perjantai 24. heinäkuuta 2015

Parisuhdepallosta irrottaneet

Takaisin lähtöruutuun pelissä, jonka nimi on nettideittailu.

Sattuipa nimittäin niin, että Naisen ensimmäinen neljän viikon loma osuu mukakesään, jona vettä roiskii taivaalta sen kaikissa olomuodoissa. Tai no, lunta ei ole näillä leveysasteilla nähty – vielä. Aikansa jaksaa painaa sadetakki päällä asenteella Suomen suvea, mutta raja tulee vastaan noin puolessatoista viikossa. Nettideittiprofiili on taas avattu ja peli julistettu alkaneeksi ajatuksella, "aina joku onnistuu, miksi en sitten minä".
Vaikka Nainen ei kävisi yhden ainoilla treffeillä saitin kautta, sen anti on miltei korvaamaton havaintomateriaalinsa vuoksi. Tällä erää ja kohtaa kirjoittelua heräsi mietteet seuraavasta; milloin on paras aika napata eronnut mies vapailta markkinoilta.


Juuri eronnut on aivan liian kiinni vaimossa, perheessä, talossa, menneessä, jopa anopissa jotta voisi olla kiinni uudessa suhteessa. Kyllin kauan kierrossa ollut aivan liian juopunut vapaudestaan alkaakseen mihinkään housujen riisumista vakavampaan. Tai sitten juopunut konkreettisesti eron lääkitsemisestä, joka on niin ikään hirttänyt päälle. Rakas ystävämme tissuttelu nimittäin. Empiirinen tutkimus kertoo, että näiden kahden jakson välissä on n. tunnin herkkyysaika, jolloin pitää napata eronnut mies, jos on napatakseen. Jotta asiat eivät olisi niin yksinkertaisia, tämä aikajakso vaihtelee yksilöstä toiseen. Onnea yritykselle.

Miehet, oi miehet, nuo toipumisen mestarit. Miehen suru on totta, mutta toipumiskyky sitä vielä enemmän. Uskomaton se nopeudessaan on. Oma lukunsa ovat toki nämä ”siis ollaan me erottu, mutta asutaan edelleen kämppiksinä tässä itse rakennetussa omakotitalossa ja ihan tosi varmaan kohta laitetaan tää myyntiin ja samalla eropaperit”. Älä. Usko. Tulevat vastaan viikon päästä kadulla käsikkäin, vaimon vatsa söpösti junioria pömpöttäen. Ja vaikka eivät tulisikaan, ala nyt laastariksi sitten tuollaiselle jo ihan käytännön syiden mahdottomuudesta. Ei ja kiitos.
Kauanko miehen pitää olla yksin ennen uutta suhdetta? Pitääkö miehen ylipäätään olla yksin? Riittääkö lyhyt laastarisuhde, muutama hoito vai vaaditaanko aitoon sitoutumiskykyyn pidempi kuiva kausi? Ongelma on siinä, että vastaeronnut mies on edelleen parisuhdemoodissa, mutta oltuaan tarpeeksi kauan sinkku, menee auttamatta pilalle. KAIKKI me tiedämme kyllä, millainen on nelikymppinen sinkkumies. 

Vastaeronnut mies on kuin ilmapallosta otteensa irrottanut. Kurottamalla ja nopealla hypyllä saisi vielä kiinni, mutta kohta ei enää. Ja kun parisuhdepallo kerran pääsee karkuun, sitä ei saa millään takaisin. Siellä se menee, kaukana taivasta tavoitellen. Yhä pienemmäksi käy ja katoaa. Sitten pitäisi valita uusi pallo. Ei tule mitään. Palloja on niin paljon ja aika lyhyt ennen dementiaa tai impotenssia. Pitää testata. Kaikki. On pieniä palloja, isoja palloja, värikkäitä ja kahisevia, vaatimattomia. On kuvaa jos jonkinlaista. Ei miesparkaa voi siitä syyttää, valinnan vaikeudesta. Parisuhdepallo meni jo. Miksi pitää enää palloa vain kädessä, kun voi päästää irti yhä uudelleen ja uudelleen ja ottaa aina uusi tilalle?

(Nainen tietää ainakin yhden, joka älähtää tässä kohtaa kirjoitusta. Onnea, olet se kuuluisa poikkeus, joka vahvistaa säännön.)

Vastaeronneet ovat fiksuja. Tavoille oppineita, mutta yhä ja vain, toisen opettamia, toisen tavoille. Tosiasia on kuitenkin, että eron jälkeen pitäisi olla se kuuluisa vuosi vapaana vakavasta.  Antaa itselle, tunteilleen, muistoilleen aikaa toipua ja rakentaa uusi näköisensä elämä. Päteekö samainen toipilasaika siinä tapauksessa, että liitto on esittänyt kuolinkorinoitaan jo vuosia sitten? Tai jos on itse jättäjä? Lapset ovat jo aikuisia? Tuskin. Silti ainakaan lennosta vaihto ei ole koskaan paras ratkaisu uutta suhdetta ajatellen. Niin sanovat asiaan vihkiytyneet ja niin sanoo Nainen omalla ja toisten kokemusten otannalla. Laastariksi ei Naisesta enää ole, kun omasta erosta on jo 5 vuotta ja viimeisimmästäkin (oikeasta) seurustelusta alkaa syksyllä tulla se maaginen 1,5. Nainen on valmis vanhenemaan kauniisti jonkun kanssa, erodraaman erotuomariksi ja olkapääksi ei. Puistatus sentään.

Miehillä on tavaton kiire uuteen suhteeseen. On se sitten viikon tai vuoden. Naiset tapaavat haluta villin ja vapaan sinkkuaikansa heti eron perään, miehet ehkä yhden – kahden laastarin jälkeen. Kärjistäen; kun nainen vapautuu hellan, pesukoneen ja muiden jännien kodinkoneiden ikeestä, kutsuu vapaus. Mutta kun miehen pitäisi alkaa rakentaa elämää ja arkea yksin, on hän totaalisen  y k s i n  (miten sitä pesukonetta käytettiinkään?). Okei, jotkut yksilöt osasivat jo vaimon aikana käyttää pesukonetta, tietävät jopa missä imuria oli tapana säilyttää. Kotitöillä on tässä vain symbolinen merkitys.

Kun nainen eroaa, hän tukeutuu ystäviinsä, puhuu, analysoi ja menee lopulta yli. Kun mies eroaa, hän haluaa mahdollisimman pian uuden naisen ja unohtaa. Jos siis mies väittää kaksi kuukautta kahdenkymmenen vuoden liittonsa jälkeen olevansa irti ja valmis uuteen, johtuuko se siitä, että ei ole yhteydessä tunteisiinsa ja kykeneväinen sanoittamaan niitä edes itselleen, vai onko mies vain sukupuolena toipuvampi ja surutyöttömämpi, kuin nainen? Jaa-a, sen kun tietäisi. Mitä tiedolla edes tekee? Ainakin sen, ettei ala mihinkään vakavaan vastaeroneen kanssa.

Poikkeuksia on ja löytyy, naisissa ja miehissä. Se tästä tekeekin niin haastavaa. Jokainen haluaa minimoida särkyneen sydämen mahdollisuuden, mutta samalla saattaa tulla minimoineeksi mahdollisuutensa johonkin aitoon ja kestävään. Jotkut ihmiset ovat täysin parisuhdemoodissa aina ja alati, ovat valmiita tekemään aivan kaikkensa ja oppimaan virheistään ja siksi kärsivät niin kovin ollessaan yksin. He eivät juuri janoa vastakkaisen sukupuolen alituista kehua, elä ja hengitä huomiosta. Sitten ovat he, jotka olettavat uudet ihmisen olevan avain onneen ja pettyvät karvaasti, kun vanhan liittonsa haamut ulottavat ilkeät lonkeronsa uuden ylle. Parisuhdetaidot ovat edelleen mallia mykkäkoulu, saati että edes omassa päässään olisi valmis myöntämään virheensä, ja oppia niistä.

Ei ole helppoa, ei.

Summa summarum. Ei ole oikeaa pituutta erosurulle ja valmiudelle uuteen suhteeseen. Se on jotain muutaman kuukauden ja muutaman vuoden välillä. Kumpikin ääripää alkaa osoittaa mätäkuun merkkejä yhtä pahasti. Miten sitten erottaa oikean toipilasajan kunkin yksilön kohdalla? Ei mitenkään. Pitää vain suudella tuhat sammakkoa, jotta löytyy se yksi prinssi. Jos alkaa kovin valikoida sammakoita, riskinä on, että otanta kasvaa yllättävän suureksi ja suhdeluku vääristyy. Joudutkin suutelemaan kahtatuhatta sammakkoa, jotta löytyy yksi prinssi.


Mikäpä siinä. Jotkut ovat ihan hyviä pussaamaan. Kai.


torstai 16. heinäkuuta 2015

Kuumeisen hourailua

Ensimmäisenä kesänä se oli ihanaa ja vapaata liitoa! Toisena harrastusten täyteisenä vielä menetteli, mutta tämä kolmas… silkkaa tuskaa. Näin kiteytti Naisen uusi Sinkkuystävä viimeisimmän eronsa jälkeisiä tunnelmia. Jos tartuit sanoihin uusi Sinkkuystävä, tartuit ihan oikein. Jokainen piilottelee ystäväpiirissään ”häntä, jota ei kutsuta mökille”. Paritonta. Ja aivan turhaan. Parittomat ystävät pitäisi vinkata toisille parittomille, sillä ystävyyden määrä ei jaettuna koskaan vähene. Se ainoastaan lisääntyy. Parittomia ystäviä varten pitäisikin perustaa sinkkukaveriparkki, josta voisi saada seuraa aktiviteeteille joihin tarvitaan, tadadadattadaa; pari. Tai ainakin parin kanssa aktiviteetit olisivat huomattavan paljon hauskempia. Kuten nyt vaikkapa minigolf, risteily tai terassikierros. Ihannemaailmassa maailmankaikkeuden kaksi vastakkaista, toisiaan täydentävää perusvoimaa löytävät toisensa. Jin ja Jang. Tässä oikeassa maailmassa Jin ja Jin koluavat kulttuuria ja rientoja, koska Jangeja ei jaeta kaikille. Pahimmassa tapauksessa Jin istuu yksin viikonloput kotona, kuten Naisen uusi Sinkkuystävä, koska naisten on kai ylipäätään hankalampi lähteä yksin rientoihin.

Ihanaa. Kerrassaan ihanaa on jakaa jonkun kanssa tunne siitä, että on niin kurkkuaan myöten täynnä näennäistä vapautta. Aivan yhtä täynnä kuin lökäpöksyjä, jotka etsivät epärealistisesti itseään kymmenen –kaksikymmentä vuotta nuorempaa missiä, vaikka lompakon sijaan ainoa mikä on paksu, kiristää vyön kohdalta. Mikään maailmassa ei kolauta keski-ikäisen miehen itsetuntoa. Heille kaikki on mahdollista ja maailma auki. Kuten sepaluskin. Ainakin puheissaan.

Uusi Sinkkuystävä on taittanut vapaata taivalta jo kolmatta vuotta, joten hänellä jos kellä on kattava läpileikkaus vapaiden miesten markkinoista. Sinkkuystävä on nelikymppinen, siro, nätti, fiksu, lukenut, yhden lapsen äiti. Kolunnut läpi suomikaksneloset, baarit ja lavatanssit, harrastaa golfia, kuntosalia ja moottoripyöräilyä. Hetkinen… Golf, kuntosali, moottoripyörät. Mikäli heteromiehet jossain liikkuvat, niin edellä mainituissa. Eli. Jos tuolla CV:llä ei törmää miehiin, niin miten sitten kotona istuvalla Naisella olisi saumaa saada Universumia pudottamaan Jang suoraan hennoille käsivarsilleen? Ei niin mitenkään.

Jos ihmiseltä puuttuu jotain, hän haluaa sen, joskus jopa saa. On hyväksyttävää olla pariton nainen ja potea vauvakuumetta. Lapsen haluaminen on biologinen tosiseikka, joka koskee useimpia meistä. Ei toki kaikkia. Lapsen haluaminen – vaikka ei olisi miestä – on silti ymmärrettävää. Aina ei ole sopivaa kumppania sopivana ajankohtana, pitkätkin ihmissuhteet päättyvät, eikä huonoa kannata pitää yllä vain jälkeläisten toivossa. Aika on rajallinen, mikäli on ylipäätään edes mahdollista tulla raskaaksi. Sekin kun on eräs elämän suuri ihme ja mysteeri kaikessa arkisuudessaan. Biologista kelloa uhmaten on mahdollista saada lapsi isättä, luovutettujen sukusolujen avulla. Siinä jää enää pohdittavaksi kumpi on eettisesti suotavampaa. Saada lapsi ihan yksin, kuin katsella jotain siittäjäreinoa kaksi riitaisaa vuotta, kunnes siittäjäreino häipyy kokonaan lapsen elämästä ovet paukkuen. Ehkä lapsenkin on mukavampi kasvaa tietäen, että äiti halusi juuri hänen syntyvän ja joku kiltti mies Tanskasta auttoi siinä, kuin että Reino vaan paskat nakkaa jälkeläisestään ja ulosottovirastossa vanhenevista elareista. Jos nyt ylipäätään lapsen pitää siis kasvaa isättä, ainakin vailla biologisia siteitä. Aika monen pitää.


Sinkkunaisen vauvakuume siis on hyväksyttävää. Miesystäväkuume sen sijaa ei. Miesystäväkuume on paitsi säälittävää, myös tuomittavaa siksi, että ei ole oikein haluta vain jotain. Jotain jota rakastaa, jonka kanssa jakaa asioita, kokea, pitää kädestä ja halata kun itkettää. Miesystäväkuume on epäkypsää. Pitää elää täysillä ja nauttia jokaisesta yksin istutusta torikahvista, elää ja hengittää vapautta, lukea lauantai-iltana yksin kirjaa ja käydä hierojalla, jotta edes joku joskus koskisi. Ei saa tarvita toista, ainakaan tietoisesti haluta tarvita. Yksin lasta haluava odottaa aivan yhtä vaaleanpunaisin lasein ihmistä elämäänsä, jota ei tunne. On vain jotain. Toive. Sinkkunaisen vauvakuume on hyväksyttävä, koska se perustuu biologiaan ja edustaa jatkuvuutta. Miesystäväkuume porautuu yhteen ihmiskunnan perustavaa laatua olevimpaan pelkoon, yksinäisyyteen. Se ei edusta jatkuvuutta, silkkaa surkeutta vain. Paradoksi piilee siinä, että sinkku ei välttämättä ole lainkaan yksinäinen, vain jumalattoman kyllästynyt olemaan yksin. Jos kerran ei ole yksinäinen, vain yksin, saako haluta olla kaksin? Ei. Yksinäisyys on surullista. Yksinäiselle soisi jonkun. Sinkku sen sijaan on vain vaikea, sitoutumiskyvytön ja itserakas. Sillehän ei kelpaa mikään. Ei kelvannut Markku ohosattumaltasamoissatupareissa (uskokaa jo,”sattuma” on niin läpinäkyvää), eikä Pekka Perusinsinööri, jonka matonhapsujen oikominen ei sitä paitsi ole pakkomielle, vain kiva harrastus.

Sinkkuudessa on jotain samaa kuin työttömyydessä. Pitkään sinkkuna ollut on pitkäaikaistyötön. Mitä pidempään on työtön, sitä vaikeampi on saada töitä ja passivoituu. Täsmälleen sama pätee sinkkuun. Mitä kauemmin on yksin, sitä kaukaisemmaksi käy haave kyllin hyvästä parisuhteesta. Treffailu edustaa sinkulle samaa, kuin pitkäaikaistyöttömälle TE-toimiston lätkäisemä aktivoiva toimenpide, jokin joutava marjanpoimintakurssi tai jopa palkkatuettu puolivuotisjakso lumpunlajittelijana Kontissa.  Jokainen kuitenkin tietää, ettei siitä ole poikimaan yhtään sen enempää. Tieto ei ole yhtä kuin usko. Aina pitää uskoa. Että saa vielä töitä, että löytää vielä miehen. Ihmeitä kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Nainenkin on ollut työttömänä ja aina löytänyt töitä. Löytänyt jopa parisuhteita! Pisin kitui kuusitoista vuotta, joka olkoot esimerkki kyvystä sentään sitoutua. Tahi puhtaasta tyhmyydestä. Tiedä sitten. Pitää vaan uskoa. Vaikkapa ajatukset jollekin, joka todella ymmärtää. Miesystäväkuumeiselle ystävälle.

Lapset ovat Isilässä viikon. Viikon! Kun arjen hyörinä talossa on lakannut, mitä tekee Nainen? Tapaa uusia ihmisiä, istuu kahvilassa, käy, kokee ja elää? Niin. Tai sitten rullaluistelee, pesee mattoja, syö mansikoita ja lukee kirjoja. Yksin. Ja kirjoittaa blogiin, vaikka joka päivä ei edes kehtaa. Sama kuin ostaisi jo valmiiksi keinutuolin ja kissoja. Vai oliko se keinutuolin ja kossua. Samapa tuo. Loppuviikosta on toki luvassa ankaraa hauskanpitoa kaupunkifestivaalien muodossa. Vilttiä rantaan, ystävät kasaan ja huippubändejä pummilla kuuntelemaan. Alue on perinteisesti niin ammuttu täyteen, että edes kännykät eivät toimi. Tai toimivat. Viisitoista astetta kylmää keliä ja vettä saavista. Kivat festit sitten...

Ehkäpä Naisen piti kokea tämäkin. Totaalinen kypsyminen vapauteensa. Ehkä ei ollut vielä valmis oikeaan suhteeseen, roikkui Vaakamiehen kanssa vuoden, jotta sai kasvaa rauhassa. Kasvaa ajatukseen, että vihdoin voisi olla valmis kestävään ja todelliseen. Aikaisemmin sitoutuminen ahdisti, aina jollain tapaa kai kuitenkin. Nyt enää ei. Ehkä se alkaa taas ahdistaa, jos ( ja kun?) tulee ajankohtaiseksi. Paha sanoa tässä vaiheessa miesystäväkuumetta, kun parisuhdetta katselee taas vaaleanpunaisten lasien läpi. Kuten äiti unohtaa raskauden harmit ja synnytyksen kauhut, ja alkaa haluta uutta lasta, on Nainen jo onnellisen unohtanut miten rakkaus kätkee sisäänsä mustasukkaisuutta, valtapeliä ja kyräilyä. Niin sen vaan unohtaa ja alkaa taas tahtoa. Hullu on ihmislaji.

Noin. Nyt on suututettu työttömät ja luovutetuilla sukusoluilla yksin lapsen saaneet vertailemalla heitä sinkkuihin. Kuvainnollisesti ja kuitenkin, yhdeltä puuttuu käsi ja yhdeltä jalka. Subjektiivinen käsite onkin se, minkä puuttuminen kirpaisee ketäkin eniten. Ja jokainen joka siellä mutisee partaansa, että eläisi nyt täysillä ja nauttisi, niin tiedoksi, kyllä. Elää se ja nauttii. Sen kaiken elämisen ja nauttimisen vain soisi jakavansa jonkun kanssa. Sydämenvalitun.

Onneksi on joku, joka ymmärtää täsmälleen millaista hourailua aiheuttaa miesystäväkuume.





tiistai 14. heinäkuuta 2015

Väärän valtakunnan prinsessa

Kohtalon todellisesta oikusta johtuen Nainen kävi onnistuneilla treffeillä erittäin mukavan, fiksun ja kaikin puolin varteenotettavan miehen kanssa. Kumpikin viihtyi toistensa seurassa ja aika meni siivillä. Ja sitten? Ei mitään.

Jos jotain, niin ihmissuhdepelejä Nainen vihaa. Varsinkin pelin kirjoittamattomia sääntöjä, jotka pitäisi intuitiivisesti tietää, etenkin tärkeät kohdat;


1. viileyden teeskentely ja

2. viestin viivyttely
 
Otetaanpa esimerkki. Tyttö tapaa pojan. Heillä on hauskaa, puhuttavaa riittää ja kiinnostus vaikuttaa olevan molemminpuolista. Sitten tulee aika päättää ensimmäiset onnistuneet treffit. Sääntö numero yksi, viileyden teeskentely, alaotsikko yksi piste yksi; ei saa sanoa. Treffien päätteeksihän ei pidä kysyä nähdäänkö vielä, saati että mahdollisesti milloin. Toiselle tulee antaa tilaisuus perääntyä tyylikkäästi, mikäli treffikumppani oli laimea ehkä, tai jopa mahdoton ei. Siinäkin tapauksessa, että toinen osapuoli oli liputtava kyllä, pitää pidätellä hevosia, tai ainakin sitä yhtä lausetta. Täytyy olla cool, salaperäinen, eikä ainakaan niin saatavilla, että sellaista menee ehdottamaan. Nimittäin seuraavaa tapaamista. Se sovitaan sitten viestillä, josta päästäänkin sääntöön numero kaksi.

Koska saa laittaa viestin onnistuneiden treffien perään? 5 min? 1h? 1 päivä? Viikko? Vastus on ei ikinä. Ajoitus on aina väärä. Jos laitat viestin heti perään, olet epätoivoinen roikkuva syöjätär. Ongelma on vain siinä, että et voi tietää mikä kullekin on heti perään. Jos taas viivytät liian pitkään, on treffikumppani jo löytänyt parempaa tekemistä (törmännyt Bauhaussissa kuivakäymäläosastolla viehättävään myyjään, jota on jo pyytänyt leffaan) ja jäät soittelemaan lehdelle, tai ainakin parille parhaalle likkakaverille, että mikä ##### noita miehiä vaivaa.

Okei, oletetaan että viesti osuu siihen neljän minuutin marginaaliin, jossa ajoitus on melko tavalla paras mahdollinen. Mitä saa laittaa? Kesyä. Neutraalia. Kuten ”kiitos seurasta, maali lähti ihan hyvin sandaaleistani”. Tai. ”Olipa hyvä leffa, en olisi itse tullut valinneeksi dokumenttielokuvaa kiven sammaloitumisesta”. Laimeaa. Paniikkivapaata. Ei pelottavan innostunutta. Rohkein tosin saattaa ottaa riskin ja heittää täkyn, kuten ”mulla on se kirja, josta puhuttiin. Voin joskus heittää sen kaupungille, jos satutaan törmäämään” (satutaan, hah). Siinä ei vielä kirkkoa varata, jos kirjaa lainaa. Tosin vastapuoli saattaa haistaa tässä kolmannen tapaamisen kuopan, sen, kun kirja pitää aikanaan palauttaa. Paitsi jos vaan jättää palauttamatta. Paree valita paska kirja sitten.  

 
Mies itse pyysi Naista treffeille. Mies. Huom. alleviivaten ja harventaen;  m i e s  p y ys i. Ei Nainen. Intuitiivisena ihmisenä Nainen kyllä aisti, että viihtyminen oli molemminpuolista. Tunnin kuluttua erkanemisesta Nainen laittoi viestin, jossa kiitti seurasta ja kertoi viihtyneensä. Tunnin kuluttua siitä vastasi seuralainen viihtyneensä myös oikein hyvin. Lopputulema; saattavat vielä nähdä, saattavat että eivät. Joku päivä. Nainen kyllä taitaa tietää mistä kenkä puristaa. Nainen ei ole 110%.

Jos treffeillä on ollut ihan mukavaa, pitäisi katsoa vielä kahdet seuraavat. Aikuiset sinkut eivät kuulemma anna tarpeeksi mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille, jos nämä eivät heti kolahda kaikilla osa-alueilla 110 prosenttisesti. Voi kyllä.
Jälleen esimerkki. Tyttö tapaa pojan. Heillä on hauskaa, puhuttavaa riittää ja kiinnostus vaikuttaa olevan molemminpuolista. Mutta. Tyttö ei jaakaan pojan suurinta intohimoa, vaikkapa moottoripyöräilyä. Itse asiassa tyttö inhoaa moottoripyöriä. Pelkää olla kyydissä, vihaa kypärää, joka litistää hiukset rasvaiseksi lätyksi ja painaa poskiin ikävät rannut. Sata kilometriä selkääntuijottelua tai pää kipeästi vinossa sivulle peläten rekkoja ja kolmion takaa eteen kurvaavia. Ei ja kiitos. Tietenkään tyttö ei kerro tätä näillä sanoilla pojalle, vaan tekee nätisti selväksi, että moottoripyörät eivät ole tytön juttu. Mutta koska kaksipyöräiset nyt vain sattuu olemaan pojan intohimo ja suuri palo, ei tyttö voi olla pojan sydämen valittu. Vuodessa on keskimäärin kolme kuukautta hyviä säitä kelata rekan eteen itsemurhausvehkeellä, loput yhdeksän voi pyöritellä peukaloitaan kotona vähän huonommassakin seurassa. Sellaisessa, joka tykkää niin kovin istua takana ja pelätä.

Esimerkin harrastus tai intohimo voi olla mikä tahansa ja tästä Nainen ja viimeisin treffikumppani ovat toki jo aikoja sitten ajatuksia vaihtaneet. Että mies haluaisi löytää naisen, joka jakaa saman intohimon harrastukseen, oli se sitten golf, aurinkomatkat tai avantouinti, kun taas Nainen haluaa miehen, joka jakaa saman intohimon elämään. Ei yksittäisellä palolla ole Naiselle väliä. Ei tulisi mieleenkään valita kumppania sillä perusteella, että tämä rullaluistelee. Mitä sillä on väliä tammikuussa, että niiden viiden sateettoman kesäpäivän aikana voi taas harrastaa yhdessä? Ei niin mitään. Puolen vuoden tuttavuuden aikana he eivät siksi ole kertaakaan käyneet treffeillä, sillä mies haluaa ensisijaisesti harrastuksensa mukaisen naisen. Naisen mielestä sellaiset treffit olisi vain ajanhukkaa. Kuten olivatkin.

 
Turhat treffit, turha innostus. Tavallaan vaihtelua huomata, että epämukavuusalueelta voi löytyä mukavuutta. Valitettavasti mukavuus muistutti Naista taas miten persiistä kaikki tämä touhu treffailun ohessa on. Että koska voi laittaa viestin, koska voi näyttää vihreää valoa, koska kannattaa innostua, koska pitää tulkita rivienvälejä ja koska ymmärtää, että ei ollutkaan se satakymmenen ja lakata tarkistamasta puhelinta viiden minuutin välein. Ihan turhaan. Ei se soita. Vain ne väärät soittavat heti ja perään. Se yksikin olisi ollut saman tein valmis muuttamaan Ruotsista takaisin Suomeen muutaman tapaamisen perusteella. Toinen oli jo viikon kuluttua vaihtamassa autoa, että mahtuu sitten kaikki lapset yhtä aikaa kyytiin. Nyt kun oikein miettii, jokainen seurustelukumppani on ollut alusta saakka sitoutumishaluisempi ja valmiimpi yhteiseloon, kuin Nainen. Ihmisurokset ovat ylipäätään lajina alttiimpia heittäytymään ihastuksen pauloihin, kun taas naaraiden on pitänyt miettiä niin montaa muutakin asiaa. Onko miehestä saalistamaan leijonia, suojelemaan jälkeläisiä, osaako tehdä tulen kosteisiinkin heiniin, raahaako tuo vain tämän yhden kerran tukasta luolaan, vai jääkö piirtelemään kalliomaalauksia vähän pidempäänkin.  Hirveästi punnittavaa. Kun taas miehelle on riittänyt kautta aikain vähimmäismäärä suloutta. Ei riitä enää. Nyt pitää purjelautailla ja olla kelpo sommelieeri. Pitää olla 110 %. Ja osata olla laittamatta ”hei, oli kiva nähdä” viestiä perään kymmenen minuuttia liian aikaisin. Perseestä.

Sellaista se on, keski-ikäisen sinkun elämä. Jokaista prinssiä kohden on vähintään tuhat eron runtelemaa sammakkoa pussattavaksi. Ja jos joskus ja hyvin harvoin sattuu prinssi omalle kohdalle, onkin itse väärän valtakunnan prinsessa.  Niin tahi näin, kaksi päivää radiohiljaisuutta ei merkitse vielä mitään, koska erään tutkimuksen mukaan miesten mielestä seuraavien treffien ehdottamiseen saa hyvinkin kulua päiviä. Naisten mielestä päivien kuluminen on merkki siitä, ettei mies ole kovinkaan innostunut. Mikä on varmasti totta.


Aivan sama. Pitäkää ihmissuhdepelinne ja viestisääntönne. Nainen lähtee rullaluistelemaan. Ihan yksin.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Virhe, tyhmyys ja häpeä

Viimeisen työpäivän aamuna (kyllä, loma on vihdoin alkanut!) näki Nainen liikennevaloihin pysähdyttyään risteyksessä näyn, jota jäi kovasti miettimään.  Tien pientareella istui nuori nainen pyyhkien kyyneliään. Naisen pyörä lepäsi valotolppaa vasten, kauppaostoksia oli siellä täällä pitkin suojatietä. Pilttipurkki, jogurtti. Oliko itkevällä naisella lapsia, vai omatko eväät siinä vierivät kohti moottoritien alkupäätä? Poliisi seisoi hänen vieressään, pari silminnäkijää nojasi omiin pyöriinsä. Ja sitten vähän kauempana hän.
Naisen ikää oli vaikea arvioida. Nuori tai nuorekas. Korkokengät, trendikkäät farkut, valkoisen läpikuultavan sifonkipaidan päällä rento neule. Auto moottoritien alun varressa. Kiire pysähtynyt. Matka pysähtynyt. Viaton luottamus elämään ja sen jatkumiseen kuten pitääkin pysähtynyt. Ensimmäinen ajatus; helvetti mikä huolimaton tunari, suojatiellä ajanut pyöräilijän kumoon! Onko ollut parempaa tekemistä, puhunut puhelimeen, kuunnellut musiikkia aivan liian lujaa. Tuollainen huoliteltu hupakko, naisautoilija, pissis…
Päälle ajanutta on helppo vihata. Tuomita ja viskata ensimmäinen kättä poltteleva kivi. Mutta entä jos nuori nainen onkin pyöräillyt punaisilla alle? Entä jos syy ei olekaan tuon korkokengillä keinuvan naisen?


Vaan jos onkin?

Yksi hätäinen sekunti voi muuttaa koko elämän. Virhe. Väärä arvio. Huomion kiinnittyminen toisaalle. Pahimmillaan menee omakin terveys, työ, perhe, vapaus. Kaikki. On inhimillistä ajatella, että ihminen on itse vastuussa tekemisistään. Että rattijuoppo on ansainnut kovimman mahdollisen rangaistuksen, pahoinpitelijä, murhaaja, raiskaaja, tyrmään ja avain pois! Tietenkin on ja niin pitääkin. Raskaan sarjan rikokset vaatisivat paljon raskaammat rangaistukset, kuin nykyisin langetetaan. Mutta entä jos tappaja onkin suojatiellä päälle ajanut kiltti lähiöäiti, se mukava nuori rouva naapurista?

Häpeä, rangaistuksista yksi tehokkaimmista. Jalkapuuta on pidetty sakkoa ankarampana rangaistuksena aikana, jolloin raha on ollut harvojen ja valittujen etuoikeus. Tuolloinkin ihminen maksoi ennemmin sakot, kuin istui kaiken kansan tuijotettavana. Häpeää kantaa usein mukanaan kauan sen jälkeen, kun kukaan muu ei enää näe tai muista.
Häpeä voi langeta myös sukupolvelta toiselle, etenevässä tai takenevassa linjassa. Naisen työpaikalla käy nuori mies, joka vandalisoi lähestulkoon kaikki virallisia instansseja käytöksellään, uhkailuillaan ja arvaamattomuudellaan. Suomeksi muotoillen mies on lääkkeet lopettanut seinähullu, sellainen, joka olisi vielä joitain vuosikymmeniä sitten lähetetty Seilin saarelle. Mutta ei nyt ja enää. Nyt pitää aina silloin ja tuolloin käydä lataamossa, lähteä kotiin lääkkeiden kera ja lopettaa niiden käyttö, koska on ”ihan terve”, jolloin alkaa taas päässä surista. Ja sama ralli alusta. Tarina kertoo, että miehellä on rakastavat vanhemmat, joiden häpeän taakka lienee likimain yhtä suuri, kuin huolenkin. Huolen lapsestaan, huolen muista ihmisistä, siitä että oma poika vielä tappaa jonkun.

Virhe, tyhmyys ja häpeä käyvät käsikkäin. Kun hyppää kännissä pää edellä tuntemattomaan veteen ja halvaantuu kaulasta alaspäin, on halvaantunut ja tyhmä. Kun halvaantuu kaulasta alaspäin liikenneonnettomuudessa, on halvaantunut ja uhri. Lopputulema sama, vain lyhyet sekunnit ennen ratkaisevat miten heistä ajatellaan. Uhriajatus on kuitenkin käänteinen, jos liikenneonnettomuudessa halvaantumista edelsi kohelletut sekunnit holtittomassa ohituksessa, tai kolmion takaa eteen kurvaaminen. Silloin on jälleen halvaantunut ja tyhmä, vaikka periaatteessa tapahtuma ja seuraus ovat samat.
Tätä pohdintaa voisi jatkaa loputtomiin, eikä se ole kirjoituksen punainen lanka lainkaan. Edes häpeä ei ole. Empatia sen sijaan kyllä. Kaikki me teemme virheitä, jokaisella on läheltä piti – tilanteita, jolloin oli vain hiuskarvan varassa seistä tienpenkalla uteliaiden katseiden alla kädet valmiina viskomaan niitä kuumottavia kiviä takaisin. Ja ellei ihan konkreettisesti juuri siellä liikenteessä, niin ainakin vertauskuvan verran. Joskus on silti hyvä pysähtyä miettimään missä menee ymmärryksen ja empatian raja ja miksi se menee juuri siinä. Entä jos se olisinkin minä?

Pieni pysähtynyt hetki kesken työmatkan. Mieli jo lomassa, malttamaton ja harhaileva. Se olisi voinut olla Nainen. Ei ollut. Mutta siinä liikennevaloissa tilannetta seuratessaan muisti jälleen miten pienestä elämä voi muuttua. Ja miten nopeasti sivullisen aivot ehtivät punoa tilanteesta syyn ja seurauksen, syyllisen ja uhrin tietämättä edes mitä on tapahtunut.
Tällä kertaa ei käynyt se pahin. Kävikö siis hyvin? Ei. Molemmat kärsivät seurauksista, ovat ne sitten millaisia tahansa. Nainen korkokengissään kantanee syyllisyyttä vielä pitkään, oli syyllinen tai syytön. Vaikka kaiken muun vielä saisi sovittua rahalla, soimaavaa omaatuntoaan ei. Minun olisi pitänyt, miksi en huomannut, miksi, oi miksi…
Jos vain ajatukset olisivat siltoja ihmismielestä toiseen, lähettäisi Nainen mielessään lämpimän halauksen paitsi nuorelle naiselle ojanpenkalla, myös sille toiselle osapuolelle. Elämä ei ole niin kovin mustavalkoista kuitenkaan.



lauantai 4. heinäkuuta 2015

Aloitearka kranttu

Tässä taannoin osui Naisen näkemistä edustaviin, pään sangen sinisiin ulokkeisiin rakkausvalmentajan haastatteluun perustuva nettiartikkeli, joka ehdotti utopististen odotusten ja kranttuuden lisäksi erästä toista merkittävää syytä yhä yleistyvämmälle sinkkuudelle. Nimittäin aloitteiden tekemisen arkuutta. Kyllä. Nainen tunnustaa empimättä kuuluvansa yhä yleistyvän sinkkuuden lisäksi aloitearaksi krantuksi, jolla on täysin utopistiset odotukset kumppaniehdokkaan varalle. Mies kun ei saisi olla pessimistinen parisuhdetraumatisoitunut juoppo, joka omaa mustasukkaisen luonteen lisäksi liudan muita vastenmielisiä ominaisuuksia. Toisinaan se mikä ei ole utopistista vaikuttaa olevan riman tiputtaminen nilkkoja alemmas; siihen riittää kunhan miehellä vaan on omat hampaat. Tai edes istuvat tekarit.

Miksi puolikkaansa löytäminen on niin vaikeaa, että sitä varten on perustettu aivan uusi ammattinimike, rakkausvalmentaja? Koska suomalainen sinkku pelkää pettymystä. Epäonnistua ei saa, se lirutetaan katajaiseen kansaan jo äidinmaidossa, ja jos ei, viimeistään perskoulun alaluokilla hiihtokilpailujen tokavikana, koska suksesta lähti side irti.


Pieni ajatusleikki. Oletetaanpa, että Nainen olisi tänä leppoisana aamuna jäälattea ulkoilmakahvilassa lipittäessään tehnyt aloitteen vaikkapa seuraavalla tavalla; lyöttäytynyt jonkun kivanoloisen ja yksin istuvan miehen pöytää.


Vaihtoehto 1
Anteeksi odotan vaimoani (joten voitko poistua).


Vaihtoehto 2
(Odotan vaimoani, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen tuolle pöytään ängenneelle pyöräilyhiestä kiiltävälle amatsonille, joten nyökkään vaivautuneena ja tuijottelen aurinkolasieni takaa toisaalle. Toivottavasti tuo älyää lähteä, ennen kuin ”Rva Myrskyä Luvassa Illalla” saapuu).


Vaihtoehto 3
Virhe. ISO virhe. Ruskeat hampaat. Ällöttävä tapa maiskutella ja ryystää. Paniikkohäiriöinen kiihkouskova introvertti homo, jonka mielestä huulipunaa käyttävät naiset ovat porttoja ja siksi joutavat helvettiin. Noin niin kuin pari esimerkkiä mainitakseen.
Puhu siinä sitten rennosti keveitä mansikan pääsadon myöhästymisestä kolean kesän vuoksi.


Mitä tapahtuu, jos amorin nuoli onkin lyhyenläntä vasurilla ammuttu lento puolitäyden kahvilan pöytään varatun miehen vaivautuneen ilmeen eteen? Häpeä. Se tapahtuu. Häpeä on seuraus epäonnistumisesta ja niin voimakas on sen pelko, että talviliukkaalla sellälleen humpsahtanut ihminen katsoo ensimmäisenä näkikö kukaan. Näkikö kukaan? Ihan takuulla. Kahvilan asiakkaat, myyjä, torilla kirppispöytää pitävä viiksekäs mies ja ne neljä skeittilautapoikaa, jotka istuvat satama-altaan reunalla ja syövät jäätelöä auringossa.

Se nyt olisi jo liikaa vaadittu, että erottaisi ensivilkaisulla fiksut niistä vähemmän, mutta miten poimia sinkut varatuista ja suojella itseään tuolta tunteista vahvimmalta? Helpointa olisi antaa käsky kaikelle kansalle, että näiden on punaisia tai sinisiä paitoja päällepantava. Punaiset varatuille, siniset sinkuille. Muuten hyvä idea, mutta se ei toimi. Ihmiskunnan loputon ahneus ja kierous kävisi ilmeiseksi, sillä aina joku punainen paskiainen keksii laittaa sinisen paidan päälle vaimon ollessa viikon siskon luona Helsingissä.
Entäs hymy sitten? Hymy on mitä loistavin luokseenpyytäjä. Hymyilevää ihmistä on helppo lähestyä, hymy on jo puoleen väliin kävelty kutsu. Ongelma piilee siinä, että ihminen voi hymyillä niin monesta syystä. Vaikkapa lempeänlämpimän tuulen hyväilylle kasvoilla. Voiko rohkaisevan hymyn erottaa? Ei. Aidon voi erottaa teeskennellystä, mutta muuten hymyjä on eri lajeja lähinnä leveyden ja kantajansa persoonan mukaan.

Vaikeaa, kovin on vaikeaa. Ja tämän lajin vaikeus koskee kumpaakin sukupuolta, ainakin mitä rakkausvalmentajan haastatteluun on uskominen. Seiskan miehet hakevat kympin naisia ja päinvastoin. Tulevalle kumppanille asetetaan ehtoja ”aina samettihousujen mallia myöten”. Anteeksi siis mitä? Vaatetus nyt tyypillisesti on se helpoin vaikutettava seikka kuitenkin. Vähän pahempi on mennä muuttamaan toisen luonteenpiirteitä, tapaa käyttää rahaa, alkoholia tai aikaa. Kuka oikeasti ajattelee niin, saa kyllä pysyäkin sinkkuna.

Rakkausvalmentajan mukaan parisuhteen rakentamisessa liikkeelle kannattaa lähteä yhteisistä arvoista. Eikä? Oikeesti? (Nainen pahoittelee äkillistä sarkasmipuuskaa ja lupaa vastaisuudessa rajoittaa kyseisen huumorilajin käyttöä, tai ainakin varoittaa ensin). Mietitäänpä hetki kahta sanaa ”parisuhteen rakentaminen”. Parisuhteen rakentaminen ei ole se hetki, kun hymyillään luo, istutaan samaan pöytään tai edes lähdetään niille ensimmäisille vaivaannuttaville treffeille. Kaavamainen ja kankea parisuhteen rakentaminen rajaa pois niin paljon muita mahdollisuuksia elämässä, kuten kiinnostavan keskustelun kokemisen, saati aidon ystävyyden. Mikäli sellainen nyt on edes mahdollista naaras – ja urosmerkkisten välillä, ainakin jälkimmäisen tarkistaessa säännöllisin väliajoin josko kannattaisi vähän vongata. Parisuhteen rakentaminen tulee myöhemmin, ensin pitäisi saada ängettyä itsensä tuloksekkaasti samaan tilaan potentiaalisen sinkkumiehen kanssa. Ja SE on iso ongelma. Sekin. Kaikki on.

Yksi asia tässä ongelmallisten sinkkujen maailmassa lohduttaa. Se latte oli ainakin pirun hyvää.