perjantai 29. huhtikuuta 2016

Väsynyt pää

Jos tämä hetki pitäisi kiteyttää kolmeen sanaan, tulee mieleen toki useampikin versio. Talo täynnä rakkautta. Parasta aikaa elämässä. Kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaroita. Blaablaablaa. Tai sitten tämä; koko ajan jotain.

Nainen katsoo, miten Valittu kannetaan ambulanssiin. Harmaa ja väsynyt, mies, joka vielä eilen seisoi Naisen keittiössä ja paistoi lapsille lättyjä. Valittu heilauttaa kättään ja nostaa peukaloa. Ambulanssin ovet sulkeutuvat. Nainen vetää takinkauluksia kiinni ja kävelee autolleen. Sille, jolla juuri hetkeä ennen toi rakkaansa pikkukunnan päivystykseen. Mitä juuri tapahtui? Kukaan ei tiedä, eikä syy selviä koskaan.


Ärtymys. Se oli ihan ensimmäinen tunne. Olisi ollut niin paljon kaikkea muuta juuri nyt, kuin lähteä ajelemaan terveyskeskukseen. Miten Nainen edes ajatteli, ettei se niin kipeä voi olla? Juurihan pari tuntia aikaisemmin vakuutteli pärjäävänsä kotona, kun Nainen vei mehua ja ruokaa. Että sillä on tyypillinen miestauti, pitää paapoa ja pidellä kädestä. Tyypillinen mies. Vaan ei ollut.
Jostain käy kylmä viima, eikä se tule ulkoa. Kylmä tulee sisältä. Se kylmä venyy viideksi sairaalassa vietetyksi päiväksi, kunnes länsimaalainen lääketiede ja suonensisäinen antibiootti tekevät taikansa.

Ärtymystä seuraa pelko ja häpeä. Pelko. Ei se esittänyt. Se olisi kuollut käsiin. Häpeä. Se olisi tehnyt Naisen puolesta mitä vain. Ajanut Ivaloon ja takaisin ja pidellyt kädestä vaikka pikkuflunssan takia. Ja mitä teki Nainen? Ärsyyntyi, kun piti lähteä kesken kiireiden. Kun on vaan niin paljon jotain. Koko ajan jotain.

Muutama päivä myöhemmin Nainen istuu autossaan liikennevaloissa. Varattu aika työterveyteen on kahdeksan minuutin kuluttua, mutta matkaa ei enää ole kuin muutama sata metriä. Hyvin ehtii.
Liikennevalot vaihtuvat vihreiksi, edellä oleva jono ei vielä liiku. Päästävät jalankulkijat ensin. Kestää hetken, ennen kuin aivot ymmärtävät mistä inhottava metallinen ääni kuuluu, miksi takaraivoon sattuu ja miksi CD-levyt lentelevät lattialle. Ensimmäinen ajatus tulee monen tyhjän jälkeen. Ei helvetti! EI, EI, EI!!! En jaksa tätä paskaa enää yhtään! Jos jotain, niin näiden magneettikuvien tulosta Nainen on odottanut pitkään ja hartaasti ja matkalla kuulemaan tuomiotaan sattuu vahinko. Naiselle? Ei, vaan sille perään vauhdilla täräyttäneelle papalle. Sille, joka on nähnyt edessään vain letkan autoja ja vihreän valon, mutta ei ole ymmärtänyt fysiikan lakein alkeita. Jos jono ei liiku, se on pysähtynyt.
Väsyneet, jo kuukausia valvoneet aivot eivät ajattele. Ne soittavat hätäkeskukseen, koska päähän sattuu niin paljon, vaikka ovat jo matkalla lääkäriin. Valokuvat autoista, miehen ajokortista ja yhteystiedoista. Soitto hätäkeskukseen, joo voi perua. Joo, olen jo menossa lääkäriin. Joo, ihan tuossa kulman takana. Joo, pystyn ajamaan.

Joo. Ei. Ei jaksaisi. Ei yhtään enää. Ei selvitellä kolarikorjaamoja, soitella  vakuutusyhtiöön, inttää sijaisautosta, tapella, puolustaa ja hoitaa enää yhtään mitään ylimääräistä. Yksi ihan tavallinen arki. Tänne nyt ja heti, kiitos!

”Sulla sitten sattuu ja tapahtuu. Oletko ajatellut omaelämänkertaa?”, kysyy ystävä. Sattuuko? Jotenkin sitä on jo niin turta ainaiseen sattumiseen. Jotenkin sitä pitää ihan tavallisena elämänä, että koko ajan joko on parhaillaan, tai toipumassa jostain poikkeustilanteesta. Tietenkin neljän lapsen katraassa sattuu ja tapahtuu alati. Tietenkin elämässä ylipäätään. Vaan ei jaksaisi. Ei enää, kun on jo niin monta vuotta venynyt ja asettunut sillaksi ja laastariksi ja akrobaatiksi ja yli-ihmiseksi. Kun on kaikki, aivan kaikki niin kovan ponnistelun tulosta. Lomamatkat, synttärijuhlat, varaston siivoaminen. Kun ei sinne tavalliseen ruokakauppaankaan jaksaisi. Sitä se on. Elämä. Toisten meidän elämä.

Miksi Nainen ei jaksa nyt? Koska ei ole nukkunut yhtä yötä lukuun ottamatta enää kuukausiin. Ei edes useilla eri lääkekokeiluilla. Ei kotona, ei muualla, ei töissä tai sairauslomalla ollessaan. Kukaan ei tiedä miksi. Pää ei pysy unessa, eikä uni pysy päässä. Tietenkin vuosiin on mahtunut unettomia aikoja, ne olivat kuitenkin erilaisia. Tämä on jotain muuta. Nainen enää jaksa valvoa. Ei enää yhtään. Ei valvoa, ei käydä töissä, ei tehdä ruokaa ja hengittää yhtä aikaa. Ja silti on pakko. Kaikesta on selvitty. Kaikesta on menty yli. Mutta se kaikki on hionut Naista kuin meri rantakalliota vuosien ja satojen saatossa. Aalto aallolta voimia vienyt. Koska elämässä jostain käsittämättömästä syystä koko ajan sattuu jotain, pitäisi opetella hälläväliä. Pitäisi oikaista sohvalle kirjan kanssa katselemaan tekemättömien töiden kasaantumista. Pitäisi ajatella että saa ja voi, ei täydy. Pitäisi vaihtaa työtä, asuntoa ja aloittaa kaikki taas alusta. Pitäisi nukkua edes yksi kunnon yö, mutta aivot ei anna. Ne ovat päällä, koska eivät enää osaa sammua, ja jos sammuvatkin, heräävät monta kertaa yössä. Koko ajan jotain. Niin se pää miettii. Ja on ihan oikeassa.

Äreä. Hajamielinen. Väsynyt. Ja lopen kyllästynyt. Kun herää monta kertaa yössä, on jokainen päivä yhtä tahmeaa selviytymistaistelua sitä edes itse ymmärtämättä. Pakki päällä eteenpäin, niskat vinossa ajamista. Mutta jalka ei irtoa kaasulta, se ei vaan voi. Ei voi, tai ei osaa. Kun käy suihkussa, unohtaa pesikö itseään. Kun ajaa töihin, ei muista miten tuli perille. Muisti on muualla. Muisti on rikki. Ja kun vihdoin löytyy syy siihen, miksi lopen uupuneenakaan ei pysy unessa, tulee syvä helpotus. Se ei olekaan hullu. Sen pää ei ole masentunut, luulosairas tai burnoutissa. Sille on ihan oikea syy. Sille, ettei Nainen jaksa.

Olet sinä sitkeä, sanoo lääkäri. Ja on ihan oikeassa. Ei ole ollut koskaan muuta vaihtoehtoa, kuin mennä eteenpäin. Vaikka sitten ryömien.

Syy valvomiselle löytyy, mutta pitkä univaje on tehnyt tehtävänsä. Muistilla ja kortisolin ruoskimalla kropalla kestää palautua. Nainen opettelee pitkämielisyyttä, armoa ja hyväksyntää raskaan toipumisen edessä. Uudenlaista elämää, jossa ei piiskata kuollutta hevosta.
 
Koko ajan jotain? Ehkä senkin aika vielä koittaa, että enää ei.
 
 
 
 

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Tilkka yli maljan

Ihmiset tulevat elämäämme aina syystä. Joskus löydämme itsestämme uusia puolia, luovumme vanhoista, opimme kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja armoa keskeneräisyyttämme kohtaan. Joskus uusi ihminen tulee näyttämään, mitä elämässämme on pahasti vialla.

Rakastuminen on siitä vinkeä tunne, että aluksi käy kaikki. Ihan kaikki. Ja sitten kohta ei käy oikein mikään. Naisen tapauksessa ”kaikki” tarkoittaa onneksi vain määrettä, jolla on länsimaisittain suunnaton merkitys ihmisen elämässä. Aika. Aluksi vietetään ihan kaikki liikenevä – liikenemätönkin – aika yhdessä. Tämän kaikki käy vaiheen selittää hormonit, jotka saavat ihmisen söpösti sekoamaan ja pehmeästi myötäilemään. Alun symbioosi ei kuitenkaan ole itsestään selvä söpöys ihan kaikille maan kamaran ihmisolennoille. Toisaalta, joillekin alun symbioosi on ihannetila ja jatkumo, jossa kaikki tehdään vastakin yhdessä.

Sanovat, että on viisi tapaa rakastaa. Valitulle suurin mahdollinen rakkauden osoitettu olomuoto on yhdessä vietetyn ajan määrä. Naiselle yhdessä vietetyn ajan laatu, tarkemmin kosketus ja läheisyys. Kun kaksi eri tavalla rakastavaa ihmistä paiskataan parisuhteeseen, tulee jo yksin tästä eteen väistämättä sovittelun problematiikkaa. Valittu on sitä ihmislajia, joka kymmenen vuoden kuluttua kertoo kysyttäessä tietäneensä heti. Nainen taas sitä lajia, joka kymmenen vuoden kuluttua miettii, josko koeaika alkaa olla ohi. Valittu tietää haluavansa Naisen kokonaan. Viedä vihille, kantaa kynnyksen yli ja viettää loppuelämä symbioosissa. Mitä pikemmin, sen parempi. Valitusta saa heti kaiken, Naisesta vain hiljalleen, jos silloinkaan.

Valitulle rakkautta on yhteinen arki. Mies, joka pitää kotitöistä vaikuttaisi lottovoitolta niitä kaihtavalle Naiselle. Tavallaan onkin. Vaan kun tämä arkea rakastava mies haluaa tehdä arkista puuhastelua yhdessä. Pyykin ripustaminen kaksin käy toki nopeammin. Vaan entä kun ripustamisen toinen osapuoli on nainen, joka ei moneen vuoteen päässyt edes vessaan yksin, sillä aina joku lapsista ryömi, konttasi, käveli tai roikkui jalassa mukaan, tai huusi lukitun oven läpi. Ahdisti jo tuolloin, ahdistaa nyt.
 
Ennen kuin voidaan vetää yhtäläisyysviiva Naisen monimutkaisen aivokudelman sitoutumiskyvyttömyysreseptorien toimintatapoihin, pikakatsaus syihin ja seurauksiin.
Nainen eroaa ja jää yksin lasten kanssa. Opiskelee ensin kolmivuoroharjoittelua sisältävää terveysalaa, lopettaa ne mahdottomina suorittaa loppuun yksin tuolloin vielä pienten lasten kanssa, aloittaa uudet opinnot, kirii viimeisen puoli vuotta pois tekemällä opinnäytetyön kolmessa viikossa siten, että kun sunnuntaina tuli valmista, maanantaina alkoivat työt. Ensimmäinen kesä ilman lomaa, seuraavan meni vain lamaantuneessa toipumisessa. Joka päivä 80-100 asiakasta, kädet tärisevät kiireessä ja sydän rasituksessa. Kotona iltavuoro, kynnyksellä ajatus, onko pakko jaksaa? On. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Millä sitä on sitten jaksanut? Viime vuodet lähinnä hiljaisuudella. Monet ovat kerrat, kun Nainen on jättänyt vastaamatta puhelimeen. Kävellyt koiran kanssa metsässä syvässä hiljaisuudessa. Puuhastellut, järjestellyt, vetänyt oven kiinni ja ollut hiljaa. Koska se on palauttavaa. Koska se on edellytys ihmiselle, joka puhuu koko päivän. Miten ihminen joka tarvitsee niin paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta voi olla ihmisen kanssa, jolle jokainen erossa vietetty minuutti on silkkaa kidutusta? Nainen ei tiedä. Mutta jos on rakkautta, on ratkaisu.

 
Viimeiset kuusi vuotta parisuhde on Naisen kohdalla tarkoittanut (myös olosuhteiden pakosta) lähinnä viikonloppusellaista. Tuolloinkin seurustelu on edellyttänyt lähes kaiken oman ajan karsimista. Millä ajalla Nainen olisi tavannut ystäviään, piirtänyt, kirjoittanut, lukenut, hoitanut itseään hiljaisuudella, kun ovi meni lasten perässä kiinni? Seurustelu oli valinta näiden välillä. Valinta, joka on aina lopulta johtanut siihen, että raskasta lastia on täytynyt keventää. Ja ainoa josta pystyi, oli seurustelu. Siksi sinkkuus on Naiselle ollut – kaikessa rakastamisen kaipuussaankin – helppoa, luonnollinen olotila, jossa sai toipua rauhassa. Surullista ei ole valinta. Surullista ovat syyt siihen.

Jos Valitun tapa rakastaa on värinä valkoinen, Naisen on musta. Valitun tavasta
 ei tule mustaa, eikä Naisen valkoista. Mutta yhdessä valkoisesta ja mustasta saa lukuisan määrän harmaan eri sävyjä. On monta tapaa olla yhdessä, kummankaan heistä ei se ainoa oikea.
Ei Valittu ole pyytänyt, ei vaatinut Naiselta mitään. Mutta alati näkeminen on vaatinut Naiselta paljon. Aluksi se oli vain ihanaa, mutta pitkittyessään kaikki alkoi kasautua. Joka kerta, kun Nainen istui paijattavana kainalossa omalla tai Valitun sohvalla, kuiski ääni päässä tekemättömistä asioista. Kuiski, kunnes suorastaan huusi. Valitun aikana voisi aivan hyvin järjestää lakanakaapin, aakkostaa CD-levyt ja lukea lehteä. Mutta kun Valittu haluaa tehdä näitä kaikki  y h d e s s ä  ja Nainen yksin. Hiljaa yksin. Mistä valtava tarve yksinoloon tulee? Väsymyksestä. Niin raskaasta ja lamauttavasta.

Nyt kun lapset ovat isompia on omaa aikaa. Lukea, kirjoittaa, liikkua, tavata ystäviä tai puuhastella hiljaisuudessa. On, olisi. Nyt on Valittu, joka on kyllä majakan valo pimeässä, mutta kun se valo käy niin kirkkaasti silmiin!
Onko sitten pakko nähdä niin paljon? Fakta; Valittu kuolee ikävään jo kymmenessä minuutissa. Naiselle samainen korinan kipuraja menee viikossa. Kumpi joustaa? Niinpä. Ikävä kyllä Valittu ei tätä tiedä. Miksi? Koska Nainen ei ole sanonut sanaakaan. Koska on vasta nyt, parin kuukauden symbioosin jälkeen, edes ymmärtänyt mistä tämä ylivirittynyt tila on peräisin. Koska aluksi kävi kaikki oikein hyvin ja nyt ei enää oikein mikään. Nainen olisi kenties tarvinnut hitaamman alun. Toisaalta kaikki hitaat alut ovat johtaneet siihen, että suhde on jäänyt jotenkin ohueksi. Yhdelläkään suhteella ei ole ollut mahdollisuuksia kehittyä ja kasvaa ja lopulta kääntyi itseään vastaan. Lastia oli aina sangen helppo keventää siitä, mikä oli vähiten merkityksellinen. Tämä mies tuli ovesta karmien kanssa. Tämä tuli jäädäkseen. Mutta tämänkin kanssa Nainen sijoittaa pelinappulat laudalle, jonka eräässä ruudussa lukee ahdistus.

Mikä Naisella mättää? Nyt olisi mies, joka kantaisi osansa kotitöistä. Joka kantaisi vastuunsa lapsista ja lasten asioita, kantaisi vaikka Naistakin, joka jääräpäisesti vain kahdella kintullaan kompuroi ja Naista vaan ahdistaa. Aina vaan väsyttää ja ahdistaa. Valittu?


Ei. Työ. Se on työ.

Se on se, että työnkuvaa on muutettu, työntekijöitä vähennetty ja vaatimuksia lisätty. Että perjantaina ilmoitetaan maanantaina tehtävän näin ja saa maata viikonlopun valveilla murehtien. Että kun yksi on poissa, kaksi muuta tekee työt. Ja kun kaksi on poissa, yksi. Että pitää venyä ja jaksaa vaikka ei pystyisi kumpaankaan. Totuus on, ettei Nainen ole unelmaduunissaan, ei läheskään, vaikka työstään periaatteessa tykkääkin. Ainakin osasta siitä. Ainakin ennen näitä uudistuksia. Suurin osa ihmisistä käy töissä pelkän leivän vuoksi, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Ja se kävi Naiselle niin kauan, kun sai kotonaan olla lähinnä hiljaa ja palautua. Mitä sellainen elämä on, jossa pitää koko ajan kovasti palautua? Arki on jotenkin vielä sujunut, mutta kaikki muu on jo vuosia vaatinut niin paljon ponnistelua. Ihan kaikki. Väsymys on normaali olotila. Turtumus. Naisen malja on ollut niin täynnä, että yksi pieni tilkka sai sen vuotamaan yli. Ja paradoksaalista kyllä, se tilkka oli nyt Valittu.
Jonkin täytyy kokonaisuudessa nyt muuttua. Miten, Nainen ei tiedä. Naisella ei ole vastauksia, vain kysymyksiä. Ja niitä on paljon. Mutta kuten kaikki vastaukset elämässä, tämäkin tulee. 

Jokin ratkaisu tulee vielä.





lauantai 16. huhtikuuta 2016

Eksistentiaalinen kirjoituskriisi

Tällä blogilla, kuten niin monella kanssasisarellaan aikaisemmin, on parhaillaan käymässä aiheenehtymiskamppailu. Tuntuu että kaikki on sanottu jo kahteen kertaan. Tuntuu, että eronjälkeisajan etsikkovuodet on nyt koluttu ja kirjoitettu ja kansiin laitettu, vaikkei mitään niistä tietenkään.
Elämä menee sykleissä ja tämä sykli taisi tulla päätökseen. Aiheiden sijaan mielessä on lähinnä vain kysymyksiä. Käykö blogille samoin? Täytyykö blogille käydä samoin? Voiko etsikkovuosista nyt vain jatkaa rallatellen parisuhdevuosiin ja sinkkuäitiydestä uusperhearkeen? Pysyykö lukijakunta samana, jos tekee äkkimutkan muualle? Riittääkö se, että on Nainen ja kirjoittanut Naisen blogia pitämään mielenkiintoa yllä aihepiirin vaihduttua toiseen? Vai pitäisikö aloittaa aivan uusi...
Ei. Nainen ei koskaan tule kirjoittamaa leivonnasta tai puutarhanhoidosta. Naista kiinnostaa vain ja ainoastaan ilmiöt, joita voi katsella niin eri kanteilta, että alkaa mennä jo sekaisin mikä kantti mahtaa olla oikea. Aiheita, joista voi uskaltaa paljaasti kirjoittaa, koska tietää että suurin osa ihmisistä on tai on ollut sen olennaisen äärellä. Paskana olemisen.


Millaista on ruotia virheitään ja valintojaan kasvoitta, mutta kenen tahansa luettavissa? Helppoa. Se on helppoa myös omana itsenään, kasvotusten. Nainen oli se äiti, joka tuli hiekkalaatikolle ranteet auki valvotun yön jälkeen valmiina myymään vauvansa ensimmäiselle vastaantulijalle. Nainen oli se sukulainen, jonka kotona ei tuoksunut pulla ja maton hapsut sijainneet suorassa. Nainen oli se ystävä, joka ehkä unohti onnitella nimipäivänä, mutta ei koskaan jakaa noloimpia seikkailuitaan hyvän yhteisen naurun vuoksi. Oli. On yhä edelleen. Sitä kaikkea on ollut tämäkin blogi. Pyrkimys täydelliseen rehellisyyteen itsensä ja elämän edessä. Valitettavasti täydellinen rehellisyys voi myös loukata heitä, joita Nainen ei koskaan haluaisi. Siksi anonyymisti (edes suurimmaksi osaksi) kirjoittaminen on ollut ainoa oikea valinta.

Kirja, voi kirja. Se Suuri Unelma. Sen kirjoittamisen aloittaminen oli niin helppoa. Sen kirjoittamisen lopettaminen vielä helpompaa. Äkkiä Nainen katseli sanoja näytöllä ja mietti, jos tämä paatos joskus julkaistaan, se tehdään kasvoillani. Hyvässä ja pahassa. Teksti saattaa parhaimmillaan osua ajan henkeen. Mutta sen sisältämä sarkastinen huumori saattaa ärsyttää, provosoida ja tulla tahallaan väärin ymmärretyksi.  Onko Naisen nahka kyllin parkkiintunut, onko perheen pakko sietää? Lapset, Valittu. Voiko kirjoittaa vain vähän liikaa vai ennemmin hieman liian vähän? Vaikea sanoa. Tässä kirjailijoiden wannabe maassa ongelman todellisuus on hyvin ohut. Jos kirja edes julkaistaisiin. Jos. Silti Nainen alkoi kirjoittaa ajatuksella, että niin käy. Ja siitä ajatuksesta tuli ongelma.

Pitäisikö vain aloittaa uusi blogi? Kuopata kirja ja Kasvun tarinat. Onko kumpikin liikaa profiloitunut voidakseen olla muutakin? Jos ei ole juuri nyt kriisiä rakkaudessa, niin se pitää repiä sitten vaikka tästä. Eksistentiaalinen kirjoituskriisi.

Joka kerta kun blogiteksti on julkaistu, tekee hetken kuluttua mieli deletoida se. Joka. Ikinen. Kerta. Joka kerta Nainen ajattelee, ketä kiinnostaa. Ketä oikeasti jaksaa kiinnostaa se, että joku jaksaa suoltaa keskeneräisyyttään, keskenkasvuisuuttaan ja keskinkertaisuuttaan vuodesta toiseen. Joo, nyt se löysi miehen. Taas. Katotaan vaan kauanko tää homma kestää. Ketä kiinnostaa…Niin se vain menee. Itsekritiikki tuo kirjoittajan ihana seuralainen.

Onko tämä blogi tullut tiensä loppuun, tai bloggaaminen ylipäätään. Onko kaikki jo sanottu kahteen kertaan, vai vasta alkulausetta tapaillen? Hyvänen ja aikanen, nythän vasta sitä kirjoittamista onkin, kun Nainen alkaa ruotia miten hankalaa on asettua pelottavan lopulliselta tuntuvaan tiiviiseen parisuhdemoodiin. Pessimisti kirjoittaisi ”mikäli” sanan ”parisuhde jatkuu” eteen, mutta jos tosiaan niin käy, tässähän tulee eteen vielä vaikka mitä mutkia ja mahdollisuuksia syväluotaavaan ruotimiseen.

Ketä. Kiinnostaa.

Aivan.

 

Ympäri käydään, yhteen tullaan, summa summarum ja mitä näitä nyt on. Blogi jatkuu, kirja ei. Ainakin nyt. Toistaiseksi ja näin. Kasvun tarinoita ei ole eroblogi, vaikka on eronneen naisen blogi. Oli aika, jolloin siinä metsästettiin miestä ja on aika jolloin siinä metsästetään pysyvyyttä myös omien korvien välissä. Ja jos aiheet ehtyy, ainahan sitä voi ottaa suomalaisten lempilapsen käsittelyyn; sairastamisen. Siitäpä riittää kerrottavaa, kun diagnoosia, aiheuttajaa ja toimivaa lääkitystä ei löydy. Mutta silloin, viimeistään silloin sinä rakas lukijani tiedät. Aiheet ovat todella käyty loppuun.


 

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Itsestäänselvyyksiä

Aprillipäivän kunniaksi eräs kunniakas sanomalehti julkaisi suomalaistutkimuksen erovanhemmilla vuorottelevista lapsista, joka sai Naisen hieraisemaan silmiään josko kyseessä tosiaan olisi pila. Ei itse tutkimus, vaan lähinnä sen otsikointi. Nimittäin. Tuoreen selvityksen mukaan vuoroviikoin kummankin luona asuvat lapset eivät poikkea ydinperheen lapsista. Samaan hengenvetoon todetaan, että vuoroasumista voidaan pitää eräänlaisena ydinperheenä. Artikkelin mukaan tutkimuksessa vedetään nopea paremmuusjärjestelmän tulkinta;


1. Ydinperhe

2. Vuoroasuminen

3. Yhden vanhemman perhe / uusperhe


Tulkinnassa piilee vaara. Ensinnäkin vaatii vain alkeellista medianlukutaitoa ymmärtää, että varsinaisen kappaleen ensimmäinen lause kertoo koko totuuden; ”vanhempien päihteiden käyttö ja kiinnostus nuoren elämään vaikuttavat nuoren mahdollisiin ongelmiin enemmän, kuin hänen asumismuotonsa”. No da? Valitettavasti itse tutkimusta ei ole vielä mahdollista lukea, joten arvelun varaan jää, onko julkaisun lähtökohtainen vertauskohta ydinperheeseen kirjoittajan itsensä, vai tutkimuksen tuottama.

Asumisjärjestely itsessään ei takaa turvallista lapsuutta, hyvää terveyttä tai korkeampaa asemaa tulevaisuudessa yhteiskunnan rattailla. Toimiva vuoroasuminen edellyttää vanhemmilta enemmän keskinäistä yhteistyötä, joten tulos saattaisi siksi selittyä. Alkoholisoitunut ja taas jonkun uuden Penan hakkaama mutsi ei tietenkään pysty kaikkineen tarjoamaan nupulleen samaa, kuin kahden aikuisen erillään asuva yksikkö, jossa kumpainenkin huolehtii vuorollaan vanhemmuudestaan. Jälleen ja kerran. Kyse ei ole mitenkään asumisjärjestelystä – joka lähinnä sivulauseessa nätisti sivuutettiin – vaan  v a n h e m m u u d e s t a. Ylipäätään kiinnostus ja tieto kenen kanssa lapsi viettää aikaansa ynnättynä omaan elämänhallintaan korreloi lopputulemaan. Ei perhe.

Ei ole olemassa erolapsia, erovanhempia ja eroperheitä. On perheitä, joissa on lapsia. Erilaisia lapsiperheitä. Millähän vuosituhannella tämä ymmärretään? Perhe on lapsen turva, huolimatta siitä millainen se sattuu olemaan. Arvottamalla perheet paremmuusjärjestykseen arvotetaan myös ihmiset niiden sisällä. Pelottavaa, että arvottaminen näyttää olevan täysin hyväksyttyä eri ammattialojen kivapikkuperhepuuhastelijoiden mukaan. Ketä kiinnostaa miettiä kumpi oli ensin, muna vai kana, kun voi suoraan sormella osoittaen laskea kanalassa räyhäävät pikkutiput?

Lapsen kasvattaminen ei vaadi perhejärjestystä, joka on laitettavissa yhteiskunnallisesti hyväksyttävään lokeroon. Kenenkään lapsen. Lapsi voi hyvin kun saa rakkautta, turvaa, rajoja, pysyvyyttä elämään ja arjen sujumista. Sen voi tarjota yksi vanhempi, kaksi vanhempaa, ydinperhe tai mikä tahansa variaatio perheestä. Kun puhutaan eroperheistä, painetaan helposti päälle pahoinvointitarra peittämään kaiken sen, mikä ei ole yksioikoisesti totuus ja varsinkin mikä ei ole asetettavissa joko / tai – muottiin. Tietenkin Nainen sanoo näin, itse eronneena ja kohta kuusi vuotta lapsiaan yksin luotsanneena. Se mikä ei tilastoissa näy, on oleellisempaa. Ei Nainen pidä meteliä pärjäämisestä. Se, että kuusitoistavuotias poika ei varastele autoja ja polttele pilveä, vaan hoitaa tehtävänsä, koulunsa ja harrastuksensa, halaa äitiään joka ilta nukkumaan mennessä ei ole tilastollinen ihme. Se on vaatinut vuorovaikutusta, kiinnostusta, läsnäoloa, naurua, rajoja ja rakkautta. Vanhemmuutta, joka ei ole riippuvainen siviilisäädystä.
Asia voisi olla toisin, niin alttiissa iässä poika oli eron aikaan. Vaan ei ole. Ainakaan toistaiseksi. Eikä asialla ole mitään tekemistä asumisjärjestelyjen kanssa.
Eivät pärjäävät eronneet hehkuta lastensa koulumenestystä, erinomaisuutta, päihteettömyyttä, kykyä totella ja noudattaa perheen sääntöjä. Ehkä pitäisi. Ehkä eroperheiden ja varsinkin sellaisissa kasvavien lasten pitäisi meluta enemmän hyvinvoinnistaan, jotta pahoinvoinnin tarrat voitaisiin repiä heistä pois. Vaan miksi pitää itsestään selvästä asiasta? Sillä sitä hyvinvointi ja pyrkimys siihen on. Itsestään selvyys. Lähtökohta kaikelle. Ja tietenkin lasten kanssa on kahnauksia. Aikuisen tehtävä on ottaa ne vastaan. Uhmaiät, tuhmaiät, murkkuiät. Ovia saa ja täytyykin paukutella tiettyyn rajaan asti. Sen jälkeen ovi otetaan pois.

Kohta kuusi vuotta on kulunut erosta ja siitä, kun Nainen otti kokonaan kasvatusvastuun, joka siihenkin asti oli käytännössä levännyt hänen leveillä harteillaan. Onko ollut rankkaa? On. Onko tehnyt mieli luovuttaa? On, monta kertaa. Mutta rankkaa se olisi ollut ydinperheessäkin, ainakin siinä ainoassa, jonka Nainen tunsi.
Kuudesta vuodesta neljä kului opiskellen uuteen ammattiin. Kuudesta vuodesta kuusi on kulunut tilastollisessa köyhyydessä, tilastollisessa ahtaudessa ja tilastollisessa vähempiosaisuudessa. Neljän lapsen taloudet varmaan ovat sitä lähtökohtaisestikin enemmän, perhelajista riippumatta.
Kuuden vuoden aikana Nainen ei ole kertaakaan ajatellut vuoroasumisjärjestelyä. Jaettu vanhemmuus edellyttää asioita, jotka eivät vain toteudu Lastenisän kanssa. Näin seitsemättä päivää sairaana olevan lapsen kanssa kotona palkattomalla hoitovapaalla – koska Lastenisähän ei tietenkään voi olla pois töistä – ollessa vuoroasumisjärjestely kuulostaa yhtä kaukaiselta, kuin joulukoristeiden kaivaminen varastosta kevätauringossa. Kun ei pysty, niin ei pysty. Tämä on ollut ainoa oikea vaihtoehto juuri näille lapsille ja takuulla lähtöisin vain ja ainoastaan näiden lasten tarpeista. Jokainen miettiköön ne itse kohdallaan, mutta paremmuusjärjestykseen ei voida eri perhelajeja koskaan laittaa. Miksi ihmeessä edes pitäisi?

Hyvä että asioita tutkitaan ja niistä kirjoitetaan. Vielä kun opittaisiin ymmärtämäänkin.





sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Siedätyshoitoa

Missä vaiheessa miehen voi esitellä lapsille? Jos normaalisti tapailisi –sanotaan vaikkapa 1-3 kertaa viikossa – montako viikkoa / kuukautta on sopiva aika, kunnes tuntee toisen tarpeeksi hyvin Ison Askeleen Ottamiseen?

Entä siinä tapauksessa, että tapaa joka päivä? Joka. Ikinen. Päivä.

Valittu tietää mitä saa tahtoessaan Naisen ja puolet tämän henkisestä valtakunnasta. Valittu haluaa koko paketin. Ei vierailuseurustelua, ei tapaamisperustaista aikuissuhdetta. Valittu tahtoo Naisen ja kaiken sen, mikä tulee Naisen mukana. Osallistua Naisen elämään, helpottaa arkea, olla lapsille turvallinen aikuinen. Sellaisen ja sellaiseen uskominen on hyvin vaikea. Mutta koska elämässä jää kulloisenkin elokuvan lopputekstit lukematta ja popcornit syömättä ellei uskalla istua alas ja nauttia juonesta, päätti Nainen tehdä niin.

Välillä on yksinomaan ihanaa. Sitten ahdistaa. Ahdistaa ihan luvattoman paljon. Miten voi haluta olla lähellä ja yksin yhtä aikaa? Hektinen työ ja hektinen perhe-elämä lasten kanssa vaativat vastapainoksi paljon hetkiä yksin. Ettei kukaan puhu. Ettei kukaan ole edes läsnä. Yk-sin. Valittu on itse eronnut vuosi aikaisemmin ja mietti josko enää sopeutuisi elämään kenenkään kanssa. Jos joku miettii noin vuoden jälkeen, arvannet mitä kuusi vuotta tekee. Vaan tätä miestä ei Naisen ahdistus paljon haittaa. Tuli kuulemma jäädäkseen ja tässä on 45 vuotta aikaa sopeutua ajatukseen, paree alkaa heti. Mitäpä siihen on sanominen. Paitsi että vaikka välillä on yksinomaan ihanaa, välillä ahdistaa yhä. Ahdistaa sisuskalut ruttuun, vaikka on aikaa kirjoittaa, aikaa harrastaa, aikaa tavata ystäviä. Ei Valittu Naista rajoita. Nainen tekee itse niin.

Tietenkin Nainen tottuu ja sopeutuu. Että joku katsoo silmiin noin ja sitä jokua voi katsoa ajatellen; onko tuo todella minun? Että jonkun läheisyys voi tuntua niin luonnolliselta ja hyvältä. Käsi hakeutua käteen. Pää rintaa vasten. Että joku laittaa tiskit, hieroo hartiat, vie lapsia ja koiraa ja katselee isompaa autoa, että kaikki mahtuu kyytiin. Voiko sellaisen edessä olla enempää sulana? Ja kun oma poika ei halua lähteä isälleen, koska Valittu on jo näin lyhyellä ajalla ollut enemmän miehenmalli kuin oma isä konsaan, itkee äidin sydän kyyneleitä, joiden on onnessa tilkka surua. Mitä jos. Minä kyllä selviän, mutta miten koskaan tuo pieni miehenalku, jos pääsee kunnolla kiintymään? Miten minä ikinä siitä surusta selviäisin…

Ahdistaa. Koska. Mitä jos Valittu huomaa, miten paskana Nainen on tästä kaikesta? Mitä jos kylmiin tottunut Nainen ei kestä sitä, että joku on noin rakastunut häneen? Mitä jos kaikki on vain valetta, jos Valitusta paljastuu jotain, jos kaunis lento päättyy nolosti tonttiin jo ennen alkamistaan? Ikinä, koskaan ei olisi uskonut olevansa näin epäilevä kaikkea kohtaan. Kyvytön heittäytymään. Kyvytön uskomaan. Kyvytön rakkauteen. Kyvytön luottamaan lapsiaan kenellekään toiselle. Valitun tuleminen osaksi heidän kaikkien elämää ei ole ajoituskysymys millään muotoa. Nainen ei ole esitellyt näiden vuosien aikana alativaihtuvia osaisäehdokkaita. Lasten ei ole täytynyt toipua kertautuvista eroista, pettyä, luopua toivosta ja uskosta siihen, että elämässä joku muukin olisi ja pysyisi kuin oma äiti. Mutta ajatuskin sellaisesta saa voimaan pahoin.

Miksi epäillä kaikkea? Koska on mukavampi yllättyä iloisesti, kuin pettyä karvaasti. Koska on hakannut päätään petäjään kylliksi oppien väistämään pään hakkaamista edellyttävää puulajia. Koska on. Kaikkea ja kaikesta huolimatta. Lapsia joita ajatella. Varovaisia vuosia eron jälkeen. Liian varovaisia. Seliseli.
Valitun varmuus tuntuu hyvältä. Hänellä on kaikki aika maailmassa, eikä mikään saa häntä vakuuttumaan, etteikö tässä vielä samaa kattoa asuttaisi kaksi sormusta Naisen nimettömässä. Se oli aika selvää jo heti ensimmäisten viikkojen jälkeen. Se on selvää myös Naiselle. Sitten joskus. Mutta epäilyä ei selvä vie. Koska. Miten joku oikeasti voisi olla tuollainen? Tietenkin voi. Niin Nainen päätti päätettyään saaneensa tarpeekseen väärän lajin rakkaudesta. Ehdollisesta. Etäisestä. Mutta että voiko se todella olla niin helppoa ja tapahtua näin, pelkästään päättämällä?

Yksinään tottuneelle toisen läsnäolo on siedätyshoitoa. Jakaa nyt kotinsa, lapsensa ja sydämensä, miten hämmentävä ajatus. Suorastaan sietämättömän ihana ja kamala. Vaikka kuinka olisi varma tunteistaan, totuttu on tiukassa. Valittu tiesi, että tie tämän naisen sydämeen on sen verran kivikkoinen, että se on tehtävä muutamalla isolla harppauksella. Muuten matka olisi yhtä kompurointia. Muuten Nainen ehtisi järkeillä tunteen hengiltä. Sillä Nainen on mestari keksimään syitä. Selittelemään. Karsimaan tapaamisia, vähentämään ja annostelemaan rakkauttaan. Koska näki loppuja jo aluissa. Tässä ei näe. Ja se jos mikä on pelottavaa kaikessa ainutkertaisuudessaan.

Uuden asian oppiminen vaatii aina aikaa ja toistoja. Senkin, että joku on läsnä elämässä. Luottaminen vaatii aikaa ja toistoja. Ehkä on hyvä olla ihan vähän varuillaan kuitenkin. Ehkä se on täysin turhaa. Aika näyttää.

 

Mutta ihana, niin ihana mies se vaan on!