tiistai 28. kesäkuuta 2016

Tarpeeksi hyvä elämä

Koska kuluneet kuukaudet ovat tarjonneet Naiselle mahtavan tilaisuuden tarkastella aihetta ”terveys” aivan uudelta kantilta, on hän saanut erinäisten tutkimusten vuoksi täytellä myös erinäisiä kaavakkeita aihetta koskien. Viimeisin sai miettimään yhteen niputettuja käsitteitä koettu terveydentila ja elämänlaatu. Kysymys kuului vapaasti riimitellen näin; kuvaile numerolla yhdestä sataan terveydentilaasi ja elämänlaatuasi nollan ollessa pahin mahdollinen ja sadan paras mahdollinen tilanne. Siis yhdellä yhteisellä numerolla. Hmmm. Entä jos kokee terveydentilan ja elämänlaadun poikkeavan toisistaan?

Nainen oikaisi tehtävänantoon oman versionsa ja laittoi janalle kaksi eri numeroa. Toisen päälle kirjaimen E ja toisen T. Laskekoot sitten vaikka keskiarvon. Samapa tuo.
Mutta mistä koostuu elämänlaatu? Äkkiä ajatellen sellaisista asioista, kuten terveys, ihmissuhteet, mielekäs tekeminen (työ, harrastukset jne.). Aivan, terveys on osana elämänlaatua, kuten kyselyn niputuksessakin. WHO määrittelee asian kuitenkin hieman toisin. Sen mukaan elämänlaatu on yksilön käsitystä omasta elämäntilanteestaan suhteessa omiin päämääriin, tavoitteisiin ja odotuksiin oman kulttuurin ja arvomaailman määrittelemässä viitekehyksessä. Ei sanaakaan terveydestä? Jjep. Terveyden ja elämänlaadun sekä voi, että ei voi niputtaa yhdeksi ja samaksi. Terveys voi olla hyvä, mutta elämänlaatu silti luokattoman huonoa. Vai voiko? Kyllä, jos ihminen määrittelee laadukkaaksi elämäksi jotain muuta, kuin kyvyn päästä kyykkyyn ja pidättää virtsaa. Täysin terve työtön voi pitää elämänlaatuaan huonona, mikäli työ tarjoaisi kituuttamisen lisäksi myös sosiaalisen aspektin ja kosolti yhteisöön kuulumisen tunnetta. Saarioisten maksalaatikonpakkaaja saa työstään palkkaa ja perjantaipulloarvonnan lisäksi mahdollisuuden osallistua jokasyksyiseen risteilyyn, mutta ikävä iskias vetää mielen suupielet kohti kengänkärkiä. Yksilöinä me kaikki tätä yhteistä peltoa kynnämme.

Entä se kysely sitten? Pitkään mietittyään Nainen laittoi terveydentilan kohtaan 80 ja elämänlaatuun 65. Sata kun olisi se omalla kohdalla sijaitseva ihannetila, ei yleinen ikäsuhteutettu normi. Luvut olisivat voineet olla myös toisinpäin. Huolimatta selän hermosärystä, kohta puolen vuoden unettomuudesta ja nivelrikkoa enteilevistä käpälistä Naisen terveydentila on omasta mielestään hyvä. Jokainen voi toki koittaa miltä tuntuu näillä vuosirenkailla puoli vuotta nukkua vain pinnallista koiranunta, menettää lähimuistinsa, kyvyn keskittyä ja saada liuta ihania liitännäisoireita, joita pitkään jatkunut unihäiriö väistämättä tuo. Silti ja siitä huolimatta, kroppa toimii. Sydän lyö ja kuljettaa keuhkojen hapettamaa verta, lihakset liikkuvat ja huolto pelaa numeron kahdeksankymmentä edestä. Tietenkin jos nyt toivoa voisi, selän kaksi toisiaan lähestynyttä nikamaa löytäisivät kuin ihmeen kautta uudelleen kohteliaan etäisyytensä ja vapauttaisivat niin kovin pinteisen hermoparan kivuttomaan elämään. Tai että käsien nivelsärky ei tekisi kirjoittamisesta toisinaan niin tuskallisen hankalaa. Olisi ihanaa käydä salilla, rullaluistella, lenkkeillä ja rähjääntyä reissussa. Niin ja nukkua. Se vasta olisi erityisen ihanaa. Ilman lukuisia pieleen menneitä lääkekokeiluja, niistä aiheutunutta tokkuraa ja sivuoireita kohdasta ”erittäin harvinaiset”. Mutta mitään näistä Nainen ei niputa terveyteen, enemmänkin elämänlaatuun. Siihen laadultaan numeroon kuusikymmentäviisi.
Elämänlaatu voisi näin kaksi kuukautta jo sairauslomalla olleena olla paljon huonompaakin. Jos ei olisi rakastunut, onnellinen ja kuitenkin näistä kiitollinen. Urheilulliselle ja eloisalle ihmiselle oman kropan pettäminen on kova paikka. Pahinta on epätietoisuus. Tai ei. Pahinta on, että elämä on niin arvaamatonta. Onnella on aina varjonsa.
Toisinaan on päiviä, jolloin kiitollisuutta on vähän vähemmän. Toisinaan taas toisenlaisia päiviä. Toistaiseksi päiviä on ollut ja se riittää. Aina tulee huominen. Ja jos joskus enää ei, itse ei sitä ole enää todistamassa. Kaikki me murehdimme huomisesta, kuin se olisi meille luvattu.

Kiitollisuus, niin. Tarvitseeko kaikesta aina olla niin kiitollinenkaan? Tuo tämän ajan uskonnoksi noussut ismi tekee hiljaisesta hyväksymisestä jotenkin laimeaa. Ikään kuin olisi vain kaksi ääripäätä. Katkeruus ja kiitollisuus. Ei Nainen ole katkera. Nainen on hyväksynyt tilanteen, ainakin toistaiseksi. Että eletään sitten vähän vähemmän, mutta eletään kuitenkin. Kai sitä urheillakin vielä joskus voi. Matkustella. Valvoa aamuyöhön muissa merkeissä kuin näissä nykyisissä. Asiat voisivat olla paljon paremmin, mutta myös huomattavasti huonommin. Ei koko ajan tarvitse olla niin kovin kiitollinen. Riittää, että hyväksyy. Riittää, että on totta itselleen. Rehellinen. Ansaitusti onnellinen kaikesta, mikä ei ole huonosti. Jääkaapissa muutama mansikka ja ikkunan takana kesä. Siinäpä se kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tarpeeksi hyvä elämä.


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Ajatussekamelskaisuuksia

Se ei taida loppua koskaan. Se elämän vatkaaminen. Mitä minusta tulee isona? Olenko onnellinen? Onko tuo ihminen oikea minulle? Entä työ? Pitäisikö muuttaa isompaan/pienempään asuntoon lähemmäs tai kauas kaupungista? Sisäinen ruuhka huutaa sapattivuotta ulkomailla tai joogaretriittiä luostarimukavuuksin. Samaan aikaan pitäisi samota kaupunkilomia, täyttää kalenteria ja laihduttaa ne housunkaulaa kiristävät kaksi kiloa. Tee, niin olet. Koe, niin elät.

Mitä odottaa, kun kaikki on jo koettu kahteen kertaan? Tai tietenkään ei ole. Mutta muutama ammatti takataskussa, lapset tehty, avioliitto ja – ero ja talo jossain hamassa. Mistä muusta enää unelmoida, kuin terveydestä, tasalaatuisesta onnesta ja läheisten varauksettomasta rakkaudesta kumpaankin suuntaan?
Jos alkaisi vastasyntyneiden sijaisperheeksi. Sellaiseksi, johon tulee vauvat suoraan synnytyksestä odottamaan lakisääteistä kahta kuukautta mielensämuuttamisaikaa ennen adoptioperhettä. Tai muuttaisi maalle. Söisi aamiaiseksi munia omasta kanalasta ja keittäisi oman pellon perunoille kastikkeen juuri järvestä nostetusta ahvenesta. Mitä jos liittyisi harrastajateatteriin. Alkaisi opiskella NLP:tä. Opettelisi vihdoin ranskankielen ja ostaisi pienen viinitilan. Avantouinti se vasta terveellistä olisi. Tai ottaisi tavoitteeksi venytellä joka ilta, käydä kaksi kertaa kuukaudessa syömässä ulkona ja edes kerran leffassa. Mielen ja ruumiin virkistystä maittavissa määrin.

Ihmisellä on noin kuusikymmentätuhatta ajatusta päivässä. Kuusi. Kymmentä. Tuhatta. Ja silti auton lämmitysjohto roikkuun edelleen tolpan päällä. Eipä sillä, niin roikkuu naapurinkin. Siinä se on suomalainen saamattomuuden mittari. Iso osa ajatuksista kyseenalaista tai hoputtaa johtamatta mihinkään. Siksi johto jos toinenkin roikkuu tolpassa. Kuvainnollisesti myös.
Esimerkki. Naisella on pankkitili, jota ei ole käyttänyt vuosiin. Se pitäisi lopettaa, sillä vaikka tiliä ei käytä, sen olemassaolo maksaa. Niin toimii maailma. Verkkopankkitunnuksia ei tuohon lapsuudessa avattuun ole, joten tilin lopettaminen käy vain konttorissa. Joka on auki kapean kaistaleen päivää siihen aikaan, jolloin kukaan täysivaltainen ihminen ei ehdi konttoriin. Ainakaan jonottamaan pankkineitiä päivän ainoana sosiaalisena kontaktina pitävien eläkeläisten kanssa. Tilin lopettamiseen tarvitaan virallinen henkilöllisyystodistus, vaikka siellä ei olisi latin latia rahaa. Suomessa ainoat viralliset ovat passi ja poliisiviranomaisen myöntämä henkilökortti. Nainen ei omista kumpaakaan. Ajokortin kylläkin, ja se joko käy tai ei käy. Konttorikohtaisin eroin. Kaikki tämä on käyty niissä päivittäisissä kuudessakymmenessätuhannessa ajatuksessa moninaisin kerroin läpi. Tuloksetta. Pitäisi käydä konttorilla varmistamassa kelpaako ajokortti. Pitäisi hankkia passi. Pitäisi ihan oikeasti lopettaa tili, koska miinussaldo on varmasti jo kolmilukuinen. Mutta sitä ennen pitäisi olla parkkikolikoita tai ladata easy park –sovellus kännykkään, että voisi edes käydä pankissa. Niin ja ottaa selville mihin aikaan päivästä asiakkaiden on soveliasta tulla kuluttamaan sen salin lattiaa, jonka palveluista maksaa kuukausittain ns. palvelumaksua. Ei jaksa. Ei pysty. Ei ehdi. Kun pitää vatkata sellaisia eksistentiaalisia kysymyksiä, kuten kuka minä olen, mitä minä tahdon, ja olenko minä onnellinen. Hahaha.

On olemassa ihmisrotu, joka ajattelee varmasti puolta vähemmän. Selkeämmin. Edes jokseenkin johdonmukaisesti. Näiden ihmisten pää on fläppitaulu muutamalla ranskalaisella viivalla. To do ja do. Kun ajatusfläppitaulusta on huolellisesti yliviivattu lyhyentähtäimen lauseet, kuten ”tänään tehtävät asiat”, askartaa ajatus vasta tulevassa. Vasta sitten. Pitäisi varata öljynvaihtoon aika. Jaaha, minäpä varaan sen saman tien. Entäpä Nainen sitten? Naisen päässä on fläppitaulu täynnä sanoja, viivoja sanojen välillä, ylisutattuja sanoja, nuolia takaisin ja erilaisia kuvia ja symboleja ja jokunen hyvällä tahdolla tulkittava ymmärrettävässä muodossa oleva lause. Eli noin satatuhatta täysin turhaa ajatusta niiden muutaman elämää ylläpitävän lisäksi. Toisinaan ajatuksia on niin paljon, että niiden mahtuminen niinkin ahtaaseen tilaan on jokseenkin mahdotonta. Tietoisia ja tiedostamattomia.

On olemassa eräs metodi, jolla pääsee liki alitajuntansa syvimpien viestien lähdettä. Sanotaan sitä vaikkapa automaattikirjoitukseksi. Ja ehei, sieltä ei nyt huutele kukaan mestarikirjoittaja kummun alta jatkaakseen päätepysäkin vuoksi keskenjäänyttä uraansa sinun kauttasi, vaan ihan oma pikkupikkuminän kynää pitelevän käden käskyttäjä, aivot. Automaattikirjoituksen idea on kirjoittaa joka päivä tajunnanvirtaa viisitoista minuuttia käsin. Ei koneella, käsin. Ihan kaikkea ja täysin suodattamatta, mitä mieleen tulee. Nainen vitsaili joskus ystävänsä kanssa, että näin saisi aikaan maailman paskimman kirjan. 8 000 tuhatta irrationaalista lausetta tähän tyyliin;

Jaa, taas pitäisi kirjoittaa. Mitähän tänään. Jos aloittais kysymällä mitä mulle kuuluu. Minulle hyvää, mutta peräpukamani meni ja kuoli, haha. Eiku nyt tosissaan. Valmiina? Miks musta ei tunnu miltään? Mitä tähän nyt pitäis. Hitto se hammaslääkäri. Nää kesäkuut on aina sateisia. Kuka haluaa ottaa loman kesäkuulle? Oikeesti orvokit olis kans kivoja. Noi pensaat varjostaa ton pihan aika pahasti. Olis pitänyt leikata alas. Ja pesukone piippaa. Eiku siellä on tummia, ne voi odottaa. Tänään teen muuten ruuaksi jauhelihakastiketta. Hirveen kätevä ja helppo. Se on tosin punaista lihaa. Perse. Toisaalta se on just sellainen mies, jonka haluan. Mutta onks se vähän tylsää sitte? Pitäis lähteä jo. En kyllä enää ikinä kasvata hiuksia, tää vaihe on ihan suolesta. Mikähän syöpä sillä Arja Korisevalla olikaan? Miks mä en pysty keskittyyn? Hitto ranteeseen pistää...

Tätä viisitoista minuuttia joka päivä ja tuloksia tulee. Tai sitten lähete psykiatriselle. Ei kun ihan tosi. Ensimmäiset kaksi sivua ovat aivan hirveää kuraa, mutta viimeisessä alkaa olla jo pohdintaakin. Niin se alitajunta toimii. Piilossa kaiken turhan alla. Ideana on vissiin suoltaa edes pieni osa turhasta pois vailla tarkoitustakaan tuottaa etenevää tekstiä, ainoastaan siivota pääkoppaa. Ongelma on siinä, ettei käsi kestä sitä määrää kirjoittamista, mitä kuonaa pää ulos suoltaisi. Puuh. Sellaista vatkaamista se on. Ihmisen ajatustoiminta. Ainakin osalla meistä.

Entäs meditaatio tai mindfulness sitten? Miten toimii tietoinen läsnäolo heillä, jotka eivät ole koskaan kotona itselleen? Vähintäänkin mielenkiintoisesti.
Kuvittele pilvi. Näe miten tuo pehmeä pilvi kasvaa, kasvaa, aurinko hellii sen reun…lentokone. Mitä helvettiä. Jaa, se oli lokkiparvi. Koskahan ehtis pestä matot? Eiku se pilvi. No niin, nyt pilvi. Kasva. Ole pehmeä. Kasva…hengitä…hengitä pilveä…hahhahaha, ”hengitä pilveä…” Ei helvetti, nyt keskityt!


Kuka heitti tikan kuvitteelliseen huolien ilmapalloon, joka pitäisi päästää irti ja katsella menoa kohti avaruutta? Jotkut ihmiset eivät vain pysty huiputtamaan mieltään. Mitä jos meditaatio onkin vain heille, joilla on hallittavat 30 000 ajatusta. Me muut rimpuilemme sotkuisten vyyhtiemme kera turhautuneina siihen, miten ajattelemattomuus ei onnistu. Ei edes hengitystä laskiessa. Hengitä sisääään…ja uloooos… sisäänhengityksellä sano itsellesi ”sisään” ja uloshengityksellä ”ulos”. Se se vasta on niin hidasta puuhaa, että väliin ehtii kiilata ainakin seitsemän eri kategorian ajatusta.

 
On (ainakin) yksi asia, jolloin ajatteleminen on jokseenkin hankalaa. Jolloin ei kysy itseltään mitään. Vain on. Ehei, kyse ei ole lajityypillisestä riisumista edellyttävästä toiminnasta, sillä jokainen pidempään parisuhteessa ollut nainen tietää kyllä missä ne pisimmät kauppalistat tulee laadittua. Vähiten ajatusten sekamelskaa ja eksistentiaalista ahdistusta tulee koettua, kun laulaa. Kyllä. Siitä yläasteen musiikinopeankeuttajasta huolimatta, jolle jokavuotinen luokan edessä laulattaminen toimi lähinnä kanavana sadismiin ja siinä ohessa tuhottiin monen teinin  laulava itsetunto. Autossa, yksin, kukaan ei kysy todistuksen arvosanaa, eikä ihmettele äänialan kapeutta. Anna palaa.
Toiset pääsevät tähän tilaan ihan vain kuuntelemalla musiikkia (yleensä he, joilla on muutenkin vain 30 000 ajatusta). Musiikki ylipäätään koskettaa sitä paikkaa päässä, jossa ei ole yhden yhtä auton lämmitysjohtoa roikkumassa tai pankkitiliä odottamassa lopettamista.
Toinen hieman harjaantuneemmilla keskittyjillä toimiva tapa on lukeminen. Sekamelska-ajatusihmisten tosin tulee luettua sama kirja useaan kertaan. Onneksi missään ei ole erikseen mainittu aikaa, jolloin keskivertoromaani tulisi olla ymmärrettävästi luettu. Saman sivun tai luvun voi aina lukea uudelleen. Ja uudelleen. Ja sitä paitsi, jos lukiessa saakin kuningasidean alkaa työstää ajatusta sormenjälkitaidenäyttelystä tai miettiä patenttia aivan uudenlaisille kengännauhoille, onko sillä lopulta niin väliä, jos sivu tai toinen keskivertokirjailijan keskivertotekstiä menee hukkaan. Vaikkei edes olisi se maailman paskin kirja; 8 000 irrationaalista lausetta.

Huoli-ilmapalloja, laulumeditaatiota tai kirjamerisukellusta. Mikä kullekin auttaa vaientamaan oman elämän alituista ajatusvatkaamista. Kai se pitää vain hyväksyä, että ihminen ei ole koskaan valmis, eikä pää ikinä vailla ajatusta. Ei kumpaakaan ennen kuin aivosähkökäyrä tuuttaa suoraa viivaa.


lauantai 11. kesäkuuta 2016

Yksi haave ylitse muiden

Vanhemmiten ihmisen unelmat tuppaavat käymään vähintäänkin omituisiksi. On toki edelleen lähi(tulevaisuuden)haaveita ja kaukosellaisia. Realistisempia ja vähemmän. Siinä missä ennen Nainen haaveili silittelevänsä oman kirjansa kansia, mielii nyt nukkuvansa viikon putkeen silkasta hämmästyksestä sitä tunnetta kohtaan, jonka virkeys voisi ihmiselle tarjota. Kun on puolen vuoden aikana nukkunut yhteensä kolme (!) yötä, alkaa kieltämättä kaikki virkeys olla kaikonnut naisrievusta. Nukkumistakin enemmän yksi haave on kivunnut yli muiden. Viettää viikko yksin korvessa, mielellään rannallisen mökin raukealla kuistilla.

Viikko yksin. Voi miten ihana ajatus! Niin ettei puhuisi mitään. Ei organisoisi, järjestäsi, suunnittelisi ja pitelisi kaikkia lankoja käsissään. Viikkoon ei tarvitsisi muistaa kenenkään treenejä, kaverisynttäreitä ja kysellä onko uikkarit ripustettu kuivumaan. Ei täyttää jääkaappia ja muistilappuja, ei tuoda ei viedä ketään mihinkään. Kukaan ei olisi riippuvainen. Tarvitseva. Pyytäisi yhtään mitään. Viikkoon ei tekisi mitään muuta, kuin lämmittää saunaa. Lukea kirjoja. Olla hiljaa. Tuijottaa puiden latvoja tai järvenselkää niin kauan, kunnes päässä ei enää tuuttaa vuosien paino. Ruuhkavuosien. Ruuhkavuosikymmenten. Varastaa yksi ainoa seitsenpäivänen itselle viidenkymmenenkahden kaltaisensa joukosta. Luulisi ettei sellainen ole liikaa pyydetty. Vaan kun on. Koska ei Nainen ei jaksa organisoida yhtään mitään ylimääräistä.

Lapset ovat isällään. Hahhahhahah. Maailman luokan suurin vitsi. Ensinnäkin ”lapset” eivät tässä tapauksessa kata läheskään enemmistöä prosentuaalisessa mielessä. Toisekseen lapset ja lasten asiat eivät pysy Lastenisällä – konkreettisestikaan, saati asiatasolla – kaikkia niitä neljää päivää kertaa kaksi per kuukausi. Jotka eivät edes toteudu tuossa määrin. Nainen on se, joka silti ja silloinkin on vastuussa, kun eräs tahdoton tumppu ei vaan kykene. Jos lapsi saa kutsun kaverisynttäreille kylpylään kaikkine kuviteltavine lisukkeineen, ja jos tuo kutsu osuu ikävästi isiviikonloppuun siten, että isi ei pysty ja jaksa viedä, koska on jossain hevonkukun kuusessa yösuunnistuspoljentamaratonsaappaanheitossa lapsiviikonloppunaan, se on voivoi ja ei voi. Ja kuka korjaa sadon ja pahan mielen? Kenelle huutoraivotaan kun isi on niin paska ja miks mulla on tollanen paskaisi ja miks sää et hakenut? Ei kellekään, koska Nainen hakee. Nainen hakee, vie, organisoi ja järjestää, vaikka sen tahdottoman tumpun pitäisi.

Niin. Se viikko yksin korvessa. Ei onnistu. Nainen ei saa viikkoa vapaata vastuusta. Ei sitten millään. Pitäisi organisoida komentokeskus. Varakomentokeskus. Ja molemmille varageneraattorit sähkökatkon varalta. Vapaaehtoisia ja pakotettuja tehtävään yhtä lyhyt jono. Ei jaksa edes sitä, saati varata mökkiä ja pakata ja täyttää jääkaappi kotona ja tehdä valmiiksi ruuat ja ja … mitä jos jotain sattuu? Sen ainoan kerran, kun Nainen ei vastannut puhelimeen, jolloin lapsi ei saanut kiinni, lapsi makasi asfaltilla kaksi luuta murtuneena. Miten sellaisen voisi ikinä koskaan antaa toistua edes mahdollisuuden nimissä?

Eipä sillä. Mitäpä Nainen korvessa tekisi. Pelkäisi karhuja, itikoita ja kirvesmurhaajia. Koiraa purisi kyy ja saunanpesä ei syttyisi kertaakaan. Sataisi koko viikon. Kirjat loppuisivat jo tiistaina. Vaikka juuri sitä, suloista tylsyyttä kaipaisi kaikkein eniten. Tekemättömyyttä. Kenties vähän puutarhahommia. Mato-onkea tihkusateessa. Jos jaksaa.
Koskaan aikaisemmin Nainen ei ole halunnut näin kipeästi viettää viikkoa aivan yksin. Elämää rytmittivät työt ja jokatoisviikonloppuiset vapaat, jotka tanssittiin pikkutunneille asti. Se oli ihanaa aikansa. Aikansa on mennyt. Niin ihana ja rakas kuin Valittu onkin, hän on aivan yhtä ihana ja rakas ottaa viikko lomaa, kuin omat lapsetkin. Se ei ole rakkauden vähyyttä, että haluaa olla yksin. Se on rakkauden viisautta, silloin kun elämä on näin hektistä.

Haaveet. Mitä ihminen olisi vailla niitä. Ei taida korpimökki toteutua tänä vuonna. Nainen ottaa Pelttorit korvilleen ja lukee kirjaa, sillä kesälomalaisten ovi käy kuin metroasemalla. Sillä koko ajan on että äiti missä mun nappikset ja äiti koska me mennään Särkänniemeen.


Ehkä joskus sitten. Sellaiseen paikkaan, jossa ei niin kovin ole karhuja.

 

 

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Irti

Miten sydänsuruista pääsee yli?
Tämä raastavan tuskainen kysymys esitettiin muutama päivä sitten allekirjoittaneelle. Eipä sillä, että Naisella olisi hyväksyttävää ja paremminasiantuntijain allekirjoittamaa toimintasuunnitelmaa sydänsärkymysten varalle. Ei ole, mutta kokemusta sitäkin enemmän.
Naisen mummivainaa, maailmankaikkeuden kirein ihminen, jonka sarkasmi ei ollut sarkasmia vaan totisinta totta, antoi aikoinaan yhden hyvän neuvon; sydänsuruun auttaa uusi suhde. Joo, tiedetään. Pitää viettää vuoden kierto hiljaisuuden retriitissä. Pitää meditoida, ryhtyä mykäksi ja kasvaa naavaa ja sammalta ja myydä omaisuus matkatakseen Intiaan suutelemaan äiti Ammaa. Ja surupuku, siihen pitää pukeutua. Tai sitten nousta, pyyhkiä tomut yltään ja jatkaa matkaa.

Olisi jaloa sanoa, että Nainen on surrut jokaisen suhteensa loppuun. Selannut parisuhdeopuksia ja sydäntään neittideittisivujen ja kännykän näytön sijaan. Nainen ei ole jalo ihminen. Toiset surut ovat olleet syvempiä. Eivät kaikki.


Miten siitä sitten pääsee eroon? Kiroilemalla, huutamalla ja räkimällä. Rääkkäämällä itseään pururadalla, puhumalla ystävät uuvuksiin, tanssimalla aamuun saakka ja leikkauttamalla hiuksiin uusi malli. Juomalla pää täyteen. Olla juomatta yhtään. Olemalla yksin. Olemalla hiljaa ja nöyrä ja elämältä piilossa. Paha sanoa. Pitääkö siitä päästä? Suru on vain tunne, eivätkä tunteet ole kuin aivojen luoma ajattelun harha, jäänne muinaisuudesta. Juokse tai pakene. Rakastu ja tee lapsia. Tunne himoa ja tee lapsia usean eri geenipoolin kanssa. Tunne vihaa, raivoa ja kateutta. Halua tappaa, kun joku vie gasellisi leiritulelta. Halua tappaa, kun joku ajaa kolmion takaa eteen. Ylireagointia. Hyödyttömiä ovat tunteet nykyihmiselle. Ja sitten niitä pitäisi vielä seurata. Vaikka tuhat kertaa harhaan.

Niin, pitääkö aina päästä yli? Ja jos, niin mistä sen sitten tietää? Ei Nainen osaa vastata. Jokainen suree tavallaan ja ajallaan. Täydellisessä maailmassa ihmiset eivät tapaa ”väärään aikaan”, koska viettävät väärän aikansa hiljaisuuden retriitissä. Täydellisessä maailmassa lihavia ei saa sanoa läskeiksi, tyhmiä ihmisiä pitää tyynesti sietää, eikä lottovoitosta saa unelmoida ihan vaan siitä riemusta, että voisi ajaa vähän naapuria prameammalla autolla pihaan. Täydellisessä maailmassa kaikki leikkivät samanvärisillä lapioilla, eikä kukaan heitä hiekkaa silmille. Sitten seuraa uutinen. Täydellistä maailmaa ei ole. Naisella on ollut laastari, Nainen on ollut laastari. Karma ei ole jotain, joka tulee. Se on jo.

Suri aikansa tai vähemmän, on yksi asia, jota kannattaa varoa. Leskisyndroomaa. Se, mitä ei enää koskaan ole, onkin yhtäkkiä kaiken mitta. Vain kuollut vaimokulta osasi tehdä omenapiirakkaa. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Lukuisa määrä naisia osaa, mutta ehkä hieman eri reseptillä. Jos etsii alati vain samaa makuelämystä, voi kokea pettymyksiä loputtomana sarjana. Mutta jos antaa mahdollisuuden, saattaa satumaisella onnella tulla eteen jotain uskomattoman hyvää. Erilaista. Tai sitten vain unohtaa miltä ainoa oikea omenapiirakka maistui. Aika tekee tehtävänsä. Leskisyndrooma yksinäisiä ihmisiä. Riman laskeminen kuulostaa rumalta, mutta entä erilaisuuden mahdollisuuksien ymmärtäminen?

 
Pitäisi olla imarreltu. Itsetunnon kaulukset korvissa, edes pienesti hämmästyneen onnellinen. Että joku kaipaa edelleen. Että johonkin ihmiseen on tehnyt niin lähtemättömän vaikutuksen. Pitäisi varmaan olla, vaan kun ei ole. Hän ei pääse yli. Hän on yhä Naisessa kiinni. Eikä tiedä miten pääsisi irti. Sellainen tekee vain surulliseksi.

Leiki. Hämmästy. Uskalla. Tapaa se tumma ja pieni, anna mahdollisuus. Kukaan ei ole kuin me, tiedän. Mutta me ei oltu koskaan todella me. Se kun en enää jaksa olla herttainen ja sulokas, kun en enää kehrää kissana sylissäsi. Kun kiroilen pöydän maitotahraan liimaantunutta sanomalehteä. Pesen vessaa. Tulen lenkiltä punakkaan hikisenä ja haluan puhua siskon kanssa puhelimessa koko illan, etkä sinä mahdu siihen. Sovitetaan yhteen kahdeksan lasta ja kaksi aikuista? Koirani olisi vihannut omaasi ja lapsesi minua, koska en ole heidän oikea äiti. Tiedän sen jo nyt.

Meistä ei koskaan tullut arki. Meistä ei koskaan tullut arjen alas ajettu rakkaus. Ensin lakataan suutelemasta. Sitten katsomasta toisiamme silmiin. Ei ehditty siihen. Muistat vain syksyksi taittuvan kesän, lintutornin, pölyisen tienvarren vadelmat. Minut siinä kesämekossani nauramassa, silmissäni rakkauden raina. Muistat toisen todellisuuden jossa ei tapella kotiintuloajoista, pelaamisesta, imurointivuoroista ja tyhmien exien kanssa, eikä koskaan laadita listoja tiskeistä, rahasta tai uusperhesäännöistä. Siksi oli niin ihanaa. Lomaa omasta elämästä. Oli vain kaksi aikuista ja rajaton määrä aikaa rakastaa lakanat ruttuun. Se kaikki on saanut sinussa tämän mittasuhteen. Teit jalustan, johon kaiverrat nimeni. Älä tee niin. Unohda minut. Minä en ole se ihminen, joksi minut kuvittelit. Minä tarvitsen sellaisen, joka kestää arkea kanssani. Joka kestää minua pahimmillani.

Päästä minusta irti. Älä itke enää. Älä kuuntele Laura Närhen Supersankaria ja putoa siihen samaan lohduttomuuteen, josta itse olen joutunut kiipeämään niin monta kertaa. Älä tee niin, ole kiltti. En kestä kyyneliäsi. Olen mennyt eteenpäin, saanut kokea rakkautta, joka on läsnä arjessakin. En aio tuntea siitä huonoa omaatuntoa. En halua.

Siis elä. Uskalla. Leiki ja hämmästy. Onnea on niin montaa lajia. Rakkautta niin montaa kaunista. Mitään en niin toivo, kuin sinulle kaikkea hyvää elämääsi. Ja jos se yhtään helpottaa, lupaan; en unohda sinua koskaan.