keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Pikkukissan kesytön mieli

”Miks sen tarvii aina ängetä joka paikkaan mukaan? Meillä oli ennen niin kivaa kun oltiin sohvalla kolmistaan”. Tyttöprinsessan itkuinen viittaus entiseen ja kolmistaan oloiluun on suoraan ajasta ennen Valittua. Siinä missä ennen piti taistella veljen kanssa kummassa kainalossa sai istua, nyt taistellaan kainalopaikasta ylipäätään. Mikä on sinänsä hassua, sillä ulkona viilettävän Tyttöprinsessan luulisi vähät välittävän siitä, miten äiti sijaitsee sohvalla. Valittu on kiva niin kauan, kuin vie eri paikkoihin, ostelee mansikoita, haluaa viedä lapsetkin lentämään, vaikka äiti ei. Mutta Valittu ei saisi ottaa siivua siitä kaikkein rakkaimmasta. Äidistä.

Siinä missä Lastenisä paskat nakkaa lasten asioista, Valittu on ottanut roolia isommin, kuin isä konsanaan. Valittu on nyt jo enemmän miehenmalli 12-vuotiaalle, kuin Lastenisä ikinä. Kun poika menee isälleen, tämä ei viitsi kuljetella edes jalkapallotreeneihin. Kun Poika on äidillään, äidin mies käy yhdessä ostamassa uudet nappikset, ajaa treeneihin, potkii palloa sunnuntaiaamuna ”koska se on kivaa liikuntaa itsellekin”. Ja kun poika miettii amerikkalaista jalkapalloa, Valittu ottaa selvää ja järjestää mahdollisuuden päästä kokeilemaan kaupungissa, jossa ei ihan kaikkein virein jenkkifutiskulttuuri kai ole. Nainen ei yksin venyisi edes kolmasosaan siitä, mitä Valitun kanssa yhdessä.

Valitulle oli alusta saakka selvää, että Naisen muassa tulee muuttuvien tekijöiden paketti. Naisen mukana kahden tyttären isä sai pojat, joita hänellä ei koskaan ollut. Sellaiset joiden kanssa pelaillaan, korjataan autoja, jutellaan miesslangia, jota Nainen ei ymmärrä. Aina kun samassa tilassa on enemmän kuin yksi mies, nämä liittoutuvat. Seikka, joka jaksaa naurattaa ja hämmästyttää joka kerta yhtä paljon. Valittu on yrittämättä ja luonnostaan ottanut paikkansa poikien elämässä. Sydämessä liikahtaa ihanasti joka kerta, kun nämä laittavat viestiä suoraan Valitulle. Kun he sulkeutuvat sellaiseen piiriin, johon naisväellä ei ole asiaa. Äijäenergiaan. Mutta sydämessä liikahtaa ikävästi joka kerta, kun Tyttöprinsessa tekee kaikin mahdollisin tavoin selväksi kuka on ylimääräinen.

Miks toi on täällä? Ihan oikeasti Tyttöprinsessalla ei ole mitään Valittua vastaan. Mutta kuuden vuoden symbioosi on tehnyt lähtemättömästi kuuden vuoden uran kymmenkesäisen sydämeen, eikä siihen uraan mahdu äidinuutta. Sitä ei vähennä äiti –tytär hetket. Ei shoppailureissut, kävelylenkit, sohvalla köllöttelyt kainalokkain. Sitä ei vähennä mikään, koska sillä hetkellä kun Valittu astuu ovesta, kaikki juuritankattu valuu Tyttöprinsessasta pois. Miks toi on täällä?

Olisi ollut helpompaa, jos Valittu olisi tullut jo aikaisemmin. Ennen tätä orastavaa murkkuangstia. Ennen Tyttöprinsessan vakaata päätöstä siitä, että kolmistaan sohvalla on paras ja mikään muu ikinä ei. Ei tullut. Tuli nyt. Onnella on aina varjonsa.
Jutellaan. Jutellaan sillä tavalla vakavasti. Että äiti on surullinen, kun tytöstä tuntuu tuolta. Että miksi isällä saisi olla oikeus uuteen kumppaniin, mutta äidillä ei. Miksi äidin pitäisi olla yksin, miksi äiti ei saisi olla onnellinen jonkun kanssa. Jutellaan kaikesta siitä, mitä Valittu on tuonut elämään. Ja siitä, että Valittu kyllä tykkää Tyttöprinsessasta vaikka Tyttöprinsessa ei Valitusta. Jutellaan ja luvataan yrittää. Se kantaa aina hetken.

Pojat ovat kuin koiria. Ne tulevat kutsuttaessa, niitä voi rapsutella, ne saa tekemään vaikka mitä temppuja palkinnosta. Tyttöprinsessa on kissa, joka päättää itse kenen sylissä kehrää. Sähisevä, kesytön, vapaa. Kissa ei osaa mielistellä. Ei siksi, että pääsee lempisarjansa kuvauksiin studiolle ja pienen hetkensä parrasvaloissa, ei näytelmäkurssista, ei Yyterin hiekkarannoista, ei lettukesteistä, yhdestäkään ylimääräisestä jätskistä tai pizzasta, jota äiti ei ikinä olisi ostanut. Ja silti, kaiken kiukuttelun takana on pieni tyttö, joka näyttää miten on oppinut tekemään sillan, joka pyytää viemään uimaan, kun äiti ei ehdi, joka höpöttää omia juttujaan ja tykkää kuitenkin siinä sivussa. Ihan vähän sivussa.

Hankalaa, sellaista se on. Vaikka ei asuta samaa kattoa, nukuta edes öitä yhdessä univammaisen Naisen vuoksi. Kolme lapsista hyväksyy, yksi ei. Aika hyvä prosentti kai kuitenkin.

Tyttöprinsessa olisi niin helppo lahjoa hiljaiseksi. Syytää tavaraa ja rahaa ja maksaa mukavaksi. Se on se helppo tie, tämä ei ole. Että antaa ajan kulua, antaa vahvistusta sille, miten äidille lapset ovat aina rakkainta ikinä, että ottaa vastaan kiukun ja uhman ja hyväksyy itsekin tilanteen. Sen, että pojat – ja varsinkin nuorin – ovat Valitulle läheisiä ja tärkeitä, Tyttöprinsessa etäisempi. Kaikesta kiitollista, nöyrää ja aina kohteliasta on niin paljon helpompi rakastaa, kuin suorasanaista uhmatarta. Ja tarvitseeko toisen lapsia aina kovin varauksetta rakastaa? Riittääkö kiintymys ja tahto olla yhtä perhettä kuitenkin? Sitoohan jokainen äitikin kaikkiin lapsiinsa hieman erilaisen suhteen (fakta, jota ei saisi tietenkään sanoa ääneen, koska se käsitetään aina väärin), miksi sitten ei äidinuusi?

Naisenvaisto ja varsinkaan Naisen vaisto lupaa vaikeita aikoja. Parhaimmillaan murkkuiän murhenäytelmä ei pääty ovet paukkuen isilään muuttavan draamaprinsessan näyttävään lähtöön, tahi edes alituiseen uhkailuun sillä. Parhaimmillaan Tyttöprinsessakin oppii huomaamaan mitä hyvää seuraa siitä, että elämässä on enemmän rakastavia aikuisia kuin perinteisessä ydinperheessä. Pahimmillaan taas….no, tiedätte. Kaikki teinityttöjä koskevat uhkakuvat potenssiin kymmenen.


Uusperheviritys tuskin koskaan on kivuton. Tämäkään, vaikka ei olla sovittamassa yhteen kahden sukuhaaran lapsia, tavaroita, perinteitä ja odotuksia. Jo se, että vuosien tapa elää muuttuu, aiheuttaa muutosta itsessään. Eikä ihan pientä sellaista. Ja jos oikein rehellisiä ollaan, uskomattoman hyvinhän tämä on mennytkin. Ehkäpä pikkukissa ei käperry syliin kehräämään, mutta puskee toisinaan sentään jalkaan. Onhan sekin jo jotain.


perjantai 15. heinäkuuta 2016

Toipuminen voi alkaa

Sille löytyi syy. Ei masennus. Ei neuroottisuus. Ei laiskuus. Ei edes luulosairaus tai kuvitelma siitä, että muka ei nuku ja muka siksi väsyttää. Sille löytyi ihan oikea syy.

Unitohtorin ensimmäiset sanat; tässä on paljon hyvääkin. Sinulla on mahdollisuus alkaa taas nukkua paremmin. Pari kierrosta samaa mantraa ja sitten karun datan pariin. Laaja unirekisteröinti kertoi lahjomattoman tulkinnan siitä, minkä Nainen on koko ajan tiennyt. Mitä Nainen on joutunut selittämään selittämisestä päästyään. Kolme laajaa masennustestiä. Psykiatrin konsultaatio. Jokaisesta sama tulos; ei masennusta. Mutta hoitava lääkäripä ei usko. Täytyyhän tuon olla masennusta, kun on takana noin rankka elämä (4 lapsen yyhoo, opiskelut, plaaplaa). Täytyyhän tuon olla masennusta, jos ei nuku ja koko ajan väsyttää. Viis siitä, mitä mieltä Nainen on, mitä ympäristö on, mitä testit näyttävät. Onneksi Nainen pääsi tutkimukseen, jossa mitattiin aivan kaikki kuviteltavissa olevat asiat, jotka vaikuttavat nukkumiseen. Aivosähkökäyrästä sykkeeseen ja narskuttelusta jalkojen liikkeisiin. Hapetus, hengitys, kuorsaus, asennot, verenpaine, kaikki. Kaikki. Ja tässä tulos.

Nainen havahtuu unensa aikana 171 kertaa ja herää kokonaan hereille 44. Ja nyt ei puhuta niistä käännän kylkeäni, enkä muista tätä aamulla, vaan jokainen heräämisistä on kestänyt minuuttitolkulla, jopa puoli tuntia. Koko unen rakenne on täysin häiriintynyt. Nainen herää muutaman minuutin välein, keksimäärin kolmen. Kaikista univaiheista, syvästäkin. Tämän vuoksi palautuminen yhtään mistään rasituksesta on jokseenkin nolla. Syvää unta riittää vielä aamulla, joka ei ole normaalia. Kuten sekään, että Nainen putoaa suoraan syvään uneen muutaman minuutin sisällä sammumisesta. Tämä kertoo vain sen, miten vakavasta univajeesta on kyse. Aivot yrittävät paikata tilaa nukkumalla syvää unta, mutta kroppa ei anna. Se autonominen hermosto, joka on seonnut ihan täysin. REM unta ei ole läheskään riittävästi, jotta muistiin painaminen onnistuisi. Deltaunen aikana epänormaalia aivotoimintaa. Narskuttelua, levotonta kääntyilyä. Verenpaineessa ei mitään muutosta heräilläoloaikaan verrattuna. Lyhyesti; Nainen ei nuku. Ei ole nukkunut kuukausiin.

Miten sellaista unettomuutta sitten kestää? Hyvin huonosti ja huonosti hyvin. Vasta unitohtorin vastaanotolla Nainen ymmärsi miten lopussa tämä koneisto on. Tietenkään sitä ei ole enää rääkätty liikunnalla tai edes työnteolla. Mutta jos on koko yön aikana kunnolla hereillä 44 kertaa, tiskikoneen täyttökin alkaa olla melkoinen rasitus. Sitä vaan jaksaa. Ihminen on ihmeellinen otus.


Mistä kaikki sitten johtuu? Autonominen hermosto on mennyt täysin sekaisin. Lisämunuaiset seonneet, ruoskivat kroppaa kortisoliyltäkylläisyydellä aivan väärään aikaan vuorokaudesta. Tekevät nukkumisesta mahdotonta. Tekevät elämästä lähinnä paskaa, mitä fyysiseen ulottuvuuteen tulee. Ja silti, koko ajan Nainen on säilyttänyt toivon. Uskon parempaan. Mutta eniten toivon. Masentuneella ei ole toivoa. Työuupumus, elämänväsähtämys ja kaikki päästä lähtöisin oleva väsy kadottaa uskon. Mutta kun hermosto sekoaa, pää ei. Tietenkin unettomuus ajaa ihmisen hulluuden partaalle lopulta. Jopa kuolemaan. Mutta Naisen kroppa on ollut sen verran fiksu, että on antanut tuota elämän eliksiiriä edes sen parin – kolmen minuutin kerrallaan. Juuri sen verran, että on pystynyt hoitamaan kotinsa ja lapsensa ja koiransa, tapaamaan ystäviään, käymään jopa rakkaansa kanssa maltillisella risteilyllä. Kaikki toki raskaan väsymyksen kera. Ihme. Sellainen se silti on.

Ylikunto. Viheliäinen seuraus siitä, että ihminen kokee fyysistä ja psyykkistä kuormaa liikaa samaan aikaan. Sitä ei vaan itse tajua. Käy treenaamassa, painaa ylitöitä, sairastaa ties monettako flunssaa, kotona toinen työpäivä, illat minuuttiaikataulua. Elämä on. Se on sitä, kun avataan uusi toimisto ja työnkuva muuttuu täysin, työmäärä kasvaa yli yhden ihmisen, kun skipataan lounaat ja tauot ja syödään töitä samalla tehden, aamulla tuntia liian aikaisin taas takaisin. Kun vihdoin selkä paranee niin, että sillä kestää treenata salilla, käydä juoksemassa ja mitä kaikkea näitä on. Toki uusi rakkauskin, vaikka onkin positiivinen asia, niin stressitekijäksi sekin vaan kuulemma lasketaan.
Ylikunto paheni, kun ei nukkunut. Kun kävi töissä, vaikka ei enää pystynyt. Unitohtori on eräässä luennossaan sanonut, että näkee selvän piikin työssään siinä, kun asiakkaat ovat hankkineet salijäsenyyden ja PT:n palvelut. Kroppa ei kestä. Se ei toivu, koska elämässä on muutakin kuormittavaa kuin treeniohjelma. Kun ei ole palautumista tarpeeksi.

Nainen ei ole levännyt vuosiin. On pitänyt painaa opiskeluja, töitä, hoitaa asioita ja ihmisiä. Kovassa kuumeessakin on lopulta pitänyt käydä kaupassa, viedä ja hakea lapsia, pissattaa koiraa, kun lapset ovat lähteneet isälleen. Ei ole ollut ketään. Nyt on. Nyt on tullut pysäkki entiselle. Vasta nyt sitä ihan oikeasti ymmärtää, miten väsynyt on ollut jo monta vuotta. Elämää ei kuitenkaan pääse pakoon. Velvoitteitaan ei voi lakata hoitamasta. Mutta joku järki tähän täytyy saada. Sama ralli ei voi töissäkään jatkua, kun menee takaisin.  

Mitäs nyt sitten. Autonominen hermosto täysin sekaisin. Sillä millä kestää tulla, kestää myös toipua. Kaksi kuukautta, sanoi unitohtori. Sen se ainakin ottaa. Nyt yritetään rauhoittaa hermostoa säännönmukaisilla pienillä aterioilla päivällä, jotka pitävät vireystilaa yllä. Illalla myöhään iso ateria ja satsi melatoniinia 2h ennen nukkumaan menoa ja muutama muu pikkukikka kortisolin tahdistamiseksi. Luoja kiitos, ei enää niitä lukuisia määrättyjä unilääkekokeiluja, jotka eivät auta kun vika ei ole päässä vaan kropassa. Luoja kiitos, ei ohjeita halailla puita, meditoida 4h päivässä ja muita yhtä realistisia (NOT!) ohjeita. Luojan kiitos ei enää niitä jokainen havahtuu yöllä, mutta käy silti töissä ja harrastuksissa (mutta tasan eivät, jos niitä ”jokainen havahtuu” kertoja on 171) Luojan kiitos, ei enää sitä tiukkaamista masennuksesta, diagnoosituputusta, lääketuputusta, korvien sulkemista muulta. Vihdoin joku, joka ymmärsi, joka kertoi missä vika, joka otti todesta. Joka näytti puhdasta piirtynyttä dataa siitä missä syy piilee. Tietenkään ei ole kiva kuulla miten lopussa kroppa on ja miettiä mitä muutoksia unettomuus, huono nukkuminen ja kova stressi joka jo vuosia sitten alkoi, ovat saaneet aikaan. Seuraamukset saattavat olla perästä kuuluu -tyyppisiä. Mutta helpottavaa silti. ”Sinun olisi pitänyt tulla jo vuosia sitten. Mutta onneksi tulit edes nyt.”
Niinpä.


 
Koko ajan Nainen oli oikeassa. Tunsi sen kropassaan, tiesi sykkeissään, aisti olossaan. Koko ajan sai vakuutella ja todistella. Mutta kertaakaan ei menettänyt toivoaan. Oikea toipuminen voi vihdoin alkaa.

Tästä noustaan vielä.


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Se pieni ero

Eläinlääkäri näyttää vihreää valoja pennuille. Vatsassa oleva ”nappula” ei olekaan tyrä, vaan rasvapatti, harmiton ja vaaraton tiineyttä ajatellen. Siinä meni viimeinenkin peruste sen epätoivoisimman, ”mutta kun mä en jaksa” lisäksi.

Pennut, voi pennut. Niitä on aneltu, kiukuteltu, ja vielä kerran aneltu kaikki tämän talouden neljä isovillakoiravuotta. Näihin päiviin saakka Nainen on voinut evätä karvapallerojen monistamisen tilantarpeen perusteella. Pikkuruisen asunnon alakerrassa kun ei yksinkertaisesti ole ylimääräistä lattiapinta-alaa pentulaatikkoa ja sanomalehtimerta ajatellen. Mutta koska Valittu asuu yhdelle ihmiselle sangen tilavaa asuntoa neljän kilometrin päässä, työskentelee kotonaan ja voisi mielellään ottaa emokoiran synnyttämään ja pentujaan hoitamaan, jäljelle on jäänyt ainoastaan tyräteoria. Tyrä pitäisi leikata, pentuja ei tule. Paitsi että tyrää ei ole. Koska pennuttomuusteoria alkaa uhkaavasti rakoilla, ajattelee Nainen ensimmäistä kertaa pennuttamista sen realistisessa ulottuvuudessaan. Entä jos emolle sattuu jotain? Kuolee synnytykseen ja pennut jää ruokittavaksi parin tunnin välein ympäri vuorokauden? Entä jos se kuolee pennut vatsassaan? Entä jos se pitää leikata ja eläinlääkärikuluja muistellaan sitten iloisesti luottokorttilaskujen tipahtaessa laatikkoon? Entä jos se ei osaa olla emo? Tuollainen kohmo kun on. ”Sinä se sitten löydät asioista aina positiiviset puolet”, nauraa Valittu, ikuinen optimisti.

Vähän myöhemmin Nainen puhuu äitinsä kanssa puhelimessa ja mainitsee ohimennen mahdolliset pennut. Äidin äänestä kuulee heti saman mukapirteän varautuneisuuden, jota Nainen on oppinut tulkitsemaan 43 sukulaisena viettämänsä ajan perusteella. ”Niin, se on vaan noille tyttökoirille yleistä se kohtutulehdus…” Bingo! Tadaa! Hokkuspokkus ja jokeri pokeri poks! Sieltä se tulee. Pessimistiys? Ehei. V a ra u t u m i n e n.

Miten nyt pidetään omat pennut elossa yksin, tai silloin aikoinaan kun niiden isä oli hälläväliä mitä tuli rahaan, kasvattamiseen tai ylipäätään mihinkään kuviteltavissa olevaan asiaan? Aivan oikein. Varautumalla. Pitää jakaa tili viikkoihin, jotta syödään vielä loppukuusta. Pitää laittaa sivuun pahan päivän varalle, jos hajoaa auto tai pesukone. Pitää suunnitella ja tehdä riskikartoitusta. Peruskauraa. Niin meille on Martoissa ja kaiken maailman velkaneuvonnoissa kerrottu jo vuosikymmeniä. Suunnitella, varautua. Miksi talouden suunnitteleminen ei ole pessimismiä, jos pentujen tai ylipäätään minkään muun elämän osa-alueen suunnitteleminen on?
Monta vuotta Nainen raahasi kesälomareissuilla mukana kassikaupalla tavaraa lapsille. Oli kumisaappaat ja sandaalit, sanoi sääennuste mitä tahansa. Vaihtovaatteet, laastarit, varalaturi kännykkään, jos se toinen katoaa. Piti varautua, sillä jos ei, samoja tavaroita osteltiin sitten tuplakappaleet matkan varrelta. Onhan sekin erään lajin pessimismiä, että maalaa mieleensä vaihtoehtoja, joissa ei ihan kaikissa kaikki mene putkistoon.

Mikä sitten erottaa varautumisen pessimismistä? Sana ”jos”. Tämä tuppaa yltiöpositiivisilta kanssakulkijoita unohtua täysin. Jos ei ole sama kuin kun. Jos sataa. Jos laturi jää edelliseen majapaikkaan siirryttäessä seuraavaan. Jos. Siinä se pieni ero.

Monesti varautujat ovat naisia ja tarkemmin äiti-ihmisiä. Katastrofiajattelulle on helppo naureskella pihassa auton ratin takaa, kun vaimokulta vielä juoksee johtoja irti ukkosen varalle ja tarkistaa, että pesukoneen hana on kiinni. Auton ratin takana istuvan on varmasti mukava palata takaisin kotiin, jossa ei ole vesivahinkoa tai savuavia raunioita. Mikäs siinä naureskellessa. Varautuja huolehtii puolesta. Tommonen se aina on…

Tietenkään elämässä ei voi varautua kaikkeen. Asioita voi kuitenkin ottaa huomioon päätöksiä tehdessä. Eri puolia. Riskejä ja hyötyjä. Jos Nainen olisi aina mennyt hedonistinen napa edellä, laskun olisivat maksaneet lapset. Tiedäthän, ne pienet viattomat otukset, joiden ei tarvitse kokea lähtökohtaista kiitollisuutta siitä, että ovat ylipäätään tänne sattuneet jalkoihin ja oman navan toteuttamisen tielle syntymään. Kaksikymmentä äitivuotta ovat tehneet Naisesta pesunkestävän varautujan. Sitä ennen kaksikymppisen naivismissaan Nainen aina ajatteli, että asiat järjestyvät haluamallaan tavalla. Kaksikymppinen Nainen olisi teettänyt koirallaan pennut koska pennut ovat niin söpöjä. Nelikymppinen Nainen ajattelee riskejä, työmäärää ja pennuista luopumisen vaikeutta. Ennen sitä vastasi vain itsestään, nyt liudasta muita.


Varautuminen on uuvuttavaa. Se on juuri sitä kuuluisaa metatyötä, joka väsyttää perheen mekkoon pukeutuvan jäsenen. Mitä jos. Mitä jos ei. Lisäksi varautuja saa aina vakioannoksen paskaa niskaansa vain ilmaisemalla huolensa ääneen. Parhaimmillaan varautuja toimii spontaanin sähikäisen maadoittajana, pahimmillaan asenne lyö kapulan parisuhteen rattaisiin. Aina sää oot tollanen pahanilmanlintu. Varautuja saa hokea hokemasta päästäkseen sitä pientä eroa, mikä on varautumisen ja pessimismin välillä. Että anteeksi, toiset meistä nyt vain sattuvat ajattelemaan tulevaa yhtä minuuttia pidemmälle asioita. Valittu ei onneksi hermostu mistään, edes Naisen riskilaskelmista. Valitulle elämä on seikkailu, jossa joskus sattuu ja joskus tapahtuu. Yleensä jälkimmäistä. Valittu voi aloittaa alusta kymmenen kertaa ja olla yhdennentoistakin vielä innoissaan ja toiveikas. Nainen on pidättyväisempi. Nainen kyllä ajattelee omaavansa positiivisen maailmankatsomuksen, mutta se on Valitun elämänoppaan rinnalla vain pala paperia. Siinä se pieni ero taas.

Koiranpentujen kanssa pitää olla 24/7. Asunto täytyy varustaa niin, että saavat pienet taapertaa valloittamaan yhä uusia ja uusia neliöitä. Turvallisesti. Pennut pitää sosiaalistaa ja totuttaa hyvin erilaisiin asioihin. Ne madotetaan ja viedään eläinlääkäriin. Pentulaatikko tulee pitää puhtaana ja sanomalehdet vaihtaa aitaukseen. Kynnet pitää leikata ja isovillakoiralapset trimmata. Kertaa jopa kymmenen.
Saapa nähdä tuleeko Naiselaan koskaan koiranpentuja. Sillä vaikka kaikki menisi hyvin ja vastoin kaikkia riskilaskelmia, on vielä yksi argumentti jota ei kukaan voi kiistää. Koiranpennuissa on aivan helvetillinen määrä työtä.