sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Hyvä tavoite

Viisi vuotta sitten Nainen hyppäsi tuntemattomaan ja muutti pois ihanasta itse rakennetusta talosta, lastensa isästä ja kuudestatoista yhteisestä vuodesta. Niin, tai eihän se tuolloin vielä varmaa ollut. Muuton piti olla aikalisä, tyyni poukama riitameressä. Elämä päätti toisin.
Elettiin toukokuun ihan ensimmäisiä päiviä, eikä Naisella ollut mielessä kuin tuleva kesä. Säästöillään sisusti pienestä kerrostalokolmiosta mieleistään. Osti mustat sohvat vaaleiden tilalle ja koivunväriset kalusteet tummien sijaan, teki kodistaan aivan toisenlaista, kuin mitä oli ihanassa talossaan tehnyt. Alleviivasi eron entiseen.

Viisi vuotta sitten Naisella ei ollut aavistustakaan miten raskas käsi olkapäällä onkaan. Arjen käsi. Vaatimusten käsi. Yksinhuoltajuuden kova koura. Ja miksi olisikaan. Elämä oli seikkailu, mahdollisuus, avoin ja ihana vapaus. Nainen saattoi vihdoin hengittää kuristavan avioelämän jälkeen. Kukaan ei kulkenut perässä ja sulkenut kaapinovia, tarkistanut hellannuppeja, saunankiuasta, räksyttänyt ja murissut ja haukkunut kuin huonosti pidetty koira. ”Jos sinä vaan olisit toisenlainen…” Naisen ei tarvinnut olla. Enää koskaan olla.

Elämä sekä vaikeutui, että helpottui. Nalkutus ja painostus loppuivat, mutta tilalle tuli erosota ja yksin hoidettu lapsiarki. Kahden asunnon työt. Lastenisä kun oli sitä mieltä, että koska aikalisä ei ollut hänen ideansa, ei hän mitään kotitalossa juuri tehnytkään. Nainen teki. Hoiti pihat ja siivosi sisällä. Pesi pyykit lapsille, vaihtoi lakanat, järjesti, noukki ja ruokkosi, teki ruuat ja kävi kaupassa. Ja kuunteli vihapuhemonologia samaan aikaan. Mutta pienessä kerrostalokolmiossa kaikki oli toisin. Sisällä siistiä ja vieressä uimaranta. Lapset olivat 3, 5, 11 ja 14 vuotiaat. 3 ja 5? Voi miten pieniä! Voi miten haastavaa ja raskasta oli huolehtia kaikesta yksin. Kun se ihana kesä vaihtui syksyyn ja eropaperit allekirjoitettiin. Kun valon tilalle tuli vuosien pimeä.

Viikko sitten Nainen näki miten kaksi pientä tyttöä kirmailivat erään talon pihassa. Toinen niistä oli vaalea, juuri saman oloinen suloinen kiharatukkainen keiju, kuten tyttöprinsessa, ikääkin täytyi olla juuri se kolme-neljä vuotta. Oliko se todella noin pieni? Ajatus iski kummallisena ja kirkkaana yllätyksenä. Toki Nainen on nähnyt vuosien mittaan saman ikäisiä – naapurissakin asuu yksi – silti ei ole asiaa ajatellut. Mutta jokin siinä pienessä tytössä oli niin tuttua, että se laukaisi tunnevyöryn. Naisen teki vain mieli jäädä ihailemaan pikkuisten touhuilua, kylpeä muistoissa, jotka kipeyttään eivät ole juuri sijaa sellaiselle antaneet. Ei jäänyt. Ei voinut, sillä ajatus oli jotenkin musertava. Surullinen. Liikaa. Nainen ei mitenkään kadu eroaan. Kuten ei kadu kuuttatoista vuotta, neljää lasta tai yhtäkään hautaan laskettua unelmaansa. Ei kadu, mutta pienesti surra kai sentään saa? Elämä se olisi voinut helpomminkin mennä. Ei mennyt. Sekin pitää vaan hyväksyä, että oikeatkin valinnat saattavat surettaa. Kun elämästä amputoidaan iso osa pois, haamusärkyä voi toisinaan vaivata vuosien ja vuosien jälkeen. 


Viisi vuotta. Siihen on mahtunut kaksi asuntoa, valmistuminen uuteen ammattiin ja vakituinen työ, kaksi pidempää seurustelua ja lukematon määrä sellaisten yritelmiä. Viidessä vuodessa on vietetty kahdet rippujuhlat, yhdet hautajaiset ja 25 syntymäpäivää. On hankittu koira ja gerbiilejä, ja jälkimäisistä on jo aikakin jättänyt. Esitelty tyttöystävät, riidelty, rakastettu, kynnetty arkea ja juhlaa, jouluja, juhannuksia. Saateltu elokuussa koulutielle ja kesäkuussa lomille. On hurjasteltu pyörillä ja sitten mopoilla ja sille kolmannellekin on hankittu ihan oma virveli. Kaksi pientä on aloittanut peruskoulun ja yksi iso lopettanut. Toinenkin ihan kohta ja se ensimmäinen valmistuu ammattiin näinä päivinä. Kaksi vanhinta ovat kuohuneet murkkuikäänsä, paiskoneet ovia ja kasvaneet pituutta äidistään ohi jo aikoja sitten. Kaksi nuorinta kurkkii jo sillä samaisella ovella. Ne eron aikana ihan pienet vielä.


Viisi vuotta on tuonut niin valtavasti asioita ja uusia ihmisiä. Pettymyksiä. Opetuksia. Onnen ja ilon murusia, joskus järkäleitäkin. Tämä hetki on nyt ja läsnä, mutta muuttaa muotoaan alati. Se on samaan aikaa aivan yhtä suuri ilo, kuin surukin. Mikään ei merkitse Naiselle enempää kuin lapset. Ja mikä niin voisikaan. Siitä saakka kun Eero Esikoinen muutti takaisin äitinsä luokse, on äidin sydän ollut ehjä.  Sillä enemmän kuin koskaan ihanassa itse rakennetussa talossa, on Naisen lauma nyt kokonainen. Tällainen perhe heistä tuli, yhteen hitsattu, vakaa ja pysyvä., vaikka sen jäsenet maailmalle lähtisivätkin.
 Toisin kuin isänsä suhdesekoilut, ei Naisen ole koskaan kotielämää horjuttanut. Nainen on ollut, pysynyt ja sietänyt, kuin vakaa peruskallio sateet, talvet, pakkaset ja kesän paahteen. Paikallaan aina. Eikä kukaan kysy, miten sinä jaksat. Vastaus tosin olisi helppo; yhden päivän kerrallaan. Joskus tunnin.

Lapsista tulee aikuisia, Naisesta vanha. Nuoruuden palo ja haaveiden malttamattomuus siirtyvät sukupolvi alemmas. Viidessä vuodessa Nainen on vanhentunut varmaan vuosikymmenen, seuraavat viisi ovat toivottavasti armollisempia. Mitkä ovat odotukset silloin? Onko niitä? Katsooko Nainen seuraavankin viiden vuoden jälleen taakseen tuntien samaa väsynyttä helpotusta siitä, että on selvinnyt? Onko elämä edelleen selviytymistä? Onhan se toki ollut tähän asti paljon muutakin. Silti päällimmäinen tunne on huojennus.
Unelmien tilalle on tullut realistisen maltillinen arki. Opinnot päättyneet, vakituinen työ, josta toimeentulo juuri ja juuri. Mistä vielä unelmoida?

Vielä jokin aika sitten Nainen haaveili kirjoittavansa kirjoja, löytävänsä sielunkumppanin ja ostavansa ihan oman talon puutarhoineen, jossa voisi oppia viherpeukaloksi. Matkoista. Uuden auton tuoksusta. Enää ei. Haaveiden ja Naisen välillä on seinä ja siinä lukee ei kannata. Ihminen, joka on aina rohkaissut muita haaveilemaan, asettamaan tavoitteita ja kulkemaan kohti, ei rohkene odottaa muuta, kuin jaksavansa kestävänsä, sietävänsä ja venyvänsä yhtä urheasti, kuin tähänkin saakka? Vai niin.
Nainen, jolla pitää aina olla jotain meneillään, jotain kesken, onkin saapunut maaliin, eikä oikein osaa olla siellä. Ei osaa olla odottamatta ja toivomatta. Uneksimatta, vaikka ei edes tiedä mistä. Ehkä pitää vain hyväksyä tämän hetken painovoimattomuus. Että mikään ei vedä nyt puoleensa. Kellua ja olla. Katsoa, mitä elämä eteen kantaa, kantamatta itse sen eteen oikeastaan mitään. Ymmärtää, että näin on hyvä.

Viisi vuotta on ollut mahtava matka. Tapahtumarikas. Rikas kaikessa köyhyydessään. Seuraavat viisi voivat tuoda samaa tai uutta tai polkea paikallaan. Kaikki on mahdollista. Nainen pitää tulevaisuuden tyhjää taulua sylissään hellien ajatusta, että joskus vielä rohkenee piirtää siihen kuvan. Kun vain keksisi millaisen. Ja vaikkei koskaan enää piirtäisikään, onko silläkään niin väliä. Haaveilu ei lopulta ole se, mikä tekee elämästä elämän. Vaikka ilman haaveita ihminen on kai vähän irrallaan. Ehkä haaveiden sijaa pitäisikin puhua tavoitteista.
Tänään yhtä paljon samanlainen ja kuitenkin täysin toinen, kuin viisi vuotta sitten. Vuodet kertaavat vanhan, vaikka yksikään niistä ei ole edellisen kaltainen. Viiden vuoden aikana Nainen on oppinut elämään tässä hetkessä. Arvostusta, kiitollisuutta, kärsivällisyyttä. Niitä on aika antanut. Huomenna kaikki on mahdollista. Huomenna kaikki voi olla taas toisin. Jokaisena niistä. Siksi juuri tänään on hyvä.


”Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.”
— Mike Dooley

”Joksikin tuleminen”. Viisaaksi, tyyneksi, suureksi sydämeltään. Siinä on ihan hyvä tavoite Naiselle.
 
 
 
 

tiistai 12. toukokuuta 2015

Hankalat ihmiset

Koska ihmissuhderintamalla on yhtä hiljaista ja tapahtumatonta kuin suljetussa kyläkoulussa, tartuttakoot muihin päivän polttaviin aiheisiin. Tässä eräs sellainen.

Millainen on ihminen, jonka karkkipussi tai suklaalevy kestää kaksi viikkoa? Jolle ruoka on yhtä kuin ravinto, kombinaatio ainesosia, joita elimistö tarvitsee. Ei lohtu, rakkaus tai intohimo? Joka inhoaa viinereitä, ottaa ennemmin kunnon pihvin, kuin palan täytekakkua ja voi syödä samaa ruokaa joka päivä viikkotolkulla? 
Ortorektikko? Ikuinen laihduttaja? Ylenkatsova läskiterroristi? Ei. Sellainen ihminen on hankala. 

Nainen ei ole koskaan ymmärtänyt sosiaalisen syömisen päälle. Ota nyt. Ota, ota. Ota kun muutkin ottavat. Kakkua työpaikan taukotilassa. Kun on jonkun synttärit. Nimpparit. Vuosijuhlat. Pääsiäinen, vappu ja kesäkauden avajaiset. Aamulla pulla, iltapäivällä suklaapatukka, töiden jälkeen kaupan kassajonossa viimeiset heräteostokset. On kohteliasta ottaa ja tylyä jos ei. Ja jos otat sen pienen lautasenlikaavan säälittävän kakkusiivun, olet silti niuho. Tai vähintäänkin omituinen.
Työyhteisössä, jonka jäsenet ovat enemmän ja vähemmän sokeriaddikteja, kieltäytyminen on jatkuvan hämmästelyn aihe. Miltei joka päivä joku raahaa taukotilaan mässyä, kaksi kertaa viikossa talo tarjoaa pullat. Herkkuja on aina saatavilla ja niiden ympärillä kieroutunut kyttäämisen kulttuuri. Mistä alkaen valkoiset jauhot, sokeri ja teollinen transrasva on ollut tunteisiin menevä puolusteltava asia ja mistä alkaen niiden karttaminen ei hyväksyttävä sairaus? Paha sanoa. Jatkuvaa hämmästelyä se aiheuttaa, vaikka Nainen yrittää pitää matalaa profiilia terveyspoliisin osastaan. Sellainen kun koskee vain ja ainoastaan itseään. Ei ole Naiselta pois, jos joku nautiskelee herkkuja. Ei kiinnosta, ei niin millään tasolla. Nainen ei ole koskaan hämmästellyt ääneen muiden intoa ahtaa makeaa mahaansa. Pyöreys sitä paitsi pukee toisia, eivätkä kaikki sokerihiiret ole lainkaan pulleita. Jokainen on mitä on, Nainenkin.

Sanonta ”voi syödä lihomatta mitä haluaa” tarkoittaa yleensä sitä, että haluaa vaistomaisesti syödä pääasiallisesti maltillisesti. Kukaan ei voi mättää perhepizzaa, kahta litraa jäätelöä, kolmea pullapitkoa ja neljää Big Mac –ateriaa päivässä lihomatta. Jos ei halua olla sepelvaltimotautiruokavaliolla ja vapaa-ajallaan liikkuu muutakin kuin sohvan ja jääkaapin väliä, ei yleensä liho. Joo, tiedetään. Kilpirauhasen vajaatoiminta, kortisonilääkitys ja mitä näitä nyt on. Pyöreys tai hoikkuus ei ole aina oma valinta. Mutta se on, mitä suuhunsa laittaa ihan terveyttä ajatellen.  


Naisen elämää eivät satunnaiset pizzat, ranskikset tai kebabit horjuta millään tavalla. Aamukahvin kanssa kuuluu keksi. Kastikkeeseen aito kerma. Kun lähdetään hippaamaan, hipataan kera kylmän päihdyttävän juotavan. Nainen ei laske kaloreita, ei käy vaa’alla, ei mittaa, ei vertaile. Eikä taatusti näytä miss Bikini Fitness – kisaajalta. Vuodet ja raskaudet ovat muovanneet vartaloa enemmän, kuin yhtään mikään mitä on suustaan alas laittanut. Sitä löysää ei saa pois, kuin kirurgin veitsellä, kun nahka venyy neljä kertaa. Lukemat ovat silti pysyneet suht samoissa jo 20 vuotta.


Miksi se, joka valitsee terveellisesti, yrittää elää hyvin, liikkua ja nukkua tarpeeksi, joka ei tee tavastaan elää numeroa, joutuu puolustelemaan ja selittelemään valintaansa? Miksi perunan korvaaminen kasviksilla on pyhäinhäväistys tai leivän jättäminen pois lounaalla petos isänmaata kohtaan?
Ruualla on muitakin merkityksiä, kuin olla vihollinen tai ystävä. Vaikka ruokaohjelmat eivät, ruoka sinänsä on aina kiinnostanut. Sen terveysvaikutukset ja hyödyt. Ravitsemustieteen kurssin ammattikorkeassa korkeimmilla arvosanoilla suorittaneena Nainen jopa harkitsi alan opintoja laajemmin. Ehkä on ihan hyvä, ettei tuo visio toteutunut. Tiedä millainen terveysterroristi olisi hänestä tullut, sukujuhlien ja työmaaruokaloiden kauhu. Syöminen nyt vaan yksinkertaisesti ei mahdu edes top kymmenen kiinnostavimmat asiat listaan. Rullaluistelu mahtuu. Ja lukeminen. Ihan mikä tahansa asia, kuin sellainen, jota pitää tehdä monta kertaa päivässä lähinnä pysyäkseen hengissä.

Herkuista kieltäytymisessä on jotain samaa, kuin juomisesta. Naisen oma sisko – ennen sairastumistaan, kun vielä ylipäätään kävi – oli aina viihteellä selvinpäin. Muutama tuttukin on joka kerta autolla liikkeellä, limu – tai kahvilinjalla. Naiselle se ei ole ihmetyksen aihe ensinnäkään. Mutta erinäiset ovat kerrat, kun on kuunnellut sitä ihmettelyn ja yllyttämisen määrää. Ota nyt, ota ota. Mikset ota? Oletko joku niuho vai? Kieltäytyjä on yhtäkkiä pahis, kireäpipoinen neurootikko. Vai onko kieltäytyjä sittenkin se, joka pitelee peiliä jonka kuvajaista ei haluttaisi nähdä? Saako kieltäytyjä toiset tuntemaan itsensä jotenkin huonommiksi, epäonnistuneemmiksi tai alleviivaako hän omalla tavallaan elää sitä, mikä ei olekaan niin järkevää?

Viinasta kieltäytyjän olisi helpompi perustella valintaansa sillä, että on entinen alkoholisti, eikä siksi voi ottaa tilkkaakaan. Muuten lähtee lapasesta touhu taloineen, työpaikkoineen ja puolisoineen. Taas. Rankan ryyppäämisen lopettaneen vesiselviys on sankaritarina, mutta muuten vaan absolutisti on hankala ihminen. Samalla tavalla mässystä luopuminen olisi hyväksytympää allergian tai jonkin muun rajoitteen vuoksi, kuin terveyssyihin vedoten.

Herkkujen lisäksi on myös eräs kieltäytymisen laji, joka tekee ihmisessä vaikean. Kun kofeiiniyliherkkä ja muutenkin univammainen Nainen sanoo ei kahville tai teelle, on hän yleensä se hankalasti kestitettävä. Kuka nyt tulee kylään ja juo pelkkää vettä? No esimerkiksi sellainen ihminen, joka haluaa tulla juuri kutsun esittäneen vuoksi. Joka haluaa nähdä ja jutella, ei arvioida asunnon siisteyttä tai tarjottavien runsautta. Naisen tuntevat tietävät kyllä tapansa, mutta aina tulee uusia tilanteita ja ihmisiä, jotka silmät lautasena päivittelevät miten muka et voi juoda kahvia kolmelta iltapäivällä? No vaikka siksi, että kofeiinin puoliintumisaika on 4h ja sen poistuminen elimistöstä kestää ihmisestä riippuen 8-12h, eivätkä toiset ihmiset saa unta silmällistäkään niin kauan, kun kropassa viipyy yksikään milligramma tuota jaloa juomaa. Naisesta olisi niin ihanaa kyetä lipittämään kahvia täysin rajoitta. Istua illalla takapihalla ja katsella miten koivujen ihanat minilehdet kasvattavat mittaa. Kun ne omat tupakkahetket aikoinaan loppuivat, ei tullut mitään tilalle. Jos siis pystyt tempaisemaan pannullisen tummaa paahtoa ennen pään painamista tyynyyn, onnea. Kaikki eivät, eikä siitä tarvitse alkaa henkeään haukkomaan.

Elämästä voi nautiskella niin monella tavalla. Terveistä elintavoista huolimatta voi sairastua ja sairaista huolimatta pysyä terveenä. Kieltäytymisen, oli syy mikä tahansa, ei silti pitäisi olla selittelyn aihe. Jonkun itsekuri ei ole keneltäkään toiselta pois. Jos joku on niin itsekäs, että haluaa nukkua yönsä, nähdä varpaansa, herätä aamulla krapulatta tai saada ilonsa ja lohtunsa muustakin kuin hopeakääreisestä paketista, joka huutaa ”syö minut” kaupan kassalla, mikä siinä on niin tuomittavaa?  

Mikäli vaikkapa ”Sinikka 48v Ypäjältä” tunsi piston sydämessään tätä lukiessaan, ollos Sinikka huoleton. Seuraavan kerran kun se luisevaperseinen niuho ei nyökkää työpaikan pullavadin edessä, ota ilolla omasi. Ole ylpeydellä ja nautinnolla mitä olet, mutta ymmärrä, että tapasi elää ei ole ainoa oikea. Ja vaikket ymmärtäisikään, älä ainakaan kysele.

Skol.


 

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kaikkien äitien päivä

Sunnuntaina juhlitaan taas äitiä. Kuka juhlii, kuka ei. Nainen on viisi vuotta viettänyt tätä jaloa päivää ilman lapsiaan. Jako kun on mennyt niin, että ovat aina isilässä, eikä Nainen sitä koskaan lähtenyt kyseenalaistamaan. Miksi? Alussa se oli kai jonkinlainen rangaistus, eronneen Via Dolorosa. Sitten siihen tottui. Naiselle äitienpäivä ei sinänsä ole juttu eikä mikään. Yksi päivä, jolloin pitäisi kaiken pyykki -ja ruokarumban lisäksi tehdä vähän parempaa apetta ja leipoa kakku. Ei kiitos. Tämä antijuhlapyhäilijä karttaa kaikkia kalenterin punaisia päiviä, joulua lukuun ottamatta. Lasten vuoksi voisi tosin vääntää kakkua ja hymyä, mutta kun eivät kerran ole kotona, miksi suotta. Tai ovat ja ovat. Vanhin nukkuu yläkerrassa tyttöystävänsä kanssa ja kolme seuraavaakin tulevat jossain vaiheessa. Kakun sijaan Nainen hakee pari punttua jätskiä aakkosmyymälästä.

Lapset ovat Naisen suurin onni ja rakkaus tässä elämässä, eikä mikään koskaan mene heidän ohitseen. Kaksi lapsista saivat alkunsa miltei heti, yhtä yrittämällä yritettiin ja yksi tuli estelyistä huolimatta. Raskauksia on viisi, lapsia neljä. Nainen ei koskaan ollut se nukeilla leikkivä pikkuäiti, hoivaviettinen naisenalku. Mutta omia lapsia aina halusi. Nuoruuden sairauden vuoksi ei silti koskaan ollut itsestään selvää tuleeko Naisesta äiti. Siksi kiire niitä oli kai rynnätä tekemään ensimmäisen potentiaalisen miehekkeen kanssa. Tekemään? Saamaan.


Äitienpäivää ennen vietettiin lapsettomien lauantaita. Nimenomaan tahattomasti lapsettomien. Joka viidennen parin raskaus ei yrityksistä huolimatta ala, joka kymmenes raskaus päättyy keskenmenoon. Äitiys on aina lahja, vaikka sitä ei seitsemän miljardin ihmisen planeetalla sellaiseksi miellä. Kaikki eivät ole lahjan laadusta samaa mieltä, tahallisesti lapsettomia alkaa olla yhä enemmän. Nainen kävi tässä taannoin mielenkiintoisen keskustelun sellaisen kanssa.


Naisen samaa sukupuolta edustava kollega on lähempänä neljääkymmentä, eikä ole koskaan halunnut lasta. Hän ei toki ole mikään lastenvihaaja, kunhan nämä vain ovat nätisti. Joskin käsite ”nätisti oleminen” on tyypillisesti itsellistä elämää eläneen marinanollatoleranssipainotteinen.
Kun lapsettomuus ja sen laji kävivät eräänä lounastaukona ilmi, kysyi Nainen miksi Kollega ei ole koskaan halunnut lapsia. Ihan mielenkiinnosta, käännyttämättä mammagenreen. Sen verran kilometrejä Kollegallakin jo mittarissaan oli, että parhaat lapsentekopäivät alkoivat olla jo eilistä. Heidän keskustelunsa on aina ollut suoraa ja rempseää ja huumorintaju yhtä sarkastista, siksi yllättynyt Nainen oli reaktiosta. Se kun hyökkäsi puolustuskannalle sillä sekunnilla, kun lause oli ilmoille laukaistu. Kollega puuskahti, ettei voinut ymmärtää, miksi joku HALUAA lapsia. Hyökkäys laantui kuitenkin, kun Nainen lisäsi, että hänelle se on herttaisen sama onko ihmisillä lapsia vai ei, tuttavapiirissä löytyy kumpiakin (joskin enemmän heitä, jotka eivät totisesti tehneet. Lapset saatiin, toiset hintavana mittatilaustyönä). Kunhan vaan ihan mielenkiintoista halusi kuulla mikä on juuri Kollegan ajatus asiasta.

Ennen vastausta Nainen kertoi Kollegalle kissateorian.  Nimittäin. Naisen mielestä kissat ovat suloisia. Tai ainakin ihan kivoja. Kissanomistajat toisinaan ehkä hieman höpsähtäneitä, eikä vähiten siksi, että sallivat olla orjina ja palvelijoina. Vaikka Naisen mielestä kissat ovat ihan kivoja, hän ei ikinä sellaista hankkisi. Ikinä. Miksi? Koska kissat valvottavat mouruamisellaan öisin. Raapivat verhot ja huonekalut ja kiipeilevät pöydillä. Kissat osoittavat mieltään kuseksimalla tai oksentamalla sopimattomiin paikkoihin. Niiden jätökset haisevat. Nainen kyllä katselee mielellään tuttavien kissoja, mutta ei halua ottaa niitä syliin. Kissat ovat vähän pelottavia.
Hymy kollegan huulilla leveni. Kuulosti ilmeisen tutulta, kissa – ja vauvateoriat.

Kissateoria on varmasti täynnä stereotypioita, jotka elävät Naisen päässä vain ja ainoastaan siksi, että Naisella ei ole koskaan ollut omaa kissaa. Kenties sellaisen saatuaan rakastuisi suin päin ja alkaisi ilolla orjaksi ja palvelijaksi. Vaan entä jos kissanhankinta alkaisi kaduttaa? Ei kannata ottaa riskiä.
Nainen ei koskaan kyseenalaista miksi joku HALUAA kissan, vaikka itse ei. Ei sitä tarvitse perustella. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset haluavat kissoja, toiset vauvoja ja aika moni molempia.
Nainen on koiraihminen.

Kissateorian kuultuaan Kollega kertoi, ettei ole koskaan nähnyt itseään äitinä. Että pitäisi huolta jostakin, joka olisi hänestä riippuvainen. Mutta suurimpana syynä sen, ettei ole pullantuoksuinen äitihahmo, pyyteetön ja ihana. Kollegan mielestä äitiyden kuuluu olla juuri sellaista. Suorittamista. Ja siinä sitä kuunteli neljän lapsen itsekäs eronnut äiti, joka lähtee ennemmin rullaluistelemaan, kuin leipoo pullaa. Jälkimmäistä kun on harrastanut viimeksi vuonna 2005, juuri ennen kakkosen keliakiadiagnoosia. Viimeisistä lätyistäkin taitaa olla jo yli viisi vuotta. Niitä saavat mummin tai isomummin pannulta, äiti ei jaksa.

Millainen on äiti, joka ei jaksa? Kuunnella marinaa, leikkiä legoilla, osallistua vanhempainyhdistykseen? Sellainen, joka lyö ennemmin vitosen kouraan, kuin kädet taikinaan leirikoulumyyjäisiä varten? Ihan hyvä äiti. Äitiyttä on aivan yhtä montaa lajia, kuin naiseuttakin. Prinsessasta poikatyttöön ja uraohjuksesta kodinhengettäreen. Joskus Nainenkin koki syyllisyyttä asioista, joilla ei ole mitään tekemistä hyvän äitiyden kanssa. Jos puistossa ei huvita antaa puolta tuntia vauhtia keinussa voi hyvin antaa viisi minuuttia ja istua loput 25 lukemassa Annaa penkillä. Oppivat ottamaan vauhtia itsekin. Ainakin sitä naapurin Ossia nopeammin, sitä jonka äiti seisoo hampaat irvessä ja käsi puutuneena lykkimässä keinua turvallisen maltilliseen kaareen, koska hyvät äidit tekevät niin ja huonot lukevat lehteä penkillä. Tai mikä vähiten suotavaa, juttelevat toisten äitien kanssa muustakin kuin porkkanasoseen koostumuksesta ja siitä ihanasta pyjamasta (!), jonka sai mieheltä syntymäpäivälahjaksi.

Nainen on kaikkea muuta kuin Kollegan esittämä ideaaliäiti, ja kertoo sen varsin avoimesti. Kollega ei omasta mielestään tavoita itselleen asettamia äitiystavoitteita, joten on siksi päättänyt elää lapsetta. Nainen ei tietenkään tuomitse Kollegaa. Sen, tuomitseeko hän Naisen pullantuoksuttoman tavan, jää kertomatta. Ja hyvä niin.

On monta tapaa olla hyvä äiti. Tärkeintä on rakkaus ja saatavilla olo, pysyvyys ja turva. Eivät lapset synny tähän maailmaan vaatimaan täydellisyyttä ja suorittamista. Ainoastaan opettamaan mitä on elää ihmisenä ihmisten laumassa. Sillä mitä tekee, on loppujen lopuksi hyvin vähän merkitystä verrattuna siihen, mitä on; uskaltaa olla maailman paras äiti vain niille omille lapsilleen.

Hyvää kaikkien äitien päivää!
 
 
 

torstai 7. toukokuuta 2015

Kaiken se kärsii

Aina sama uni. Sokkeloinen rakennus, jahtaavat pedot. Milloin ovat leijonia, yleensä tiikereitä. Syövät ihmisiä, ajavat Naista takaa. Kulkevat ovista. Vaanivat nurkan takana. Niitä ei pääse pakoon, niiltä täytyy yrittää piiloutua. Odottaa hiljaa, miltei hengittämättä, suonissa silkkaa kauhua.
Tiikerit eivät koskaan pure Naista. Mutta tappaa ne tahtoisivat.

Siihen Nainen aina herää. Huojennukseen, että se oli vain unta. Vaikka ei olekaan. Toistuessaan mikään ei ole vain. Ne ovat viestejä alitajunnasta, pedoiksi verhottuja ajatuksia, jotka vainoavat juuri niin kauan, kunnes Nainen ratkaisee ongelman. Minkä? Luoja yksin tietää. Unet eivät kerro, sillä unet saapuvat maasta, jossa on aina hämärää, jossa hyvä ja paha syleilevät toisiaan, kuten yö ja päiväkin. Jossa voi kävellä lasilla vuotamatta verta, synnyttää lapsia, joita ei muista ruokkia ja myöhästyä omista häistään, koska oli rullaluistelemassa.

Mikään ei oikein tunnu miltään, sanoo Vaakamies. Sillä on harmaata ohimoilla ja väsyneet silmät. Voi Luoja, miten oikeassa on. Mikään ei oikein tunnu. Arki. Juhla. Kesäksi vaihtuva kevät. Aina pitäisi olla jotain tavoiteltavaa, jotain kesken, jonnekin matka. Ja kun ei ole, mikään ei ole. Elämä kuin liisteriksi keitetty puuro. Juhla saa haluamaan vain lisää juhlia, vähemmän arkea, enemmän hetkiä, joissa syöksyy sydän karrella lasin läpi kuudennesta kerroksesta, koska mikään vähemmän ei tunnu miltään. Paitsi unet. Ne tuntuvat.
Miksi aina pitää jättää jälkensä hiekkaan, jota aallot huuhtovat? Miksi aina pitää tavoitella mahdotonta? Miksi pitää rakastaa miestä, joka pitää kainalossa ja silittää ja sanoo, ettei koskaan halua satuttaa, ja jolle pitää vastata, ettet niin, koska en enää kenenkään anna. Ja kuitenkin käy niin. Lopulta sattuu aina.


Siitä keskustelusta tulee hyvä ja viimeinen. Sen täytyy olla, vaikka edellisenkin piti. Nainen ei enää ota miestä, joka rakastaa juomista enemmän kuin häntä. Plaaplaaplaa. Mutta sydän ei valitse, vaikka järki sanoisi niin. Ja siksi tässä ollaan taas. Taas, ja kuitenkin ensimmäistä kertaa henkisesti paljaina. Vihdoinkin sen äärellä, jota on niin kauan kierretty. Totuuden. Kaikessa rujoudessaan sillä on merkityksensä. Ensimmäistä kertaa Vaakamies avaa kipeimpänsä ja Nainen sulkee omansa.
Miehellä on vielä niin paljon juomatta. Ja Naisen sydän varattu vain rajallisen ajan.

Sunnuntai. Maanantai. Tiistai. Joku päivä. Joka päivä. Jono tapahtumatonta. Nainen on toipumisen taituri, kantapään kautta oppinut. Miten mennään miehistä yli, rakkauksista rantaudutaan saarelle, josta kukaan ei tule hakemaan. Kun sillä saarella on tarpeeksi kauan, ei enää mikään tavoita. Ei suru, ei kaipaus, ei muisto. Vaan mitä on elämä, jossa lähinnä unohdetaan? Sellainen, jossa nukutaan paljon, lakataan soittamasta ystäville, käymästä, jakamasta. Jossa toivutaan ja vahvistutaan koko ajan jostain, jossa hipsutellaan sukkasillaan, jottei mörkö herää. Se, joka kutsuu unien pedot.

Millaista se on?
Tyhjää. Tarkoituksetonta.  

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

Kyllä se katoaa. Ottaa ehkä aikaa taas. Päivän, vuoden, elämän. Ken tietää. Lopulta käy niin, että suloisinkin muisto haalistuu ja kipeimmästä surusta jää vain kuoret, eikä Nainen keksi  enää ainuttakaan syytä vaalia kumpaakaan.

Vielä joskus Nainen on Vaakamiehestä vapaa, eivätkä pedot jahtaa öisin.
 
 
 
 

lauantai 2. toukokuuta 2015

Oma oletus

Toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen kohtalo on nyt ratkaistu. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kun Nainen valmistui sosiaalialalle vajaa vuosi sitten, oli hän varsin toiveikas vakituisen työn suhteen. Kolme määräaikaispätkää myöhemmin toiveikkuus vaihtui realismiin, eikä sitä ainakaan vähentänyt opiskelutovereiden tilanne. Suurin osa heistä oli joko pätkätöissä tai sijaistamassa, taisiko kellään olla vielä sitä varmaa vakituista. Paitsi että sekään ei ole tänä päivänä varmaa. Mikään ei ole.
Samalla työpaikalla oli myös heitä, jotka ovat olleet kaksi kertaa pidempään, kuin Nainen. Siksi Naisella ei juuri ollut toiveita päästä eläkevirkaansa tässä kohtaa uraelämää. Sitä paitsi tulla valituksi olisi Naisen vinkkelistä aivan yhtä hyvä vaihtoehto, kuin että ei. Viimeksi mainittu kun avaa paljon ovia, joita ensimmäinen sulkee. Kuka on sanomaan, kumpi niistä sitten on parempi. Ei Nainen ainakaan.

Työssään Nainen kohtaa joka päivä inhimillisen hädän. Näkee sinänsä hyvän ja turvallisen yhteiskuntarakenteen mustat aukot, tietää miten lyhyt matka on pohjalle. Siihen ei tarvita kuin yhdet YT-neuvottelut tai vakava sairastuminen, eikä kukaan voi väittää olevansa täysin suojassa kuitenkaan. Nähty on. Määräaikaiset pätkätyöt ovat kuin tilkkuinen turvaverkko trapetsin alla. Ei parane pudota. Ja silti pitäisi uskoa ja uskaltaa? Kyllä. Hakea, uskoa, pettyä, hakea uudelleen. Nainen kävi mielessään monta kertaa sen keskustelun. Miten Herra Isoesimies kutsuu huoneeseensa, kättelee, pyytää istumaan, kysyy miten menee, puhuu hetken ihan muita ja sitten pudottaa sanansa, jotka allekirjoittavat sopimuksen Naisen kohtalon kanssa; ”valitettavasti sinua ei valittu virkaan”. Ja Nainen hymyilee, kiittää, nousee ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Huikkaa vielä ovelta ”ehkä ensi kerralla sitten” tietäen, että alkaa hakea tosissaan toista työtä, vaikka tämä nykyinen kestää joulukuun loppuun. Varmuuden vuoksi. Ja kerta kerralta, jokaisen mielessään käydyn kohtauksen myötä, Nainen alkoi uskoa, että yhden oven sulkeutuminen avaa monta muuta. Niin se ihmismieli toimii. Toiveikkuutta on montaa lajia.

Testipäivästä saakka Nainen kuitenkin eli inhottavassa odotuksen tunnelmassa. Epävarmuudessa. Mutta silti varsin luottavin mielin. Lopputulos oli piirretty kämmenen viivaan jo siinä vaiheessa toissa syksyä, kun Nainen avasi ensimmäistä kertaa työpaikan raskaan oven mennäkseen haastatteluun harjoittelupaikkaa varten. Tai siinä vaiheessa kun aloitti. Kirjoitti kolmannen jatkosopimuksen. Otti kynän käteen soveltuvuusarviointipäivässä. Jokin niistä piirsi viivan kohtaloon. Jokin, tai kaikki. Eikä Nainen voinut kuin luottaa lopputuloksen olevan vain ja ainoastaan oikein.

Miten joku, joka suorittaa hektisen testipäivän 1,5 tuntia nopeammin, joka kertoo avoimesti kaikki huonot puolensa, joka testissä klikkasi näytöltä ”ohi”, kun ei jaksanut pohtia matemaattisia yhtälöitä, voisi edes saada vakipaikan? Ei kai mitenkään.
Niinhän siinä sitten kävi. Herra Isoesimies kutsui huoneeseen, kätteli, pyysi istumaan, kysyi miten menee, puhui hetken ihan muita ja sitten pudotti sanansa, jotka allekirjoittivat sopimuksen Naisen kohtalon kanssa. Niin, ja muutama päivä myöhemmin muutakin. Kaikkien mielikuvaharjoitusten, kaikkien odotusten ja faktojen vastaisesti Naisella on nyt vakituinen työsuhde. Vakituinen. Toistaiseksi voimassaoleva. Niin pysyvä, kuin tässä elämässä nyt mikään voi olla. Sitä ei vieläkään oikein ymmärrä. Onni omasta puolesta tulee vasta vähitellen, sillä murhe muiden vuoksi ajaa ohi. Samasta tiimistä kahdeksan hyvää haki, kaksi valittiin. Pitää pitää matalaa profiilia. Iloita salaa. Olla kiitollinen. Sillä ihan kalkkiviivoilla kaksi kertaa pidempään ollut, ahkera ja hyvä työntekijä ei saanut paikkaa. Hyytävä on taukohuoneen ilmapiiri, vaikka Nainen yritti jo ennen valintaa vakuuttaa kaikille, ettei kyse ole siitä kuka on paras, vaan siitä, kuka on eniten soveltuvin niiden kriteerien myötä, jotka ovat juuri tälle tehtävälle asetettu. Vain siitä. Siksi se ahkerin, pisimpään ollut tai muuten niin hyvä ei ehkä saa paikkaa. Siksi paikatta jääminen ei tarkoita soveltumattomuutta. Valinta yllätti silti Naisen täysin. Miksi juuri minä?

Tasan eivät käy onnenjyväset, joita elämä eteen heittelee.

Muutama päivä myöhemmin testitulokset tulivat luettavaksi. Niissä ei ollut Naiselle mitään uutta, mutta oli hauska lukea miltä oma työminä ja olemus vaikuttaa toisten silmissä. Sen sijaan koko tilanne on. Uusi ja merkityksineen vasta aukeamassa Naiselle. Miten syvästi huojentunut ja kiitollinen ihminen voikaan vakituisesta työstään näinä aikoina olla.  

Taas se tuli todistetuksi. Elämä voi yllättää ja oma oletus asioista mennä pieleen ja pahasti. Ja vaikka rakkaudessa ei, sentään jossain sitä onnea vielä on.