisen ääni voi niin muuttua. Mutta tapa käyttää sitä voi. Sillä niin kauan, kun Nainen ajatteli osaavansa laulaa – kuten lapset aina – hän osasi. Mutta kun koulukiusattu laitetaan musiikintunnilla koko luokan eteen revittäväksi, ei suusta tule kuin kireää pihinää. Ja niin Naisesta tuli näkymätön. Keskinkertaista huonompi.
Nainen ei enää muista montako viikkoa kävi aukomassa suutaan enkeliäänien joukossa, tuskin montaa. Kirsi löysi uusia ystäviä kuorosta ja Naisen osa oli täytetty. Joulujuhlan esityksessä Nainen ei enää mukana ollut. Eipä tuolla niin väliä, laulamisen tilalle löytyi uusia jännittäviä harrastuksia, tupakointi, lintsailu ja mitä näitä nyt on. Jälkikäteen miettien olisi ollut kiva tavata sittemmin tämä kunnianhimoinen opettaja ja kysyä ihan aikuinen aikuiselta, mitä mahtoi niiden kahden korvaatekevän välissä oikein liikkua?

Kolme vuotta kouluhelvettiä. Naisesta tuli niin kliseisen keskinkertainen, että oppi jopa siinä hyväksi. Olla erottumatta joukosta. Olla osaamatta, pyrkimättä, haluamatta muuta, kuin päästä seuraavaan päivään mahdollisimman vähin vaurioin. Kun luokkasormukseen kaiverrettiin kokoontumispäivä, Nainen voi fyysisesti pahoin. Ainoa riemu elämässä oli päästä näistä ihmisistä eroon. Miten kukaan koskaan voisi vakavalla naamalla edes ehdottaa jotain noin absurdia, kuten tapaamista kymmenen vuoden kuluttua?
Kun Nainen oli parikymppinen, yksi halasi ja pyysi anteeksi. Nainen sanoi antavansa, mutta teki aidosti niin vasta paljon myöhemmin. Tuo yksi on nykyisin kuuleman mukaan täysi alkoholisti, jos lie enää hengissäkään. Suurin osa kiusaajista porskuttaa kuitenkin hyvässä elämässä, hyvässä virassa, omien perheidensä ja lastensa kanssa. Siitä pahimmasta tehtiin jopa lehtijuttu. Sosiaalialalla, sorrettujen puolella. Nainen nauroi ääneen.
Paras kosto on pärjätä. Olla yli. Ja onhan siitä yli. Tapahtunut mikä tapahtunut, syystä kai sekin. Katkeruus ei kannata. Viha ei vie elämässä eteenpäin, parasta mitä sielulleen voi tehdä, on antaa anteeksi. Ja siksi Nainen teki niin. Mutta häpeä, sellainen ei kai irtoa koskaan.

Millaista on kahlehdittu elämä? Sellainen, jossa ei pyritä, uskota, yritetä. Ei yhtään rimaa enempää. Luetaan keskinkertainen ammatti, mennään yhteen ihmisen kanssa, joka ei näe ainutkertaisuutta, joka haluaa hioa kaiken muista erottavan. Jossa opitaan nauramaan hillitysti, puhumaan hiljaa ja hymyilemään silloinkin, kun itkettää. Millaista on elämä, jossa tehdään varhain vauvoja, ettei tarvitse tehdä tiliä itselle? Sellaista se on. Keskinkertaista. Varhaiset vuodet piirsivät seuraavat, eikä niistä mikään tuntunut omalta. Koskaan. Koko aikuisikänsä Nainen on elänyt tunteessa, että voisi pystyä parempaan. Olla muutakin, kuin kirottu laulamaan ikuisesti kuorossa, jossa saa vain aukoo suutaan ääntä pidätellen. Henkeä pidätellen. Itkua, huutoa, elämää pidätellen.
Nainen on monesti miettinyt, miksi ei omaa minkäänlaista kilpailuviettiä. Tietenkään ei, lannistetut eivät kilpaile paremmuudesta. Lannistuneiden ainoa osa on tietää pystyvänsä parempaan tavoittelematta sitä.

Kaikki ovat hyviä jossain. Eivät ole. Nainen ei ole koskaan hokenut tuota ”kannustusta” lapsilleen. Kaikki eivät ole hyviä, mutta hyväksi voi tulla kuka tahansa. Ahkeralla työllä. Sinnikkyydellä. Uskolla. Ja Naisen tehtävä on kertoa se lapsilleen. Että vain uskolla on väliä, sillä mitä itsestäsi ajattelet. Jättää kertomatta se, että ei aina usko itsekään. Ei aina helli ajatuksilla, joissa kaikki on mahdollista. Kaikki ponnistelut tärkeitä, ja kaikki tiet vievät perille. Sillä jotkut eivät.


Kirjoitan kirjan. Kirjoitan tarinan, joka jää elämään vielä jälkeeni. Ripustan sanat lauseiksi, rikkaat, köyhät, rinnakkain. Aina kun joku avaa kannet, elän. Sivuilla, sanoissa, kappaleissa ja luvuissa. Niissä olen vaikka aikani olisi jo täynnä. Tätä varten, tänne saakka. Kaiken rämpimisen ja riutumisen syy. Pitää elää elämää, jotta siitä voi kirjoittaa. Pitää kokea kipua, jotta voi kuvailla ilon. Pitää luopua, jotta voi kertoa löytämisen ilosta. Pitää rakastaa. Pitää vihata. Pitää olla tuntematta mitään ja pidätellä hengitystä, kunnes ei enää pysty. Pitää lakata liikkumasta, jotta haluaa taas juosta. Siitä kirjoitan.

Tuijotan tyhjää sivua. Tyhjä. Siinä oli äsken lauseita, nyt ei ole enää. En pysty. Voi. Osaa. Minulla ei ole mitään sanottavaa.


Sellaista se on. Keskinkertainen elämä.