tiistai 11. lokakuuta 2016

Kaksikymmentä päivää henkeä pidätellen

Uni ei tule. Se pakenee kaikkea sellaista, joka saa unet suunniltaan. Adrenaliinia. Kortisolia. Taistele tai pakene, huutaa pää. Pakene edes taistellen, jos et muuhun pysty. Säilytä jokin arvokkuus. Omien oikeuksiesi kerjäläinen.

Uni ei tule. Se pakenee pitkälle aamuun. Ja aamusta on taas taival iltaan.

Niin kauan, kuin Nainen vain suinkin pärjäsi, ruokki ja vaatetti, maksoi leirikoulut ja luokkaretket, harrastukset, talvi – ja kesäkengät, polkupyörät ja puhelinlaskut, niin kauan juoksi totuutta karkuun. Sitä päivää, kun sietäminen loppuu. Kesälomarahoilla ei tehty matkoja ja elämyksiä, niillä tehtiin arki ja leipä. Sitten tuli syksy. Yhtenä päivänä Nainen istui keittiön pöydän ääressä ja laski. Laski uudelleen. Saaden saman tuloksen. Yhtälö on kaikin tavoin epäreilu, eikä edes Naiselle itselleen, vaan lapsille. Heille, joille kuuluu muutakin kuin tulojen kuilu.

Se on Naisen vika. Meni ja sääli Lastenisää, joka jäi asuntolainan loukkuun, kun talo ei mennyt kaupaksi. Se, joka jäi kun eronjälkeinen uusi vaimoke nosti myöhemmin kytkintä. Nainen sääli ja ajatteli, ettei voi ajaa ihmistä nurkkaan, ei rahan vuoksi viedä isää lapsilta. Sehän vetää kohta narun kaulaan, ihmisraunio! Ja kun tässä kuitenkin pärjättiin, kuitenkin elettiin. Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Niin kauan kuin lapsilla oli kaikki mitä tarvitsivat, Naisella ei ollut syytä, ei tarvetta alkaa tapella enemmästä. Vaikka toinen saa talonsa myytyä, nostaa päällikön palkkaa päällikön paikalta, ostaa uuden asunnon ja jakaa menonsa taas uuden puolison kanssa. Raha on vain rahaa niin kauan, kun sitä sentään on.

Satasista. Useista. Nyt puhutaan jo monikossa. Sen verran ovat Naisen tulot pudonneet. Sataset eivät tunnu missään, jos tulot ovat tuhansissa. Mutta kun eivät.
Nainen inhoaa puhetta rahasta. Raha on vain väline pysyä hengissä, sitä on aina riittävästi juuri siihen. Länsimainen tavaraunelma ei koskaan ole yltänyt Naisen torppaan, heillä on kaikki mitä tarvitsevat ja niin Nainen lapsiaan opettaa. Katto, ruokaa, vaatteet. Laskut maksettu ja luottokortilla pyöreä nolla. Monet ovat kerrat, kun itketään miksei me koskaan mennä laskettelemaan, risteilylle, etelään tai edes Ruotsiin. Täysin absurdi itkunaihe hänelle, jolla  pelimerkit juuri ja juuri riittävät pelata kehnoilla korteilla. Mutta lapset ovat lapsia, vertaavat todellisuuttaan siihen, mitä vierellään näkevät.
Ikinä, koskaan Nainen ei ole sanonut olevansa köyhä, vaikka on sitä monesti ollut matkansa varrella. Kerran niin köyhä, että tiesi mitä on nälkä. Silloin joskus nuorena, kun maksettiin Lastenisän takausvelkaa pois. Siihen verrattuna tämä kaikki on silkkaa yltäkylläisyyttä. Tietää ken kokee.

Totuus. Siitä tulee näkyvä. Laskipa laskurilla miten päin tahansa, pakenipa ajatusta yrittäen vakuuttaa pärjäämistään, on aika kohdata totuus. Tässä on vielä kahdeksan vuotta aikaa Lastenisän kiemurtaa käärmeenä. Sellaisena, joka saa raivokohtauksen, kun lapsi sattuu näkemään palkkanauhansa pöydällä. Joka salailee ja valehtelee. Joka ei voi ostaa lapselle uusia hanskoja heillä kadonneiden tilalle, joka laskee joka pennin ja valehtelee joka kympin, joka on ahne ja loputtoman itsekäs. Joka ei pidä lapsia luonaan edes sovittuja, muutti taas kauas, eikä kuljeta sieltä kavereilleen, vaikka heille niin lupasi. Millainen isä antaa seitsemäntoistavuotiaalleen syntymäpäivälahjaksi kolme yrityslippua leffaan, jotka täyttävät kuukauden päästä vuoden ja menevät vanhaksi? Paska. Idioottipaska. Mitä tuollaista säälimään?


Anteeksi, mutta tämän parempaan Nainen ei enää pysty. Empatiasäkin pohja tuli juuri vastaan. Parempi laiha sopu, kuin lihava riita? Rajansa se on sovun edestä sietämisellä.

Silmillehän se tulee, kun Nainen ilmoittaa varatusta ajasta lastenvalvojalle. Että yritetään kolmannen osapuolen läsnä ollen ensin sovussa. Sitten käräjäoikeudessa vähemmän. Ei käy Lastenisälle ajat. Huutaa, raivoaa, lyö luurin korvaan. Nainenkin huutaa, niin paljon, ettei pysty yöllä nukkumaan. Uni pakenee kaikkea sellaista, joka saa unet suunniltaan.

Miten meidän käy?


Se alkaa venkoilla. Nainen tietää. Siirtää avokkinsa kirjat muualle, ja väittää asuvansa yksin neljää huonettaan. Nostaa asuntolainaerän niin korkeaksi, ettei jäisi mitään viivan alle. Väärentää palkkalaskelmansa, jos ei muuta keksi. Se venkoilee, jos vain osaa. Se viivyttää. Sen se ainakin osaa. Älä huoli, sanoo lastenvalvoja. Mutta Nainen huolii. Monta yötä putkeen.

Ei jaksaisi enää tapella mistään. Taas tapella. On vain pakko. Vasta sitten voi taas hengittää vapaasti. Kahdenkymmenen päivän kuluttua.



18 kommenttia:

  1. Olen blogiasi seurannut jo vuosia ja vuosia. Samaistunut osittain. Mitä tulee rahajuttuihin eron jälkeen, samaistun täysin. En ole ikinä halunnut kattokruunuja päänpäälle, en timantteja kaulaani koristamaan ja sitä en avioliitossanikaan saanut mutta taloudellisesti pärjäsimme keskiverron mukaan hyvin. Eron jälkeen olen ymmärtänyt, mitä on totaalinen köyhyys. Töitä teen sen 5 pvää viikossa, kouluttautunutkin olen Ammattikorkeakoulusta, en ole pummi enkä lusvaaja. Mutta kun tuosta pienestä palkastani (se alipalkattu ala, ylläri), maksan lähes 1000e vuokraa/kk ja kaikki muut laskut siihen päälle, olen tänä pvänä luottotiedoton. Monta kertaa olen miettinyt, että parempi poissa, haudassa, kun lapsille sanoa, että ei, en voi ostaa nyt sitä parempaa juustoa tms, kun tili huutaa hoosiannaa. Ex-mies toki auttaa, samaten ex-anoppi, vaateostoissa ja harrastuksissa ja ex-mies vie lapsiamme ulkomaille, tarjoaa elämyksiä, mistä äärimmäisen kiitollinen lasten puolesta. Mutta....tuoko raha onnellisuutta, kysytään useasti? Kyllä se vaan tuo, valitettavasti. Tänään taisi radiolla olla tästä juttua ja joku tutkija oli viisaudessaan todennut, että ei se RAHA tuo onnellisuutta mutta kokemukset. Hmph. Kokemukset usein tarvitsee taakseen enemmän, kuin yksi tahi kaksi euroa eli vähän sii o soo tämä.

    VastaaPoista
  2. Ja siis mies on eron jälkeen edennyt urallaan korkealle. Jonka koen jossain määrin hänelle mahdollistaneeni, kun aikoinaan hoidin pieniä lapsia kotona ja miehellä mm. matkapäiviä vuodessa ne reilut 100 kipaletta. Katkera? En. Surullinen? Kyllä. Toisaalta taas kiitollinen, kun lapsilla isä, joka jaksaa lapsille antaa noita kokemuksia, viedä lomamatkalle New Yorkiin, Barcelonaan, Legolandiin, tulevan joulun jälkeen Seyscelleille. Ostaa myös aparaatit, ajanmukaiset yms. Surullinen en ole siitä, että en noita pysty mahdollistamaan koska koen, että harva tähän pystyy mutta siitä, että täällä mennään niin kapealla nauhalla rahojen suhteen, että kurkkuani kiristää.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun tilanteesi Kylli-Tantta on täysin eri. Itsekin pienipalkkaisena välillä ketuttaa, sitä en sano. Mutta pieni palkkani on omien valintojeni seurausta. Sinun lapsesi eivät jää paitsi siitä halvasta Ruotsinristeilystä vaan reissaavat ympäriinsä ja heillä on pelit ja vehkeet. Ymmärrätkö eron Naisen tilanteeseen? Tai siis tarkemmin sanoen hänen lastensa tilanteeseen. Heidän pihi isänsä pitää huolen siitä, että heidän elämässään ei ole materiaalista hyvää, vaikka hän sen kyllä voisi suoda, jos haluaisi.

      Poista
  3. Nämä vuodet, jolloin olen blogiasi lukenut, on kuin lukisin oman elämäni historiaa eron jälkeisistä vuosista. Samanlainen itsekäs, pihi ja ahne isä on minunkin lapsilla. Enää ei tapella elatusmaksuista, eikä ulosottomies niitä minulle välitä, lapset ovat aikuisia ja omillaan.
    Raha ei tee onnelliseksi, mutta rahattomuus tekee ahdistuneeksi ja monessa tapauksessa onnettomaksi. Esimerkiksi aikoinaan miettiessä, ostanko viimeisellä kahdellakympillä maitoa niin monta tölkkiä, että se riittää viikonlopuksi kasvaville nuorille vai bensaa autoon, että pääsen töihin.
    Toivon todellakin, että exsäsi tajuaisi lastesi ja sinun tilanteen epätoivon. Vaikka, anteeksi vaan, että epäilen niin tapahtuvan, tuollainen ihmistyyppi näkee vain itsensä ja oman etunsa.

    VastaaPoista
  4. Köyhyys on myös subjektiivinen käsite. Muistan miten eräs ystäväni valitti tiukkaa tilannettaan, kun piti lyhentää luottokorttivelkaa, joka tuli Lontoonreissusta ja samaan aikaan oli Bemmi huollossa. Tavallaan ymmärsin häntäkin, mutta tavallaan omat ongelmani oli ammuttu niin kauas avaruuteen hänen todellisuudestaan, ettei niiden kohtaaminen ollut mitenkään mahdollista.

    Vaikein tässä omassa kuviossani on sanan "reiluus" puuttuminen. Jaksan mitä vain, vaikka raapia kynsillä syötävää kivenkyljestä, mutta en tee sitä toisen maksattaessa lapsillaan asuntolainaansa. Eri asia jos hänellä ei olisi mitään millä maksaa. Exä tuskin tulee koskaan tajuamaan, mutta jos lastenvalvoja vaikka tajuaisi lukuja paperilla.

    Minäkin mahdollistin herran opiskelut ja etenemisen. Ymmärsin, tuin, vedin perässä ja potkin perseelle toisinaan. Nyt sitten venytän pennejä lapsen talvitakkiin. Elämä on.

    VastaaPoista
  5. Seychellit.
    Itse elän niin eri maailmassa, että lapseni eivät tiedä, mikä on Seychellit. Öö, tarkemmin ajateltuna en itsekään tiedä, missä sellainen saariryhmä (?) sijaitsee. :)

    Lapseni ovat kuitenkin onnelliset. Ei heidän kaveripiirissäkään käydä Seychelleillä. Syyslomalla käydään uimahallissa jne.

    Taidan olla etuoikeutettu, kun sosiaalinen tuttavapiirimme on samaa tyyppiä kuin me itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko vastata näihin muutamiin kommentteihin. Kun tuntuu, että muut ajattelevat, että elämä näillä spekseillä on helppoa ja lapset nauttii. Toki varmaan näin lasten kohdalla, sitä en kiellä. Mutta esimerkiksi minä en olisi eron jälkeen ikinä voinut maksaa lasten vaatteita, puhelimia, kenkiä, harrastuksia, EN YHTIKÄS mitään. Mitä tulee uravalintaani, kyllä, olen kouluttaunut sairaanhoitajaksi mutta enpä silloin tiennyt, että 16 vuoden jälkeen elän täysin rahattomana, palkastani lähes kaikki menee vuokraan. Siksi, että halusimme mahdollistaa lapsille lyhyen matkan molemmille vanhemmille ja tällä asuinalueella vuokrat ovat hulppeita. Eron jälkeen tämän myös ilmaisin ex-miehelleni, että en tulojeni suhteen kykene tätä vuokraa maksamaan. Naisen tilanne toki kamala ja tukala, kun isäihminen ei kanna vastuutaan lapsista. Mutta ajatellaampa toisin. Josko isäihminen olisikin ostanut lapsille kaiken, vienyt sinne, tänne ja tuonne. Ja kun tulee lasten synttäreiden aika, esittää lapsi pyynnön äidilleen 400 euron älykellosta. Täh ja häh? Itse olen lapsuuteni elänyt äärimmäisessä köyhyydessä, yksinhuoltajan lapsena, jonka äiti tehnyt kahta työtä, että on voinut ruokaa tarjota ja kaikki vaatteeni oli äidintekemiä, ei siis mitään "muotikuteita". Lasten täälläollessa on sähköt menneet poikki, kun rahat ei vaan riitä kaikkeen. Lapsille olen toitottanut erosta lähtien, miten raha ei kasva puissa mutta valitettavasti sanomani on aika usein mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ikävä tosiasia, että nälkä kasvaa lapsillakin syödessä, vaikka kuinka yrittäisit olla se "järkevä vanhempi", jonka mielestä onnellisuutta ei mitata rahassa mutta sillattiis kyllä, että joteskin edes pärjättäisiin. Olen tästä monasti jutellut lastenisän yms kanssa. Kamalinta on ollut huomata, että omista lapsistani on kasvamassa hyvää vauhtia niitä "kultalusikka persuksissa"-lapsia, vaikka tätä olen koettanut kitkeä koko ajan pois. Ja...näkeehän nuo onneksi täällä minun luonani sen elämän toisen puolen ja kun tarpeeksi toitottanut, mennyt 13-vuotiaan tyttärenikin jakeluun, että täällä ei raha kasva poissa. Valitettavasti tuo poikani, hyvätasoinen autistinen adhd-poikani elää tässä iskän rahamaailmassa eikä ymmärrä, jotta samaan en kykene, millään.

      Poista
    2. Tuohon vauhtisokeuteen lapset usein kompastuvat. Esikoiseni muutti erossa isälleen, jolla oli tarjota pelit ja vehkeet, oman huoneen ja rajattoman vapauden mennä ja tulla, jota 14-vuotias totisesti arvosti. Minulla oli vain nukkumanurkka pienessä kolmiossani, jossa jo kolme nuorempaa sisarusta jakoivat saman huoneen.

      Kolme vuotta myöhemmin poika muutti minulle takaisin, eikä sen koommin isällään ole satunnaisia käyntejä huomioimatta ollut. Miksi? Koska siinä iässä usein lapset tapaavat alkaa ajatella itse. Paino sanalla usein. Äidin luona ei ehkä ollut maallista mammonaa, edes omaa huonetta nuorelle miehelle, mutta jotain muuta, joka alkoi merkitä enemmän.

      Toivoa, sitä on aina.

      Lapsi on itsekäs otus, menee aina oma etu edellä. Mutta sinnikkäällä rakkaudella saa joskus ihmeitä aikaan.

      Poista
  6. Itse olen aikuisena opiskelemaan lähtiessä päässyt taas kokemaan sen eron sillä että onko rahanpuute tilapäistä tyylin ei ole nyt oikein ylimääräistä ennen ensi palkkaa vai jatkuvaa jolloin rahaa ei ole näkyvissä minkään tunnetun aikajakson aikana.

    Lisäksi kun suurin osa ystävistä on työelämässä pitää aika usein jättää yhteisiä tapaamisia väliin ihan puhtaasti siitä syystä että ravintolassa syöminen ja sen jälkeen vaikka vaan ne yhdet keskustan baarissa eivät vaan mahdu budjettiin. Kyllähän he toki teoriassa muistavat omat opiskeluaikansa, mutta käytännössä fokus on kyllä siirtynyt sen verran että samaistuminen on melko mahdotonta.

    VastaaPoista
  7. On niin paljon asioita, joista on joutunut tinkimään, ja joista on lopulta tullut siksi normi.

    Teen itse ruuat, keliaakikonkin. Käyn kaupassa hyvin harvoin heräteostoksia välttääkseni. Ajan autolla, jossa on vain litranen kone ja pieni kulutus. Säästän sähköä aina kun voin esim. pesemällä vain täysin koneellisia, saunomalla hyvin harvoin, sammuttelemalla valoja ja laitteita, kun ei ole tarvetta.
    Meillä minä leikkaan kaikkien hiukset, yleensä omanikin, tai sitten äitini leikkaa minun. Ostan vaatteet, kengät ym. tarpeelliset joko kirpparilta tai tarjouksesta. En edes muista koska olisin ostanut jotain normaalihintaista. Eräs ihana shoppailua rakastava ystäväni on toisinaan antanut minulle vanhoja vaatteitaan, jotka menevät edelleen sesongista. En käy leffassa tai viihteellä ja silloin kun vielä kävin, en tuhlannut rahojani ravintolassa.

    En syö karkkia tai pullaa, luen lehdet netissä tai saatuina. Kävin viimeksi kasvohoidossa lahjakortilla kolme vuotta sitten, sitä ennen vihkipäivää ennen vuonna 2000. En matkustele ulkomailla, koskaan. En polta, en juo sitä saunakaljaakaan.
    Kukaan meillä ei harrasta mitään maksullista, paitsi tyttö joka käy kansalaisopiston kokkikurssilla. Kierrätän ja ostan käytettynä isommat hankinnat.
    Olen elänyt näin lähes koko aikuisikäni, varallisuuden muutokset ovat näkyneet lähinnä vain siinä, että joko lasken kaupassa koko ajan, loppukuusta, tai ei ollenkaan.

    Opiskeluajoista elämä on helpottanut monella tapaa, mutta se on näkynyt vain sinä hämmentävänä seikkana, että tilillä on aina vähintään muutama euro. Ennen saattoi mennä monta päivää valitessa sen maidon ja bensan välillä. Nyt kun on saanut elää hetken miettimättä mitä laskua siirtää, tuntuu taas kovin vaikealta ahdistua yökaudet miettien, mistä enää tinkii, kun tulot ovat pudonneet jälleen. Ruuasta, asumisesta vai välttämättömästä autosta? Kaikesta muusta on jo, ja näistä kolmestakin.

    En minä tiedä millaista elämä olisi, jos voisi sisustaa, ostaa ne kivat satkun kengät jotka näki ja varata matka. Olen niin tottunut tähän. En koe olevani köyhä, sillä tulen toimeen ja meillä on silti asiat hyvin. En ole joutunut rajoittamaan esim. lasten kaverisynttäreillä käymistä tai sulkemaan puhelinliittymiä. Toisille sekin on todellisuutta. Jääkaapista löytyy vielä toistaiseksi juustoa, vaikka leikkeleitä ei. Ja vaikka jätän työtiimin pikkujoulut menemättä, koska pitäisi mennä omakustanteisesti syömään ja juomaan, pääsen sentään ystävän nyyttärinelikymppisille.

    Rahan riittämisen turvaaminen on minulle niin itsestään selvää, että en koe itseäni lähtökohtaisesti mitenkään eriarvoiseksi ystäväpiiriini nähden. Mutta jos alan miettimään asiaa, niin olenhan minä. Kahden aikuisen perheissä on kahden aikuisen palkka käytössä. Sillä ehkä lyhennetään asuntolainaa ja kahta autoa ja jouluksi mennään Lappiin lomalle tai Thaimaahan, mutta yksi pysäköintivirhemaksu tai sairaalakäynti ei saa taloutta suunniltaan.
    Ehkä kärsisin tilanteestani enemmän, jos rakastaisin matkustelua tai olisin tottunut saamaan edes joka kolmannen asian, jota keksin haluta.

    Mutta onhan tämä, jos alkaa miettimään. Ihan perseestä.

    VastaaPoista
  8. Olisi niin paljon, mitä sanoa tähän, mutten jaksa kirjoittaa. Sanonpa vaan, että tiedä, niin tiedän, mistä puhut. Pitäkäämme jalat tiukasti maankamaralla ja sydän avoimena elämälle. Me kyllä selvitään tästäkin, rahattomasta ajasta elämässä. Koska me voidaan. <3

    VastaaPoista
  9. Tämä ei nyt liity tähän kirjoitukseesi, mutta olen tässä lukenut sekä tätä että aiempaa erotarinoita blogiasi. Ja halusin kiittää sinua. Olen saanut kirjoituksistasi uskomattoman paljon, muun muassa sanoja sille mitä käyn läpi. Uskon että en ole ainoa :)

    VastaaPoista
  10. Voi kiitos lämmin teille ihanat! Vertaistuesta, kommenteista, kaikesta. <3

    VastaaPoista
  11. Sitä vaan mietin, että naisten kannattaisi miettiä toisenkin kerran opiskelujaan ja uravalintaansa ja ottaa ajoissa selvää mitä mistäkin työstä maksetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ennakointi aina autuaaksi tee, useat aikuisiällä alaa vaihtavat eivät useinkaan suoranaisesti kadu ensimmäistä valintaansa, mutta joskus elämä kuljettaa paikkoihin tai tilanteisiin joissa sillä ensimmäisellä tutkinnolla ei tee muuta kuin kivoja paperiveneitä. Eräs ystäväni hankki paperit yliopistolta mutta pätevyysvaatimusuudistus johti siihen että tehdäkseen työtä johon oli kouluttautunut hänen olisi pitänyt käytännössä tehdä toinen korkeakoulututkinto. Eipä lähtenyt siihen leikkiin vaan kouluttautui uudelleenkoulutustuella artesaaniksi. Leipä on kapeampi kuin maisterilla, mutta motivaatio työhön isompi.

      Uskaltaisin väittää että aika monelle naiselle työssä viihtyminen on suurempi motivaattori kuin palkka. Kyllä monelle toimitusjohtajan palkka kelpaisi, mutta harvempi on oikeasti valmis ottamaan sitä stressiä ja vastuuta.

      Lisäksi on mielestäni oikeasti absurdia olettaa että 15 tai 19 kesäisenä kaikki ovat erityisen valmiita tekemään loppuelämään vaikuttavia ammatinvalintapäätöksiä. Joku huomaa nopeammin että metsään meni, toisilla on aikaa ajatella asiaa vasta myöhemmin. Ja vielä urpompaa on siinä vaiheessa ruveta tekemään päätöksiä uravalinnoista puhtaasti taloudelliselta pohjalta, elämä voi kuljettaa ihan mihin vaan ja kenelläkään ei ole sitä kristallipalloa josta näkee mitkä työpaikat säilyy ja mille alalle nyt sattuu muodostumaan sellainen ylitarjonta osaajista että palkkataso on todellisuudessa haaveiltua alhaisempi tai paikkoja ei vain ole.

      Sitä vaan tässä että ei se miettiminen pahemmin auta.

      Enemmän auttaa se että pelaa ne hankitut ja annetut kortit parhaalla mahdollisella tavalla. Ja siitä parhaasta mahdollisest tavasta on usein kärkkäimmät mielipiteet niillä jotka ei ole sitä koko peliä seuranneet.

      Poista
  12. Mutta kun blogikirjoitus sivusi sitä, että pienellä palkalla elämästä tulee kituuttamista. Vanhemmat vovat myös vaikuttaa lastensa uravalintaan vuosien saatossa asiallisilla keskusteluilla. Sote-ammativalinnasta nyt vaan seuraa matala palkkataso, vaikka työ sisällöltään olisi ehkä mielekkäintä kaikista. Ei ole väärin sitä jälkikasvulleen kertoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ihan noin yksinkertaista ole, ja on hirveästi lapsesta kiinni kuinka paljon niihin valintoihin voi lopulta voi vaikuttaa. Kun sillä kuusitoista kesäisellä painaa hormonit päälle ja ainoa mikä mahtuu mieleen tissien lisäksi on oma auto niin yleensä yksinkertaisinta on antaa kaverin käydä se perus amis, ja säästää ne ylevät tulevaisuuspuheet siihen kunnes kaveri on itse huomannut että ei se pari tonnia kuussa absoluuttisella asteikolla ole kovin paljon. (Jos siis näkee sen korkeakoulutuksen jotenkin pakollisena osana ihmisen urakehitystä.)

      Ja mitä tulee palkkatasoon...Sote-alalla ne hommat kuitenkin skaalautuu esimerkiksi terveyspuolella siitä laitoshuoltajasta erilaisten hoitajien kautta lääkäriin. Ja sossupuolella on sitten sosiaaliohjaajija ja sosiaalityöntekijöitä ja jos jonkinlaista suunnittelijaa.

      Melko yksisilmäistä siis väittää että soteala == palkkakuoppa.

      Rehellisempää on lapsille kertoa että jos tekee jotain mihin pystyy vähäisellä koulutuksella niin siitä sitten yleensä maksetaankin huonommin ja että palkkaus määräytyy paitsi työn haastavuuden myös sen mukaan mistä palkkarahat ovat peräisin. Kaupallisella alalla luonnollisesti liikkuu enemmän fyrkkaa kuin kunnallispalveluissa.

      Ja kaikkein tärkeitän on mielestäni kannustaa epävarmoissa tilanteissa tekemään valintoja jotka eivät ainakaan sulje mitään ovia. Jos sitä omaa alaa ei helposti löydy niin ei kannata sijoittaa opiskeluvuosiaan mihinkään suppeaan vaan hakeutua sovinnolla tekemään tradenomia, sairaanhoitajaa tai jotain amk-insinööriä. Jos se ajatus sitten tarkentuu opintojen myötä on erikoistumisvaiheessa helpompi jatkaa.

      Poista
  13. Pienellä palkalla elämisestä tulee kittuuttamista, kyllä. Yksinhuoltajana. Sitä kirjoitus koskee. Ei ne pienet tulot, vaan suuret menot. Kun niitä yksin maksaa, ei tarvitse yliopistotason tutkintoa ymmärtääkseen miksi on tiukkaa.

    Minulla on tosiaan kolme ammattia, joihin olen lukenut aina taitojeni ja kyseisen hetken tarpeen mukaan. Mikään ei ole ajatuksena vastenmielisempää, kuin johtotason tehtävät, tai sitten ne hyväpalkkaiset miesalat vaikkapa teollisuudessa. En ole matemaattisesti lahjakas, en koe politiikkaa intohimona, minusta ei koskaan tulisi lentäjää. Valta ja vastuu eivät kiinnosta millään tavalla. Valitettavasti satuin myös syntymään naiseksi, mutta paikkasin vahingon tuottamalla enemmän sitä lajia jälkeläisiä, joilla on ylipäätään paremmat mahdollisuudet tienata, ihan vaikka tällä sote-alallakin, paremmin. Vanhimman alavalinta ainakin ennustaa hänelle hyvää tulotasoa, kunhan nyt armeijasta pääsee opintojaan jatkamaan.

    Että sikäli omatuntoni on varsin puhdas niiden asiallisten urakeskustelujen suhteen. :D

    Nythän ei millään tasolla ollut kuitenkaan kyse ammatinvalinnasta, vaan siitä, että lasten isä kiemurtelee vastuustaan. Kusettaa suomeksi. Mutta ei muuten kuseta kauaa.
    Jos jostain "valinnasta" tässä siis on puhuminen, niin puolison. Siitä saa minua arvostella aivan vapaasti. Tyhmästi tein, se on ihan totta. Sillä kaksikymppisen uhmakkaalla halulla asettaa rakkaus materiaalisten seikkojen eteen... ;)

    Tilanteeni paranisi huomattavasti, jos muuttaisin avoliittoon, vaikka edes pienituloisen miehen kanssa. Mutta kun edelleen olen niin hölmö, että ajattelen asiaa muun kuin rahan kautta.

    VastaaPoista