maanantai 26. syyskuuta 2016

Ajatusten viisivuotiskatsaus

Kun Tyttöprinsessa aloitti koulutaipaleensa, osui opettajaruletissa kohdalle eläkeovia kolkuttava Wanhan Kansan Kynttilä. Tämän rouvan kuolematon ajatus opetustyöstä meni näin; jos lapsi tekee oikein ja hyvin, siitä ei sanota mitään. Mutta virheistä annetaan palautetta. Suomeksi, jos saat palautetta, se on aina pelkästään negatiivista. Tämä vanhempainvartissa lausuttu viisaus tuli ilmi Naisen tiedusteltua varovasti miksi tyttö itkee kotona, että opettaja ei koskaan sano mitään hyvää, mutta valittaa koko ajan käsialasta. Kynttilä meni hämilleen. Hän oli kasvattanut herranpelkoisia vuosikymmeniä perimällään tavalla, eikä ymmärtänyt lainkaan, että sisävessa ja sähköt ovat tulleet jo muutama aika sitten kaikkien ulottuville.
Opettajan mielestä oli erityisen tärkeää oppia  k a u n i s  käsiala, koska ainakin omana opiskeluaikanaan (1. maailmansota?) sitä painotettiin tärkeänä taitona. Johon Nainen rauhallisesti – joskin syvää ärtymystään pidätellen – tiedusteli, mikä ihmisen ja oppimisen mitta on täydellinen kauno A? Eikö käsiala lopulta ole jokaisen ominaisuus, kuten kyky piirtää tai laulaa? Toki kaikessa voi tiettyyn pisteeseen saakka kehittyä, mutta vaikka kuinka harjoittelisi, keskitason piirtäjästä ei tule huippuhyvää, nalkuttaapa vieressä miten paljon tahansa. Kuinka monen vaikkapa lääkärin tärkein ominaisuus on kirjoittaa kauniilla kaarella? Päinvastoin, aikana jolloin käsinkirjoitetut reseptit olivat vielä totta, yksi jos toinenkin kerta apteekissa arvottiin mitähän sutussa lukee.
Siinä he istuivat, kaksi yhtä hämillään. Kynttilä ei ollut mitä ilmeisimmin koskaan ajatellut miten paljon hallaa hänen tiukkaakin tiukempi käsialanatsismi ja kielteisyydellä kasvattaminen tekee pienen taimen motivaatiolle viettää vuodesta toiseen pulpetissa ja moitteissa. Nyt ehkä vähän ajatteli. Nyt oli jo myöhäistä.
Nainen ei ole koskaan neljän lapsen kouluvuosien aikana kyseenalaistanut yhdenkään opettajan työtapaa. Ei ennen tätä. Sen verran on arvostusta löytynyt vaativaa työtä kohtaa ja ymmärrys, että se oma pikkumussu on lopulta vain yksi pikkumussu muiden joukossa. Mutta arvostus ei ole sittenkään tullut ilmaiseksi. Se on pitänyt edes jollain tasolla ansaita.
Kynttilä jäi ensimmäisen luokan jälkeen hyvin ansaitulle eläkkeelle ja seuraava osasi jo laittaa ponileimoja ja piirtää kukkia kokeen kulmaan kannustukseksi hyvästä työstä. Pienille ihmisille pienillä asioilla on merkitystä, eikä moni meistä isommistakaan jaksaisi alituista valitusta.

Ihminen urautuu niin kovin helposti. Työ, parisuhde, parikymmentä ylipainokiloa. Kaikkeen tottuu vähitellen ja vähitellestä tulee normi. Omia toimintatapoja on vaikea kyseenalaistaa, ja jos joku toinen niille niin tekee, loukkaannutaan. Ei saa ravistaa omenapuuta. Pitää odottaa, että putoavat itsekseen.

Eräs Naisen tuttava irtisanoi itsensä juuri työstä, jota teki kaksikymmentä vuotta. Syy; ei vaan jaksanut enää. Työ ei antanut, se ainoastaan vei. Moneen kertaan nähty työ. Tietoa uudesta paikasta ei ollut, kokemus ja koulutus vain tähän yhteen ja ainoaan. Ja mitä tapahtui? Kuukauden päästä tuttava löysi unelmaduunin. Miten se uskalsi?
Nykyaika rakastaa sankaritarinoita, joissa pieni hamsteri hyppää isosta pyörästä. Ihmiset vaihtavat työtä, alaa, parisuhdetta, kaupunkia, maata ja tapaansa elää. Lehdet ovat täynnä onnistumistarinoita. Kortisto heitä, joista ei kirjoiteta. Ei tietenkään, koska jokainen on oman onnensa seppä. Vai onko?

Jos ihmissuhde ei ole toiminut, Nainen on päättänyt sen. Epäröimättä, koska oman hyvinvointinsa vuoksi on suorastaan pakotettu niin tekemään. Nainen ei ole koskaan jäänyt odottamaan omenoiden putoamista, edes kiivennyt keräämään, mitä tulee ihmissuhteisiin. Jos jokin ei toimi, se ei toimi. On kyse sitten ystävästä tai puolisosta. Puuta pitää joskus ravistaa. Mutta sama ei ole koskaan pätenyt työhön. Nainen on elämänsä aikana tehnyt niin paljon vastahankaisia töitä vain elättääkseen tärkeimmät ihmisensä. Venynyt. Suostunut. Suorittanut. Kerännyt hymynsä aamulla ja itsensä illalla, taas uuteen päivään nousten. Työ on ollut leipä, jota – toisin kuin parisuhdetta – ei ole voinut itse lopettaa. Niin, paria aivan mahdotonta lukuun ottamatta. Hyppy tuntemattomaan vie turvan elämästä. Jos ihmissuhde päättyy, Nainen tietää selviävänsä. Mutta entä jos työ menee alta koska ei vain jaksa? Se ei ole ollut vaihtoehto. Vain jaksaminen on.

Saatuaan onnenkantamoisen työskennellä hetken aikaa osa-aikaisesti, toimintatapojen kyseenalaistaminen on tullut todeksi. Osa-aikainen työ on avannut silmät aivan uudella tavalla. Saako oikeasti tehdä näin? Tehdä työnsä, lähteä, unohtaa illaksi? Kun muut jäävät tuskailemaan täysin ratkaistavissa olevia ongelmia, joihin ei yleinen tahtotila yllä, Nainen tekee sovitut tuntinsa ja lähtee kotiin. Oven sulkeminen on aina yhtä ihanaa, mutta joka kerta hämmentävää. Ei ole Naisen syy, että ihminen venyy, budjetti ei. Että epätietoisuudesta tulee pysyvä olotila ja epävarmuudesta normi. Kaikkeen tottuu. Jos tuota kaikkea katsoo liian läheltä, turtuu.
Mitä jos työlle ei tarvitsisi antaa kaikkensa? Mitä jos viikonloppu riittäisi palautumiseen? Mitä jos arvot kohtaisivat? Voisiko tämän elämän elää niin, että riittäisi omana itsenään, vaikka vähän väsyneenäkin?

Tämä vuosi jää Naisen elämässä erityisenä rajapyykkinä mieleen. Jos ero opetti sopivasti itsekkääksi ihmissuhteissa, totaalinen uupumus asetti rajat. Elämää on voitava elää ilon kautta. Kiire ei ole merkki tehokkuudesta, se on ainoastaan ajan puutetta. Vastoin luuloja, aikaa voi ostaa lisää. Kuuden tunnin työpäivä olisi Naiselle teknisesti mahdollinen ideaali, joka vie kuitenkin liian ison osan taloutensa ainoan elättäjän palkkapussista. Aika on kallista. Sen tietää työnantajakin pidentäessään päivää entisestään ensi vuoden alusta. Mitä enemmän aikaa samalla palkalla, sitä isompi säästö. Tehoista viis. Logiikka se on kai sekin, vaikka kaikki laskelmat puoltaisivat nimenomaan työajan lyhentämistä tuottavuutta kasvattavana tekijänä.
Tuttava oli viisas hypätessään pois ennen kyynistymistään. Hän halusi säilyttää uteliaan tahtonsa oppia uutta ja motivaation nousta joka aamu. Rohkeaa. Tällä kertaa se rohkeus kannatti. Elämässä on oltava muutakin kuin kurinalaista raatamista tai heittäytyminen koneistosta pois. Jokin välimuoto. Viisivuotiskatsaus tai vastaava. Mitä minulle kuuluu oikeasti. Mitä haluan jättää taakseni, mitä ottaa mukaan seuraavalle kaudelle.
 Negatiivisen sisäisen ”en mä kuitenkaan voi, osaa ja pysty” – puheen ja iänikuisten moitteiden sijaan pitäisi  uskaltaa haastaa oma toiminta uudella tavalla. Ylittää tottumuksen mukavuusalue ja ottaa itseltään rehellistä palautetta vastaan. Ennen kaikkea, kuunnella sitä. Ja sitten antaa itselle vähän niitä ponileimojakin ja piirtää kukkasia henkisten kokeiden reunaan.
Sinä onnistut, käsialasta viis.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti