lauantai 28. marraskuuta 2015

Kaikkea muuta

Mustasukkaisuus ei koskaan ole kuulunut Naisen sanavarastoon. Ja miksi olisikaan, hänelle joka aina lähtee kuitenkin. Joka kyllästyy ensin. Joka alati etsii puolikastaan, eikä siksi tyydy neljäsosaan. Vaan kun se puolikas löytyy, kasvaa muukin kuin sanojen varanto. Inhottava, pimeä epäily. 

Hän on Naisen sielunkumppani. Rakastava. Omistautunut. Uskollinen. Ainakaan sanojensa mukaan koskaan aikoinaan vaimoaan pettänyt.
Hän on Naista nuorempi. Komea. Tumma. Hauska. Hyvässä virassa ja edustaa paljon. Matkustaa paljon. Näkee paljon. Kauniimpia, nuorempia, parempia.

Parempia?

Hyvä itsetunto, elämänkokemus, tietoisuus siitä, että vientiä varmasti olisi, miksi eivät kumoa epävarmuutta? Parempi rakastaa päivän, kuin pelätä kymmenen. Blaablaa.
Pettäköön, jättäköön, meressä riittää kaloja.
Nainen ajattelee heitä. Sitä yhtä, joka jaksoi yli vuoden pyydellä Naista, kunnes toissapäivänä laittoi viestissä poistavansa Naisen numeron puhelimestaan. Ei häiritse enää. Niin kuin se nyt koskaan häirintää olisi ollut.  Ja sitten sitä toista, joka lauantaina pyysi Naista ihan ilman taka-ajatuksia käymään. Koska oli maassa, yksin, surullinen ja kaksi vuotta vuodattanut sydänvertaan Naiselle. Ja entäs Peto sitten? Yhä ja edelleen hänestäkin kuuluu. Heitä Nainen ajattelee, kun usko horjuu. Että eihän Nainenkaan heihin ryntää, vaikka olemassa olisivat. Kiusaus ei ole kiusaus, kun sydämen täyttää hän. Miettii näitä miksi sitten? Vain Luoja tietää. Ja vähän kai Nainenkin. Sillä vaikka meressä riittää kaloja kyllä, ei toista häntä.


Sitä voi kuvitella niin paljon itsestään, olevansa valmis, ehjä, vapaa ajatusten kahleista ja kompastua niihin kuitenkin. Ei Nainen ole oikeasti mustasukkaista lajia! Ei vahtia ketään, sitoa patteriin ja ruokkia. Nainen haluaa luottaa ja uskoa. Mennä itsekin maailmalla tietäen, että heistä huolimatta Naiselle on vain hän.

Ihmisen vapaa tahto, näennäisen vapaa. Mitä se tahtoo? Uusia ja taas uusia. Paljon, kaikkea yhtä aikaa. Olla kivun tuolla puolen, tahtotilassa, saajana ja voittajana. Niin se tahtoo, vapaa tahto. Kaikki tämä sotii sitä vastaan, jota Nainen yrittää elämässään toteuttaa. Ettei kulkisi ego edellä, antaisi pienen pettyneen sisäisen lapsen sanella mitään. Minäminä, entä minä, kysyy ego, tuo viettien ja yliminän välinen mielen kerros. Nainen ei vastaa. Heittäytyy sydän auki ja sieluun saakka näkymä. Tähän asti ainakin. Nyt jo ajatus ajaa kauhuun.
Sillä se, että nousee yhä uudelleen ylös, ei tarkoita etteikö kaatuminen sattuisi. Joka ikinen kerta.

Hän lähtee työmatkalle. Toiseen maahan, hotelliin. Edustaa illat, ne samaiset, jotka Nainen istuu kotona. Tietenkään ei koko ajan mieti ja epäile. Tietenkään. Mutta jossain taustalla silti. Miksi? Korventava epäilys alkoi siitä, kun taivas putosi ja vuoret murenivat, kun he erosivat jo kerran. Jotain meni pienesti pois, eikä se jokin tahdo nyt millään palata takaisin. Miten hän olikin niin siinä ja samalla mietti pintansa alla, että tämä on pakko päättää? Että kaiken yhdistäminen erotti enemmän kuin liitti yhteen. Palapeli lapsista, työstä, matkustelusta, ex-vaimosta vaatimuksineen, harrastuksista ja sitten vielä Naisesta. Jokin oli liikaa ja se jokin oli Nainen. Kuorma keveni kerran, miksi hän sitä nyt jaksaisi kantaa? Jotenkin se, että toinen oli roolivaatteet päällä, mutta jalka jo ovenraossa, on liian valtava pettymys mennä kevyesti yli, vaikka kaikki merkit olivatkin luettavissa. Hän pyysi aikalisää, Nainen laittoi pisteen pyynnölle. Lopulta se oli kummankin yhteinen päätös. Eikä se päättänyt yhtään mitään.


Ehkä Naisen pitää vain heittäytyä virtaan, luottaa sen vievän hellästi, kantavan kivikot, lämmin ja lempeä. Niin kuin nyt virta lempeä koskaan olisi. Painaa pinnan alle, repii keuhkot ja kylkiluut, hukuttaa hyiseen pyörteeseen. Sen arvoista? Ei. Ehdottomasti. Eikä sillä ole edes väliä, jokin muu ohjaa nyt, jokin järjen kantamaton.

Miten tämä on näin vaikeaa? Sielunkumppani, sanoo hän ja tarkoittaa sitä. Sielunkumppanin tehtävä lie näyttää kipuisat pisteet, osoittaa vahvaksi luultujen kohtien heikkous ja viedä luottamuksen käsite äärimmäiselle tasolle. Hän näyttää Naiselle, että kaikessa varmuudessaan, kaikessa tyyneydessään ja kaikessa luottamuksessaan elämän kantamaan, Nainen vain tuulessa värisee, säiden ja aikain armoilla. Ei voi kuin ottaa vastaan kaiken mikä tulee, sellaisena kuin tulee. Tai luovuttaa. Nyt.  


Kauan sitten Nainen pyysi saada kasvaa rakkaudessa. Että tulisi päivä, jolloin Elämä toisi eteen ihmisen, joka ei päästä helpolla. Joka asettaa pelkällä olemassaolollaan kyseenalaiseksi kaiken opitun, kaiken koetun, murtaisi ja pakottaisi rakentumaan uudelleen mitä tulee kykyyn rakastaa. Kasvaa rakkaudessa, kasvaa kyvykkääksi rakastaa. Tavalla, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Miten ihana ajatus. Vaan totena kaikkea muuta.

Niin, oikeassa he kai olivat, viisaat, kun näin sanoivat. Pitäisi varoa mitä toivoo.


maanantai 16. marraskuuta 2015

Tähtiin kirjoitettu

Ensin tulee totaalinen seinä. Jäähileinen avanto, siltarumpu, aukeamaton laskuvarjo. Kaikki pysähtyy. Aivan kaikki. Mitä juuri tapahtui? Mieli ei ymmärrä.

Mielikuvia ja otoksia, toisistaan irrallaan. Hän keskipäivän helteessä. Kaupan kassajonossa. Laittamassa takkaan valkeaa, tekemässä ruokaa. Nauramassa. Hänen kätensä, tuoksunsa, ihonsa. Hän. Pakkomielle ja ikävä.
Hän itkee puhelimessa. Voi miten sellainen saa Naisen sulamaan pieneksi! Mitä enemmän mies itkee, sitä vahvempi Nainen on. Rauhallinen, vakaa, kaiken kivun ulottumattomissa. Kun toinen romahtaa, toinen ei voi. Hänen surunsa sattuu, mutta tuntuu myös hyvältä. Nainen ei ole yksin tässä kivussa. Nainen ei ole yksin.

Nainen on lohduttoman yksin.

Päivien kuluessa totuus alkaa valjeta. Ei. Valjeta on väärä sana. Siinä on sentään valo ja toivo, tämä vain pimeää. Hyistä synkkyyttä. Naisen on vaikea päättää kumpaa kaipaa enemmän, niitä kymmeniä hassuja pieniä viestejä päivässä, vai ajan laskemista seuraavaan tapaamiseen. Puhelin on kovin hiljaa. Tulee uusia viestejä, uusia puheluita, ei yhtäkään häneltä. Hänen nimensä hautautuu yhä alemmas näytöllä, kunnes lakkaa enää näkymästä. Näin sovittiin. Näin ei väistämätön pitkity.

Mikään ei tunnu miltään. Aamulla pitää nousta töihin. Ajaa töihin. Tehdä töitä. Ajaa kotiin. Ilta on yksi lyhyt pyrähdys ennen unen tajuttomuuteen vajoamista. Ja sama taas uudelleen. Pitää. Ei saa. Kaikki hidastuu. On aivan sama. Kunhan vain aika kuluu, aika, tuo surevan syli. Niin kuin nyt muutamalla kuukaudella hänen kanssaan olisi väliä perheen, talon, avioliiton, unelma-ammatin rinnalla. Kaikesta on noustu, tästäkin.
Ystävä ihmettelee, kun Nainen ei ole oma itsensä. ”Sinä kun yleensä toivut niin nopeasti”. Ihan tosi? Nainen yrittää joka ikinen valveillaolonsa hetki ymmärtää mitä tapahtui. Miten jostain voi toipua, jota ei edes ymmärrä?

Shokki. Epäusko. Suru. Pettymys. Viha. Voi miten vihainen Nainen oli! Kidutti itseään ajatuksella, että kaikki oli vain näytelmää. Taitavasti kirjoitettua, niin taitavasti, että Nainen todella luuli elävänsä sitä.

Nainen eli. Se ei ollut näytelmä.

Terävin kipu taittuu. Laantuu. Tomuuntuu. Tulee hetki, on pakko nousta. Repiä itsensä elämään, ystäviin, rientoihin. Juoda itsensä kauniiksi ja kaivautua jonkun vanhan heilan kainaloon. Ja juuri ennen sitä hetkeä, kulkua peruuttamattoman ovesta, Elämä heittää eteen yllätyksistä suurimman. Hänet.

Miten mikään maallinen, mikään elämäntilanne, ihmisen käden piirtämä voisi heidät koskaan erottaa?

Jotkut tarinat kirjoitetaan tähtiin. Sellaisina ne pysyvät iäti.


 

 

lauantai 7. marraskuuta 2015

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen. Ja kaikki ne muut laulut.

Siitä piti tulla ihana viikonloppu. Suunnitelmat valmiina, kaikki mahdollisuudet uusien ihanien muistojen tekemiseen. Siitä tuli kaikkea muuta. Lehdetön puu. Valoton päivä. Surujen raskas koura olkapäällä.

Hän. Kukaan ei koskaan tule ylittämään sitä, mitä hän oli. On. Kai edelleen. Kaikki, aivan kaikki osui kohdilleen. Kaikki, paitsi ajoitus.
Nyt Nainen sen tietää, sielunkumppanuutta on olemassa. On mahdollista, että maailmaa matkaa niin samankaltainen ihminen, joku jonka kanssa aivan kaikki osuu kohdilleen. On olemassa täydellisiä miehiä kaikkine puutteineen, kaikkine sellaisine, jotka Naisestakin löytyy. Ainakin yksi aivan Täydellinen Mies. Mitä tällä tiedolla sitten tekee, ei niin mitään.

Kymmeniä viestejä päivässä. Päivien laskemista, joskus tuntien. Hänen kädet ympärillään Nainen oli hetken kuolematon. Jokin hänessä jatkaisi ikuisesti vielä sen jälkeen, kun viimeinen henkäys erkanee huuliltaan. Rakkaus. Kaikki rakkaus jonka sai, kaikki jonka laittoi eteenpäin. Koska se alkoi muuttua? Nainen ei tiedä. Ei osaa nimetä hetkeä, ja onko sillä niin väliäkään. Viestit vähenivät. Tapaamiset harvenivat. Hänellä on syynsä ja Nainen sen syyn hyvin ymmärtää. Vika ei ole hänessä, aivan kuten vika ei ole Naisessa. Joskus asioita vain tapahtuu. Nyt kävi näin.

Puhelin on hiljainen huutomerkki pöydällä. Ehkä sellainen juuri on pahinta tässä. Tietoisuus, että hän on siellä jossain, mutta ei enää tuossa. Näytöllä, muutaman hipaisun takana. Hänelle ei voi enää laittaa viestiä keskellä päivää. Ottaa kuvaa jostain hassusta oivalluksesta. Häneen ei ole pääsyä. Meitä ei enää ole.

Olisi niin helppoa olla katkera elämälle. Vihata. Että eteen annetaan jotain täydellisyyttä hipovaa ja juuri kun olet koskettamassa, se katoaa. Puf. Tuosta vaan. Kaikki katoaa. Aina. Olisi niin helppo katkeroitua. Sulkeutua surun tummaan syliin ja jäädä iäksi. Siellä ei ole mitään. Vain pimeää. Nainen on selviytynyt elämässään niin paljosta. Hakattu maahan, potkittu, ruhjottu ja aina noussut. Nousee tästäkin. Tieto siitä ei vähennä yhtään kivun määrää, sillä kivun määrä on vakio. Se tulee aina samalla voimalla, tehden aina yhtä pahaa jälkeä. Vain sillä hetkellä on merkitystä, kun makaa maassa ja silmät sumentuvat kivusta. Nouseeko, vai jääkö.

Kun tähän kaikkeen tulee vähän etäisyyttä, Nainen ehkä ymmärtää merkityksen. Nyt sellaista ei näe. On vain tyhjyys. Sellainen, josta ei voi edes kirjoittaa. Siihen ei ole sanoja. Tai on. Ne sanat, joista laulut kertovat. Niin monet laulut.


”Taas olen yksin, mutta eri ihminen. Puhelinta selaan, se on kovin hiljainen.

Silloin kun olit mun, en kaivannut ketään toista.
Siksi en tunne yhtäkään näistä vanhoista numeroista.

Elämä lupaa mulle, että teet tilaa jollekin paremmalle.
Elämä lupaa mulle, etten jää sun hyökyaallon alle.
Jos uppoudun pohjalle, nostathan takaisin pinnalle?

Elämä lupaa mulle syy, nyt tuntu tarkoituksettomalle…”

(Elias Kaskinen & Päivän Sankarit)

 

 

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kiinnostuksen puutteet

Jos Naisen pitäisi nimetä yksi parisuhteen laatua parantava ja ylläpitävä lause, se olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava. ”Mitä sinulle kuuluu?” Yllättävää, eikö. Klassikko ”minä rakastani sinua” kalpenee sen rinnalla, että toinen kokee suhteessa jatkuvaa kiinnostuksen puutetta. Mies voi sanoa rakastavansa, poistaa hämähäkit ja kolata lumet sanattomana osoituksena lujasta kiintymyksestään, mutta millä osoittaa olevansa aidosti kiinnostunut? Kysymällä. Ja mikä tärkeämpää, kuuntelemalla myös vastaus.

Joillekin miehille seksi ja rakkaus ovat yksi ja sama asia. Se, että ylipäätään haluaa naarasmerkkistä, on siten suurimman mahdollisen kiinnostuksen ilmaisu. Ei halua, ei kiinnostusta. Valtaosalle naarasmerkkisiä tilanne ei ole lainkaan näin yksiselitteinen. Harvaa imartelee olla pala lihaa, jonka päivänkulku on jokseenkin samantekevä seikka, kunhan vain on muuten kyllin himottava.


Esimerkki elävästä elämästä. Milla (nimi muutettu) tapaa Jounin (nimi muutettu) ja he alkavat seurustella. Yhteydenpito on lähestulkoon kokonaan Millan vastuulla. Milla on aina se, joka laittaa kesken päivän viestin, johon Jouni toki vastaa. Mutta ei koskaan toisinpäin. Jouni kyllä tapaa mielellään Millaa, muunkin kuin sen kauneimman merkeissä. Käyvät leffassa, kävelyllä, istuvat kynttiläillallisia. Heillä on ihan hauskaa yhdessä, sitä kemiaakin enemmän kuin riittämiin. Jouni vaikuttaa kaikin tavoin pitävänsä Millasta kovin, mutta jotain puuttuu. Jouni ei näet kysele Millalta oikeastaan mitään. Mistä tämä pitää, mitä tämä on tehnyt elämässään, ja mikä eniten kaihertaa, mitä hänelle kuuluu. Tänään, eilen, koskaan. Lopulta Milla jättää Jounin.

Loppuiko rakkaus? Ei. Ainoastaan Millan kärsivällisyys opettaa miestä olemaan kiinnostunut.

Jokainen on joskus törmännyt ystävään/tuttuun, joka ei aidosti kuuntele. Saattaa näennäisesti kyllä kysyä ne kiinnostusta osoittavat sanat, alkaakseen pian kuitenkin puhua vain lempiaiheestaan, itsestä. Parisuhteessa kuulluksi tulemattomuus käy sietämättömäksi, sillä toisin kuin itsekeskeisestä ystävästä, suhteesta ei voi pitää pitkiäkin hengähdystaukoja. Jos toinen ei koskaan kysy, häntä ei juuri kiinnosta.

Nainen on istunut muutamankin kerran treffeillä miehen kanssa, joka puhuu, puhuu ja puhuu. Itsestään. Maan hiljaisimmaksi ei voi Naistakaan sanoa, sosiaalisena olentona pystyy kyllä osoittamaan olevansa hereillä keskustelun aikana muutoinkin, kuin nyökkäilemällä. Koska eräällä treffikumppanilla näytti olevan hyvinkin hauskaa ja viihdyttävää, päätti Nainen tehdä pienen ihmiskokeen. Se meni näin. Joka kerta kun puhe kääntyi Naiseen – tämän itsensä ansioista – mies alkoi eleillään osoittaa, ettei kiinnosta. Liikkua levottomasti, vilkuilla ulos, välttää katsekontaktia. Ja joka kerta kun aihe siirtyi häneen itseensä, keskittyminen palasi täydellisenä. Kaksi (!) tuntia myöhemmin mies halasi lämpimästi, kiitti seurasta, kertoi nauttineensa kovin tapaamisesta Naisen kanssa ja kysyi kuinka pian he voisivat nähdä uudelleen. Arvannet, että sitä toista kertaa ei tullut koskaan.

Mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Luulisi, että rakkauden tunnustaminen on suuremman puserruksen tuotos, kuin aidolta vaikuttavan välittämisen osoittaminen. Vaan ei ole. Naisella on kokemusta kummastakin mieslajista, siitä joka osaa ja siitä joka ei. Jälkimmäinen ei vaan opi, yritetty on. Puhua, pyytää, vaatia. Olla hiljaa ja odottaa maailmanluokan ihmettä. Sitä ei tule. Millan ratkaisu on siten hyvin helppo ymmärtää. Sellaista mitä toisella ei ole, ei voi pakottamalla saada esille. Toki elämässä on erilaisia vaiheita. Murheet ja masennus tekevät ihmisestä omanapaisen, mutta pitkässä juoksussa kiinnostuksen puute on vain eräs luonteenominaisuus, jota ei voi opettaa ilman ihmisen omaa halua muuttua. Tai. Sitten se on kylmästi ja kaunistelematta niin, että juuri tämä kyseinen naarasmerkkinen ilmestys ei vain kiinnosta miestä. Ei muutoin kuin palana lihaa.

Saattaa herätä kysymys, miten erottaa nämä kaksi miestyyppiä toisistaan, sen jota kiinnosta vain seksi ja sen, joka ei osaa kysyä, saati kuunnella. Onko sillä mitään väliä. Kuka edes haluaa olla suhteessa ihmiseen, jolle on jokseenkin sama. Milla ei halunnut, Milla lähti. Jouni jäi todennäköisesti ihmettelemään miten tässä nyt näin kävi. Kaikista lukuisista kehityskeskustelualoitteista huolimatta. 

Nainen uskoo, että myös miehille on tärkeää tulla kuulluiksi. Kaikille on. Sukupuoleen ja ikään katsomatta. On kivaa, kun joku kysyy miten päivä meni. On kivaa tulla huomatuksi, kohdatuksi, kohdelluksi tärkeänä. Ehkä sitä taitoa pitäisi opetella jokaisessa suhteessa enemmän, ei vain sen rakkaimman kanssa. Olla parempi vanhempi, ystävä, työkaveri, lähimmäinen. Aito ja läsnä.

Naisen lapsuudessa oli tapana pitää pientä kirjaa, johon kukin sai kirjoittaa runoja ja mietelauseita toisilleen. Ihan ensimmäisellä sivulla koreilee vanha miete, jonka täydellisen merkityksen Nainen ymmärsi vasta vuosia, jopa kymmeniä myöhemmin. Se meni näin.

Lie havainnut Luoja sen viisahaks, yks suu mut sen sijaan korvaa kaks…

Hei, kivaa kun tulit lukemaan blogia. Mitä Sinulle kuuluu tänään?