perjantai 26. kesäkuuta 2015

Utua

Miltä sen tuntuu, kun tuolit viedään vierestä? Kun musiikki raikaa seinän takana, vaikka itse yrität nukkua? Entä jos et saa kutsua tänäkään vuonna? Juhlaan nimeltä rakkaus.

Naisen rakas, 30 pitkän vuoden ystävä, on löytänyt elämänsä miehen. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta, vuosiin on mahtunut ihastusta jos väkevämpääkin, kuten Naisella. Mutta se tapa, jolla tunne on sekoittanut ystävän, se on jotain aivan uutta.
Viikkojen ja viikkojen kuluessa tilanne on hiljalleen valunut miehen ja ystävän välillä tähän. Nainen on nähnyt sen jo kauan tapahtuvan heidän välillään, mutta sitä hämmentävämpi on ystävän näky. Ystävä on aina, korostaen a i n a  tiennyt miehen tulevan. Tämän miehen, tähän elämään. Aina. Ei tietenkään tiennyt, että juuri kyseinen, mutta että vielä tulee joku, joka on Elämän Suurin Rakkaus. Joka vie jalat alta ja kaappaa karhumaiseen syliinsä niin, ettei ystävän tarvitse enää muita askelia ottaa. Ei, ellei itse halua.


Jokainen ystävän puhelu, tapaaminen ja tekstiviesti kertoo samaa. Miten ihana, epätäydellisyydessään täydellinen, rakastettava ja mahtava mies onkaan. Miten rakastunut, kaipaava ja täysin myyty ystävä. Aluksi on mukavaa kuunnella. Kohta enää ei. Tai kuunnella on ehkä väärä sana. Myötäelää, sitä se on. Viikkojen ja viikkojen kuluessa levy alkaa kulua puhki. Sellainen tuntuu pahalta. Ei ystävän onni, vaan se, ettei Nainen jaksaisi ihan aina kuunnella.

Onko Nainen todella niin kateellinen, katkera ja kaikkeen pettynyt, että ystävän onni häikäisee ikävästi silmään pimeän luolan perukoille, sinne missä Nainen nykyään tapaa olla? On ja ei. Nainen on ihan aidosti ja vilpittömästi onnellinen ystävän puolesta. Kyllähän se tiedossa on ollut, että rakas bailukaveri, reissuystävä ja täsmälleen saman elämäntilanteen ymmärtäjä ei ikuisesti pysy juuri sellaisena. Kunhan tässä kumpi tahansa alkaa seurustella, väistyy symbioottinen ystävyyskiintymyssuhde väkisinkin rakkauden tieltä. Kumpi tahansa alkaa seurustella? Ystävä on aina nähnyt elämänsä rakkauden vielä tulevan, tiennyt täsmälleen miltä tuntuu katsoa juuri sitä miestä silmiin. Nainen ei. Naisen tulevaisuus on vain harmaanvalkoista utua. Siellä ei näy seisovan kukaan.

Yhden onni ei ole toiselta pois, eikä sitä siksi kannata kadehtia. Mutta mikä tahansa puheenaihe viikkojen ja viikkojen ajan, on se sitten polven nivelrikko, naapurin uusi Mersu tai maailman ihanimman miehen hehkutus alkaa ihan todella kysyä kestävyyttä. Käy tylsäksi, ennakoitavaksi ja vielä kerran; tylsäksi. Sitä paitsi, toisen onni rakkaudessa alleviivaa omaa ja ikuista epäonnea. Kukapa sellaista haluaisi korostustussilla koko ajan vedettävän?

Juhannusaatto ystävän kanssa oli hauska. Naurettiin vatsat kipeiksi, parannettiin pala maailmaa, niin ja puhuttiin The Miehestä. Ystävyys on sitä, että jakaa hyvät ja huonot asiat. Vaikka sitten yhä uudelleen ja uudelleen samat. Tätä jauhetaan nyt, koska tämä on nyt tärkein asia mitä jauhaa. Ehkä jonain päivänä jauhetaan uusia aiheita. Kolmeenkymmeneen vuoteen niitä on totisesti mahtunut.
Jos oli aatto iloinen ja kepeä, juhannuspäivän iltana tuli lasku. Teki mieli lähteä. Ihmisten ilmoille, johonkin. Ärsytti olla kotona, kun koko maailma piti hauskaa. Mikä turhauttavinta, ärsytti olla yksin. Kukkamekko roikkui henkarissa, uusissa korkokengissä hintalappu. Televisiossa tylsä leffa, tylsä ilta, tylsä elämä. Nurkan takana arki ja raskas.

Sitten tuli viesti. Ihan viaton, ihan vain kuulumisia. Ihan vain Peto. Siinä niitä sitten vaihdeltiin. Juhannuksen tapahtumia. Eipä sillä, miehestä on aina välillä kuulunut. Ihan puhtaasti ystävinä, elämän päivityksiä tehden, joskin sinkkuna taas elelevällä Pedolla on aina pedon aikeet kai kuitenkin. ”Ystävyys ja avunanto” mielessä. Eikä sillä tarkoita vain verhojen ripustamista.
Nainen kertoi, että oli aika maassa Vaakamiehen vuoksi ja vihaa juuri tasapuolisesti ja varmuuden vuoksi ihan kaikkia maailman miehiä (eikä vähiten Lastenisän viimeisimmän toilailuin vuoksi, jota ei nyt jaksa alkaa edes ruotia). Pedon vastaus tuli aivan puskista. ”Jos mieli muuttuu niin…”

Aha. Eli Peto oli juhannuspäivänä yksin kotona, alkoi laskea yksi plus monta ja sai summaksi Nainen. Miten imartelevaa olla se epätoivoinen viimeinen vaihtoehto. Anteeksi, toiseksi viimeinen. Omaa kättä parempi. Sen Nainen myös kertoi Pedolle.
”Äläs nyt, olet ihan varteenotettava vaihtoehto. Kaunis…”

Voi. Juma. Lauta. Varteenotettava vaihtoehto? Vaihtoehto mille? Pantavaksi? Elämänkumppaniksi? Ystäväksi? Tekeekö se, että Nainen nyt sattuu Pedon silmää miellyttämään ehdotuksesta jotenkin vähemmän tyhmän? Miten eniten voi vituttaa, että Nainen, joka ei jakele, ei harrasta yhdenillan juttuja, ei edes friends with benefits – tyyppisiä kudelmia, saa näitä ehdotuksia aina tasaisin väliajoin. Eikä kyse ole vain Pedosta. Insinöörimies laittaa viestin kolmelta yöllä ”tule mun luo nukkumaan”, vaikka Nainen ei ole koskaan muuta kuin törmätessään halannut tätä. Toki lohduttanut sanallisesti miestä erossaan, mutta siinä kaikki. Neitsytmies on viime syksynä yhden ainoan illan jutellut, ja samaisena yhtenä ainoana iltana tanssinut yhden ainoan kiltin hitaan Naisen kanssa, kaivanut tämän numeron yhteisiltä tutuilta ja edelleen laittaa joulu, - uusivuosi, - vappu – ja tiesmikäpyhätoivotuksen lisäksi säännöllisin väliajoin kysymyksen ”voitaisko tavata salaisesti?”, johon saa säännöllisin väliajoin saman vastauksen; no ##### ei! Varattu mies, mitä se edes viitsii. 
Mitä kukaan mies viitsii? Kyllä ne viitsii, eikä siinä ole mitään pahaa, edes yllättävää. Vielä tulee aika, jolloin kukaan ei enää kysy.

Miksi Nainen ei näe sitä tulevan? Elämän Suurta Rakkautta. Ystävä näki ja ystävä sen sai. Miestä kyllä tulisi ovista ja ikkunoista, mutta vain kepeään kertakäyttöön. Mitä sellaisella. Parempi palella yksin, kuin lämmitellä lainassa. Sitä paitsi Nainen taitaa olla aivan liian pettynyt miehiin yleisesti. Rakkauteen yleisesti. Ylipäätään kaikkeen tunnelöpinään yleisesti, ettei jaksa uskoa, eikä kai siksi oikein nähdäkään. Toisaalta, jos näkeminen olisi ainoa tapa saada jotain, olisi Nainen lapseton, koditon, työtön ja vailla kaikkia niitä mahtavia mutkia, kuoppia ja äkkikäännöksiä, jotka ovat matkasta varsin mielenkiintoisen tehneet.

Tulevaisuus on valkoisenharmaata utua, siellä ei näy seisovan kukaan.
Eikä se tarkoita yhtään mitään.

 

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Kohtalon kolikko


”…Siinä vasta kysymys ollako vai eikö olla. Helpompaa jos arvottais se kolikolla…”

Juhannuksena tulee kuluneeksi virallisesti vuosi, kun Naisen ja Vaakamiehen on/off suhde alkoi. Ystävyys. Rakkaus. Mahdottomuus. Mikä lie. Suhdetta on aivan liian vaikea määritellä, sillä se ei mahdu minkään tavallisen rajoihin. Juhannuksena ei revennyt taivas, eikä rakkauden salama sulattanut heitä ikuisesti yhteen. Kaikki kävi vaivihkaa, hiipien. Pitkään Vaakamies oli vain ystävä, hauska ja mutkaton olla. Tuolloin Nainen vielä jaksoi uskoa Elämänsä Rakkauteen, kävi treffeillä ja vietti illat kirjoitellen deittipalstalla. Mutta vähä vähältä Vaakamies vei tilaa ajatuksilta, huomiolta, ajalta, ja lopulta Nainen sulki deittisivuston keksittyään mielestään jo ihan tarpeeksi tekosyitä miksi ei voi tapailla muita miehiä. Loppuvuodesta Nainen huomasi olevansa keitoksessa, jonka nimi kantoi kolmea kaunista sanaa. Truly, madly, deeply. Siksi oli aika ottaa kolmen kuukauden aikalisä.

Vaakamies on maailman paras isä. Juuri sellainen, jonka soisi jokaiselle omaansa myöten. Tyttäret jäivät omasta tahdostaan hänelle vuosia sitten erossa, jota edelsi vuosien pettämisshow ex-rouvan puolelta. Show, jossa Vaakamies antoi anteeksi ja kaksi uutta alkua, kunnes kolmannella enää ei. Vaakamies on hyvä ja oikeudenmukainen johtaja alaisilleen, auttavainen ja lempeä poika äidilleen ja siskoparvessa kasvaneena kunnioittaa ja puolustaa naisia aina ja kaikkialla. Hän on juuri se herrasmies, joka puuttuu tilanteeseen, jossa kukaan muu ei. Huomaavainen, kohtelias ja maailman monessa kolkassa asuneena osaa katsella kokonaisuuksia useammasta vinkkelistä.  Vaakamies on hauska, älykäs, mukava.

Vaakamies on kyvytön puhumaan kipeistä, tunnustamaan ikäväänsä, kertomaan tunteistaan. Vaakamies ei ole sitä lajia, joka ottaa kädestä kaupungilla, suutelee vaikka kuka näkisi, kaappaisi syliinsä istumaan. Vaakamies on raivostuttavan diplomaattinen, päättämätön ja tunnekylmän kotikasvatuksen saanut menneeseen haikailija. Vaakamies on miellyttämisenhaluinen. Vaakamies on juoppo. Vaakamies on raivostuttava. Ärsyttävä, itsekeskeinen, sulkeutunut ja vioilleen sokea.
Kuten meissä jokaisessa, on Vaakamiehessäkin puolensa ja puolensa.

Ryhtiliike oli oikein hyvä ja miltei onnistunut. Pieni toivo virisi Naisessa, mutta toivo ei ole sama kuin luottamus. Kun on elämässään liian monta kertaa uskonut sanaan, arvostaa enää tekoja ja niitäkin vasta tarpeeksi monen satunnaisotannan jälkeen. Nainen kyllä tietää mikä Vaakamies on, eikä kyse ole lainkaan siitä. Kaikkein mielenkiintoisin kysymys kuuluu, miksi? Nainen veti syvään henkeä, asettui peilin eteen, riisui kaikki selitykset ja korulauseet ja oli itselle lohduttoman rehellinen, oikeasti rehellinen, ja sai yllättävän vastauksen.

Haluan Vaakamiehen. Kunhan mies vaan lopettaisi juomisen, saamme toisemme, ainakin puolet onnen lakiosuudesta ja elämme elämämme ihan loppuun asti. Oikeasti? Vaan entä jos mies lopettaakin juomisen? Kun se kävi lähellä, huomasi Nainen itsessään kaksi puolta. Toinen oli toiveikkaan onnellinen, toinen halvaantui kauhusta. Ja kun Vaakamiehen yritys pysyä suoralla tiellä päätyi sittemmin ojaan, oli Nainen paitsi pettynyt ja surullinen (eikä vähiten Vaakamiehen itsensä vuoksi) myös pienen pienellä tavalla huojentunut.

Hetkinen. Miksi ihmeessä? No koska. Koska vuosi Vaakamiehen kanssa on ollut hyvä syy tapaamatta ketään muuta. Näkemättä ketään muuta. Pettymättä rakkauteen, miehiin, kohtaloon.
Vaakamies on Naiselle läheinen, mutta onko hän sitä vain siksi, että noudattaa tuttua kylmien, saavuttamattomien tai muuten mahdottomien miesten kaavaa? Vai siksi, että Vaakamies on suojellut sukeltamasta vielä pahempaan?
Nainen rakastuu vain ja ainoastaan heihin, joita ei voi todellisuudessa saada.
Joka kerta, kun sydämessä soi kellot, soi päässä varoitus. Ne ovat kytkettynä toisiinsa, ihastuminen ja mahdottomuus, ja siksi toisen aktivoiduttua, herää myös toinen. Ei siten ole väliä, tuleeko ensin ihastus vai varoitus. Signaali voi olla lähtöisin jommastakummasta, mutta aina toinen seuraa toistaan.
”Tuo mies on tunnekylmä, etäinen, juoppo tai muuten traumatisoitunut, pysy kaukana! Jaa…hmmm… onpas muuten ihana...”

Tai.

”Olen ihan korviani myöten tähän ihanaan urokseen... Hälytys! Juokse! Piiloudu!”

Joka. Ikinen. Kerta.

Kaikkea muuta kannattaa elämässä tehdä, vaan itselle valehdella ei. Vaakamiehen kanssa on ollut kiva hengailla, mukaseurustella toisinaan, nukkua öitä, tuijotella silmiin, pitää miestä käsivarren päässä kaukana, kuten on aina pitänyt kaikkia kuitenkin. Vaan tätä ihan syystä. Kun on se ongelma. Se juominen. Eihän sellaista miestä voi päästää lähelle, hulluhan niin tekisi. Vaan millaisen sitten voi? Ei varmaan ketään.

Kyse ei ole pelosta pettyä tai laskea lähelle. Hyvin avoimena otuksena kumpikaan ei ole Naisen epämiellyttävyysasteikon kärkipäässä. Mistä sitten?
Vaakamiehen seura on sopinut Naiselle paremmin kuin hyvin. Harvakseltaan näkeminen, harvakseltaan yhteydenpitäminen. Koska ei seurustella. Koska ei tarvitse. Nainen tarvitsee vain vapautensa ja mies tuoppinsa. Joskus he tarvitsevat pienesti toisiaan, värjöttelevät kohmeisia sydämiään näennäisen inhimillisessä lämmössä. Miten kätevää.

Miksi enää länkyttää muuta, jauhaa kuraa ja kuran vierestä. Miksi valehdella itselle, saati muille. ”Ei me olla yhdessä” – suhde on ollut juuri sitä, mitä Nainen on tarvinnutkin. Ihanaa, kepeää ja surullisen viiltävää. Jokainen ilta Vaakamiehen kanssa on ollut yksi pettymys vähemmän. Että kukaan ei voisi koskettaa sitä sydämensopukkaa, joka haluaa tulla löydetyksi, vaikka ihan oikeasti ei taidakaan. Vaakamies on tuttu, turvallinen ja miljoona kertaa parempi vaihtoehto, kuin ajan tuhlaaminen toistuviin virheisiin.

Vuosi Vaakamiehen kanssa hengailua ei ole estänyt yhtään mitään. Vuodessa ei ole mennyt mitään hukkaan tai jäänyt tapahtumatta, sillä jos kerran kaikella on tarkoituksensa, on tälläkin. Oivallus ei ole se, että Vaakamiehen kanssa ei voi koskaan olla syvempää suhdetta. Oivallus on se, että vain syvemmän suhteen mahdottomuus on mitä ilmeisimmin ollut syy ylipäätään olla yhdessä. Vaikka ei ollakaan. Muka.
Naisen ei siksi tarvitse enää ottaa aikalisää. Ei pelätä näkemistä, ei toivoa sitä, ei selitellä. Eikä varsinkaan syyttää Vaakamiestä. Että jos sinä et joisi, me olisimme yhdessä. Sillä niin ei ole. Nainen tietää olevansa Vaakamiehelle hyvin tärkeä, kuten hänkin on aina oleva Naiselle. Kukaan muu mies ei ole opettanut Naiselle yhtä paljon hänestä itsestään, kuin juuri tämä. Siksi Vaakamiehellä tulee aina olemaan erityinen paikka Naisen sydämessä. Aina.

Sanotaan, että kaikki ottaa aikansa ja se aika on tasan vuosi. Terävin suru taittuu vuodessa. Työssä oppii hyväksi vuodessa. Ehkä ihminen tarvitsee ne kaikki merkkipaalut ja juhlapyhät ja vuodenajat elääkseen, jotta jotain voi päättyä ja jotain alkaa. Vuoden kierto on maali ja lähtö samaan aikaan, riippumatta mihin aikaan se asettuu. Hiirenkorviin keväällä, lokakuun lohduttomaan harmauteen, talven pakkasiin. Juhannukseen. Ja nyt se kierto on ohi. Jos siis Nainen päättää viettää viikonlopun villasukkien ja kirjan kera, tekee sen täysin vapaasta tahdostaan. Vailla surua siitä, ettei voi värjötellä pientä hetkeä Vaakamiehen lämmössä. Ja jos päättääkin pukea kukkamekon, uudet kengät, punata huulensa ja sitaista itsepäiset kiehkurat korvan taakse, tekee sen tietäen, että Vaakamiehen kohdatessa Kohtalo on jo heittänyt kolikkoa ja ratkaissut asian.

"Me ei olla enää me..."



sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Lastenisän muodonmuutos

Kun Lastenisä aloitti eron aikaan surullisenkuuluisan rakkaustarinan Mustasurma – nimisen sulottaren kanssa, muuttui tuiki tavallinen perheenisä suomileijonakaulakoruiseksi hevimieheksi miltei yhdessä yössä. Ruutukauluspaitojen tilalle tuli löysiä huppareita, nahkakengät vaihtuivat tennareihin ja radiokanava raskaaseen. Entinen maratoonari aloitti myös uuden jännittävän harrastuksen, ketjutupakoinnin. Tietenkin myös autossa tai muuten vain lasten välittömässä läheisyydessä. Niin, ne savustetut lapset sitten, ne jäivät jalkoihin, kun siiderisieppo omineen valloitti kaiken tilan, ajan ja ajatuksen pala palalta. Lastenisällä oli tuolloin jopa pokkaa väittää, ettei voi tavata lapsiaan niin usein (joka toinen viikonloppu), koska se ei sopinut hänen uuteen elämäntilanteeseen.

Pari vuotta, poliisien kotihälytys ja yksi järkiintulo myöhemmin, Lastenisä ymmärsi millaisen palkintokissan oli saanut. Vuoden raapijan tuotokset kun kuvattiin erinäisiäkin kertoja kamerakännykän ikimuistiin ja niitä esiteltiin myös mitäminäsanoin ilmettään pidättelevälle Naiselle. Koska historialla on tapana toistaa itseään, alkoi Lastenisän ero vol. 2 aikaan Mustasurman tilalle tulla seuraaja. ”Vain ystävä”, kolmekymppinen työkaveri. Elettiin vielä aikaa, jolloin Lastenisä saattoi soittaa Naiselle tunnin puhelun purkaakseen pahaa oloaan, ja sitä oloa todella riitti. Tuolloin ohimennen mainittu vain ystävä olisi kuulemma halunnut enemmänkin, mutta Lastenisä totesi pitävänsä varansa. Vainystävällä ei ole lapsia, mutta biologinen kello kylläkin.


Erosta Mustasurman kanssa alkoi uusi kausi lasten ja isän hauraassa suhteessa. Isä vei poikaa jalkapallopeleihin ja harjoituksiin. Kävi korjaamassa pyörää ja käytti lääkärissä. Soitteli, huolehti asioista, oli niin läsnä, kuin nyt hänen lähtökohdillaan voidaan läsnä lasten elämässä olla. Lastenisällä ei ollut enää kissaa joka raapii, eikä elämää joka hajottaa. Hänellä oli lapset, talo myynnissä ja vain ajan kysymys koska muuttaisi taas samaan kuntaan. ”Otan sitten lapsia useammin, vaikka viikollakin”. Jostain syystä Nainen ei niellyt köyttä, ei pajua. Kokemus opetti odottamaan ihan muuta.

Sitten alkoi kuulua. Tai pikemminkin lakkasi kuulumasta. Lastenisä nousi sohvalta, laihtui 15 kg, vaihtoi ketjutupakoinnin nikotiinipurukumiin, suomileijonakorun ja collegehupparit juoksutrikoisiin ja urheilupaitoihin, tennarit tuliteriin lenkkareihin ja raskaan radiokanavan iskelmään. Pesunkestävästä entisestä hevimiehestä tuli urheiluhullu, joka osti uuden pyörän ja uudet sukset. Anteeksi, korjaus. Kahdet uudet sukset. Toisen Vainystävälle. Jaa mistä Nainen tietää? Lapset olivat mukana. Myös Tyttöprinsessa, jolle isi lupasi samalla reissulla ostaa sitten myöhemmin syntymäpäiväksi Jopon, johon Nainen sanoi heti, että yhden ainutta Jopoa ei tule tähän talouteen ilmestymään, kun Tyttöprinsessa siitä silmät loistaen kertoi. Eikä tullutkaan. Silmien loisto vaihtui kyyneliin syntymäpäivien jälkeen, kun pieni tyttö ei saanut sitä ainoaa minkä isä lupasi, vaikka hassasi 500 € suksiin, joista toiset meni Vainystävälle, vaikka ei ole rahaa. Ainakaan jopoon, jonka värejä Tyttöprinsessa katseli netistä pitkin kevättä. Miksi sitten lupasi? Koska se on helppoa. Koska lapset kyselevät miksi kahdet sukset. Koska siten saa hiljaiseksi. Koska Nainen korjaa vauriot. Ja niin Nainen teki. Nieli sen minkä halusi sanoa, että miehen lupaus on kuin tuleen puhallettu hiekan jyvä; se lakkaa olemasta heti kun sen ilmaan päästää. Ja mitä nuorempana tyttölapsi sen oppii, sitä helpompaa elämä tulee olemaan. Ei sanonut. Isistä ei saa puhua pahaa. Edes sellaisista, jotka pettävät lupauksen yksi toisensa jälkeen.

Lastenisä muutti lähelle lapsia, mutta yhtään sen enempää ei heidän elämässään ole. Päinvastoin. Aika menee maaniseen urheiluun, edes jokatoisviikonloppuna isä ei voi olla paikalla, kun pitää ravata milloin missäkin kissanristäismassaurheilutapahtumassa, joita tässä maassa kesäaikaan riittää. Lasten lomatkin piti sovittaa Lastenisän kisakalenterin mukaan, ja huom. tämä tavis ei todellakaan ole mikään kilpaurheilija. Kunhan Vainystävä nuorikkonsa eteen levittää riikinrukonsulkansa ja röyhentelee rintaansa. Jotain perin huvittavaa siinä on, että viisikymppinen mies pukeutuu pelkkiin urheiluvaatteisiin (jotka tietenkin viimeisen päälle) 24 / 7 ajasta, paikasta ja tilanteesta huolimatta. Naurattaisi, jos ei tietäisi mitä tämä taas tietää. Ja tiesihän se.

”Minä myyn auton pois, en tarvitse sitä mihinkään. Kuljen pyörällä kaikki matkat.” Hetkinen. Lastenisä lupasi viedä Eetua jalkapallopeleihin ja – treeneihin, se oli edellytys harrastuksen aloittamisella. Ainoa edellytys. Ei Naisella ole aikaa ajella sadan kilometrin säteellä, kauempanakin, käydä töissä ja hoitaa samalla yksin koko palettiaan. Lastenisällä taas on aikaa, vaikka lampaat söisi. Oli. Ei ole enää, kun uusi mekko on kuvioissa.
Lupaus on lupaus, vaan miehen lupaus yhtä kuin tuuleen puhallettu hiekanjyvä. Ainuttakaan peliä ei ole tänä keväänä kyytinyt. Ainuttakaan. Niin helppoa se on. Se isyydestä luopuminen uuden mekon vuoksi.

Lastenisä on kaksi kertaa kokenut täydellisen muodonmuutoksen, kun uusi nainen on astunut kuvioihin. U-käännöksen ja taas toisen. Onhan se ihan todella mahtavaa, että ihminen ottaa itseään niskasta kiinni, nousee sohvalta ja karistaa kilot. Se on aina ihailtavaa. Vaan kuinka monta vuotta Nainen sitä toivoi? Että se nariseva kaljasieppo lähtisi lenkille jääkaapin sijaan ja kiristäisi ennemmin lenkkareita kuin pinnaa. Kukaan mies ei ole koskaan muuttanut itseään Naisen vuoksi. Ehkä Nainen ei vaan osaa sitä lajia. Mieleisekseen muokkaamista. Mutta miksi ihmisiä pitäisi muokata? Ja mikä tärkeintä, miksi ihmisen edes pitäisi olla muokattavissa muiden mukaan? Lastenisä on.


Jälleen alkaa tappelu lasten puolesta. Saavutettujen etujen puolesta. Menetettyjen takaisinkiriminen. Kaksi vanhinta pitävät isäänsä lähinnä pellenä, joka vaihtaa väriä ja kääntää takkia naisesta riippuen. Vain kaksi nuorinta käyvät enää luonaan. Saapa nähdä kauanko hekään tällä menolla. Surullista, vaan ei yllättävää. Alussa Nainen jaksoi ihmetellä oliko tosiaan tuon ihmisen kanssa 16 vuotta ja oliko tuo ihminen jo silloin tuollainen, enää ei. Niin se menee, mekkojen perässä, muuttuu mieleisikseen, pettää lupaukset, unohtaa sanotut, elää omaa napaansa ihaillen. Minä, minä ja minä. Minä ja Vainystävä, jolla navasta puhuen alkaa ihan taatusti turvota kyseinen kohta vartaloa, on vain ajankysymys koska.

Mahtaisiko Lastenisän seuraava muodonmuutos olla parikymppinen goottityttö, tai ituhippi puiden halaaja?


maanantai 1. kesäkuuta 2015

Fiiliksissä

Paljon on tapahtunut, eikä oikeastaan mitään. Kiireet ovat kietoneet otteeseensa, viimeiset koulupäivät teettäneet töitä luokkaretkineen, pyöräretkineen, retkineen. Milloin on metsästetty illat makkarakeppejä ja ehjiä kumisaappaita, milloin pakattu eväitä, huollettu pyörää ja haettu kesken ysiluokkalaisten illan kovaan kuumeeseen sairastunutta.

Kevätjuhlat on nyt vietetty ja Suvivirret veisattu. Kalle Koululainen päätti yläkoulun komeasti puvussaan, juhlava merkkipaalu nuoren miehen elämässä. Ja vaikka Nainen ei koskaan ja ikinä hehkuta lastensa menestystä oman egonsa jatkeena, ihan hiljaa kiitollisena kuiskaa, että Esikoinen valmistui luokkansa parhaana, sai stipendin ja saman tien töitä. Kävi jo pääsykokeissa seuraavaan kouluun ja herää joka aamu säntillisesti töihin seitsemäksi. Esikoinen on kaiken tehnyt ihan omilla ansioillaan, eikä ainakaan äidiltään perityillä. Nainen on pojastaan hyvin ylpeä. Ei sillä facebookhehkutustavalla, jota inhoaa syvästi. Vaan sydämessään. Vaikka Naisen rooli on lähinnä muonittajan, huoltajan ja laskunmaksajan, on aikuisen lapsen äitinä olo myös eräänlainen matkaoppaan virka. Kulkea rinnalla, silti sopivan matkan päässä. Antaa löytää, tutkia ja vaeltaa omia polkujaan, mutta pidellä karttaa oikeinpäin tarvittaessa.
Esikoinen on nyt valinnut suunnan elämälleen, eikä Nainen aio ottaa siitä kunniaa. Mutta onhan lapsen pärjääminen eräänlainen perseenhaistatus kaikille, joilla on the one and only – mielipide yksinhuoltajaäitien pojista. Voi niistä kasvaa ihan fiksuja veronmaksajia. Suoraselkäisiä silmiinkatsojia, väkevästi kätteleviä. Kyllä voi.

Tämä kevät päätti yhden luvun Naisen kirjassa. Kun ruskettuneet villivarsat syksyllä taas palaavat koulupolulle, on reppua kantava selkä inasen verran pidempi. Ensimmäistä kertaa Naisella ei ole enää ”virallisesti pientä lasta”. Sellaista, jolle on koulun ohella hoitopaikka. Tyttöprinsessan aamu – ja iltapäivähoito päättyi kakkosluokan todistustenjakoon, ja vaarallinen, mutkikas ja risteyksiä täynnä oleva matka täytyy vastedes taittaa yksin linja-autoja väistellen. Suojelusenkeleitä toivotaan olkapäille ja vähän pyörän tarakallekin.


Viisi vuotta Nainen on miltei joka aamu ja vastaavat määrät iltapäiviä yksin kuljettanut lasta tai useampaa hoitoon. Pahimmillaan kolmea kolmeen eri paikkaan juuri eron jälkeen, kun yksi oli koulussa, yksi eskarissa ja yksi päiväkodissa. Viiden vuoden jälkeen Nainen on tilanteessa, jossa saa lähteä kotoa suoraan töihin. Nimenomaan saa. Hoputtamatta ja hermojaan menettämättä. Syös nyt, joko pesit hampaat, et kai nyt enää ala hiuksia laittaa? Nyt se puhelin pois ja takki päälle, niinku olis jo! Tyttöprinsessan tapa saada äiti järjiltään joka aamu uudelleen, enteilee varsin mielenkiintoista murrosikää.
Ja nytkö pitäisi sitten vaan herättää lähtiessä? Miten sellaiseen oppii kaikkien hoivavuosien jälkeen, kun aina joku on ollut pieni ja päästä pideltävä? Että enää ei ole tulipalokiire hakea lasta hoidosta kello kohtanesulkevat, vaan töistä voi poiketa suoraan vaikka kauppaan tai salille? Helpottavaa. Haikeaa. Kaikessaan ihanaa.

Naisella on lomaan vielä kuusi viikkoa aikaa. Siihen asti joutuvat pärjäämään omillaan, kuka mitenkin. Yksi lämmittää ruuat ja kaksi koittaa olla nahistelematta toistaan hengiltä. Osan lomasta kaksi nuorinta on keskenään, koska se ruuanlämmittäjä lähtee isoseksi riparille ja sitten vielä toivottavasti pariksi viikoksi kesätöihin. Kuusi viikkoa on vielä ristittävä kädet kyynärpäihin asti ja lakattava näkemästä kauhuskenaarioita ammottavista haavoista, päällä olevista hellanlevyistä, kotiin unohtuneista pyöräilykypäristä ja auki jääneestä ulko-ovesta. Miksi oi miksi pitää ihminen olla siunattu ylivirittyneellä emogeenillä kera hyvän mielikuvituksen?

Nämä viikot kun vielä jaksaa, ei tarvitse enää jaksaa. Lomasuunnitelmana ei mitään. Jos nyt matot saisi pestyä. Ja jos ei, ei silläkään niin väliä. Kesällä töissä käyminenkään ei ole ihan niin justiinsa. Illat ovat valoisia ja jokainen päivä vie lähemmäs autuasta neljää viikkoa. Lomafiiilis alkaa hiipiä jo. Kesän vuoksi askel käy keveäksi, olo on kaikkea rakastavan kevyt ja kupliva. Edes sade ja koleus eivät saa laantumaan iloa tästä vuoden ihanimmasta ajasta. Vihreys

Tuoko alkanut kesä tulleessaan rakkauden, ken tietää. Ehkä se on Vaakamies, joka on ottanut ison loikan kohti sitä miestä, jollaisen kanssa Nainen voisi jakaa elämänsä. Kenties joku muu, tai sitten ei kukaan. Kaikki on mahdollista. Ja mikä parasta, kaikki on vielä edessä.