lauantai 27. helmikuuta 2016

Rakkauden kieli(muuri)oppi

Sanotaan, että rakkaudella on viisi erilaista kieltä. Ihannetapauksessa rakastavaiset puhuvat täsmälleen samaa ja siten ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Mikäli kaksi eri tavalla rakastavaa ihmistä päätyy yhteen, saattaa heillä olla suuria vaikeuksia, jopa koettua kylmyyttä ja rakkaudettomuutta suhteessaan. Nämä rakkauden kielet ovat;


1.      Sanat
2.      Yhdessä vietetty aika
3.      Lahjat
4.      Auttaminen ja palveleminen
5.      Fyysinen kosketus.

Kukaan ei pidä kaikkia viittä samanarvoisina. Ihminen rakastaa toista tavalla, jolla toivoo itsekin tulevansa rakastetuksi. Entä jos toinen ei ota rakkautena sitä, että aamulla onkin auto valmiiksi tankattuna tai saa kivan korun, sillä haluaisi vain tulla pidetyksi sylissä tai kuulla ne kolme sanaa? Niinpä.

Nainen on aina inhonnut lahjojen saamista. Kyllä. Luit aivan oikein. Ensinnäkin, lahjan hankkiminen vaatii hyvin tarkkaa vainua. Se että urkkii vaimokullan alkkarinkauluksesta kokolappua tai arvioi silmämääräisesti rintsikan kuppikokoa ei vielä takaa onnistunutta alusvaateostosta, ellei vaimokulta satu olemaan harvinaista standarditissistä sovittamattavalmis –tyyppistä vuosien kajoamatonta naislajia. Korut, hajuvedet, laukut menevät helpommin nappiin, ja kuka ei haluaisi saada lahjakorttia vaikkapa hierojalle. No, esimerkiksi Nainen, jolle lahjat eivät ole rakkautta, vain fyysinen kosketus on. Sen sijaan siis, että se oma mussukka hieroisi pyyteettä hartiat, antaakin suurena soidinmenonaan lahjakortin sellaiseen. Lämpimän kiintymystä lisäävän kosketuksen tilalle saakin vieraat kädet selälleen. Menikö nappiin? Ei ihan.

Lahjat ovat kiusallisia siksikin, että lahjojen vastaanottamiseen liittyy aina niiden vaihtokauppaluonteinen olemus. Rakkauden viisi kieltä vahvistaa Naisen epäilevät ajatukset tosiksi. Ihminen joka osoittaa rakkautta lahjoilla, kokee toki antamisen loputonta iloa, mutta jää myös itse odottamaan samankaltaista osoitusta syvästä kiintymyksestä. Lahjat ovat se rakkauden mittari, joka ei niitä arvostamattoman ihmisen kanssa parisuhteeseen päätynyt koskaan täytä. Ellei opi siihen.
Nainen itse ei ole lahjoja hankkivaa tyyppiä. Joka ikinen joulu ja syntymäpäivä parisuhteissa ollessaan oli yhtä kärsimystä. MITÄ ihmettä hankkia? Ei Nainen osaa yllättää tarkasti harkituilla täsmäajatuksilla. Eikä kyse ole mitenkään lahjojen antamisen taloudellisesta puolesta, vain niistä ajatuksista.

Entäs sanat sitten? Ihminen joka elää ja hengittää kirjoittamisesta, on rakkaudessaan hyvinkin niukkasanainen. Miksi? Koska ”minäkin sinua” on ehkä ollut kaikissa suhteissaan eniten käytetty vastine niille kolmelle kauniille sanalle. Eikä edes vastine, vaan vastaus. Mikä on kerran sanottu, on ja pysyy kunnes muuksi muuttuu ja se ilmoitetaan sitten erikseen. Naista ei saa syttymään vaikkapa kehumalla häntä kauniiksi. Primitiivireaktio; Joo, tosi kaunis, katsotaan vaan aamulla kun ryömin luolastani tukka paskaisena ja silmäpussit poskilla. Siinä sinulle kaunista verkkokalvojen täydeltä. Entäs teot sitten? Ihminen joka ei koskaan pyydä apua, ei oikein sitä osaa ottaa vastaankaan. Ei ainakaan osoituksena välittämisestä, äärimmäisessä hädässä vain. Helppo rakastaa, tämä nainen. Itse asiassa on. Kunhan vain pitää sylissä ja paijaa. Ja juuri tässä kohtaa peltoa ajettiin metsään kuuset pöllyten Lastenisän kanssa. Ikinä, koskaan ei mitään lähimainkaan. Lastenisälle oli tärkeintä viettää aikaa yhdessä. Naiselle jokseenkin samantekevää, jos se aika käsitti kaksi erillistä sohvaa ja TV:n iltatarjonta lasten mentyä nukkumaan. Se mikä oli Lastenisälle ajan ja rakkauden jakamista, oli Naiselle pakollinen hiljentymishetki ennen unta. Syliä, sitä ei tämä mies tainnut.

Voiko ihminen oppia ottamaan vastaan ja osoittamaan eri tavalla, kuin mihin on tottunut? Ihan varmasti. Voiko vieraasta rakkauden kielestä tulla täysin korvaava tapa itselle ominaiselle, tuskin, eikä edes tarvitse. Mutta tämän kaiken tiedostaminen on jo avain onnelliseen parisuhteeseen.
Nainen piti itseään jokseenkin tunnekylmänä ja vaikeana, kunnes alkoi tutkia paremmin kiintymyksen kemian saloja. Ei se ole tunnekylmyyttä, että rakastaa läheisyydellä. Itse asiassa, senhän luulisi olevan helpointa ikinä miehelle! Ei tarvitse laittaa latin latia lahjoihin, hukuttaa korulauseisiin, varata romanttisia illallisia, tai viettää jokaista valveillaolotuntia yhdessä. Vaan miehen rakkaus on usein enemmänkin konkreettisia tekoja. Laittaa ruokaa. Kolaa pihan lumesta. Odottaa, että nainen saa ensin. Siinä sitä sitten ollaan. Kielimuurisia kaikki tyynni.

Jotta kaikki ei olisi ihan näin yksinkertaista, saapastelee paikalla Herra Kiintymyssuhdeteoria. Oletetaan, että kaksi ihmistä puhuu samaa rakkauden kieltä, sitä jossa kosketus kertoo enemmän kuin kymmenen täydellisesti rakennettua lausetta. Toinen heistä on turvallisesti kiintynyt ja toinen välttelevästi (kuten suurin osa suomalaisista on). Rakkauden kielestä tuleekin toraisa tapa ratkoa sitä, mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa. Kuinka paljon ihminen, joka ei ole tottunut olemaan sylissä ja rakastettu, sietää syliä ja rakkautta, vaikkakin se olisi se ainoa tuntemansa tapa ylipäätään ilmaista tunnettaan? Ei ole helppoa ei. Mutta mielenkiintoista ja palkitsevaa. Sillä mitä enemmän ymmärtää, sitä enemmän kyseenalaistaa. Omia käytösmallejaan, omia piintyneitä pelkojaan ja tapojaan. Primitiiviset ovat inhon ja tarpeen taistot. Meissä jokaisessa.

Kyllin monta kylmää ja etäistä vääränkielistä miestä tavattuaan, Nainen päätti. Ei enää koskaan. Rakkaus on iloa, mutta se on myös oppimista. Kasvamista. Sydämensä tutkimista. Jokainen tunne kertoo jostain, jokainen pelästynyt ajatus on polku parempaan.


Tarvitaan vain ripaus uskoa. Maailmassa on myös heitä, jotka pystyvät sulattamaan syvästi kohmeisen sydämen hakkaamatta sitä jääpiikillä hajalle.




lauantai 20. helmikuuta 2016

Ei enää kipua

Paras tapa toipua särkyneestä sydämestä on särkeä se uudelleen.

Kauanko on säädyllinen suruaika puolen vuoden suhteesta? Entä kauanko siinä tapauksessa, että kyseessä oli sielunkumppani, elämän rakkaus ja viiltävän suloisen tunne ehkä juuri mahdottoman luonteensa vuoksi? Vastaus; ei sellaista ole. Ei ole oikeaa toipumiskaavaa, tapaa tai aikamäärettä, koska voi sanoa olevansa valmis siirtymään eteenpäin. Se on vaan siirryttävä. Ja mitä on puoli vuotta kuudentoista vuoden, neljän lapsen ja itse rakennetun talon rinnalla. Voiko kipua edes verrata, koska sen hetkisen kivun määrä on aina kuitenkin vakio. Liikaa. Ei voi. On mentävä eteenpäin. Aina. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Hän laittaa viestiä joka päivä. Viestit ovat hauskoja, kaivattuja ja todistus siitä, että maailman pintaa kulkee edelleen yhdet jalat ylitse muiden. Eräänä päivänä viestiä ei tule. Ei koko iltana. Kuluu yli vuorokausi, kunnes hänestä kuuluu mitään. Se tuntui surulliselta. Että tässäkö tämä nyt oli. Ja sitten kuuluu taas. Ystäviä edelleen. Näin tässä mennään.
Nainen päättää taas alkaa elää elämäänsä, tavata jonkun joka on edes vähiten väärä ja olla jokseenkin onnellinen elämänsä loppuun asti. Miettimättä häntä, miettimättä mahdottomia. Mutta se on hankalaa, sillä hänestä kuuluu koko ajan. Monta kertaa päivässä.

Nainen käy ensimmäisillä treffeillä, mutta se tuntuu kuin pettäisi häntä. Mikä helvetillinen luterilainen syyllisyydentunto on istutettu ihmiseen, joka tietää mahdottoman, eikä aio jäädä siihen kiinni? Ei enää koskaan. Toiset treffit ovat jo helpommat. Ainakin mitä tähän syyllisyysaspektiin tulee. Naisen tarkoituksena on vain kevyesti tavata uusia ihmisiä, ajatellen, että tulee vielä joskus kohdalle jos tulee. Ja sitten tulee. Liian aikaisin? Aivan liian. Vaan elämä se ei katso kalenteria ripotellessaan eteen ihmisiä ja tapahtumia.
Siinä sitä sitten ollaan. Uuden ihmisen kanssa, joka vastoin miltei kaikkia kylmäkiskoisia ja varautuneita välttelevän kiintymyssuhteen perillisiä joita Nainen on elämässään tavannut, vaikuttaa ihka oikeasti täysipäiseltä, avoimelta ja aidolta. Sellaiselta, joka ei juokse karkuun, ahdistu ja ala veivata ollaanko vai eikö olla. Ja. Sitten hänen, joka muistuttaa olemassaolostaan puheluin ja viestein.

Juuri kun Nainen ajattelee, että tutustuu tähän uuteen ihmiseen, kiireettä, antaa mahdollisuuden varovaisen toiveikkaalle tunteelle, hän vaistoaa jotain. Puhelusta tulee hyvin surullinen. Kerrotaan taas siitä, miten ei voida olla enää yhdessä, mutta ei haluta olla erossakaan. Miten on musertavaa, että toinen on niin valmis kaikkeen ja toinen ei oikein mihinkään. Miten kamalaa kuulla hänen äänensä, hänen naurunsa, hänen kyyneleensä. Ja kaivata niin tuota kaikkea. Miten hirveää sen jälkeen ajatella uutta ihmistä. Miten väärin Nainen tekee kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vaikka ei teekään. Hän tekee. Mutta Nainen ei vielä myönnä sitä.

Viestit jatkuvat. Niissä on kaipausta ja ikävää, sanoja, joita hän ei koskaan sanonut ennen. Niissä on tunnetta ja paloa ja epätoivoa. Nainen on hajalla. Itkee ja ikävissään. Huutaa paskaa ja perkelettä ja kiroaa elämää. Että oli jo yli ja ehjä, kunnes hän alkoi puhua ikävästä ja soitella. Sitten tapahtuu jotain. Nainen löytää hänen hammasharjan lipaston laatikosta. Ei heitä sitä roskiin. Ei voi. Tuijottaa tuota typerää arkista esinettä, kuin viimeistä muistomerkkiä tunteesta, joka ei koskaan enää palaa. Siitä on kaksi kuukautta, kun hän nukkui täällä viimeksi. Tuossa, oven puolella vuodetta. Yllättäen ikävän aalto ei hukuta Naista. Ei, koska muistaa sen viimeisen aamun. Hänen äreytensä. Hän ei saanut nukuttua, pyöri koko yön kiukkuisesti,  ja Nainen valvoi vieressä. Huono sänky, selkä kipeä. Eikä sillä ollut mitään tekemistä sängyn kanssa. Häntä ahdisti. Taas. Mutta tällä kertaa hän ei tehnyt ratkaisua. Hän oli odotti, että Nainen tekee. Ja niin tapahtui. Tuo muisto ei ollut yhtään kaunis. Aika kultaa muistot. Vaan tätä se ei.

Tulee ilta, jolloin Nainen saa tarpeekseen kaikesta. Nainen haluaa miehen, joka haluaa myös Naisen. Hän soittaa ja Nainen sanoo, ettei enää. Että hänellä oli kaksi tilaisuutta, kolmatta ei tule.  Että vaikka tekee kipeää, nyt on pakko lopettaa viestit ja puhelut. Hänellä ei ole mitään oikeutta pitää Naista roikkumassa muistoissa.
Hän kertoo Naiselle lohduttomasta ikävästä. Pelosta, että Nainen pääsee yli, eikä hän koskaan. Että tämä olisi hirveä virhe. Että ei tule enää koskaan toista samanlaista, toista sielunkumppania. Eikä tulekaan, sanoo Nainen. Miksi edes pitäisi? Elämä voi olla hyvää ja kaunista jonkun toisenkin kanssa. Erilaista.


Ehkä heillä on sittenkin liian samanlainen ajatusmaailma. Ehkä suhteessa pitää olla tarpeeksi samankaltaisuutta, mutta myös kylliksi eroavaisuuksia. Kyllä Nainenkin haluaa pitää hänet elämässään. Ei sellaista yhteyttä voi hukata. Mutta rakkaudeksi tunne ei voi nyt kasvaa. Elämästä ei tosin koskaan tiedä, mutta tämän hetken voi. Voiko hänen kanssaan olla vielä ystävyyttä, se jää nähtäväksi. Rakkaussuhteen lisäksi hänellä ja Naisella todellakin oli mitä kaunein ystävyys. Sen menettämistä hän pelkää, yhteyden, jota ei ole kenenkään muun kanssa. Ja sen ja vain sen säilymiseksi on pakko pitää taukoa. Hän ei ole valmis siihen, mihin Nainen on. Sanoo tietävänsä, ettei ihmisiä voi pitää hyllyllä odottamassa, kunnes itse on valmis. Siihen voi mennä kuukausia, siihen voi mennä vuosia. Hän ei tiedä.

Nainen tietää. Nainen ei odota.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Lähimmäisenpäivä

Tautitupa –nimisestä paikasta käsin iltapäiväsanomajulkaisuja ja varsinkin julkaisujen kommentteja kolunnut Nainen huomaa jälleen olevansa henkisen kasvunsa tapahtumassa kohdassa, jossa veetyylin käyrän yhä ja edelleen vaan pääsee kaikesta saavutetusta tyyneydestä huolimatta hieman nousemaan. Ehkä se on tämä työ, ehkä maailman makaamisen tola, mutta vaikuttaa valitettavan yleiseltä. Itsekäs typeryys.

Se on poliisin syy, että rikesakko nousi. Se on kaupan kassan vika, että kärryihin tarvitaan poletti. Se on sossun mielivaltaa, että puhelinlaskua ei makseta erikseen. Se on kampaajan ansiota, että arvonlisävero on 24 %. Se on konduktöörin vittuilua, että juna on myöhässä. Se on sairaanhoitajan julmuutta, että joutuu jonottamaan päivystyksessä monta tuntia. Se on lastentarhanopettajan päätettävissä, että päivähoitomaksut ja ryhmän lapsikoko kasvaa koko ajan. Ja mikä parasta ja tärkeintä, se on sen yksittäisen työntekijän syy, vika, mielivalta, ansiota, vittuilua, julmuutta ja päätös. Sen, jolle pitää ja varsinkin kannattaa huutaa, koska näitä lakeja, asetuksia ja säännöksiä ei tietenkään päätetä missään keskitetysti. Ne eivät perustu mihinkään lakiin. Vain yksittäisen ihmisen / tahon mielivaltaiseen käytökseen.
Piste pienen iin päälle oli kirjoitus erään kaupungin eräässä sanomajulkaisussa, miten ihmiset näyttävät keskisormea aura-auton kuljettajalle tämän tehdessä työtään. Siis hetkinen, auraa katuja ja teitä, jotta aggressiivisen ajon kurssin käynyt oman elämänsä ainut sankari ja naapurien piina pääsee töihin ja takaisin ilman neliraajahalvausta? Jjep. Kukahan keksii ensimmäisenä raivota, kun jäteauto hakee roskat tai lehdenjakajan kengistä jää jäljet huolellisesti haravoituun pihanpieleen? Tai no, miten niin ensimmäisenä. Vaikuttaa siltä, että aivan kaikki tyhmyyden tiivistymät on ihmiskunnan iloksi jo nähty.

Yhä useampi palvelualan ihminen uupuu työssään. Tunteva, tietävä, ajatteleva. Eräs harvemmin otsikkoihin päässyt uupumisen laji on myötätuntouupuminen. Kyllä se ihminen (todellakin, ihminen!) siellä luukulla tietää, miten epäreilua kaikki on. Kuulee, näkee, tuntee yksittäisenkin ihmisen tuskan. Idiootit huutajakusipäät vielä menee, koska tyhmyyttä nyt vain on annosteltu X määrä ihmisten kesken jaettavaksi, eikä sille mitään mahda. Mutta ne hiljaiset kärsijät. Ne, joille elämä on kaiken epäreiluutensa jalkojen juureen heittänyt. Kahdeksan tuntia päivässä hätää ja murhetta, kuka kuulisi auttajaa? Työnohjausta ei ole riittävästi, ei ehdi, ei halua enää päivän päätteeksi kuin suloisen unohduksen. Auttajakin uupuu, ellei pidä huolta itsestään. Eikä sekään aina riitä. Joskus työelämän paineet vain ylittävät myötätuntoisen ihmisen kapasiteetin ottaa vastaan enää yhtään mitään. Ihminen kyynistyy. Hänestä tulee luukkunatsi, sellainen, josta väännetään vitsiä, haukutaan yleisönosastolla, somessa, kaupan kassajonossa. Että olipa niin töykeä ja kamala. Vaihtoon pitäisi laittaa. Niin pitäisi. On parka ottanut yhden ihmiselämän tarpeiksi päänaukomista asioista, joille ei vain mitään voi ja kuunnellut epäreiluutta, jolle mahtaa aivan yhtä vähän.

Eräässä vanhainkodissa valitettiin siitä, että henkilökunnan taukotilasta kuului naurua ja keskustelua, joka oli selvästi tunnistettavissa yksityiselämää koskevaksi. Siis eikä, jollain on hauskaa töissä! Bussikuski ei tervehdi aamulla. Mitä sitten? Sen sijaan, että ottaa tämän verisen vääryyden henkilökohtaisena loukkauksena, voikin olla se joka silti tervehtii. Voi itse olla se, joka hymyilee, käyttäytyy ja käännyttää uupunutta ihmispoloa kyynisyydestä pois. Ihminen jolla on terve itsetunto ei lannistu siitä, että joku joskus on töykeä, käyttäytyy huonosti, tai purkaa väärään osoitteeseen ihan vääriä asioita. Mutta tervekään itsetunto ei auta, jos joutuu päivittäin kohtaamaan tuntikaupalla ansaitsematonta kuraa, jota mukalievittää sanat; "eihän tää sun vikas oo, mutta...". Niin, mitä mutta?

Jokainen haukkuu joskus väärää puuta. Joko tietämättään, ymmärrettyään väärin, tai mikä pahinta, silkkaa välinpitämättömyyttään. Jokainen tekee virheitä. Vaan mitä jos laskisi virheiden sijaa onnistuneita kohtaamisia? Hyvää huomenta, kiitos, mukavaa päivänjatkoa. Vetäisi henkeä ja laskisi tarvittavaan lukuun ennen julkista kilahdusta. Jos ei itse jaksa ottaa asioista selvää, voisikin kysyä? Että mitä mieltä Herra Vakuutustarkastaja on, mistä hylätty päätös johtuu ja miten siitä voi valittaa. Mitä jos ajattelisi, että ihan kaikki vääryydet maailmassa eivät ole vain minun pienen ihmisen kyykyttämiseksi, että ihmiset jotka eivät minua tunne, eivät voi mitenkään henkilökohtaisella tasolla vihata minua niin, että nämä kaikki vääryydet osakseni lankeavat? Sillä kaikesta erityisyydestäni huolimatta saatan tosiaankin olla vain vuoronumero 37 matkakortin latauspisteessä ja luukun toisella puolella istuvalla hyvin, hyvin huono päivä, viikko tai jopa elämä. Koskaan ei voi tietää mitä kukin harteillaan kantaa.


Kun Nainen synnytti hätäisen lähdön maailmaan halunnutta Tyttöprinsessaa kohta kymmenen vuotta sitten, sattui kohdalle mitä yrmein kätilö. Tämä oli sikäli kurja sattuma, sillä Lastenisä ei ehtinyt sairaalaan ja siksi Nainen oli kovissa tuskissaan tiuskivan ammattilaisen armoilla. Ääni muuttui kellossa, kun kätilö ymmärsi, että tämä lapsi tosiaan tahtoi maailmaan aikataululla, jossa tunnissa edetään ensikirpaisusta ensiparkaisuun, ja jonka vuoksi tapahtuma oli kieltämättä kaikilla kipua mittaavilla antureilla jokseenkin sietämätön ihmiskehon oman kivunlievitystaidon jäätyä täysin tapahtumatta kyseisenä aikana. Lopulta, kun kaikki oli jo tyyntä ja hyvää, kuuli Nainen sivukorvalla keskustelun, jossa kollega kyseli synnytystä hoitaneelta kätilöltä tämän jaksamista. Joku oli kuollut, epäselväksi jäi kuka. Jaksoi kuulemma, kun sai olla töissä, ei miettinyt niin paljoa. Voidaan olla työssäolon järkevyydestä montaa mieltä, mutta vaikka Nainen tuossa hetkessä pahoitti mielensä, ymmärsi, ettei siinä ollut mitään henkilökohtaista. Ei vähäisimmässäkään määrin.

Ystävänpäivä oli ja meni. Kuka tekisi aloitteen lähimmäisenpäivästä? Päivä jolloin jokainen voisi miettiä miten tervehtii, hymyilee, kiittää. Yrittää ymmärtää. Yrittää asettua toisen asemaan. Kiittää kaupan kassaa siitä, että tämä nosti salaatit kauniisti ostosten päälle, eikä lehtiä tarvitse nyppiä likaisen hihnan välistä. Tai jotain. Edes asettaa kyseenalaiseksi mielikuvan, jossa kaikki maailman ihmiset ovat potentiaalisia likasankoja omalle päänsisäiselle pahalle ololle.

Lähimmäisenpäivä, edes kerran vuodessa, kiitos.  

 

 

 

 

 

perjantai 5. helmikuuta 2016

Kohtaamattomuudet

Koska rakkaus on yhtä mennyttä kuin taittuvan talven pakkaset (?), Nainen palaa jälleen läpikotaisin tuntemansa aiheen ääreen. Parinetsinnän. Ääreenpalaaminen ei toki tarkoita, että itse edes haluaisi löytää korvaavaa tekemistä viikonlopuille, muuta kuin asian tutkimisen suhteen. Ehei, mutta koska parisuhteet ja varsinkin suhteettomuudet nyt sattuvat ylittämään kiinnostavuusluokassaan esimerkiksi sään tai maahanmuuttokeskustelun, kollaa Nainen jälleen erinäisiä sivustoja, artikkeleja ja tutkimuksia.

Eräs tiukka väite sivustolla jotain, pysäytti. Nimittäin. Yli nelikymppinen lapseton mies on tuomittu kohtaloonsa. Nelikymppisen lapsettoman miehen on hankalaa, jopa mahdotonta perustaa perhettä. Syynä ei sinänsä ole biologinen ikä. Onhan mies mitä kykenevin suvunjatkamispuuhiin ainakin mitä siirrettävien geeniensä laatuun tulee, toisin kuin samanikäinen naisvastine. Mies voi oikaista ongelman ottamalla itseään nuoremman naaraa. Paitsi ettei heitä niin vain oteta. Kun mies on yli neljäkymmentä, lapseton ja kenties jopa vain lyhyitä parisuhdepyrähdyksiä kokenut, hän ei ole enää kovin haluttua materiaalia parinvalintamarkkinoilla. Nainen on laumaeläin ja jos joku ei ole kelvannut laumalle, hänessä on oltava jotain perustavaa laatua olevaa vikaa. Ilmiönä sama on sormusmies. Sormusmies on kiinnostava (vaikka ei johtaisi sen enempään), sillä hän ilmiselvästi huolehtii naaraastaan ja jälkeläisistään, oli näin tai ei. Hän on valioyksilö, joka kelpaa jollekin. Vapaassa miehessä saattaa olla jotain vikaa, koska joku on hänet hylännyt. Nämä väittämät eivät ole tietenkään yksiselitteisesti näin. Mutta jollain tiedostamattomalla tasolla osin naisten mielissä paikkaansa pitäviä.

Tahtomattaankin tämän teorian vahvistaa pari Naisen lapsetonta miespuolista ystävää. Miehillä todella on olemassa herkkyysikä perheen perustamiselle. Kun ikä kirjoitetaan pitkälle neljänkymmenen tuolle puolen, pitää olla jo jotain suurempaa, jolla houkutella laatunaaraita. Paksu lompakko ja/tai korkea asema yhteiskunnan tikkailla saattavat toimia. Mutta entä he, jotka heräävät joka aamu laihan leivän työhön, asuvat vuokralla, ajavat vanhalla autolla ja perivät korkeintaan vanhan kerrostalo-osakkeen kaukana keskustasta? Näin muotoili toinen näistä miespuolisista. Hän ei ole enää tuore ja houkutteleva hedelmä korissa. Ei, koska ei ole kunnolla kelvannut, eikä ole mitään millä erottua heidän joukosta, jotka viedään käsistä. Tietänet tyypin, eronnut nelikymppinen kahden vähän jo isomman lapsen iskä, jolla vakaa työ ja terveet harrastukset. Käsistä viedään.


Tämä kyseinen miesmerkkinen ystävä on sanonut katkerat hyvästit perhehaaveille. Mies, josta olisi tullut mitä parhain isä ja puoliso jollekin, mutta joka vietti nuoruutensa vuodet lapsettomassa suhteessa. Sen jälkeen vain lyhyitä pyrähdyksiä. Sitten ei mitään.
Perusongelma näissä parisuhteettomuuksissa on, että seiskan nainen haluaa ysin miehen, aivan kuten seiskan mies hoikan, pitkäsäärisen ja kauniin rotunaisen. Voisiko rakkaus löytyä vähän vaatimattomin puittein?
Eräs toinen – joskin rapakon toisella puolen – tehty tutkimus osoitti, että miehille tärkein ominaisuus parinvalinnassa todellakin oli vastapuolen kauneus ja hoikkuus. Huolimatta siitä, mitä itse edustavat. Ei käy mielessä, että vaatimusten ja annin kohtaamattomuudessa saattaisi piillä ongelman ydin? Ei. EI käy mielessä Naisellakaan. Rimaa ei ylitä uros, joka kirjoittaa ”niimpä” tai ”kirjotus virhe”, vihaa neekereitä ja homoja, juo kuusi kaljaa illassa, kasvattaa karvaista mahaansa ja nousee aamulla viideltä ajamaan rekkaa. Ylenkatsomista? Ihan varmasti häneltä, joka ei enää suloisin kukka laaksossa ole kera useamman jälkeläisen. Vaan paljonko keskusteltavaa heillä olisi?
On yksi miestyyppi, joka ei hälytä tämänkään (omasta mielestään) rotunaisen kiinnostustutkassa; lapseton, nelikymppinen mies. Ainoana poikkeuksena mahdottomuus saada aikaan omia biologisia jälkeläisiä. Sellainen ei tietenkään vihjaa kyvyttömyydestä sitoutua ja huolehtia. Nainen haluaa arvoiltaan, elämäntavoiltaan ja koulutukseltaan saman tasoisen miehen, jolla on omia lapsia. Tai ainakin vedenpitävä selitys ettei.

Mies voi olla niin monin syin lapseton ja nelikymppinen.  Niin vain käy, niin elämä ajautuu. Yllättävän moni on sitä kuitenkin omasta toiveestaan. Tämä on juuri se mieslaji, jota naiset usein karttaa. Hedonistinen, helppoon tottunut huomion keskipiste? Tervetuloa lapsiperhetodellisuuteen. Ei kohtaa, niin ei kohtaa.


Mitä sitten sanoa miehelle, joka kipuilee sen tosiasian kohdalla, ettei koskaan tule saamaan omaa perhettä? Naiset eivät anna edes mahdollisuutta hänelle. Naiset karttavat. Niin, mutta millaiset naiset? No ne hoikat, kauniit ja pitkäsääriset vielä hedelmällisessä iässä olevat. Ne joilla on vara valita ysin miehistä. Aivan.
Nainen ei sano mitään, ei enää sen jälkeen kun ehdotti vaatimustason laskua. Mikä on sellaista kellekään sanomaan yksinäisen vanhuuden häämöttäessä omassa horisontissaankin. Vaan Naisen yksinäisessä vanhuudessa siintää neljä lasta ja toivottavasti aika monta lastenlasta, talvet Espanjassa ja kesät mattolaiturilla. Vaikea kuvitella yksinäisyyttä, kun ei sitä ole koskaan kokenut. Edes yksin ollessaan.

Elämässä ei aina saa mitä haluaa, eikä ainakaan sillä hetkellä kun keksii haluta. Todennäköisyyslaskelmat alkavat olla vastaan, mutta lapseton pian viisikymppinen mies voi vielä saada omia lapsia ja Nainen voi vielä pitää kättä oman rakkaansa kädessä lastenlasten parveillessa ympärillä. Mistä sen tietää, joskus saattaa kohdata sekin, ettei oikein mikään tunnu kohtaavan.