lauantai 25. huhtikuuta 2015

Elämänuskossa

Eräs miesmerkkinen tuttavuus avautui yllättäen erottuaan juuri puoli vuotta kestäneestä suhteesta. Tämä samainen tuttava oli ensin äkännyt nopean ja kompaktin ratkaisun ihmisenikäväänsä, Naisesta. Ymmärrettyään, että Nainen ei ihan ollut samaa mieltä ratkaisun kompaktiudesta, purkautui mies sillä toiseksi parhaalla tavalla. Puhumalla.

Keskustelusta tuli mielenkiintoinen. Se pettymys, mikä miehellä oli elämää kohtaan, oli Naisellekin tuttua, mutta – kiitos kaiken kompuroinnin ja konttaamisen – myös kovin kaukaista nykyään. Keskustelun sisältö meni tiivistäen näin; miksi elämä ei mene kuten suunnitteli? Onko kaikki lopulta vain sattumaa ja vai onnekkaasta tuurista kiinni?
Naisen kohdalla selitys on helppo. Ken uskoo tarkoitukseen, ei voi koskaan kyseenalaistaa sellaista. Elämä on lopulta hyvin helppoa ja yksinkertaista, jos uskoo koettelemustenkin olevan tärkeä osa henkisen kasvun matkalla. Sitä paitsi, kyllä elämä menee, kuten suunnittelee. Kunhan vaan keksii suunnitella mahdollisimman vähän. Jos ollenkaan.  

Miksi joku niin fiksu, mukava, kiltti ja kivannäköinen on edelleen perheetön viidenkympin rajapyykin käydessä kovasti kohti tapahtumistaan? Miksi ei olisi. Mikä kosminen lainalaisuus säätelee sitä, että kivoille ihmisille tapahtuu oikein ja mikä edes on oikein. Miltä se olisi suojellut, jos mies olisi täräyttänyt naimisiin parikymppisenä sen ensimmäisen vähän sinne päin olleen tyttöystävän kanssa. Tehnyt pirtin, ja pirtin täyteen lapsia. Kuka sen tietää miten onnellista elämä olisi ollut, kuka tietää, miten onnetonta. Jos mies suree kohtaloaan nyt, ehkä hänellä ei ole kalpeaa aavistustakaan siitä, miltä kaikelta on säästynyt.

Tietenkin Nainen lohdutti parhaansa mukaan. Soisi miehelle perheen ja onnen, eikä sellainen vieläkään ole myöhäistä. Mutta jätti sanomatta, että koska mies etsii naista niin epätoivoisesti perheen perustamista ajatellen, jäänee perhe varmaankin tämän elämän osalta toteutumatta. Harva nainen kai haluaa suhteeseen, jossa tärkein ja arvostetuin ominaisuutensa on omata hyvät synnyttäjän lanteet. Niin, ellei kyseinen nainen sitten ole itsekin samassa biologisen kellon hälytyspisteessä.

Voisihan mies ottaa vaimon Thaimaan tuliaisina. Perustaa perheen ja saada lapsia. Ongelma ratkaistu. Paitsi ettei ole. Sekin on kompromissi, kauppaa ja tinkimistä. Jos miehen geenikarttaan on piirretty viehtymys sinisiin silmiin ja vaaleisiin hentoisiin hiuksiin, ei pallon toiselta puolen lennätetty tuontivaimo sovi sabluunaan sitten millään. Ei ainakaan aluksi, aikaa myöten ehkä. Vaan jos ei sittenkään? Voiko elämässä saada sen, mitä haluaa? Kyllä ja ei. Sen voi joko saada, saada osittain, tai ei ollenkaan. Lopulta täysin omassa kädessä on vain se, miten näihin kolmeen vaihtoehtoon kulloinkin suhtautuu.

Toiset ajattelevat olevansa elämän lellikkejä. Ja usein asia jopa on näin. Nainen uskoo itsekin vetovoiman lakiin. Hyvä vetää puoleensa hyvää ja ikävätkin tapahtumat voi kääntää mielessään voitoksi. Mutta järjen rajoissa. Toimijuus lähtee itsestämme, silti muuttuvaa tekijää ei kukaan voi hallita. Sillä kuten kuulla on pimeä -, on elämälläkin sen arvaamaton puoli. Naisenkin tuttavapiirissä on heitä, joilla on ihailtava lapsenusko vetovoiman lakiin. Ja sitten kun tuleekin sairauksia, vastoinkäymisiä ja takaiskuja puskista, ollaan ymmällään. Petettyjä. Ei tämän näin pitänyt mennä, en tilannut tätä. Miten niin?  

Entä jos elämämme suuret viivat ovat jo aikaamme ennen piirretyt?

Entä jos kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu syystä?
Entä jos kaikki ratkaisumme ovat siksi oikeita?

Lohdullista. Eikö?

Miehen mielestä ei. Kaikki on sattumaa ja elämä vain sarja epäonnea. Selvä.

Miten pitkä onkaan ollut matka tuosta samasta katkeruudesta, näköalattomuudesta ja itsesäälistä. Miten helppo onkaan elää kohtalonuskossa. Siinä, että itse sentään pitelee kynää, vaikka joku muu käsikirjoittaa tarinaa.
Kenties mieskin vielä löytää ne valonsäteet elämästään, tarkoitusten punokset, kauniin ja kirjavan luomuksen. Onko sillä lopulta niin väliäkään, millaisen matkan kulkee. Kaunis ja hyvä se kaikkine mutkineen on.


 

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Heräteostoksen herättämä

Se oli heräteostos puhtaimmillaan. Yksi niistä maailman harvoista tavallisista tavaroista, joita Nainen vähiten elämässään tarvitsee juuri nyt. Violetti, unelmankevyt, unelma itsessään. Lentolaukku.  
Jos jollain on kahden vuoden takuu ja tarjoushintalappu kahvassaan, se suorastaan huutaa tulla ostetuksi. Vaikka vain odottaakseen aikaa parempaa. Ja niin myös kävi.
Yllätys ei kuitenkaan ollut itse ostos, vaan se mitä tapahtui kotona.

Voi mikä riemu! Kaksi nuorinta äkkäsivät saman tien ostokseen liittyvän odotteen, kun sen neljä pientä pyörää koskettivat eteisen lattiaa. Kukaan ei hanki lentolaukkua mihinkään muuhun, kuin matkustamiseen. Edes äiti.
”Mihin me mennään?” Me. Yksi pieni standarttikokoinen lentolaukku, viisi henkeä. Mihin me mennään? Voi pienet teitä. Nainen vakuutteli ostaneensa laukun ihan vain varalta, että sellainen sitten joskus on, jos joku heistä tarvitsee. Sitten joskus on huonosti myyty ajatus ihmistaimille, joiden aikajana hädin tuskin yltää käsitteisiin ”kesällä” tai ”ensi jouluna”. Niinpä lapset, jotka eivät edes uskalla unelmoida mistään niinkin kalliista ja eksoottisesta, kuten lentämisestä, alkoivat pyytää sitä ainoaa jonka matkustamisella ymmärtävät. Risteilyä.

Matkustelun esteenä on tähän asti ollut kaksi. Puute rahasta ja puute aikuisesta seurasta. Lasten kanssa – vaikka näin isojenkin – reissaamisessa on kätevää, jos matkassa on toinen aikuinen. Ei ole se navigaattorin, organisoijan, lääkintäesimiehen, muonavastaavan ja tiesminkäkaikenmuun osa yksin omilla kapoisilla harteilla. Mutta. Naiselle on lopulta valjennut, ettei kumpaakaan ole elämään tulossa hetkeen sen enempää. Ei rahaa, ei toista aikuista. Kaikki, mikä on toteuttamisen haluamisen arvoista, on toteutettava sillä mitä on, ei sillä mitä saattaisi olla ehkä tulossa. Eikä elämä ilman unelmia ole elämää ensinnäkään.

Yksi haluaa kesällä mökille kalastamaan, toinen laivalle. Koska hiihtoloma meni mönkään HC-sairastelun vuoksi, Nainen päätti toteuttaa kesälomalla kummankin toiveet, jollain tapaa. Suuntaviivojen piirtäminen tekee vahvaksi. Että enhän minä tähän arkeenikaan ketään tarvitse, miksi sitten juhlaan? Yksinkertaisimmillaan voisi pakata matkaan teltan ja tenavat ja pystyttää päiväleiri jonkin lätäkön rantaan. Luulisi niitä Suomessa piisaavan. Vanhana partiolaisena Nainen on saanut yhden elämän osansa hiostavaa ahtautta möykky selän alla, mutta päivän voisi nuotiolla leikkiä. Mites ne jokamiehenoikeudet menivätkään? Niin paitsi että. Metsässä on karhuja ja susia ja mörköjä ja mitä niille yksin mahtaisi? Jaaha. Entä jos vuokraisi leirintäalueelta yhdeksi yöksi mökin ja saunavuoron? Kassakone kilisi Naisen päässä, se joka on kaikki nämä vuodet säännöstellyt vähät varat riittämään. Aina joku kilisee päässä. Ei voi, et jaksa, et pysty, ei, ei ja EI! Kyllä. Kyllä voi. Aina jotenkin voi. Kai.

Edellisenä kesänä ei ollut lomaa, riitti että selvisi yhdestä päivästä seuraavaan, muuhun ei Naisesta juuri ollut. Lapset menivät siinä sivussa, kuka mitenkin. Lehdet puhkesivat puihin työpaikan ikkunan takana, aivan kuten ne muutama kuukausi myöhemmin alkoivat putoilla. Se kesä meni niin. Tulevana on neljä viikkoa yhteistä aikaa, eikä se voi kulua niin hukkaan, kuten turhan siivoamiseen.

Kun lapset menivät nukkumaan (Tyttöprinsessa oli pakannut sitä ennen vaatteensa nätisti lentolaukkuun, ihan varmuuden vuoksi) Nainen alkoi miettiä vähän tarkemmin syitä, miksi ei ole lastensa kanssa juuri reissannut.

Kahden vanhimman ollessa pieniä, Nainen ja Lastenisä eivät juuri lomiaan kotona viettäneet. Päivän, parin reissuja tehtiin loman aikana tiuhaan tahtiin. Kahden kanssa se vielä meni, se organisaattorin osa. Sitten Nainen uuvahti niin totaalisesti, että nosti kaksi lomaväsynyttä käpäläänsä pystyyn. ”Loma” ei ollut loma ensinnäkään hänelle, jolla puhkesi henkinen vatsahaava sillä siunatulla kesäsekunnilla, kun Lastenisä painoi työpaikan oven perässään kiinni. Jokainen vuosi toisti aina samaa kaavaa. Heti, kun paras loma ikinä alkoi, Naisen piti alkaa suunnitella mitä kivaa tehdään. Suunnitella, toteuttaa, siivota jäljet. Nainen oli se, joka pakkasi, kävi kaupassa, teki eväät, huolehti varusteet, mietti ruokailut matkan aikana ja tuhat muuta pientä yksityiskohtaa, kun lähdettiin ajamaan ystäväperheen luo Ouluun. Lastenisä kantoi Naisen valmiiksi pakkaamat kassit autoon ja istui ratin taakse odottamaan, kun Nainen juoksi johtoja irti ja tarkisti hanoja, ovia ja ikkunoita. Nainen organisoi arjen, Nainen organisoi loman. Kaiken. Jos erikseen pyysi, Lastenisä toki teki.

”Haetko poikien uikkarit saunalta”.
(Hetkeä myöhemmin)
”Mistä täältä?”

”No siitä korista, oven oikealla puolella”
(Monta hetkeä myöhemmin)
”Emmää löydä…”


 Huoh…Oli kyseessä ihan mitkä tahansa kissanristäiset ja kumminkaimanserkkulikan häät tai Puuhamaamatkat, joulujuhlat, mitkä vain, Nainen oli se, joka teki kun Lastenisä istui autossa odottamassa.

Siihen se sitten kuoli. Halu järjestää lomia tai mitään ylimääräistä. Kuoli ja pysyi kuopattuna niin aina näihin päiviin asti. Mutta kuten voikukat ja sinivuokot nousevat keväisestä maasta kylmää uhmaten, nousee Naisessa vihdoin tahto tehdä muutakin kuin polkea liian suurta yksipyöräistä arkisirkuksessa. Tai kai sitä tahtoa on aina ollut, toteuttaminen vaan hieman toinen tarina.

Tästä kesästä ei ehkä tule parasta ikinä, sillä parhaan kesän ikinä voi elää vain kerran, eikä enää sen koommin. Masentava ajatuksenakin. Mutta hyvä kesä tulee. Loma.
Tulevalle ei ole odotteita, velvoitteita, eikä varsinkaan organisointisirkusta. Jotain pientä mukavaa, sitä on varmasti luvassa.



sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Tämän tarinan viimeinen lause

Naisen piti  olla jo yli, matkanneensa mielessään mantereen kauas mahdottomasta. Ei enää ajatellut, ei kaivannut. Sisällään rauha. Eli perheelleen ja työlle, kohtasi intohimonsa ja sydämensä palon juoksulenkkarit, ei korkokengät jalassa. Kaikkien todennäköisyyttä mittaavien laskemien mukaan sen piti olla jo varsin helppoa. Ei se ollut sitä, ei alkuunkaan. 
Kyllähän sen arvasi, ennemmin tai myöhemmin Nainen vielä törmäisi Vaakamieheen. Ennemmin tuli ensin.

Lämmin baari sulkee pysäkillä hytisseen lämpimään syliinsä ja toivottaa ihanaa iltaa elävän musiikin tapaillessa ensimmäisiä sointujaan. Nainen kävelee sisään, tilaa juoman ja asettuu baaritiskin päähän odottamaan ystäväänsä. Takki päällä, vieläkin palellen. Kuusikymppinen daami alkaa yllättäen tilittää eroaan ja elämäänsä.  ”Lukittin itteni vessaan kynsiviilojen – ja lakkojen kanssa, kun mies alkoi juoda. Siinä se hakkas oveen, sanoin, että kuskoot housuunsa. Kun se sammu, tulin ulos. Sitten kerran mää sain tarpeekseni ja lährin. Ja kolme vuotta oon nyt ollu yksin. Enkä mää varmaa enää ketää löyrä. Sen verran vanha jo…”
Kuinka paljon täällä onkaan toistensa kaltaisia kohtaloita. Surua, luopumista, haurasta toivoa. Tarinoita pullon varjosta ja sen otteesta. Tuhansien ja taas tuhansien juomalaulujen maa, kaikissa samat sanat kuitenkin.

Ystävä tulee, he juttelevat niitä näitä. Nainen saa itsensä kiinni toistuvasti tuijottamasta ovelle. Tietämättään, tiedostamattaan. Odottaako jotain? Varuillaan, sännätäkseen pakoon, kuin hiiri haukan varjon alta. Vai kohdatakseen ylpeydellä ja varmuudella? Nainen ei tiedä, mutta sen tietää, että ei halua enää tuijottaa ovelle. He vaihtavat paikkaa. Nainen tuntee silti tutun odotuksen, tutun vellovan tunteen. Pitää päästä pakoon, kohta on myöhäistä. Ja se kohta on nyt.

Voi miten hyvälle Vaakamies tuoksuu! Nahalle, ja miehelle ja muistolle vahvoista käsivarsista illan viimeisten hitaiden soidessa. Sillä on valkoinen kauluspaita, farkut ja tumma puvuntakki. Eikä Nainen osaa päättää kumpaa rakastaa sillä hetkellä enemmän, sitä mikä tuoksuu, vai sitä minkä näkee.
”Älä ota enempää, ettet ala oksentaan”, sanoo Vaakamies ja osoittaa Naisen lasia. Viittaa viikon takaiseen, kun laittoi oksennustautisen kesken illan kotiin. Sellainen se on. Tismalleen saman lajin leuanheiton kruunaamaton mestari, kuin Nainenkin.
Nolottaa. Harmittaa. Mutta ei kauaa. Vaakamies kerta kaikkiaan on valloittava, juuri niin valloittava kuten juopot tapaavat olla. Tämäkin. Sillä se ei asiaa miksikään muuta, että ihmisellä on siihen varaa. Ole varuillasi, älä lankea. Nainen ja ystävä jatkavat matkaa ja jättävät harmistuneen Vaakamiehen yksin. Vielä viimeiseksi mies huikkaa menevänsä erääseen suosittuun pubiin seuraavaksi. Nainen ei tartu kutsuun. 

Ystävä haluaa jatkaa, vaikka Nainen olisi jo ihan valmista kauraa kotiin. Tämä ei enää anna mitään. Juhliminen. Nämä ihmiset. Tämäkään paikka. Ei ole mitään mitä odottaa, mitä kiertää kuin kettu kanalaa, suupieliään lipoen. Ei ole enää mitään, ei ketään. Ja hyvä niin.
Vielä yhdet, ystävä pyytää. Vain vähän aikaa. Käydään vain pikaisesti ”siellä”. ”Se” on paikka jossa Nainen ja Vaakamies ovat tanssineet niin monta kertaa kädet toistensa kaulalla, jossa ovat istuneet vierekkäin, jossa kaikki syntyi ja alkoi ja päättyi. Vaikkei koskaan kai alkanutkaan.
Paikka sisältää pahan riskin. Mielessään Nainen laskee oletuksia ja arvoja, ennen puolta kahta Vaakamies ei ainakaan tule. Tietenkin Vaakamies tulee. Universumin muut vitsit taitavat olla vähissä. Nainen näkee nurkkapöytään, miten mies mittailee salia. Ei löydä, ei näe.
”Se etsii sua”, sanoo ystävä. Niinpä. Sen nyt ymmärtää Nainenkin, vaan ei tee elettä, ei kättään nosta tervehdykseen, ei keinu kylkeen. Tietää hävinneensä tämän pelin, jo sillä samaisella sekunnilla, kun mietti miten ihanalta Vaakamies tuoksuu.

Ilta ihan vieressä. Lämpimänä kyljessä. Voi miten ihana ilta. Vähän liian pitkät katseet, käsi kädessä, huoletonta ja hyvää. Vähän liian satua. Miten jollain voi olla noin ihanan isot kädet? Noin pehmeä ääni? Vallaton hymy? Täsmälleen samanlainen huumorintaju? Miten se jokin, voi olla niin vähän totta… Sillä se on. Kahden jälkeen Nainen saa kyydin kotiin. Pettynyt Vaakamies jää yksin.

Ensimmäinen viesti tulee jo aikaisin aamulla. Kolme päivää Nainen ajattelee lakkaamatta. Kolme päivää kiertää kehää, on poissa lapsiltaan, itseltään, elämältään. Sitten se on ohi. Unohtuu. Kuten kaikki sydämenreunaa riekaleiksi repineet tähänkin saakka. Jos lakkaa kaipaamasta kolmessa päivässä, onko se merkki järjen voitosta vai tunnekylmästä? Nainen ei tiedä. Sen tietää, että ei voi kohdata Vaakamiestä. Ei kai oikein enää koskaan.
Ja se koskaan tulee viikkoa myöhemmin. Niin, mitäpä tähän sanoisi. Vaikka kuinka yrittää kiertää kelloa vastapäivään, on kuin Naisessa olisi magneetti tehty Vaakamiestä varten. He törmäävät aina. Lopulta aina kuitenkin. Nainen ei välitä. Tanssii kepeillä korkokengillään, huolet huomiselle, murheet muille maille. Miehet pyytävät tanssimaan, yrittävät ottaa kädestä, pyörittää, kilvoitella huomiosta. Turhaan. Ei Naista kiinnosta. Tanssia kenenkään kanssa, tutustua, pettyä. Mikään ei enää tunnu miltään. Mikään muu kuin kevyt poljento, huumaava musiikki, tunne siitä, että on elossa taas. Rytmi. Sanat. Siinä kaikki.
Vaakamies tulee yksin, näkee Naisen ystävineen sivupöydässä, mutta ei tule luo. Nainen ei ole näkevinään, edes sitä, kun Vaakamies juttelee jonkun naisen kanssa. Miltä se tuntuu? Ei oikein miltään sekään. Ja tuntuu kai kuitenkin.

He voivat kiertää kehää, loputtomiin. Mutta aina saavuttavat toisensa kuitenkin. Vaakamies tulee luo. Jää.
Sannin "2080 –luvulla" täyttää tanssilattian. Käsivarret ympärillä. Tuoksu. Miksi kaikkeen liittyy aina tuoksu? Sanat? Sävel? Miksi ne porautuvat mustelmiksi sieluun. Puolikkaiksi, ei kokonaisiksi. Ja kun ne samat sanat ja sävelet kuulee uudelleen, tulee puolikkaista kokonaisia ja kipeitä.  

”En ehkä osaa sulle puhua

jos annetaan ajan kulua
mut kirjoitan susta lauluja
vielä 2080-luvulla
sun flanellii haluun lainata
pikkupäissään kesäiltana
mulla on ikävä sua
vielä 2080-luvulla… ”

Taksilla Naisen luo. Nukkumaan lähelle. Iholle. Miten mutkaton on viattomuus. Miten vähän se pyytää, miten paljon se antaa. Vaakamies nukahtaa heti. Nainen ei saa unta. Valvoo ja kuuntelee hengitystä ja miten yö vaihtuu valkeaksi aamuksi. Jotain on muuttunut. Jokin Naisessa. Eikä se jokin kai koskaan palaa enää ennalleen.


Tämä loppuu nyt.

Aamulla Vaakamies lähtee. Koruttomasti, yhtä hiljaa kuin tulikin, nousee vuoteesta, pukee, menee, ovi narahtaa hieman. Pitäisi rasvata saranat.
Viimeisenä muistona, miten mies hymyilee Naiselle, hipaisee leukaa, painaa pienen suudelman otsaan, huikkaa heit, kuin vain lähtisi käymään jossain. Palatakseen. Eikä tiedä, että he eivät koskaan enää tapaa. Eivät ikinä enää tanssi illan viimeistä, eivät nuku toisiaan vasten. Tämän tarinan viimeinen lause on juuri kirjoitettu.
Tyyny tuoksuu kaksi päivää. Sitten ei enää. Jotkut haavat eivät umpeudu, niiden kanssa on vain opittava elämään.

 
”Kirjoitan susta lauluja vielä 2080 –luvulla…”
 
 
 



torstai 9. huhtikuuta 2015

Arvioiva päivä

Aikana jolloin vähäisistä työpaikoista taistelee suuri joukko hyvin koulutettuja työntekijöitä, yksi ala elää hyvin ja voi paksusti. Yritykset, jotka testaavat ihmisten soveltuvuutta kulloiseenkin tehtävään. Nainen pääsi, joutui, miten sen nyt näkee, tällaiseen mielenkiintoiseen prässiin kokonaiseksi päiväksi.

 Jo testipäivän pituus yllätti. Aikaa oli varattu aamu kahdeksasta ainakin puoli viiteen. Päivän ainoa tauko omakustanteinen lounas (40 min). Koska samassa testipäivässä oli henkilöitä eri aloilta ja aivan eri tilanteista, oli osa tehtävän rakenteista räätälöity. Mutta se ei toki poista sitä tosiasiaa, etteivät testaajat tienneet tuon taivaallista Naisen työstä.
Päivän aikana piti ratkoa useita erilaisia tehtäviä. Paineensietokykyä ja keskittymisen tolaa mitattiin mm. keskeyttämällä alati pitkiä perustehtäviä, joita oli noin kymmenkunta ja jotka tuli hoitaa loppuun päivän aikana. Kuten lauseen jatkamista, persoonallisuutta ja älykkyyttä mittaavia tehtäviä. Kyllä. Älykkyyttä. Nainen on tehnyt jo vuoden menestyksekkäästi määräaikaista työtä, johon hakee nyt vakituiseksi. Miten huippua olisi paljastua vajakiksi tässä vaiheessa! Vuosisadan kusettaja, Nainen. Esitti normaalia v u o d e n. Eipä sillä, niin jopa voi käydä. Poskiontelotulehduksessa edelleen kituvana Nainen ei yksinkertaisesti jaksanut miettiä, että jos Pertti on 36v ja istuu samassa pöydässä Riitan kanssa, ja Mikko on nuorempi kuin Riitta, niin mikä on Sepon sukunimi?
Eräs kysymys oli sellainen, ettei siihen voinut mitenkään vastata. Sekin on varmaan testi itsessään. Paitsi kysymyksen mahdottomuus, myös tehtävän alustus paljasti, että näitä ylläreitä saattoi olla luvassa. Ja olihan niitä. Mitenkähän ihmiset suhtautuvat, jos vastausta ei ole? Huijaavat ja vastaavat vain hädissään jotain? Vai painavat ”seuraava”? Jännää.

Testipäivä sisälsi täydentäviä piirustustehtäviä (kahdeksan ruudullista viivoja, kaaria ja pisteitä joita piti jatkaa, eli vanha kunnon Warteggin piirrostesti), aikarajallista aakkostamista ja sokerina pohjalla, näytellyn asiakaspalvelutilanteen, joka tietenkään ei ollut Naisen omalta alalta. Kuten ei myöskään ryhmätehtävä, joka kaikessa minäminääänessä  -kilpailussa herätti Naisen myötähäpeän jo ensimmäisellä minuutilla.
Koska Nainen ei ole ensimmäistä kertaa kenenkään papin kyydissä, alkoi tämä Universumin epäilevin otus miettiä tehtäviä niiden antaman informaation kannalta. Ei huijatakseen, vaan keksiäkseen jotain miellekyyttä esim. väittämille saan tyydytystä kosketellessani patsaita (mitäv… ) tai haluan usein lyödä ihmisiä. Mielekkyyden näkökulman mukaan aikarajallinen aakkostustehtävä ei mittaa lainkaan sitä, miten nopeasti Nainen sai Sirkku Järvisen ja Petri Korven oikeisiin lokeroihin, sillä sellaisella taidolla on Naisen työn kannalta yhtä paljon tekemistä kuin villasukalla ja riisimuroilla. Paineensietokyvyllä ja tarkkuudella sen sijaan on.


Kahden eri psykologin haastattelut olivat mielenkiintoinen setti. Ensimmäinen psykologi oli hyvis. Mukava tyyppi jolle piti piirrellä onnellisuuskäyriä ja jutella kivoja. Toinen oli pahis. Keskeytti, kysyi tyhmiä ja unohti seuraavassa lauseessa, mitä oli vastattu (toivottavasti tällä oli jokin tarkoitus, eikä kohdalle osunut vain huono päivä) ja kyseenalaisti kaiken mitä Nainen sanoi. Kesken haastattelun kielen vaihtuminen englanniksi oli jo koomista. Eikä vähiten psykologin oman kielitaido(ttomuude)n vuoksi. Päivän ehdottomasti hauskin tilanne oli kuitenkin se hetki, kun kello 15 Nainen ilmoitti olevansa valmis. Todella. Kaikki tehtävät tehtyinä.
”Toiset ovat täällä jopa puoli seitsemään saakka!”, henkäisi hämmästynyt psykologi.
Miksi ihmeessä? Hiomassa ja hinkkaamassa vastauksiaan, miten jatkaisivat lausetta, joka alkaa sanalla ”tulevaisuudessa…”, miten arvottavat esimiehen antaman palautteen suhteessa palkankorotukseen motivoivana tekijänä? Ei niihin ole oikeaa ja väärää vastausta. Oikea on se, joka tulee ensiksi mieleen. Ei Nainen ainakaan halua tulla valituksi työhön, johon ei ole lainkaan luonteensa ja ominaisuuksiensa suhteen kyvykäs. Olettaen siis, että nämä kaikki tavat arvioida persoonallisuutta edes antavat luotettavan kuvan ihmisen kyvystä tehdä työtä. Toisenlaisiakin mielipiteitä on testeistä esitetty. Naisen tapauksessa se paras ja luotettavin mittari kun varmaan on ollut kulunut vuosi. Ei kukaan jaksa sellaista aikaa näytellä, sitä joko osaa tai ei osaa tehdä työtään hyvin. Teot puhuvat puolestaan, ei mustetahratestin hajuinen raportti.

Naisella ei ole minkään maailman tai maailmankaikkeuden paineita tuloksista. Päinvastoin! On enemmän kuin hauskaa saada myös itselleen yhteenveto persoonallisuudesta. Paineita ei ole myöskään juuri siksi, että Nainen uskoo tarkoitukseen. Jos paikka ei irtoa, sillä on tarkoituksensa. Viime aikoina ei ole enää niin selvää sekään ollut, haluaako edes. Jatkuva sairastelu kertoo joko edellisen paikan sisäilmaongelmien vaikutuksesta nykyiseenkin terveydentilaan tai jopa nykyisestä altistuksesta. Sitä paitsi, vakipaikka sulkee turvallisuushakuiselta niin monta ovea kuitenkin. Paineita ei siis ole, mutta jokseenkin kiusaannuttavaa oli se kaikki totisuus asian ympärillä. Herrasiunaa, kyse on kuitenkin ihan tavallisesta työpaikasta, ei pätevyydestä Nasan insinööriksi! Tuon tason kartoittaminen kaikkine osioineen on kuin ampuisi haulikolla kärpästä; jokseenkin ylimitoitettua. Mitenkään asiaa väheksymättä. Nainen tosin epäilee vahvasti, ettei työnantaja edes tiedä mitä kaikkea päivän aikana mitattiin ja millaiseen prässiin hakija joutui. On vain tehnyt toimeksiannon, ts. luottanut pätevämpiin arvioinnissa.

Ehkä on ihan hyvä, että Nainen sairasteli arviointipäivänä. Vähääkään vireämmässä tilassa olisi kiusaus käynyt ylivoimaiseksi vastailla hyväilevänsä patsaita ja saavansa siitä uskomatonta mielihyvää. Ja sitä raporttia olisikin puitu sitten jälkipolvia myöten.  

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Nolojen tilanteiden Nainen

Vietettyään kolme kuukautta henkisellä ikoninmaalauskurssilla, Nainen lähti kokeilemaan miltä kaupungin valot näyttäisivät kevätyönä. Koska kyseessä on Nainen jonka elämä on yhtä kuin loputon sarja hupaisia sattumia, ei tässäkään sellaisilta vältytty.

Kävipä niin, että samaiselle siunatulle lauantaille osui ystävän muutto. Nainen oli lupautunut auttamaan jo aikoja sitten, eikä sitä lupausta murtanut edes vatsan uhkaava nipistely. Pari päivää aikaisemmin Esikoinen oli laatoittanut aamuyöstä pitkälle päivään. Laatoittanut ja roiskeista päätellen myös saumannut. Mutta koska samainen Esikoinen oli syönyt jääkaapin turvallisten ja tuoreiden ruokien rajamailta kananmunan, jonka keittoaika oli jo muutaman päivän yli ”en kyllä itse söisi”, ajateltiin Naisen kotolassa yleisesti kahden eri ruumiinaukon kautta ulospyrkivän pahuuden olleen ruokamyrkytysperäistä. Niinpä Nainen muutti ystävää orastavista vatsanväänteistä välittämättä.

Muuton jälkeen oli pakko uinua ihan pikkuiset päivänokoset, tapa, jota Nainen ei ikinä muutoin harrasta. Mutta koska Esikoisella oli ruokamyrkytys (joka ei tartu) ja koska Nainen on haluton tarkkailemaan joka ikistä vihlaisua, tähtien asentoa tai kahvinporoennustusta, päiväunihorroksesta herättyään lähti koiran kanssa lenkille, suihkuun ja lopulta toisen ystävän luo istumaan iltaa. Olo vähän ehkä väsynyt ja vaisu, mutta siinä ei sinänsä ollut mitään uutta. Koko kevät oli mennyt joko sairastumassa, sairastamassa tai toipumassa sairaudesta.
Koska illan odotusarvo oli nolla, ei Nainen jaksanut panostaa ulkoiseen habitukseensa. Sitaisi hiukset kahdelle vallattomalle saparolle kiharoiden sijaan, puki kiltin villaneuleen leopardipaitansa päälle ja ripusti vilkkusilmäasenteensa korkealle haudattujen ominaisuuksien ullakolle. Tanssia, pitää hauskaa, pitkästä aikaa. Aie ja ainoa tarkoitus.

Jo taksissa alkoi pahaa enteilevä kylmä hiki hiipiä niskaa pitkin päälaelle. Se, joka sai käskynsä tiiliskiveksi vatsaan jämähtäneestä illallisesta ja kuohuviinistä, joista jälkimmäisen määrä ei mitenkään korreloinut pahaan oloon. Ei niin mitenkään. Taksi pysähtyi tutun baarin eteen, Nainen ei. Jatkoi matkaansa muutamalla pitkällä loikalla kaksikymmentä metriä pusikkoon ja antoi ylen. Mitä ihmettä? Mitä tämä nyt on? Ihminen, joka ei ole oksentanut vuosiin ja vuosiin, ei edes silloin, kun voi vain pahoin koko perheen kiertäneen rotaviruksen aikana, puhui nyt norjaa pusikossa iloisten ihmisten kulkiessa pahaa aavistamatta ohi.

Olo helpottui, Nainen raahautui baariin sisälle sanoakseen ystäville hellät heit, mutta jatkoikin suoraan naistenhuoneeseen, yllätys yllätys, oksentamaan. Jaaha. Juotuaan joskus varhaisessa aikuisuudessaan itsensä yrjöpelleksi kotikäyneellä omenaviinillä, Nainen kyllä tietää mikä on se viinan määrä ja sitä seuraava olo alkoholimyrkytteisen elimistön puhdistaessa itseään tuosta jalosta juomasta. Tämä ei ollut sitä. Tämä oli sitä yleistä vatsakipuista heikkoa oloa, joka oli tuttu vieläkin kauempaa, hamasta lapsuudesta. Tähän oloon juotiin Jaffan kumpaakin silloin saatua väriä ja maattiin sängyssä vati vieressä. Oksennustauti. Ja kun Nainen miltei viimeisillä voimillaan hoippui kohti baaritiskiä ja ystäviään sanoakseen surkeat hyvästit siltä illalta, osoitti Elämä jälleen kieron huumorintajunsa. Nainen ei törmännyt ystäviin, ehei, mutta johonkin kyllä. Käveli näet kuin Punahilkka suoraan suden, tässä tapauksessa Valloittavan Vaakamiehen, Herra Yritysjohtajan, käsivarsille.

Vaakamies oli hyvin ilahtunut. Voi kun kiva nähdä, mitä sulle kuuluu? Juotko jotain? Tilasi Naiselle tämän pyytämän lasin vettä ja sai kiitokseksi kalpean munonpahaolo –mutinan. Muutaman vesikulauksen jälkeen Nainen syöksyi läpi ihmismeren, kahden kaapinkokoisen portsarin ja ihmettelevien katseiden ulos, tyhjentääkseen jälleen tomuista majaansa viruksesta, joka ei katso paikkaa ei aikaa. Ja mikäs siinä. Ihminen tulee kipeäksi kun tulee, mutta pitääkö ihmisen tulla kipeäksi juuri sellaisen ihmisen edessä, jonka vuoksi on kolme kuukautta sitten lakannut käymästä viihteellä ja varsinkin sillä ensimmäisellä kerralla, kun ylipäätään menee mihinkään? Jonka kanssa rakkaus olisi mahdoton ja siksi kaikki se orastava täytyi katkaista ja päättää. Pitää. Naisen pitää juuri sen miehen edessä tulla kipeäksi, jonka haluaisi nähdä vain niin eteerisenä jumalattarena, kuin nyt näillä ikärenkailla enää voi. Koska elämä on yhtä kuin Universumin Kepposvastaavan huono ja loputon pila, Vaakamies tuli perässä ulos kaikkea muuta kuin eteeristä jumalatarta muistuttavan oksentelevan ja vilkkusilmäasenteensa kadottaneen saparopään luo. Kiitos.

Nainen kyllä yritti kaikkensa. Pyysi. Käski. Lopulta huusi Vaakamiestä menemään sisälle, pois, johonkin todistamasta kurjuutta. Mutta Vaakamies ei mennyt. Herrasmiehet eivät jätä naisia heitteille. Tämäkään herrasmies. Vaakamies seisoi vieressä, soitti Naisen puhelimesta tämän Esikoiselle, joka onneksi vielä oli autolla liikkeellä ja odotti Naisen kanssa ulkona niin kauan, kunnes Esikoinen tuli hakemaan äitinsä. Ja hyvä että tuli. Yksikään taksi, linja-autosta puhumattakaan, ei olisi suostunut ottamaan kyytiin moottoritiellä pientareelle autosta roikkuen ykäävää otusta. Naisen ottaessa raskaita ja vaativia askelia kohti autoa, Vaakamies kätteli Esikoisen, kiitti tätä ja tokaisi; ”me ollaan taidettu tavata”. Juu niin olette, aamiaispöydässä joskus muinoin... Voi Luoja mikä sirkus.

Että sellainen ilta. Aamulla tehokkaan yöllisen tyhjennyksen jälkeen oli ihan mukava herätä jo seitsemän aikaan vailla pitkäksi venähtäneen illan oloa. Ja koska Nainen suhtautuu elämään ja sen loputtomiin kepposiin jo melko maltillisesti, vastasi hän tyynesti myös Vaakamiehen yölliseen huolestuneeseen tekstiviestiin päässeensä hyvin kotiin kiitos kysymästä, ja olevansa ylipäätään hengissä. Valitettavasti. Eikä voinut kuin toivoa, että omilla kengillä yöllistä noloutta muistuttavat roiskeet eivät yltäneet erään ritarillisen herrasmiehen arvatenkin kolme kertaa kalliimmille.


Jos Nainen ajattelikin, että paljon on virrannut vettä Vantaanjoessa, eikä hänellä ole enää mitään syytä pakoilla menneen talven lumien miestä, niin väärässäpä oli. Nyt se pakoilu vasta alkaakin.