sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa vähän.

Kirjat, elokuvat, tarinat ties monessako polvessa kertovat epätoivoisesta rakkaudesta. Sellaisesta jossa melkein saadaan toisensa, ja joka jää tarinaksi elämään ehkä juuri siksi, että vain melkein. Epätoivoisen rakkauden kokenut tietää millaista on kärsiä yhdessä, mutta kärsiä vielä enemmän erossa. Kärsiä kaikki tyynni kuitenkin.

Mitä sana kuvaisi parhaiten juuri tätä rakkautta? Mikä on tarpeeksi kuvaamaan tunnetta, jota tuskin itsekään ymmärtää? Ei mikään. Tai sittenkin, epävarmuus. Jäytävä, inhottava, kaikkialle tunkeva epävarmuus.
Tämän pitäisi olla vielä vain kivaa. Kutkuttavaa. Uutta. Iloista. Tämä on kaikkea muuta. Ei sillä, että he koskaan riitelisivät. Ehei, aikaa on aivan liian vähän sellaiseen. He nauravat paljon. Puhuvat paljon. Makaavat toistensa hengitystä kuunnellen. Mutta he myös itkevät. Kaksi kyyneliin kyvytöntä vuotavat suolaista vettä tahmaisina, paljaina, kaikkein eniten haavoittuvina. Ei mies sellaista kestä. Naista, joka saa itkemään. Naista, joka saa tuntemaan itsensä heikoksi. Naista, joka menee siihen kohtaan pimeää, josta ei koskaan puhuta. Ei mies kestä sellaista. Naista. Mitä tekee mies, joka itkee naisen vuoksi? Menee kuoreen. Henkiseen tavoittamattomaan. Mitä enemmän mies on piilossa, sitä enemmän nainen kärsii. Molemmat kärsivät. Hän ja Nainen.

Ei hän ole Naiselle ihmiskoe, yksi psykologinen tulkinta kiehtovasta mielestä, mutta Naisen noitavaistot taitavat vain olla hänelle liikaa. Nainen on liikaa. Pistää polvilleen ja ryömimään ja kaivamaan tunnekuonaa, jota ei kai koskaan ole joutunut. Sellainen yhteys, sellainen mielenliikkeitä tietävä sielunkumppanuus voi olla niin kovin pelottavaa. Mitä tekee ihminen, joka pelkää? Ennustaa. Alkaa elää ennustamaansa. Kun kuitenkin tämä päättyy… Ja päättyyhän se. Nainen on elänyt kaiken jo niin monta kertaa. Nainen on elänyt kyllin monta elämää, rakkautta, alkua tämän yhdenkin aikana tietääkseen, miten paljon voi valehdella itselleen, miten kaikki on vain valheen eteen valjastettua tekosyytä. Että alkaa rajoittaa tapaamisia. Sanomisia. Tekemisiä. Lakkaa ottamasta kädestä. Olemasta aito, läsnä ja haavoittuva. Koska se kaikki sattuu niin paljon. Kaikki se hyvä, josta jäi lapsena vaille. Saada nyt pyyteetön kiintymys. Syvä ja ehdoton rakkaus. On helpompaa rakastaa sellaisia, jotka eivät rakasta takaisin. Tuttua, totuttua, turvallista. Kaikki muu on kaaos.

Nainen näkee sen hänestä niin monin tavoin. Katselee peilikuvaansa. Miten monta vuotta ajatteli aivan samoin. Näki lähtönsä jo ennen saapumista. Näki kyyneleitä ja loppuja aluissa. Näki, koska halusi nähdä. Miten paljon helpompaa oli rakentaa aina uutta, kuin vahvistaa vanhaa. Jossain tuli piste, jolloin lähtö oli parempi. Aina jossain tuli. Kun ei ollut yhteisiä lapsia ja lainoja ja vuosia. Ja olihan se toki niinkin. Mutta se kaikki oli vain kivun karttamista. Sellaisen, jossa lasketaan oma pienuus toisen kädelle ja toivotaan, ettei tämä murskaa sitä. Monta vuotta Nainen sanoi ei kaikelle oikealle ja kyllä kaikelle väärälle. Nainen ei ollut valmis oikeaan, nyt on. Hän ei.

Pitäisi osata erottaa mahdollinen mahdottomasta. Toivo tyhmyydestä. Pitäisi valita kahdesta. Kun toinen kaikin tavoin pyytää lähelle ja käskee pois. Kun toinen keksii tapoja kartella, vaikka silmät pyytävät ottamaan syliin. Kun toinen sanoo, että kun se sattuu niin kovin. Oman heikkouden huomaaminen. Kipukohtansa, keskeneräisyytensä. Ei luota siihen, että Nainen ei koskaan häntä siten loukkaisi. Miksi tekisi niin? Naisella olisi kaikki maailman keinot ylipäätään loukata ihmisiä, kostaa, valjastaa tarkkaavaisuutensa pahuudelle, noitavainunsa katkeruudelle. Miksi ihmeessä tekisi niin? Ihminen, joka kaikin mahdollisin tavoin yrittää elää tämän elämänsä hyvin ja mahdollisimman vähäisiä vauriota kenellekään aiheuttaen. Nainen, joka inhoaa kaikkea vallankäyttöä ja väkivaltaa, alistamista, loukkaamista, tappelua. Edes alhaisimmat riidat Lastenisän kanssa eivät koskaan tähdänneet siihen, mikä peruuttamattomasti tekisi tuhoaan. Mutta mistä hän sen voisi tietää?

Suhde häneen on omituisessa pysähtyneisyyden tilassa. Nainen vaistoaa hengitystä pidättävää odotusta. Ehkä mies miettii, tuliko tämä kaikki liian varhain eron jälkeen, liian vakava, liian ihon alle käyvä. Ehkä pohtii pakoaan. Ehkä jäämistään. Ehkä yllättyy siitä, miten Nainen ei vaadi, ei pyydä. Vain on, ja antaa olla. Sillä Nainen tietää, ettei mikään lie kuristavaa kyselyä inhottavampaa, kun ei vielä edes itsekään osaa asioita sanoiksi pukea. Nainen ei siis kysy. Nainen antaa ajan kulua.

Mitä jos hän haluaakin oikeasti irti, vaan ei osaa sitä sanoa? Kehtaa sanoa? Pelkää kenties tekevänsä virheen niin tehdessään, mutta yhtä suuren jäädessään? Ehkäpä hän haluaisi olla oikeasti vapaa ja miettimättä miksi on niin vaikea pyytää lähelle? Jos Naisen vainu onkin väärässä? Miten Nainen voisi ylipäätään vainuta mitään sellaista, jota toinen ei vielä edes tiedä? Mahdotonta. Jotain niin suurta ja erityistä tässä on, ettei Nainen voi alkaa sitä kiirehtimään, kaikkein vähiten vaatimaan. Mitä jos vain olisi ja toivottaisi kaiken elämässä tervetulleeksi? Kaikki tunteet ja tapahtumat ja tapahtumatta jäävät? Mitä jos vain hyväksyisi sen, ettei kaikki ole omassa kädessä, läheskään? Mitä jos vain uskoisi, että se mikä tapahtuu, tapahtuu syystä ja sillä kaikella syyllä on aina hyvä tarkoitus? Jos lakkaisi ajattelemasta, että pitää tehdä valinta, erottaa mahdollinen mahdottomasta, toivo tyhmyydestä? Onko se Naisen tehtävä ensinnäkään, jos kerran elämä kantaa. Sillä kantaa se. Tämänkin yli taas.

Rakastaa. Ei rakasta. Rakastaa. Ehkä vähän kai kuitenkin. Hän ei soita. Eikä niin tee Nainenkaan.




sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Pitkäviikko

Allekirjoittanut aloitti jo hyvän matkaa kirjoittamaan viimeisimmästä käänteestään pariutumisrintamalla, mutta sitten suhteen tilapäivitys muuttui jälleen. Todellakin, ihan kesken kirjoittamisen. Koska suhde häneen on yhtä vuoristorataa ”ollaan, ei olla” – vatulointeineen, eikä vieläkään ole varmassa tiedossa tuliko siihen tarinaan nyt piste vai pilkku, keskittyy Nainen tällä kertaa vakaampiin asioihin. Jouluun ja lomaan.

Loma. Lomalomalallalaa. Viikon vaivainen, mutta loma silti. Mikään ei voisi tulla enempää tarpeeseen. Nainen ei ollut ymmärtänyt miten uupunut oli työstään ja sen ikävistä lieveilmiöistä (mm. melko hyytävä tappouhkaus) kunnes etsi kaksi tuntia hätävaralukulaseja, joita ei ollut sittenkään ostanut ja väitti ystävälleen, että nyt ei ole lapsilla iskäviikonlppu, vaikka olikin. No sattuhan näitä. Kuka äiti nyt ei unohtaisi, että lapset ovat isällään, eikä yläkerrassa nukkumassa. Tai no.
Oman mausteensa aivojen ylikuormitukseen toivat sellaiset pikkujutut, kuten kahdet eri koulun joulujuhlat kaikkine oheisjärjestelyineen, kaverisynttärit, lahjaostokset, todistustenjaon juhlavaatetuksen organisointi isilään, kortit ja pikkumuistamiset opettajille ja sotilointi Lastenisän käytöksen typeryyden julistumaa johdosta. Normaalin koti – lapset – koira rallin päälle. Muutamana hengästyttävänä työnjälkeisiltana tämä kaikki oli vain yksikertaisesti liikaa. Ja sitten hän…

Viikko. Miten siinä ehtii tasaamaan kierrokset ja rentoutumaan? Lapset kihisevät ensin odotuksesta ja jännityksestä ja sitten pitkien pyhien strukturoimattomuudesta. Vaan kun kyseinen viikko asettuu jouluun, voi valita kahdesta; stressata kaikesta touhusta ja tohinasta, vai heittäytyä ja nauttia kaikesta touhusta ja tohinasta. Nopea otanta joululahjaostoksilla kauppakeskuksessa muutaman tuhannen muun kanssa kertoo, että aika iso osa on valinnut vaikkapa perheriitapaikan sen julkisuusarvon mukaan. Mitä enemmän ihmisiä ympärillä, sitä makoisampi sanaharkka. Nainen ei ole henkilökohtaisesti koskaan ymmärtänyt kahta asiaa; miksi pitää raahata vastahakoinen mies väkisin kauppaan mukaan ja miksi pitää tapella julkisella paikalla. Nainen nyt ei ole ymmärtänyt montaa muutakaan asiaa. Että eipä sillä. Kertokoot joku viisaampi syyt edellä mainituille, jos osaa.

Kun päiviä aattoon on enää neljä, on Naisen kotona jo asiat aika hyvällä tolalla. Suurin osa lahjoista hankittu, ainakin alakerta näennäisen siisti. Ja lapset isilässä. Ikkunat ja uunintakunen takuulle pesemättä, mutta kynttilän hämärässä sellaista ei edes huomaa. Toisarvoista, vähempikin riittää.
Tänä jouluna vietetään ehkä viimeistä kertaa perinnejoulua Naisen kotolassa, kolmen naisen ja lasten Oman Näköistä Juhlaa. Muutoksen tuulia kun on ilmassa itse kullakin. Joulun jälkeen on enää kourallinen päiviä, kun Eero Esikoinen lopettaa työt ja astuu asepalvelukseen. Ikävä, sen haikeus on nyt jo läsnä. Mutta sitä ennen on aikaa täyttää mieli rauhalla, riemulla ja eniten, rakkaudella.

Viikko. Miten siinä ehtii tasaamaan kierrokset ja rentoutumaan? Kun 16v kysyi äidiltään tämän loman pituutta, ja sai vastaukseksi ”vain viikko”, laski lapsi kätensä Naisen olalle ja sanoi; älä välitä äiti. Se viikko tulee tuntumaan  t o d e l l a  pitkältä…




 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Uusi lukema

On taas se aika vuodesta, kun Nainen opettelee piirtämään ikäsarakkeeseen uuden luvun. Kriisistä toiseen elonsa aikana matkannut naisotus vietti vielä vuosi sitten syntymäpäiväänsä ajatellen, etteivät nelosella alkavat luvut voi häntä millään tavalla suistaa surkeisiin mietteisiin elämästä, sen rajallisuudesta, eikä ainakaan Siitä Kamalasta; keski-iästä.
Kunnes Se iski.

Hakukone Google antaa keski-iällä mitä hajanaisempia lukuja. Evoluution mittakaavassa ihmisotuksen parasta ennen päivämäärä sijoittuu lukujen 30–40 välille. Jos taas ikää tarkastellaan muutoin kuin lisääntymiskoneiston suhteellisen moitteettomana toimintona, keski-ikäinen on (lähteestä riippuen) 36–59,  45–60 tai 40–65-vuotias. Masentavaa. Mitä niin yhteistä on jopa yli kahdenkymmenen vuoden ajanjaksossa ihmisen elämässä? Tasannevaihe. Kuulemma. Sen määritelmän mukaan Nainen ei saavuttane koskaan tuota merkkipaalua.

Oli miten oli, keski-ikä on aikaa nuoruuden ja vanhuuden välillä. Alle 40 (tai 45, tirsk) on siis nuori. Joku tutkimus väittää keski-iän alkavan 53-vuotiaana. Silloin ihminen alkaa valita vaatteensa mukavuuden  – ei ulkonäön –  perusteella, ei pysy enää mukana listahiteistä, eikä nuorempien puheenaiheissa. Kymmenen vuotta siis vielä. Enää.

Neljäkymmentäkolme. Miten se voikin olla jo niin? Voi. Ja on. Valitettavasti.
Miten tässä nyt pitäisi, lakata pukeutumasta nuorekkaasti, piirtämästä kissarajauksia, kihartamasta hiuksia ja laittamasta rusettia, perhospinniä tai kukkaa niihin? Leikata helppohoitoinen eiminkäänmallinen lässähtänyt poikatukka, koska sellainen ei korosta ikääntyvien kasvojen roikkumista? Siirtyä salilta sauvakävelyyn ja kirjoittamisesta kirjapiiriin? Vaihtaa listahitit Yle puhe –kanavaan?

Naisesta on sanottu, että ikääntyminen sopii hänelle. Se lie kiertoilmaus ”olit lapsena suohirviö, etkä nuorena aikaisenakaan ruusu vallan”. Tai jotain. Muuta selitystä Nainen ei ole ilmiölle keksinyt. Tai tietenkin on, kantaa itsensä jo ihan toisin, uhkuu sellaista itsevarmuutta, jota vain elämää nähnyt ja siitä selviytynyt voi kantaa. Plaaplaa. Sopi vuosien kasaantuminen kuin lumikinos kulkuväylälle tahi ei, yksi on varmaa. Se ei ole kivaa. Sillä minkä henkisessä hyvässä voittaa, sen ruumissa rapistuu.

Suurin harppaus kohti ”vanheta kauniisti, tai vähemmän” tapahtui kutakuinkin neljänkymmenen korvalla. Rypyt? Kuiva iho? Viihdevuosien ensimerkit? Ehei. Suvussa, jossa hedelmällisyys jatkuu ”loppuis nyt jo prkl” vuosiin ja yli, finnivoidetta tarvitsee aivan yhtä kauan kuin ehkäisyäkin. Vaan maan vetovoimaa ei voita hyvätkään geenit.
Ensin alkoi roikkua toinen silmäkulma. Sitten suupieli. Leukalinja. Tuskin havaittavasti, mutta roikkua kuitenkin. Sangen pinnallista puhetta häneltä, joka on laittanut satoja ja taas satoja euroja kasvoihinsa hoitoihin. Ja jos hetken luulit, että mikroneulaukseen, botoxiin tai muihin ajan viisareita kääntäviin, erehdyit. Kasvohoidot tarkoittavat Naisen kohdalla uusien ja taas uusien ihosyövänalkujen poistamista. Kipeitä toimenpiteitä, koepaloja, lovea lompakossa. Juuri edelliset hoidatettuaan, huomasi muutama päivä sitten taas uutta pukkaavan. Sekin pitää hoitaa, halusi tai ei, ettei etene. Maan vetovoimasta viis, mutta nämä vanhusväestölle tyypilliset ihovaurioiden ilmentymät eivät näillä vuosirenkailla ihan hirveästi herätä hyväksyntää sitä prosessia kohtaan, jota ikääntymiseksi kutsutaan.

Entäs ruumis sitten? Toipuminen on yhä hitaampaa. Saatpa mustelman tai haavan mihin tahansa, sen paraneminen k e s t ä ä . . .  Salipäivän jälkeinen ei mene enää ihanassa lihaskivussa, vaan maitohapot hyppäävät päivän yli. Helvetillinen en kävele enää koskaan tuska kyllä tulee, mutta vasta ylihuomenna. Lie jokin merkki lihasten, ainakin naismerkkisten lihasten, palautumisesta ja kyvystä kehittyä? Ja ne lihakset sitten. Katoavaa kansanperinnettä. Kaksi viikkoa flunssassa ja saat aloittaa kaiken alusta. Ei sentään kävelemään opettelun. Vielä. Sekin päivä kai tulee.
Aineenvaihdunta hidastuu. Enää ei voi ahtaa kebabrullaa, litraa jäätelöä ja kuudensadangramman irtaripussia sen asettumatta vyötärölle. Lautasmalli tarkoittaa yhä useammin hiilareista luopumista, vaikka elämäntapa on liikkuva kaikin tavoin. Ihan uusi tuttavuus, selluinen liitti, suunnittelee rantautumista reisiin. Rytmihäiriöt lisääntyvät, mikä sydänsairauksien sekalaisessa suvussa aiheuttaa ahdistusta sekin. Selkä on jatkuvasti kipeä, koska se ei palaudu työstä. Kahdeksan tuntia staattista jännitystä hartioissa ja lapojen välissä kaipaisi kahdeksan päivän tauon palautuakseen. Lääkkeitä menee ja reseptejä tulee. Huraa.

Entäs ne positiiviset fyysiset puolet ikääntymisessä? Tässä pohdintaa sellaisista;










(niitä ei ole)



Lippu salkoon ja parempaa mekkoa päälle, ehta esikeski-iänkriisi on saapunut Naiselaan.
Oikeesti. Aikuisten oikeesti (joka on sanonta, jota kukaan katu-uskottava ei muuten enää käytä. Että tiedoksi vaan). Ei Nainen tietenkään vietä aikaansa peilin edessä murehtimassa, kroppaansa kyttäämässä, eikä elonsa mediaania laskiessa. Tietenkään. Nainen on vielä monessa mittakaavassa nuori, hyväkuntoinen ja ihan kehittymiskelpoinen yksilö. Eikä sellaiseen olisi edes aikaa, kaikki hauska jäisi tapahtumatta.
Ja koska ”hänen paikkaansa on kyselty” (aikuisten oikeesti), yksinäinen vanhuus ei lie mitenkään selviö tässä vaiheessa vielä kuitenkaan, meni suhde hänen kanssaan syteen tahi saveen. Tämä oli sitten sitä sarkastista huumoria, mikäli blogia lukee totisempi kanssaolento. Jota Nainen syvästi epäilee.

Eilen lävähti uusi lukema Naisen digitaalinäyttöön. Miten se voikin olla jo niin? Voi ja on. Paree sopeutua sitten.



maanantai 7. joulukuuta 2015

"Se viikonloppu"

Millaiset edellytykset on suhteella, jossa nähdään kahden viikon välein kaksi päivää kerrallaan ja kaiken muun ajan ollaan viestin ja muutaman puhelinsoiton kantamina? Tätä kysymystä Nainen on viime ajat miettinyt, eikä lopputulema ole lainkaan kiveen tahi kallioon hakattu.

Kaksi viikkoa elämä menee näin. Viikonloppu. Ensin varovasti tunnustellen tapaillaan suhteen tilaa. Miltä tuntuu nähdä, mitä ajattelen, mitä tunnen, mikä on toisen reaktio, onko aika jo viilentänyt. Sitten on kivaa ja helppoa ja mutkatonta ja ihanaa sunnuntai-iltaan saakka. Suru. Ahdistus. Ero. Muutama päivä menee arkisumussa, ikävöiden, musertuen siitä tiedosta, että toinen on jossain siellä, mutta ei yhtään tässä. Että hänet saattaa erottaa sadat kilometrit, vaikka ajatuksissa on vain sekunnin tuhannesosan päässä.
Päiviä kuluu. Ikävä on yhä läsnä, mutta ei enää jokaisen valveillaolohetken ainoa ajatus.
Päiviä kuluu tarpeeksi. Tietoisuus siitä, että häntä ei voi nähdä vieläkään yli viikkoon saa mielen tekemään temppujaan. Alkaa ”mitä jos”. Tässä ei ole mitään järkeä. Mitä jos vaan luovuttaa. Nyt heti ja ajoissa. Meistä ei koskaan tule tämän enempää.

Hän ei koskaan tule arki-iltana Naisen ja lasten luo. Vielä vähemmän Nainen koskaan tulee tapaamaan hänen lapsiaan. Ja koska kahdenkeskistä aikaa on niin vähän, suurin osa elämästä on vain odottamista. Mitä jos vain luovuttaisi? Sitten tulee ”se viikonloppu”. Varovasti tunnustellaan suhteen tilaa, kunnes kaikki on taas kivaa, helppoa ja mutkatonta ja ihanaa.

Ja sama alusta.

Tietenkään Nainen ei vain odota. Käy töissä. Kaupassa. Kotona taas ennen seuraavaa sumeaa aamua koneistossa, josta nykyisen säädännön mukaan hyppää pois 66 vuoden ja kahden kuukauden iässä. Jokainen joskus rakastanut tietää millaista on ajaa puolilla valoilla kaikki aika, jota ei vietä rakkaansa lähellä. Turhauttavaa. Turhaa. Vaikka onhan se toki ihanaa, että sentään on joku jota ikävöidä? Niin siis, onhan?

Ei tässä ole mitään järkeä. He ovat niin eri lähtökohdissa. Nainen jo niin kauan sitten eronnut, edellisestä ”hei lapset, tässä on äidin ystävä” lasketaan jo vuosissa. Naisen lapset tietävät, etteivät äiti ja isi koskaan enää palaa yhteen. Naisen lapset haluaisivat äidilleen uuden kumppanin, miehenmallin, aikuisen kaverin, jonka kanssa voisi joskus käydä kalassa. Eikä kyse ole vain mitä Naisen lapset haluavat. Nainen haluaa. Jakaa elämäänsä muutakin kuin kahden viikon ohuissa siivuissa, josta suurin osa ajasta menee kaiken tämän järkevyyden kyseenalaistamiseen. Jos on näin rakastunut, miten voi olla näin onneton?

Hän on vastaeronnut. Varovainen, tietenkin. Hänen lapset vasta alkavat ymmärtää mitä ero tarkoittaa, mitä kahden asunnon välin kulkeminen oikeasti on ja miten kaikki tulee muuttumaan. Joulut, juhannukset, syntymäpäivät. Ei Nainen voisi ikimaailmassa näyttäytyä hänen lapsilleen, jo lähtökohtaisesti vihattuna, vieraana viekkaana naisena, joka estää vanhempien yhteen palaamisen. Mikä ei tietenkään ole totta, mutta niin Naisenkin kotona pienet päät aikanaan pähkivät. Kun Lastenisä ja Mustasurma sittemmin erosivat, oli se ainoa este poissa. Ainoa este ainakin seitsenvuotisen mielessä. Mitkään muut syyt eivät vakuuttaneet Tyttöprinsessaa, kuten vakaa  ja painokas ”äiti ja isä eivät koskaan enää ole yhdessä”. Lapsen usko on vahvinta lajia ikinä. Ei Nainen voisi näyttäytyä hänen lapsilleen. Nainen ei voisi olla vielä kuukausiin, ehkä vuosiin läsnä.

Entä hän sitten? Hän ei halua. Vastaeronneen henkinen hälytysjärjestelmä flippaa joka ikinen kerta, kun siihen tiirikoituu ajatuskin Naisen nuorimmaisten tapaamisesta. Liian aikaista? Liian vakavaa? Lasten tapaaminen merkitsee askelta, jota hän ei halunne ottaa. Tai mistä Nainen sen tietää. Näistä ei puhuta. Ei pilata sitä vähää yhteistä ruotimalla aina vaan mitä me ollaan ja millaista on olla suhteessa, jossa ei perusteta yhteistä pesää. Millaista on olla vain kahden viikon välein kaksi pientä vuorokautta?

Kamalaa.

Nainen halusi aina tapailuperustaisen aikuisen suhteen. Ja eläessään sitä, ymmärtää, että tapailuakin on niin monen tasoista. Rakkaus vaatii syvetäkseen muutakin kuin tahdon pitää sitä yllä. Kylliksi aikaa. Jos voisi nähdä joka viikko. Edes hetken. Jos voisi kuulla äänensä puhelimessa, puhua meistä ja varmistua siitä, että hän ajattelee samoin. Ei Naisella ole mikään kiire. Ei Nainen raahaa häntä alttarille, yhteiseen kotiin, edes osittaiseen yhteiseen arkeen. Hän haluaa silti kuulua Naiselle, Nainen hänelle. Miksi tämä sitten on niin kovin vaikeaa?
Koska Naista kalvaa tunne, että hän ei elä samaa tarinaa. Ja koska sellainen järjen syrjäyttänyt tunne elää ja voi hyvin, Nainen tekee sitä minkä parhaiten osaa. Lähtöä. Siihen voi mennä viikko, siihen voi mennä kuukausia. Mutta mieli on alkanut puhaltaa kuurankukkiaan ajan ikkunaan, joka heidät erottaa.

Älä tee sitä. Odota. Anna ajan kulua ja katso loppuun saakka. Aina sinä luovutat, keräät helmasi ja juokset, kun tulee hankalaa. Ja jos jokin vain on liian vaikeaa, et edes aloita. Tee toisin, edes tämän kerran. Odota.

Kohta on joulu. Tuleeko Nainen koskaan viemään häntä joulupäivänä vanhemmilleen? Tapaako koskaan hänen perhettään, ystäviään, onko osana elämää oikeasti, ei vain joka toinen viikonloppu? Nainen ei tiedä. Kukaan ei tiedä. On vain tunne, eikä se tunne ole hyvä.  


”Se viikonloppu” taas takana. Laskeutuminen arkeen alkaa. Ikävä alkaa. Tai sitten pako tästä kaikesta. Kun itsensä pitää tavallaan jäädyttää, laittaa säilöön aina kahdeksi viikoksi ja sitten sulattaa uudelleen, mikään ei ole varmaa. Vain yksi on. Joka kerta, kun sytytät saman kynttilän, sinulla on yksi kerta vähemmän jäljellä.