perjantai 30. lokakuuta 2015

Juhla dinosaurusten tapaan

Lähestyvä halloween ei aiheuta Naisen kotolassa minkäänlaisia juhlintapaineita. Joulutonttujen lailla leikatut lepakot eivät korista ikkunoita, eikä kauhurekvisiitta istu sulassa sovussa kurpitsalyhtyjen kera katetun noutopöydän, jossa tekoverilammikon päällä lilluu sormennäköisiä nakkeja. Zombiet, kummitukset ja yliluonnollisella mässäily kiinnostaa yhtä paljon kuin kottikärryllinen kiviä, paitsi että kivet kiinnostavat enemmän. Tosikko vanha pieru? Ihan varmasti. Kukin saa kuitenkin innostua tästä alun perin kelttien uutta vuotta aloittaneesta juhlasta sillä innolla ja intensiiviteetillä, kuin haluaa. Se ei ole mitenkään Naiselta pois. Rauhaisa rinnakkaiselo dinosaurusnaisen ja nykyajan välillä onkin ollut mahdollista, ainakin näihin päiviin asti.  

”Miksi meillä ei juhlita halloweenia?” Tyttöprinsessa on lähdössä halloweendiscoon, suuri tapaus kolmasluokkalaisen elämässä. Mitäpä siihen vastata?
”Koska äitisi ehti nähdä opiskeluaikoina sen verran saattohoitoa, että eipä siinä kuolemassa mitään juhlimista ole? Jenkkikarnevaali ei istu suoraan suomalaiseen jäyhään kulttuuriin? Koska pääkallot, lepakot, vampyyrit, zombiet ym. nyt vain sattuvat olemaan inhokkilistan top 10 kärkikastia, eikä sellaisiin asuihin laiteta tässä taloudessa latin latia niin kauan kuin mietitään mistä tilistä ostetaan talvikengät koko poppoolle?”
Mitäpä siihen vastata sitten niin. Tietenkään lapsi ei halua juhlia kuolemaa. Lapsi haluaa juhlia. Kaikki muutkin juhlivat! Paras asu palkitaan ja kaikilla on joku asu. Kaikilla paitsi Tyttöprinsessalla. Urheasti lapsi haluaisi laittaa päälleen ikivanhan jokaisella sisaruksella kiertäneen naamiaisasun, maailman söpöimmän leopardipuvun! Nainen näkee jo silmissään sitä kiusaamisen määrää, kun kauhubileisiin saapuu täysin teemaan kuulumaton suloinen pieni leopardi. Koulun discossa kolmasluokkalaiset kun ovat sitä pienintä sakkia kuitenkin.


Nainen yrittää selittää juhlan ideaa ja ehdottaa erilaisia kasvomaalausvaihtoehtoja.
”No hyi!” tuhahtaa Tyttöprinsessa jokaiselle. Lopulta huudon ja itkunsekaisen kirkumisen jälkeen saapuu rauha kuin riidan päälle laskettu lakana. Ja sitä se itse asiassa onkin. Lakana, johon on leikattu kaksi reikää silmille. Söpö pieni leopardi on nyt söpö pieni kummitus ja kaikki tyytyväisiä. Tänä vuonna tiukin paikka ohitettiin yhden lakanan uhrauksella, ensi vuonna voi olla jo suuremmat paineet hankkia ihan oikeaa kauhurekvisiittaa naamiaisiin. Mutta yksi asia on varma. Naisen kotiin halloween ei sellaisenaan koskaan tule. 

Illalla Nainen on miettinyt vastaustaan ja varsinkin halloweenvastenmielisyyttään kylliksi ja kertoo, että viikonloppuna voidaan kyllä juhlia, kuten joka vuosi on kaikessa hiljaisuudessa tehtykin. Voidaan polttaa kynttilöitä, syödä hyvin ja olla yhdessä. Alun perinhän halloween on ollut pyhäin(miesten)päivä, johon aikain saatossa syystöiden loppumisen sadonkorjuujuhla, kekri, myös lopulta vakiintui, mutta ihan ihan alun perin kelttien uusivuosi. Pakanallinen juhla, jonka tarkoitusperää sieluja vaanivien vainajien vuoksi Nainen ei kuitenkaan kerro. Jännä juttu. Eipä tuo iloinen karnevaali ison meren tuolla puolenkaan juuri alkuperäänsä muista, keveimmillään on vain aikuisten ja lasten karkki tai kepponen – tyyppinen leppoisa naamiaisjuhla. Ja mikäs siinä, aina on aihetta iloon ja juhlaan. Se miten hyvin kiinalainen uusivuosi, hanukka tai gruusialainen murekepäivä sopivat härmäläiseen kulttuuriin on ihan sovittelukysymys. Kaikelle on varmasti tilaa kaupallisen krääsäjuhlakalenterin sarakkeissa.

Kun Nainen avautuu ystäväpiirissään aiheesta ”en pidä halloweenista”, saa hän yllättäen varsin runsaslukuisasti kannatusta ajatukselleen. Naistahan nyt ahdistavat tunnetusti muutkin pyhät joulua lukuun ottamatta, mutta se että ihan täysipäisiä kanssasisaria vaivaa sama tosikkoisuusvirus, on jokseenkin yllättävää. Hekin, jotka jollain tapaa ja lasten vuoksi ovat mukana hippailemassa, syvällä sisimmässään käpertyisivät vilttien alle ja sytyttäisivät ihan ne tavalliset kynttilät kurpitsalyhtyjen sijaan. Mistä lie sekin sitten kertoo, kulttuurin muuttumisen siirtymäajasta.

Nainen ei millään muotoa tuomitse tulevaa juhlaa tai sitä juhlivia. On vain hienoa, että joku jaksaa leipoa, koristella ja paneutua ihailtavalla antaumuksella järjestämään jotain kivaa läheisilleen. Jokainen voi halutessaan räätälöidä itsensä näköisen juhlan vaikka kansallisesta korvapuustipäivästä (myöhäistä, meni jo). Kynttilät, lyhdyt ja tunnelmavalot kera vähän paremman naposteltavan tekevät lapsillekin juhlantuntua ja korvaavan kokemuksen kaiken sen kauhuilun sijaan. Ja vaikka Tyttöprinsessa onkin toista maata, villipäisten pelottomien heimoa, Eetu Enseminäollu herkkänä rapupoikana ainakin huokaa salaa helpotuksesta. Äiti jos joku sen kovan kuoren alaisen arkuuden määrän tietää. Sillä kuka lopulta pääsee lapsen pään sisälle katsomaan, millaisia ajatusten Tonavia pääkallot ja kummitukset omassa sängyssä kello kaksi yöllä kussakin herättää. Natsimutsi, tosikko muinaisjäänne dinosaurusnainen ei välitä mitä muilla on ja varsinkaan mitä muut ajattelevat. Juhlapyhinäkään.

Siitäkin huolimatta ja sen ansioista, iloista kekriä kaikille!






sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Etäisen ymmärrys

Voisipa elää niin, että hukuttaa sydämen unelmiin. Silmät kiinni, vauhdin viedä. Kieputa, lennätä, janoa, ennätä! Vaan mieli, sen kirkkaana pysyvän soisi.

Koko. Ajan. Sellaisen hauraana ritisevän jään kantamana Nainen ylittää järvenselkää. Peläten putoamista niin paljon, että alkaa lopulta toivoa sitä. Sekin on parempi. Mikä tahansa on parempi, kuin tämä tietön tie, vaaroja vaaniva tuntematon. Kylmä sukellus ei pelota. Epävarmuus tekee niin.
Sanovat, että rakkauden mukana tulee epävarmuus. Blaablaablaa. Joo, tiedetään. Tiedetään sekin, että parempi rakastaa kuin lakata sen pelosta. Kaikki kliseet ja sananlaskut ja totuudet ovat jo tiedossa. Se ei tee tästä yhtään sen helpompaa.


Hän on poissaoleva vaikka makaa vieressä. Menee karkuun huomaamattaan, siirtyy fyysisestikin kauemmas. Tekisi mieli ottaa sitä paidanrinnuksista kiinni, ravistella takaisin, vaatia puhumaan, kun näkeehän sen nyt että jotain on. Jotain, jota ei kerro. Mutta kun sen jonkin ei tarvitse millään muotoa liittyä Naiseen. Sepä se. Kaikki tunnetilat, ongelmat, ajatukset eivät johda Naiseen, ole tämän syytä tai tästä lähtöisin. Hänellä on oikeus omiin vaikeisiin hetkiinsä, vastaeronnut parka, räpistelevä ja hauras. Mikä oikeus Naisella on? Kenties tuntea olevansa turvassa. Lämpimässä, suojassa, ihan muualla kuin kylmällä jäällä. Edes tuntea, vaikka ei olisikaan.

Aina toisella on enemmän oikeuksia, kuin toisella. Toisella isompi huoli.

Jotakin tästä nyt puuttuu. Kun näkee harvoin, kaikki harvat hetket nyhjätään toisiinsa kietoutuneina. Mikä on toki ihanaa, mutta pitkässä juoksussa käy – no ei ehkä tylsäksi – mutta ohueksi ehkä? Ei käydä oikein missään, ei tutustuta toisen ystäviin ja perheeseen, kuljetaan käsikkäin vain katseelta piilossa. Etteivät lapset huomaa. Lasten ystävät. Hänen lasten. Hissutellaan maailmankaikkeuden kaukaisimmassa kolkassa, kuun pimeällä puolella, henkisessä piilossa muilta. Miksi? Koska on niin vähän hetkiä olla yhdessä, nekin vähät ollaan vain yhdessä. Vai. Koska tämä loppuu pian kuitenkin…

Ei vaistolleen mitään voi. Naisen vaisto voi olla oikeassa, aivan yhtä paljon kuin väärässä. Hän on aivan liian liki Naisen sydäntä, jotta tämä voisi tehdä rauhassa tulkintojaan. Ei näy metsää puilta, edes risukoltakaan. Hän ihan varmasti haluaa olla Naisen kanssa. Tavata, viettää aikaa, suunnitella ja supatella. Hän ihan varmasti haluaa olla vapaa. Tavata uusia ihmisiä, olla suunnittelematta ja antaa mielen viedä. Ja kuitenkin on sitäkin jo nähnyt, eikä kaipaa takaisin. Kaipaa, ei kaipaa. Ihminen voi niin paljon ja yhtä aikaa.
”Sinun täytyy ymmärtää”, sanoo Ystävä, ”olet itsekin eronnut, kyllä sinä tiedät mitä se on”. Voi kyllä. Yhtä junnaamista, aika ainoana puolella. Mutta kun Naisen pitää ymmärtää niin paljon. Lapsia. Lastenisää. Asiakkaita. Naapureita. Eroa, elämää ja häntä. Kuka ymmärtäisi Naista? Kärsivällisyyskoe vai kärsimyskoe, kärsittävää kaikki tyynni.
Pitää ottaa vastaan se, mikä tulee. No da? Ihan kuin olisi muista vaihtoehtoja. Kieltäytyä. Ei nyt en kyllä ota matkalleni yhtään sydänsuruja, kiitos. Kenties joku toinen kerta sitten. Valehtelija. Et ottaisi silloinkaan. Sinä sileän tien tahtoja.


Vaan sileitä teitä ei ole. Kivien kauneus jää näkemättä, jos pelkää vain kompastuvansa niihin.

Hän vetäytyy. On etäinen, vaikea ja torjuu kaikin tavoin. Ja juuri kun Nainen on lausumassa ne viimeiset sanat, jotka tekevät tästä kaikesta hulluudesta edes piirun verran järkevämpää, jotka lopettavat kivun ja aloittavat toipumisen sulkemalla nämäkin muistot johonkin hämärään, kunnes niitä voi joskus katsoa tuntematta kaikenviiltävää epätoivoa, tapahtuu odottamaton. Hän tulee takaisin lähelle. Maa ei pudonnutkaan radaltaan, kuu ei lakannut olemasta, eikä aurinko sammunut iäksi. Järjestys palasi, kuin tomusta puisteltu rakas peitto. Taivaan kattojen päällä soi taas ikuinen kevät.


torstai 15. lokakuuta 2015

Kiehtova kirja ja torjuntalukko

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa. Kun päivä menee pilveen, varjo katoaa… "

Pokela ja Koskimies ansaitsevat sanoituksellaan Universumin Suuri Ajattelija –palkinnon. Sillä niin oikeassa he ovat. Aina, aina se varjo vaan seuraa. Mitä kirkkaampi on loiste, sitä terävämpi piirtonsa tummuus. Vaan kun päivä menee pilveen, on vain tasaisen harmaata ja ankeaa. Kumman siis valita, auringon kera vaanivan varjon, vai tasaisen ja tapahtumattoman?

Tavallaan Nainen tiesi sen aina. Jossain tuolla on mies, jonka ajatukset kulkevat samoja polkuja, jonka luonne, tavat, arvot, huumori, kaikki käy kohdilleen. Jolla on paljon lapsia ja elämää ja ymmärrystä. Jolle laskun maksaminen eräpäivän jälkeen silkan unohduksen (ei typerän rahankäytön) vuoksi ei ole maailmanluokan häväistys, tai jonka auto on aivan yhtä paljon imuroimaton ja pesemätön kulkuväline, kuin Naisenkin. Joka on hyvä isä, tekee hyvää ruokaa ja hoitaa hyvin talouttaan itsestäänselvyytenä. Joka on korkeasti koulutettu, virassa ja sivistynyt, mutta ajatuksiltaan aivan yhtä poukkoileva ja nopea kaikessa keskittymisvaikeudessaan. Mies, joka rakastaa lapsia ja luontoa ja historiaa ja nähtävyyksiä ja jolle voi kertoa kaikkia niitä hassuja evoluutiobiologisia nippelijuttuja, kuten miksi haukotus tarttuu tai miten aivojen peilisolut ylipäätään toimivat. Joka ymmärtää unettomuutta ja liika-analysointia luonteen ominaisuutena. Joka ei jahtaa keskiluokkaista unelmaa. Jonka perhetausta on jopa täysin samanlainen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Jossain tuolla on Hän, Nainen sen aina tiesi. Kulki harmaudessa, hytisi pimeässä, kylmästä väristen väärästä sylistä syliin. Etsien, lakaten etsimästä, etsien taas uudelleen.
Kunnes sitten saapui aurinko Naisen elämään. Hän ja hänen varjonsa.

Sanotaan, että suhteessa toinen rakastaa aina enemmän. Aina. Nainen on hullaantunut miltei telepaattisesta yhteydestä heidän välillään. Siitä, kun toinen ajattelee samaan aikaan samaa asiaa toisaalla ja kaikista niistä pienistä hassuista sattumista, jotka eivät voi olla sattumia maailmankaikkeuden kartalla.

Miten tuollaisia miehiä on olemassakaan? Onko tämä luonnonoikku, poikkeus, kerran elämässä koettu kaunis uni? Miten kaikki voi osua niin kohdalleen, kuin Hän olisi vain Naista varten veistetty ja Nainen häntä.

Sitten saapuu torjunta. Ei tästä tule mitään. Tämä loppuu. Varaudu jo, pidä käsivarren mitan päässä, älä lähempänä. Kyllä nyt hymyilet, mutta kohta sattuu. Vaan älä sinä siitä huoli, tunne on tuttu ja hyvä. Siinä sinut on kypsytetty niin monta kertaa ennenkin. Marinoitu murheilla, tiputettu kiehuvaan kipuun ja katseltu, miten elämä pakenee sinusta. Vaikka ei koskaan näin…
Ääni. Sisäinen ja sitkeä. Miksi?

He ovat niin eri kohdissa taivaltaan. Toinen vasta sormuksensa riisunut, toinen jo hyvän matkaa taittanut. Nainen on saanut vuosien aikana mennä niin paljon. Nähdä baarit ja miehet ja ihanat kesäyöt. Tavata, tutustua, juopua elämästä ja ihmisistä ja koota palasista tarinansa uudelleen niin monta kertaa, että on vihdoin valmis aloilleen. Naisella on ollut kyllin monta joulua ja rippijuhlaa ja kipeää vaihetta eronsa jälkeen. Vaan entä Hän?
Ainoa tapa säästyä kivulta on varjella itseään torjumalla sen aiheuttajaa.  Varautua pahimpaan. Olen laastari, tämä kestää vain hetken…

Sitten vielä ”se toinen seikka”. Ikä. Naisen miehet ovat kaikki olleet ainakin perinteiset kaksi vuotta vanhempia. Vaakamies oli kahdeksan – ja Mies Ystävä 14 vuotta nähneet elämän ihmeitä ennen Naisen ensiparkaisua. Hän on Naista nuorempi. Sillä tavalla säädyllisesti, mutta sanottavasti kuitenkin. On ihanaa olla ihmisen kanssa, joka jakaa saman musiikkimaun, saman energisyyden ja elämännälän. On ihanaa ajatella, että Häntä ei uhkaa pappautuminen, mukavuudenhaluinen lupa luovuttaa itselleen ja elämälleen. Mutta vähemmän ihanaa ajatella, kauanko itse kelpaa?

Naisen ei ole koskaan tarvinnut pelätä tulevansa vaihdetuksi nuorempaan. Ei koskaan ennen.

Miksi rakkauden mukana tulee aina epävarmuus? Kelpaanko, kauanko kelpaan, olenko tarpeeksi ja oikein? Koska valon mukana tulee varjo. Koska suhteessa aina toinen rakastaa enemmän, hän jolla on enemmän menetettävää. Nainen on niin monta kertaa ollut niskan päällä. Se, joka menettää vähemmän, joka rakastaa vähemmän. Joka on jättänyt, ei pelännyt tulevansa siten. Nainen on ollut vapaa jo niin kauan, että vapaus on ainoa olomuoto jonka omakseen enää tuntee. Ei, he eivät ole perustamassa uusperhettä, ei nyt, ei koskaan. Aikuinen suhde on juuri sellainen, kuin Nainen sen aina kuvitteli. Rusinoita pullasta, marmeladia jokaisen leivän päälle. Aikuisessa suhteessa ei tarvitse riidellä tiskivuoroista tai lököverkkareista. Eipä sillä, Hänen kanssaan ei edes voisi. Mutta aikuinenkin suhde on sen henkisessä sitovuudessaan pelottava sellaiselle, joka on kauan kulkenut vain omien tuulien mukaan.

On vaikea heittäytyä ja uskoa että elämä kantaa tässäkin. Vaikea erottaa onko torjuntalukko Naisen mielessä seurausta intuitiosta, pelosta vai tottumattomuudesta ylipäätään taas parisuhdemoodiin. Mutta todellinen se on. Inhottava.

Nainen lukee merkkejä ja enteitä, Häntä kuin kiehtovaa kirjaa, jonka juoni on ennalta arvaamaton. Lukee ja pelkää niin kovin. Eikä silti malta laskea kädestään.

Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa…

 

 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Muuriton vihan vankila

Nuori nainen on kaunis. Sellaisella eksoottisella tavalla suloinen, vahvat pitkät hiukset, suuret ruskeat silmät, tumma meikki, joka ei näytä yhtään halvalta, vaikka vaaleammilla sisarillaan saattaisi. Ei huivia, ei miesten laatimien sääntöjen kahleita. Tummista silmistä ei voi päätellä lyöntien määrää. Kivun. Pelon. Alistumisen. Katse on vahva, uhmakaskin. Nuori nainen kertoo olevansa nyt turvassa. Hänelle on kerrottu Suomessa naisilla olevan oikeuksia ja vaikka lähestymiskielto ei pidätä hullua aviomiestä, tieto siitä, että sellaisen on voinut edes hakea kantaa naista. Tyttöä. Nuori nainen on lapsi vasta. Nainen voisi olla hänen äitinsä. Hakatun ja alistetun saman kokenut emo. Vaan ei ole.

Naista ei ole koskaan yksikään miehistään lyönyt. Seurustelukumppaneita on neljäänkymmeneen kahteen vuoteen kieltämättä mahtunut, mutta kukaan ei kättään nostanut. Tai no. Ensimmäinen avomies ja kihlattu löi kerran humalapäissään riidan jälkeen nyrkillä vaatekaapin oveen sillä seurauksella, että rystyset murtuivat. Seuraavana aamuna päivystyksessä selitti nolona lääkärille, ettei ikinä voisi lyödä naista. Ovea kylläkin. Lääkäri – harmaantunut vanha herra – sanoi, että jos jotain, niin ovea sitten vissiin, paree olisi olla lyömättä sitäkään. Mutta mikä ylipäätään saa ihmisen lyömään yhtään mitään? Viha tietenkin. Pitelemätön, varttihullu ja pimeä suuttumus. Väärin.  Viha ei saa ketään lyömään. Ainoastaan kypsymättömyys sietää sitä.


Jos jokin, niin ihmisen kyvyttömyys kohdata yhtään mitään negatiivista on tullut Naisen työssä tutuksi. ”Vedä käteen vitun huora”, ”haista vittu”, ”vittu” eri taivutusmuodoissaan. Ihmiselle, joka tekee työtään, joka ei millään tavalla liity asiaan, joka ei ole laatinut ainuttakaan lakia ja asetusta, ja joka ei käytä valtaa mihinkään asiaan, omaa edes oikeutta päättää niistä. Joka istuu turvalasin takana, koska se tuoli, jota raivohullu aulassa potkii, voisi lentää kohti. Kohtuuttominta asiassa on se, että Naisen työssä viha ei kohdistu edes kyseiseen työpaikkaan, saati sen työtä tekevään. Ylipäätään vituttaa. Kaikki. Yhteiskunta. Säännöt. Ihan kaikki. Se, että saa häädön kun juo ja narkkaa vuokrarahat. Se, että saa karenssin, kun ei ota vastaan tarjottua työtä tai istu höpöhöpökurssilla tai suostu ilmaiseksi työntekijäksi työkokeiluun yhdeksän euron päiväpalkalla. Sossu ei anna rahaa, eikä Kela korvaa. Ja miksi sitä työkyvyttömyyseläkettä ei muka saa kolmekymppisenä siksi, että sima maittaa, työ ei? Ihan ihmisen kiusaamista. Lait on keksitty vain kyseisen ihmisen kiusaksi, eivätkä ole edes yritys saada yhteiskuntaa toimimaan tavalla, joka olisi kaikille yhdenvertainen. Aina löytyy heitä, jotka haluavat olla ainoita poikkeuksia. Pärstäkerroin valittuja, oikeutettuja oikkuja.

Ja sitten ovat he, jotka voisivat riehua ihan syystä. Joilla olisi kaikki Universumin syyt purkaa vihaansa kohtuuttomuudesta. Joilta kuolee lapsi. Palaa asunto. Viedään rinta tai raaja tai kyky nousta vuoteesta sairauden vuoksi, sellaisen, joka ei ole seurausta täysin vapaaehtoisesta itsensä tuhoamisesta. He maan hiljaisimmat. Liian lannistuneita valittamaan, nöyriä sen edessä, että elämä ei kohtele erityisvarauksella ketään.

Yhden tunnin aikana Nainen lohduttaa leskeä, kuuntelee syöpään kuolevan ja toisen siitä parantuneen tarinaa, onnittelee vauvan saanutta pariskuntaa, antaa nuorelle juuri kotoa muuttaneelle opastusta muistakin käytännön asioista, kirjaa harhaisen ja muistamattoman vanhuksen tilannetta. Niin ja on likakaivo ja sylkykuppi asioille, joihin ei vain voi millään tavalla vaikuttaa. Niille vihaansa vangituille ihmisille, joille pitää vaan olla joku pahan olon purkukohde. Olemalla töykeä, ilkeä, kohtuuton ja suurimmaksi osaksi väärässä paikassa. Kuka menee Prismaan huutamaan Maskun kuvasto kädessä, että Sotkassa oli nämä satasen vuodesohvat loppu? (Satasen? Siinähän lukee 399…) Noin esimerkkinä. Erittäin kuvaavana sellaisena. Ihmisen loputon typeryys tulee todistetuksi ihan joka ikinen päivä. Tavalla tai toisella.

Raivo. Jossain vaiheessa ihmistaimen pitäisi oppia vihanhallintaa edes alkeellisimmalla tasolla, sellaisella, jossa ei vahingoiteta toista ihmistä, mielellään niitä kaappejakaan? Entä ne passiivis-aggressiiviset kilteiksi kasvatetut katalat, raivonsa kieltäneet virastovittuilijat?
Iso osa on impulssiherkkiä kirjainyhdistelmädiagnoosin luvalla riehujia. Kun mulla nyt on tää… Silti iso osa impulssiherkistä kirjainyhdistelmädiagnoosisista elää vailla väkivaltaa ja vielä isompi osa väkivaltaan taipuvilla vailla diagnoosia. Ellei sitten idioottiutta lasketa sellaiseksi. Aivan kuten narsismi on liian herkästi lyöty leima kaikelle itsekkäälle käytökselle, on huonon käytöksen selittäminen jollain oikeutetulla syyllä pelkkää selittelyn selittelyä. Sanotaan, että väkivallan (henkisen tai fyysisen) tekijä kärsii itse. Väärin. Väkivallan tekijä nauttii. Hän on yhä se lapsi, joka saa hiekkalaatikolla vietyä lapion toisen kädestä ja iloitsee vallastaan. Lapsihan on tietyssä kehitysvaiheessaan hyvin itsekäs ja väkivaltaan taipuvainen, puree, potkii ja lyö saadakseen sen minkä haluaa. Aikuisen tehtävä on kasvattaa lasta kestämään vihaansa. Joskus sekään ei auta. Joskus ei ole ketään kasvattamassa, kun kasvattajakin on aivan yhtä lapsi. Väkivalta periytyy. Kuka ketjun katkaisee?

Suuttua saa. Aiheesta ja aiheen kohteelle. Sijaiskärsijän käyttäminen raivon oikeutuksena on kypsymätöntä. Anteeksi pitää pyytää. Sellaistakin tapahtuu. Nainen saa joka päivä päälleen myös ryöpyn, jota ei ota lainkaan sellaisena. Asiakas menettää malttinsa, suuttuu, huutaa, aiheesta, ei Naiselle. Mutta moni pyytää silti anteeksi. Ymmärtävät, ettei se tämän ihmisen syy ole. Ymmärtävät, että tämä kyllä tuntee itsekin sen kaiken turhautumisen, säästöt, leikkurit, elämän epäoikeudenmukaisuuden. Sellaisten kiukku valuu kuin vesi hanhen selästä. Se ei kaivaudu ihon alle. Uhkailu, silmittömyys ja silkka viha. Ne tekevät niin. Joskus uniin asti.

Onnekas, sellainen Nainen on ollut. Pysynyt omassa elämässään erossa näistä kuumakalleista, karttanut ja kiertänyt raivohullut ja puuskariehujat. Ovat ihmissuhteet sitten mitä tahansa olleet, yhteenkään ei ole kuulunut väkivalta. ”Onnekas” on kuitenkin katala ansa. Eihän se ole onnea, että ei ole saanut tuta rakkauden kovaa kouraa, kylmää nyrkkiä silmäkulmassaan. Se on vain normaalia. Normaalin raja kuitenkin hämärtyy, jos työssään katselee riehumista päivästä toiseen. Impulssiherkkyyttä, kontrollin puutetta. Silmitöntä vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan, koska sitä ainoata jota pitäisi vihaa eniten, ei kykene. Itseään. Kun näkee aina saman pariskunnan, nainen taas silmä mustana, kuin se olisi jotain normaalia ja häpeämätöntä, miehinen tapa merkata suurta välittämistään, alkaa säälin sijaan aikaa myöten vihata itsekin. Miestä, joka lyö, naista joka jää. Kuinka heidät saisi ymmärtämään, että Suomessa naisilla on oikeuksia?

Nuori nainen saa asiansa hoidettua ja lähtee. Nainen toivottaa tälle vielä kaikkea hyvää ja kovasti onnea matkaa. Mielessään miettii; vaihda nimeä, paikkakuntaa, elämää! Nyt kun olet päässyt pakenemaan, pakene kyllin kauas. Kulje onnellinen taival ja rakkaus, jossa käsi ei nouse lyömään, kuristamaan tai vetämään hiuksista pitkin asuntoa. Jossa viisi minuuttia pidempään kauppamatkalla ei ole oikeutus mustasukkaisuusraivoon, jossa koti ei ole muuriton vihan vankila. Ehkä hänestä nyt tulee se lääkäri, joksi aina halusi, mutta ei voinut, koska mies kielsi opiskelun. Ehkä hakkaaja saa vielä ansionsa mukaan. Kaikki on vielä mahdollista, nuori nainen ei ole menettänyt mitään peruuttamatonta. Hänellä on vielä se korvaamattomin tallella.

Itsekunnioitus.



lauantai 3. lokakuuta 2015

Vastaeronneen viemät

Jos jonkin uuskierrosihmissuhteisiin kiteytyvän yleispätevän ohjeen voisi tiivistään vain kahteen sanaan, se olisi seuraava; varo vastaeronnutta.
Varoitusta sinänsä ei tarvinne tässä erikseen lähteä aukaisemaan. Sen sijaan tilanteessa kärvistelevän toisen osapuolen tolaa kylläkin. Kaikki tuntevat eronneen tarinan, vaan entä se toinen sitten?

Mies ja nainen tapaavat. Oletetaan, että tässä tapauksessa mies on se varottava vastaeronnut ja nainen jo kyllin kauan sitten laastaristaankin irronnut. Roolien sijoittumisella ei sinänsä ole merkitystä, ainoastaan tavalla surra, joka miesmerkkisillä ilmenee usein näennäisen kevyenä. Eroon liittyy kuitenkin aina surua. Ken muuta väittää, valehtelee. No, he siis tapaavat ja rakastuvat (?). Lähtökohdat suhteelle ovat aivan erilaiset, mutta nainen ajattelee, että miehen keskeneräinen tilanne ei tule iholle, saati sen alle. Vaan kun tulee. Siinä saa eturivin liput näytelmään, jossa ei sanoissa ja teoissa säästellä ja vaikka niin tehtäisiin (ne sivistyneet erot), eropyykin likavettä roiskuu näyttämöön asti.


Kaikki miehet eivät kärsi. Mitä siitä, että meni kaksikymmentä vuotta kankkulaan. Nyt menee hyvin ja lujaa, eikä ero tunnu missään. Omia tunteitaan voi peittää, paeta ja varsinkin tukahduttaa niinkin eksoottisiin ilmentymiin, kuten työnarkomaniaan, juomiseen, lennosta kumppanin vaihtoon. Treffipalstat ovat pullollaan vastaeronneita, miehiä, jotka joko näkivät juuri vaimon tilaaman muuttoauton takavalot, tai ovat vasta sellaisen tilaamiseen havahtuneet. Heitä. Pitää. Varoa. Miksi? No koska. Laastarina voit saada tuntea hetken olevasi korvaamattoman ihana tukija ja ymmärtäjä, erityinen alfanaaras, joka herättää miehisyyden aivan uusiin ulottuvuuksiin. Vaimo se oli lahna ja nalkuttaja, mutta sinä, voi sinä... Kyse on kuitenkin lähinnä loukatun miehisyyden korjaamisesta sinä –nimisellä paikalla. Lopulta uros joko

a) luikkii takaisin vaimolaan tai

b) sulateltuaan kohmeista erokokemustaan vähän aikaa sinussa, löytää elämänsä naisen ja perustaa elämän hänen kanssaan. Se samainen uros, joka oli eroprosessinsa käynyt läpi jo aikaa sitten avioliiton aikana, kun kaikki oli vuosia kuollutta. Paskat. Ero tulee yleensä (huom. yleensä) miehelle yllätyksenä.  Siinä ei ole prosessia käyty läpi minuuttiakaan ennen vaimon ilmoitusta.

Kaikki miehet eivät ole tunteilleen sokeita. On heitäkin, jotka tunnustavat olevansa – aloitteen tekijästä huolimatta – erosta hajalla, eivät voi luvata mitään, eivät tiedä mihin ovat valmiita ja koska. Näitä eksyneitä tekee erityisesti mieli ottaa kädestä ja johdattaa valoon. Ja siinä sitä sitten ollaan. Tempaistuna mukaan tangoon, jossa kolme talloo toisiaan varpaille. Joko kuulet exästä alati, tai sitten et ollenkaan, mutta näet, että mietintämyssyssä on. Mies kaipaa lapsiaan ollessaan erossa, mies kaipaa elämäänsä olleessaan erossa, mies kaipaa kaikkea mihin olet lähinnä hetken huojennus.
Vastaeronneen kanssa voi olla aivan lumoavan ihanaa, mutta kukaan tai mikään ei voi kilpailla ajan kanssa. Kaiken sen, joka tuli vietettyä entisessä elämässä. Exällä on tarjota joulut ja juhannukset ja lasten syntymät. Oli puusavottaa appiukon kanssa, oli exän veljen varpajaiset. Oli perhe ja suku ja ystäväpiiri, josta yksi on repäisty ja rikki. He, jotka eivät enemmän tai vähemmän ole, täyttänevät erään tautiluokituksen kriteerit.

Varo vastaeronnutta. Helppoa. Vaan kun elämässä joskus käy niin, että oikeat ihmiset tulevat väärään aikaan ja väärät ihmiset oikeaan. Aina ei käy ajoitus samaa aikaa elämäntilanteen kanssa.
Voit siis joko olla laastari, tai ihanan uuden alku. Miten erottaa nämä toisistaan? Ei mitenkään. Mutta kärsivällisyyttä kysyy edes yrittää.  

Nainen on saanut aitiopaikalta seurata näitä tarinoita. Toiset päättyvät, toiset jatkuvat. Yksi kysymys jää edelleen vastausta vaille. Kuinka paljon exästä voi puhua?


Esimerkki.


Mies on etäinen, murheellisen oloinen tai kiukkuinen. Aavistat jälkien johtavan miehen entiseen vaimoon. Kysyä, vai sivuuttaa? Ollako se, joka terapoi ja jauhaa, kantaa yli eron vaikka väkisin ja tukasta, vai majakan valo, tyyni satama ja lämmin? Pitäisikö kaiken ymmärtämisen, kuuntelemisen ja laastaroinnin sijaan fokusoida mies ainoastaan tulevaan? Paha sanoa.

Äkkiä ollaan tilanteessa, jossa vastaeronneen kanssa keskustelu on kuin puhuisi lapselle seksistä. Yrittää olla hienotunteinen, vastata vain siihen mitä kysytään, muotoilla asiat ikätason ja ymmärryksen mukaan. Valehdella ei saa. Lapsia ei tuo haikara, aivan yhtä vähän, kuin taivaan portit ja onnen autuus avautuvat ja kaikki mennyt katoaa uuden ihmissuhteen myötä.
Kun alkaa miettiä sanojaan, yllättää itsensä miettimässä muitakin. Hajuvesi. Käyttikö exä samaa? Kännykän soittoääni, tapa nauraa, lakata punaisella varpaankynnet? Mikä tahansa voi toimia triggerinä vaimolaan. Oli sitten vastakohta tai klooni, aina tietää tulevansa verratuksi. Sillä niin on aina vastaeronneen kanssa, onneksi yleensä hyvässä mielessä. Yleensä. Heitäkin on, joille ei vaimokullan voittanutta ole, ei tule.

Vastaeronnut seisoo kaltevalla pinnalla, mikä tahansa saattaa syöstä hänet mielleyhtymien kuiluun. Viaton riitakin. Varo siis ristiriitoja. Hajuvettä. Puheenaiheita.

Älytöntä.

Mikä on sitten vastaeronnut ajassa? Tunti tai viisi vuotta. Kaikki siltä väliltä. Ei ole olemassa Wirallista Suruaikaa, vain viitteellisiä määreitä, joista jokaisen on luonut keskivertoajatus siitä, milloin pitää olla toipunut. Voidaan sanoa vaikkapa, että kuukausi jokaista vuotta kohden. Naisen kohdalla tämä piti kutakuinkin paikkansa, sillä 16 vuotta kuittaantuivat noin puolessatoista vuodessa. Paitsi että eivät. Viiteen vuoteen on mahtunut aikoja ja aikoja. Toiset parempia kuin toiset. Mutta tavallaan tuollainen määrä aikaa siihen meni. Laastarisuhde kesti kaksi vuotta, rakoillen viimeiset kuukaudet. Auts. Oma kokemus todistaa jälleen oikeaksi sen, että laastari kyllä irtoaa aikanaan. Aina.

Kuka on laastari? Sen tietää vain vastaeronnut itse. Jos hänkään. Laastaristakin voi tulla vakavaa ja vakavasta laastari. Kannattaako vastaeronneeseen sitten kajota. Kannattaa, ei kannata. Yhtä vähän ja paljon kuin ylipäätään mikään tässä elämässä. Ei voi tietää. Voi vain antaa virran viedä ja valita kohta, jossa nostaa kanoottinsa kuivalle maalle.

Tai sitten pysyä vain visusti rannalla.