lauantai 29. elokuuta 2015

Se kuva

Mikään tässä maailmassa ei käy sydämen päälle, kuten lapsen hätä. Kun kyse on omasta lapsesta, tunne on täysin sietämätön.

Nainen on aina ollut kylmähermoinen rauhoittelija, toimija ja vaurioiden paikkaaja. On irroteltu ongenkoukkuja, liimattu perhosteipillä haavoja ja sidottu venähtäneitä nilkkoja. Joskus lähdetty tikattavaksi, tai kuvauttamaan sormia. Nainen on aina sanonut lapsilleen, että on hätä mikä tahansa, äidille voi soittaa. Vuorokaudenaikaan, työpäivään tai isiviikonloppuun katsomatta. Aina. Jos ei ole puhelinta, pitää mennä naapuriin. Johonkin niistä. Hakata ovikelloa niin, että joku avaa. Huutaa apua. Huutaa lujaa. Mutta äidille pitää ensin soittaa. Entä jos äiti ei vastaa? Entä jos on pieni ja makaa tiellä kaksi luuta kädestä murtuneena, kasvot muodottomiksi paisuvina, huutaa apua, eikä kukaan kuule? Kukaan ei tule. Kukaan ei auta. Ei edes hän, jonka aina piti. Äiti.

Kaksi puhelua. Tekstiviesti niiden välillä. Siinä lukee ”apua”. Se tunne, kun vatsanpohja vääntää 360 astetta ympäri, kun rinta puristuu kasaan ja suonet pakenevat päässä. Se lyhyt ikuisuus, kun kädet täristen valitsee numeron, eikä kukaan vastaa. Varattua. Varattua. Varattua. Vastaa pieni, vastaa. Lopeta se puhelu, kerro miten kävi. Äiti puhaltaa kivun pois.


Vaan tätä ei voi.

Kun varattu vihdoin väistyy, kuuluu puhelimesta naapurin teini-ikäisen tytön värisevä ääni. On käynyt pahasti, on soitettu isille, on tulossa. Takaa kuuluu Tyttöprinsessan huuto, ”haluan äidin!”. Se huutaa! Se on ainakin tajuissaan!
”Äiti tulee, ei mitään hätää. Äiti on tulossa”. Tyttöprinsessan varalta vakuuttelee, puhelin on kaiuttimelta. Nuoren tytön varalta. Naisen varalta. Kaiken varalta.

Ei mitään hätää? Valehtelija…

Nainen ajaa suoraan terveyskeskukseen, jonne Tyttöprinsessa ja Lastenisä ehtivät juuri ja juuri ensin. Nainen on rauhallinen, turvallinen ja vakaa. ”Kaikki hyvin, saat lääkettä. Kohta ei satu enää”. Vaikka sattuu vielä monta päivää.
Käsi on ihan mutkalla. Olisi pitänyt soittaa ambulanssi. Tässä kestää ihan liian kauan. Lähete ensiapuun, matka, odotus ensiavussa. Lastenisä lähtee viemään tyttöä, Nainen koukkaa kodin kautta. Ajomatka sairaalaan kestää ikuisuuden, ainakin vartin. Kenelle lapsi soittaa, kun tulee hätä? Kuka lohduttaa? 42-vuotias lapsi? Omalleen. ”Se kuolee! Sillä ei ollut kypärää!” Ensimmäinen ja ainoa hysteerinen kohtaus. Koska pitää olla niin vahva koko ajan. Monta päivää putkeen. Äiti lohduttaa puhelimessa, vaikka itkettääkin. Tämäkin äiti.

Laitetaan kipsi. Otetaan röntgenkuvat ja laitetaan pidempi kipsi ja huomenna nukutuksessa naulat. On jo yö, kun Tyttöprinsessa pääsee osastolle ja saa lisää kipulääkettä.
Aamulla Nainen makaa sairaalasängyssä tyttärensä vieressä. Silittää hiuksista ja varovasti toisesta käsivarresta. On vaikea löytää kohtaa johon koskea. Kasvot, olkapää, käsi, asfaltin kuorimaa ihoa. Koko tyttö yhtä mustelmaa.
Lapsi pyytää ruokaa, jota ei saa antaa. Vettä, jota ei sitäkään. Nälkä kramppaa mahassa, siitä on jo vuorokausi, kun on koulussa syönyt. Leikkaus viivästyy, on ruuhkaa. Nainen muistaa ystävänsä lasta, joka odotti käsi murtuneena leikkaukseen menoa. Aina joku puukotettu narkkari tai kännissä sukeltanut ääliö kiilasi ohi. Lopulta käsi piti uudelleen murtaa, että sen sai paikalleen. Kiireelliset ensin. Pienen pojan kipu ei ollut sellainen.

Nyt ei käy niin, nyt päästään leikkaukseen. Tyttöprinsessa pelkää, Nainen rauhoittelee. Pitää kädestä kun pieni hengittää maskista unet. Sulkee silmät. ”Kaksi, kolme tuntia menee, soitamme sitten kun saa hakea heräämöstä”.

Nainen lähtee ulos paahtavaan helteeseen, eikä tiedä mitä tehdä. Kaikki nukutuksen riskit mielessä, kaikki ajatukset toivossa. Kaikki käy hyvin. Kaikki käy. Jos tämän piti kerran tapahtua, hyvä ettei Naisen ollessa paikalla. Kylmähermoinen toimija olisi todennäköisesti huutanut hyytävää emonhuutoa, kirkunut kuin kidutettu eläin kipua, jonka halusi ottaa itselleen. Eikä voinut. Mielessä Tyttöprinsessan sanat ”äiti kukaan ei tullut” ja kuva, jossa lapsi kävelee hirvittävissä kivuissa kotiin. Kestää viikkoja, jopa kuukausia, kunnes se kuva alkaa haalistua.



Ihmisen mieli on ihmeellinen. Ensin tulee murskaava hätä. Sitten kiitollisuus. Ettei käynyt tämän pahemmin. Ei mennyt hampaat, kasvot eivät ilmeisesti murtuneet, ei jää pysyviä arpia. Jäi henkiin. Olisi voinut käydä pahemmin. Ei käynyt. Sitten alkaa todellisuus valjeta. Lapsi kiukuttelee koko ajan. Itkee että haluaa kuolla. On kivulias. Voi pahoin. Huutaa mene pois, kun sitä yrittää auttaa. Ei saa koskea. Ei saa pitää lähellä. Ei saa lohduttaa ja keksiä mitään positiivista sanottavaa. Isoveli ei saisi käydä uimassa ja skeittiparkilla, eikä äiti edes puhua. Kipeä taantuu uhmaikäiseksi. Tahtoo ja paljon ja koko ajan. Eikä mikään kelpaa.

Kipsi ja kivut sitovat kotiin päiviksi. Pitää olla urhea ja vahva. Kaikkien. Pinta on tyyni, vaikka sen alla tekisi mieli huutaa ja kiroilla. Vaikka tekisi mieli sanoa miten paljon vituttaa juuri nyt. Että tämä ylipäätään tapahtui. Paska pyörä, paska elämä. Kaikki kivat suunnitellut menevät uusiksi. Mikään ei saa harmittaa. Sellainen on itsekästä, tyhmää ja kiittämätöntä. Sellainen on ihminen. Kaikkea yhtä aikaa; kiitollinen, onnellinen, turhautunut ja itsekäs.

Hädän, kiitollisuuden ja harmituksen jälkeen tulee sopeutuminen. Koska koulukyytejä ei saa, eikä lasta oman työajan tuntimääräksi koululle, kävelee Tyttöprinsessa matkat Naisen ajattaessa koulureppua töihin mennessä ja töistä lähtiessä. Ei voi kuin toivoa, ettei kaadu. Ettei sada vettä. Neljään viikkoon kumpaakaan. Vaatteet eivät mahdu päälle kipsin ja kantositeen vuoksi. Kenkiä, ruokaa, vaatteita, mitään ei tyttö saa itse. Kova paikka oma-aloitteiselle. Vaan vielä kovempi on, kun ystävät jatkavat vapaata ja riehakasta lapsenelämää ja tyttö istuu yksin kotona.

Mitään ei ollut tehtävissä. Metalliputki meni pinnojen väliin ja ”ihan vain nopeasti vähän ystävää saattanut” lensi kuin katapultista suoraan kasvoilleen ja liukui asfalttia pitkin. Se tapahtui kotitiellä, ei koulumatkalla. Se tapahtui Lastenisän ollessa lähellä ja ehtiessä minuuteissa paikalle. Se tapahtui, kun naapurit olivat kotona, laittoivat kylmää ja odottivat kanssaan. Silti se tapahtui, kun Nainen ei heti vastannut puhelimeen. Sen ainoan kerran ei. Juuri kun Nainen mietti, miten lapset ovat kasvaneet, miten voi jo mennä hyvillä mielin rullaluistelemaan, lenkille, kauppaan, salille, harrastuksiin ylipäätään. Olla töissä hyvillä mielin tietäen, että pärjäävät kotona koulun jälkeen ne muutamat tunnit, kolmas – ja viidesluokkalainen. Pärjäävät hyvin muutaman tunnin, mutta tietävät mitä tehdä jos tulee hätä. Ja niin tiesikin.

Jos taantuu tyttö, niin äitikin. Nukkuu hyvin vain lapsi vieressään, ja sitten ei enää sitäkään. Kouluun on pakko palata, töihinkin lopulta. Huoli syö joka ikinen erossa vietetty hetki. Kun puhelin soi, lapsen nimi on näytöllä saa sydämen jättämään lyönnin väliin. Ja vaikka ei olisi huoli, on niin monta mihin revetä. Työ on hektistä, koti on hektistä. Jos ennen saattoi laittaa lapsen yksin suihkuun, nyt se huutaa hysteerisenä ja tärisee, vaikka kuinka antaisi lääkettä ja olisi nopea. Äidin pitää olla vahva, niin vahva, ettei osaa enää itkeä edes yksin ollessaan. Ei itkeä, ei nukkua. Tuttu kertoo omasta tytöstään, jolle kävi samalla tavalla, ja joka tarvitsi puolitoista vuotta fysioterapiaa käden murtuman jälkeen. Nainen ei ole uskaltanut ajatella muuta, kuin täydellistä toipumista.

Miten enää koskaan voisi lähteä johonkin? Laivalle? Ulkomaille? Edes baariin? Mitä jos jotain tapahtuu ja on itse satojen kilometrien päässä? Ei niin voi elää. Ei niin voi miettiä. Ei voi lukea edes niitä lööppejä, joissa lapsia kuolee suojatielle. Ei vaan voi. Kun kävi niin hyvin, vaikka ei käynytkään. Ei käynyt kuitenkaan se pahin, se josta ei koskaan toivu. Se jota ei voi ajatella.

Lapset ovat vahvoja, paranevat nopeasti, unohtavat vielä vikkelämmin. Kunpa sama koskisi myös äitejä.


perjantai 21. elokuuta 2015

Saat mitä pyydät, tai sinnepäin.

Blogin sähköpostiin tipahtaa toisinaan mielenkiintoisia, surullisia ja rohkaiseviakin kirjeitä. Usein ovat kohtalotovereita, joko eron – tai parisuhteen etsinnän saralla. Toisilla taas ei ole lainkaan kosketuspintaa näistä kumpaankaan, mutta ovat silti halunneet laittaa pienen virkistävän viestin. Kiitos näistä.
Sähköposteista ja blogin kommenteista tulee aina yhtä ilahtuneeksi, sillä kahden eri blogin ja neljän vuoden jälkeen tuntuu edelleen ihmeelliseltä, että joku todella lukee tekstejä.


Allekirjoittanut on toisinaan miettinyt pitäisikö blogia jotenkin markkinoida tai hyödyntää portaana kirjoittamisen Todelliseen Maailmaan. Jos väsäisi nasevan kolumnin ja tarjoaisi sitä johonkin lehteen kera muutaman blogitekstin, ikään kuin käsialanäytteenä. Että olen sejase ja pidän tällaista blogia ja tässä olisi yksi kolumni, olisiko teillä minulle käyttöä? Maassa, jossa on wannabeekirjailijoita ja freetoimittajia parin muunkin valtion tarpeiksi, taistelu palstatilasta on yhtä kuin sata ihmistä änkeäisi samaan aikaan Toyota Yariksen takaluukkuun; joku sinne aina mahtuu, mutta suurin osa saa vaivanpalkaksi pelkkiä mustelmia ja pettyneen mielen. Tai tiedä sitten. Kuinka pettynyt sitä loppujen lopuksi olisi, jos ei mahtuisi Jartsan perään.

Viikko ennen työ nimisen prässin alkua Nainen esitti The Toiveen. Anna merkki, anna jokin tilaisuus tehdä muutakin, kuin työtä jossa olen jo vuodessa polttanut kynttilääni paitsi molemmista päistä, myös summamutikassa keskeltä. Sitten tuli sähköpostiin yllättävä viesti.

Kävipä niin, että erään lehden eräs toimittaja kysyi Naiselta haastattelua. Noin vain, ihan puun takaa. Kyseessä ei ollut mikään Kuolevan Kylän paikallislehti, vaan sen luokan sanomajulkaisu, joka olisi taannut Naiselle varttinsa julkisuudessa. Aihepiiriä ja syytä haastattelulle tässä kirjoituksessa ei nyt saateta julkituoduksi, sillä kyseinen juttu takuulla tulee ilmestymään. Vaikkakin ilman tätä nimenomaista bloginpitäjää. Miksi? Syitä on lukuisia. Aihe on varmasti tärkeä ja ajankohtainen, mutta Nainen ei halua profiloitua sellaiseen kasvoillaan läheistensä, itsensä ja työnsä vuoksi. Halukkaita löytynee varmasti. Jokin intuitio huuteli rivien välissä ja varsinkin kun Naisen vastaehdotukseen ei koskaan tullut mitään vastausta, veti Nainen johtoisat päätökset. Jutun tarkoitus ei taida olla tuoda aiheesta omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa näkökulmaa, joka ei siitä huolimatta tuottaisi ”mutsis oli lehdessä” tyyppistä koulukiusausmateriaalia, vaan lätkäistä kasvot ja teksti erään lehden erään toimittajan palkkashekin vakuudeksi. Niinhän se toki menee.

Haastattelu olisi toki voinut poikia tilaisuuksia ja kieltämättä sellaisen pyytäminen hivelee ihmisluonnon turhamaisuuteen taipuvaa nurkkaa. Että joku on kiinnostunut kokemuksistani ja mielipiteistäni, vaikkakin olisi periaatteessa vain herttaisen samantekevää sanahelinää. Kunhan joku vaan helisee ne sanat. Nainen ei ole se joku. Varmasti löytyy heitäkin. Ja paljon.

Sanotaan, että pitää varoa mitä pyytää, sillä se saattaa toteutua. Nainen toivoi tilaisuutta ja sai sellaisen. Tässä tapauksessa tilaisuus on jokseenkin sama, kuin pyytäisi kenkiä ja saisi maksalaatikkoa.

Jostain tuntemattomasta syystä Universumi on sangen huonokuuloinen, mitä toiveisiin tulee, sen sijaan Naisen puheet se kuulee kyllä. Jos tiistaina laskee lounaspöydässä pomon kanssa leikkiä estyvänsä tulemasta töihin seuraavana aamuna, koska ”meteoriitti varmaan putoaa Naisen auton päälle”, ja seuraavana aamuna ei todellakaan pääse, eikä edes tiedä koska seuraavan kerran, alkaa skeptisinkin vakuuttua, että kyllä, kuulee se. Maailmankaikkeus kaikki puheet. Ainakin sarkastiset sellaiset.

Mutta se onkin jo toinen tarina.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Pysyvää

”Mää en kyllä ikinä osta onkea sille, jos siis saan pojan”. Tyttöprinsessa tuhahtaa takapenkiltä. On kesäloman ihan viimeisiä päiviä ja matka jälleen kerran kohti laiturillista uimarantaa. Lapsi on löytänyt veteenhyppimisen riemun.
”Jaa, miksi et?”
”No jos se istuu koukun päälle, mää en osaa ottaa sitä irti”
”Ei sun tarvi, jos miehes irrottaa sen”
”No hei haloo, jos me erotaan…”. Tyttöprinsessan ääni on luokkaa vähäksootäiteidiootti.

Seuraa pitkä keskustelu siitä, miten puolisonvalinnan huolellisen harkinnan lisäksi ei kannata rynnätä perheenperustamiseen, kuten Nainen teki. Muutaman seurustelukuukauden jälkeen vauvakuume nosti lukemat jo niin kriittiselle tasolle, että sitä piti alkaa lääkitä ainoalla tautiin purevalla tavalla; jättämällä ehkäisyn pois.
”Eroaminen on niin surullista, että kannattaa edes yrittää valita oikea puoliso heti alkuun. Pitää seurustella tarpeeksi kauan, että oikeesti tuntee toisen ja tietää onko se hyvä.” Nainen yrittää pitää äänensä vakuuttavana, vaikka tietää että paskat pitkä seurustelu mitään takaa sekään.

”Niin, ainakin viis vuotta, vai oliks se silleen?”, jatkaa Eetu Enseminäollu repsikan paikalta.
”Viis vuotta on varmasti ihan hyvä aika”
”Mutta en mää jaksa odottaa niin kauan!”


Äiteensä tullut. Tosin Nainen ei ole koskaan ollut tuollainen lapsesta saakka nukkevauvojaan hellästi hoitava ja rakastava pikkuäiti. Tyttöprinsessan hoivavietti on aivan omaa luokkaansa. Nukkevauvoja puetaan kuin oikeaa lasta, kannetaan niskaa tukien ja annetaan ”mummin” syliin, kun itse pitää käydä hetkeksi jossain. Tyttöprinsessan suuri haave on aina ollut tulla äidiksi. Naisen suuri pelko taas, että Tyttöprinsessa toteuttaa haaveensa noin 16-vuotiaana. Kaikki me jotain pelätään.

Avioero kuulemma periytyy. Ei yhtä varmasti kuin siniset silmät, tai hymykuopat, mutta samalla sosioekonomisella perusteella, kuin pöytätavat tai hampaidenpesu; todennäköisyydellä, vaan ei varmuudella. Naisen omat vanhemmat ovat pitäneen toisiaan kädestä jo viittäkymmentä hätyyttävän vuosimäärän. Naisen kaksi siskoa ovat kummatkin yksinhuoltajia. Toinen meni sen tavallisen kaavan mukaan, akateeminen koulutus, vakityö, avioliitto, sitten vasta lapsi. Ja… sitten ero. Toinen halusi yksin lapsen, vaan ei miestä. Että periytyykö se? Ehdottomasti kyllä ja ei. lhan lottoa kaikki tyynni. Ja kuten oikeassa, ei ihmislotossakaan kuusoikein tuloksella ihan vielä kannata pomolle soitella että
haista sinä Järvinen pitkä pas...


Viisi vuotta Nainen on ollut lastensa ainoa perhe. Toki todellisuudessa on myös isä ja isän vaihtuvat tuulet, mutta perheenään pitävät sitä, missä eniten aikaansa viettävät. Viiteen vuoteen Nainen ei ole onnistunut tarjoamaan mallia uudesta yrityksestä, uusperheestä uusine sisaruksineen, isäpuolta, josta tulisi tuki, turva ja miehenmalli. Sen sijaan on ollut vahvan naisen sabluuna, sellaisen, jonka saappaita täyttäessä menee Tyttöprinsessalta tovi, ja jollaista poikamerkkiset alitajuisesti etsivät tulevista puolisoistaan. Niskavuoren Heta, miehetön matriarkka. Helppo homma.

Ei tämän näin pitänyt mennä. Kaikkien todennäköisyyslaskelmiensa mukaan Naisen olisi pitänyt jo löytää sielunkumppaninsa ja onnistua luomaan jotain pysyvää. On saanut jo osansa juosta vapaana ja villinä, lentää perhosena valoissa itsensä läkähdyksiin. Viidessä vuodessa ehtii yhtä ja toista. Kuten kasvattaa lapsensa yksin. Eipä sillä, ei Nainen kasvatusapua tarvitse, ei avaajaa säilykepurkeilleen, talvirenkaanvaihtajaa, naulanhakkaajaa, toista jakamaan taloustöitä. Mutta jotain surullista siinä piilee, aina ja alati Nainen on lasten ainoa perhe.
Olisi pitänyt valita paremmin. Höpöhöpö. Mikään ei takaa mitään, ihmiset kasvavat, muuttuvat alati ja joskus niin eri suuntiin, että sieltä on mahdotonta enää kohdata. Nainen voi ohjeillaan yrittää peittää lastensa suhteiden sudenkuopat, mutta ei estää putoamasta yhteenkään. Aivan kuten Nainen voi todeta pärjäävänsä oikein mainiosti yksin, olevansa vahva ja vakaa, mutta silti kaipaavansa miestä rinnalleen. Perhettä.
Eronneena on koko ajan jollain tavalla muka epäonnistunut. Vaikka kukaan ei voi tietää, miltä katastrofilta on näin päässyt välttymään. Jos olisi jäänyt, jos olisi perustanut taas uuden perheen. Jos. Nainen ei ole viidessä vuodessa onnistunut löytämään pysyvää ihmissuhdetta, mutta on kenties näin säästänyt lapsensa tuskalliselta uudelta erolta. Jokainen uusi ero kun kertaa sen ensimmäisen. Lapsella pitää olla oikeus rauhassa kiintyä vanhemman uuteen kumppaniin ja mahdollisiin uusiin sisaruksiin. Kuten Naisellakin pitää olla oikeus tuntea varmuutta suhteen kantavuuteen. Tähän asti niin ei ole ollut, tähän asti eivät ole kantaneet. Paha on miettiä yhteistä lusikkalaatikkoa.

Miksi sekin tuntuu epäonnelta, että onnistuu eroamaan, selviämään siitä ehjänä, kasvattamaan lapsistaan täysipäisiä pärjääjiä? Koska ihmistä ei ole luotu elämään vailla paria. Eikä se edes ole epäonnea. Pelkoa pelkkää. Eron periytyminen, yksin pärjääminen. Ei kai kukaan sellaista lapsilleen halua.

Toivo. Usko. Unelmoi. Ehkä seuraavat viisi vuotta tuovat uutta tullessaan. Jotain pysyvää.



maanantai 3. elokuuta 2015

Vielä viikko kesää

Kolme kesälomaviikkoa takana, yksi vielä edessä. Jos jokin on tullut tänä aikana selväksi, on se sään vaikutus suoraan mielialaan. Aikansa jaksaa ”sateella voi puuhastella kotona ja lukea kirjaa”, mutta viimeistään kahdessa viikossa alittuu aivosolujen jäätymispiste, kun itse haluaisi ulkoiluttaa uusia rullaluistimia ja kaksi nuorinta uusia uikkareitaan. Joka. Päivä. Sataa. Ja jos ei, hyytävän kylmä tuuli saa haaveilemaan makuupussista näppäränä asusteena. Siksipä jopa hellettä vihaavan Naisen otsaan on kasvanut kunnioitusta herättävän kokoinen sarvi. Sen verran avokätisesti on sitä kasteltu tänä suvena.

Viikon kuluttua alkaa taas työt. Sanovat, että pitkän (?) loman viimeinen viikko on lähinnä laskeutumista työhön. Oikeassa ovat. Entä jos ei halua mennä takaisin? Sosiaalisella ja ekstrovertillä Naisella on salattu puolensa, erakkouteen lipsuva minä, joka saisi kyllä aikansa kulumaan villasukat jalassa pää linnunpesänä niiden neljän seinän sisällä, jota kodiksi kutsutaan. Ajatus vielä 25 vuotta kestävästä uraputkesta on jokseenkin musertava. Suurella kiitollisuudella sitä kohtaan, että töitä ylipäätään on, jopa vakituista sellaista. Kaikilla ei. Kun keksisi jotain. Kun löytäisi polkunsa, oppaansa ja tehtävänsä. Kun tulisi lotossa 6 tai 7 oikein. Lotosta riippuen. Kun. Aika mitätön on ”kun” ilman sanapariaan ”sitten”.

No, miten se loma meni? Menihän se. Lasten ja siskon kanssa käytiin Korkeasaaressa ja Helvetinkolun kansallispuistossa. Molemmissa sai kävellä yhtä paljon, vain toisessa nähtiin karhu. Koska päivien sävyt ovat olleet talon lasisesta ulottuvuudesta ulos katsottuna tasaisen harmaita aamusta ehtooseen, on Nainen suunnannut useana päivänä sinne, missä laumaeläimenä tunnettu ihmislaji muutoinkin tuntuu viihtyvän. Ikeaan. Kotiin on muuttanut kolme kirjahyllyä lisää. Kolme. Niin ja kaksi rahia ja noin tuhat pientä säilytyslaatikkoa. Sillä kun kaaosta katselee kyllin monta päivää lähietäisyydeltä, alkaa nähdä pelkästään kaaosta. Sinne meni lomarahat, kai sekin on kansantalouden tukemista. Ainakin jonkun maan.
Muutoin ei mitään. Yhtään mitään. Ei tullut luettua yhtään kirjaa, edes aloitettua. Sama juttu kirjoittamisen kanssa. Sitä tuli harjoiteltua lähinnä erään nettideittisaitin kautta urakalla, odotusarvo sama kuin lopputulema; nolla. Fiksuja, kivoja ihmisiä, mutta plaah. Teennäistä ja kankeaa, sellainen aikuisten ihmisten naittamissaitti, jossa parisuhdetta etsitään mukarennosti ihan vaan treffi – ja ystävämielessä ja jos kemiat natsaa, niin kuka sen tietää… Naisella on aivan tarpeeksi ystäviä kahvitteluun, hakkaamaan minigolfia, tai imemään olutta terassilla omasta takaa. Baarissa ei tarvitse olla yksin, eikä uusien ihmisten tapaaminen uusien ihmisten tapaamisen ilosta ole yltiösosiaalisen työn ohessa mitenkään tavoittelun arvoinen asia. Ennemmin Nainen viettää vähät vapaat aikansa omiensa kanssa. Ongelma piilee siinä, että kenestäkään ei voi tulla uutta omaa – sitä sielunnurkkaa kutkuttavaa kumppania – ellei tapaa uusia ihmisiä. Koko kesän saldo; parit turhat treffit. Olkoot.


Entäs hippaaminen sitten? Kyllä. Sitäkin on tullut tehtyä. Ihan tarpeeksi monta kertaa testattu viehätysvoimaa nätiksi laittautuneena baarin hämärissä valoissa tietääkseen, että näyttää nätiltä baarin hämärissä valoissa. Ainakin jos on tarpeeksi hämärää.
Perjantaina oli ihana tavata ihanaa ystävää terassilla. Autolla. Hyytävät viisitoista astetta ja navakka tuuli tekivät ulkona istumisen jokseenkin mahdottomaksi ilman sitä jo aikaisemmin mainitsemaansa kätevää asustetta, makuupussia. Harmi, etteivät vuokraa ravintoloissa sellaisia.
Koska sää (tai promillet) vaikuttavat suoraan mielialaan, Naisen tyyny oli hyvin jo kello 24.00 sen kuuluisan Blue moonin alla. Sanovat, että tuolloin lausutut toiveet toteutuvat. Tiedä sitten. Lauantaina auto jäi kotiin, sen sijaan pyörä ei. Koska bussit eivät aja Naisen kotolaan enää kello 23 jälkeen, ja koska Nainen on jo osansa tehnyt talouskasvun tukemiseksi ajattamalla pirssiä pitkin öitä, osa matkasta piti taittaa pyörällä. Kello 2.59, melkein täysikuu ja täydellinen hiljaisuus. Vain rusakot juoksivat autiota tietä edellä. Se hetki, se kannatti kokea.  Se iltakin kannatti, hauskaa oli.

Entäs Vaakamies? Nainen on törmännyt häneen muutaman kerran sen jälkeen, kun ennen juhannusta painoi Vaakamies nimisen kirjan kannen kiinni ja siirtyi valitsemaan seuraavaa (jonka valintaprosessi on edelleen jokseenkin kesken…)
Vaakamiehen mielestä Nainen on suuttunut, masentunut, jotain. Koska ei enää hakeudu Vaakamiehen seuraan ja kehrää kainalossa. Ja vaikka Nainen kuinka olisi oma hersyvä itsensä, ei Vaakamies usko. On sitä mieslajia, josta ei saisi päästä yli ja ohi, ainakaan niin kovin helposti. Vaan Nainenpa on sitä lajia, että kerran jotain päättäessään, se pysyy ja pitää. Toipumiskyky on hämmästyttävän nopea hänellä, joka on elämässään niin kovin joutunut toipumaan.
Viimeksi keskustelu oli hyvä ja kenties jopa ymmärrettävässä muodossa. Nainen kertoi menneensä elämässä eteenpäin. Ei saa jäädä jumiin ihmisiin ja asioihin, jotka eivät vain tapahdu. Katse tulee olla lujasti edessä, sillä suunta on niin aina kuitenkin. Jos tuijottaa taakseen, muksahtaa jokaiseen juurakkoon ja polunmutkaan. Ja vaikka ei, ainakin jää näkemättä paljon sellaista, joka kannattaisi. Jos oli viime kerta hyvä, tällä kerralla Vaakamies lähti pois. Mies, jota ei ikinä saa pihalle ennen pilkkua. Eivät sitten kai mahdu samaan paikkaan yhtä aikaa.

Taakse jäi surullisen näköinen Vaakamies. Mutta ei hätää, hänellä on rakas harrastuksensa ja lohduttajansa kuitenkin. Juominen.

Sellainen kesä. Tässä olisi vielä seitsemän päivää aikaa vielä elää niin, että sydän ryskää rinnasta ulos. Mennä ja koheltaa ja nähdä ja tavata. Sanovat että viimeinen lomaviikko on vain työhön laskeutumista. Ja vaikka olisi kuinka rentoutunut, loman myönteiset vaikutukset työn kuormittavuuteen  nähden lakkaavat viikossa, kahdessa kuitenkin. Lohdullista. Että kuluttipa vuoden odotetuimmat päivät ja viikot kuinka hyvin tai huonosti tahansa, menevät hukkaan nopeammin kuin Loimaan isännän lottovoitto.

Viimeinen viikko. Lauantaina kahden poikamerkkisen tuplasynttärit. Pitää siivota ja leipoa ja sitten taas siivota. Sitä ennen pitäisi ostaa reppuja ja kirjoja ja ehjiä kenkiä ja tarpeeksi pitkiä farkkuja niiden kesällä lyhentyneiden tilalle. Laskeutua kohti työtä ja pitkää talvea. Kylmyys, joka pitäisi taas jaksaa. Lumeton maa, väritön päivä. Loska ja liukkaus. Monta kuukautta aikaa keksiä jotain oheiskivaa, jotta ei vaipuisi horrokseen. Vaikka kuitenkin kai vaipuu ja herää vasta, kun valo taas voittaa synkän. Kesä.


Eihän tässä ole enää kuin alle vuosi seuraavaan.