perjantai 29. tammikuuta 2016

Ties monesko kerta hyvästejä

Merkillinen viikko. Siinä käytiin läpi koko tunnekirjo surusta suureen välinpitämättömyyteen ja pettymyksestä uuteen nousuun. Muutaman päivän ajan kaikki oli vain mustaa. Aivan sama kuka hänen paikkansa tulee täyttämään, sillä kukaan ei sitä koskaan täytä. Hän ampui riman niin ylös taivaalle, ettei kukaan enää tule sitä ylittämään. Nyt on aivan sama. Rima nilkoissa. Kuka tahansa kelpaa.

Hän soitti joka päivä, laittoi viestejä. Aluksi he itkivät molemmat. Sitten ei enää kumpikaan. Eräänä iltana puhelun päätyttyä kääriytyessään peiton pehmeään pesään unta pyydystämään Nainen ajatteli, miten enää ei tunnu koko ajan vain kamalalta? Enkö välittänyt sittenkään tarpeeksi? Tässäkö tämä suru oli? Mutta totuus on, että ihmisaivot vain eivät kestä kovin pitkään äärimmäisiä tunnetiloja. Itseohjautuva toipuminen. Hiljainen hyväksyntä. Tottuminen. Kaikki ”me” puhe on sanottu, se vaihtui ”minä” ja ”sinä” puheeseen. Arkiseen. Kaikki on jo niin moneen kertaan sanottu. Enää ei jaksanut käydä läpi henkistä tunnepäiväkirjaa. Ei vaan jaksanut.

Hän lukee vanhoja viestejä. Hän laittaa uusia. Hän käy läpi sähköpostit, muistot ja ajatusten lokerot. Hän epäröi. Nainen ei. Puoli vuotta, vuosi. Ainakin. Hänen täytyy nyt ihan rauhassa saada rakastua / pettyä vapaaseen elämäänsä, tottua siihen tai löytää joku uusi ja parempi. Mikään muu ei tule kyseeseenkään, kolmatta eroa ei enää tule. Jokainen viesti kertoo, ettei hän osaa päästää irti. Osaa, halua. Ei tosin halua Nainenkaan. Ei tuollaista ihmistä voi hukata! ”Ei kadota toisiltamme”, pyytää hän. Kohtuullista, sitä Nainenkin toivoo. Mutta ei enää sillä tavalla, kuin ennen. Nainen ei enää halua häntä takaisin, vaikka haluaa tietää mitä kuuluu, saada viestejä kesken päivän, hauskoja tilannekuvia elävästä elämästä ihmiseltä, joka jakaa täysin saman mielenmaiseman. Nainen ei halua hukata häntä, vaikka niin kai käy. Lopulta käy. He kumpikin tietävät sen, siksi nämä viestit. Hukkuvan ote, tarrautuvan käsi ennen pimeää.

Onko ihanaa saada puhelu häneltä? On. Onko se yksinomaan ihanaa? Ei. Sillä joka kerran Nainen tuntee itsensä roistoksi, sellaiseksi, joka toipuu ja nousee kaikesta hokien sitten vaikka että aivan sama, mutta nousee kuitenkin. Hän on se, joka lukee vanhoja viestejä, Nainen ei. Ei ainuttakaan ole. Miksi katsoa taakseen, kun siellä ei ole enää mitään odottamassa? Miksi kiusata itseään, upota muistoihin, miettiä mielettömän mielettömyyttä? Hän tekee niin. Ja sellaisen ymmärtäminen saa Naisen pelkäämään hänen puolestaan. He ovat edelleen samassa veneessä, mutta mitä jos toinen on alkanut katsella kaihoisasti rantaan, kun toinen vasta verkkoja laskee?


Naiselle tämä on jo ties monesko kerta hyvästejä, hän ei tiedä niistä juuri mitään. Jos matkustaa paljon, oppii pakkaamaan vähän. Jos toipuu paljon, toipuu kerta kerralta nopeammin. Tai lakkaa vaan välittämästä. Naisesta on tullut mestari toipumaan, erojensa sankari. Sankan lukuisten.
Tietyt realiteetit pätevät aina. Ensin tuntuu ihan paskalta ja sitten ei enää. Vain näiden kahden välinen aika vaihtelee kerrasta toiseen, mikään muu ei. Sama prässi, samat vaiheet. Armoton vitutus elämää kohtaan. Mitä niitä ruokkimaan muistoilla. Aikansa voi kuunnella Best love songs of all time – youtubesta, koska sitä kuunneltiin yhdessä suloisen sovinnon aikana. Aikansa tarkoittaa tässä tapauksessa muutaman päivän. Eteenpäin vaan. Kyyninen sydän, kivussa keitetty. Ruoski itsesi ehjäksi, kohtaa tiesi ylpeydellä.

Tulee seuraavia. Tulee uusia. Tulee merkityksellisiä ja vähemmän. Ei tule koskaan toista häntä.


 
Aivan sama.



 

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Hän

Nainen näki sen tulevan. Näki niin monin tavoin. Siitäkin huolimatta eli, rakasti ja luotti. Odotti kuin mestauslavan reunalla vuoroaan, toivoen ihmettä. Tietäen, että ihmeiden luku on ihmiskunnan hyväksi jo aikaa sitten käytetty.

Ensimmäinen muisto. Hätäinen tapaaminen ison aakkoshuoltoaseman kahvilassa, koska Naisella oli kiire. Kynsilakka lohjennut siivotessa. Hiuksissa uunissa paahtuneen taikinan tuoksu. Lasten syntymäpäiväjuhlat seuraavana päivänä. Hän ymmärtää. Neljän lapsen isä itsekin. Tummissa silmissään arvoitus, jonka Nainen haluaa ratkaista.

Hän ymmärtää niin paljon todellisuutta, jossa Nainen päivänsä viettää. Hänen kanssaan tuntuu kuin Maailmankaikkeus olisi järjestänyt juuri heitä varten ihanan yllätyksen, sielunkumppanit toisilleen. Miten helppoa olla! Miten hauskaa, luontevaa, kevyttä. Mikä intohimo ja yhteys. Miten yhteen ihmiseen saakin mahtumaan niin monta. Hienosti suunniteltu Universumilta. Tätä Nainen ei ikinä olisi uskonut kokevansa. Ikinä.

Jossain kohtaa kaikki alkoi mennä vikaan. Tapaamiset harvenivat entisestään, sillä niiden eteen tehdyt ponnistelut olivat aina jostain muusta pois. Nainen ymmärsi sen. Hänellä on pienemmät lapset, suuremmat velvollisuudet. Hänen elämänsä on täynnä aikatauluja ja asioita, joita Naisella ei. Mutta jokin muukin muuttui. Suhteesta tuli todellinen tahtotila. Siitä haihtui keveys, tilalle tuli jotain, jonka Nainen tulkitsi velvollisuudeksi. Ja silti, edelleen, toivoi ihmettä. Että kun tämänkin vuori saadaan kiivettyä, kivinen matka taitettua, vielä kaikki takaisin hyväksi tulee.

Heidän otteensa alkoi irrota toisistaan. On vaikea selittää miten se tapahtui. Se vaan kävi niin. Kun elää tarpeeksi lähellä toisen sielua ja sydäntä, näkee erkaantumisen katsomattakin. Naisesta tuli velvollisuus, hänestä tuli velvollisuus. Heidän suhteestaan tuli merkillinen aikataulutettu tapa, jollaiseksi ei koskaan yhdenkään suhteen pitäisi tulla. Kosketukset vähenivät. Lopulta he olivat näennäisen kietoutuneina toisiinsa, mutta kädet eivät enää hakeutuneet silittämään, vetämään lähemmäs, vakuuttamaan ihoa kaiken olevan hyvin. Nainen nuuhki hänen kaulansa kuoppaa ja mietti, jos tämä on vain vaihe? Ehkä suhde oli saavuttanut sen vakiintumispisteensä? Ehkä hänellä oli syynsä olla etäinen. Oli. Aivan varmasti oli.
 

Hän halaa. Hän koskee. Hän pitää lähellä. Mutta hänestä huomaa jo ovelta, jos ei. Hän saattaa yhtenä päivänä olla mitä avoimin, rakastettavin ja vilpittömin ja toisena jotain ihan muuta. Synkkä. Käpertynyt. Ahdistunut. Sellainen kuin lukisi suoraan skorpionimiehen oletettuja luonteenpiirteitä, niitä vähemmän maireita. Halauksessa varautuneisuus, suudelma hätäinen hipaisu. Apea on mieli, sanoo hän. Lapset ovat taas viikon äidillään, tyhjä talo hiljainen huutomerkki erosta, jota ei koskaan pitänyt tulla. Hänellekään. Naisenko se hiljaisuus pitäisi täyttää? Ei. Nainen tietää ettei tyhjyyttä saa täytettyä kuin hetkittäin, eikä tarvitsekaan. Nainen tietää, että hiljaisuuteen auttaa vain aika. Tottumus. Mutta hän ei tiedä. Hänelle ero lapsista on joka kerran ikuinen, kunnes taas talo täyttyy äänistä ja pienistä ihmisistä. Hän sulkeutuu Naiselta. Pinnistelee, yrittää, on seurallinen ja hauska ja jää taas kiinni siitä, että sisimmässään ei. Apea mieli, sanoo hän. Ei kuitenkaan masentunut. Vai niin.

Mitä tehdä? Voiko ihminen jättää toisen siksi, että tämä kärsii niin paljon? Onko sellainen ainoastaan itsekästä? Vai jopa jaloa? Rakkauden teko päättää rakkaus.

Hänen ei ole hyvä yksin, hänen ei ole hyvä Naisen kanssa. Hän kärsii joka tapauksessa. Hän elää ensimmäistä eronsa jälkeistä vuottaan. Hänen kuuluukin kärsiä. Kaikki muu olisi teeskentelyä. Sekin on, että asiat ovat muka hyvin. Samantahtinen hengitys, hikinen iho, lakanoiden uurteista laskettu rakkauden määrä. Sekään raukea hetki ei ole hyvin, kun kaikki on kuitenkin väärin. Että erotaan, vaikka ei enää rakasteta, että pienet ihmiset kärsivät. Voi vain hävitä. Lakata olemasta, kunnes jonain päivänä ymmärtää, että on ollut koko ajan. Elossa. Läsnä. Tähtenä omalla radallaan. Kaiken sen saattoi aistia hänestä. Apeasta miehestä.

Hän tarvitsee Naista, Nainen tarvitsee häntä. Eikä kumpikaan tarvitse toistaan. Kaksi viikkoa vain viestejä. Hän ei soita. Lapset ovat siinä koko ajan korvana, on harrastusvientiä, kuumepotilasta, kovasti kaikkea. Hän ei soita lapsettomana viikkonaankaan. On töitä ja harrastuksia ja edustusillallisia. Eipä sillä, Nainen ei odota, ei soita, ei halua. Sillä eräs seikka ei jätä rauhaan.

Nainen ei tiedä mistä kaikki alkoi, mutta muistaa hyvin hetken, jolloin teki henkisen U-käännöksen. Hän vierellä sohvalla, Nainen viestittelemässä pojalleen armeijaan. ”Tietenkin tulen omaisten iltaan!” Eikä hetkeäkään, pientä ja viatonta, Nainen ajatellut pyytää häntä mukaan. Joskus kauan sitten he kävivät yhdellä reissullansa ohimennen eräällä sotilaskodilla kahvilla. Silloin Nainen ajatteli, että muutaman kuukauden kuluttua esikoinen aloittaa armeijan ja he voisivat yhdessä käydä häntä katsomassa. He voisivat istua jossain samanlaisessa askeettisessa pöydässä, kuin nämä siilitukkaiset ja finnikasvoiset nuorukaiset vanhempineen ja tyttöystävineen. Vaan kun Esikoisen palveluspaikassa koitti omaisten ilta, Nainen halusi mennä sinne yksin. Hän olisi ollut aivan vapaa lähtemään sinne mukaan, mutta Nainen ei kysynyt. Miksi? Ei halunnut. Valitsi pitkän automatkan yhteisen ajan sijaan, ratti kankeana pakkasesta, vaan ajatukset norjina. Halusi olla yksin. Kohdata lapsensa yksin. Aivan kuin aavistaen taas tulevan. Taas sen tulevan.

Viimeinen muisto. Hänen sylinsä, lämpönsä, huultensa kevyt pehmeys. Halaus, jota ei enää koskaan koe. Älä itke. Ole vahva. Ääni värähtää kummallakin. Nainen murtui, vaikka luuli että ei. Ovi painui kiinni. Tuttu piha, tie, kaupunki. Kaikki se jäi taakse. Paahteiset helteet, pihakoivujen kulta, pakkanen ja hanki. Hän jäi. Kotimatkan  päättyminen omaan pihaan on kai se ihmiskunnan viimeinen ihme.

Jos ero voi olla kaunis, tämä oli. Yhtä kaunis kuin koko taival hänen kanssaan. Mitään ei jäänyt kesken. Mitään ei jäänyt sanomatta. Vaikka jotain kai kuitenkin. Oliko hän helpottunut? Nainen teki ratkaisun, näytti kädellään polun päättyneen. Hänelle se sopi niin kovin hyvin. Niin helposti hän luopui. Viimeiset kaksi viikkoa Nainen tiesi kirkkaasti, että tämä täytyy tehdä. Jokainen päivä kuljetti kohti väistämätöntä. Se tuntui oikealta. Se tuntui mahdolliselta. Se oli niin selvää ja varmaa, että päivä päivältä Naista ahdista ajatus jostain muusta. Maailmankaikkeus syöksi heitä kohti suurinta mahdollista virhettä ja ainoaa oikeaa ratkaisua.

Paitaa tuoksuu häneltä vielä hetken. Kohta se haihtuu, kuin kaikki tässä elämässä. Nainen ei enää koskaan naura. Ja silti, tietää vielä nauravansa kuitenkin.

 

Viimeinen viesti häneltä. Sitten vielä viimeinen. Jonkin niistä täytyy olla. Joku päivä hänen nimensä painuu aina vain alemmas puhelimen näytöllä uusien viestien tieltä. Monta kuukautta se oli aina ylinnä. He viestittelivät niin paljon.
Tuolla jossain kulkee hän, kuin sisarestaan erotettu veli. Yksin. Vähän orponakin. Mutta ajan kuluttua onnellisen uteliaana, mitä elämällä on vielä tarjota.


Maailmankaikkeus, lupaathan yhden asian? Kohtele häntä hyvin.



 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Melkeiniskättömät

”Miks aina mulle?”, kysyy Tyttöprinsessa. Poskilla kuumeen piirtämä puna, mustikkasilmien alla purppurakehrä, iho lumenvalkea.
”Miten niin aina? Eilen oli molemmat veljet kotona kipeinä, tänään on sun vuoro”. Niin kuin elämässä nyt sairastelulle vuoroja jaettaisiin. Arpaa se on, lottoa kaikki tyynni. Kuten muutkin asiat elämässä.  

”Mulla on ollut ongenkoukku takapuolessa, käsi murtunut, käärme purrut…”
Pienen tytön ilme on juuri niin lohduton, kuin yhdeksänvuotias oksennustaudin vuoksi koulun ja suuren ihastuksensa väliin jättäneellä vain olla voi. Naisen nauru pyrkii tahattomana pyrskähdyksenä, mutta jarruttaa viime hetkellä huulille.
”Voi pientä”. Tällä kertaa sana ”pieni” sallitaan. ”Pieni” on suuri solvaus hänelle, joka haluaa olla jo iso. Tai ainakin terve.

Lapsi on lämmin, pehmeä, ja valvottanut monta tuntia. Kaikki ne välit, jotka Nainen olisi voinut nukkua minkä kääntymisen aiheuttamalta kivultaan kykenee. Murtunut varvas muistutteli pitkin yötä miten kiire ja turvallisuus eivät ole sisaruksia. Kuinka niin pieni ruumiinkappale voikin olla niin mahdottoman kipeä tuoreeltaan?

Sulla on kyllä koko ajan jotain, sanoi hän kerran. Koko ajan "jotain"? Onko? Elämän pikkuharmejahan nämä vain. Lapsi ajaa kolarin. Jää talvipakkasilla lukkojen taakse. Työntää sormensa pinnojen ja oven väliin. Saa serkkunsa rippijuhlissa käärmeenpureman miltei keskellä kaupunkia. Koira syö pussillisen purukumia ja sitä pidetään elossa sokeritankkauksella seuraavat 12 tuntia, yövuoron ottaa esikoinen. Mönkkäristä puhkeaa rengas, eikä kännykkä kuulu tiettömien teitten päässä. Pitkät ovat tunnit äidin odottaa yksin lastaan kotiin keskellä yötä. Auto hajoaa. Selkä hajoaa. Pää hajoaa. Illuusio siitä menee rikki, että elämä voisi olla edes varttivuoden muutakin kuin kylmiä hermoja ja päättäväisyyttä. Mutta. Kukaan ei ole kuollut, katto oli kodin kantena aamulla herättyä ja aurinko nousee todennäköisesti huomennakin.


Jos pysähtyy oikein miettimään, kieltämättä. Elämä on ollut, on, ja tulee olemaan yhtä urbaania eloonjäämistaistelua hänelle, joka pesuettaan yrittää yksin luotsata. Eikä vain yritä. Luotsaa. Joka päivä tuo mukanaan jotain ylimääräistä. Jotain akuuttia hoidettavaa, muistettavaa, kuormittavaa. Viiden, kohta kuuden vuoden aikana varmaa on ollut vain se, että kaikki on jokseenkin epävarmaa. Sellaista on vain sietäminen. Elämän pikkuharmit kasaantuvat ja juuri kun selviää yhdestä harmisumasta, saapuu seuraava. Miksi märehtiä mitään sellaista, jolle vaan ei voi mitään?  Kun Nainen tyhjentää keskellä yötä oksennusämpäriä yhdellä jalalla konkaten, hän ei enää ajattele kunpa tässä olisi toiset kädet. Kunpa olisi joku, jolle siirtää vastuuta, siirtää työtä tai siirtää edes yhdesti heijastuma omasta todellisuudesta. Ei ajattele, koska kaikesta on jo niin kauan. Siitä, kun edes näennäisesti oli mahdollista odottaa jaettua elämää ja jaettua vastuuta siitä.
Lastenisä sen sijaan muuttaa jo toiseen avoliittoon viiden vuoden aikana. Kolmekymppinen lapseton Nuorikko, pelästynyt pikkutyttö, joka ei uskaltanut tulla esittäytymään ovelle, kun Nainen toi lapset isilään uutenavuotena. Nainen kirjoitti kauniin kirjeenkin Nuorikolle. Rohkaisi ja antoi siunauksensa heidän suhteelleen ja kertoi, että vaikka lapset sitovat vanhemmat lopuksi ikää yhteen, se side koskee vain lapsia. Kaikki muu on ohi. Ja että on yksinomaan onnellinen, jos Lastenisä on. Kaikkea hyvää heille. Ei Nainen toivo mitään pahaa, päinvastoin. Jos Nuorikon vatsa alkaa söpösti pyöristyä, saa Tyttöprinsessa kaipaamansa pikkusisaren. Jotkut sadut päättyvät onnellisesti, eivät kaikki äitipuolet ole ilkeitä. Ainakaan aikana ennen omaa perillistä. Toinen avoliitto ei siten ole mitenkään Naiselta pois, mutta mietteliääksi sellainen kyllä sai.

Nainen on ollut järjenääni, vakaa kallio ja jykevä puu lasten nojata. Mikä tahansa maailmassa muuttuukin, Nainen ei. Äiti. Lastenisä muuttaa kuusi kertaa viiden vuoden aikana. Pian seitsemännen. Kaksi äitipuolta. Kaksi velipuolta, niitä joita kukaan Naisen lapsista ei enää riitaisan eron vuoksi tapaa. Jokainen voi olla jotain, jos ei muuta niin huono esimerkki siitä, miten omat lapset eivät tule etusijalla ennen omaa napaa. Pukematta marttyyrinviittaa, pyytämättä pystyttämään patsasta takapihalle tai marmorilaattaan kultaista kaiverrusta ylivertaisesta hyvyydestään, Nainen voi sanoa olleensa juuri näin ennen kaikkea lasten vuoksi. Vakaa. Turvallinen. Yksin. Miksi antaa lastensa kiintyä johonkin, joka kuitenkin otetaan pois? Äidin luona ei tarvitse miettiä rakastaako tuo oikeasti, pysyykö, voiko siihen kiintyä. Äidin luona on äiti. Yksin. Ja vaikka vuosien aikana toki Nainenkin on seurustelukumppaninsa lopulta lasten eteen tuonut, koskaan ei ole edes puolivakavissaan avoliittoa miettinyt. Siksi hämmentävää on huomata, mitä Lastenisän oletettu ja aiottu muutto Nuorikkonsa kanssa saa aikaan. Lapsissa.

”Miksi sä et ota miestä?” Kysymys on viaton, mutta toistuva ja tulee kolmen eri-ikäisen tenavan suusta. Vain esikoinen ei kysele. Koskaan.
”No ei niitä niin vaan oteta.” Mielessä hän ja hänen häilyvä otteensa Naisen sydämestä. Ei oteta ei. Mutta lapset eivät jätä rauhaan. Nyt kun aihe on taas tapetilla, joka ikinen ilta tulee sinkkuuden irrottautumisriittejä televisiosta. Treffiohjelmaa, deittisivustomainosta, rakkausdieettejä. Mikset sä ota miestä. Niin mikset?

Kohta kuusi vuotta on kulunut. Suhteita tai niiden virittelyitä on tullut ja mennyt, lukumääräisesti tavalla, joka saisi tiukkapipoisuudestaan tunnetun mummovainaan haukkomaan siveää henkeään hautansa läpi. Lastenisän kaksi on vain naurettavan kalpea varjo sen rinnalla, paljonko Nainen on näiden vuosien aikana deittaillut, varsinkin jos lasketaan kaikki ”kirjoittelin pari viikkoa ja kävin kerran kahvilla” –viritykset. Eipä sillä, Nainen ei ole edes potentiaalisia lasten eteen raahannut, saati samaa kattoa asumaan. Ei ole, ei tule. Sitten, yllättäen, oivallus. Lapset kaipasivat kokonaista perhettä riippumatta siitä, kuuluko siihen biologinen isä. Kaikki nämä vuodet kaipasivat. Kaipaavat kai tavallaan edelleen. Mutta kohta ovat murrosiässä tai sen yli. Kukaan ei enää odota onki kädessä, että miehenmalli veisi kalaan. Kukaan ei enää pyydä nostamaan satulaa tai katsomaan miten hienon kärrynpyörän osaa tehdä. Kukaan ei enää piirrä valkoiselle kopiopaperille perhepotrettia, jossa kaikki hymyilevät, myös se äidin uusi mies, melkeiniskä. Ei tule enää päiväkodin kevätjuhlia, joissa pikkuperhonen lehahtaa juhlamekossaan melkeiniskän kaulaan, äidin hymyillessä onnellisena vieressä hymyä, jota vain rakkaudesta pakahtuva voi. Että vaikka oma isä ei, tämä se lennättää korkealle, melkein taivaaseen asti! Lapsilla on ollut haavekuva ehjästä perheestä, jonka olisi ratkaissut äidin uusi mies. Mitä heillä nyt on?

Lapset eivät osaa kertoa syytä, miksi iskäpuoli olisi kiva. Se vaan olisi. Ehkä lapset haluaisivat äidille miehen ihan äidin itsensä takia. Että äidilläkin olisi joku. Kantamaan oksennusämpäriä keskellä yötä. Kantamaan äitiä, kun äiti ei jaksa. Niinkö ajattelevat? Mikä saa lapset haluamaan elämäänsä melkeiniskää, isänpuolikasta, äidinmiestä? Miksi lapset haluavat hahmon sohvalle ja Nainen ei? Koska Nainen ei voi. Lastenisä sekoilee mitä sekoilee ja Nainen on vakaa ja pysyy. Lastenisälle on mahdollista muuttaa asuntoa, puolisoa, työtä, elämäntapaa ainoastaan omista lähtökohdistaan. Naiselle tulee aina neljä ennen. Aina. Eikä heistä kukaan tule ensin siksi, että äitinä uhrautuisi puolesta. Se ei ole uhrautumista, että valjastaa sydämensä järjelle. Se on ainoa oikea tapa elää sen jälkeen, kun on tehnyt pieniä ihmisiä maailmaan.
Kun Nainen ja Lastenisä eroivat, teki Nainen eräänlaisen lupauksen itselleen. Hän pärjäisi, pystyisi ja kantaisi heitä kaikkia. Eikä koskaan menisi suhteeseen väärin perustein. Ei siksi, että arki olisi helpompaa, että joku huollattaisi auton, kävisi kaupassa tai hieroisi hartiat illalla. Jos jonain päivänä Naisen sohvaa, vuodetta ja sydäntä asuu mies, jota lapset kutsuvat melkeiniskäksi, asuu hän vain ja yhdestä syystä; rakkaudesta.

Tämän kaiken pohdinnan jälkeen loppupuheenvuoro on mielenkiintoinen. Puolustus sanoo, että ei voi ja lapset, mutta syyttäjä on eri mieltä. Entä jos Nainen ei vain ole tahtonut tarpeeksi? Ajatellut, että ei voi, koska se ei onnistu kuitenkaan. Tapaillut miehiä, joiden kanssa voi ainoastaan epäonnistua. Entä jos tahto aikuiseen suhteeseen onkin vain pelon eteen valjastettu juhta, selitys epäonnistumisen pelolle? Mielenkiintoinen ajatus, todella. Kun lapset ovat kerran yhden eron kokeneet, ei heitä voi enää altistaa toiselle. Niin kauan kuin Naisen kotoa asuvat, Nainen on ja pysyy. Yksin. Toisaalta tämä perhe on ainoa Naisen tuntema ja tuttu. Kokonainen ja ehjä näin, muuttumaton ja vakaa. Ehkä kukaan mieskään ei ole tahtonut tarpeeksi. Ehkä Nainen ei ole naisena kummoinenkaan, kaiken sen työn väärti, joka tarvittaisiin moisen jääräyden taivuttamiseen.

Ilta on raukea yksin ennen unta. Kaukosäätimen ainoa hallintaoikeus, koko sohva maata jalka selkänojalla, se jossa pienen varpaan pieni luu lakkaa jomottamasta vain kohollaan. Kukaan ei enää oksenna, vain vaimea yskä yläkerrasta. Ei kinaa, ei kompromisseja, ei keskeneräisiä asioita.
Hänestä ei vielä kuulu, mutta Peto laittaa viestiä, kuten niin monesti tekee ihan vaan kai tylsyyttään. Viestittely on hauskaa, tarkoituksetonta ja antaa kieltämättä kutkuttavan kurkistusluukun miehiseen sielunmaisemaan, sillä siinä ei ole tunteiden tahrimaa vääristymää.
”Kauanko sä olet asunut yksin / lasten kanssa?”
”Kohta kuusi vuotta, kauanko sä?”
”Saman verran.”

”Kaipaatko koskaan naista siihen luokses asumaan?”
”En, mitä mä sellaisella, elän perhe-elämää lasten kanssa.”

Niinpä. Kun tarpeeksi kauan katselee aamukahvipöydästä ikkunasta aukeavaa maisemaa yksin, alkaa se olla ainoa oikea tapa katsoa montaa muutakin näkymää elämässä. Mikä ei tietenkään estä seurustelemasta. Mutta että muuttaisi yhteen, on se syy sitten tottumus, pelko, sopivan kumppanin puuttumattomuus tai yksinkertaisesti mukavuudenhalu?
Naisen lapsille melkeiniskä tapahtuu yhtä todennäköisesti, kuin uusi jääkausi seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Jos vaikka alkaisi ajatella mahdollisia ajatuksia, raivaisi ruokapöydän ylimääräiset paikat roinasta, ostaisi toisen sohvan kaksi vuotta sitten hajonneen tilalle, uskoisi, että sen sijaan että joku veisi aikaa, tilaa ja huomiota, voisi myös tuoda jotain elämään.

Sanovat, että vanhakin koira oppii uusia temppuja. Kaikki on kai mahdollista.





lauantai 16. tammikuuta 2016

Säälimätöntä ja sangen kiittämätöntä sanaa

Viime päivinä mediassa, varsinkin sosiaalisessa sellaisessa, on ollut puhetta miehen asemasta perheessä etenkin suhteessa koiraan. Tuo ihmisen paras ystävä kun näyttäisi olevan varsinkin vaimon paras ystävä, tai ainakin tulevansa ennen tämän väärinkohdeltua puolisoa. Vaimolle mikä tahansa tulee ennen miestä. Lapset, ystävät, sukulaiset, työ, harrastukset. Niin ja tietenkin se koira. Kirjoituksia lukiessaan alkaa miettiä, että näitä nyt avautuvia miehiä taitaa olla vain kahta lajia. Miesflunssamies ja Hiljainen Kärsijä. Yhtäkaikki, heidän vihdoin ilmoille huudetussa hädässään kulminoituu eräs merkittävä parisuhteen kuolinkorina; arvostuksen puute. Vaimo ei arvosta miehen tekemiä lumitöitä. Autonhuoltoa. Lampunvaihtoa. Lastenhoitoa zumban aikana. Saati niitä arkisia ja tavallisia, joita kotitöiksi kutsutaan. Huom. kotitöiksi, ei naistöiksi. Arvosta, vai kiitä?

”Kiitos kun pesit vessan. Kiitos kun kävit kaupassa. Kiitos kun viikkasit pyykit kaappiin ja silitit paitani, että minulla oli aamulla puhdasta päälle. Kiitos että veit meidän yhteiset lapset päiväkotiin. Kiitos että hait ne sieltä. Kiitos, että annoit minulle illalla. Kiitos vaimo näistä”.

Moniko mies jaksaisi sanoa näin, päivästä, viikosta, vuodesta toiseen?
Jos miehet kärsivät arvostuksen puutteesta, miten sitten arvostusta voi ilmaista? Olet tärkeä minulle. Arvostan sinua miehenä, isänä ja kumppanina. Entä klassikko; minä rakastan sinua? Tämäpä ei miesflunssamiehelle riitä. Pitää kiittää. Joka. Ikisestä. Asiasta. Nainen sen tietää, koska oli naimisissa parhaat vuotensa sellaisen kanssa. Kissa kiitoksella elää. Ja miesflunssamies. Kauanko vaimo siis jaksaa kiittää vessanpöntön renkaan nostamisesta tai hammastahnaroiskeiden siivoamisesta peilistä? Epävirallisen tutkimuksen mukaan n. 2 vuotta. Se on se aika, kun aivot alkavat toipua hullaantumisesta ja nähdä ihmisen tämän arkisessa olemuksessaan vailla verkkokalvojen vaaleanpunaisia väriaistimuksia.  

Allekirjoittanut väittää että mikä tahansa liitto olisi onnellisempi, jos siinä osoitettaisiin enemmän kiitosta sanoin, teoin ja ajatuksin. Alusta hamaan loppuun saakka. Osoittaa kiitollisuutta kiittämättä itsestään selvistä asioista. Siinäpä rasti. Puhumattomuuden kulttuuri kun alkaa monessa nuoressa ja nuorten liitossa jo lähtökohtaisesti. Harva parikymppinen ilmaisee valitulleen nimenomaan arvostustaan, miten se voisi olla automaatio kymmenen vuoden kuluttua, jolloin liiton kestävyyttä natisuttaa arki potenssiin kymmenen? Ihmissuhdetaidot kehittyvät ajan ja iän myötä. Toiset onnistuvat siinä jo ensimmäisen liittonsa aikana. Toiset eivät koskaan. Loput siltä väliltä.
Hiljainen Kärsijä ei ihan oikeasti saa arvostusta millään saralla, ikinä. Se on hänelle kokemusperäinen asia, josta on vielä pitkä matka siihen, mitä miesflunssamies ei saa. Kiitosta.
 
Mikä siinä kiitoksessa sitten ylipäätään on vaimoväelle niin vastenmielistä? Koska on riski, että kiittämällä miehestä tulee yksi lapsi muiden joukossa. Lasta kiitellään ja kehutaan asioista, jotka ovat aikuisille itsestään selviä. Hienosti syö, housut pysyivät kuivina koko ulkoilun ja pääjalkainen piirustus ihan selvästi tosiaan muistuttaa mummia. Kun se kolmekymmentä vuotta vanhempi sankari tekee jotain eksoottista, kuten keittää perunoita tai käy töissä jotta voi tuoda rahaa kotiin vaimon ollessa äitiysvapaalla hoitamassa heidän yhteistä lastaan, niin sellaisesta kiittäminen tuntuu, kuulostaa ja on, naivia. Ei ihme, jos koiran kerjääminen alkaa vaikuttaa vähemmän kiusalliselta, kuin alati inisevä miesflunssamies ikuisine kiitoskerjuineen. Miesflunssamies on jäänyt lapsena vaille ihailua. Siksi hän janoaa sitä uudelta äidiltään, vaimolta.

Entäs se Hiljainen Kärsijä sitten? Voiko vaimo olla ehta noita, jolle juurihoitokin tulee ennen sanoja ”minä rakastan sinua”? Voi. Hiljaiselle Kärsijälle Naisella on vain yksi neuvo; eroa. Sillä jokaista noitavaimoa kohden on miesflunssamiehen kokenut Aikuinen Nainen, joka haluaa rinnalleen Aikuisen Miehen, jota osaa arvostaa jo ihan siksi, että joka Jumalan asiasta ei tarvitse erikseen kiittää. Naiset voivat totisesti asettaa jopa koiransa miehen yläpuolelle, mutta millainen mies sietää ja alistuu sellaiseen? Nössö. Millainen nainen asettaa koiran miehen edelle? Nössö. Kumpikin elää ainoaa (todistettavissa olevaa) elämäänsä hukaten sen omituiseen kilpailuun siitä, kummalla on enemmän vaikeaa, enemmän tehtäviä, vähemmän mahdollisuuksia mennä, vähemmän helppoa ja enemmän kamalaa yhdessä.

Nämä kirjoitukset, joita on nyt tupsahdellut kuin kalakuolemia Talvivaaran kaivosalueen jätevesissä, saavat Naisen lähinnä lievään ärtyneeseen huvituksen tilaan. Miksi ihmiset sietävät koko elämänsä kynnysmattona olemista? Rakkaudesta, tottumuksesta vai pelosta? Lasten, lainojen ja vuosien vuoksi? Lapset eivät tule kiittämään rakkaudettomasta liitosta, lainat saa lopulta maksettua ja vuodet tunnetusti kuluvat siinä missä ihminenkin. Keksi parempi selitys, sinä lehdissä itkevä uros. Puhu. Pyydä. Jos mikään ei auta, eroa. Rakasta ainokaista (todistettavissa olevaa) elämääsi tarpeeksi. Rakasta itseäsi tarpeeksi. Tai kunnioita itseäsi edes sen verran, ettet avaudu omasta arvottomuudestasi tehden samalla itsestäsi tahdottoman, alisteisen ja muutosvastarintaisen pelkurin. Nössön.

 
Miesflunssamiestä on helppo halveksia tämän vastenmielisestä narsistisesta ihailuntarveininästä johtuen, mutta todellisuudessa Hiljainen Kärsijä on samaa nössökastia kuin kanssaveljensä. Muutoksen ei aina tarvitse tarkoittaa eroa, joskus se on tosin parempi vaihtoehto. Ehkä olisi vain yleisesti hyväksyttävä, että parisuhteet kestävät x-määrän vuosia ja sitten ne joko jatkuvat tai päättyvät molempien osapuolten muutoshalukkuudesta ja – kyvystä riippuen, eikä kumpikaan vaihtoehto ole toistaan tuomittavampi. Väkisin ei kannata olla yhdessä. Uhrautujaa harvoin tullaan ruumiinvalvojaisissa kiittämään siitä, että tämä paljon kärsi. Kukaan ei näet edes tiedä sitä. Hukkaan meni.

Kieltämättä herää myös ajatus, onko tämä miesten ääni nyt vain kaipuuta patriarkaaliseen yhteiskuntaan, jossa ei totisesti ynnätty emännän tyttöjeniltojen lukua jaettuna omilla vastaavilla. Kärsiikö mies lähtökohtaisesti mielessään arvostuksen puutetta liitossa, joka perustuu jaetulle vanhemmuudelle, kotitöille, sekä yhtäläiselle mahdollisuudelle tehdä uraa? Ajatus, jota ei saa ääneen sanoa. Ajatus, joka paistaa läpi monestakin miesflunssamiehen ja Hiljaisen Uhrautujan kirjoituksesta. Kaikki oli hyvin aikana, jolloin vaimo toi tohvelit jalkaan työpäivän päätteeksi, eikä vaivannut miestään omilla kevyillä pikkumurheillaan. Eikä ainakaan lähtenyt zumbaan ja jättänyt miespoloa yksin kotiin petoeläinten – heidän joita (yhteisiksi) lapsiksi kutsutaan – kanssa.

Miesflunssamiehellä ja Hiljaisella Kärsijällä on molemmilla mahdollisuus aikuiseen suhteeseen, jossa kunnioitus ja arvostus ovat selviö. Kun miesflunssamies kenkäistään aviovuoteesta verhottoman yksiön vaahtomuovipatjalle, tai mikä pahempi, armeija-aikaisen sovinistisen ikisinkun tupakaverinsa kaljassa ja erinäisissä eritteissä kylpeneelle sohvalle, Siperia alkaa opettaa ja evoluutio tapahtua. Kyllin monta kenkäisyä riittää kertomaan miesflunssamiehelle, että valittamisen sijaan elämässä kannattaa toimia. Kasvaa aikuiseksi. Lakata kitisemästä, ettei kukaan nainen arvosta, kun äitikään koskaan ei. Arvostus lähtee itsestä, aikuisuus on asioiden hoitamista vailla odotusta kiitoksesta. Sitä mitä haluat lisää elämääsi, tee toisille.
Hiljainen Kärsijä taas tulee saamaan paljon naisia tarinalla, jossa itse ymmärsi lopulta lähteä suhteesta. Jokainen nainen rakastaa olla piirun verran parempi, kuin kamala ex. Ja jokainen kamala ex saa naisen todella käyttäytymään paremmin. Osoittamaan jopa sitä arvostusta ihan lähtökohtaisesti.
 
Ollaan me kamalia. Naiset. Varsinkin tämä Nainen. Ei tipu sääliä, ei ymmärrystä miesflunssamiehelle tai Hiljaiselle Kärsijälle. Pitäisiköhän avautua moisesta julmuudesta alatikärsivää sukupuolta kohtaan Iltasanomalehtijulkaisussa? Ai niin. Se on jo tehty.


lauantai 9. tammikuuta 2016

Mörköhuolikuu

Tammikuu, mörkökuu, turha ja uuvuttava. Joulu on ohi, uusivuosikin. Juhlat ja lasku ja krapula. Henkinen sellainen tosin, kuka nyt tipattomana hanaa avaisi. Kuntosalit ja uimahallit täyttyvät tulevista lupaustenrikkojista, niin ettei sekaan mahdu. Talous huutaa punaista höveliään perhejuhlaputken jälkeen. Pakkanen painuu kaiken inhimillisen alle. Ei huvita. Ei niin mikään. Tämä on juuri se aika vuodesta, jolloin hurjinta tekemistä ikinä on sulattaa pakastin. Naisen tapauksessa kaksi. Suurtalouskeittiö suurtalousperheessä.

Voisi hiihtää. Paitsi että ei voi. Harvat sukset kestävät soralla suksimista. Eikä iho kestä pakkasta. Ainakaan jos käyttää lääkärin määräyksestä mörkörasvaa ehkäisemään tulevia ihosyöväkkeitä. Hyvinpä ehkäisee. Edelliset hoidettiin kaksi kuukautta sitten, ja taas uutta pukkaa. Pelottaa, että se on iso M. Tuskin, mutta pelottaa silti. Hetkinen. Sitäkö tämä täydellinen kyllästyminen kuukauteen nimeltä tammikuu onkin?

Itsesääli on ihana tila. Kuka tällaista voisi rakastaa? Hän, jolla on ollut ihan oikea syöpä? Hän, joka muutenkin elää tunnelukossa ja tyhjiössä ja usein henkisessä tavoittamattomuuden tilassaan olettaessaan Naisen sentään olevan terve ja verevä ja elämää uhkuva Vahvan Naisen Kuva? Ja toki tavallaan onkin. Mitä nyt piippaa turhia hälytyksiä monta kertaa vuodessa. Ai, esiaste tälläkin erää. Huh, kylläpä helpotti. Saako sanoa, että ei muuten helpota. Se alituinen pelko. Ei irrota otettaan edes näennäisen tyyneyden aikana, kun kävelee kasvot kirvellen ulos lääkäristä ja tietää, että kaksi viikkoa ja kukaan ei enää huomaa mitään. Vaan Nainen huomaa. Aina ja aina vain uusia.

Alitajuinen pelko on valitettavasti oleellinen osa Naista. Tästä pitäisi puhua. Niin monesta pitäisi. Akuutimmastakin. Vaikkapa siitä, että kaksi viikkoa teki taas tehtävänsä. Jos oikein rehellisiä ollaan, Nainen ei oikeastaan edes haluaisi nähdä häntä. Lukea vaan kirjaa sohvannurkassa ja kääntää selkä hyisessä uinuvalle ulkomaailmalle. Hänellekin. Tammikuu on mörkökuu ja Nainen on kuten kuu. Näyttää vain yhden puolen itsestään.

Pitäisi. Käydä suihkussa, poistaa lohkeileva kynsilakka ja laittaa uusi. Ajaa säärikarvat. Raspata kantapäät. Pukea jotain kivaa. Laittaa hiukset ja kasvot. Meikata piiloon se, joka jää muutenkin hiusten alle. Kevyesti ja nätisti. Häntä varten.

Ei jaksa.

Miksi vaivautua? Jos se on Iso M, hän ei jää sitä katsomaan. Ei jää, koska Nainen ei anna. Se taistelu käydään ihan toisilla kentillä, sellaisilla, joiden pimeyteen ei ole kellään kulkua.

Jos se ei ole Iso M, hän ei saa koskaan tietää. Hän näkee vain kuun yhden puolen. Ja sellainen alkaa kieltämättä ärsyttää Naista, vaikka toki ihan itse on tilanteen aiheuttanut. Sillä silloin, kun Nainen ja Mies olivat vielä yhdessä kaksi talvea sitten, käytiin tätä samaa rallia. Tutkimusta, koepalaa, hoitoja. Väärä hälytys, vasta esiaste. Ja voi miten huolissaan Mies aina oli! Ei Nainen kestä sellaista. Omassa pelossa on ihan tarpeeksi pitelemistä. Muiden pelkoa ei enää jaksaisi.

Jos pelko on niin oleellinen osa Naisen elämää, miksi niin oleellista ei voi kertoa hänelle, kaiken uhalla. Eikö suhteessa pitäisi? Vaikea sanoa. Nainen olisi kävelevä muistutus siitä, mitä Hän on käynyt läpi. Se on se suurin pelko. Hän on nähnyt jo yhdet kirvelevät Naisen kasvoilla. Hän ei kysynyt mitään. Teko, tulkinta, johtopäätös:


a) häntä ei kiinnosta kysyä
b) häntä pelottaa kysyä

Kumman kanssa on helpompi elää?

Ehkä se ei olekaan tammikuun, joka tässä hiertää. Vaan ihan kaikki. Nainen. Elämä. Rakkaus. Miten helppo on luovuttaa ajatellen, että hän ei kestä. Nainen itse ei kestä, jos hän ei kestäisi. Näkisi säälin ja kauhun ja muistot hänen silmissään, eikä voisi koskaan antaa niitä anteeksi. Raukkamaista. Typerää. Vaan totta. Pelko maalaa mielessään niin monia kuvia, myös uhkasellaisia.
Miten voisi elää tyynesti odottaen. Että kunnes se on Iso M, se on vain esiaste. Kertokoot viisaampi, jos voi. Mielellään sellainen, jolla on myös kolme täysin itsestä riippuvaista alaikäistä helmoissaan ja yksi aikuiseksikin kasvanut, jota haluaisi elämäntiellä vielä pyydettäessä opastaa. Ja se monta kertaa vuodessa toistuva odotus.
Hetkessä eläminen on helppoa teoriassa, vaan niin vaikea toteuttaa huoltensa alla. Viikon päästä tämä piina on ohi. Mikä tahansa on parempi kuin odottaa. Mörköhuolikuu, mene jo.



Tänään pitäisi pitkästä aikaa nähdä hänet. Käydä suihkussa, laittautua, olla viehkeä ja iloinen. Sylin täydeltä elämäniloa ja voimaa. Hänen sylinsä täydeltä.

Toisaalta. Tänään on oikein hyvä päivä sulattaa pakastin. Tai kaksi.





lauantai 2. tammikuuta 2016

Hyvin vaihtunutta vuotta

Uusi vuosi, vanhat kujeet. Vai miten se meni.
Otsikon rivienväleistä huolimatta taas on tullut aika ynnätä vuoden plussat ja miinukset ja merkata lopputulema juhlallisesti sarakkeen alimpaan ruutuun. Arvosanaksi voisi antaa vaikkapa kasiplus. Kyllä. Kas kun kulunut vuosi ei ollut mitenkään erityisen raskas, jonka ääneen sanominen voisi ihmetyttää joitakin. Se vaan ei ollut. Vuodesta jäi päällimmäisenä näet mieleen ilo.

Nainen ei varmaan koskaan ole nauranut niin paljon, kuin juuri päättyneen vuoden aikana. Eipä sillä, että tuo erityisen hauska olisi. Mutta siitä tuli sellainen, koska kaikesta, aivan kaikesta voi vääntää hymyn. Joskus vähän sarkastisen sellaisen.
Kotona hauskuudesta ovat pitäneet huolta varsinkin kaksi vanhinta, joiden huumorin evoluutio on jalostunut lajityypillisen tummaksi, kaksi nuorinta seuraavat uskollisesti isompien jalkain jälkiä. Töissä nauretaan joka päivä, jopa vatsalihakset krampissa ja vedet silmistä valuen. Nainen on saanut onnen kuulua yhteisöön, jossa raskaan työn raskaat läpät kuuluvat jo oletusarvona työsuhde-etuihin. Entä vapaa-aika sitten? Siellä vasta onkin naurettu. Nainen ei epäröi laittaa itseään naurunalaiseksi, päinvastoin. Kertoo auliisti toilailuistaan ja pienestä sisäisestä blondiudestaan, joka ajaa erinäisiin tilanteisiin miltei joka päivä. Läheisten ilahduttaminen on Naiselle elämäntehtävä, sillä nauru on hyvää ja parantavaa silloin, kun se ei ole pahantahtoista, kateellista tai vahingoniloista. Itselle nauraminen on komiikan turvallisin laji, vaikka oikeastaan  rehellisyyden ja tasa-arvon nimissä ihan mille tahansa voi nauraa, kunhan se ei ole ilkeyttä. Niin, ja kunhan osaa itkeä myös.

Vuoteen on toki mahtunut paljon surua, mutta vielä enemmän läheltä piti – tilanteita. Näistä mieleenpainuvimmat, kun Tyttöprinsessa kaatui pyörällä kätensä kaksi luuta poikki ja Esikoinen ajoi pahan kolarin moottoritiellä satanen lasissa juuri ennen tuoreen vuoden vaihtumista. Auto aivan palasina, vaan poika ehjä. Hyvin palveli Ford-vanhus, turvatyynyjään myöten, siinä se nyt pihaan hinattuna muistuttaa sekuntien ratkaisevasta merkityksestä elämän ja kuoleman välillä. Kummallakaan kerralla Nainen ei ollut paikalla, eikä kuullut puhelinta heti, kun lapsi soitti. Kai se oli Luojan keino varmistaa lisäonnettomuudet, ettei shokkinen emo lähde hädissään ja oman henkensä uhalla ajamaan poikasensa luo. Sillä kaikessa rationaalisuudessaankin niin voisi Nainen tehdä.

Itse vuoden vaihtuminen oli flopeista flopein. Nainen oppi erään tärkeän läksyn elämässä; älä koskaan ikinä lainaa, tai ota vastaan lainaksi mitään arvokasta. Kun se putoaa, katoaa tai menee rikki syystä tai toisesta, sen korvaaminen ottaa isosti päähän. Mitäs muita näitä nyt oli? Mahtava kaupungin järjestämä ilotulitus jäi näkemättä, paikkavalinta oli surkea, taksijono pakkasessa pitkä ja katastrofitulituksen suurin pommi; oma lapsi sai turpaansa yrittäessään estää tappelua. Että jos vuosi alkaa surkeasti, sen täytyy jatkua todella hyvin, vai mitä?
Mutta ei niin pahaa, etteikö jotain hyvää. Kukaan ei kuollut, eikä vammautunut pysyvästi, vahingotkin lasketaan satasissa, ei ehkä tuhansissa. Rikkoutuneen pullon kanssa lisää tappelua etsinyt kymmenen kaljan kumara kuusitoistavuotias ei löytänyt, eikä itsekään loukkaantunut pysyvästi rikottuaan paljain käsin toisen ystävän takaoven lasin etsiessään lisää tappelua. Nainen kun sattuu tuntemaan tämän käsittämättömän käytöksen pojan jo vuosien ajan, hyvän ja ehjän (toim. huom.) kodin kasvatin. Koira ei pelännyt raketteja ja tuhonnut kodin irtaimistoa ahdistuksessaan. Pakkasessa ja hyytävässä tuulessa ilotulituksen katsominen ja ylipäätään paikalle saapuminen olisi tiennyt kohtalaista kylmettymistä flunssaseurauksineen, jolta nyt ehkä säästyi (taksijonopalelu olisi allekirjoittanut sen sairastelusopimuksen) ja näkeehän niitä raketteja vuoden päästä uudestaan. Unelmien luolamies ei kävellyt vastaan ja kantanut olallaan matkaansa, joten Nainen jatkaa takkujen selvittämistä suhteessa, joka päättyy todennäköisesti saksien käyttämiseen. Kuvainnollisesti tietenkin. Tästä kaikesta revitään sitten huumoria vuonna 2016, jonka alku lupaa yhtä hauskaa menoa kuin edeltäjänsäkin. Naurussa ei säästellä.

Entäs lupaukset sitten? Niitä ei ole. Ei sitä ikuista kaksi kiloa pudotettavana –elämää, ei kyttäämistä kalenterista koska tipaton tammikuu on taputeltu, ei kappalerajoitusta kenkien/vaatteiden/laukkujen ostamiselle. Helmikuussa alkaa taas kuntosalilla olla tilaa, siellä samaisessa, jossa Nainen on käynyt jo vuosia lupaamatta sitäkään. Sillä rennointa on elämä, kun ei lupaa, vaan suunnittelee. Jokainen tietää lupausten särkyvän kuin saippuakupla, osuessaan todellisuuden maaperään. Suunnitelmat joko onnistuvat, tai eivät. Eikä siinä sen suurempaa.

Mitä suunnittelee hän, joka ei lupaa mitään? Lukevansa enemmän. Pidentävänsä koiralenkkejä. Aloittavansa minä –muotoisen anonyymin blogin, jossa saa kynäillä tyylipuhdasta sarkasmia kuvien kera miettimättä kuka sitä lukee, tai ainakin päivittävänsä nykyistä useammin. Uudet työkuviot mahdollistavat ehkä hieman enemmän vapaa-aikaa työmatkan lyhetessä, joten näille kaikille tulee kenties enemmän mahdollisuuksia. Aika simppeliä suunnitella, ei luvata. Eikö?

Vaikka vuosi ei vaihtunut kovin onnekkaissa merkeissä, siitä voi tulla hyvä ja hauska. Ainakin siitä tulee erilainen, sillä yksi aika päättyy ja toinen alkaa. Vanhin aloittaa maanantaina armeijan ja Naisen työpaikan fyysinen sijainti työtehtävineen muuttuu. Täytyy hyvästellä kaksi; arki-iltahöpöttelyt Esikoisen kanssa ja ihana ja erityisen hauska nykyinen työyhteisö. Kumpikin on haikeaa, mutta elämä menee eteenpäin ja muuttuu alati. Muutosta ei käy vastustaminen, se on ainoa ja väistämätön edellytys kasvulle. Sillä aivan kuten korvat ja nenä (joo, iso ja sarkastinen kiitos tästä) ihminen kasvaa hamaan loppuunsa asti. Haluaa sitä tahi ei.


Hyvää, merkityksellistä ja ennen kaikkea hauskaa vuotta 2016 juuri Sinulle!