lauantai 26. syyskuuta 2015

Työmäärän vaaka

Blogin kirjoittamisen ehdoton helmi ovat sitä lukevien ihmisten kommentit. Näistä kirjoitusten kultaisista jälkimainingeista on noussut monta oivallusta ja aihetta uuteen kirjoitukseen. Niin myös tällä kertaa.

Suhteen jatkumattomuus elämän loppuun saakka ei ole epäonnistumista, tätä allekirjoittanut on jauhanut erinäiset kerrat erinäisissä kirjoituksissaan. Parisuhde päättyy, piste. Suhteen päättyminen on surullista, traagista, turhauttavaa ja monta muuta vähemmän maireaa, mutta epäonnistumista se ei ole. Korkeushyppääjän suoritus epäonnistuu, jos ei ylitä rimaa. Ihmissuhteissa sen sijaan ei ole samanlaista joukkoa enemmän ja vähemmän hallittavia asioita, kuten konkreettisessa urheilusuorituksessa, vaikka harjoittelemalla toki kummassakin voi kehittyä oikein hyväksi. Ihmissuhteessa harjoittelukaan ei aina tuota tulosta, sillä siinä on kaksi osapuolta, joilla kummallakin omat odotuksensa, toiveensa, historiansa ja kaikkien niiden yhteen sovitettavuutensa. Ei ole helppo hyppy tuntemattomaan tämäkään. Siksipä l
yhyt parisuhde ei ole seinään ajettu, virhearvio, rysäys ja iso lasku. On olemassa vain niin kovin eripituisia suhteita. Toiset kestävät miltei ihmisiän, toiset eivät. Jokainen suhde päättyy kuitenkin joskus. Mutta. Perheen päättyminen on epäonnistumista. Tämän kaksoisviestinnän Nainen oivalsi lukiessaan edellisen kirjoituksensa kommenttia.

Perhe meni, eikä mennyt. Ydinperhe, ydinsuhde, ydinajatus siitä, että vanhetaan yhdessä. Itse perhe ei mennyt mihinkään, se jakautui kahdeksi yksiköksi, joiden välillä muuttuvat tekijät kantavat unilelunsa ja pettymyksensä isiviikonlopusta äitiviikkoihin. Tähän on jo niin totuttu. Paitsi että ei. Edelleenkin Tyttöprinsessa jaksaa valittaa Lastenisälle menosta, miksi te ette voi mennä takas yhteen, kun on niin raskasta mennä taas sinne? Näin kysyy lapsi, joka viettää isilässä kaksi viikonloppua neljästä ja viikot aina äidillään. Toivottavasti onnistuvat omiensa kanssa aikanaan paremmin. Ai niin, onnistuminen ei ollut hedelmällistä pohdintaa. Se ei totisesti ole sitä.

Mikäs sitten? Kenties juuri toistuvan kaavan löytäminen. Tähän on ensin pakko sanoa, että ei kateeksi käy, mieheltä vaaditaan niin paljon. Pitää olla pehmeä perheenisä, tasa-arvoinen pullanpaistaja, joka tarvittaessa luotsaa laumansa kauheiden karikoiden yli, vaimon nojatessa jykevään olkapäähän lasten roikkuessa käsivarsilla. Pedot, tuulet, tyrskyt. Kaikki se kestää.

Miehen pitää ottaa. Miehen pitää antaa. Miehen pitää olla herkkä ja itkeä ja olla tarpeeksi kova ja vahva. Ihan vaan muutaman mainitakseen. Ihan vain siksi, että Naisen piti olla tätä kaikkea omassa ydinsuhteessaan.
On ainoastaan hyvä, että on olemassa erilaisia tapoja olla me. Yksikkö, jossa asiat hoituvat. On täysin eri asia jos mies käy päivät töissä ja illat remontoi yhteistä taloa, kuin että mies käy päivät töissä ja niin käy nainenkin, mutta hoitaa sen lisäksi kaiken muun, kun herra raapii muniaan kylmä kalja sohvatyynyyn tuetussa kädessä. Siinä kohtaa alkaa niin sanotusti närästää, kun kaivaa jäisiä takkapuita hangen alta tai levittää kasetillisen multaa kottikärryillä ja pistolapiolla herran kerätessä voimia toipuakseen ruokailun aiheuttamasta uupumuksesta. Ihan hirveästi ei vuosittainen autonkatsastus tai edes viikoittainen imurointi riemuhuutoja ja aplodeja heruta. Sillä käykö mies Wilmassa ei ole verran väliä, jos edes joskus käy muualla kuin paskalla ja jääkaapilla.
Ihminen voi olla ahkera niin monella tapaa. Kotitöiden tasan jakautuminen ei ole mitenkään parisuhteen mitta. Sekään, että sihteerin osa lankeaa sille sosiaalisemmalle ja vuosia lapsia kotona hoitaneelle helpommin, kuin sille, joka kaiken sen mahdollistaneen kantoi kotiin heräämällä joka aamu paikkaan, jonne ei aina ihan niin haluaisi mennä. Mutta valitettavasti suhteen mitaksi lasketaan, jos ylipäätään työmäärän vaaka on täysin vinossa.

Nainen teki kotona lähestulkoon kaiken, eikä edes ymmärtänyt miten kieroon kuroutunut tilanne oli. Ei ennen kuin on eronsa jälkeen tavannut erinäiset määrät miehiä, jotka ihan tosissaan osaavat selviytyä elämästä joko tekemättä siitä numeroa, tai jopa ymmärtämättä että siitä edes voisi. Sanotaan, että miehen rakkaus on tekoja. No, eipä Lastenisä sitten vissiin koskaan ole Naista kai rakastanut. Eron jälkeen Nainen on saanut tutustua sellaisiin huolenpidon muotoihin, joita uskoo suurimman osan naissukupuolta arvostavan. Henkisen huolenpidon. Ei sillä ole merkitystä kuka tiskaa, jos parisuhteessa on sellainen tunne, että tuo tuossa ottaa vastuuta meistä. Perheestä. Millaista vastuuta ottaa sellainen, joka ei osallistu mihinkään?
Mikä ylipäätään oikeuttaa miehen irtisanoutumaan mistään kotiin, taloon, lapsiin liittyvästä sillä perusteella, että on ollut päivän töissä, jos kerran vaimokin on ollut? Laiskuus. Avuttomuus. Tekihän tuo talon, että eipä sillä. Pääsi vain unohtumaan, että niin teki Nainenkin. Pienin potki kylkiluita, vuosikas käsivarsilla, kaksi isompaakin huolehdittavana, koira, koti, kaikki. Yksin. Sellaisessa yksinäisyydessä oli enää mahdoton olla me.

Se toistuva kaava sitten. Väittämä; kaikki Naisen rakkaudet ovat olleet laiskanpulskeita sohvien miehiä. Paitsi että eivät ole. Vain yksi oli. Lastenisä. Hetkinen. Koska ainoastaan yksi suhde on ennustanut loppuaan jo heti alusta, eivät ne toisetkaan ole päättyneet väärän kaavan vuoksi. Siksi, että Nainen etsii alatilaiskaa passattavaa saadakseen tuntea itsensä tärkeäksi ja osaavaksi. Hallitakseen kaikkea ja kaikkia. Naisen on kyllä vaikea ottaa apua vastaan, totta, mutta kenties siksi, että niin monta vuotta oli elettävä ilman. Oli helpompi olla odottamatta, pettymättä. Itse asiassa mitään odottamattomuus oli suhteen kantava ajatus. Mahtavaa.


Kenties Nainen teki Lastenisästä sellaisen. Kastroi henkisesti, otti pala palalta enemmän kantaakseen, vastuuta ja töitä. Kasvatti neljä lasta, koska teräsnaiset tekevät niin. Juurevat Niskavuoren Hetat, tiukkasuiset ja kireäposkipäiset selviytyjät. Vahvojen naisten suku. Sellaisten, joiden synty kerrotaan Naisesta, joka periyttää kahleensa tyttäreltä tyttärelle, jonka kova tarina hakataan hautakiveenkin. Ehkä Naisessa oli aivan yhtä suuresti vikaa, ehkä niin vain tapahtui vuosien ja tulevien myötä. Ei osannut vaatia, vain valittaa.
Joskus asiat ajautuvat omille urilleen, kun eivät ole enää kenenkään ohjaksissa. Aikaa myöten urat syvenevät, eikä sieltä ole enää nouseminen. Niin vain käy.
 
Toiset ihmiset kukoistavat tahoillaan, mutta yhdessä vain kuihtuvat.
 



torstai 17. syyskuuta 2015

Ensitreffit missä tahansa

Romantiikannälkäisten lempisarja Ensitrefftit alttarilla alkoi jälleen ihmisten iloksi ja kiukun kohteeksi. Kyseessähän on sarja, josta jokainen muodostaa mielipiteen, tunsi formaatin tahi ei. Juonenjuoksu on mitä perinteisin. Eri alojen asiantuntijat valitsevat toisilleen mahdollisimman sopivat parit ja tutustuminen tähän toivottavasti loppuelämän kumppaniin alkaa vasta häiden jälkeen. Hetkinen. Perinteisin, millä tavoin? No, näin on menty naimisiin kaikkina niinä aikoina, jolloin romanttinen rakkaus ei ollut kuin harvojen hullunrohkeiden etuoikeus ja näin mennään naimisiin yhä edelleen osassa maailmankolkkaa. Joku muu on päättänyt kumppanin puolesta. Äkäisesti ääneen avioliittoinstituution häväisyä huutavat siis tavallaan vain vastustavat järjestettyjä liittoja. Että joku voi mennä naimisiin niinkin heppoisin perustein, kuten sopivin, eikä rakastunein? Aika hauskasti käännetty ajatus.
Ensitreffit alttarilla eroaa menneiden aikojen järjestetyistä liitoista kuitenkin siten, että heillä on mahdollisuus purkaa se, mikä on toisaalla sovittu. Yhtäläinen mahdollisuus, kuin kenellä tahansa meistä. Ja hyvä niin.

Ohjelma ei herätä Naisessa intohimoja suuntaan tai toiseen. Eronneelle avioliiton sakramentti ei ole niin vatsahappojen eritystä lisäävä asia, etteikö ohjelmaa voisi tarkastella sen kaikkein kiinnostavimmasta näkökulmasta; rakkauden syntymekanismin. Jos hinaa itsensä romanttisen rakkauden vaateen avioliiton solmimisperusteena yli, ohjelmaan voi suhtautua ihmiskokeena, joka raottaa parisuhteen mysteeriä. Voiko toista oppia rakastamaan? Riittääkö kaikin tavoin sopiva? Mistä kemia syntyy?  Onnistuuko, jos vain on kyllin sitoutunut projektiin, eli tässä tapauksessa avioliittoon tuntemattoman kanssa? On formaatista sitten mieltä mitä hyvänsä, sen herättämät ajatukset ovat varsin kiehtovia. Kaikki kunnia siksi heille, jotka jakavat elämänsä, kotinsa ja sydämensä heti ensitapaamisesta asti arvostelevien katseiden ja pahansuopien puheiden alla.  Ei ole helppoa, ei.


Otetaan mies ja nainen. Katsotaan, että arvot ajatukset ja odotukset osuvat yksiin. Seulotaan harrastuksia, ulkoisia ominaisuuksia, koulutusta ja monia muita rakennuspalikoita, joista muodostuu ihmisen olemus ja sijainti ihmiskartalla. Tähän perustuvat myös useat seulontalomaketta käyttävät treffipalstat. Onhan jokseenkin vähäisempää sulattelua vaativaa tinkiä silmien väristä, kuin täysin toisistaan poikkeavista maailmankuvista.

Mies ja nainen valittu. Laitetaan sitten nämä toisilleen sopivat treffeille ja toivotaan parasta. Kaikkien laskelmien mukaan sopivalla parilla on parhaat mahdollisuudet onnistua, koska ovat… no, sopivia toisilleen. Ei hädän häivää, paitsi että on. Sopivuus takaa ehkä sopuisan yhteiselon, mutta romanttiseen rakkauteen perustuvassa nykyisyydessä siihen se sitten jääkin. Sopuisa on kuin haalea kalasoppa, melkein terävä veitsi tai juhlista jäänyt avonainen sipsipussi; näyttää kyllä ihan hyvältä, mutta ei oikein ole sitä mitä pitäisi. Aika moni liitto perustuu sopuisaan rinnakkaiseloon, eikä siinä ole mitään pahaa. Kymmenen, kahdenkymmenen vuoden paikkeilla. Mutta että heti alkuun?

Tarvitaanko hyvän suhteen alkuliimaksi suuria tunteiden tulipaloja ja rakkauden roihua? Kemiaa, kiihkoa ja kohtalontunnetta? Ehkä ei. Ihmiset ovat niin erilaisia. Nainen on yhden kolmen vuoden avoliiton elänyt täysin toverillisessa hengessä, hissutellut henkisin villasukin, kunnes törmäsi Lastenisään. Se oli menoa se. Kaikin tavoin ja loppuun asti, yhtä iloista alamäkeä. Intohimoinen rakkaus ei taannut sen parempaa onnea, kuin syvä ystävyyskään. Kumpikin päättyi.
Reilut 20 vuotta myöhemmin Nainen on jälleen lähtöruudussa. Jokaista suhdetta rakennetaan eri lähtökohdista ja eri tavoin, kuin edellisiä. Toivottavasti ainakin. Jokaisesta suhteesta ottaa mukaansa hyviä ja huonoja puolia matkalla henkiseen yhteyteen, samankaltaisuuteen ja tuttuuteen. Kumppanuuteen jossa niin moni pieni palanen loksahtaa hämmästyen kohdalleen. On omassa kädessä, miten paljon vanhaa tuo uuteen.

Tunteiden palo? Mielenkiintoinen kysymys. Kun aamiaispöydässä lukee toisilleen lehdestä ääneen juttuja ja pakahtuu onnesta, että juuri tuo ihminen istuu vastapäätä, kun se kahdeskymmeneskin viesti päivässä hymyilyttää, kun käsi hakeutuu käteen kassajonossa, kävelyllä, liikennevaloissa ja se tuntuu oikealta ja hyvältä, onko sellainen tunteiden paloa? Tarvitseeko tunteiden edes palaa ja jos, niin miksi sitten on ikävä, vaikka ei?

Itsesuojelu. Varautuminen pahimpaan. Pelko. Niistä epäily saa virtaa. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse miettiä puhki. Jokaista tunnetta ei tarvitse arvottaa, joskus voi vain ottaa kaiken vastaan. Joskus voi antaa vain mennä ja sen menon keveys tässä Naista hämmentääkin. Ensimmäistä kertaa ei ole tavoitetta. Ei ahdistusta. Ei oman ajan laskemista, koska suhde nielee minuuden. Sillä se ei tee niin. Voi luottaa. Uskoa. Ajatella hyvää. On ihana olla tässä ja näin ja niin kauan kuin tätä kestää, miettimättä kauanko on kauan. Huomiseen, ikuisuuden. Kukaan ei tiedä. Mistään suhteesta ei tiedä. Ei intohimoisen rakkauden roihusta alkunsa saaneen, ei ensimmäistä kertaa alttarilla kohdanneiden. Se tässä elämässä hienoa onkin.

Kaikilla meillä on mahdollisuus onnistua, jokaisen epäonnistumisen jälkeenkin.





tiistai 8. syyskuuta 2015

Mökötyksen anatomia

Vietettyään sunnuntaipäivän selittämättömän pahantuulen kylmissä kourissa, oivalsi Nainen jotain merkillistä kuluneista vuosista. Nimittäin olevansa enää äärimmäisen harvoin sellainen. Räjähdysaltis, nyreä, kaikin kuviteltavin tavoin ja ilmenemismuodoin takakireä nipottaja. Toisin oli Lastenisän kanssa. Tuolloin mykkäkoulut, epämääräinen mökötys ja sanoittamaton paha olo kesti kerrallaan päivätolkulla. Toki Naista edelleenkin ottaa päähän, mutta pahat tuulet tulevat ja menevät jämähtämättä ylle viikkokausiksi, kuten viileä säärintama kesällä armon vuonna 2015.  Koska selittämätön huonotuulisuus on lähinnä sisäsyntyistä tyytymättömyyttä yleisesti ottaen kaikkeen, varoitti Nainen lapsiaan äidin olevan nyt pinna kireällä, eikä siksi jaksa juuri nyt yhtään ylimääräistä. Meteliä, vaatimuksia, sotkua ja sekamelskaa. Ja heti sen sanottuaan ymmärsi, että edellisestä kerrasta on kulunut jo hyvät matkaa aikaa.
Selittämätön huonotuulisuus ei ole oikea tunne, se on oire. Tällä kertaa ankarasta syysflunssasta, joka rantautui vuorokausi myöhemmin, eikä kummunnut siten lainkaan lapsista, sotkuista, riittämättömyydestä tai turhautumisesta.


Sohvanpohjalla pihakoivun latvoja tuijotellessaan alkoi Nainen pohtia tarkemmin oivallustaan yleisestä huonotuulisuudesta parisuhteen näkökulmasta ja vähän myös mäkätyksen, mökötyksen ja mykkäkoulun anatomiaa. Pohjimmiltaan kyseessä on kaikesta tukahdutetusta, menetyksen ja toisaalta myös liian lähelle päästämisen pelosta. Ja miten tähän päätelmään on tuleminen? Vaikkapa seuraavan esimerkin avulla.

Oletetaanpa, että seurustelukumppani / puoliso on lähdössä ns. viihteelle. Mustasukkaisuustaipumuksesta ja lähtöajankohdan sijoittumisesta sen ilmoittamiseen nähden riippuu, kestääkö mökötystä tunnin tai päiviä, jopa viikkoja. Lähtijä luikkii häntä koipien välissä ja jääjä (vitsi mikä sana!) kaivaa lähtijän käytöksestä mäkätystriggerin, vaikka se olisi haudattu viiden metriin syvyyteen ja valettu betoniin. Miksi? Koska vituttaa. Ajatus siitä, että sinne se nyt menee patsastelemaan parhaimmissaan, takuulla löytää paremman ja jättää, tai vähintään pettää. Heittää hukkaan, rikkoo ja repii, koska kaikki tämä ei olekaan yhtä arvokasta hänelle.
Luottamuksen puute ruokkii vihaista koiraa. Toki bilehile on saattanut narahtaa samasta jo aikaisemmin, tai roiskii muuten bensaa liekkeihin. Mutta pohjimmiltaan ei luoteta siihen, että voisi / uskaltaisi sanoa jotain ääneen. Sen, mikä ihan oikeasti takana kaihertaa. Pelko. Rakkaan menettämisen pelko. Kasvojen menettämisen pelko.  
Miten valtavan hieno ihmissuhdease ja ladattuna suoraan eteen ojennettu! Sanoa nyt kaiken mäkätyksen ja mökötyksen sijaan, että minua ihan oikeasti pelottaa menettää sinut. Että tämä kaikki on niin kovin epämiellyttävää ja käyttäydyn siksi ennemmin huonosti ja ajan sinut pois, kuin vietän pitkät tunnit odottaen ja toivoen. Varaudun näin pahimpaan. Olen inhottava ja ilkeä ja kerron kaikki vikasi, ettet vain luulisi olevasi jotenkin enemmän vahvoilla tässä. Ettet vain jättäisi. Koska kuka tuollaista huolii? Ei ainakaan minua parempi. Senkus yrität.

Oman haavoittuvuutensa näyttäminen on pelottavaa. Mitä enemmän menetettävää, sitä hurjempaa ajatuksenakin. Entä jos parisuhteessa ei tarvitsisi pelata näitä valtapelejä? Jos voisi ilman kasvojen menettämistä kertoa peloistaan, toiveistaan, ajatuksistaan? Jos toinen ottaisi askeleen kohti pahimpia pelkojaan ja toinen ottaisi askeleen vastaan...
Eronneen näppituntumalla askel näyttää olevan helpompi seuraavalla kierroksella. Jollain niistä kierroksista. Ydinperheessä – tai ehkäpä voisi käyttää ennemmin sanaa ydinsuhde – asiat usein vain ajautuvat johonkin, ollaan niin kovin nuoria ja parisuhdetaidottomia yhteen mennessä. Näin ainakin Naiselle kävi. Ikä, vuodet ja kokemukset voivat tuoda enemmän varmuutta olla paljas ja haavoittuvainen toiseen nähden. Joillekin tämä kaikki onnistuu jo siinä ydinsuhteessa, toisilla ei koskaan. Yksin on myös vaikea ylläpitää keskustelun kulttuuria. Eikä edes vaikeaa. Mahdotonta.

Parisuhteessa on paljon epävarmuutta, eikä sitä kaikkea saa pois vaikka osaisi puhumisen kultaisen taidon. Epäilevä varmuus nyt vain kuuluu tautiin nimeltä rakkaus. Asian voi joko hyväksyä tai taistella vastaan. Niin tai näin, epävarmuus on ja pysyy. Ja jos ei, silloin kannattaa kysyä itseltään miksi tunnen olevani niskan päällä tässä. Miksi olen niin vahvoilla, etten pelkää menettää? Yleensä vastaus piilee tunteessa itsessään – sen oikean tunteen puutteessa.
Uudessa ihmissuhteessa on paljon mahdollisuuksia onnistua. Voi aloittaa aivan puhtaalta pöydältä ja tuoda menneisyydestään mukanaan aterimet, joilla leikata vanhoja tapoja ja paloitella käyttäytymisrituaaleja. Uudessa suhteessa on paljon mahdollisuuksia epäonnistua. Kaataa pöydälle vuosien painolasti, pettymykset, virheet, onnen odotteet toisen lautaselle. Riippuu niin kovin siitä, mitä on päässään työstänyt.
Tässä uudessa ja orastavassa Nainen on ottanut aivan toisen lähestymistavan. Ei odota mitään, ei lastaa paineita, ei ahdistu. Koska ensimmäistä kertaa ikinä Nainen on täsmälleen synkronoitu jonkun kanssa. Täsmälleen samoin odotuksin ja ajatuksin tulevasta, kuin päästä päähän kulkisi USB-piuha ja tieto siirtyisi jo ennen ensimmäistäkään lausuttua sanaa. Ymmärrys. Täydellinen, hiljainen, sanaton. Riittääkö se? Löyhä tapaamisperustainen suhde, sellainen joka on enemmän henkinen tila, kuin fyysinen läsnäolo? Jossa päivätolkulla vain viestitellään, koska ei voida nähdä? Voiko se jatkua ja kehittyä, ja mitä on suhteen kehittyminen, joka ei tähtää yhdessä vietettyihin jouluihin? Voisiko se olla juuri sitä keskustelu - ja tunteiden tunnistamistaidon jalostamista?

Aina ennen vakavammat ovat kaatuneet niiden vakavuuteen, tai eri elämäntilanteeseen. Ei Naisesta ole muuttamaan yhteen, käytännön, mutta myös itsensä vuoksi. Suhteesta saa toki parhaat palat, kun ei tarvitse kipuilla mykkäkoulujen ja mökötysten ja keskeneräisyytensä kera. Mutta jääkö suhde silloin turhan pinnalliseksi, jos siinä ei olla hyvinä ja huonoina aikoina? Tätä kaikkea Nainen ei vielä halua edes miettiä. Ensimmäistä kertaa ihan siksikin, ettei tarvitse. Odotukset ovat samat. Tai odotuksettomuudet. Olla ja ihmetellä, ollaanko me tosiaan me ja jos ollaan, mitä se juuri meidän kohdalla tarkoittaa. Asettaa itsensä haavoittuvaksi ja tietoisesti taistella vanhoja käytösmalleja vastaan.
Kaikki otetaan vastaan mikä tulee. Kestää se sitten hetken tai ikuisuuden. Suunnittelematta, epäilemättä. Kaikki se on sen arvoista . Maltilla, syvällä rauhalla.
 
Kaikessa epävarmuudessaan yksi asia on varma. Nainen ei enää koskaan mökötä.


 
 
 

lauantai 5. syyskuuta 2015

Pienesti ja piilossa

Taikausko on varsin mielenkiintoinen asia. Ihminen on kautta aikain löytänyt merkityksiä ja enteitä ympäristöstään, yhteisöstään ja ylipäätään kaikesta, johon omaa kosketuspintaa. Lapsilla taikauskoisuus on hyvin tavallista, mutta vuosien ja tiedon lisäännyttyä sen merkitys päivittäisessä elämässä vähenee. Mitään pahaa ei tapahdu, vaikka kuinka astuisi asfaltin sauman tai suojatien valkoisen maalin päälle. Kaikki taikausko ei kuitenkaan poistu iän, edes koulutustason karttuessa. Tieteellä on omat selityksensä siihen, miksi ihan älykkäät ja jopa kaikkein järkevimmät ihmiset käyttäytyvät toisinaan taikauskon ohjaamina. Ihmisaivot kun ovat rakennettu niin, että taipuvat helposti uskomaan sattuman merkitykseen. Tällä on toki vankka evoluutiollinen peruste, nisäkäskunnan kuningas olisi kuollut sukupuuttoon jo historiansa alkuhämärissä saman lajin myrkkysieneen, elleivät ihmisaivot alati etsisi toistuvuuden kaavaa. Myös sieltä, missä sitä ei ole.

Nykyajan taikausko ei enää ole hevosenkenkiä talon seinällä, mustien kissojen, tikapuiden, tai suolasirottimien väistelyä. Kaivossa ei asu näkki, eikä saunassa tonttu. Mutta mielessä kylläkin epäilys kaikkea järjellä selitettyä vastaan. Kaikessa loogisuudessaan nykyihminen ei saisi uskoa oikein mihinkään. Skeptismi liitetään älykkyyteen, (johonkin) uskominen yksinkertaisuuteen. Jos vaikkapa kuolemanrajakokemukset ovat vain kaunis oikku aivoissa ennen kuin kaikki sammuu, niin mitä sitten? Ennemmin nainen elää uskoen jotain olevan senkin jälkeen, kuin kuolee tietäen varmaksi, ettei ole.


Tieteen näkökulmasta Nainen on sangen tyhmä. Sanovat, että mitä parempi kognitiivinen reflektio (ja korkeampi koulutus), sitä vähemmän ihminen uskoo mihinkään yliluonnolliseen. Jumalaan, astrologiaan, enteisiin, karmaan, sydänmagneettiin. Periaatteessa on helppo uskoa, että borneolaisen bewara-heimon jäsenen maailmankatsomus on lähempänä ”naapuri katsoi lehmää pahalla silmällä ja se ehtyi” keskiaikaista ajattelua, kuin kvanttimekaniikkaa työkseen pohtivan DI:n varsin looginen ja järkiperäinen kyky selittää ilmiöt ja asiat. Tämä järkeen perustuva logiikka tekee elämästä toki helpompaa, mutta…no….tylsää? Järki sanoo Naisellekin, että neliapiloita lähes työkseen löytävä ystävä vain sattuu olemaan paremmalla näöllä ja tarkkaavaisuudella varustettu yksilö, joka bongaa tilastollisen X –määrän luonnossa kasvavia apilanoikkuja, koska niitä nyt vain sattuu olemaan X –määrä, huomasi tai ei. Mutta. Ystäväpä sattuu olemaan kävelevä esimerkki siitä, miten ihminen vetää magneetin lailla puoleensa asioita, jotka sattuu möläyttämään ääneen. Sattumaa? Tieteen mukaan kyllä.

Miten tämä kaikki liittyy Naiseen? Siten, että Nainen on kaikesta näennäisestä järkevyydestään huolimatta hyvinkin taikauskoinen ja fatalisti. Ne evoluution jalostamat sattuman kaavaa etsivät aivot löytävät sopivan selityksen milloin mistäkin, kuten nyt vaikka ihmissuhteidensa kirjoittamisesta blogiin. K
as ja kun viiden eronjälkeisen vuoden aikana jokainen orastava tai vähän jo kukkivakin ihmissuhde on kuihtiunut. Ja jokaisesta Nainen on jotain kirjoittanut. Vaikka ei uskoisikaan bloginsa omaavan maagisia kykyjä ohjata Naisen rakkauselämää, on tämä tehnyt periaatepäätöksen olla kirjoittamatta tunteidensa kohteesta. Kuka sitten onkaan. Sen sijaan rakkaudesta, ihmissuhteista ja kaikesta sen ympäriltä voi vapaasti kirjoittaa. Jos luet tätä blogia ja huomaat äkkiä, ettei hetkeen ole tullut postauksia sinkkumarkkinoiden tarjonnasta, turhista treffeistä, inhimillisen lämmön ikävästä, samoista naamoista baareissa, etc. olet vapaa laskemaan mielessäsi yksi plus yksi ja tulemaan varmasti aivan oikeaan lopputulemaan. Nimittäin siihen, että Nainen on tieteen(kin) näkökulmasta vähän yksinkertainen hupakko suojellessaan sitä, minkä haluaa pitää vain itsellään.

Älä siis onnittele orastavasta, ettei Universumin Sarkasmiosaston Kepposkomitea herätä puheenjohtajaansa Mr. Murphya.

Sen sijaan peukkuja, niitä voit ihan pienesti ja piilossa pitää.