lauantai 27. elokuuta 2016

Mitä naiset haluavat?

Vastus otsikkoon; vaihtelua. Ja sitäkin mielellään vain alati.

Tutkimuksien mukaan ne liitot, joissa miehet eivät juuri tee kotitöitä päättyvät vähiten eroon. Tutkimusten mukaan ne liitot, joissa mies jakaa vastuun kodista ja lapsista, vähentävät vaimon kokemaa stressiä. Tutkimusten mukaan naiset kertovat kotitöiden olevan paras esileikki. Tutkimusten mukaan naiset haluavat miehen, joka ei inise essu päällä että lautaset olisi hyvä huuhdella ennen tiskikoneeseen päätymistä ja kulje perässä nalkuttamassa pyykinlajittelun mahdottomuudesta, mikäli jokainen ei kanna korttaan pyykkikori nimiseen kekoon. Machon. Uroksen. Testosteronia uhkuvan kreikkalaisen veistoksen. Ja sitten vielä sen turvallisen koti-isin, tasavertaisen kumppanin ja parhaan ystävän, jonka aikana voi hiihtää menkkapikkareissa ja selluliiteissä ja hiustenpesun välipäivinä suohirviönnäköisulokkeena naureskellen siinä sulle miehen kylkiluuta ja ”maybe she is born with it…”

Niin. Sellaisen miehen naiset haluavat, eikä mikään kuitenkaan kelpaa. Ainakaan kovin pitkään.

Taannoin kesällä Naisen silmään osui hyvä dokumentti halusta ja haluttomuudesta tieteen näkökulmasta. Ei liene yllätys, että otollisimpaan hedelmöittymisaikaan naista kiinnostaa hyvillä geeneillä varustettu machomies, kun taas muulloin emotionaalinen yhteys ja kumppanuus nousevat tärkeimmiksi. Sen sijaan naisten viagraan vannovat ”haluttomuus on sairaus, ja sairauteen auttaa lääke” –tutkijat saattoivat vetää aamusumppinsa syvälle hengityselimiin havaittuaan yllättävän yhteyden haluttomuuden ja kyllästymisen välillä. Nimittäin omaan kumppaniin. Pitkissä suhteissa nainen kyllästyy huomattavasti nopeammin kuin mies. Huomattavasti nopeammin. Tarkemmin, kolmessa vuodessa. Ja jos nyt joku armas lukija siellä viittaa raivokkaasti eriävää mielipidettään perustellen sen omalla kokemuksellaan, lepo. Allekirjoittanut ei kirjoita aiheesta Suurena Totuutena – varsinkaan ainoana sellaisena – vaan eräänä tieteen yrityksenä selittää sitä, miksi naisotukset ovat niin moniselkoisia ja miksi niille ei oikein mikään riitä. Ei se seinää vasten raivoisasti rakasteleva sonni, eikä vaippaa vaihtava tasa-arvovaltuutettu. Tiede selittää naisten nirsouden yksiselitteisesti evoluutiolla. Naisilla on huomattavasti vähemmän aikaa siirtää geenejään monipuolisesti eteenpäin, ja jotta jälkeläisistä mahdollisimman moni jää henkiin, evoluution kannalta on ollut järkevää kyllästyä siihen omaan ukkoonsa hyvinkin nopeasti. Nähdä vikoja ja puutteita ja yhä uusia tyytymättömyyden aiheita. Mies puolestaan voi ”haaskata aikaa” yhden sulottarensa kanssa, sillä suvunjatkamiskyky jatkuu hamaan hautaan saakka.

Eli. Ihmislajin alkusarastuksessa uskottomuus ja kyllästyminen oli vain tapa säilyä lajina hengissä. Mutta entä nyt, kun Homo Sapiens on kiivennyt ravintoketjun korkeimmalle portaalle ja hallitsee herruudellaan planeettaa nimeltä maa? Samat kuteet sivistyneemmässä kuosissa. Dokumentti ampui aika yksiselitteisesti alas naisen haluttomuuden käsitteenä. Sitä ei ole (edelleen se yksilökohtainen vaihtelu huomioiden, esim aseksuaalisuus) olemassakaan. On vain haluttomuutta juurikin sitä omaa kultsipuppeliaan kohtaan. Nykynaiselle parisuhde on päätös ja valinta pysyä yhdessä ja halutakin joskus, ainakin pidempään kuin sen evoluution suoman kolme vuotta. Kompromissi, jossa nainen tätä ajatusta vasten uhraa paljon enemmän miehelle langetettuja odotuksia, kuin mies naiselle. Ei siis ihme, että miesparka ei pysty täyttämään paikkaansa. Ei mitenkään.

Pitkissä suhteissa on toki aikoja ja aikoja. On mahdollista rakastua omaan kumppaniin yhä uudelleen. Tästä Naisellakin on kokemusta. Kaikista puutteista, ristiriidoista ja petetyistä odotuksista huolimatta miltei joka kevät yhtä matkaa kuin aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaankantta, rakastui Nainen uudelleen Lastenisään. Rakkaus kun ei tunnetusti huomaa sellaisia pikkuvikoja, kuten että toinen on ehta mulkku useimmilla elämän osa-alueilla. Ehkä siinä on syy miksi kahden niin erilaisen ihmisen tuhoon tuomittu liitto kesti kuitenkin kuusitoista pitkää vuotta. Sitten tuli kevät, kun rakkaus enää ei. Ja toinen. Ja kolmas.

Haluttomuus on viheliäinen juttu. Se ettei halua enää herätä viereltä. Kertoa päivän tapahtumista. Nähdä yhteistä vanhuutta. Rakastumisvaihetta seuraa aina itsenäistyminen. Symbioosista eriytymiseen. Nykynaiset sanoisivat, että siitä alkaa todellinen rakastaminen, se joka vaatii jo vähän tahtoa ja yrittämistä ja varsinkin toisen ihmisen kaikkien puolien hyväksymistä. Kun taas esiäidit puhumisen sijaan nostivat sudennahkamekkonsa helmat jo uudelle uroolle. Aikana, jolloin ihmiselämä oli varsin lyhyt ja vaaroille alati altis, nekin vähät vuodet vietettiin rakastumisen ikuisessa ilotulituksessa. Lohdullista sinänsä. Heille. Ja tavallaan myös meillekin, koska ehkäpä Nainenkaan ei tätä blogia pitäisi ilman esiäitien jokseenkin holtitonta suvunjatkamistarvetta. Ilman yhä uudelleen syttyvää halua ja yhä uusiin puoliin viehättymistä.

Niin. Mitä se nainen sitten mieheltä tahtoo? Mahdottoman. Omat aikuistuvat lapset antavat mahtavan tilaisuuden seurata sivusta miten mikään ei muutu. Nuorimies jaksaa hellästi katsella nuorikkonsa kiukuttelua ja tasapainoilla sen suhteen, mikä on liikaa ja liian vähän. Koska se rakastaa nyt kahden vuoden jälkeen ja tulee tekemään sitä todennäköisesti vielä sen kuuluisan kolmannenkin.

Ehkä vähän säälittää miehet. Toki naistenkin pitää taipua niin moneksi. Olla yhtä aikaa ikuisesti nuori ja seksikäs ja vaimo ja ystävä ja laiha ja rintava ja tiukkapeppuinen älykkö, joka ei kuitenkaan tienaa enempää eikä koskaan sano ei nyt. Tai mitä nyt kukin rimakseen laskee. Mutta silti sellaisella mutulla tässä mennään, että miehen vaatimus naiselle ei ole murto-osaakaan siitä, mitkä (mielellään isot) saappaat heidän pitäisi täyttää. Sen lisäksi, että naisena saa olla ja elää tavalla, joka ei ole uroille niin suotavaa, vain heterosuhteissa eläneenä Nainen voi ihan rehellisesti todeta, että miehenä ei katselisi meitä naisia päivääkään. Onneksi ei tullut synnyttyä mieheksi.

Enää ei Naisen tarvitse perustaa perhettä ja pysyä yhdessä lasten takia. Enää ei tarvitse sietää piirteitä, tapoja, kohtelua, joka sotivat omia vastaan perheen ja lasten takia. Ja lopulta kaikkien näiden vuosien ja suhteiden jälkeen on tunne, että elämä ei ole enää yhtä ikuista kompromissia, vaikka parisuhde kai aina sitä omalla tavallaan onkin. Jokaisessa suhteessa tulee aika, jolloin vaaditaan paljon tahtoa pysyä yhdessä ja paljon halua kävellä kauas sudennahkamekkoisista ajoista. Omia poikia katsoessaan Nainen ei voi kuin todeta. Voi tulevat miesparat, mitä kaikkea teillä on vielä edessä!






lauantai 20. elokuuta 2016

Valoa kohti

Töihin paluu saattoi olla monen sivusta seuranneen mielestä silkkaa hulluutta, mutta Naiselle tähänastisista ideoista ehkä paras. Tietenkin voisi sanoa, että ensimmäinen viikko lähinnä kertausta ja päivitysten lukemista ei ole työtä ensinnäkään, mutta nyt ei olekaan kyse työn, vaan päivän sisällöstä. Ainoastaan siitä määrästä tunteja, jotka päästävät pakoon kiertäviä ajatuksiaan. Työt toivat kaivattua irtiottoa paitsi ajatuksista, myös Valitusta.

Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Valittu ei tee kiusallaan, tahallaan, ärsyttääkseen tai mittava määrä muita negatiivissävytteisiä määreitä sille seikalle, että on, näkyy ja kuuluu koko ajan. Valitusta on suunnattomasti apua. Valittu on rakas, ihana ja hyvä mies, mutta toisinaan sitä ärsyttävän liimaavalla tavalla. Joskus Valitun huolenpito on kuin ylivilkkaan koiran kotiintulorituaali. Se voi tuntua siltä siksi, että Nainen ei ole koskaan päässyt tutustumaan tuon lajin huolenpitoon, tuon lajin rakkauteen ja tuon lajin toivomukseen olla yhdessä jokainen liikenevä hetki. Niin kauan kuin Nainen oli sairauslomalla, kotona työskentelevä Valittu pystyi välillä poikkeamaan, soittamaan tai laittamaan kymmenkunta viestiä. Valitun tapa rakastaa on yhdessä vietetty aika. Naisen tapa rakastaa on kosketus ja läheisyys. Koska molemmat ei, niin villi veikkaus; kumpi näistä toteutuu silloin, kun toinen on  k o k o  ajan läsnä? Jjep.

Lähtökohdat ovat niin erilaiset. Valittu oli yksin vain kourallisen kuukausia ennen Naista, Nainen kourallisen vuosia. Tarkemmin sanoen, kuusi. Eikä tietenkään yksin. Mutta ainoastaan tapailuperustaisissa suhteissa. Kuusi vuotta niin, että joku ei ole joka päivä läsnä? Pitkä on pätkä itsenäisyyttä. Lopulta tilanne eskaloitui erääseen kauppareissuun. Kävipä niin, että kotiin palattuaan Nainen huomasi tutun auton pihassaan, vaikka oli muuta sovittu. Siinä Nainen istui. 10 minuuttia omassa autokatoksessaan omassa autossaan pakasteet kauppakasseissa kärvistellen ja ajatteli;
mä en halua tätä. Tämä on liikaa. Ihan liikaa…
Hullu. Hullu nainen. Hakkaa ulkona rattia, kun toinen ruokkoaa tiskejä ja juttelee lasten kanssa sisällä. Lasten jotka palvovat häntä. Sellaista se on. Hullua koko ihmistouhu.

Seuraavana päivänä alkoivat työt, seuraavana päivänä Nainen kertoi tunteensa Valitulle.

Tietenkin se loukkaantui. Esitti muuta, mutta kyllä Nainen tiesi. Koko ajan, ihan koko ajan Nainen oli kertonut että tarvitsee paljon omaa aikaa. Koko ajan, ihan koko ajan Valittu oli täsmälleen samaa mieltä. Mutta kun se päivä tuli, loukkaantui. Loukkaantuminen sai erinäisiä lapsellisia piirteitä, joita nyt loukkaantuneet tapaavat tehdä. Vaan minkä sille voi. Kumpainenkin on oikeutettu omaan tuntemukseensa. Toinen siihen, että kuristuu, toinen että tulee hylätyksi.

Mitä Nainen sitten kertoi? Että ei halua nähdä joka päivä. Että haluaa astua kaksi askelta taaksepäin. Seurustella. Tapailla. Ikävöidä. Miten sellaista ehtii ikävöidä, joka on joka päivä tuntimäärin silmän alla? Naiselle ikävä on aina ollut ihana tunne. Positiivinen. Tietenkin on eri asia ikävöidä jotain ollessaan itse ihmisten ympäröimänä. Nainen on niin harvoin täysin yksin, että ne hetket ovat ainoastaan suurta nautintoa. Parantavaa hiljaisuutta. Hermoja hivelevää. Valittu on yksin ja ikävissään joka päivä. Konkreettisesti yksin. Siinä se iso ero.

Rakkauden alussa kaikki käy. Se on jo hormonien peittelemä ansa, johon jokainen astuu vuorollaan. Kaikki käy. Ainakin melkein kaikki. Koska kaikki todella käy! Mutta sitten ei enää ihan niin. Naisen ongelma on aina ollut, että ensin kaikki käy ja lopulta ei oikein mikään. Ja kun siihen pisteeseen on päästy, soivat tuomiokellot jo niin lujaa päässä, ettei juuri muuta kuule. Ei edes järjenääntä. Kun mikään ei oikein enää käy, on Nainen tehnyt jo päässään päätöksen. Tällä kertaa halusi toimia toisin. Ajoissa. Tässä suhteessa ei ole mitään muuta vikaa, kuin se, että toinen on mielellään enemmän kiinni ja toinen enemmän irti. Voiko sellaiseen mukautua? Kumpikin vähän toiseensa. Sitähän se on. Rakastumisen jälkeinen itsenäistymisvaihe. Toisille se tulee näemmä jo puolessa vuodessa.

Puoli vuotta. Valitulle kuluneet kuukaudet ovat kuulemma olleet elämän ihaninta aikaa. Voisipa Nainen allekirjoittaa saman! Kuluneet puoli vuotta ovat olleet Naiselle yksi raskaimmista jaksoista. Autonominen hermosto sekosi täysin. Ylikunto teki elämän raskaaksi. Unettomuus – joka lopulta kroonistui, joka alkoi oireilla jo aiempana kesänä, eikä siten mitenkään ollut Valitun syy – teki elämästä silkan helvetin! Kukaan, joka valvoo joka ikinen yö itsensä hulluuden partaalle ei voi samaan aikaan viettää elämänsä ihaninta aikaa. Ei kukaan. Onni Valitusta ja Valitun hyvyydestä hautautui pala palalta syvemmälle, sen alle, joka peitti kaiken. Kevät, joka meni ohi. Kesä, jota ei koskaan tullutkaan. Niin se Naisen näkökulmasta meni. Kivuissa. Henkisissä ja fyysisissä. Vain odottaen toipumista. Vain odottaen aikaa parempaa. Tietenkin tarvitsi sen kaiken hoivan ja lämmön, jonka rakkaaltaan sai. Mutta Valittu näki aivan eri ihmisen. Valittu ei nähnyt Naista Naisen todellisessa mitassa. Vain kumaran ja hauraan.
Miten käy, kun kumara ja hauras nousee todelliseen vahvuuteensa, kukaan ei tiedä.


Suhde on aina kompromisseja. Pahimmillaan kompromissit tulevat sille alueelle minuutta, joka kärsii, ei opi uutta. Parhaimmillaan molemmilla on ainutkertainen mahdollisuus löytää aivan uusia puolia itsestään. Valittu on aina syöksynyt suhteisiinsa sata lasissa. Nainenkin teki niin, nuorena. Kaksi hätäistä avoliittoa myöhemmin miettii jo huomattavasti tarkemmin avaimensa luovuttamista. Kotiinsa ja elämäänsä. Valitun suhteet ovat olleet pitkiä ja sitoutuneita, Naisesta ei voi avioliittoa lukuun ottamatta sanoa samaa. Vikansa kullakin.

Työt alkoivat ja hyvä niin. Viime viikolla oli jo yksi kokonaan nukuttu yö, joka palautti mieleen miltä elämä tosiasiassa voi tuntua. Kun on pirteä, kun jaksaa. Kun valo on vain valoa, ei viiltävä muistutus siitä, miltä pimeä tuntuu. Vaikka ensi viikosta on jo täysi ralli päällä ja Nainen joutuu taiteilemaan sen suhteen, mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa aivan kaikilla elämän osa-alueilla matkallaan täydelliseen toipumiseen, ajatukset ovat odottavan toiveikkaat. Vaikka syksy pimenee, Nainen menee kohti valoa. Toivottavasti Valittu jaksaa mukana.

torstai 11. elokuuta 2016

Kaikki alkaa syksyllä

Sinne meni. Kesä ja kesän kepposet. Tänä vuonna onnekkaimmat ymmärsivät varata liput lämpimään, kotokatsomoon jääneillä sana ”vaihteleva” kirkastui kerralla, vaikkei niin kovin kirkasta kaihtimien toisella puolella ollutkaan.
Vuosi sitten helteet vasta saapuivat näihin aikoihin. Ai mistäkö sen muistaa? Naisen kartalle kiipesi Hän ja vähän myöhemmin Tyttöprinsessan käsi murtui. Siinä muutama vuoden takainen maamerkki, joihin on hyvä sijoittaa sääkartta. Kuumaa oli. Miltei koko kaunis ja kirpeä elokuu.

Ja se säästä.

Koululaiset kirmasivat tällä kulmalla maailmaa tänään opintielle. Innostuneet ruskeat niskat, taitavat vähän tykätä kai kuitenkin. Arki, se kolkuttaa ovea kaikin tavoin. Koko kesä on Naiselassa mennyt vain yhtä odotellen; unta. Ei ole näkynyt. Sen sijaan arki alkaa näkyä. Mikä järki oli ilmoittaa töihin saapuvansa paikalle tulevana maanantaina viidestoista päivä kuluvaa kuuta kello kahdeksan ja kaksi nollaa, kun tuolilla tulee istumaan pelkkä kuori aivotoiminnan pysähdyttyä armon vuoden 2016 alkupuolelle? Ei niin mikään.
Kävipä siten hassusti, että  Nainen sattui luottamaan viimeiseen oljenkorteen, syvää unta lisäävään lääkkeeseen. Ja hei, auttaa se! Kokonaista kaksi ja puoli tuntia. Sitten saapuu Hra Akatisia. Mikäli et ole saanut tuta tätä tummaa muukalaista, joka sukeltaa makuuhuoneen verhojen välistä joka yö kello tasan sama ja tekee nukkumisesta täysin mahdotonta, tässä muutama totuus hänestä. Akatisia, toiselta nimeltään lääkkeen aiheuttama levottomuus, on pahimmillaan koko kropan tuskaisuutta ja liikkumispakkoa. Kuin tuhat muurahaista möyrisi nahan alla, tai raajoihisi olisi asetettu elektrodeja, joista saat joka kerta suloisen sähköiskun yrittäessäsi vajota unen tavoittamattomaan maailmaan. Levottomat jalat potenssiin kymmenen. Pahinta on se suloinen raukeus joka sijaitsee ainoastaan pään sisällä. Kroppa on levoton tasan X määrä tunteja. Sitten taas jatkuu syvä uni, mutta ei tässä vielä kaikki. Luulitko tosiaan? Ehei. Aamuyön painajaiset ovat vielä edessä! Koko rahalla hyytäviä käänteitä kaikkien kuviteltavien pelon elementtien kera. Mahtavaa.
Jos nyt jotain hyviä puolia pitäisi se toimii melkein kaikilla lääkkeestä sanoa, niin pääsi jälleen – sitten kuopuksen – fiilistelemään miltä tuntuu kun maito alkaa herua (jos blogissa olisi käytössä emojit, tähän tulisi se silmät pyöreänä tuijottava).

Niin. Se toimii melkein kaikilla lääke lentää tänään samaan kasaan kaikkien muiden apteekkiin tuhottavaksi päätyvien melkein toimivien lääkkeiden joukkoon. Tähän mennessä kokeiltujen sivuoirelistalla mm. aivosumu, hikka, hikoilu, lihaskivut, aivosumu, verenpaineen voimakas lasku, aivosumu, aivosumu, aivosumu, virtsan väheneminen, huimaus, päänsärky, ummetus, ripuli, aivosumu, ruokahaluttomuus, ruokahalun lisääntyminen, levottomat jalat, aivosumu, suun kuivuminen, aistiharhat, aftat, aivosumu ja sitten vielä aivosumu. Niin ja tietenkin akatisia ja maidontulo. Hahahhahahuutonaurua.
Jos jokin ei toimi, se ei toimi. Sitä on turha jatkaa. Pätee aivan kaikkeen elämässä.

Koululaiset päivät poissa. Tyhjä talo. Aikaa kirjoittaa. Lukea. Maata sohvalla ja tuijottaa taivasta. Tehdä hengitysharjoituksia. Tehdä ei mitään. Vain idiootti tahtoo mennä töihin ja vaihtaa kaiken tämän luvan kanssa potemisen aikaisiin herätyksiin, kylmään autoon, parkkiongelmiin, kitkerään kahviin, vartti sitten alkaneeseen kokoukseen ja salasanan vaihtamispakkoon juuri kun pitäisi alkaa ottaa asiakkaita (eikä mikään niistä noin kolmestasadasta jo käytetystä tietenkään käy). Mutta tämä idiootti on koko ajan luottanut jonkin auttavan. Niin kova on ihmisen tahto saada elämänsä takaisin. Rytminsä, voimansa, energisyytensä. Se jokin voi olla vaikka työ, ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Sitä paitsi, lupasivat pehmeän laskun. Ja ainahan sieltä pääsee pois. Töistä siis. Tästä päästä onkin sitten hankalampi päästä, mutta josko se ymmärtäisi syksyn tulleen. Sillä kaikki alkaa syksyllä. Koulut, harrastukset, toisenlainen sosiaalinen elämä. Kesä on ehkä paras aika vuodesta, mutta syksyssä asuva haikeus tekee kaikesta jotenkin kirkkaampaa.


Ei ole ehkä järkevää aloittaa töitä, saati ilmoittautua erinäisiin kuvataidepajoihin, muutamalle luennolle, suunnitella tyyliä ja materiaalia ihka uuteen blogiin, tai haalia kasaa ommeltavaa keittiön pöydälle, koska voi olla että mihinkään niistä ei pysty. Mutta siinä missä toiset heräävät keväällä lämmön myötä, Nainen saa uutta puhtia viileistä tuulista. Kunnes saapuu marraskuu, mutta se on jo toinen juttu.

Tämä kirjoitus ehkä toistaa itseään. Kun ei se nuku ja se tyhmä menee töihin. Plaaplaa. Toivottavasti kohta on muitakin aiheita. Ja onkin. Valittu on varannut itselleen koiranpennun, joka tällä hetkellä kasvaa ja kerää tulevaa penturiiviöenergiaa emonsa hoivissa. Kauaksi on kävelty bilehuuruisista syntisen suloisista sinkkuajoista. Joskus niitä kaipaa enemmän, joskus ei juuri koskaan.

Kesä on taas ohi, toivottavasti myös pahin. On jäljellä vain yksi; luja usko. Sen sanotaan siirtävän vaikka vuoria, mikä on jo vertauksena jokseenkin paljonpuhuva, sillä jokainen tietää miten siinä kävisi. Katsotaan siirtääkö usko yhden sympaattisen hermostonsa sekoittaneen naarasmerkkisen kellon taas oikeaan aikaan. Kohtahan sen näkee. Ja vaikka Juice ei laulussaan ihan konkreettisesti kalenterin päivämäärää tarkoittanutkaan, Universumin Huumorivastaava laittoi kyseisen rainan sopivasti soimaan Naisen päähän kyseisen ajankohdan lähestyttyä. Se menee näin;

Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen…




torstai 4. elokuuta 2016

Päivityksiä päiväkirjalle

Rakas päiväkirja. Kirjoitan Sinulle pitkästä aikaa, sitten vuoden…. no, sinä tiedät. Koska paljon on vettä virrannut kaikissa veden virtaamista edistävissä kanavissa – ei vain Vantaanjoessa – kerron Sinulle kuulumisia.

Ei, minusta ei tullut kirjailijaa, ei kuvittajaa, ei edes erityisen onnellista ihmistä. En asu vieläkään omakotitalossa, vaan kohta kuudetta vuotta samassa ahtaassa, mutta rakkaassa rivitalonpätkässä, jonka pieneen pihaan en koskaan istuttanut marjapensaita (vuokra-asunto, miksi vaivautua). Valmistuin pari vuotta sitten siihen toiseksi parhaaseen ammattiin ja teen työtä, joka jää kauas toiseksi parhaasta. Haluan uskotella itselleni, että työ on vain leipä ja että satsaan sitten vapaa-aikaan. Jota minulla ei juuri ole. Eipä sillä, ei ole töitäkään nyt. Pitkä sairausloma, jonka tosin aioin vastoin työterveyslääkärin mielipiteen katkaista ja palata töihin. Ei tämä tästä mihinkään muutu. Nukkuminen ja kivut. Nukkuminen varsinkaan, koska autonominen hermosto on niin sekaisin. Kun ei kerran hyvällä tokene, annetaan shokkihoitoa sitten. Tirsk.

Mikään ei ole muuttunut, ja kaikki on. Lapset kasvavat. Nuorinkin jo saavuttanut murkkuiän auvon. Näkyy ja kuuluu, kaikin kuviteltavin tavoin. Oli se hyvä, että sain kolmen pojan jälkeen vielä tyttären. Olisin muutoin saattanut elää koko elämäni autuaan tietämättömänä kuinka huono, tyhmä ja kaikin tavoin ärsyttävä ihminen olen. En anna meikata, en pukeutua kyseenalaisesti. Tyhmä äiti. Ja sitten illalla se käpertyy kainaloon ja sanoo; lupaa äiti, ettet koskaan kuole. Korvaus kaikesta ovienpaukuttelusta.
Vanhin on venyttänyt napanuoran Niinisaloon saakka. Lomilla sitä ei juuri näy. Niin sen kuuluu ollakin. Liikuttavaa huomata, miten valmis ihminen siitä kasvoi. Miten se tekee samoja asioita, kuin itsekin kaksikymppisenä. Näkee maailman avoimena polkuna, sileän ja kivettömän. Sille ovat kaikki ovet vielä auki.
Seuraavakin täytti eilen seitsemäntoista. Siitä alkoi aamukampa täysi-ikään ja ajokorttiin. Se puhuu edelleen lakkaamatta ja sen nauru kulkee suoraan sydämeen. Hassu poika. Entä kolmas sitten? Se valloittaa maailmaa ja levittää reviiriä pyöränsä kanssa. Ja halaa aina lähtiessään. En tiedä miksi. Vaikka tytön kanssa on haasteensa, pojat pehmentävät töyssyjä. Niiden kanssa ei tarvitse torailla.

Olen tavannut miehen, joka vastoin kaikkia edellisiä on hyvin sitoutuvaa sorttia. Kipuilen sen kanssa, mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa. On vaikeaa päästää lähelle ihminen, jolle voi näyttää kaikki puolensa. Tuttu helvetti on parempi, kuin tuntematon taivas. Taivasta minä aina halusin. Vaan en oikein osaa tehdä sillä mitään. Sillä kaikella rakkaudella.

Pohdin jo sitä, mitä elämä tulee olemaan vuoden tai parin päästä. Kun kaksi vanhinta ovat lentäneet jo pesästä ja kotona on enää kaksi murkkua. Vaihdanko pienempään ja halvempaan asuntoon, vaikka se tarkoittaisi olohuoneessa nukkumista? Olenko samassa työssä edelleen? Nukunko silloinkaan? Entä tämä mies sitten? Kulkeeko vielä matkassa, tai minä hänen? Mistä silloin unelmoin ja miten kuljen sitä kohti? Siihen on enää kaksi vuotta, kun kaikki muuttuu. Pohdin sitä jo nyt.


Unelmat. Niin, ne unelmat. Nukkuminen. Että kroppani kestäisi taas liikkumista. Että alkaisin taas maalata ja matkustella. Että rahat riittäisivät. En osaa haaveilla uudesta työstä. Vanhassa ei ole sinänsä mitään vikaa, minussa on. Pitää muuttaa ajatteluaan, kun kerran olosuhteita ei voi. Pitää lakata stressaamasta. Se se vasta stressaavaa onkin. Kun yön pimeinä tunteina havahdun ties monennenko kerran, en voi välttyä ajatukselta huuteleeko alitajuntani jotain. Sekö se on, joka valottaa? Mistä? Ei kerro.
Haluaisin olla nuori juuri nyt. En siksi, että aikani on mennyt, vaan siksi, mitä aika on nyt. Olisin tykännyt kännyköistä ja tekniikasta. Muodista. Skeittilaudoista ja BMX –pyöristä ja kaikista niistä uusista harrastuksista, joita ei ollut vielä 80-luvulla keksitty. Erityisesti olisin tykännyt ajan hengestä. Siitä, että yhä harvempi nuori aloittaa tupakoinnin tai juo alkoholia. Yhä useampi käyttäytyy fiksusti. Omana aikanani kovikset oli niitä, jotka olivat eniten pahiksia. Nykyään sellainen on lähinnä noloa.
Kiellän kokevani minkäänlaista ikäkriisiä, mutta nuori haluaisin silti olla. Nuorempi edes. Hiekka valuu aivan liian nopeasti tiimalasissa. Hämmästelen, miten peilikuva muuttuu vuosi vuodelta vieraammaksi. Siellä katsoo vuoroin äitini, vuoroin isä. Joskus virnistää mummin ilkikuriset pienet viirusilmät. Virnistän niille takaisin.
Luovuin tavaramerkistäni, kiharoista. Mutta kukkaa pidän tukassa toisinaan. Kissarajaukset jää pois vuotena minä hyvänsä, maan vetovoima kun kiskoo silmänurkkia yhä alemmas. Ihonalainen rasva katoaa paikoista joista ei pitäisi ja kasvaa paikkoihin, joihin ei totisesti pidä. Lihakset kuihtuvat, ellei tee vielä lujemmin töitä ja palautuminen kaikesta on aina vain hitaampaa. Sormia särkee. Ranteita särkee. Polvia, lonkkia ja olkapäätä, tasapuolisesti kaikkia. Selkä on kipeä vain jos sitä käyttää tai ei käytä. Vanhenemisessa ei ole mitään kivaa ja arvokasta. Paitsi kaikki se, mitä on kertynyt pään sisälle. Tosin kaikkea sitä en tarvitsisi. Dementia armahtaa aikanaan.

43 vuotta. Ajatella. Se oli 1800 –luvun lopulla keskimääräinen elinikä. Muutama sata vuotta aiemmin olisin ollut jo sangen pitkäikäinen vanhus. Nyt minulla on sentään realistisia toiveita nähdä omaa ja lasteni elinkaarta jopa 50 tulevaa vuotta. Onneksi tuli saatua neljä lasta. Monet ovat häät ja syntymät vielä tulossa, joskin lääkärin sanat vaikean unihäiriön ja äkkikuoleman yhteydestä laimentavat intoani. Mitä sen pitikin niin mennä sanomaan. Pahanilmanlintu. Mutta aina on toivoa. Aina. Ihan kohta keksitään jokin lääke tai keino, jolla aivot saa offline ja hermoston toipumaan unen lempeässä sylissä.  


En koe eläneeni vielä kaikkia kohokohtiani. Olen uteliaan toiveikas ja joskus jopa malttamaton. Tulen aloittamaan vielä niin paljon. Ja päättämään myös. Tutkin tätä elämää kuin monimuotoista karttaa, eikä minulla ole aavistustakaan mihin se johtaa. Jonnekin. Olen siitä varma.
Kohta tulee 44 vuotta täyteen. En tee viisivuotissuunnitelmaa. Ei minulla oikein ole mitä suunnitella. Ainakaan ihan vielä.

Rakas päiväkirja. Päätän tämän tähän. Oli kiva kirjoittaa Sinulle, mutta tavaksi en ota. Kartan kaikkia ylimääräisiä velvollisuuksia ja kahleita. Sinusta ei tule sellaista.

Tänään sataa vettä koko päivän. Siivoan kaappeja vähän.