perjantai 27. toukokuuta 2016

Maailman arkisin ihme

Kello piirsi viisareillaan komean luvun 2.34. Ulkona toukokuu tapaili jo kesää ja maaniset linnut lepäsivät hetken ennen auringonnousua. Huoneessa hämärä ja hiljaisuus. Kipu ei ollut tästä maasta, se tuli toisesta ulottuvuudesta, sieltä jossa joka kerran luullaan kuolevan kuten niin monet sisaremme sitä ennen, aikana jolloin pienen ihmeen hinta saattoi olla molempien henki. Kipu kunnioitti esiäitejä, repi kahtia ja raateli kunnes Naisen syliin laskettiin ihme, maailman arkisin ja tavallisin. Naisellekin sentään neljäs. Vaan tämä taisi sitä vähän olla.

Kymmenen vuotta. Voi miten vaikeaa palauttaa mieleen yksityiskohtia! Ääniä, hajuja, vastasyntyneen väkevää otetta elämään. Kaikki muistot haalistuvat, sekin jonka ei uskoisi koskaan. Vuosia murheiden kourassa Nainen haikeana ajatteli, että jos vain saisi elää yhden päivän uudelleen. Sen, jolloin nuuhki viimeistä vauvaansa, tutustui tulleeseen, yritti ymmärtää mitä vaaleanpunainen merkitsi kolmen vaaleansinisen jälkeen. Kokisi sen huikaisevan onnentunteen jossa pieni ripaus viimeisen vauvan surua; ei koskaan enää. Monta vuotta Nainen ikävöi elämänsä onnellisinta aikaa aina silloin, kun Tyttöprinsessan syntymäpäiviä laskettiin. Mutta enää ei. Ei Nainen halua takaisin siihen päivään. Nainen haluaa olla tässä. Katsoa varsajalkaistaan joka jo ovia nakkelee murrosiän myrskyjen enteissä. Miksi elää yksi päivä uudelleen, kun voi muistoissaan elää monta?

Tyttöprinsessa rakastaa tarinoita syntymästään. Siitä, miten isi ei ehtinyt sairaalaan. Miten kiire pienellä oli. Herätti äitinsä kiperällä potkulla kylkiluihin ja jo tunnin kuluttua vaati ruokaa ja palvelua. Mutta yhtä tarinaa Tyttöprinsessa ei koskaan kuule. Sitä, miten Nainen nojasi otsallaan kylmään ikkunaan syksyn ruskan kuollessa ulkona. Kaksi viivaa tikussa, vuoden vanha valvotti vielä, mies rakensi taloa, Nainen uutta elämää. Minä pidän tämän. Niin sanoi miehelleen ja tarkoitti sitä. Vaikka se olisi vienyt kaiken ja tuonut tyhjän tilalle. Minä pidän tämän. ”No, sinähän sen hoidat.” Eikä asiasta puhuttu enää.

Kuinka paljon syyllisyyttä voi kantaa jos ei rakasta jotain jonka ainoa synti on syntyä maailmaan väärään aikaan? Ei Nainen uskaltanut rakastaa kasvavaa vatsaansa. Eikä sitä totisesti tehnyt Lastenisäkään. Kun raskaudesta ei puhuttu, sitä ei ollut. Oli niin paljon muuta. Koko ajan muuta. Piti hoitaa yksin koti ja kolme lasta, rakentaa talo, kantaa maailma ja murheet ja valvoa yöt. Naisen ja Lastenisän tarina ei päättynyt kuusi vuotta sitten, kun vihkisormukset riisuttiin. Se päättyi raskauteen jota ei ollut olemassa, rakkauteen, joka ei tukenut ja elämään, joka ei sallinut ihmeitä. Silloin kiila lyötiin heidän välilleen, hetkenä, jolloin Nainen nojasi kylmään ikkunaan ja sanoi; minä pidän tämän. Minä. Ei ikinä me?

Elämä meni, kuten meni. Väärän miehen kanssa lapset ja talo ja kuusitoista hukkavuotta. Kolme ammattia, yksi keskenjäänyt. Työ, joka tuntuu työltä. Elämä joka sitä myös useimmiten. Työtä ja raatamista. Niin se meni, meni kuten pitikin. Tyttöprinsessan täysi kymppi on symbolinen merkitykseltään. Uusi aika, uusi vuosikymmen. Kaksikymmentä vuotta on aina ollut pieni lapsi. Sellainen, jonka ikä yksinumeroinen. Enää Nainen ei ikävöi menneeseen. Siellä ei ole mitään sen parempaa, kuin tässä ja tulevassa. Huikaiseva onnentunne, jota kokee vain vastasyntynyttä katsoessaan on haalistunut, kuten muistojen kuuluukin. Tulee uusia onnentunteita. Uusia vastasyntyneitä. Rakennettuja taloja. Häitä. Omatkin kai vielä joskus.

Se on kasvanut. Se ei ole enää pieni. Se pitää päästää yksin uimaan, kuten veljensäkin tuossa iässä. Sillä on kiire kasvaa. Se kysyy koska saa meikata. Ja menkoista, niistäkin se kyselee. Kuinka vanhana olisi hyvä saada lapsia? Voiko isona tulla vaatesuunnittelijaksi? Miten tietää että haluaa mennä jonkun kanssa naimisiin. Jonkun oikean siis? Nainen ei tiedä. Nainen meni väärän kanssa.

Erosta on nyt kuusi vuotta ja Tyttöprinsessan syntymästä kymmenen. Yksi aika on päättynyt, uusi alkanut. Seuraavan kymmenen aikana lapset lentävät omilleen yksi kerrallaan. Käydään armeijaa, luetaan lakit ja ammatit ja rakennetaan elämää. Omannäköistä. Ihmetellään kenties jo uusia vastasyntyneitä. On onnista suurin saada seurata tätä kaikkea kertaa neljä.
Elämä menee, kuten sen pitääkin. Vaikka seisoisi jarrun päällä. Vaikka survoisi kaasun pohjaan. Vaikka Nainen valitsi aikoinaan väärän ihmisen, on ainakin tehnyt yhden oikean valinnan, elänyt yhden pienen ihmeen, lausunut yhdet oikeat sanat. Minä pidän tämän.


sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kaksi venhettä selkämerellä ja mitä näitä nyt on

Sanovat että onni ei tule etsien, vaan eläen. No, tavallaan kai niinkin, mutta ainakin yksi tapa elää on miltei pomminvarma pysäkillejättäjä. Odottaminen.

Ihmiset jättävät ylipäätään aivan liikaa asioita sattuman varaan. On kiellettyä etsiä onnea, saalistaa elämyshaavi auki ja juoksujalka ojossa. Onnen pitää itse tulla kohdalle, ja se tulee kun aika on sopiva ja liuta muita meriselityksiä. Ainakaan parisuhteen eteen ei saisi tehdä erinäisiä toimenpiteitä. Edelleen, liki sata vuotta suvussa sovittujen avioliittojen jälkeen, parisuhde nähdään ennemmin yhteisön myötäsiunaamana, kuin kahden ihmisen omana sopivuusteoriaan perustuvana ratkaisuna. Parisuhde ei saisi olla näiden kahden oma päätös ja keinotekoisesti alkaa olla. Että tässä nyt tehdän tietoista karsintaa, tapaillaan ja katsotaan tuleeko meistä mitään. Parisuhteeseen pitäisi ajautua. Ihan sillä tavalla huppista keikkaa ja yrittämättä, kuin nuorena vallan. Silloin, kun liuta samanikäisiä laumaantui heinäpelloilla, tanssilavoilla, tai kampuksen opiskelijaristeilyn suunnitteluorganisaatiossa, ajasta ja tavasta riippuen. Unohdetaan, että tässä ei ihan sitä viimeisintä saapumiserää olla. Unohdetaan, että iso osa aikuisista löytää toisensa tavalla, josta on sattuma kaukana.


Toki voisi saivarrella, että on sattumaa ladata Tinder kännykkään, tai avata profiili eurooppapiste365 sivustoon, osallistua kirkon sinkkuiltaan tai ostaa ärrältä tietynvärinen muki kahvia samaan aikaan juuri hänen kanssaan. Ajatella, että samassa kaupungissa, maassa tai planeetalla on ihan sattumalta vapaa ihminen, joka haluaa samoja asioita kuin sinä. Mutta kun se onni ei tule etsien. Ei saa tulla. Onni se on kuin kesytön kettu. Sitä ei voi pyytää, mutta sille voi ojentaa käden, kutsua ja toivoa parasta. Olla ainakin näyttämättä liian innokkaalta. Sillä tavalla että "ei tässä mitään, ihan vaan kättäni kiskottelen. Hohhoijaa, ai katsos, mikäs se siinä, kettu…" Muuten pelästyy pian.

 
Höpöhöpö.

 
Niin se vaan monen mielestä on. Uutta työpaikkaa voi etsiä. Rakkautta ei. Uutta asuntoa voi katsella. Kumppania ei. Auton voi vaihtaa. Parisuhdestatustaan ei. Eli vain kaikkea konkreettista saa oma-aloitteisesti lähteä muuttamaan? Kilonsa voi toki laihduttaa, tai luottaa sattumaan. Että kyllä se hoikka uuma voi kohdalle tulla, kunhan vaan pitää silmät auki. Kunhan liikkuu paikoissa, joissa on muitakin hoikkia uumia ja lakkaa etsimästä omaansa. Vai miten se meni? Paria aktiivisesti etsivä sinkku on säälittävä, hieman huvittavakin, mutta ennen kaikkea epätoivoinen. Tähän ajatteluun allekirjoittanut on törmännyt vapaiden vuosiensa aikana niin monta kertaa, että kyse ei voi enää olla tilastopoikkeamasta. Monesti jopa vapaat ihmiset itse ajattelevat näin. Nekin, jotka haluavat löytää elämänkumppanin. Kun se pitäisi tulla eteen sattumalta, sitten kun vähiten odottaa…
Ihmiset rakastavat tapaamistarinoita. Janoavat kertomuksia kahdesta venheestä öisellä selkämerellä lipumassa, venheistä, jotka näkevät toisensa kuin unissa sitä ennen, laskevat ankkurinsa ja jäävät iäksi toisiinsa kiinni. Riippumatta tarinan realismista, selkämerellä venheellä ja vieläpä ankkuri pohjaan. Hoh! Mutta voi miten oih!
Miten teidän rakkaus sai alkunsa? Kun Naiselta kysytään missä hän ja Valittu tapasivat, vastaa silmää räväyttämättä; Tinderissä. Reaktio on aina yhtä mielenkiintoinen. No, onhan se kieltämättä ajatuksena tylsää, järjestettyä ja pakotettuakin. Tarina saa kuitenkin aivan toisen sävyn, kun kertoo miksi oli Tinderissä ja millä mielin meni tapaamiseen, ja varsinkin siitä mitä tapahtui ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Ihme, se tapahtui. Sattumaa? Ainakin kovin tarjottimella eteen kannettua sellaista. Mitä eroa miten tapaaminen tapahtui verrattuna siihen, missä se alun perin sovittiin? Sillä vain on. Ihmiset rakastavat tarinoita rakkaudesta, eivät niinkään kännykkäsovelluksia. Ilmeisen hyviäkään.

Niin kävi. Kaksi venhettä kohtasivat selkämerellä. Tai no, ABC:n kahvilassa. Oikea ihastuminen kun ei katso paikkaa tai puitteita. Mutta silmiin, niihin se katsoo. Naisen ja Valitun tapaaminen oli varmasti järjestetty, sovittiinhan se Tinderissä. Mutta se mitä maailmankaikkeudessa sovittiin, on järjestämisasteikolla yhdestä kymmeneen, sata. Että neljän kilometrin päässä asuu ihminen, joka on iältään, elämäntilanteeltaan, arvoiltaan, huumoriltaan, tavoiltaan ja ajatuksiltaan niin sopiva ja vieläpä vapaa. Ja hei, jopa horoskooppimerkit täsmäävät. Mitään näistä ei Nainen tietenkään voinut tietää, kun tuuppasi kohtaloaan hieman eteenpäin yhdellä pienellä sormen liikkeellä. Eihän? Sillä mikä hauskinta, kaikkien niiden 9 vuoden aikana, jolloin he ovat asuneet (Naisen asuntotilanteesta riippuen 2-4 km:n päässä toisistaan) tässä pikkukunnassa, käyneet samoissa kaupoissa, kuntosalilla, apteekissa, kirjastossa ja mitä näitä nyt on, eivät tavanneet. Koskaan. Siihen tarvittiin kännykkäsovellus, johon kumpikin tietoisesti kirjautuivat. Niin, vaikka onni ei tule etsien ja mitä näitä nyt on.

Elämässä voi, saa ja kannattaa haluta asioita, jotka eivät ole konkreettisia. Niiden eteen samoin sanamuodoin myös ponnistella. Sattuma on ihana asia, mutta ei suinkaan ainoa tapa saavuttaa. Sattuma, tarkoitus, Universumin Kohtalovastaavan käsikirjoitus varallesi. Miten kukin asian haluaa ymmärtää. Se, että antaa asioille mahdollisuuden on vasta lupaava alku. Joskus ponnistelu tuottaa tulosta, joskus sattuma. Joskus ei mikään. Kuitenkin, niin tekee kaikkein vähiten ikkunasta katselu. Se, kun oma elämä ajaa ohi.

Tästä voi tulla jotain. Tälle voi rakentaa. Kiitos Tinder.



 

torstai 12. toukokuuta 2016

Läheisyys on vaikea laji

Parisuhde se vasta vaikea laji onkin. Kun on kulunut vuosia kuusi siitä, kun muuttokuorma kurvasi itse rakennetun omakotitalon pihasta kohti erolaa, kiinteä parisuhde asettuu riskiasteikolla suunnilleen ebolan tasolle. Kuusi vuotta vain arki on asettanut Naiselle aikatauluja. Ja nyt pitäisi kahden aikuisen arki sovittaa yhteen? Siitäkin huolimatta, että sen toisen osapuolen arki on hyvin joustava. Naisen mukaan joustava.

Ei tästä tule mitään. En minä totu. En jaksa. Haluan elää ja hengittää ja rimpuilla rauhassa. Ilman että kukaan kysyy mitä suunnitelmia minulla on. Ilman, että kukaan kaipaa. Välittää. Huolehtii. Haluanhan? En. Kai. Mutta kun…

Joskus sitä haluaa olla pehmeä ja hellä ja varten. Upota silmiin ja hieroa niskat ja silittää vain myötäkarvaan. Joskus sitä haluaa muuttaa PMS-saarelle kiroilemaan ja paiskomaan ja olemaan puhumatta ainakin kaksi viikkoa, kunnes on aika taas olla pehmeä, hellä ja varten. Sen lajin ärtymys ei näy kauas, mutta lähelle, siihen totisesti kyllä. Kun on vuosia elänyt itsenäisen aikuisen naisen elämää, kaikki muu on vähintäänkin vierasta. Ja se muu käy aika ajoin hermoille. Että joku on alati kiinnostunut mitä tapahtuu Naiselassa. Osallistua. Kuulua. Että joku on muutaman minuutin ajomatkan päässä ja aina valmiustilassa. Tai ainakin siltä tuntuu, että on. Ihan hirveän kätevää, mies löytyy neljän kilometrin päästä. Paino sanalla hirveän.

Sälekaihtimet kiinni, puhelin pois päältä. No connection.


Tietenkin. Sehän nyt on itsestäänselvyys. Nainen voisi kertoa kaipaavansa enemmän tilaa ja aikaa ja tulla taas samaan kohtaan ympyrää, josta alkoi sitä piirtämäänkin. Ei sellaista tilaa ja aikaa olekaan. Koska ensin kaikki on hyvin. Sitten alkaa ahdistaa. Rajoitetaan tapaamisia. Ahdistus helpottaa. Alkaa ahdistaa uudelleen. Rajoitetaan tapaamisia. Ahdistus helpottaa. Naisen ahdistus on kuin lääkkeen vaikutusaika; viidennen puoliintumisajan jälkeen sitä ei enää ole. Kuten ei itse suhdettakaan. Ei tässä ole mitään järkeä, me nähdään niin vähän. Vika ei ole sinussa, vaan minussa. Minulla on tässä niin paljon kaikkea. Kaikkea muuta paitsi aikaa. Että sellainen värssy sitten.

Ei tästä tule mitään. En minä sopeudu. Minulle käy nähdä ensi viikon torstaina kello 19.15. Jos en halua juuri silloin lukea tai puhua puhelimessa. Blaablaablaa.
 

Läheisyys on vaikea laji. Eikä kyse ole kainaloon käpertymisestä, kosketuksesta, saamisesta ja antamisesta sen fyysisessä merkityksessään. Vaan henkisessä. Ei silloin ollut tapana pitää lapsia sylissä, kun Nainen seitsemänkymmenluvulla viiletti pitkin pölyisiä pihoja varvastossut linttaan astuttuina. Ei silloin puhuttu varhaisesta vuorovaikutuksesta, kun vauvoja ruokittiin neljän tunnin välein. Ei ollut jarisinkkosia kertomassa, miten fyysinen rankaiseminen kerää kovaa kuorta. Miten itsenäisyyden ja pärjäämisen korostaminen mahdollisimman pienestä kasvattaa paksunahkaisia puurtajia, jotka surullisen yksin suorittavat elämäänsä. Ei tartte auttaa, ei ole koskaan tarttenut. Aika oli toinen, sen laskussa pitkä maksuaika. Sukupolvelta toisella.
Valittua on pidetty sylissä. Ainokaista ihailtu. Ja vaikka jätetty ajan hengen mukaan aivan liian aikaisin yksin kasvamaan, kasvoi juuri tuollaiseksi. Ihmisrakkaaksi. Lähellepäästäjäksi. Valittu on ikuinen optimisti. Jopa niin, että joskus tekisi mieli raaputtaa tuota iloista pintaa, kynsiä niin kauan kunnes veresliha näkyy. Paljastaa kipukohdat. Sanoittaa ne. Kertoa, että sinulla on oikeus tarinaasi. Oikeus olla joskus muutakin kuin niin pirun onnellinen. Miksi sitä on vaikea uskoa, että joku on? Että jonkun elämä soi duurissa, vaikka oma tekee kauneimmat laulunsa mollisoinnuista?

Valittu sopeutuu kaikkeen. Ihan kaikkeen. Haaveet ammattilaisurasta katkesi. Leikkauksia. Kipuja. Kipuja, joita kukaan ei voi kuvitella. Muutama vuosi vuoteenomana, kun leikkaus epäonnistui. Ja mitä tekee mies, jonka elämä oli sidottu seinien sisään? Opetteli pelaamaan pokeria paremmin kuin kukaan muu. Eikä masennu. Ei silloinkaan. Ei avioerosta aikoinaan. Ei tyttöystävän kuolemasta. Ei mistään. Ja sieltä se nousee. Sängynpohjalta ja alkaa taas alusta. Jälleen alusta.

Viimeinen leikkaus onnistuu. Tietenkin. Valittu uskoi niin.


Valittu kulkee valossa, Nainen viihtyy vähän hämärässä. Niin se vain on. Vaikka Nainen kuinka olisi kiitollinen, ajattelisi positiivisesti, yrittäisi uskoa ja oppia kärsivällisyyttä, Valitun rinnalla Nainen on lähinnä sarjakuvien Kiroileva Siili. Ärisevä, muriseva ja sangen sarkastinen. Ja silti, voi silti se vain jaksaa nauraa Naiselle. Sillä tavalla hyväntahtoisesti.
 
Ei ole alkanut helppojen tähtein alla tämä. Oman mausteensa haastesoppaan tuo tila nimeltä vaikea ylikunto. Kansakunnan kärsimättömin on sidottu sykemittariin ja siihen tietoisuuteen, että tässä voi mennä kuukausia. Ei voi tuulettaa päätä salilla tai kiitää rullilla. Ei voi kävellä reippaasti, ei edes viettää iloista iltapäivää näyteikkunaostoksilla. Hissutella vain hitaasti, sykkeensä armoilla. Jaksaminen on nolla. Kärsivällisyys miinus kymmenen. On kahdenlaisia päiviä. Niitä, jolloin tätä kaikkea sietää vähän huonommin ja sitten niitä, jolloin mitään ei sietäisi lähinnä ollenkaan. Armoton vitutus kuuluu toki taudin kuvaan. Ahdistus, ärtymys, unettomuus, vähentynyt stressin – ja rasituksensietokyky, vapina, huimaus, sydänoireet ja päänsäryt ja mitä näitä nyt on. Joka aamu sykemittari kertoo, että kroppa ei ole vieläkään toipunut, että kärsivällisyysharjoitus jatkuu, jeii! Eipä helppoon kohtaan Valittu tullut. Kummankaan osalta.

 
Nainen toipuu. Nainen tottuu. Nainen näkee läheisyyden vaikeudessa niin mahtavan tilaisuuden kasvaa, että ei ehkä ikinä. Toivottavasti näkee ja jaksaa uskoa näkemäänsä. Toivottavasti Valittu vain jaksaa. PMS-saarelle postinsa kääntänyttä Kiroilevaa Siiliänsä.






lauantai 7. toukokuuta 2016

Kartaton matka tuntemattomaan

Sitä luulee niin paljon. Tekee oletuksia, koska ne ovat osa elämänkarttaa, jota on tulkinnut lähes koko aikuisikänsä toteen käyneiden oletusten pohjalta. Jokainen ihminen pitäisi kuitenkin kohdata aina oletusvapaana, puhtaana, uteliaana mahdollisuutena rakentaa uusi todellisuus, eikä toistaa vanhaa.

Valittu ei ole mustasukkaista lajia. Valittu ei rajoita, annostele, kiristä tai palkitse rakkaudellaan. Valittu ei mökötä, jos ei nähdä. Valittu ei tuskastu Naisen kykyyn hukata kaikki esineet sillä sekunnilla, kun ne kädestään laskee, tai provosoidu Naisen tavasta tuiskahdella ärsyyntymistään. Valittu näyttää, kertoo ja elää rakkauttaan. Miksi se on niin vaikea uskoa? Koska. Se on.

Tietenkin Valitussa on huonot puolensa. Ne ihan varmasti tulevat vielä valoon ja julki. Mutta ne eivät pysy piilossa siksi, että mies jaksaisi vielä esittää sellaista, joksi Nainen on hänet unelmissaan luonut. Eihän?

Niin, ne huonot puolet. Kaivetaanpas oikein. Syö pizzaa ja sokeroitua rahkaa, vaikka juuri katsottiin dokumentti miten haitallista roskaruoka ja sokeri ovat soluille. Tuota… muutama alkoholisti, sitoutumiskyvytön sankari – ja mitä näitä nyt on – myöhemmin, sokeri rahkassa on huono puoli?
No ei se ole. Tietenkään ole. Ja jos olisi, niin ei ainoa. Rakkauden alkutaival nyt vain sattuu olemaan virheille sokeaa aikaa.

Tämä ei juo. Tämä ei polta. Tämä urheilee paljon ja hyväksyy vielä enemmän. Tämä osti farmariauton, jotta kaikki mahtuvat kyytiin. Koirakin. Tämä on virkistävä poikkeus miesten joukossa, sillä tämä ymmärtää menneisyyden olevan läsnä kuitenkin. Valitun kanssa voi puhua aivan huoletta entisen elämän jossain hamassa tapahtuneista asioista.  Niin Valittukin tekee. Miten vapauttavaa, kun ei tarvitse asettaa sanojaan, varoa ”me oltiin” ja korvata ”minä olin”. Kesälomareissulla Oulussa. Synnyttämässä kuopusta. Rakentamassa rakasta taloa. Muistoja, joita ei tarvitse värittää piiloon, koska toinen ei kestä. Aina ei ole ollut niin. Lastenisältä piti piilottaa kaikki valokuvat entisestä elämästä. Sellaisetkin, joissa oli vain Nainen. Albumitolkulla muistoja, joita ei kuudentoista vuoden aikana voinut katsoa. Paitsi pienesti joskus ja salaa. Kuvia entisistä ystävistä, niistä jotka eivät kelvanneet Lastenisälle. Pikkuveli kokoamassa legoja kaksion lattialla, entisen avomiehen asunnossa. Nainen nojaamassa valkoiseen autoon juuri kortin saaneena, entisen avomiehen autoon. Kaikki kiellettyjä, koska Lastenisä ei voinut sietää ajatusta, että Nainen oli elänyt ennenkin. Mihin kaikkeen roskaan ihminen suostuu, kun on nuori ja rakastunut? Aivan liian kaikkeen. Monta hyvää tarinaa jää kuitenkin kertomatta, jos elämästään pitää pyyhkiä vuosia.


Kun Valittu kertoo elämästään muilla mailla, siihen on usein liittynyt nainen. Tietenkin. Kun Nainen kertoo elämästään näillä mailla, siihen on usein liittynyt mies. Eikä sellaista tarvitse edes mainita. Niin on ollut ja niin on tosi. Syvä, hyväksyvä ymmärrys. Kummankaan ei tarvitse tuntea mustasukkaisuutta siitä, että toinen on elänyt ennenkin. Entinen on rikkaus, lahja ja välttämättömänä matka juuri tähän. Kaikesta voi puhua. Existä ja elämästä, osana mennyttä. Mutta saa kieltämättä hieman epäilemään, voiko tuollaista miestä ollakaan. Voiko se esittää? Voiko sille vielä nyt käydä kaikki ja kohta sitten enää ei?

Nainen luuli aina olevansa niin yli kaikesta. Valittu sai ymmärtämään, miten paljon oletuksia tulee kasatuksi toisen harteille vaikkei haluaisikaan. Voiko kieltäytyä tapaamisesta, jos ei jaksa? Voiko mennä tyttöjen kanssa viihteelle? Voiko lukea kirjaa, jos toinen haluaa katsoa elokuvaa? Mikään näistä ei aina ollut niin yksioikoista. Suhde Miesystävään oli alusta loppuun köydenvetoa siitä, mitä Nainen sai tehdä ja mitä ei. Lopulta sitä oppi ilmoittamaan parisuhdeajasta poikkeavista suunnitelmistaan lähinnä kaksi minuuttia ennen, ettei tarvinnut sietää mökötystä kahta kokonaista viikkoa. Näistä Nainen on kerännyt tietämättään parisuhdekuonaa. Mustasukkaisista, vallanhaluisista miehistä, joiden jättäminen on lähinnä palkitsevinta ikinä koko suhteen aikana. Miehistä, joiden rakastamista piti piilotella. Koska ahdisti. Koska meni muuten karkuun. Voi miten montaa väärää pitää rakastaa ennen sitä oikeaa.

Vaati totuttelua. Ankaraa ajattelua. Ison laivan kääntämistä. Että tässä suhteessa voisikin hyvin. Että tämä ei tahdo rajoittaa ja rankaista. Tältä ei tarvitse salata. Eniten totuttelua vaatii luottaminen. Jos jollain, niin Naisella on kyky epäillä aivan kaikkea.


Todellinen rakkaus ei rajoita, pakota valitsemaan ja muuttamaan itseään. Todellinen rakkaus ei alistu, vaan ymmärtää ja hyväksyy. Erilaisuuden ja samanlaisuuden. On yksinomaan ihanaa tarkastella omia kaavamaisia tapojaan ajatella. On upeaa oppia uutta itsestään, saada mahdollisuus kyseenalaistaa ja tutkia toimintaansa. Miten automaattisia ovatkaan ajatukset. Että koska kaikki muutkin, tämä toimii näin. Ei toimi. Ja sen oivaltaminen on kuin kartaton matka tuntemattomaan; yhtä aikaa turvaton, mutta täynnä mahdollisuuksia.
Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen ja ties monenko suhdeviritelmän, Nainen ei näe jo alussa loppua. Mutta näkee miehen, jota voisi ihan oikeasti rakastaa. Vielä sittenkin, kun huuma ja valikoiva sokeus on ohi, kun alkaa muutkin asiat ärsyttää kuin "pizzat ja sokerirahkat". Sillä jos Valittu todella on tuollainen, kuin tähän asti on ollut, hänen rakastamisestaan tulee hyvin helppoa.