maanantai 26. syyskuuta 2016

Ajatusten viisivuotiskatsaus

Kun Tyttöprinsessa aloitti koulutaipaleensa, osui opettajaruletissa kohdalle eläkeovia kolkuttava Wanhan Kansan Kynttilä. Tämän rouvan kuolematon ajatus opetustyöstä meni näin; jos lapsi tekee oikein ja hyvin, siitä ei sanota mitään. Mutta virheistä annetaan palautetta. Suomeksi, jos saat palautetta, se on aina pelkästään negatiivista. Tämä vanhempainvartissa lausuttu viisaus tuli ilmi Naisen tiedusteltua varovasti miksi tyttö itkee kotona, että opettaja ei koskaan sano mitään hyvää, mutta valittaa koko ajan käsialasta. Kynttilä meni hämilleen. Hän oli kasvattanut herranpelkoisia vuosikymmeniä perimällään tavalla, eikä ymmärtänyt lainkaan, että sisävessa ja sähköt ovat tulleet jo muutama aika sitten kaikkien ulottuville.
Opettajan mielestä oli erityisen tärkeää oppia  k a u n i s  käsiala, koska ainakin omana opiskeluaikanaan (1. maailmansota?) sitä painotettiin tärkeänä taitona. Johon Nainen rauhallisesti – joskin syvää ärtymystään pidätellen – tiedusteli, mikä ihmisen ja oppimisen mitta on täydellinen kauno A? Eikö käsiala lopulta ole jokaisen ominaisuus, kuten kyky piirtää tai laulaa? Toki kaikessa voi tiettyyn pisteeseen saakka kehittyä, mutta vaikka kuinka harjoittelisi, keskitason piirtäjästä ei tule huippuhyvää, nalkuttaapa vieressä miten paljon tahansa. Kuinka monen vaikkapa lääkärin tärkein ominaisuus on kirjoittaa kauniilla kaarella? Päinvastoin, aikana jolloin käsinkirjoitetut reseptit olivat vielä totta, yksi jos toinenkin kerta apteekissa arvottiin mitähän sutussa lukee.
Siinä he istuivat, kaksi yhtä hämillään. Kynttilä ei ollut mitä ilmeisimmin koskaan ajatellut miten paljon hallaa hänen tiukkaakin tiukempi käsialanatsismi ja kielteisyydellä kasvattaminen tekee pienen taimen motivaatiolle viettää vuodesta toiseen pulpetissa ja moitteissa. Nyt ehkä vähän ajatteli. Nyt oli jo myöhäistä.
Nainen ei ole koskaan neljän lapsen kouluvuosien aikana kyseenalaistanut yhdenkään opettajan työtapaa. Ei ennen tätä. Sen verran on arvostusta löytynyt vaativaa työtä kohtaa ja ymmärrys, että se oma pikkumussu on lopulta vain yksi pikkumussu muiden joukossa. Mutta arvostus ei ole sittenkään tullut ilmaiseksi. Se on pitänyt edes jollain tasolla ansaita.
Kynttilä jäi ensimmäisen luokan jälkeen hyvin ansaitulle eläkkeelle ja seuraava osasi jo laittaa ponileimoja ja piirtää kukkia kokeen kulmaan kannustukseksi hyvästä työstä. Pienille ihmisille pienillä asioilla on merkitystä, eikä moni meistä isommistakaan jaksaisi alituista valitusta.

Ihminen urautuu niin kovin helposti. Työ, parisuhde, parikymmentä ylipainokiloa. Kaikkeen tottuu vähitellen ja vähitellestä tulee normi. Omia toimintatapoja on vaikea kyseenalaistaa, ja jos joku toinen niille niin tekee, loukkaannutaan. Ei saa ravistaa omenapuuta. Pitää odottaa, että putoavat itsekseen.

Eräs Naisen tuttava irtisanoi itsensä juuri työstä, jota teki kaksikymmentä vuotta. Syy; ei vaan jaksanut enää. Työ ei antanut, se ainoastaan vei. Moneen kertaan nähty työ. Tietoa uudesta paikasta ei ollut, kokemus ja koulutus vain tähän yhteen ja ainoaan. Ja mitä tapahtui? Kuukauden päästä tuttava löysi unelmaduunin. Miten se uskalsi?
Nykyaika rakastaa sankaritarinoita, joissa pieni hamsteri hyppää isosta pyörästä. Ihmiset vaihtavat työtä, alaa, parisuhdetta, kaupunkia, maata ja tapaansa elää. Lehdet ovat täynnä onnistumistarinoita. Kortisto heitä, joista ei kirjoiteta. Ei tietenkään, koska jokainen on oman onnensa seppä. Vai onko?

Jos ihmissuhde ei ole toiminut, Nainen on päättänyt sen. Epäröimättä, koska oman hyvinvointinsa vuoksi on suorastaan pakotettu niin tekemään. Nainen ei ole koskaan jäänyt odottamaan omenoiden putoamista, edes kiivennyt keräämään, mitä tulee ihmissuhteisiin. Jos jokin ei toimi, se ei toimi. On kyse sitten ystävästä tai puolisosta. Puuta pitää joskus ravistaa. Mutta sama ei ole koskaan pätenyt työhön. Nainen on elämänsä aikana tehnyt niin paljon vastahankaisia töitä vain elättääkseen tärkeimmät ihmisensä. Venynyt. Suostunut. Suorittanut. Kerännyt hymynsä aamulla ja itsensä illalla, taas uuteen päivään nousten. Työ on ollut leipä, jota – toisin kuin parisuhdetta – ei ole voinut itse lopettaa. Niin, paria aivan mahdotonta lukuun ottamatta. Hyppy tuntemattomaan vie turvan elämästä. Jos ihmissuhde päättyy, Nainen tietää selviävänsä. Mutta entä jos työ menee alta koska ei vain jaksa? Se ei ole ollut vaihtoehto. Vain jaksaminen on.

Saatuaan onnenkantamoisen työskennellä hetken aikaa osa-aikaisesti, toimintatapojen kyseenalaistaminen on tullut todeksi. Osa-aikainen työ on avannut silmät aivan uudella tavalla. Saako oikeasti tehdä näin? Tehdä työnsä, lähteä, unohtaa illaksi? Kun muut jäävät tuskailemaan täysin ratkaistavissa olevia ongelmia, joihin ei yleinen tahtotila yllä, Nainen tekee sovitut tuntinsa ja lähtee kotiin. Oven sulkeminen on aina yhtä ihanaa, mutta joka kerta hämmentävää. Ei ole Naisen syy, että ihminen venyy, budjetti ei. Että epätietoisuudesta tulee pysyvä olotila ja epävarmuudesta normi. Kaikkeen tottuu. Jos tuota kaikkea katsoo liian läheltä, turtuu.
Mitä jos työlle ei tarvitsisi antaa kaikkensa? Mitä jos viikonloppu riittäisi palautumiseen? Mitä jos arvot kohtaisivat? Voisiko tämän elämän elää niin, että riittäisi omana itsenään, vaikka vähän väsyneenäkin?

Tämä vuosi jää Naisen elämässä erityisenä rajapyykkinä mieleen. Jos ero opetti sopivasti itsekkääksi ihmissuhteissa, totaalinen uupumus asetti rajat. Elämää on voitava elää ilon kautta. Kiire ei ole merkki tehokkuudesta, se on ainoastaan ajan puutetta. Vastoin luuloja, aikaa voi ostaa lisää. Kuuden tunnin työpäivä olisi Naiselle teknisesti mahdollinen ideaali, joka vie kuitenkin liian ison osan taloutensa ainoan elättäjän palkkapussista. Aika on kallista. Sen tietää työnantajakin pidentäessään päivää entisestään ensi vuoden alusta. Mitä enemmän aikaa samalla palkalla, sitä isompi säästö. Tehoista viis. Logiikka se on kai sekin, vaikka kaikki laskelmat puoltaisivat nimenomaan työajan lyhentämistä tuottavuutta kasvattavana tekijänä.
Tuttava oli viisas hypätessään pois ennen kyynistymistään. Hän halusi säilyttää uteliaan tahtonsa oppia uutta ja motivaation nousta joka aamu. Rohkeaa. Tällä kertaa se rohkeus kannatti. Elämässä on oltava muutakin kuin kurinalaista raatamista tai heittäytyminen koneistosta pois. Jokin välimuoto. Viisivuotiskatsaus tai vastaava. Mitä minulle kuuluu oikeasti. Mitä haluan jättää taakseni, mitä ottaa mukaan seuraavalle kaudelle.
 Negatiivisen sisäisen ”en mä kuitenkaan voi, osaa ja pysty” – puheen ja iänikuisten moitteiden sijaan pitäisi  uskaltaa haastaa oma toiminta uudella tavalla. Ylittää tottumuksen mukavuusalue ja ottaa itseltään rehellistä palautetta vastaan. Ennen kaikkea, kuunnella sitä. Ja sitten antaa itselle vähän niitä ponileimojakin ja piirtää kukkasia henkisten kokeiden reunaan.
Sinä onnistut, käsialasta viis.





sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Oma Elämä

Olihan se tiedossa. Kaikki kaksikymmentä vuotta. Että jonain päivänä käy niin ja Naisen tehtävä on yhdeltään täytetty. Silti ja kuitenkin, se saapui yllättäen.

Tavallinen arki-ilta. Kännykkään tulee esikoisen vieno viesti. Tiedustelee onko äiti kuinka kotona, kun pitäisi vähän katsoa papereita. Eipä sillä, ei esikoinen siihen äidin apua tarvitse, mikä muutamalla viestillä ratkeaa. Matkan päästä, tuvan yläpedillä maaten, muiden siilitukkaisten luona. Tämä on aina ollut hänen tapansa toimia. Ilmoittaa ikään kuin sivulauseessa, ohimennen kaiken oleellisen.

Pientä päivitystä mitä puuttuu. Mitä saa mukaansa ottaa ja miten käytännöt menevät. Kyllä, voit täyttää hakemuksen jo nyt. Laitat sitten sopimuksen perästä, kun on nimet alla. Maistraattiin ilmoitat heti kun sopimus on tehty. Kyyneleet valuvat äidin kuumaa poskea, kuin kiukaalle ne sihahtavat. Toisessa päässä malttamaton into, sellainen joka vain oman elämän kynnyksellä on mahdollista. Se laittaa kuvia asunnosta, pohjapiirroksesta ja sen onni on täynnä odotusta. Se muuttaa pois kotoa. Sen äiti iloitsee sille viesteissä, mutta itkee pitkälle yöhön.

Jo kauan on mieli työtä tehnyt. Aikuisen lapsen tapa tulla ja mennä, hukata tavaroita, levittäytyä joka neliösenttiin kieltämättä käy joskus hermoille. Poika on kopio äitinsä luonteesta, eikä sitä mitä siedä itsessään, oikein jaksa muissakaan. Varasto on täynnä romuja. Sauna on täynnä romuja. Tavarat jäävät niille sijoilleen, maitopurkit pöydille, pyyhkeet märkinä myttyinä. Tyttöprinsessa kysyy malttamattomana koska se lähtee. Saavat jakaa ison huoneen enää kaksin. Sisar ja veli. Kirjahylly huoneen keskelle, parvet sivuille, neljä lasta palvellut kerrossänky päreiksi. Koska se oikein muuttaa? Kunhan intistä pääsee, alan katsoa sille asuntoa. Monet olivat kerrat, kun Nainen mietti miten sen kauniisti ilmaisisi. Aikoinaan itse pesästä järkiavoliittoon tyrkättynä, ei halunnut muotoilla asiaa miten sattuu. Ei tarvinnut. Kaikki ne kuukaudet, kun Nainen asuntoa mielessään mietti, jonotti poika omaa. Sellainen se on.

Miksi itkeä sitä, mikä on odotettu ja tärkein etappi aikuisessa elämässä? Itsenäistyminen. Perheen perustaminen. Omien juurien työntäminen syvälle muhevaan multaan. Koska äidit tekevät niin ja eniten sellaiset, jotka ovat jo kerran hylätyt.
Kun Nainen ja Lastenisä erosivat, muutti esikoinen isälleen. Ikää oli 14. Oma huone. Mönkijämopo. Pleikkarit ja pelit vehkeineen. Niitä ei ollut äidillä tarjota. Huono oli omatunto. Häpeä. Sellainen äidinhäpeä, kun lapsi valitsee isänsä. Ei Nainen ollut oikein osannut virkaansa. Ei ensimmäisen kanssa. Liian vaativakin kai. Liian etäinen ja itsekin kakara. Syyllisyys kulki viertä kolme vuotta, kunnes poika muutti takaisin äitinsä luo. Seuraavat vuodet elämä oli täyttä. Perhe, täydellinen ja ehjä. Sellaisen Nainen sai. Sitten tuli armeija. Ansaittu etäisyys ja pehmeä lasku tulevaan. Se muuttaa pois kotoa. Toisen kerran. Se on haikeaa ja väistämätöntä ja siksi kai Nainen itkee. Muistaa tunnot, jotka kuusi vuotta sitten kaivoivat mustaa kuoppaa. Mutta tämä suru on merkityksellinen. Erilainen. Tässä on ripaus onnea, ylpeyttä ja innokasta odotusta. Millainen elämä sille tulee? Ihan mahtavaa, esikoinen pääsee aloittamaan Oman Elämän!

Lapset vanhenevat ja itsenäistyvät ja sen mukana tulee muassa ripaus identiteettikriisiä. Kissa pöydälle; ihminen jonka lapset muuttavat kotoa, on vanha. Tai ainakin keski-ikäinen. Keski-ikäisellä on jo kaikki kiva ohi ja edessä rapistuva vanhuus. No ei tietenkään ole. Mutta kun on tottunut katsomaan itseään tietyn olomuodon kautta, täytyy olo muotoilla uudelleen. Neljän lapsen yksinhuoltaja? Ei, kolmen. Mutta neljän lapsen äiti. Montako lasta sinulla on? Neljä. Tai kolme, koska vanhin on jo aikuinen. Kohta toinenkin. Ennen riitti yksi vastaus, nyt sitä joutuu täydentämään. Minulla on neljä lasta, joista kolme asuu vielä kotona. Vielä? Tietenkin, nuorin on kymmenen… Kestää aikansa hakea paikkaa, kun paikka hakeutuu muualle. Ja juuri kun yhdestä muutoksesta toipuu, toinen odottaa jo vuoroaan. Niin kauan kuin lapset vielä asuvat kotona, voi väistellä omaa vanhenemistaan. Sitten enää ei.
Ei Nainen murehdi, etteikö poika pärjää. Se on suvusta, jossa ei muuta tehdäkään. Mutta jos se ei tule käymään? Jos se ei kerro huoliaan? Jos se etääntyy ja käy vieraaksi? Nainen on sitä sorttia äitiä, ettei änkeä. Ei kysele onko ruokaa jääkaapissa, pyykit pesty ja säädylliset verhot ikkunassa. Ne ovat nyt omillaan, Esikoinen ja tyttöystävä. Niiden asiat eivät kuulu Naiselle. Sunnuntailounasanopiksi Nainen ei lupaa jalostua, mutta ovensa pitää auki. Kotiin saa tulla aina käymään, aina syömään, aina katsomaan mitä sisaruksille ja koiralle kuuluu. Kuten äitinä yleensäkin, tässäkin vaiheessa on edelleen se tukeva kallio, jonka kyljessä voi paistatella päivää. Johon voi nojata tuulessa, ja jonka voi jättää taakseen tietäen, että siellä se on ja pysyy.

Minkäs kokoiset parvisängyt nuorimmaisten huoneeseen mahtuukaan…



lauantai 10. syyskuuta 2016

Ihmisallergia

Voiko ihminen muuttua puolen matkaa taivallettuaan yllättäen aivan toiseksi? Sillä tavalla itseltäänkin salaa, havahtuen eräänä sumuisena aamuna kahvikuppinsa yli kauneutta katsellessaan olevansa aivan muuta, kuin elonsa ensimmäiset 43 vuotta. Voiko minäkuva, ajatusmaailma, käsitys kaikesta olevasta ja tulevasta muuttua kuin yhdellä varomattomalla olankohautuksella sosiaalisesta Introvertiksi? Voi ja ei voi. Selitys alla.

Jo pitkään Nainen on hakeutunut yhä enemmän maailman parhaimpaan seuraan, omaansa. Sosiaalisuus lähinnä väsyttää. Vaikka se olisi kuinka antoisaa ja kivaa, on jokainen asiakaspalvelussa vietetty aamupäivä, kiihkeä keskustelu läheisten kanssa ja hektinen ilta uuvuttanut yhä vain enemmän. Toki ihminen joka ei nuku, uupuu lähtökohtaisesti jo ruotonsa suorana pitämisestä. Fyysinen fakta, jonka vaikutusta kertaa fyysinen kiire. Lapsilla on asiaa. Valitulla on asiaa. Elämällä sitä vasta onkin. Työpäivän jälkeen menee pari tuntia sohvalla. Äidin 60-vuotispäivät saa kaatumaan suorilta jaloilta kotiin päästyä. Pitkä puhelu alkaa puolessa välissä kääntyä alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Siinä missä Nainen ennen hakeutui ihmisten seuraan, halajaa nyt enemmälti rauhaa. Luonto tarjoaa paikan palautua. Sohva sylin, josta katsella puidenlatvojen leikkiä taivasta vasten. Kirjoittaminen, haaveilu ja taulujen maalaaminen ajaa ohi biletysviikonloppujen noin kuussataa – nolla. Tietenkin. Aika aikaansa kutakin.

Kun sosiaalinen ihminen alkaa kääntyä sisäänpäin, herättää se ihmistä tuntemattomissa tahoissa helposti ajatuksen möröstä nimeltä masennus. Ei. Nainen ei koe mielenkiinnon puutetta itselleen tärkeisiin asioihin. Ei arvottomuutta, surua, syyllisyyttä, tyhjyyttä, näköalattomuutta tai itsetuhoa. Vaikka näitä kaikkia on tarjottu tusinoittain selitykseksi unettomuudelle, joka sekin on jo aikoja sitten todennettu autonomisen hermoston sekoamisen tulokseksi. Korjaantuu ajan kanssa sitten kun korjaantuu. Mikä sitten voi aiheuttaa totaalisen käännöksen ekstrovertistä introvertiksi? Maljan täyttyminen.

Kävipä niin, että työnantaja piffaa totaalisen työnohjauksen puuttumisen kompensaationa kourallisen kertoja kriisiterapiassa sellaisten työn liitännäisseurausten kuten tappouhkausten vuoksi. Voidaan olla montaa mieltä siitä, onko asioiden ennaltaehkäisy helpompaa kuin seurausten paikkailu, mutta sovitaan että tässä tapauksessa kriisiterapeutti, hauska ja huumorintajuinen vanhempi tätinainen, on enemmän ilo kuin onni onnettomuudessa. Kahden kerran skannauksen jälkeen tätinainen on tehnyt analyysin. Nainen on tasan puolessa välissä janaa, jonka ääripäissä sijaitsevat erakko ja lämpöhakeutuva ihmisohjus. Nainen on Ambivertti. Käytännössä tämä hieno sana tarkoittaa, että pystyy ymmärtämään molempia ihmistyyppejä erittäin hyvin. Tässä kohtaa elämää nyt vain on vaihe, jolloin lajitoverit ovat aivan liikaa. Naisen kuppi kun on mennyt nurin noin 10 000 tuhatta asiakasta sitten ja sisäänpäin kääntyminen on välttämättömän ele rauhan takaamiseksi. Ylipäätään naarasolennot tapaavat viihtyä enemmän itsekseen ikävuosina 40 viiva jotain, seurauksena ruuhkavuosista joita rullataan hamaan johonkin asti yhä kiihtyvällä vauhdilla. Tämä saattaa tulla läheisille suurena yllätyksenä, sillä ennen niin sopeutuvalle ja joustavalle ei enää sovi oikein mikään. Tila tulee hiipien, eikä sitä tarpeeksi kauan kestäessä elämää enää näekään vain sarjana velvollisuuksia.

Reilun vuoden ajan Nainen otti 80-100 asiakasta päivässä, joka kuukausitasolla tarkoittaa noin paria tuhatta kertaa 1,5 vuotta (edit. kirjoituksessa oli aikaisemmin 4000 – 5000 asiakasta kuukaudessa, tämä korjattu). Tämä tarkoitti aivojen vireystilaa, joka sähköksi muutettuna olisi voinut lämmittää keskiverron omakotitalon talvipakkasista taas seuraaviin. Tuolle määrälle ihmisiä kun puhuu jokaiselle jotain, yrittää selvittää parasta mahdollista ratkaisua käytettävissä olevissa minuuteissa, antaa ohjeet tai ohjata eteenpäin, tarkistaa, täydentää ja paikata ajoittain sietämätöntä henkilökuntapulaa, ei vapaa-ajalla enää tee mieli smalltalkata kaupan kassalla saati pohtia kampaajan kanssa kestääkö Nykäsen avioliitto numero jotain alkoholismia. Ihmisyliherkkyys on todellista. Vain omat tärkeät ihmiset ovat ja pysyvät. He tietävät, että Nainenkin on ja pysyy, vaikka ei joka viikko – edes kuukausi – nähtäisikään. Ystävyydet, jotka ovat kestäneet erot ja uudet ja ammatin – ja maisemanvaihdot ja vakavat sairaudet ja elämän koko kirjon, pysyvät elossa ponnistelematta. Sillä kaikki mikä vaatii jälkimmäistä, saa jäädä. Kiintiö on yksinkertaisesti niin täynnä.

Oikeasti se on vain hienoa. Tämä vahva tunne siitä, että voi ainokaisella elämällään tehdä ihan mitä lystää. Se puolestaan ei ole kovin hienoa, ettei tiedä yhtään mihin suuntaan pitäisi alkaa kulkea. Vielä joitain aikoja sitten Nainen ajatteli joskus hyvin hamassa tulevaisuudessa jatko-opintoja terapeutiksi. Nyt taloudellisen panoksen lisäksi ilmaantui eräs toinen vielä perustavampaa laatua oleva ongelma. Ihmiset. Terapeutti, joka ei jaksa kuunnella ihmisiä? Huutonaurukohtaus, eli huutis, kuten perheen nuoriso tapaa sanoa. Hienoa. Sinne meni sosiaalialan koulutus viemäristä alas, jäljelle jäi tuhansien opintolaina. Ihmistyöntekijä, joka ei enää jaksa ihmisiä. Maailmanluokan huumoria.

Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Asiat eivät vain tapaa järjestyä sillä aikataululla ja tavalla, kuten itse soisi tapahtuvan. Tai sitten ihminen vain luulee, että asiat ovat järjestyneet, koska tottuu todellisuuteen, jossa elää. Mene ja tiedä.
Ehkä jokin uusi suunta löytyy. Ehkä ihmisallergiastakin voi parantua. Sitkeästi siedättämällä. Ja jos ei, kai sitä voi viettää loput työelämävuotensa syvällä arkistossa aakkostamassa.

 

lauantai 3. syyskuuta 2016

Seuraavaan elämään

Kun Nainen ja Hän erosivat, yksi säilyi. Ystävyys. Ei sellainen fyysinen, jossa käydään kahvilla ja hengaillaan toisen sohvalla raukeana sunnuntaiaamuna. Henkinen. Nainen lupasi olla olemassa sisarena, jolle voi ihmetellä naisotusten omituisuutta, jolle voi laittaa hassuja kuvia, jolle voi soittaa joskus. Sellaista yhteyttä, sellaista puhdasta mutta raastavaa sielunkumppanuutta jota he kokivat aiemmin, ei voi selittää. Eikä sitä voi hukata.
Vain yksi syy olisi heidät erottava. Syy, jonka Nainen tiesi tulevan. Koko ajan tiesi.

Hän nauroi. Sellaista katkeruudella silattua epäuskoa. ”Ei, olet väärässä. Jos joku sitä minulta vaatii, saa mennä. Minä en koskaan katkaise meidän ystävyyttä.”

”Kyllä sinä katkaiset”, sanoi Nainen. ”Tulee päivä, tulee joku niin merkityksellinen, joka saa sinut ajattelemaan toisin. Luopumaan minusta”.
Elettiin kesää, vielä sitä, jossa Hän olisi kai halunnut enemmän, Nainen ei. Naisella oli Valittu, Naisella oli järki, joka kertoi ettei kaikesta menneestä hyvästä huolimatta koskaan enää vaihtaisi kaikkeen menneeseen vähemmän hyvään. Aika oli väärä, Hän juuri eronnut, rakkaudessa raakile. Sellainen, joka kypsyi hiljalleen Naisen kainalossa. Valmiiksi jollekin toiselle. Sillä niin se todella meni. Ja sitten kun Hän oli haavansa hoitanut, Nainen oli jo tukevasti toisen. Mutta ystäviä, sellaisia heistä jäi.

Hän soittaa. Puhuu niitä näitä. Koko ajan Nainen odottaa, mitä on niitänäiden takana. Syy. Sitten se tulee. Hän on löytänyt rakkauden. Orastavan varovaisen toiveikkaan ihastuksen, joka on kasvanut ja syventynyt päivien aikana lujaksi tahdoksi katsoa tämä ihminen, tämä mahdollisuus. Tumma ja pieni, kuten Nainen aina ennustikin. Hän oli kertonut uudelle rakkaudelleen Naisesta. Henkisestä yhteydestä, hämmästyttävästä kyvystä täydentää toisen lausetta, jota ei ole koskaan ennen ollut. Rakkaus ei vaatinut. Mutta rakkaus pyysi. Älä ole enää. Hän haluaa kunnioittaa rakkauden tahtoa. Olla rehellinen. Lopettaa kaiken yhteyden. Hassut viestit. Hassut pohdinnat elämästä ja sen ilmiöistä. Vakavat pohdinnat samoista. Koska vaikka välillä oli viikkojen taukoja, joka kerta yksi hassu viesti johti joukkoon seuraavia ja sai Hänet hämilleen. Muistamaan yhteyden, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Siksi sen täytyy päättyä. Sen vain täytyy.


Hän on surullinen, niin kovin surullinen. Kertoo, ettei olisi tässä ilman Naista. Ilman kaikkia niitä keskusteluja, peiliä, jota Nainen piti hänelle. Heijasti kysymykset, heijasti vastaukset. Viisauden, joka ei oikeasti edes tullut Naisesta, vaan joka Hänessä koko ajan oli. ”Etsi minut seuraavassa elämässä, lupaathan?” Ja Nainen lupaa. Vielä muutama sana. Hiljaisuus. Kumpikaan ei tahtoisi lopettaa. Kaikki on jo sanottu kuitenkin.

Ne puoli vuotta, jotka Nainen ja Hän olivat yhdessä, Nainen tiesi tehtävänsä. Olevansa laastari, tarpeellinen parantumiseen, mutta jonain päivänä vain tiellä. Nyt on se päivä. Haikeaa, ylpeää ja sitten vielä haikeaa. Sellaiselta se tuntuu, kun ystävyyskin loppuu. Viimeinen säie Häneen. Ei Nainen hennonnut sanoa, että on itse kokenut Valitun kanssa jotain hyvin samanlaista. Että vaikka pitkät analyyttiset keskustelut puuttuvat, täydentävät he toistensa lauseita, kuten Hän ja Nainen aikanaan. Pitkiin ja analyyttisiin ei kai ole niin tarvettakaan, kun kumpikin on jo tahollaan kypsynyt. Tai ehkä niiden aika on vasta tulossa.

Muistot ovat tallella, kukaan ei niitä vie pois. Joskus ne hymyilyttävät, joskus vain ovat. Palava, lyhyt ja kaunis tarina. Rakkaus iski kuin metrinen halko, humahdus, kuvasi Hän. Ei kukaan Naista ennen, eikä kukaan jälkeen. Mutta niin mahdottomat rakkaudet tapaavat olla. Niihin ei koskaan tule arki. Niiden lumo ei sammu riitoihin, arkeen, väsymiseen toisen huonoihin puoliin. Rakkaudet, jotka jäävät kesken, jäävät jäytämään. Vievät tilaa uudelta ja hennolta, vievät tilaa ajatuksilta ja lopulta päätyvät kummittelemaan kaiken olevan ja tulevan päälle. Kukaan ei pidä haamuista. Niin Nainenkin sanoi Hänelle aikoinaan. Siksi tämä päättyy nyt. Päättyi. Kaikilla tarinoilla on loppunsa.

Haikeaa. Että enää ei elämässä ole missään muodossa ihmistä, joka oli niin samalla aaltopituudella. Se on kuitenkin hinta, jonka joutuu joskus maksamaan siitä, että rakkaus muuttuu ystävyydeksi. Valittu tietää, että Naisella on miespuolisia ystäviä joiden kanssa pitää yhtä, aivan kuten Valitulla naispuolisia. Molemmat ovat väleissä myös menneisyytensä ihmisten kanssa, joskus kuulumisia vaihdellen. Kumpikaan ei osaa olla mustasukkainen sellaisesta. Joskus rakkaus laimenee ystävyydeksi, eikä ystävyys ei yhtä kuin pettäminen. Mutta kaikki suhteet eivät kestä haamuja. Ehkä henkisen yhteyden vaaliminen alkaa jo olla kaltevalla pinnalla. Kaltevalta pinnalta alkaa tunnetusti lipsua. Ei ehkä nyt, mutta entä ajan päästä? Vaikka Hän kuinka ajattelisi, että tässä ollaan platonisella tasolla, heikkona hetkenä toisen viestit ja muistutus olemassaolosta olisi voinut vielä johtaa johonkin, jota katuisi. Sitten joskus, kun omista suhteista katoaa taika. Siksi Nainen tiesi tämän päivän tulevan. Kun Hän on kyllin jaloillaan ja kyllin rakastunut.
Naisesta ei kai olisi ollut kieltämään Häneltä henkistä olkapäätään, vaikka fyysisesti sellainen ei ollutkaan enää mahdollista. Ei olisi raaskinut, ei vaan olisi. Tunsi olevansa jotain velkaa kuitenkin, lupauksensa verran ainakin. Kuin sisko veljelleen. Saako kaikessa haikeudessaan olla hieman helpottunut silti?

Kaikkea hyvää. Niin Nainen todella toivoo. Ei näe mennyttä vain sen vaaleassa valossa. Ainoastaan näkee, ja se riittää. Jotkut ihmiset kulkevat rinnalla pitkään, jotkut vain käyvät. Mutta mikään ei vie pois sitä, mitä oli. Eihän elämästä koskaan tiedä, sanoi Hän puhelun päätteeksi. Sen viimeisen. Mutta Nainen tietää. Toiset ovet ovat tarkoitettuja suljettaviksi.

Onnea matkaan Hänelle! Halataan seuraavassa elämässä sitten.