lauantai 22. lokakuuta 2016

Unelmia ja aamuhommia

Eräänä väsyneen värisenä arkiaamuna käytiin Naisen keittiössä keskustelu. Osallisina olivat pääosanesittäjä itse ja hänen 17-vuotias poikasensa, joka oli juuri aloittanut renkaanvaihtajan raskaan työn isossa ketjussa kuntarajan tuolla puolen. Työstä sen verran, että se on suuri onni hänelle, joka vielä vuosi sitten kiersi ovelta ovelle kysymässä sopiiko vaihtaa talvikumit alle naurettavan pientä korvausta vastaan. Eihän tuo juuri pettymystä enempää tuolloin poikinut. Mutta opetti yrittämään ja sattui olemaan syy, miksi juuri nyt sai tämän sesonkityön. Työnantaja kun näki edessään sinnikkään nuoren miehen, sen jolle on aina opetettu ettei mikään mene hukkaan. Aina kannattaa yrittää. Aina, koska ikinä ei voi tietää mitä ovia myöhemmin aukeaa.  Mutta takaisin keskusteluun, joka alkoi typerästä matemaattisesta dilemmasta ja päättyi eksistentiaaliseen oivallukseen. Se meni näin.

-          Niin missä sää oikein olit kaikki matikantunnit?”
-          Varmaan unelmissa.”
-          Jaa, mitä sää unelmoit?
-          En kerro.
-          Kerrot! Nyt kerrot.
-          Se oli katsos sitä aikaa, kun luulin että musta tulee vielä jotain.
-          Tulihan susta.
-          Jaa niin mikä? (odottaa poikansa huumorintajun tuntien sanaa ”vanha”)
-          Neljän lapsen äiti.

 Siitä seurasi keskustelu. Ihan hyvä keskustelu. Että onko neljän lasta saavutus, onko kyseessä oma saavutus, vai modernin lääketieteen ja länsimaisen hyvinvoinnin selkävoitto äitikuolemista, ja ennen kaikkea, onko se jotain, johon neljätoistavuotias pakeni unelmissaan matematiikantunnilla. Pojan mielestä neljä lasta on Naisen suurin saavutus, joka voisi toisessa kontekstissa kuulostaa vähintäänkin arveluttavalta, jopa vittuilun määreet täyttävältä vähättelyltä. Mutta poika sanoi sen silkkaa lämpöä ja syvää ylpeyttä äänessään.

Mistä ihminen muistetaan? Persoonastaan. Teoistaan. Ajatuksistaan ja arvoistaan. Siitä mitä osasi, ja mitä opetti. Saavutukset tulevat listassa joko ensimmäisten tai viimeisten joukossa. On eri asia tulla muistetuksi Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnosta, kuin että on pusertanut itsestään ulos neljä ihmistainta, jotka ovat seurausta biologisesta tarpeesta hedonistiseen nautintoon ja suvunjatkamiseen. Kukin saavutus on kuitenkin yksilön omalta kannalta merkittävä. Ellei yksilölle itselle, niin heille, jotka jäävät jälkeen muistamaan.

Voiko lasten kasvattaminen olla ainoa merkittävä saavutus? Evoluution kannalta kyllä. Ainoa ja tärkein. Vuosituhansia naisen ansio on ollut lapsissa ja siinä sivussa miehen ja miehen suvun tyytyväisenä pitämisessä. On toki ollut aikoja, jolloin naisten työssä käyminen oli erityisen tärkeää. Silloin miehet ovat olleet muualla, yleensä rintamalla. Se, mikä kaksituhattaluvun siskolle ei ole saavutus eikä mikään, olisi sata vuotta sitten ollut täyttä utopiaa. Itsenäisyys. Vapaus. Omat tulot ja täysi määräysvalta tuloihin. Asunto, auto, ammatti, aurinkomatkat, alati vaihtuva vatkaaminen sen suhteen, mitä minä haluan ja mitä minä saan. Minä, minä, minä. Kun mahdollisuudet ovat lähes rajattomat, ei ole mitään rajaa sillä, mitä voi haluta saavuttaa ja miten paljon. Jokainen tavis haluaa tähdeksi. Maaseudulta kaupunkiin. Vai haluaako sittenkään?

Kun poikanen oli pieni, alakoululainen vasta, sen opettaja sanoi; kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee. Mikä lie lumipallojen heittelyrikos kyseessä ollut, kun puhutteluun joutui. Aivan kuten poikasen ajatus Naisen suurimmasta saavutuksesta, voisi tämänkin lausahduksen ymmärtää kahdella tapaa. Kannustavana, tai sitten vähemmän. Opettaja valitsi jälkimmäisen. Mitätöi sävyerolla pienen miehen unelman itsestään täydellisenä mahdollisuutena ihan mihin vain. Ei sinusta koskaan tule mitään muuta, kuin työmies. Lapionvarteen nojaava laiskiainen. Ei, lapsi ei ollut häiriöksi. Lapsi ei lintsannut, kiroillut, käyttäytynyt lumipallosessiota huonommin. Mutta kesti kuusi vuotta kunnes vaikea lukihäiriö vihdoin löydettiin. Sillä poika sinnitteli. Yritti ymmärtää. Matikat, äikät, enkut. Vuosi vuodelta vaikeammat.  Se ei laiskuuttaan ollut vitosen oppilas. Mutta sitä ei edes opettaja tiennyt. Minusta ei koskaan tule mitään. En ikinä tule täyttämään isoveljen saappaita. Miksi edes pitäisi? Koska sen korvissa soi vielä vuosienkin jälkeen ivalliset sanat. Kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee…
Poika kävi viimeisen vuoden peruskoulua jopo-luokalla. Se nosti numeroita ja pääsi ammattikouluun haluamalleen linjalle.  Se aikoo ammattikorkeaan, vaikka ei ole lukumiehiä. Koska ei voi jäädä duunariksi.

Sinnikkyyttä, kunnianhimoa vai tyhmää näyttämisenhalua? Niin monet ovat kerrat, kun Nainen on pojalleen kertonut tämän pärjäävän elämässään aina ihan omana itsenään. Jo pienenä se sulatti äidit ja tyttäret. Ilolla ja valolla, joka loistaa harvoista. Sillä on sydän täyttä kultaa. Ei kaikista tarvitse tulla jotain suurta. Saavutus on lukea ammatti, perustaa perhe, tai jokin muu omannäköinen elämä, mitä ikinä onkaan. Arjessakin onnellinen olotila. Sitä ihmisen pitäisi tavoitella. On oikein asettaa korkeita tavoitteita. Mutta aivan yhtä oikein riittää itselle vähemmälläkin. Väärin on yrittää jotain vain siksi, että jonkun toisen ääni soi ajatuksissa.

Naisella on kolme ammattia. Näistä mikään ei ole tarpeeksi. Naisella olisi ollut isän mukaan lahjoja lukea lääkäriksi tai arkkitehdiksi. Mutta hukkaan meni, lahjat ja lahjakkuus. Isä ei sano sitä kuitenkaan pahalla. ”Sinusta olisi ollut enempään”, soi eri tavoin, kuin ”sinusta ei ole mihinkään”. Se on omalla kierolla tavallaan tunnustus, ja joskus enemmän kuin tuhat kehua. Niin Nainen sen ymmärtää. Isän tokaisusta voisi toki loukkaantua. Katkeroitua. Että miksi minä en riitä tällaisena. Minä en ole yltänyt odotuksiisi. Mutta ihminen, joka on omasta mielestään saavuttanut tarpeeksi, ei koskaan elä muiden toiveiden mukaan. Ei siitä voi loukkaantua, että joku odotti enemmän, jos vain itse riittää itselleen.

Mikä on Naisen tärkein saavutus? Tasapaino. Menneen ja tulevan. Saavutetun ja menetetyn välillä. Se tuntuu hyvältä. Että ei ole asettanut elämässään rimaa liian korkealle. Tai jos joskus on niin tehnyt, oppinut ettei alitus ole osoitus huonoudesta. Joskus luopuminen on suurta viisautta. Joskus jääminen paikoilleen, joskus jopa askeleen taakse ottaminen. Naisesta ei tullut lääkäriä, arkkitehtiä, edes kätilöä vaikka niin oli lähellä käydä. Luokkansa parhaasta lauluäänestä huolimatta ei tullut artistia. Ääni muuttui aikuistumisen myötä, eikä rekisteri enää riitä kummassakaan päässä. Runotytöstä ei tullut kirjailijaa. Piirtäjästä kuvataiteilijaa. Koulun näytelmät eivät vieneet teatterikorkean pääsykokeisiin. Muistitikulla odottaa toisen säveltämät kappaleet edelleen sanoituksia, joita tuskin koskaan tulee. Kunnianhimo, se on vuosiin valunut. Mitä sitten? Naisella on jotain, jonka perässä on joutunut juoksemaan vuosia. Rauha.
Ehkä poikanen oli oikeassa. Ehkä Naisen suurin saavutus ovat lapset. Jos seitsemäntoistavuotias sanoo saaneensa hyvän kasvatuksen, ei työ ole ihan perseelleen voinut mennä. Kasvatus ei itsessään silti ole Naiselle saavutus, se on jotain, joka on tullut siinä sivussa. Arjessa eläen, huomaamatta, ilman varsinaisia ponnisteluja. Jonain päivänä niistä voi tulla vaikka työmiehiä, johtajia, kotiäitejä, tulevia Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnon saajia. Kelpaavat äidilleen aina, sellaisina kuin ovat. Vaikka lapset ovat Naisen elämän suurin saavutus, lasten ansiot eivät ole, eivätkä koskaan tule olemaan mitenkään hänen omiaan. Lapsistaan voi tuntea ylpeyttä olematta ylpeä. Heistä tulee sellaisia kuin tulee. Ei äidin ansioista, vaan äidistä huolimatta. Jokainen kulkee oman polkunsa ja asettaa rimansa. Ihminen, joka ylipäätään ylpeilee saavutuksillaan on saavuttamatta vielä jotain. Oman sisäisen varmuuden riittävyydestä itselle. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä, kuin kyvyllä olla rehellinen pelikuvalleen.

Mistä sitten neljätoistavuotias Nainen unelmoi kaikki matikantuntinsa? Varmaan jostain pojasta. Luvasta päästä bileisiin. Ja siitä, mistä malttamattomat nuoret yleensä; olevansa jo aikuinen. Tai sitten kuuluisuudesta, rikkaudesta, kauneudesta ja täydellisestä elämästä, kuten ikäisensä tapaavat. Lapsella on oikeus unelmoida, aikuisella oikeus olla tavoittelematta. Sisäinen rauha on saavutus, joka pitää jokaisen itse löytää. Sillä lopulta surullista ei ole elää kova elämä. Surullista on kuolla juosten kaiken saavuttamattoman perässä.



tiistai 11. lokakuuta 2016

Kaksikymmentä päivää henkeä pidätellen

Uni ei tule. Se pakenee kaikkea sellaista, joka saa unet suunniltaan. Adrenaliinia. Kortisolia. Taistele tai pakene, huutaa pää. Pakene edes taistellen, jos et muuhun pysty. Säilytä jokin arvokkuus. Omien oikeuksiesi kerjäläinen.

Uni ei tule. Se pakenee pitkälle aamuun. Ja aamusta on taas taival iltaan.

Niin kauan, kuin Nainen vain suinkin pärjäsi, ruokki ja vaatetti, maksoi leirikoulut ja luokkaretket, harrastukset, talvi – ja kesäkengät, polkupyörät ja puhelinlaskut, niin kauan juoksi totuutta karkuun. Sitä päivää, kun sietäminen loppuu. Kesälomarahoilla ei tehty matkoja ja elämyksiä, niillä tehtiin arki ja leipä. Sitten tuli syksy. Yhtenä päivänä Nainen istui keittiön pöydän ääressä ja laski. Laski uudelleen. Saaden saman tuloksen. Yhtälö on kaikin tavoin epäreilu, eikä edes Naiselle itselleen, vaan lapsille. Heille, joille kuuluu muutakin kuin tulojen kuilu.

Se on Naisen vika. Meni ja sääli Lastenisää, joka jäi asuntolainan loukkuun, kun talo ei mennyt kaupaksi. Se, joka jäi kun eronjälkeinen uusi vaimoke nosti myöhemmin kytkintä. Nainen sääli ja ajatteli, ettei voi ajaa ihmistä nurkkaan, ei rahan vuoksi viedä isää lapsilta. Sehän vetää kohta narun kaulaan, ihmisraunio! Ja kun tässä kuitenkin pärjättiin, kuitenkin elettiin. Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Niin kauan kuin lapsilla oli kaikki mitä tarvitsivat, Naisella ei ollut syytä, ei tarvetta alkaa tapella enemmästä. Vaikka toinen saa talonsa myytyä, nostaa päällikön palkkaa päällikön paikalta, ostaa uuden asunnon ja jakaa menonsa taas uuden puolison kanssa. Raha on vain rahaa niin kauan, kun sitä sentään on.

Satasista. Useista. Nyt puhutaan jo monikossa. Sen verran ovat Naisen tulot pudonneet. Sataset eivät tunnu missään, jos tulot ovat tuhansissa. Mutta kun eivät.
Nainen inhoaa puhetta rahasta. Raha on vain väline pysyä hengissä, sitä on aina riittävästi juuri siihen. Länsimainen tavaraunelma ei koskaan ole yltänyt Naisen torppaan, heillä on kaikki mitä tarvitsevat ja niin Nainen lapsiaan opettaa. Katto, ruokaa, vaatteet. Laskut maksettu ja luottokortilla pyöreä nolla. Monet ovat kerrat, kun itketään miksei me koskaan mennä laskettelemaan, risteilylle, etelään tai edes Ruotsiin. Täysin absurdi itkunaihe hänelle, jolla  pelimerkit juuri ja juuri riittävät pelata kehnoilla korteilla. Mutta lapset ovat lapsia, vertaavat todellisuuttaan siihen, mitä vierellään näkevät.
Ikinä, koskaan Nainen ei ole sanonut olevansa köyhä, vaikka on sitä monesti ollut matkansa varrella. Kerran niin köyhä, että tiesi mitä on nälkä. Silloin joskus nuorena, kun maksettiin Lastenisän takausvelkaa pois. Siihen verrattuna tämä kaikki on silkkaa yltäkylläisyyttä. Tietää ken kokee.

Totuus. Siitä tulee näkyvä. Laskipa laskurilla miten päin tahansa, pakenipa ajatusta yrittäen vakuuttaa pärjäämistään, on aika kohdata totuus. Tässä on vielä kahdeksan vuotta aikaa Lastenisän kiemurtaa käärmeenä. Sellaisena, joka saa raivokohtauksen, kun lapsi sattuu näkemään palkkanauhansa pöydällä. Joka salailee ja valehtelee. Joka ei voi ostaa lapselle uusia hanskoja heillä kadonneiden tilalle, joka laskee joka pennin ja valehtelee joka kympin, joka on ahne ja loputtoman itsekäs. Joka ei pidä lapsia luonaan edes sovittuja, muutti taas kauas, eikä kuljeta sieltä kavereilleen, vaikka heille niin lupasi. Millainen isä antaa seitsemäntoistavuotiaalleen syntymäpäivälahjaksi kolme yrityslippua leffaan, jotka täyttävät kuukauden päästä vuoden ja menevät vanhaksi? Paska. Idioottipaska. Mitä tuollaista säälimään?


Anteeksi, mutta tämän parempaan Nainen ei enää pysty. Empatiasäkin pohja tuli juuri vastaan. Parempi laiha sopu, kuin lihava riita? Rajansa se on sovun edestä sietämisellä.

Silmillehän se tulee, kun Nainen ilmoittaa varatusta ajasta lastenvalvojalle. Että yritetään kolmannen osapuolen läsnä ollen ensin sovussa. Sitten käräjäoikeudessa vähemmän. Ei käy Lastenisälle ajat. Huutaa, raivoaa, lyö luurin korvaan. Nainenkin huutaa, niin paljon, ettei pysty yöllä nukkumaan. Uni pakenee kaikkea sellaista, joka saa unet suunniltaan.

Miten meidän käy?


Se alkaa venkoilla. Nainen tietää. Siirtää avokkinsa kirjat muualle, ja väittää asuvansa yksin neljää huonettaan. Nostaa asuntolainaerän niin korkeaksi, ettei jäisi mitään viivan alle. Väärentää palkkalaskelmansa, jos ei muuta keksi. Se venkoilee, jos vain osaa. Se viivyttää. Sen se ainakin osaa. Älä huoli, sanoo lastenvalvoja. Mutta Nainen huolii. Monta yötä putkeen.

Ei jaksaisi enää tapella mistään. Taas tapella. On vain pakko. Vasta sitten voi taas hengittää vapaasti. Kahdenkymmenen päivän kuluttua.



sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tasaista ja tyls...turvallista

Kissa pöydälle ja marsu pois häkistä; parisuhteesta ei ole juuri mitään kirjoitettavaa. Parisuhde on laiva ankkurissa. Päivällinen pöydässä. Koristeltu joulukuusi. Tapahtunut ja tasainen.
Väite, joka saa varmasti varpailleen. Perustelut tulevat kuitenkin tässä.

Näihin vuosiin on mahtunut yksi pieni aikuisen naisen elämä. Kuuteen vaivaiseen eronjälkeiseen, joista Nainen on kirjoittanut. Parhaimmat tekstit ovat syntyneet kivusta, surusta, luopumisesta ja oivalluksesta. Syntyneet itsestään, vaatineet saada tulla kirjoitetuiksi. Vaatineet äänen ja lukijan. Kuusi vuotta kaikkea muuta kuin tylsää. Vuoristorataa. Sirkusta ja hattaraa etukatsomossa. Milloin tahansa saattoi tapahtua mitä tahansa. Ja kyllä sitä tapahtuikin. Parisuhteessa ei tapahdu mitään.


Älä ymmärrä väärin, mutta parisuhde on toisinaan vähän tylsää. Turvallista ja aika tavalla ennakoitavaa. Ja hyvä niin. Kun toisen on oppinut tuntemaan kuin omat taskunsa, ja kun kumpikin kaihtaa kaikkea draamaa, suhde on tasaista ja helppoa. Helppoa. Se on oikea sana. On helppoa olla Valitun kanssa. Toiveet menevät niin hyvin yksiin. Siitä mitä tehdään, siitä miten tehdään. Tietenkin Valitussa on pikkuvikoja, joista voisi kirjoittaa. Sellainen yltiöpositiivinen spontaanisuus ja optimismi, joka ei aina osaa varautua ja ajatella kuten suhteen rationaalisempi osapuoli. Se nyppii toisinaan. Ja sitten se, mitä kukaan muu maailmassa ei voi ymmärtää; että pitää kädestä kiinni (automaattivaihteisessa) autossa! Miten sellaisesta edes voisi sanoa kellekään, että on aina halunnut pitää autossa kätensä vapaina sylissä? Pienet ovat murheet jos suhteen suurimpia ongelmia ovat yhteiset automatkat, joissa toinen yrittää tarttua käteen ja toinen keksiä niille juuri nyt akuutimpaa tekemistä. Voi hyvää päivää ja iltaakin samalla. Mutta todistaa jo todetun, tasaista on.

Mistä ammentaa, jos ei oikein tapahdu mitään? Käy töissä, käy kotona, käy taas töissä ja kaupassa siinä välissä. Toisinaan ollaan Valitun luona, yleensä Naisen. Ei Nainen ole koskaan ollut sitä sorttia, joka hehkuttaa ja hekumoi miten ihanaa elämä on, kun on parisuhteessa/sinkku/vaikeasti selitettävässä tilanteessa. Mitä kulloinkin. Ei sitä lajia, joka maalaa kuvia täydellisestä kodista, täydellisestä parisuhteesta, täydellisestä salitreenistä. Ei osaa suurennella onneaan tai onnettomuuttaan. Kaikki vain on, sellaisena kuin on. Ulkokultaisuus ja kiiltokuvaelämä eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ilon ja naurun tuominen kyllä. Arjen tilannekomiikka, nopeasti ohipyyhkäisty hetki, kun maitopurkki kaatuu jääkaappiin tai eräänä päivänä kotiin tullessa sauna on täynnä esikoisen autohifiä. Sellaisella on Naisen vinossa mielessä enemmän viihdearvoa, kuin kertoa että joku hieroi juuri jalkoja sohvalla. Ihminen, joka ei isosti huutele onnestaan, kadottaa aiheensa aika täydellisesti, kun onnettomuus hetkeksi hellittää. Ken surusta luo, ilosta ehtyy.

Tietenkin voisi kirjoittaa sietämisestä. Kompromisseista, joita parisuhteessa aina väistämättä on. Mutta miksi luetella valuvikoja, kun niitä itsellä on isommin? Suhteessa pitää osata sietää asioita. Vaikea pala ihmiselle, jonka sietokyky tuli kuudentoista vuoden aikana matkansa päähän. Toisinaan pienet asiat ärsyttävät isosti ja toisinaan isot pienesti. Mutta eivät ainakaan tällä hetkellä niin, että tarvitsisi sormiaan näppiksellä laulattaa. Ehkä joku päivä tulee senkin aika.
Parisuhteessa elämisestä ei ole kirjoitettavaa. Että katsellaan dokkareita, koska kumpikin rakastaa niitä. Että touhutaan koirien kanssa, koska kumpikin rakastaa niitä. Käydään joskus Ikeassa ja lenkillä. Tehdään hyvää ruokaa ja siivotaan. Parisuhde on tylsää, aivan kuten arki on tylsää, jos kumpaakin miettii nimenomaan kirjoittamisen kannalta.

Sunnuntai jokupäivä jotainkuuta; Käytiin kirppiksellä ja syömässä.

Arki on kaikessa tapahtumattomuudessaan kuitenkin hyvää ja arvokasta. Sitä on myös turvallinen parisuhde. Ihmisellä on kaipuu yhteyteen. Tarve kuulumiseen ja läheisyyteen. Toisilla meistä on suuri tarve vapauteen ja silloin parisuhde ei voi lähtökohtaisesti olla vain suurta onnea.
Esimerkki. Kaksi ihmistyyppiä, joista toinen elää turvallisen ja rakastavan lapsuuden kodissa, jossa rakkaus ei ole yhtä kuin vallankäyttö, jolla on myöhemmin pitkiä seurustelusuhteita, vakaita ja vakavia, voimakas tarve yhteyteen. Jonka suurinta onnea ovat raukeat sunnuntaiaamut yhdessä. Ja toinen on sosiaalinen erakko, joka on jo lapsena viettänyt pitkiä aikoja yksin ja nauttinut siitä suuresti. Jolla on vilkas sisäinen maailma ja utelias kyky havainnoida ympäristöään. Jonka suhteet ovat lyhyitä (avioliittoa lukuun ottamatta), koska mitään turhaa ei kannata elämässä ylläpitää. Jolle vapaus on toinen iho. Jolle raukeat sunnuntaiaamut yhdessä ovat kivoja joskus, mutta eivät lähtökohtaisesti suurinta onnea ikinä. Toisten tarve kuulua yhteen on suurempi, mutta kaikilla meillä on siihen oikeus.

Ihmisissä on etsijöitä ja heitä jotka mielellään jäävät paikoilleen. Jos etsijä jää paikoilleen – vaikkakin omasta halustaan – etsijällä ei oikein ole mitään raportoitavaa. Kuin että täällä olen ja saatan vaikka jäädäkin.
Ajatus, joka on vaivannut niin kovin. Mistä kirjoittaa, kun ei tapahdu mitään?

Ystävä laittaa viestin aamulla. Treffit uuden miehen kanssa venyivät pitkälle aamuun, ihan säädyllisesti kuitenkin. Kertoo uteliaasta toivosta, hämmästyttävästä yhteydestä. Hetken Nainen tuntee haikeaa kaipuuta elämään, jossa sattui ja tapahtui kaiken aikaa. Jossa ei ollut velkaa edes selitystä, saati moraalista vastuuta joustaa ja kieltäytyä kenenkään vuoksi. Jossa ei tarvinnut koskaan edes ajatella ketään toista. Vain itseään. Niiden neljän pienemmän ihmisen jälkeen tietystä, jotka saman kodin jakoivat. Hetken pieni haikea kaipaus, mutta vain hetken. Ei Nainen jaksaisi enää. Ei enää sitä draamaa. Ei vaihtaisi suhdettaan täydelliseen vapauteen. Ei kävisi kauppaa kohtalollaan. Edes ehtymättömien aiheiden vuoksi. Siinä missä ennen vapautta edusti täydellinen riippumattomuus, nyt sitä on kaksi eri asuntoa. Suhteessa voi olla niin monella tapaa. Sosiaalinen erakkokin.

Ehkä parisuhteesta on sittenkin kirjoitettavaa. Ehkä sitä tuo lisää Lastenisä, jonka kanssa alkaa mahdollisesti oikeuteen päätyvä taistelu muutaman viikon päästä. Ehkä joku muu asia, jolla ei vielä ole edes nimeä. Aika näyttää.