sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kevät


On merkittävää huomata, miten pienistä kokonaisuuksista elämä muodostuu. Kun katsoo jälkeenpäin näitä pieniä palasia sieltä täältä huomaa kokonaisuuden ja varsinkin se nerouden. Jokainen harha-askel onkin ollut tarkoin harkittu kohta polulla. Jokainen äkkiloikka kohti ”väärää” välttämätön mutka edessä, jotta pysyisi tiellä. Pienet, toisistaan näennäisesti irrallaan olevat palaset eivät ole ongelma, uskon puute on. Sillä siinä missä taakseen näkee, edessä on vain pimeää.

Tutkimattomia ovat Herran tiet. Herran. Rouvan. Universumin Kohtuullistamiskomitean ja varsinkin sen Rakkausvastaavan. Mitä nimitystä kukin kohdallaan haluaa käyttää. On pysähdyttävää huomata tuleensa juuri siihen, mihin pitääkin. Kotiin. Perille. Satamaan. Siinä missä ennen näki aluissa loppuja, näkeekin lopuissa alkuja. Että näin tämän piti mennä. Nämä asiat opin ja nämä otan mukaani uuteen alkuun. Nämä hyvästelen, näitä en tarvitse enää. Vaikka tiedän, että omat vaikeutensa tulee tästäkin, olen valmis. Valmiimpi kuin ilman sitä kaikkea, joka teki minusta minut.

Kokemusten nerouden tajuaminen ei tietenkään poista inhimillisen kärsimyksen painoa. Jokainen senhetkinen tuska on pahin, jokainen kerrallaan. Kompuroinnin voi ajatella kuitenkin myös näin; mitä enemmän toivuttavaa, sitä enemmän toipumisen kokemuksia. Eikä kaikki toipuminen tietenkään käy kipeää. Ei se satu, että valmistuu uuteen ammattiin ja vetää henkeä pitkän puserruksen jälkeen. Tai vaihtaa asuntoa / työtä / harrastusta. Ei ole tuskaa, että istuu turhilla treffeillä. Ärsyttävää, tyhmää ja turhauttavaa. Mutta antaa arvokasta tietoa siitä, mikä ei ainakaan käy. Kaikki opettaa ja kasvattaa. Aivan kaikki. Siihen ei tarvita tuskaa, ei riemua. Vain oivaltaminen.

On se sitten nelkytplus  ikä tai tämä ero, viimeiset vuodet ovat tarjonnet runsaasti oppimisen iloa. Eräs tärkeimmistä on, että Nainen on tarvinnut nämä kaikki. Oivallukset, opetukset ja ison kuvan pienet palaset, joista on lähes mahdoton hahmottaa lopputuloksen kauneutta, kunnes paloja on kertynyt tarpeeksi. On ollut aivan mahtavaa nähdä ja kokea. Elää, todella Elää! Yhtäkään aamuksi vaihtuvaa iltaa ei vaihtaisi. Yhtäkään sammakoksi suudeltua prinssiä. Yhden yhtä turhautumista kylmien ja parisuhdekyvyttömien vuoksi. Sillä Nainen tarvitsi ne kaikki.
Tietenkin on helppoa sanoa nyt näin. Jälkeenpäin. Jos joku kertoisi, että kuusi vuotta sinun tulee päätäsi petäjään hakata, voisi ymmärrys ja sietokyky olla kumpainenkin toista luokkaa. Koska palasilta ei näkisi koko kuvaa. Ei sitä näe. Ja ihan hyvä niin.

Rakkaus ei tullut elämään silloin kun sitä pyysi. Rakkaus tuli, kun Maailmankaikkeus katsoi ajoituksen kohdilleen. Erilainen mies. Aivan erilainen kuin kukaan ennen. Sydämen Valittu. Ja voi miten tulikin. Kysyikö lupaa? Ei. Tuli ovesta läpi ja karmeineen. Tuli jäädäkseen. Ja sitten tapahtui jotain hyvin merkillistä. Nainen, joka aina jo alussa on nähnyt mihin kaikki päättyy, ei enää nähnytkään. Valittu vastasi; ”minä näen. Siihen kun sydän pysähtyy”. Voiko sellaisen edessä olla enempää aseeton?

Ei tule olemaan helppoa tulla osaksi kuusi vuotta itsenäiseen tottunutta, Valittu tiesi sen. Ei siksi antanut Naiselle mahdollisuutta perääntyä. Että ajattele sinä ihan mitä tahansa ja pelkää miten paljon vain, tässä olen, enkä lähde mihinkään. Sinulle. Sinua varten. Sinua ja lapsia.

Siitä on nyt viikkoja. Tuntuu että kuukausia. Ja kuten aina, Nainen on varuillaan. Ei Nainen ole sitä lajia, joka heittäytyy ja myy sielunsa ja elämänsä miehen vuoksi. Johan tässä olisi myyty jo muutaman seuraavankin edestä. Naisen rakkaus on aina ollut varovaisempaa lajia. Tai ei, varovainen on väärä sana. Järkevää. Maltillista. Syvää, mutta vähemmän räiskyvää. Järki Naisessa miettii mitähän tuostakin vielä paljastuu. Tunne tietää, että tietenkin paljastuu. Meistä kaikista, Naisesta eritoten. Voihan se olla, että Valitun ehdoton optimismi ja tunneihmisyys törmää Naisen varautuneisuutta huokuvaan järkevyyteen. Että siinä missä Nainen on jarru, Valittu nauttii vauhdista. Ehkä se ei olekaan puute. Ehkä sitä kutsutaan toistensa täydentämiseksi.

Valittu Mies. Miksi juuri Valittu? Koska on. Nämä viikot Nainen on elänyt hämmentyneessä usvassa. Lakannut nukkumasta. Lakannut ajattelemasta mitään muuta kuin Valittua. Miten joku voi olla noin tyyni ja varma ja rauhallinen. Miten joku voi olla noin totta? Tapahtuiko tämä oikeasti? Tapahtuiko todella? Nyt. Juuri nyt. Tähänkö se vuosien hapuilu ja kompurointi loppui? On vaikeaa luottaa siihen. Siksi Nainen on ollut hiljaa. Odottanut. Malttanut olla huutamatta koko maailmalle. Vuodet ovat tehneet varovaiseksi. Valittu ei välitä. Ei vuosista ei varovaisuudesta, ei ainoastakaan ahtojään kasautumasta.
Mies tuli aivan väärään aikaan, kun Nainen vielä kipuili häntä. Kun piti keskittyä vain siihen, mitä kautta Valittu tuli elämään. Sivutuotos, sivujuoni romaanissa, josta tulikin ihan oma kirjansa. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei tietenkään, koska se ei ole Naisen päätös. Tämä oli kirjoitettu kämmenten viivoihin jo kauan ennen tapaamista. Tämä istui sen hälyisen ja vaatimattoman kahvilan sohvalla, jossa he katsoivat toisiaan ensimmäisen kerran kunnolla silmiin. Istui ihan siinä vieressä. Kohtalo. Katsoi miten kauniisti punoi juonensa kahden päälle, naureskeli hieman. Sillä kaikkein vähiten Nainen olisi voinut tietää, miten tämä ”haastattelu” muuttaisi elämän suunnan täysin.
Viisi minuuttia ja se oli siinä. Kumpikin tiesivät sen. Nainen ja Valittu. Juuri siksi hän on. He löysivät toisensa, koska Universumin Rakkausvastaava on heidät toisilleen valinnut.

Kevät. Se on vihdoin täällä.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kuusi vuotta väärässä


Miltei kuusi vuotta Nainen on katsellut maan kamaraa ja vähän taivastakin yksinäänhuoltajana. Vaikka on lapsilla toki isäkin. Etäinen hahmo, jonka luo osa lapsista menee joka toinen viikonloppu ja joka muut ajat on ja pysyy yhtä etäisenä hahmona. Omasta tahdostaan. Kuuteen vuoteen on mahtunut sutinaa ja vähän vakavampaakin yritystä ja viritystä parisuhde nimiseen komponenttiin, mutta ei sen mainittavammin tuloksin. Miksi? No koska. 

Ihan heti eronsa jälkeen Nainen ajatteli, että voisi perustaa vielä joskus uusperheen. Melko pian kävi ilmeiseksi, että ajatus ei sijainnut ”hyvä” vyöhykkeellä millään tavoin. Päätöstä olla yksin lasten kera ei ainakaan vähentänyt Lastenisän sekoilut Mustasurman kanssa. Päinvastoin. Mitä syvemmälle uusperhehelvettiin Lastenisä käveli, sitä vakuuttuneempi Nainen oli elämästään perheensä ainoana päänä tasan niin kauan, kuin nuorimmainenkin lähtisi kokeilemaan siipiensä kantokykyä täysi-ikäisyyden tuolla puolen. Perheen ainoa pää ei tietenkään tarkoittanut Naisen kuvitelmissa elämää yksin. Hän halusi aikuisen suhteen, sellaisen, jossa tavataan ilman lapsia, vietetään laatuaikaa yhdessä ja erikseen omien asuntojen suojissa. Suhde. Keveä ja kestävä ja iankaikkisesti kupliva. Paitsi ettei ole. Kuusi pitkää vuotta ja Nainen saattaa todeta olleensa vain yhtä. Väärässä.

Tapailuperustainen suhde saattaa onnistua hyvin. Aivan yhtä hyvin kuin olla onnistumatta. Sellaisen hyvät puolet ovat tuoreena, jännittävänä ja intohimoisena pysyminen jopa vuosiksi laskettavalla aikamääreellä. Huonoina puolina taas, että pelkkä tapailu ei oikein kanna, ei syvene.
On tietenkin ihan mahdollista tapailla ja silti rakastaa sydämensä ruttuun. Että tunne kantaa välimatkan karikot ja tyynnyttää ikävän aallot. Ihmiset asuvat pitkien matkojen takana – eri mantereillakin – mutta aivan eri syistä, kuin miksi Nainen halusi aikuisen suhteen. Pelosta.
Kuusi pitkää vuotta Nainen näet ajatteli, ettei tähän voi ketään ottaa. ”Tähän” oli suora viittaus neljän eri-ikäisen lapsen arkiorkesteriin, jonka kapellimestarina häärii jokseenkin kontrollifriikki naarasleijona. Pelko ei sinänsä kuitenkaan johtunut siitä, että joku tulisi. Vaan lopultakin siitä, että ei. 

Kuka täysipäinen ihminen haluaisi Naisen ja puoli valtakuntaa ahtaasta vuokra-asunnosta, lapset, vuodet ja hankalat luonteenpiirteet kaupankylkijäisinä. Monta vuotta tätä hypoteesia todisti oikeaksi liuta treffikumppaneita. Nainen sai kuulla lapsilukunsa liian suureksi, elämäntilanteensa hankalaksi, ja liudan muita meriselityksiä, kunnes ymmärsi, että hyväkin hypoteesi on vain odotuksista koostuva väitä. Nainen itse valitsi potentiaaliset kumppaninsa sellaisin perustein, ettei ikimaailmassa tarvitsisi elää muuta kuin sitä tahdottua aikuista suhdetta. Koska ei ollut valmis muuhun, omista selityksistä, omista ennakkoluuloista ja ennen kaikkea omista peloistaan käsin.


Hypoteesin kyseenalaistamisen tilaan saattamiseksi tapahtui merkillinen ilmiö. Ymmärrys siitä, että ihmiset rakastuvat vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, jakavat elämänsä ja sydämensä miettimättä syitä miksi eivät niin voisi. Eräs pysäyttävimmistä oli rakkaustarina, joka sai alkunsa kesken syöpähoitojen. Naisen tuttavapiirissä on eräs yksinhuoltajaäiti, jonka elämäntilanne on jokseenkin haastava hyvin vaikeasti vammaisen lapsen ja tämän kolmen sisaruksen kanssa. Ja silti rakastui ja elää nyt uuden puolisonsa ja lastensa kanssa. Rakkaus ei ole rationaalinen. Se ei kysele aikaa, paikkaa ja ihmisen asettamia määreitä. Ainoastaan saako tulla. Ja sitä kysymystä Nainen vältti kaikki nämä vuodet.

Kun suhde hänen kanssaan alkoi rakoilla muutama kuukausi ennen lopullista tonttiin putoamistaan, päätti Nainen yhden asian. Jo ennen tätä oli käynyt selväksi, ettei Naisen tilanne enää ole mitenkään hankala. Kotona asuu käytännössä enää kolme lasta, joista nuorinkin täyttää pian 10 vuotta. Hänellä sen sijaan oli sama lapsiliuta, mutta huomattavasti tiukemmin ehdoin. Pienemmät lapset, joilla paljon aikaa vievät harrastukset. Tämä yhdistettynä hänen matkatyöhönsä ja huonon omantunnon vuoksi mahdottomuuteen jättää lapsia kotiin omalla vuoroviikollaan edes hetkeksi, tekivät tapaamiset mahdollisiksi käytännössä vain Naisen jokatoisviikonloppuina. Kahdessa viikossa ehtii tottua kaikenlaiseen. Myös siihen, ettei nähdä. Hän säännösteli tapaamisia, koska ahdisti, ja sitten vasta ahdistikin, kun ei enää ollut tapaamisia joita säännöstellä. Hänellä oli syynsä, mutta ne olivat aivan liian syvällä tullakseen päivänvaloon. Kunnes oli jo liian myöhäistä.

Niin, se päätös sitten. Nainen päätti, että ei enää koskaan. Miestä? Ehei. Nainen päätti, ettei enää lankea samaan hyiseen ansaan, tunnekylmään ja etäiseen miesfiguuriin, johon on langennut koko ikänsä. Että nyt loppui selitykset ja syyt. Nyt loppui elämä, jossa aina jompikumpi pitää suoristetun käsivarren mitan päässä toistaan. Että vaikka siihen menisi koko elämä ja vähän seuraavaakin, Nainen luottaa intuitioonsa. Siihen, joka ei ole koskaan vielä ole ollut väärässä, mutta jolle on vuodet hoettu turpakiitä urakalla. Jos intuitio vielä kerran inahtaakin pakkasta, se on sitten siinä. Vaikka miten ihana kukin vuorollaan on.

Voiko Amor ampua nuolia, joiden kärjessä on ripaus järkeä? Voi. Tai itkee ja voi. Hääkellojen ja jokatoisviikonloppuisten tapaamisten välillä on aika monta variaatiota. Niin Nainen päätti ja niin on oleva.  Sitten tapahtui se, jota vähiten odotti. Nainen aloitti projektin, jonka täysin yllättävänä sivutuotoksena ja vastoin kaikkia ”sopivan suruajan” määreitä saapui ensimmäistä kertaa päivä, jossa Nainen ei nähnytkään loppua jo ennen kuin edes aloitti. Päivä, jolloin intuitio sanoi ”klik”. 

Eikä se suinkaan inahtanut pakkasta.



 

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kostamaton kokemus

Sanotaan, että kateus vie kalatkin vedestä. Entä mitä mitäpä sitten tekee sisarensa Kosto?
Tähän kysymykseen havahtui Nainen kuultuaan erään naarasmerkkinen tuttavansa sanomana lauseen; kai kerroit hänelle? Kyseinen viittaus hänestä ja kertomisesta johtaa hänen paskanaolemisen lyhyeen oppimäärään ja siihen tosiseikkaan, että Naisen elämässä on nyt kevät kaikkine merkityksineen. Se tapahtui, mitä ei olisi uskonut, odottanut, ehkä toivonutkaan vielä. Tutun mielestä sen kertominen hänelle olisi ollut kohtuullinen korvaus kaikista kyynelistä, jotka hän Naiselle aiheutti. Lyhyesti, kosto.

Elämän voi elää pääsääntöisesti kahdella tavalla. Vatvoen epäonnistumisia, kaltoin kohteluja, vääryyksiä, virheitä ja vahtien, että kaikkiin näihin osalliset tulevat saamaan ansionsa mukaan – tai mikä vielä makoisampaa – jopa enemmän. Tai. Sitten voi todeta, että näin kävi, surra aikansa, ottaa tapahtunut osaksi elämänkokemusta ja paahtaa sitten eteenpäin. Lie jokseenkin turha edes mainita, kumpi lisää koettua onnellisuutta huolimatta vastoinkäymisten määrästä tai laadusta. Mikä kostamisessa on sitten niin alhaista? Eikö se ole oikeutettua, että saa ansionsa mukaan? Oikeutus on eri asia. On oikeutettua langettaa tuomio rikoksesta, vaikkakin sen rangaistusasteikosta voidaan olla eri mieltä. Mutta saada ansionsa mukaan on aina ehdottoman subjektiivinen käsite. Kosto ei ole oikeutusta. Kostamatta jättäminen ei ole merkki laiskuudesta, rajattomuudesta tai pelosta.

Kun Nainen ja Lastenisä erosivat, oli Naisella pitelemätön tarve kostaa. Kaikkien vuosien edestä. Inhimillistä kaiketi, jos kokee elämänsä olleen lähinnä sormien välistä valunut hiekka. Koston kierre on siitä ikävä, että mitä enemmän yritti näyttää toiselle elävänsä elämänsä parasta aikaa, sitä enemmän oli vakuuttunut, että sillä toisella meni kuitenkin paremmin. Oma sisäinen tyhjyys ei täyty kostolla. Ei puoleksikaan. Sillä loppujen lopuksi tietää kuitenkin vain sillä olevan merkitystä, millaista elämää itse kokee viettävänsä. Aika pian Naiselle kävi selväksi, että ei tässä elämässä tarvitse kostaa mitään. Keskittymällä hyvään, tulee elämässä hyvää myös lisää.  Myrkylliset ajatukset myrkyttävät eniten omaa henkistä kasvimaata. Siitä, josta pitäisi korjata sato ihan joka päiväksi. Lastenisä on sittemmin saanut siipensä oikein urakalla, mutta kertaakaan Nainen ei ole sanonut, että mitä minä sanoin, tai sait kuules paska ihan mitä ansaitsitkin. Kaikkien vuosien edestä.
 
Ei häntä tarvitse rankaista. Ei hänelle tarvitse näyttää mitä menetti. Hän tietää kyllä. Nyt tietää. Epäilee, ettei koskaan tule löytämään samanlaista yhteyttä. Ei koskaan tule olemaan yhtä lähellä rakkautta, kuin kerran oli Naisen kanssa. Puoli vuotta yhdessä ja vasta viimeinen puhelu paljasti kaiken sen, mitä Nainen oli hiljaa mielessään miettinyt. Ihminen, joka on ollut hyvä vain tekojensa kautta, ei uskonut, että voisi olla sitä vain omana itsenään. Että joku voisi rakastaa häntä, vaikka hän ei oikein itseään. Että kaiken sen järkevyyden, hyvän aseman, pidetyn ja arvostetun alla olikin vain huonommuudentunnetta, pelkoa ja itsearvostuksen puutetta. Sellaiseksi kasvaa lapsi, jota ei arvosteta, ei pidetä sylissä. Joka on olemassa vain hyvien koearvosanojen, ahkeruuden ja ansioidensa vuoksi. Jonka kaikki negatiiviset tunteet on pitänyt haudata niin syvälle, että ne pyrkivät pintaan vasta neljänkymmenen tuolla puolen.
Hän ei ole koskaan rakastanut ketään lapsiaan lukuun ottamatta. Edes itseään. Ja sitten tuli Nainen, joka jaksoi kertoa miten ihana hän on, kuinka hyvä ihminen ja ennen kaikkea vain omana vajaana itsenään. Hän riittää. Tekemättä ja olematta mitään. Mutta hän ei uskonut. Hän kertoi olevansa liian keskeneräinen ja Nainen niin valmis. Mutta eihän se niin mene. Häneltä puuttui rohkeus kohdata se, mikä rakkautta saamattoman osaksi tulee jos yhtäkkiä niin käykin. Ahdistus. Sietämätön ahdistus siitä, että joku rakastaa. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas.
 
Lapsuus. Vakava sairastuminen. Avioero. Kaikki käsittelemättä. Puolen vuoden yhdessäolon aikana hän oppi itsestään kuulemma enemmän, kuin siihen mennessä koskaan. Joutui ajattelemaan asioita, kohtaamaan sellaisiakin, joita ei olisi halunnut. Se ei ole Naisen ansiota, Nainen vain piteli peiliä hänen ajatuksilleen. Ei Nainen pystynyt enempää auttamaan. Hän ei antanut. Edes sitä vertaa, mitä jokainen lähellä oleva olisi voinut. Rakkauteen voi oppia, rakkaudessa kasvaa. Ja kun hän viimein sen ymmärsi, oli jo myöhäistä. Miksi ihmeessä Naisen pitäisi kostaa? Niin vain tapahtui ja se kaikki oli niin kovin surullista. Mutta siinä missä Nainen menee eteenpäin, hänellä kestää vielä hyvä tovi. Niin hän sanoi. Nainen uskoo ja toivoo, että hän tulee vielä kohtaamaan elämänsä rakkauden. Ihmisen, joka on merkityksellinen ja rakas. Voiko samanlaista yhteyttä saavuttaa kenenkään toisen kanssa, onko se tarkoituskaan. Ehkä suhteessa tarvitsee olla myös ripaus erilaisuutta. Jännitettä. Mahdollisuutta oppia toiselta, eikä aina vain lukea ajatuksia.
 
Heidän kohtaamisensa oli kuin majakan valo yössä. Ja nyt on jo päivä. Ehkä yhteinen aika valmisti kumpaakin johonkin uuteen. Ehkä vain toista heistä. Mikään ei kuitenkaan mene elämässä hukkaan. Yksikään tapaaminen, yksikään ”turha” rakkaus. Kaikesta voi oppia ja niin kävi tälläkin kertaa. Kostamisesta puhuminen on yhtä kaukainen ajatus Naiselle, kuin astronautin ura.
 
Älä lyö lyötyä. Älä edes hanskat kädessä.

 
 
 

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Parisuhdeannoskateus

Kuvitteellinen tilanne kuvitteellisilla henkilöillä. Mari ja Kirsi ovat mitä parhaimpia ystäviä. Ilot, surut ja onnensiivut jaetaan tasan, eikä päivääkään kulu puheluitta. Yhdessä käydään läpi kaupunkilomia, risteilyjä, kahviloita, baareja ja lukemattomia miesseikkailuja, kunnes tapahtuu väistämätön. Toinen heistä, sanotaan vaikka Kirsi, löytää Elämänsä Rakkauden. Mari jää yksin. Tai no, yksin ja yksin. Marilla on edelleen elämänsä, harrastuksensa, ystävänsä, työnsä. Mutta ei enää Kirsiä.

Miltei jokainen nainen tunnistaa ”miehelle menetetyn” syndrooman. Kyse ei ole perinteisestä annoskauteudesta, sillä ystävän valittu ei väräytä mitään viisaria omassa kellossa. Mutta ystävän parisuhdestatuksen muuttuminen saattaa olla kipeä muistutus siitä, mitä itseltä puuttuu. Ja vaikka haluaisi olla ikisinkku, ystävän menettäminen tekee ison konkreettisen loven elämään. Tekee, vaikka ei uskaltaisi edes myöntää niin. Marilla ei ole enää Kirsiä, sillä Kirsi on menetetty miehelle. Kaikki Kirsin aika on korvamerkitty rakkaudelle. Kirsin näkökulmasta taas Mari on edelleen elämässä, mutta lisäksi on tullut rakkaus. Marin kanssa voi edelleen soitella ja kahvitella, mutta luonnollisesti mies täyttää kaikki muut hetket elämässä. Kirsin elämään on tullut sylikaupalla enemmän, kun taas Mari kokee vastaavasti menettäneensä saman verran.

Tietenkin Mari on onnellinen ystävän puolesta, mutta yhteydenpito harvenee. Se tekee niin, vaikka Kirsi yrittää pitää kaikin liikenevin tavoin ystävyyttä yllä, toki suhteen suomissa raameissa. Kaupunkilomat vietetään luonnollisesti rakkaan kanssa, eikä baareissa ole halua enää juosta.
Kirsiä loukkaa se, ettei Mari tunnu olevan onnellinen hänen puolestaan. Että tekipä Kirsi mitä tahansa, Mari etääntyy, vastaa yhä harvemmin puhelimeen, vaikka Kirsi olisikin oppinut karttamaan puheenaiheena The Issueta, suhdettaan. Maria puolestaan ärsyttää, että Kirsi käyttäytyy kuin miestä ja suhdetta ei olisikaan. Mikään mitä Kirsi tekee tai sanoo ei näytä tyydyttävän Maria. Sillä Kirsi on hylännyt hänet.

Se, pidätkö tämän tarinan itsekkäänä keskenkasvuisuutena Maria vai Kirsiä, johtaa jokseenkin suoraan omaan kokemusmaailmaasi ystävyydestä, seurustelusta ja parisuhdestatuksestasi. Jutun juoni ei ole kieltää ilmiötä ollakseen itse ylempää rotua, miehelle menetetty –syndrooma on olemassa, kielsi sen tai ei. Ystävyys ei katso ikää, yhteiskuntaluokkaa, väriä, sukupuolta tai muitakaan määreitä, mutta tunnettu tosiasia on sekin, ettei mikään yhdistä ihmisiä enemmän, kuin samanlainen elämäntilanne. Joten jos Maria ei jaksa kiinnostaa siirtonurmi Kirsin täydellisen omakotitalon pihalla, hän on aivan yhtä vähän itsekäs keskenkasvuisuus, kuin Kirsi, joka noin vain vaihtoi ystävänsä mieheen. Tarinassa ei ole hyviksiä ja pahiksia, vain osallisia.

Parisuhdeannoskateus on erityisesti osa naisten kokemusmaailmaa, mutta kyllä sitä miehissäkin osataan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun äijäporukka yrittää kaikin tavoin imaista takaisin "naiselle menetetyn" ryhmänjäsenen. Hyvä mies menee niin äkkiä pilalle! Pariutunut on nössö vässykkä, joka vaihtoi leijonan karjunnan talutushihnassa kulkemiseen.
Tietenkin ihminen, mies tai nainen, saa kokea surua menettäessään tiiviin ystävyyden. On mahdollista olla onnellinen toisen puolesta ja silti tuntea parisuhdeannoskateutta. On mahdollista vannoa, että minä itse en ikinä koskaan hylkäisi ystäviäni noin, ja kävellä tasan samaan ansaan, kun Herra Vähiten Väärä tulee kohdalle. Ei se ole itseltä pois, jos hyvä ystävä alkaa seurustella vakavasti. Ei millään muotoa, vaikka isosti kadehdituttaakin. Vaikka niin ei saisi tuntea, koska kateutta pidetään tunteista alhaisimpana. Jatkuva muiden kadehtiminen syö elämänilon. Ihmisestä tulee katkera ja kartettava, kylmä pilvi auringon edessä. Mutta tiedostettu kateus voi olla avain parempaan, sillä lievimmilläänkin se kertoo tärkeää informaatiota siitä, mitä itse haluaa elämäänsä. Mitä enemmän tunteitaan kieltää, sitä enemmän itseltään on hukassa.
Tietenkään innottomuus Kirsin siirtonurmea kohtaan ei tarvitse merkitä kateutta, sellainen ei vain kosketa omaa elämää millään muotoa. Ei kiinnosta. Ja miksi pitäisikään? Kieltämättä Kirsinkin mielestä Marin seikkailut sinkkulandiassa alkavat olla puuduttavan samanlaista kauraa ja kosketuspinnaltaan kaukana omasta todellisuudesta. Ehkä Kirsinkin on syytä ymmärtää, että ponnistelut pitää ystävyys samanlaisena ei tuota toivottua tulosta. Se vaan ei voi enää olla samanlaista.

Nainen on ollut vuorollaan tarinan kumpikin osapuoli. Ärsyttäähän se, kun joku lähtee rinnalta, vaikka kuinka rakkauden tälle suo. Mutta vielä enemmän ärsyttää se, että X –aikaa myöhemmin taas sinkkustatuksen hankkinut ystävä seisoo oven takana ”nyt mennään” ilmeellä kuoharipullo kädessä ja kaiken pitäisi jatkua kuten ennenkin, vaikka itse olisikin taittanut jo hyvän matkaa taivalta, mahdollisesti törmännyt omaan Herra Vähiten Vääräänsä. Ihminen on laiska ymmärtämään todellisuutta objektiivin toiselta puolelta, oli kuva sitten millainen tahansa. Marin pitäisi nyt olla kokonaan Kirsiä varten, vaikka elämässä on rakkaus. Marista tulee Kirsi ja Kirsistä Mari. Niin vain käy.

Ystävyydet – kuten ihmissuhteet ylipäätään – muuttuvat. Joskus ne kestävät kauan ja paljon, joskus vähemmän. Väkisin ei voi yksin pitää yllä mitään, viisautta on myös ymmärtää, että vahvinkin symbioosi kestää aikansa. Voihan käydä niin, että vielä joskus Mari Ja Kirsi tapaavat samassa mammajumpassa, työssä tai eroryhmässä ja ystävyys syttyy uudelleen. Voihan se olla, että ikisinkun ja parisuhdeorientoituneen yhteys kantaa, vaikkakin ymmärrettävästi hieman vaimeampana kuin ennen. Mikään ei ole kiveen hakattu, paitsi lähtöpäivä.
Onnea matkaan, ymmärrystä, rohkeutta, suvaitsevaisuutta ja lämmin halaus molemmille, Mari ja Kirsi.